Äitiys on ollut Irja Hyvärin elämä, iloineen ja suruineen. Siinä samalla hän hoiti myös muistisairaan miehensä.

Irja Hyvärin koti Raahen Ketunperällä, syrjäkylällä, on elämää täynnä. On yökyläläisiä!

Päivi Hyväri, Irjan vanhin tytär, ja hänen kihlattunsa Reino Oikarinen tulivat käymään Kuusamosta. Pitkästä aikaa on vierailulla myös nuorin poika Jari, 31, neljän lapsensa kanssa. Perhe on ollut Ukkohallassa hiihtolomaa viettämässä ja matkalla kotiin Kouvolaan.

– Ihana viikonloppu, Irja, 74, huokaisee.

Luna, 10, Elja, 8, Enna, 6, ja Nova, 3, ovat vallanneet talon. Pehmolelut saavat kyytiä alakerran keskimmäisen huoneen leikkinurkkauksessa, ja pianon koskettimista on suorastaan mahdotonta pitää sormiaan irti. Yläkerran kahdessa huoneessa on nukuttu siskonpedeissä lattioilla.

Jarin porukka tekee lähtöä. Ensin kuitenkin syödään. Irja on kokannut lohikiusausta ja kiinankaali-viinirypälesalaattia.

– Onko suolaa? Laittakaa lisää, Irja huolehtii.

Ei enempää kuin jaksaa

Irjan ja hänen yhdeksän vuotta sitten kuolleen miehensä Tapion perhe kuuluu lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Lapsia on paljon, koska lestadiolaiset ajattelevat, että Jumala antaa kullekin sen verran kuin hyväksi katsoo. Nykyään suuria perheitä ei juuri muilla olekaan. Muu maailma ehkäisee.

Myös Irja on joutunut ottamaan kantaa asiaan.

Seitsemännen lapsen jälkeen tehdyssä jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että nyt täytyy ruveta ajattelemaan järkevästi. "Missä siellä Raamatussa sanotaan, että lapsia pitää tehdä niin paljon?"

– Minä sanoin, että yhtään en tiijä sitä paikkaa, mutta minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Lääkäri sanoi, että usko sitten ja tuu vuojen päästä uuvestaan. Ja seitsemän lasta syntyi senkin jälkeen.

Irja nauraa hersyvästi. Ja huomauttaa sitten, ettei hän kerskaile lasten määrällä eikä omalla jaksamisellaan.

– Raskaudet eivät olleet helppoja, ja välillä tuntui, että voisi olla paussiakin. Mutta me uskoimme siihen, että voimat annetaan niin kuin päivätkin.

Irjan silmät syttyvät, kun hän kuvailee uuden vauvan tuloa taloon.

– Se on niin ihana! Ja tärkeä sisaruksillekin. Kaikki haluavat pitää sylissään ja koulusta tultua menevät heti katsomaan pikkuista.

Se Katse vei jalat alta

Jo lapsena Irja haaveili, että saisi joskus 12 lasta.

– Koulun jälkeen olin kotiapulaisena monessa perheessä. Kotona ei ollut hoidettavia, kun olin viidestä lapsesta toiseksi nuorin.

Irja, omaa sukua Mettovaara, syntyi Pudasjärvellä ja kävi koulua Kempeleessä. Oulussa hän oli Lehiston kaupassa asiatyttönä ja myymäläapulaisena. Välillä pidettiin äidin ja siskojen kanssa Kisa-baari-nimistä lounasruokalaa.

Sitten vastaan tuli Tapio. Katseet kohtasivat Rauhanyhdistyksen portaissa. Melkein meni jalat alta, Irja muistaa.

Häät pidettiin vuonna 1962 tässä Hyvärin sukutalossa. Oulusta tuli bussilastillinen väkeä. Ensimmäinen linja-auto syrjäkylällä!

Irja ja Tapio olivat kumpikin lestadiolaisesta kodista. Se antoi yhteiselämälle hyvän pohjan.

– Mutta luonteiltamme olimme erilaisia. Huopatossu ja puukenkä! Tapio oli sivistynyt, ja hillitty. Minä olen ulospäin suuntautuva, mutta olen nyt hyväksynyt itseni, monen mutkan kautta. Äitini sanoi, että vaikka sinut kermassa pyörittäisi ja voissa paistaisi, sinusta ei tule sen kummempaa.

