Lukeminen näkyy ihmisestä siinä missä kuntoilukin

senioriasuminen istockphoto

Luin lehdestä, että kirjahyllyt ovat autta­mattomasti vanhanaikaisia. Ne eivät kuulu nykysisustuksen trendeihin.

No, ollaan sitten vanhanaikaisia, ajattelin.

Minä en lundioistani luovu. Kirjahyllyssähän on koko elämäni! Kuka tahansa pystyy hyllystäni näkemään, kuka olen ja mikä minua kiinnostaa. Kirjat ovat osa kasvutarinaani.

Jokin aika sitten kyllä tajusin, ettei kirjapinojen loputtomassa kasvattamisessa ole mitään järkeä. Sydäntä raastaen keräsin monta isoa muovikassillista kirjoja kierrätykseen.

Ei kelpaa, sanoi ensimmäinen divarinpitäjä. Tarjosin seuraavalle. Sama tyly tuomio. Ei huolita, ei edes ilmaiseksi. Tarjosin tuttuun vanhainkotiin. Ehei, ei mahdu. Kierrätyskeskus sentään otti kirjat.

Kesäpaikkamme kirpparilla on hylly, josta kirjoja saa ostaa 20 sentillä kappale. Seis maailma, tahdon ulos, puhisee tämä täti.

Entä sähköinen kirja, kuulen jonkun kysyvän. Miksi tuhlata kalliita asuinneliöitä pölyttyviin kirjoihin?

Sähköinen kirja on kätevä, ja äänikirja se vasta kätevä onkin. Sillä on pelastettu monta puuduttavaa automatkaa. Mutta painettu kirja on näistä aistillisin: paperin tuoksu, kannen käteen tuntuva paksuus, kääntyvän sivun ääni...

Eikä mikään estä sähköisen ja paperisen kirjan  suloista rinnak­kaiseloa.

Jokainen tietää, että lukeminen kehittää ajattelua, mielikuvitusta, empatian kykyä – ties mitä. Mutta kaikkea näitä tärkeämpi on kirjan tarjoama mahdollisuus matkata omaan itseensä.

Parhaimmillaan lukeminen auttaa suhteuttamaan itsensä muihin ja maailmaan. Ja aina joskus kirjan kanssa pääsee matkalle tähtiin.

Ihmisestä näkee, jos hän pitää itsestään huolta ja kuntoilee. Saman voi sanoa lukemisesta. Sekin näkyy.

Kirja-ala on nimennyt tämän vuoden Kirjan vuodeksi. Tavoitteena on tietenkin nostaa kirjan  arvostusta ja sen myötä myyntimääriä. Viime kuussa 8.2. vietettiin Lukurauhan päivää.

Kirjaan syventyminen on pirstaleisina pätkinä etenevässä maailmassamme ihana ajatus. Lukurauhan päivää voi viettää ensi sunnuntainakin, ja sitäkin seuraavana... Koska vaan itselle sopii.


Mitä hyötyä on enää kanta-asiakaskortista?

elakenainenraha123rf

Lapsena olin kanta-asiakas.

Minulla oli oma vihreäkantinen, muovinen pankkikirja  ja maapallon muotoinen säästölipas. Aina kun vein maapalloni pankkiin tyhjennettäväksi, sain keräilykortin. Kortit olivat pahvisia ja ihanan kiiltäviä. Minä keräsin planeettasarjaa.

Jotkut pihan lapsista kuuluivat Kultapossu­kerhoon. Heillä oli ihana kullanvärinen säästöpossu. Joskus he intoutuivat hokemaan, miten "hienoa on kuulua Kultapossukerhoon".

Se ärsytti. No, minulla oli sentään kiiltävä kokoelma planeettoja.

Välillä possut ja pallot saivat kyytiä, kun rahoja tarvittiin johonkin tuiki tärkeään, mutta säästäväisyyden siemen jäi itämään. Aika monesta meistä tulikin asuntosäästäjiä.

Omille lapsilleni eivät pankit ole vastaavia iloja tarjonneet. Enää ei ole varaa kanta-asiakkaiden kasvattamiseen. Ei, vaikka keinot heidän tavoittamiseensa ovat huimasti omaa aikaani paremmat.

