Kapua omalle vuorellesi

46341091

Tässä kylmässä talvessa tekee mieli käper­tyä nojatuoliin ja katsella elokuvaa. Jaahas, minkähän valitsisi? 

No, ei ole vaikeaa se. Elämäni lohtuleffoista kestävin on ollut Sound of Music, musikaali kaukaa 1960-luvulta.

Sain elokuvan musiikista tehdyn lp-levyn sisa­reltani syntymäpäivälahjaksi. Sen viikonlopun – ja monta iltaa sen jälkeen – makasin valkoisella paimentolaismatolla ja kuuntelin levyä yhä  uudestaan. Yritin tavata levykannen englanninkielisestä esittelystä elokuvan tapahtumia ja eläydyin täysillä kotiopettajattareksi palkatun Marian ja leskikapteeni von Trappin ja hänen lapsi­katraansa tarinaan.

Myöhemmin olen lukenut, ettei von Trappin perheen elämä oikeasti ollut niin auvoista. Nämä elämäkerrat sivuutan. En halua pilata haave­kuvaani.

Elokuvan olen nähnyt kymmeniä kertoja.

Jos Tupla ja kuitti -tietovisa olisi hengissä, voisin hyvin mennä kisaamaan aiheesta. Niin tarkkaan ovat elokuvan laulut ja kohtaukset sydämeeni piirtyneet.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Maria tekee vanhoista verhoista lapsille leikkipuvut. Muistan, miten teini-iässä kulutin puhki housuhameen, jonka sisareni oli tehnyt minulle vanhasta mariliinasta.

Tuttu kuosi, jonka joskus vaikka kadulla näkee, tuo lämpimän muiston.

Vielä joskus menen Salzburgiin ja koluan kaikki paikat, joissa musikaali on kuvattu. Kun Maria elokuvan alussa kapuaa vuorella ja laulaa elokuvan tunnusmusiikin Menen vuorelle, kun sydä­meni tuntuu yksinäiseltä, tunnen elämäniloa.

Aika ajoin on hyvä kavuta ikiomalle lohtuvuorelleen elokuvan, kirjan, musiikin tai rakkaan paikan avulla. Kauan sitten koetut ja jo muistoiksi muuttuneet elämykset kantavat meitä yli synkimmänkin virran.

Ne ovat osa kasvutarinaamme ja vievät meidät takaisin turvalliseen äidinsyliin.


Kiiltokuvia vanhuudesta

paakkari et17 2014 istockphoto

Milloin ihminen on vanha? Silloinko, kun puhelin soi illalla yhdentoista jälkeen, ja heti ajattelee, että on tapahtunut jotain kamalaa? Kukapa sitä muuten tähän aikaan soittelisi.

Vai silloinko, kun elämän korkeat arvot tarkoittavat yksinkertaisesti vain kolesteroliarvoja?

Vitsi, vitsi. Iälle ja vanhenemiselle on helppo irvailla, mutta tosiasiassa tälle porukalle ei kannata vitsailla. Yli 55-vuotiaita suomalaisia on pari miljoonaa. He ovat terveempiä ja aktiivisempia kuin mitkään aiemmat sukupolvet.

Toivottavasti nyt toteutuva eläkejärjestelmän uudistus ei osoittaudu vitsiksi. Vai mitä luulette tuhansien hiljattain työpaikkansa menettäneiden, työkykyisten ja -haluisten yli 55-vuotiaiden ajattelevan eläkeuudistuksesta? Entä miltähän tuntuu heistä, jotka yli 50-vuotiaina lähettävät sadannetta työpaikkahakemustaan? Ja sitten he saavat vastaukseksi vain kohteliaan standardivastauksen, jos sitäkään. 

Nuiva suhtautuminen yli 50-vuotiaisiin on käsittämätöntä, eikä siihen törmää missään muualla maailmassa niin voimakkaasti kuin Suomessa.

Jotta työurat oikeasti pitenisivät, tarvitsee eläkeuudistus tuekseen asenneuudistuksen – ja nopeasti. Työurat pitenevät vain, jos vanhem­millekin ihmisille on tarjota töitä ja taataan, että he viihtyvät töissä.

Sama pätee talouden elpymiseen. Kauppa ei käy, jos palvelujen ja tuotteiden tarjoajien kohderyhmänä ovat vain tyhjätaskuiset nuoret. Miksi ihmeessä ostokykyiset yli 50-vuotiaat eivät kelpaa markkinoijille? Toistaiseksi vasta rakennusteollisuus on ymmärtänyt tarjota kiinnostavia asumisvaihtoehtoja ikääntyville. Muut vielä jahkaavat.