Äidiksi tuleminen oli niin huikea juttu, ettei Irjalla ole siihen sanoja. Muuten asiat olisivat voineet olla paremminkin. Tapio oli ensin armeijassa ja sitten Skotlannissa koulutuksessa. Kaipaus oli suuri, vaikka olikin äiti ja anoppi apuna. Nuoripari asui Oulun jälkeen Kokkolassa, ja kun Tapio sai työnjohtajan paikan Rautaruukilta, asetuttiin Raaheen.

Minäkö mummo?

Irjan ja Tapion lapset, jotka ovat syntyneet vuosina 1963–85, asuvat eri puolilla Suomea. Kari Siikajoella, Päivi Kuusamossa, Riitta Kempeleessä, Anne ja Kaisa Oulussa, Mika Raahessa, Pekka ja Pasi Sipoossa, Antti ja Paula Kajaanissa, Juha Riihimäellä, Leena Helsingissä ja Jari Kouvolassa. Vain Leenalla ei ole vielä kumppania.

Isoimmat perheet on Karilla, 16 lasta, Riitalla, 14 lasta, ja Pekalla, 12 lasta.

– Ja rakkaita ovat myös miniät ja vävyt. Eihän ilman heitä olisi lapsenlapsiakaan, Irja sanoo.

Irja oli 39-vuotias, kun ensimmäinen lapsenlapsi Marko syntyi.

– Odotin samaan aikaan toiseksi nuorinta lastani enkä ollut valmis mummoksi. Kun äitienpäiväksi tuli mummokortit, sanoin tytöilleni, että älkää ikinä lähettäkö minulle mitään mummokorttia.

– Pari vuotta myöhemmin, kun kuopukseni Jari oli syntynyt, alkoi tuntua, että nyt olen mummo, hyväksyn sen.

Irja viihtyy mummon roolissa. Hän on kulkenut paljon lasten luona hoitamassa lastenlapsia, ja kun Tapio vielä eli, pikkuisia oli usein heillä kotonakin hoidossa.

– Iloitsen kun käyvät täällä. Muistan heitä rukouksissa, mutten hirveästi kaipaa, sellaisesta olen päässyt. Nyt kun on sydänjuttua ja nitrot käytössä, olen alkanut vähän säästää itseäni.

Nuorin lapsenlapsi Iivo on puolitoistavuotias. Lastenlastenlapsiakin on jo kuutisenkymmentä.

– On se aika rajua, Irja naurahtaa.

– He ovat suuri ilo. Useissa ristiäisissä olen ollut, mutta tiivistä yhteyttä en voi pitää. Toivon vain ja rukoilen, että he jaksavat ottaa elämän sellaisena kuin se annetaan.

Katso video! Irja muistaa rukouksessa kaikki lastenlapset

Päivi-tytär (oik.) on valinnut maallisemman tien ja eronnut uskonyhteisöstä.
Päivi-tytär (oik.) on valinnut maallisemman tien ja eronnut uskonyhteisöstä.

Jokainen valitsee tiensä

Päivi puuhailee keittiössä ja kuuntelee Irjan jutustelua. Hänellä on viisi lasta ja mummotettaviakin jo seitsemän.

Irja-äidin ja Päivin suhde on lämmin, vaikka välillä on ollut vaikeita vaiheita. Irjaa surettaa, että Päivi erosi uskonyhteisöstä nuorena äitinä.

– Minua ahdistivat ne kaikki säännöt. Eikö usko kuitenkin ole sydämessä? Olen herkkä ihminen ja pelkäsin, että joudun helvettiin. Synti-käsityskin hämmensi, Päivi kuvailee.

Irjan puheissa vilahtaa tämän tästä hyväntahtoinen kannustuksen sana Päiville. Jospa tämä sittenkin jonain päivänä palaisi yhteisöön.

– Toivossa on hyvä elää, Irja sanoo.

