Onko saippuanukella arvoa, kysyy nuken perinnöksi saanut lukijamme Ritva. Antiikin asiantuntija Pentti Avomaa vastaa.

Ohessa äidiltäni perintönä tullut saippua. Hän sai sen isältään pikkutyttönä eikä raskinut käyttää, vaan kuljetti vuodet mukanaan. Onko tällä keräilyarvoa vai otanko käyttöön? Se on noin 11 cm pitkä ja ehkä vuodelta 1930.

Ritva Rindell
 

Pentti Avomaa vastaa:

"Yllättävänkin monilla vanhemmilla ihmisillä on kotonaan säilössä vanhoja hienoja kynttilänukkeja, joita ei ole raaskinut polttaa. Ne voivat olla vaikkapa lapsena joululahjaksi saatuja. Harvemmin tulee vastaan ihmisiä, joilla on kätköissään vielä vanhoja saippuanukkeja, joiksi näitä saippuavaloksia voidaan kutsua. Niitä on ollut Suomenkin markkinoilla ainakin 1930-luvulta lähtien.

Jo ensimmäisen saunakerran jälkeen ne olivat enää pelkkiä saippuoita, kun nukkemaiset ääriviivat kuluivat pesussa tietysti nopeimmin. Ehkä niiden avulla saatiin joku puhtautta karsastava kersa oppimaan saunatavoille.

"Näitä 60-80-vuotiaita saippuanukkeja näkee myynnissä erittäin harvoin."

Eihän niitä oikein hyllykoristeina voi pitää, mutta toisaalta ne ovat oman aikansa mielenkiintoisia kuvastimia. Itse en niitä raaskisi ottaa käyttöön, koska jo ensimmäinen käyttökerta huuhtoisi pois niihin liittyvän henkilöhistorian.

Rahallista arvoa niillä ei järin paljon ole, koska keräilijät ovat harvassa. Äskettäin oli nettihuutokaupassa myynnissä 12 cm pitkä saippuanukke 1950-luvulta peräti alkuperäispakkauksessaan, ja sen pyyntihinta oli vain 10 euroa. Lukijan saippuan ikää ei tiedä, koska alkuperäispakkausta ei ole, joten rahallinen arvo on ehkä 3-6 euroa. Mitään vakiintunutta hintatasoahan näillä ei ole.

Myöskään kansainvälistä kiinnostusta ei kovin paljon ole, ja hintatasosta antavat hyvän kuvan seuraavat esimerkit:

Alkuperäispakkauksessaan olevat 4 saippuanukkea 1930-luvulta olivat juuri myynnissä Australiasta kansainvälisessä nettihuutokaupassa, ja niistä pyydettiin 30 euroa.

Yhdysvaltain presidenttivaalien 1896 kampanjassa käytettiin Willian McKinleyn saippuanukkea yhtenä kampanjavälineenä. Sellainen myytiin Yhdysvalloissa viime vuonna 90 eurolla alkuperäispakkauksessaan.

Ilmeisesti tämän kampanjan sanomana oli se, että politiikka on likaista peliä, jossa tarvitaan McKinleyn saippuaa. Se meni ilmeisesti perille – ainakin hänet valittiin."

Upea, 1920-lukua henkivä iltalaukku on perua Pietarin seurapiireistä, mutta ovatko sen kehykset aitoa venäläistä hopeaa. Antiikin asiantuntija Pentti Avomaa paljastaa laukun taustat ja arvioi hintaa.

Olen perinyt äidiltäni kuvaamani iltalaukun. Kehyksessä on leima 830 – pelkkä numero vailla mitään kehystä. Muita merkintöjä ei ole. Arkikäytössä leima voisi kulua mutta iltalaukun käyttö on vähäistä. Laukun paino on 120 g, korkeus pitsihelmasta lukon yläkaareen 17 cm ja leveys kaarikehyksen leveimmällä kohdalla 8 cm. Lukon nuppeja koristaa sininen kivi.

Minua kiinnostaa laukun arvo mutta ennen kaikkea alkuperä. Äiti asui vuosina 1913-20 Pietarissa/Leningradissa. Vuoteen 1917 asti hän työskenteli ensin kenraali- ja sitten ministeriperheessä rouvan seuraneitinä huolehtien mm. emäntänsä hienoista asuista. Varsin usein rouva otti seuraneitinsä mukaan teatteriin ja balettiin Silloin kumpikin pukeutui tilanteen vaatimalla tavalla. Äiti ei koskaan kertonut kuka tuon laukun hänelle antoi - mahdollisesti seuraneitiinsä tyytyväinen emäntä.