Jos haluaa vaurastua, paras keino siihen on edelleen säästäminen.

Tämä kannattaa, sillä kansantaloutemme tila näyttää nyt siltä, että härkäviikot saattavat kestää pitkään.

Mutta saidaksi älä rupea. Saita ihminen keskittyy vain oman kukkaronsa kasvattamiseen ja syö muiden pöydästä. Sellainen ihminen jää ajan oloon yksin.


Auta, älä mölyä somessa

lesken elake kuvitus otto paakkanen

Olin hiljattain hautajaisissa. Tunteellisista puheista mieleeni jäi tapa, jolla ihmiset muiste­livat vainajan kykyä ottaa muut huomioon.

Hänellä ei ollut Facebook-statusta, ei seuraajia Twitterissä, ei edes ammatillista verkkoyhteisöä tai omaa kuvagalleriaa. Mutta hänelle naapurin tai sukulaisen jeesaaminen oli itsestäänselvyys. Sitä ei tarvinnut jakaa tai selittää, riitti että sai
itse hyvän mielen.

***

Siinä kirkonpenkillä istuessani oivalsin, mikä minua nykyisessä yltiösosiaalisuudessa vaivaa. Se on ihmisten palava tarve raportoida heti
kaikista aikaansaannoksistaan muille.

Ihan kuin kukaan ei enää tekisi mitään puhtaasta halusta  auttaa – ilman irtopisteitä itselle. Sosiaalinen kanssakäyminen onkin muuttunut oman itsensä tukemiseksi: katso, mitä taas sain aikaan.

***

Älkää käsittäkö väärin. Sosiaalinen media on loistava keino ylläpitää yhteyksiä tässä repaleisessa maailmassa.

Se on opettanut meille avoimuutta ja tekee epäkohdat saman tien näkyviksi. Mutta toisen auttaminen ja ystävyys ei saa olla oman egon pönkittämistä.

Siihen ei tarvita turhaa mölyä.


Kapua omalle vuorellesi

46341091

Tässä kylmässä talvessa tekee mieli käper­tyä nojatuoliin ja katsella elokuvaa. Jaahas, minkähän valitsisi? 

No, ei ole vaikeaa se. Elämäni lohtuleffoista kestävin on ollut Sound of Music, musikaali kaukaa 1960-luvulta.

Sain elokuvan musiikista tehdyn lp-levyn sisa­reltani syntymäpäivälahjaksi. Sen viikonlopun – ja monta iltaa sen jälkeen – makasin valkoisella paimentolaismatolla ja kuuntelin levyä yhä  uudestaan. Yritin tavata levykannen englanninkielisestä esittelystä elokuvan tapahtumia ja eläydyin täysillä kotiopettajattareksi palkatun Marian ja leskikapteeni von Trappin ja hänen lapsi­katraansa tarinaan.

Myöhemmin olen lukenut, ettei von Trappin perheen elämä oikeasti ollut niin auvoista. Nämä elämäkerrat sivuutan. En halua pilata haave­kuvaani.

Elokuvan olen nähnyt kymmeniä kertoja.

Jos Tupla ja kuitti -tietovisa olisi hengissä, voisin hyvin mennä kisaamaan aiheesta. Niin tarkkaan ovat elokuvan laulut ja kohtaukset sydämeeni piirtyneet.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Maria tekee vanhoista verhoista lapsille leikkipuvut. Muistan, miten teini-iässä kulutin puhki housuhameen, jonka sisareni oli tehnyt minulle vanhasta mariliinasta.

Tuttu kuosi, jonka joskus vaikka kadulla näkee, tuo lämpimän muiston.

Vielä joskus menen Salzburgiin ja koluan kaikki paikat, joissa musikaali on kuvattu. Kun Maria elokuvan alussa kapuaa vuorella ja laulaa elokuvan tunnusmusiikin Menen vuorelle, kun sydä­meni tuntuu yksinäiseltä, tunnen elämäniloa.

Aika ajoin on hyvä kavuta ikiomalle lohtuvuorelleen elokuvan, kirjan, musiikin tai rakkaan paikan avulla. Kauan sitten koetut ja jo muistoiksi muuttuneet elämykset kantavat meitä yli synkimmänkin virran.