– Yksi Päivin miesystävistä sanoi minulle kerran, että opettele suvaitsevaisuutta. Olen koettanut sitä opetella ja sanonut Päivillekin, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Äiti välittää ja tuntee lastensa kivut, muttei voi muuta kuin panna kädet ristiin ja pyytää Jumalalta, että sinä tiedät kaikki, sinun on valta ja voima ja kunnia.

Aamun avaus facebookista

Irja muutti Ketunperälle neljä vuotta sitten, kun talo tuli perikunnalle Tapion suvun perinnönjaossa. Talon myynti oli jo lasten kanssa sovittu, mutta verottaja suositteli Irjalle parin vuoden asumista, jotta myynnistä ei menisi myyntivoiton veroa.

– Asun nyt täällä veroparatiisissa, Irja vitsailee.

Yksinäisyys ei Irjaa vaivaa. Ympärillä asuu miehen sukua, ja erityisesti miehen sisaren Irjan kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä. Kauppa-asiat saatetaan hoitaa toisenkin puolesta. Raahessa on paljon ystäviä, joita Irja hurauttaa autolla tapaamaan. Yhteydenpito uskonsisarten kanssa on tiivistä.

Facebook, Whatsapp ja lasten joululahjaksi ostama älypuhelin avaavat yhteyksiä silloin, kun ihmiset eivät liiku.

– Monesti kun herään aamuyöstä, menen tuohon tietokoneelle. Meillä on Facebookissa perhekuntana oma ryhmä, ja sinne kirjoittelen, en yhdentekeviä vaan mielestäni viisaita sanoja. Toisinaan on hurjasti tykkääjiä. Jos ei ole, se on silloin puhutellut, Irja sanoo. Ja nauraa ilkikurisesti.

Yksi syy muuttoon oli oma rauha. Raahessa rivitalossa lasten asuntovaunut taloyhtiön pihalla aiheuttivat sanomista, mutta nyt on tilaa ja oma tupa, oma lupa. Irja on hiljalleen vähentänyt matkustelua, mutta ottaa mielellään vieraita vastaan.

– Äiti on aina läsnä siinä missä on, Päivi kiittää.

Ei enää koskaan paha mieli

Lastenhoidon lomassa Irja on ehtinyt toimia yrittäjänä ja kunnallispolitiikassakin. Äitiys on kuitenkin ollut hänen elämänsä. Eikä se osa lakkaa, vaikka lapset elävät omaa elämäänsä. Riittämättömyyden tunne on usein Irjan seurana. Kuten kaikilla maailman äideillä.

– Mutta enää en vaivaa niillä tunteilla lapsia, siitä seuraa vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Usein Irjan ajatus lentää Tapion viimeisiin päiviin. Mies sairastui Lewyn kappale -muistisairauteen 59-vuotiaana ja kuoli 66-vuotiaana. Irja hoiti hänet kotona. Ne olivat raskaita aikoja, suurta luopumisen tuskaa. Mutta löytää Irja niistä valoakin, kaksi hyvää muistoa.

– Tapio ei aina tunnistanut minua. Kerran sitten, äitienpäivänä, kysyin, että tiijätkö kuka minä olen. Tapio sanoi, ettei hän tiijä, mutta ”oot sinä niin viehättävä naishenkilö”. Sellaisen hienon lahjan antoi tällaiselle naisrähjälle, Irja hymyilee.

Tapio oli hetken sairaalassa, mutta lopun lähetessä Irja halusi hänet kotiin.

– Muistan sen kesäpäivän, kun Tapio aamulla heräsi, ja sanoin hänelle, että kuuntele, kun Rautaruukki rymisee. Tapiota alkoi naurattaa. Hän tajusi olevansa kotona.

Tapion kuolema oli lopulta suuri helpotus.

– Joskus kun olen yksin, ajattelen, että olisihan se mukavampi, kun olisi Tapiokin täällä. Silloin lohduttaa semmoinen sanonta kuin ”siitä on hyvä mieli kun ei oo paha mieli”. Tapiolla ei ole enää koskaan paha mieli.

Irjan suurin lohtu on jälleennäkemisen toivo. Perillä, kuten hän sanoo, on perheestä Tapion lisäksi myös Marja-Leena, yhdeksäntenä syntynyt lapsi, joka eli vain kaksi päivää. Irja ei koskaan unohda, miten tyhjältä tuntui silloin lähteä synnytyssairaalasta. Ei ollut mitään viemistä kotiin.