Suomeen palattuaan äiti avioitui varsin menestyneen vaatturin kanssa. Heidän elämäänsä 1920-luvulla kuului mm. kylpyläelämää ja aikakauden muita huveja. Laukku voi olla lahja aviomieheltä

Laukkua täydentää pieni kukkaro, korkeus 6,5 cm ja leveys 5 cm. Verkko on huomattavasti karkeampaa tekoa. Kukkaron kehyksessä on kaksi leimaa rinnakkain: 830 ilman kehystä sekä kirjaimet ELW. Kumpikin on ehjä. Kukkaroa minä jossain vaiheessa käytin ihan päivittäin. Vankkaa tekoa sillä useinhan pieni kukkaro oli pullollaan kolikoita.

Minä, äitini iltatähti sain vain ihailla laukkua. Koskaan en saanut sitä leikkeihini. Silloin ei laukun alkuperä kiinnostanut vähääkään.

Kaarina

 

Tällaisia iltalaukkuja – joista sisältö kuultaa hieman salaperäisesti ulkopuolistenkin näkyviin – käytettiin hienoissa juhlissa ja illanistujaisissa erityisesti 1920–1930-luvuilla. Arvokkaammat olivat kauttaaltaan hopeisia, eli pussiosa oli hopeapunosta, -verkkoa tms. Halvemmissa hopeaa olivat vain kehykset, mutta itse pussi oli vaikkapa pitsiä. Vielä halvemmissa kehykset olivat joko hopeoitua metallia tai vain kiiltävää metallia.

Venäläistä hopeaa kehykset eivät ainakaan ole. 830-leima tunnetaan nimenomaan skandinaavisena hopeapitoisuutta ilmaisevana leimana, ja käytettiin sitä Saksassakin. Hopeapitoisuus on siis 830 promillea. Usein leimassa on vielä täydennyksenä S- tai H-kirjain. Lisäksi hopeaesineessä pitäisi olla liuta muita leimoja – ovat ne sitten tuontitavaraa tai täällä tehtyä.

Onneksi kukkarossa on selventävä leima ELW, ja se kertoo, että kyseessä on todella skandinaavinen hopeaesine. Leima kuuluu tanskalaiselle hopeasepälle E.L. Weimannille, joka työskenteli Kööpenhaminassa vuosina1897–1937. On kummallista, että itse iltalaukussa ei valmistajan leimaa ole – on vain pitoisuusleima. Siitä pitää kuitenkin lähteä, että koska kysymyksessä on kokonaisuus, valmistaja on sama.

Luulisin, että laukku kukkaroineen on ostettu Suomessa joskus 1920-luvulla ja ennen suurta lamaa. Epäilemättä sen on valinnut äidillenne muotitietoinen vaatturi.

Iltalaukku kukkaroineen on joka tapauksessa mielenkiintoinen esinekokonaisuus, josta voisi käyttää termiä vintage. Se on yhden aikakauden esine, joka sopisi erittäin hyvin täydentämään vaikkapa 1920–30-luvun asua.

Jotkut muotitietoiset nuoret käyttävät tällaisia iltalaukkuja nykyäänkin, ja niillä on kysyntää. Hintahaitari on kuitenkin aika leveä. Suomalaisissa huutokaupoissa niitä on myynnissä harvakseltaan, mutta kansainvälisissä nettihuutokaupoissa aika paljon vaihteluvälillä 40–120 euroa.

Jos kukkarokin on yhä käyttö- ja näyttökunnossa, se nostaa kokonaisuuden hinta-arvion keskiarvon paremmalle puolelle.

Kiinnostavat kohtalot

Äidillänne on tosi mielenkiintoinen henkilöhistoria, ja tsaarin ajan Pietarista sekä sen ylhäisön elämästä on riittänyt varmasti paljon kertomuksia. Pietarissahan työskenteli ennen vallankumousta paljonkin suomalaisia. Heitä oli niin palvelijoina kuin. Fabergén hopea- ja kultaseppinä, nuohoojina ja monissa muissa ammateissa. Suomen sisällissodan jälkeen sinne puolestaan pakeni paljon hävinneen punakaartin jäseniä perheineen.

Mutta miten ihmeessä äitinne olisi selvinnyt Pietarissa/Leningradissa nuo sekasortoiset, veriset ja nälkäisetkin vallankumous- ja sisällissodan vuodet? Jo kansalaissodan alkuvaiheessa sieltä pakeni kotimaahansa paljon suomalaisia – setäni muiden muassa. Mutta se on tietysti jo ihan toinen juttu.

 

Milloin Raamattu on riittävän vanha, jotta keräilijät olisivat valmiita siitä maksamaan, pohtii kirpputorilöydön tehnyt Brita. Antiikin asiantuntijan Pentti Avomaan mukaan 200 vuottakaan ei vielä takaa mitään, ellei teoksessa ole muuta erikoista, kuten loistokuvitus.

