Ryijyn tarina askarruttaa lukijaa. Keräilyn ja antiikin asiantuntija Pentti Avomaalla on oletus tarinasta, joka voi olla jo liiankin tuttu.

Tiedustelisin, kenen suunnittelema ryijy on? Entä kenen tekemä? Onko se miten yleinen ja mikä on sen arvo?

Mari Samuli

Tämänkin ryijyn kulkeutumisesta kysyjälle olisi mielenkiintoista tietää paljon enemmän. Ehkä suku on kotoisin Karjalasta, ja ryijy on tehty siellä aikoinaan? Tai sitten evakkomatkan jälkeen muistoksi taakse jääneestä kotiseudusta? Näistä ryijyistä monet on tehty juuri 1940- tai 1950-luvulla, mutta niitä tehtiin myös ennen sotia.

Karjalaan ja erityisesti Viipurin linnaan liittyviä maalauksia ja ryijyjä on tehty paljon – erityisesti tämän mallin mukaisia ryijyjä, joissa siis kuvio on sama, mutta värit vaihtelevat hieman. Ryijy on tehty ompelemalla nukat valmiiseen pohjaan. Ryijymalleja ja tarvikepaketteja myi Suomen Käsityön Ystävät, ja malleja julkaistiin myös mm. Kotiliesi-lehdessä. Väritys tietysti vaihtelee hieman sen mukaan, minkälaiseksi kukin tekijä on halunnut linnan ympäristöineen nähdä ja tehdä. Tai minkälaisia lankoja on sattunut löytämään.  

Kysyjä ei ole laittanut ryijyn mittoja, mutta otaksun, että ne ovat suunnilleen 100-115x130-145 cm. Sellaisia on ollut myynnissä niin kirpputoreilla kuin nettihuutokaupoissakin, ja pyyntöhinnat ovat olleet 60-90 euroa, koska kysymyksessä ei ole uniikkityö.

 

Keräilyn ja arvotavaran asiantuntija Pentti Avomaan mukaan tietyt muumihahmot ovat nyt arvossaan. Mutta mikä onkaan näiden muumien alkuperä ja kuinka arvokkaita ne ovat?

Minkä arvoinen on tämä alla olevan kuvan, Arabian 50-luvun Miisa-figuuri? Figuuri on erinomaisessa kunnossa.

– Nimimerkki 50

Pentti Avomaan vastaus:

"1950-luvulla luodut pikkuruiset muumihahmot ovat haluttuja keräilijöiden keskuudessa. Epäselvyyttä on, ovatko ne Arabian valmistamia.

Tove Janssonin luomat muumihahmot ovat ilmestyneet mitä moninaisimmilla tavoilla solmioista sarjakuviin, mukeihin ja lautasiin.

Keramiikasta tehtyjä muumihahmoja on tehty niin 1950-, 1990- ja 2010-luvullakin, ja jotkut ovat nousseet peräti sijoituskohteiksi.

Lisää rahaa Kenillä? "Nukesta tarjotaan jopa 500 euroa"

Taannoin kohistiin muun muassa siitä, kun huutokaupassa vaihtoi omistajaa yli sadan astian kokoelma muumimukeja ja -kulhoja peräti 16 000 eurolla. Yksittäisistä mukeista voidaan maksaa jopa yli 500 euroa.

Nämä 1950-luvulla luodut pienet, viehättävät Muumi-hahmot kiehtovat keräilijöitä Japania myöten. Ne ovat vain muutamia senttimetrejä korkeita, ja ne mielletään Arabian valmistamiksi posliinifiguureiksi, jotka on suunnitellut Muumien luojan Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten-Larsson.

"Olisivat edes leimanneet tuotteet"

Mutta, mutta… kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Toven äidin muotoilemia ne kyllä ovat, mutta valmistajasta on epäselvyyttä.

Yleisesti niitä pidetään Arabian valmistamina, ja ne mainitaan myös Arabian Muumikeräilytavarasta kertovassa kirjassa. Helsingin Sanomissa alkuvuonna ilmestyneessä artikkelissa kertoi Tarja Rantama, että hänen isänsä, keraamikko Leo Tykkyläinen teki Tove Janssonin luvalla Maunulan työhuoneellaan vuosina 1956–63 noin 15 000 muumifiguuria. Myöhemmin hän työskenteli Arabian tehtailla.

"Älä jätä tätä perinnöksi” – katso pysäyttävät ennen ja jälkeen -kuvat

Posliinifiguureiksikin niitä sanotaan, mutta tuskin jossain Maunulan työhuoneessa on valmistettu posliinia.

Muumiasiantuntija, Suomenlinnan lelumuseon johtaja Petra Tandefelt ei ihmettele näitä epäselvyyksiä, koska tuolloin 1950-luvulla ei kukaan voinut aavistaa, millainen keräilyboomi muumifiguureista voisi syntyä.