– Mutta kun pappi sanoi siunaustilaisuudessa, että teillä on nyt taivaassa oma tähti, joka johdattaa perille, se lohdutti.

Ja toi oivalluksen: lapset ovat lahjoja ja lainaa vain.

 

Anniina

13 lasta ja 99 lastenlasta – Irja Hyväristä tuli äiti ja mummo samaan aikaan

Itse en ole uskovainen mutta kaksi parasta ystävääni ovat. He ovat isosta lestadiolaisperheestä. Kumpikin opiskeli lääkäriksi. Toisella yksi lapsi. Toisella neljä. Kumpikin menivät huomattavavasti yli kaksikymppisinä naimisiin. Joku kirjoitti että juttu oli vastenmielinen. Minusta se oli päin vastoin valoisa ja iloinen.
Lue kommentti
Vierailija

13 lasta ja 99 lastenlasta – Irja Hyväristä tuli äiti ja mummo samaan aikaan

Olipa vastenmielinen juttu. Onko uskonnosta ollut ikinä mitään positiivista missään päin maailmaa? No ei ole. Uskonto on aina ollut pilaamassa ihmisten elämää. Uskonto on pilannut monen ihmisen elämän ja pilaa monta maata nykyäänkin. Suomessa on uskonvapaus mutta sitä rikotaan härskisti joka päivä. Lapsille pitää taata uskonvapaus myös vanhempiensa uskosta. Uskonnollisen paatoksen tyrkyttäminen lapsilleen pitää kieltää niin kristillisissä kuin islamilaisissa perheissä. Lapsilta tulee kysyä...
Lue kommentti

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

Heli Laaksonen x 4

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.

"Mikä helvetin norsu siellä rymisi?" Mika Kaurismäki näki kameran takaa, ettei Vesa-Matti Loiri voinut hyvin. Saman huomasi,tai pikemminkin oivalsi Vesku, kun näki, mitä kamera oli tallentanut.

Kuumeinen Vesa-Matti Loiri pötkähtää olohuoneensa sohvalle, joka toimittaa myös sängyn virkaa, ja huoahtaa.

Mika Kaurismäki istuutuu nojatuoliin, antaa Loirin hoitaa puhumisen. Makuuasento ja flunssainen olo eivät nimittäin hidasta tarinointia. Tunnelma on hetkessä kotoisa. Tai enemmän. Kuin olisimme pistäneet television päälle.

Humanisti ojensi kätensä

Kyseessä ei kuitenkaan ole Vesku-show. Olemme puhumassa näyttelijän ja ohjaajan välisestä ystävyydestä.

Loiri muistaa heti, missä yhteys syntyi. Viitasaaren elokuvaviikolla vuonna 1984. Vesku ojensi tuolloin edellisvuonna saamansa Humanismin käsi -palkinnon Mikan veljelle, Akille.

– Se ei tosin ollut enää sama pysti, olin hukannut omani. Palkinnon aikaan perhe-elämä oli vähän sekaisin ja olin mennyt kaverille bunkkaamaan. Sille tielle pysti jäi. 

Mutta noilla juhlilla Vesku tapasi ohjaajaveljekset. Hän oli innostunut molempien töistä. Niinpä illallispöydässä ruvettiin puhumaan, että joskus olisi mukava tehdä yhdessä elokuva.

– Ei se tosin olisi ollut siihen aikaan mahdollista. Olin korviani myöten veloissa valtiolle, joten kesät meni Speden leffoissa. Se oli sellainen tavallista pidempi kesäteatteripesti.

Kuusankoskelaispoika katsomosta

Huoneen ilma sinertyy, kun Vesku sytyttää sikarin. Hän vetää nautinnollisesti sauhuja sisäänsä. Mika käyttää paussin hyväkseen ja kertoo oman ensi muistonsa, kun näki idolinsa ensi kertaa elävänä.

Vuotta myöhemmin hän näki miehen ensi kertaa elävänä. 

– Vuosi oli 1972, ja Vesku pelasi HJK:n maalissa Kuusankosken Palloa vastaan.

Vesku kohentaa asentoaan ja innostuu.

"Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen."

– Se oli tiukka matsi, 1–0, ja vasta lopussa tuli se maali, mies kertoo.

Hän oli tuolloin jatkanut jalkapalloilua teatterinteon lomassa, mutta sitten perhe-elämä alkoi vaatia verojaan. Jalkapallourasta luopuminen ottaa kuulemma vieläkin vähän päähän.

– Mutta olethan sä ehtinyt siinä lomassa palloilla muutakin, pari vesipallon Suomen mestaruuttakin, Mika heittää.

– Kolme, napautetaan sohvalta, ennen seuraavaa henkosellista.

Mika myöntää Vesku-fanina tienneensä miehestä aika lailla, kun he kohtasivat Viitasaarella. Uunotkin hän oli nähnyt, vaikkei nuorena elokuvaohjaajana vaikuttanut kaikkein hartaimmalta Spede-fanilta.

– Veskun ammattitaitoa ei voinut olla noteeraamatta. Akillakin oli vuosien varrella rooli-ideoita juuri Veskulle, mutta koskaan eivät aikataulut käyneet yksiin. Meidän piti kypsytellä yhteistyötä lähes 30 vuotta.

Kävelevä norsu herätti

Ammattikeskeyttäjä. Sellaiseksi Vesku luonnehtii itseään. Mikaa päälle puhuminen ei tunnu häiritsevän. Hän istuu nojatuolissa ja kuuntelee juttuja, jotka poikkeavat urheilussa, elokuvissa ja pienissä anekdooteissa. Hän osaa selvästi rytmittää omat repliikkinsä sikarihenkäysten ja hetkellisten mietintätaukojen väliin.

– Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen. Se kestää mun tapaista hölöttäjää ihan tyynesti. Ja mä näen sen ilmeestä, mitä mieltä se on, Vesku sanoo ja sytyttää uuden sikarin.

Mikan ja Vesku ovat viettäneet tässä olohuoneessa monia iltoja ideoimassa.

Ensimmäisenä syntyi dokumentti Veskusta.

– Silloin tuttavuus syventyi ystävyydeksi, siinä kun tuli käytyä elämää läpi monelta kantilta, Mika kertoo.

Syviltä vesiltä ei tosiaankaan vältytty. Veskun elämänhalu oli hiipunut loppuun, samoin kunto. Oli diabetesta, ylipainoa, uniapneaa, tauteja riitti.

– Silti dokkarin teko oli nastaa. Puhuimme elämästä enemmän kuin koskaan, Mikan kanssa se oli helppoa. Se helppous näkyy myös lopputuloksessa.

Mika on samaa mieltä. 

Vain yhden ehdon Vesku oli elokuvalle asettanut: häntä ei saanut pistää kameran edessä kävelemään.

– Mutta sitten pakotit mut kulkemaan Vanhan ylioppilastalon juhlasalin poikki. Kun katsoin kohtausta valmiista leffasta, ajattelin, että mikä helvetin norsu siellä rymisi.

Vesku painoi silloin yli 150 kiloa, 70 kiloa enemmän kuin nyt.

– Se sai mut avaamaan silmäni. En halunnut, että se kuva musta jäisi viimeiseksi.

Lue myös: Mika Kaurismäki: "Ajattelin, että eletäänköhän nyt Veskun viimeisiä aikoja"

Kameran eteen kuntoutumaan

Oli kuitenkin lähellä, ettei norsun kuva jäänyt viimeiseksi. Dokumentin valmistuttua Vesku nimittäin päätyi Sodankylän elokuvajuhlilta sairaalaan ja lööppeihin. Lapin aluesairaalaan hälytetyt lähimmäiset pistettiin odottelemaan huoneeseen, jossa ”soi joku helkkarin urkumusiikki ja lepatti kynttilät”.

– Että siihen tilanteeseen nähden voin nykyään helkkarin hyvin, Vesku hekottaa.

Tajun palattua alkoi todellinen terveysrumba. Lääkäri ilmoitti, että jos Vesku halusi jatkaa elämistä, kaiken oli muututtava. Vesku päätti jatkaa. Lääkkeet vaihdettiin, ja elämäntavat. Mies alkoi laihtua. Samalla palasi halu elää ja tehdä töitä.