Ne ovat osa kasvutarinaamme ja vievät meidät takaisin turvalliseen äidinsyliin.


Kiiltokuvia vanhuudesta

paakkari et17 2014 istockphoto

Milloin ihminen on vanha? Silloinko, kun puhelin soi illalla yhdentoista jälkeen, ja heti ajattelee, että on tapahtunut jotain kamalaa? Kukapa sitä muuten tähän aikaan soittelisi.

Vai silloinko, kun elämän korkeat arvot tarkoittavat yksinkertaisesti vain kolesteroliarvoja?

Vitsi, vitsi. Iälle ja vanhenemiselle on helppo irvailla, mutta tosiasiassa tälle porukalle ei kannata vitsailla. Yli 55-vuotiaita suomalaisia on pari miljoonaa. He ovat terveempiä ja aktiivisempia kuin mitkään aiemmat sukupolvet.

Toivottavasti nyt toteutuva eläkejärjestelmän uudistus ei osoittaudu vitsiksi. Vai mitä luulette tuhansien hiljattain työpaikkansa menettäneiden, työkykyisten ja -haluisten yli 55-vuotiaiden ajattelevan eläkeuudistuksesta? Entä miltähän tuntuu heistä, jotka yli 50-vuotiaina lähettävät sadannetta työpaikkahakemustaan? Ja sitten he saavat vastaukseksi vain kohteliaan standardivastauksen, jos sitäkään. 

Nuiva suhtautuminen yli 50-vuotiaisiin on käsittämätöntä, eikä siihen törmää missään muualla maailmassa niin voimakkaasti kuin Suomessa.

Jotta työurat oikeasti pitenisivät, tarvitsee eläkeuudistus tuekseen asenneuudistuksen – ja nopeasti. Työurat pitenevät vain, jos vanhem­millekin ihmisille on tarjota töitä ja taataan, että he viihtyvät töissä.

Sama pätee talouden elpymiseen. Kauppa ei käy, jos palvelujen ja tuotteiden tarjoajien kohderyhmänä ovat vain tyhjätaskuiset nuoret. Miksi ihmeessä ostokykyiset yli 50-vuotiaat eivät kelpaa markkinoijille? Toistaiseksi vasta rakennusteollisuus on ymmärtänyt tarjota kiinnostavia asumisvaihtoehtoja ikääntyville. Muut vielä jahkaavat.

Tyyneyttä ja kokonaisuuksien hallintaa toivoo päättäjiltämme tämän numeron haastattelussa Pirkko Työläjärvi. Hänet nimitettiin ensimmäisenä naisena valtiovarainministeriksi vuonna 1979.

Työläjärvi aloittaa uuden  Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentajat -sarjamme. Olemme haastatelleet sarjaan kymmentä keskeistä 1960- ja 1970-lukujen vaikuttajaa.  Luvassa on mahtavaa ajankuvaa ja kiinnostavia puheenvuoroja.

Valoisaa lokakuuta!


Mitä välii

raitiovaunu riitta korhonen istock

Mielessä soi rappi: Kierrä mut kaukaa, älä tuu jauhaa. Jätä mut rauhaa....
Tuli elävästi mieleen tyttären murkkuikä. Tyttö istu raitiovaunussakin eri puolella kuin minä jotta jos joku tuttu sattuisi tulemaan, ei jäisi käsitystä, että hän on mutsin kanssa menossa jonnekin.

Jossain iässä vanhempien kiertämisen ymmärtää. Mutta entä ne ihmiset, jotka kiertävät toisia koko ikänsä?  

Raitiovaunussa kohtaa Pienois-Suomen. Erityisesti oman tarkkailuni kohteena ovat mykät ihmiset. Ja heitä liikkuu julkisissa liikennevälineissä paljon. He ovat niitä, jotka eivät osaa pyytää tietä päästäkseen ulos vaunusta vaan puskevat jonon läpi kuin lumimyrskyssä.. Ihan oma lukunsa ovat he, jotka istuvat vieressäsi ja yhtäkkiä pomppaavat ylös ja yrittävät kävellä ylitsesi. - Olisit pyytänyt nousemaan , sanon. Ei vastausta, vain mulkaisu. Ei tietenkään. Mitä välii.