Tyyneyttä ja kokonaisuuksien hallintaa toivoo päättäjiltämme tämän numeron haastattelussa Pirkko Työläjärvi. Hänet nimitettiin ensimmäisenä naisena valtiovarainministeriksi vuonna 1979.

Työläjärvi aloittaa uuden  Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentajat -sarjamme. Olemme haastatelleet sarjaan kymmentä keskeistä 1960- ja 1970-lukujen vaikuttajaa.  Luvassa on mahtavaa ajankuvaa ja kiinnostavia puheenvuoroja.

Valoisaa lokakuuta!


Mitä välii

raitiovaunu riitta korhonen istock

Mielessä soi rappi: Kierrä mut kaukaa, älä tuu jauhaa. Jätä mut rauhaa....
Tuli elävästi mieleen tyttären murkkuikä. Tyttö istu raitiovaunussakin eri puolella kuin minä jotta jos joku tuttu sattuisi tulemaan, ei jäisi käsitystä, että hän on mutsin kanssa menossa jonnekin.

Jossain iässä vanhempien kiertämisen ymmärtää. Mutta entä ne ihmiset, jotka kiertävät toisia koko ikänsä?  

Raitiovaunussa kohtaa Pienois-Suomen. Erityisesti oman tarkkailuni kohteena ovat mykät ihmiset. Ja heitä liikkuu julkisissa liikennevälineissä paljon. He ovat niitä, jotka eivät osaa pyytää tietä päästäkseen ulos vaunusta vaan puskevat jonon läpi kuin lumimyrskyssä.. Ihan oma lukunsa ovat he, jotka istuvat vieressäsi ja yhtäkkiä pomppaavat ylös ja yrittävät kävellä ylitsesi. - Olisit pyytänyt nousemaan , sanon. Ei vastausta, vain mulkaisu. Ei tietenkään. Mitä välii.

Eikä katukulttuuri näytä sen paremmalta. Mitä välii, jos joltain lähtee sateenvarjo lentoon. Ei kuulu mulle. Mitä välii jos edessäsi kävellyt ihminen kompastuu. Oiskohan ollut humalassa? Mitä välii jos lapsi juoksee edellä kovaa kyytiä autotielle eikä äiti saa häntä kiinni. En kyllä tohon puutu.

Mitä välii on millään.

Näin tuntuu iso osa kaupungilla liikkuvista ajattelevan. Valitettavasti sama välinpitämättömyys kertaantuu muussakin ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Tuttu sairaanhoitaja kertoi, että hänen osastollaan, isossa helsinkiläisessä palvelukodissa, on vanhuksia, joita ei käy katsomassa kukaan. Ei edes juhlapyhinä. Mitä välii.

Moni vanhus kokee häpeää yksinäisyytensä takia. He eivät tohdi hakea seuraa tai  koska jossain sisimmässään ajattelevat jollain kummalla ansaitsevansa yksinäisyyden. Tai eivät  kehtaa tunnustaa että ovat kasvattaneet niin kelvottomia lapsia. No, koskaanhan ei ulkopuolinen tiedä mistä ristiriidat perheenjäsenten välille kumpuavat, mutta jotenkin toivoisi, että ihmiset antaisivat anteeksi. Yksinäisyys riistää sielua. Toisella ihmisellä, kanssakäymisellä on väliä.

Jos arvostaa itseään, arvostaa muitakin ihmisiä. Uskaltaa puuttua ja välittää.


Opi perusasiat

moottorisaha 123rf

Tehän tiedätte nuoret, nuo uusavuttomat, jotka eivät saa edes saunaan tulta syttymään. Ai että riittäisi monta mojovaa tarinaa tästä aiheesta ihan omastakin perheestä.

Mutta onko itsellämme hanskassa kaikki nyky-yhteiskunnan vaatimat kansalaistaidot? Edes perusasiat. Pientä epäröintiä... ehkä ei ihan, tunnusta vaan. Mestariksi ei tarvitse tulla, mutta joka ajassa on omat perusasiansa, jotka olisi syytä osata. Tämä ei koske vain tietoyhteiskunnan meille sälyttämiä teknisiä vaateita vaan ihan normaaleja arkipäivän asioita.

Ystävä jäi hiljattain leskeksi, ja yhdessä katselimme liiterin hyllyllä olevaa moottorisahaa kuin avaruudesta tupsahtanutta marsilaista. Ystävä päätti opetella käyttämään vekotinta, jos tarve tulee. Ja tarve tuli ja hän oppi. Samainen nainen kävi elämänsä ensimmäisen kerran tankkaamassa auton, ja selvisi siitäkin hengissä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa kiinni nykyhetkestä ja päivittää taitojaan.

Uusimmassa ET:ssä on monta tarinaa selviytymisestä.