– Enhän mä enää palaa entiselleni, mutta voin näytellä, siitä mä diggaan. Ja siksi toi Mika on ollut mulle tärkeä heppu, se on palauttanut mut elokuvahommiin ja vähän tähän muuhunkin.

Niin sitten jo 2011 alkoivat seuraavan yhteisen, Tie pohjoiseen -elokuvan kuvaukset.

– Ai että, se oli nastaa. Mun jalat olivat silloin vielä huonommassa kunnossa kuin nyt. Yhden päivän mulla oli rullatuoli, mutta sitten työ vei niin mukanaan, etten muistanut koko tuolia. Leffa­homma kuntoutti aika salakavalasti.

Tekemisen sanaton yhteys

Puheeseen laskeutuu yskänkohtauksen mentävä tauko. Vesku pyytelee anteeksi ja kiroaa oloaan.

Myös Mika myöntää kilometrien vähän tuntuvan. Hän kertoo edellispäivänä tehneensä ”mökkimatkansa”, lentänyt toisesta kotimaastaan Brasiliasta kesämökille Helsingin keskustaan.

– Me ei pidetä hurjasti yhteyttä. Kun olen täällä, saatan käydä Veskun keikalla, mutta muuten ei soitella kuulumisia. Silti meillä on sanaton yhteys, kun ryhdytään töihin.

Edellisen kerran miehet tekivät töitä yhdessä viime kesänä. Elämältä kaiken sain -elokuva kuvattiin. Siinä Vesku sai esittää itsensä ikäistä, vähän naukkailevaa miestä, jonka tytär uuden miehensä kanssa päättää pistää isänsä elämän ruotuun.

– Me pyöriteltiin elokuvassa niitä ideoita, jotka olivat iduillaan jo Veskussa ja Tie pohjoiseen -elokuvassa, Mika toteaa.

Vesku myöntää, ettei hänen ole koskaan ollut niin helppo sujahtaa rooliinsa. Hän sai ottaa hahmoonsa aika lailla itseään. Jopa pelata rakasta Playstationiaan.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten helkkarin iso juttu vanheneminen on. Eikä se pelkästään paskamaista ole. Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita.

Veskun elokuvahahmo viihtyy rauhassa, jota tytär tulee sörkkimään.

"Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita."

– Viihdyn nykyään ihan perhanan hyvin itsekseni. Pelaan tuntikausia pleikkarilla jääkiekkoa, futista, ihan mitä vaan. Kissat katsoo vieressä, silmä kovana. Joskus naukkaan konjakkia, joskus en. Pelin tiimellyksessä pitää olla nappailun kanssa tarkkana, muuten löydän itseni vessan lattialle rojahtaneena, Vesku hohottaa.

Elämältä jotain sain

Elokuvassa lauletaan Pepe Willbergin vanhaa hittiä Elämältä kaiken sain. Silti kaikki tuntuu olevan kesken. Niin miestenkin elämässä.

– Ei tässä ehdi peräpeiliin katsella. Mullakin on pienet lapset ja sen lisäksi aikuiset lapset ja lapsenlapsi aikaisemmasta avioliitosta. Kaikki on vielä ihan vaiheessa ja tykkään elää, Mika sanoo.

Vesku on samaa mieltä. Elämä on kivaa, vaikka hän toivookin, että kuntoutuisi jaloistaan sen verran, että pääsisi sängyn vieressä jo puoli vuotta könöttäneen kuntopyörän satulaan.

– Se on kummallista, kuinka kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään. Uudet elämykset vähenee, ei ole enää kiintopisteitä. Asioita alkaa katsoa eri tavalla, samoin ihmisiä. Se näkyy tässä leffassakin. Ihmiset on meille Mikan kanssa todella tärkeitä, ja ihmisten väliset tunteet. Niissä ja niiden kauttahan me täällä elämme.

"Kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään."

Mikalla ei ole Veskun pohdintaan mitään lisättävää. Ei vasta kun seuraavassa elokuvassa.

Onko se jo suunnitteilla?