Löysin kirpputorilta ruotsinkielisen raamatun vuodelta 1878. Sivut näyttävät olevan tallessa. Onko arvoa?

Brita

Tämä ruotsinkielinen ja Tukholmassa painettu Raamattu tuntuu monista tosi vanhalta ja siksi ehkä arvokkaalta, mutta kyllä näitä kodeissa on yhä paljon. Raamattujen maailmassa vasta 1600- ja 1700-lukujen painokset ovat harvinaisempia.

Mitä yleisempiä kirjat ovat, sitä merkittävämpää arvostuksen kannalta on hyvä kunto. Tämän kirja näyttää valitettavasti kunnoltaan huonohkolta, vaikka sivut olisivatkin tallessa.

Juuri tällaista Raamattua ei ole vähään aikaan näkynyt myynnissä, mutta saman vuosikymmenen Raamattuja kyllä on. Esimerkiksi 1877 Familje-lehden kirjapainossa painettu hyväkuntoinen 360-sivuinen Raamattu on kaupan ruotsalaisessa antikvariaatissa noin 80 eurolla. Siinä on nahkakannet ja kullatut kansitekstit. Kuvitusta kehutaan erinomaiseksi.

Juuri kuvitetut Raamatut voivat olla tavanomaista arvokkaampia, vaikka olisivat myöhemmiltäkin ajoilta, koska niitä on painettu kalleutensa vuoksi vähän.

Kunnon merkityksestä hintaan antaa hyvän kuvan ruotsalaisen lähetysseuran kustantama  Raamattu "Bibeln eller den heliga skrift. Med illustrationer” vuodelta 1877. Se oli tukholmalaisessa antikvariaatissa myynnissä maininnalla ”huonokuntoinen”. Hintapyyntö oli vaivaiset 6 euroa.

Niinpä valitettavasti lukijan Raamatunkin hinta-arvio on kirjaa näkemättä asetettava 5-30 euron haarukkaan.  Kunto ratkaisee.

Ruotsin vanhin Raamatun käännös on vuodelta 1541, eli se julkaistiin kuningas Kustaan Vaasan aikana. Niinpä sitä kutsutaankin nimellä Vasabibeln. Täydellinen nimi oli ” Biblia, Thet är: All then Helgha Scrifft, På Swensko”.

Näin saat vanhoista tavaroistasi kovemman hinnan

Huonekalujen ja muotivaatteiden nimeäminen vintageksi nostaa kummasti niiden hintaa huutokaupassa. Erityisesti tämä pätee asusteisiin, kuten laukkuihin. Asiantuntijan mukaan käytetyistä merkkitavaroista voi tehdä hyvät kaupat – kunhan varoo väärennöksiä.

Vintage on myyntivaltti, tietää antiikin ja vanhan tavaran asiantuntija Pentti Avomaa. Hän kertoo esimerkin tuttavastaan, joka myi nettihuutokaupassa huonekalua 1960-luvulta.

– Alhaisesta lähtöhinnasta huolimatta kukaan ei ollut siitä kiinnostunut. Parin turhan yrityksen jälkeen hän oli jo laittamassa sitä roskikseen, mutta päätti yrittää vielä kerran. Hän laittoi lähtöhinnan hieman aiempia kertoja korkeammaksi ja markkinoi sitä vintage-huonekaluna.

– Heti tärppäsi. Varakkaan oloinen rouva haki mersullaan huonekalun tyytyväisenä kotinsa.

Avomaa muistuttaa, että vintagen ja muun vanhan tavaran välinen ero on häilyvä. Aiemmin vintage on tarkoittanut vuosikertaviiniä, josta sen merkitys on laajentunut.

– Nykyisin vintage usein rajataan koskemaan merkkiasusteita, -laukkuja ja -koruja.  Joissakin huutokaupoissa tosin merkkivaatteita myydään muotivaatteina – toisissa vintagena.

Merkkitavaran kierrätys kannattaa

– Kun aito merkkiasuste kiertää arvohuutokaupan kautta, myyjä saa siitä usein kohtuullisen hinnan, joka voi olla vaikkapa neljäsosa ostohinnasta, Pentti Avomaan toteaa.

Asuste tai vaikkapa laukku saattaa olla niin huomiota herättävä, ettei omistaja halua esiintyä sen kanssa kovin monta kertaaa. Se ei siis yleensä ehdi käytössä paljoakaan kulua.

"Tällä matematiikalla köyhän ei siis kannattaisi ostaa muuta kuin laatua!"

– Ostaja voi näin saada lähes käyttämättömän ja laadukkaan vaatteensuunnilleen uuden ”tavallisen” vaatteen hinnalla. Jos hänkin käyttää sitä vain muutaman kerran ja pistää sitten myyntiin, hän voi vielä saada jopa lähes omansa pois. Tällä matematiikalla köyhän ei siis kannattaisi ostaa muuta kuin laatua!