– Olisivat edes leimanneet tuotteet jotenkin, Tandefelt tuskailee.

Hän muistuttaa, että samantapaisia figuureja on tehty myös Ruotsissa. Olisiko niitä siis teetetty useammallakin alihankkijalla?

Voisikohan eri näkemysten kompromissina olla se, että näitä Signe Hammarsten-Larssonin muotoilemia ja Leo Tykkyläinen työstämiä figuureja olisi edelleen alihankintana poltettu Arabian tehtailla? Siellähän on harrastettu tällaistakin toimintaa.

Arabia aloitti joka tapauksessa 1950-luvun loppupuolella Niiskuneidin ja Muumipeikon kuvilla koristeltujen mukien ja lautasten valmistamisen.

Siellä tehtiin myös 1990-luvulla muumifiguurisarja, jonka suunnitteli Tove Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä. Näitä figuureja on tehty kahta eri kokoa (Muumipeikko 6,5 cm ja 13 cm).

Vuodesta 2010 Arabia on tehnyt joitakin näistä hahmoista puolestaan Tove Slotten suunnittelemina.

Näin muutat omaisuuttasi rahaksi nopeasti – 8 ammattilaisvinkkiä

Käsityö näkyy

Eihän se näiden viehättävien pikkuhahmojen keräilyarvoa vähennä, vaikka ne olisi valmistettu Maunulassa Arabian asemesta, koska mistään piraattivalmistamisesta ei ainakaan ole kysymys.

Ne on tehty joka tapauksessa käsityönä, jolloin jokainen hahmo ja väritys on hieman erilainen.

Näiden pikkufiguurien hintapyynnöt ovat 100–250 euroa.

Miisa – tai Miska – ei ole kaikille tuttu niin kuin ovat Muumimamma ja -pappa, Niiskuneiti ja Pikku Myy. Miisa on joissakin sarjakuvissa neuroottinen kotiapulainen tai siivooja. Ainakin Vaarallisessa Juhannuksessa Miisa seikkailee kelluvan hylätyn teatterin lavasteissa siivoojana."

"Näistä maksetaan yllättävän paljon" – onko sinullakin lasikaapissa lottopotti?

Kysy meiltä terveydestä, ravitsemuksesta, seksistä ja lakiasioista.
Lähetä oma kysymyksesi asiantuntijalle täältä.

Vierailija

"Keräilijöitä Japania myöten" – onko tämäkin muumi arvokas?

Figuurit valmisti todistettavasti leo tykkyläinen pajallaan maunulassa. Tästä on dokumentit designmuseota myöden. Käyttäkää teksteissänne kunnon lähteitä arvailujen sijaan. Tykkyläisestä ja muumeista kirjoitettiin töölöläinen-lehdessä jo 1991 ja uudemman kerran jouluna 2014. Jos ei tunne keramiikan valmistustapoja, ei varmaan ymmärrä, että posliinisavea voi polttaa myös vaatimattomalta kuulostavassa maunulassa.
Lue kommentti
Ystävä sä Muumien

"Keräilijöitä Japania myöten" – onko tämäkin muumi arvokas?

Kyllä Muumi fikuurit on LEO TYKKYLÄISEN valmistamia Maunulan ateljeessa". Tunsin taiteilijan henkilökohtaisesti, Ja näitä hienoja pikkufikuureita, näkee vieläkin joissain kodeissa, itseltäni ne ovat aikoja sitten särkyneet, lasten leikeissä - valitettavasti. Jos jossain kirjallisuudessa esiintyy tekijäksi joku muu, on tieto virheellinen. Tykkyläinen valmisti ko. fikuureita Tove Janssonin suostumuksella Maunulassa ja ne ovat kaikki yksilöllistä käsityötä. Jos jollain on vielä näitä fikuureita,...
Lue kommentti

Wirkkalan matalat sohvapöydät ovat nykypäivänä haluttuja, mutta onko kuluneella pöydällä mitään arvoa?

Minkä arvoinen on Tapio Wirkkalan suunnittelema ja Askon valmistama pöytä?

Pöydän pinta on kulunut, pöytää on jossain vaiheessa käytetty lasten piirustuspöytänä.

Nimimerkki Kreetta

Näin joskus käy ”tulevalle” antiikille: uusi tyylikäs huonekalu on hieman ikääntyessään menettänyt hohtoaan, ja niin se on sopivan korkeutensakin ansiosta päätynyt lasten piirustuspöydäksi. Kulumat eivät ole sentään pilanneet pöytää, mutta uutteran käytön jäljet näkyvät.