Eikä katukulttuuri näytä sen paremmalta. Mitä välii, jos joltain lähtee sateenvarjo lentoon. Ei kuulu mulle. Mitä välii jos edessäsi kävellyt ihminen kompastuu. Oiskohan ollut humalassa? Mitä välii jos lapsi juoksee edellä kovaa kyytiä autotielle eikä äiti saa häntä kiinni. En kyllä tohon puutu.

Mitä välii on millään.

Näin tuntuu iso osa kaupungilla liikkuvista ajattelevan. Valitettavasti sama välinpitämättömyys kertaantuu muussakin ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Tuttu sairaanhoitaja kertoi, että hänen osastollaan, isossa helsinkiläisessä palvelukodissa, on vanhuksia, joita ei käy katsomassa kukaan. Ei edes juhlapyhinä. Mitä välii.

Moni vanhus kokee häpeää yksinäisyytensä takia. He eivät tohdi hakea seuraa tai  koska jossain sisimmässään ajattelevat jollain kummalla ansaitsevansa yksinäisyyden. Tai eivät  kehtaa tunnustaa että ovat kasvattaneet niin kelvottomia lapsia. No, koskaanhan ei ulkopuolinen tiedä mistä ristiriidat perheenjäsenten välille kumpuavat, mutta jotenkin toivoisi, että ihmiset antaisivat anteeksi. Yksinäisyys riistää sielua. Toisella ihmisellä, kanssakäymisellä on väliä.

Jos arvostaa itseään, arvostaa muitakin ihmisiä. Uskaltaa puuttua ja välittää.


Opi perusasiat

moottorisaha 123rf

Tehän tiedätte nuoret, nuo uusavuttomat, jotka eivät saa edes saunaan tulta syttymään. Ai että riittäisi monta mojovaa tarinaa tästä aiheesta ihan omastakin perheestä.

Mutta onko itsellämme hanskassa kaikki nyky-yhteiskunnan vaatimat kansalaistaidot? Edes perusasiat. Pientä epäröintiä... ehkä ei ihan, tunnusta vaan. Mestariksi ei tarvitse tulla, mutta joka ajassa on omat perusasiansa, jotka olisi syytä osata. Tämä ei koske vain tietoyhteiskunnan meille sälyttämiä teknisiä vaateita vaan ihan normaaleja arkipäivän asioita.

Ystävä jäi hiljattain leskeksi, ja yhdessä katselimme liiterin hyllyllä olevaa moottorisahaa kuin avaruudesta tupsahtanutta marsilaista. Ystävä päätti opetella käyttämään vekotinta, jos tarve tulee. Ja tarve tuli ja hän oppi. Samainen nainen kävi elämänsä ensimmäisen kerran tankkaamassa auton, ja selvisi siitäkin hengissä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ottaa kiinni nykyhetkestä ja päivittää taitojaan.

Uusimmassa ET:ssä on monta tarinaa selviytymisestä.

– Isossa tavaratalossa pääsi itku. Kaikki työn­telivät hymyillen täysiä ostoskärryjä, minulla oli korissa vain konvehtirasia, kertoo miesten kokkauskurssille osallistunut Hannu Pietiläinen.

Yksinäisyys korostuu ruokakaupassa, jossa kaikilla muilla paitsi itsellä tuntuu olevan selvät sävelet. Tässä olisi liikeidea kaupalle. Miten tehdä arkisista ruokaostoksista helppo kokemus niillekin, joille itsenäinen kaupassakäynti on uusi asia.

– Jos on tahtoa, löytyy tie, sanoo puolestaan kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund huippu-urheilijan tahdonvoimalla. Hän osti avoauton ja lierihatun, kun sai kuulla sairastavansa rintasyöpää. Ja kolmas juttu vie vanhoillislestadiolaisen Vuokko Ilolan tarinaan. Ilola otti hylkäämisen riskin ja irrottautui liikkeestä, jossa naisen tärkein tehtävä tuntui olevan täyttää maa.

Jokaisella meistä on omat selviytymiskeinomme. Mutta ehkä oleellisinta on kyky ja halu toimia uusissa tilanteissa, joissa ei ole valmiita nuotteja. Kokeilla, erehtyä, oppia ja onnistua.

Hyvää syksyn jatkoa!


Katso kaikki kirjoitukset Takaisin ylös