Pentti Avomaa varoittaa väärennöksistä. Hänen mukaansa huutokauppojen järjestäjät joutuvat tämän tästä käännyttämään oveltaan toivorikkaita myyjiä, jotka kuultuaan vaikkapa Louis Vuittonin laukkujen hinnoista, ja tarjoavat myyntiin halvalla hankkimiaan piraattituotteita.

– Moni tavallinen ostaja on retkahtanut sellaisiin kirpputoreilla, koska aidon erottaminen halvasta jäljennöksestä ei aina ole helppoa, Avomaa muistuttaa.

 

Merkkivaatteet eivät välttämättä nouse ylettömiin hintoihin huutokaupoissa. Tämä Celinen viininpunainen villatakki kooltaan 44 maksoi samaisessa Bukowskin muotihuutokaupassa vain noin 130 euroa, joten ostajalle jäi varmastikin rahaa ostaa itselleen myös housut, ettei pelkässä takissa joudu tepastelemaan.
Merkkivaatteet eivät välttämättä nouse ylettömiin hintoihin huutokaupoissa. Tämä Celinen viininpunainen villatakki kooltaan 44 maksoi samaisessa Bukowskin muotihuutokaupassa vain noin 130 euroa, joten ostajalle jäi varmastikin rahaa ostaa itselleen myös housut, ettei pelkässä takissa joudu tepastelemaan.

 

Opaalinkeltainen Mariskooli ei koskaan päätynyt myyntivalikoimiin, sillä Iittala teki vaikeasti työstettävästä väristä vain koe-erän, kertoo antiikin asiantuntija Pentti Avomaa. Väriharvinaisuuksista keräilijät voivat maksaa jopa satoja euroja.

Minä arvoinen tämä vanha Mariskooli on? Skooli ei ole minun, mutta haluaisin auttaa tiedon etsinnässä.  Että kuinka vanha malja on?

Jenny

Pentti Avomaan vastaus:

Mariskooleja on tehty jo yli 50 vuoden ajan. Väristä pystyy usein päättelemään valmistusajankohdan, muttei aina, koska monia suosikkivärejä on ollut käytössä useiden vuosien ajan. Niinpä esimerkiksi mattakeltaisia isoja Mariskooleja on tehty vuosina 1997–2001.

Mutta tämä ei ole mattakeltainen, vaan opaalikeltainen, jonka värisiä ei Iittalassa ole virallisesti tehty, mutta koe-erä selvästi on, sillä näitä opaalikeltaisia on ollut harvakseltaan myynnissäkin.

Koe-erästä joku on poiminut näitä itselleen luvatta tai luvan kanssa.

Opaaliväriä on vaikea tehdä tasaiseksi, ja se voi olla yksi syy siihen, että väri ei päässyt koe-erää pitemmälle.

Koska kysymyksessä ei siis ole virallinen Mariskoolin väri, maljassa ei ole varmasti myöskään Marimekon tai Iittalan tarraa pohjassa. Iittalassa se kuitenkin on mitä todennäköisimmin tehty ja todennäköisesti 1980-luvulla.

On mielenkiintoinen kysymys ja vaikkapa akateemisen väittelyn aihe, onko malja Mariskooli vai ei. Virallisesti se ei värinsä puolesta sitä ole, mutta käytännössä on. Itse mallihan ei ole suojattu, mutta nimi Mariskooli on.

Malli tuli Saksasta jo joskus 1800-luvulla ja sinne se saattoi tulla Italiasta. Iittalakin valmisti niitä jonkun aikaa ilmeisesti vuodesta 1892 alkaen. Mariskoolina se otettiin uudelleen tuotantoon 1960-luvulla, kun Armi Ratia sitä pyysi.

Asia erikseen ovat halvat jäljennökset, joita asiaan perehtymättömät eivät erota aidoista. Tarran puuttuminen pohjasta ei vielä todista skoolia väärennökseksi, mutta keräilijät laatueron kyllä tunnistavat. Väärennöksissä lasi voi olla paksumpaa, työ vähemmän huoliteltua ja esimerkiksi sauma saattaa näkyä voimakkaasti.

Mariskooleilla on paljon keräilijöitä ulkomaita myöten.  Isojen (korkeus 15,5 cm) Mariskoolien hinnat vaihtelevat melkoisesti.  Halvimmillaan niitä on ollut myynnissä jopa viidellä eurolla, mutta tavallisimmin ne asettuvat 15–30 euron vaihteluväliin. On myös joitakin keräilijöiden himoitsemia väriharvinaisuuksia, joista maksetaan satojakin euroja.

Tällaisesta opaalikeltaisesta Mariskoolista on nettihuutokaupoissa pyydetty 100–200 euroa.