– Isossa tavaratalossa pääsi itku. Kaikki työn­telivät hymyillen täysiä ostoskärryjä, minulla oli korissa vain konvehtirasia, kertoo miesten kokkauskurssille osallistunut Hannu Pietiläinen.

Yksinäisyys korostuu ruokakaupassa, jossa kaikilla muilla paitsi itsellä tuntuu olevan selvät sävelet. Tässä olisi liikeidea kaupalle. Miten tehdä arkisista ruokaostoksista helppo kokemus niillekin, joille itsenäinen kaupassakäynti on uusi asia.

– Jos on tahtoa, löytyy tie, sanoo puolestaan kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund huippu-urheilijan tahdonvoimalla. Hän osti avoauton ja lierihatun, kun sai kuulla sairastavansa rintasyöpää. Ja kolmas juttu vie vanhoillislestadiolaisen Vuokko Ilolan tarinaan. Ilola otti hylkäämisen riskin ja irrottautui liikkeestä, jossa naisen tärkein tehtävä tuntui olevan täyttää maa.

Jokaisella meistä on omat selviytymiskeinomme. Mutta ehkä oleellisinta on kyky ja halu toimia uusissa tilanteissa, joissa ei ole valmiita nuotteja. Kokeilla, erehtyä, oppia ja onnistua.

Hyvää syksyn jatkoa!


Ei mitään päällepantavaa!

puhekupliaet15 kuvapiainberg

Just nyt iski masennus. Ei siksi, että helteet loppuivat, eikä siksikään, että päivät lyhenevät, vaan ihan vaan siksi, että just tänään ei ole mikään päällepantavaa. Tosi tyhmää ja lapsellista käytöstä aikuiselta ihmiseltä. Ja vielä tyhmempi olin, kun tulin maininneeksi tästä aikuiselle tyttärelleni.

Ensin häntä nauratti. – No just joo, keksi jotain parempaa.

En keksinyt. No, sopiva vaate löytyi ja lievääkin lievempi masennus meni ohi. Kunnes.

– Äiti, mulla on hyvä idea, tytär ilmoitti.
– Mennään yhdessä ostamaan sulle vaatteita. Mä valitsen ja sä et sitten sano sanaakaan. Olen jo suunnitellut, missä kaupoissa käydään.

Voi että, melkein rupesi itkettämään. Miten hellyttävää. Pieni elintasomasennukseni sai tyttären reagoimaan. Hän rakastaa ja välittää, ajattelin. Ihanaa.

Tyttären reaktio tuli mieleen, kun luin, että vanhemmat keräävät adresseja päiväkodin pannukakkuja ja muita sokeriherkkuja vastaan. Että on elämässä ongelmia.

Tästä taas muistui mieleen opettajatuttu, joka kertoi kerran pyytäneensä luokkaansa olemaan hiljempää, koska opettaja oli väsynyt. Seuraavana päivänä oppilaan isä soitti ja antoi kuulua.

– Anna olla viimeinen kerta, kun sanot olevasi töissäsi väsynyt. Minä maksan palkkasi, ja minun lastani ei opeta väsynyt opettaja, isä tykitti.

Voi elämän kevät! Minä, minun ja minulle. Joskus tuntuu, että ihmisten suhteellisuuden­taju heittää eniten juuri pienissä asioissa. Meidän mummo sanoi aina, että niin kauan kun ei ole puute leivästä, ei ole oikeita ongelmia. Sota-ajan ihmiselle tämä oli totta, ja nyt, työttömyyden vain kasvaessa, sama on totta valitettavan monelle.

En tarkoita, että lapset pitäisi pumpata täyteen sokeripannukakkuja. Mutta että adresseja. Kas kun ei mielenosoitusta.

Järki käteen siitä, mikä on oikea ongelma ja mikä ei. Pieniä harmeja riittää joka päivälle. Elämän syrjälleen saavat ongelmat ovat ihan toista. Ne eivät ole tänään ei ole mitään päälle­pantavaa -tasoa.

Eikä kannata vaatia mahdottomia, ei itseltään eikä muilta. Elämä on hyvä näin.

Valoisaa syyskuuta!