Nämä Wirkalan matalat sohvapöydät ovat nykyisin hyvin arvostettuja, mutta pöytälevyn kunto verottaa kyllä arvoa. Käypä hinta on suunnilleen 600–700 euroa.

Opaalinkeltainen Mariskooli ei koskaan päätynyt myyntivalikoimiin, sillä Iittala teki vaikeasti työstettävästä väristä vain koe-erän, kertoo antiikin asiantuntija Pentti Avomaa. Väriharvinaisuuksista keräilijät voivat maksaa jopa satoja euroja.

Minä arvoinen tämä vanha Mariskooli on? Skooli ei ole minun, mutta haluaisin auttaa tiedon etsinnässä.  Että kuinka vanha malja on?

Jenny

Pentti Avomaan vastaus:

Mariskooleja on tehty jo yli 50 vuoden ajan. Väristä pystyy usein päättelemään valmistusajankohdan, muttei aina, koska monia suosikkivärejä on ollut käytössä useiden vuosien ajan. Niinpä esimerkiksi mattakeltaisia isoja Mariskooleja on tehty vuosina 1997–2001.

Mutta tämä ei ole mattakeltainen, vaan opaalikeltainen, jonka värisiä ei Iittalassa ole virallisesti tehty, mutta koe-erä selvästi on, sillä näitä opaalikeltaisia on ollut harvakseltaan myynnissäkin.

Koe-erästä joku on poiminut näitä itselleen luvatta tai luvan kanssa.

Opaaliväriä on vaikea tehdä tasaiseksi, ja se voi olla yksi syy siihen, että väri ei päässyt koe-erää pitemmälle.

Koska kysymyksessä ei siis ole virallinen Mariskoolin väri, maljassa ei ole varmasti myöskään Marimekon tai Iittalan tarraa pohjassa. Iittalassa se kuitenkin on mitä todennäköisimmin tehty ja todennäköisesti 1980-luvulla.

On mielenkiintoinen kysymys ja vaikkapa akateemisen väittelyn aihe, onko malja Mariskooli vai ei. Virallisesti se ei värinsä puolesta sitä ole, mutta käytännössä on. Itse mallihan ei ole suojattu, mutta nimi Mariskooli on.

Malli tuli Saksasta jo joskus 1800-luvulla ja sinne se saattoi tulla Italiasta. Iittalakin valmisti niitä jonkun aikaa ilmeisesti vuodesta 1892 alkaen. Mariskoolina se otettiin uudelleen tuotantoon 1960-luvulla, kun Armi Ratia sitä pyysi.

Asia erikseen ovat halvat jäljennökset, joita asiaan perehtymättömät eivät erota aidoista. Tarran puuttuminen pohjasta ei vielä todista skoolia väärennökseksi, mutta keräilijät laatueron kyllä tunnistavat. Väärennöksissä lasi voi olla paksumpaa, työ vähemmän huoliteltua ja esimerkiksi sauma saattaa näkyä voimakkaasti.

Mariskooleilla on paljon keräilijöitä ulkomaita myöten.  Isojen (korkeus 15,5 cm) Mariskoolien hinnat vaihtelevat melkoisesti.  Halvimmillaan niitä on ollut myynnissä jopa viidellä eurolla, mutta tavallisimmin ne asettuvat 15–30 euron vaihteluväliin. On myös joitakin keräilijöiden himoitsemia väriharvinaisuuksia, joista maksetaan satojakin euroja.

Tällaisesta opaalikeltaisesta Mariskoolista on nettihuutokaupoissa pyydetty 100–200 euroa.

Upea, 1920-lukua henkivä iltalaukku on perua Pietarin seurapiireistä, mutta ovatko sen kehykset aitoa venäläistä hopeaa. Antiikin asiantuntija Pentti Avomaa paljastaa laukun taustat ja arvioi hintaa.

Olen perinyt äidiltäni kuvaamani iltalaukun. Kehyksessä on leima 830 – pelkkä numero vailla mitään kehystä. Muita merkintöjä ei ole. Arkikäytössä leima voisi kulua mutta iltalaukun käyttö on vähäistä. Laukun paino on 120 g, korkeus pitsihelmasta lukon yläkaareen 17 cm ja leveys kaarikehyksen leveimmällä kohdalla 8 cm. Lukon nuppeja koristaa sininen kivi.

Minua kiinnostaa laukun arvo mutta ennen kaikkea alkuperä. Äiti asui vuosina 1913-20 Pietarissa/Leningradissa. Vuoteen 1917 asti hän työskenteli ensin kenraali- ja sitten ministeriperheessä rouvan seuraneitinä huolehtien mm. emäntänsä hienoista asuista. Varsin usein rouva otti seuraneitinsä mukaan teatteriin ja balettiin Silloin kumpikin pukeutui tilanteen vaatimalla tavalla. Äiti ei koskaan kertonut kuka tuon laukun hänelle antoi - mahdollisesti seuraneitiinsä tyytyväinen emäntä.