Naurettavia muistoja

blogi islanninhevoset 123rf

Kauan sitten lupauduin tyttären kaveriksi ratsastusvaellukselle.
– Hullu, kommentoi ystävä. – Kaikesta selvitään, ajattelin.
Ja hyvinhän se sujui. Islanninhevonen oli paras mahdollinen ratsu ensikertalaiselle ja Pohjois-Karjalan luonto parhaimmillaan. Siellä sitä töltättiin kuin vanhakin tekijä.
Pahinta vaelluksella oli satulaan nouseminen. Vaelluksen vetäjä pakotti meidät vähän väliä jaloittelemaan, ja joka kerta mietin hiki otsalla, miten ihmeessä taas ponnistan itseni takaisin hevosen selkään. Miten ne tekevätkin sen elokuvissa niin elegantisti!
Mutta hätä keksii keinot: aina kun piti nousta selkään, vein hevosen lähelle isoa kantoa tai kiveä tai etsin sopivan ojanpohjan ja ohjasin hevosen sinne. Ja kas, siitä vaan sitten ikään kuin luisuin hevosen selkään.
– Eikö mennytkin hyvin, kerjäsin kehuja.
– No joo, muuten ihan ok, mutta oliko ihan pakko viedä hevonen sinne ojaan! Mä häpesin niin, ihan hirveetä katsoa, tytär vaikeroi.

Jälkeenpäin olemme nauraneet retkelle monta kertaa. Ja uskokaa tai älkää, olemme myös miettineet, että tekisimme vaelluksen uudestaan.
Yhteiset muistot ovat tärkeitä. Suhteet tarvitsevat bensaa pysyäkseen vireinä. Koulu- ja opiskeluaikaiset toveruudet eivät säily, jos muisteltavana on vain omat ja opettajien toilailut. Parisuhde ei kehity, jos se on vain velvollisuuksien täyttämä huoltosuhde. Ystävyys ei kehity tekstiviesteillä, eikä suhde omiin lapsiin syvene, jos kaikki yhdessä koettu on vuosikymmenien takaista. Tarvitaan uusia muistoja, uusia kokemuksia, yhdessä nauramista ja selviämistä.

Sama pätee isovanhemmuuteen. Suhde isovanhempien ja lastenlasten välillä jää ohueksi, jos se rajoittuu vain syntymäpäiviin ja juhlapyhiin.
Isovanhemmuudessa on rakenneongelma, kirjoittaa toimittajamme Heimo Hatakka lehdessä numero 12. Mummot ja vaarit olisivat tarpeen, mutta he asuvat liian kaukana. Asuntojen hintojen kalleuden takia moni isovanhempi ei pysty muuttamaan lapsiensa ja lastenlastensa luo.
Välimatkojen takia ei kuitenkaan kannata lapsenlapsistaan vieraantua. Jos on tahtoa, löytyy keinoja. Läheisyys syntyy vain yhdessä olemisen ja tekemisen kautta. Kaikissa ihmissuhteissa.
Satoisaa elokuuta!


Ota iisisti

riippukeinussa 123rf

Muistatteko Aisopoksen vanhan sadun? Siinä muurahainen ahertaa aurinkoisena kesäpäivänä ja heinäsirkka hyppelee soitellen ja naureskellen ohi.

Vaan entä kun tulee kylmä talvi! Silloin nälästä ja vilusta puolikuollut heinäsirkka raahautuu muurahaiskeolle ja pyytää muutaman jyvän, jottei kuolisi nälkään. Mikset tehnyt töitä kesällä?  Sen kun jatkat laulamista ja soittamista, tokaisee muurahainen.

Kyllä on julmaa. Sadun opetus – ahkeruus palkitaan – on juuttunut meihin niin syvälle että lomallakin moni kokee huonoa omaa tuntoa kun ei koko ajan puuhastele. Niinhän se on, että lapsetkin pysyvät poissa pahanteosta jos heillä on riittävästi muuta työtä. Näin meitä on peloteltu työnteon siunauksellisuudella iät ajat. Laiskuus on synti.

Ahkeruus on hyve, totta kai. Ja totta kai ahkeraa ihmistä ottaa päähän nähdä laiskempiensa valittavan asioista jotka olisi omin voimin korjattavissa. Paljon on omasta itsestä kiinni.

Ahkeruus on hyväksi, mutta kyllä ihmisen pitää osata ottaa rennostikin. Kuuma kivi ei putoa päähän jos vaikka joskus vain on.

Kesällä joutilaisuuden jaloa taitoa koetellaan. Osaatko oikeasti rentoutua, olla ja nauttia toimettomuudesta? Joutilaisuus on sukua onnellisuudelle, sanotaan. Aivot lepäävät ja mieli tyhjenee turhasta kuonasta. Tekee tilaa uusille ajatuksille.

Ja entä jos ei osaa, niin saako puuhastella? Tietenkin saa. Jos aivot lepäävät puutalkoissa tai marjametsässä, niin siitä vaan. Monelle käsityöt ovat meditatiivinen tapa rentoutua. Saa olla itsensä kanssa. Sama koskee kalastusta.

Mitä tahansa teetkin, tee se hyvällä mielellä.


Katso kaikki kirjoitukset Takaisin ylös