Suomeen palattuaan äiti avioitui varsin menestyneen vaatturin kanssa. Heidän elämäänsä 1920-luvulla kuului mm. kylpyläelämää ja aikakauden muita huveja. Laukku voi olla lahja aviomieheltä

Laukkua täydentää pieni kukkaro, korkeus 6,5 cm ja leveys 5 cm. Verkko on huomattavasti karkeampaa tekoa. Kukkaron kehyksessä on kaksi leimaa rinnakkain: 830 ilman kehystä sekä kirjaimet ELW. Kumpikin on ehjä. Kukkaroa minä jossain vaiheessa käytin ihan päivittäin. Vankkaa tekoa sillä useinhan pieni kukkaro oli pullollaan kolikoita.

Minä, äitini iltatähti sain vain ihailla laukkua. Koskaan en saanut sitä leikkeihini. Silloin ei laukun alkuperä kiinnostanut vähääkään.

Kaarina

 

Tällaisia iltalaukkuja – joista sisältö kuultaa hieman salaperäisesti ulkopuolistenkin näkyviin – käytettiin hienoissa juhlissa ja illanistujaisissa erityisesti 1920–1930-luvuilla. Arvokkaammat olivat kauttaaltaan hopeisia, eli pussiosa oli hopeapunosta, -verkkoa tms. Halvemmissa hopeaa olivat vain kehykset, mutta itse pussi oli vaikkapa pitsiä. Vielä halvemmissa kehykset olivat joko hopeoitua metallia tai vain kiiltävää metallia.

Venäläistä hopeaa kehykset eivät ainakaan ole. 830-leima tunnetaan nimenomaan skandinaavisena hopeapitoisuutta ilmaisevana leimana, ja käytettiin sitä Saksassakin. Hopeapitoisuus on siis 830 promillea. Usein leimassa on vielä täydennyksenä S- tai H-kirjain. Lisäksi hopeaesineessä pitäisi olla liuta muita leimoja – ovat ne sitten tuontitavaraa tai täällä tehtyä.

Onneksi kukkarossa on selventävä leima ELW, ja se kertoo, että kyseessä on todella skandinaavinen hopeaesine. Leima kuuluu tanskalaiselle hopeasepälle E.L. Weimannille, joka työskenteli Kööpenhaminassa vuosina1897–1937. On kummallista, että itse iltalaukussa ei valmistajan leimaa ole – on vain pitoisuusleima. Siitä pitää kuitenkin lähteä, että koska kysymyksessä on kokonaisuus, valmistaja on sama.

Luulisin, että laukku kukkaroineen on ostettu Suomessa joskus 1920-luvulla ja ennen suurta lamaa. Epäilemättä sen on valinnut äidillenne muotitietoinen vaatturi.

Iltalaukku kukkaroineen on joka tapauksessa mielenkiintoinen esinekokonaisuus, josta voisi käyttää termiä vintage. Se on yhden aikakauden esine, joka sopisi erittäin hyvin täydentämään vaikkapa 1920–30-luvun asua.

Jotkut muotitietoiset nuoret käyttävät tällaisia iltalaukkuja nykyäänkin, ja niillä on kysyntää. Hintahaitari on kuitenkin aika leveä. Suomalaisissa huutokaupoissa niitä on myynnissä harvakseltaan, mutta kansainvälisissä nettihuutokaupoissa aika paljon vaihteluvälillä 40–120 euroa.

Jos kukkarokin on yhä käyttö- ja näyttökunnossa, se nostaa kokonaisuuden hinta-arvion keskiarvon paremmalle puolelle.

Kiinnostavat kohtalot

Äidillänne on tosi mielenkiintoinen henkilöhistoria, ja tsaarin ajan Pietarista sekä sen ylhäisön elämästä on riittänyt varmasti paljon kertomuksia. Pietarissahan työskenteli ennen vallankumousta paljonkin suomalaisia. Heitä oli niin palvelijoina kuin. Fabergén hopea- ja kultaseppinä, nuohoojina ja monissa muissa ammateissa. Suomen sisällissodan jälkeen sinne puolestaan pakeni paljon hävinneen punakaartin jäseniä perheineen.

Mutta miten ihmeessä äitinne olisi selvinnyt Pietarissa/Leningradissa nuo sekasortoiset, veriset ja nälkäisetkin vallankumous- ja sisällissodan vuodet? Jo kansalaissodan alkuvaiheessa sieltä pakeni kotimaahansa paljon suomalaisia – setäni muiden muassa. Mutta se on tietysti jo ihan toinen juttu.