– Niin kauan tehdään, että viimeisen leffan nimi on Letkuissa. Makaan siinä sängyssä terminaalivaiheessa, ja kaikki käy mun luona länkyttämässä omiaan! Mutta sitä ennen haluan vielä puhua jossain roolissa, ihan pakko, Vesku nauraa.

Juttu on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 14/2015.

Mika ja Vesku

Mika Kaurismäki

  • Syntynyt 1955 Orimattilassa, asuu Brasiliassa ja Suomessa.
  • Ammatti: Elokuvaohjaaja.
  • Esikoiselokuva: Valehtelija 1981 sai Risto Jarva -palkinnon.
  • Uusin Elämältä kaiken sain -elokuva tuli ensi-iltaan elokuussa 2015.
  • Perhe: Naimisissa. Neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Vesa-Matti Loiri

  • Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Espoossa.
  • Ammatti: Näyttelijä, laulaja ja muusikko.
  • Ensimmäinen elo­kuvarooli Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962. Uusin elo­kuvassa Elämältä kaiken sain.
  • Perhe: Neljä lasta.

Marja-Liisa Suurnäkki, 68, on helpottunut, että hän sai diagnoosinsa ajoissa.

"Sain diagnoosin reilu vuosi sitten. Tyttäret ihmettelivät, kun jouduin hakemaan sanoja, ja patistivat muistitestiin. Minulla todettiin alkava Alzheimerin tauti.

Testitulos oli kamala sokki, ja sen saatuani olin aluksi allapäin – kuin sumussa. Sitten sain lääkityksen ja neuvontaa ja nyt pystyn elämään normaalia elämää.

Suvussani on tätä sairautta, ja tiedän, miten se etenee. Oli hyvä, kun sain diagnoosin ajoissa.

Osallistun aktiivisesti Alzheimer-yhdistyksen toimintaan ja olen saanut sieltä uusia ystäviä. Tässä iässä ystävystyminen ei ole helppoa, mutta yhdistyksen päivätoiminnassa ja retkillä on mukavaa seuraa.

Tällä hetkellä on tärkeintä huolehtia fyysisestä kunnosta ja aktivoida aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Niiden ratkominen tekee hyvää aivoille. Lisäksi käyn englannintunneilla, ja tahtoisin mennä tanssimaankin.

Suuri kynnys muiden seuraan

Olen kova liikkumaan. Käyn päivittäin joogassa, jumpassa tai sauvakävelyllä. Liikunta tekee monella tavalla hyvää, ja onneksi olen aloittanut sen ajoissa niin että siitä on tullut päivittäinen rutiini. Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä.

Elämä on vähän yksinäistä. Kynnys hakeutua muiden seuraan on aika korkea. Täytyy olla hyvät sosiaaliset taidot, että uskaltaa mennä mukaan erilaisiin ryhmiin.

"Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä."

Pitäisi pitää itsensä aktiivisena, vaikka aikanaan tulee sekin vaihe, kun ei pysty eikä muista.”

3 x tärkeää

"Välillä pelottaa"

  1. Tulevaisuus
    ”Teen kaikkeni, jotta sairauden huono vaihe siirtyisi mahdollisimman pitkälle. Välillä tulevaisuus pelottaa.”
  2. Saan voimaa
    ”Hoidan lastenlapsia usein, ja heistä saan energiaa. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Muutin lähemmäksi lasten perheitä Tampereelta Helsinkiin muutama vuosi sitten.”
  3. Tärkeintä nyt
    ”Huolehdin fyysisestä kunnosta ja aktivoin aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Teatteri ja elokuvatkin kiinnostavat.”
Vierailija

Marja-Liisa, 68, sai Alzheimer-diagnoosin: "Onneksi tyttäret patistivat muistitestiin"

Lyhyesti ennaltaehkäisystä: Kalan Omega-3 -rasvahappoja (EPA ja DHA) sekä B-, C- D- ja E-vitamiineja sisältävät ruoat suojelevat aivoverisuonia ja auttavat aivoja voimaan hyvin. Tärkeintä on syödä monipuolisesti kasviksia, vihanneksia, juureksia, marjoja, hedelmiä, kylmäpuristettuja kasviöljyjä (oliiviöljy, kookosöljy, vehnänalkioöljy), pähkinöitä, siemeniä, manteleita ja kalaa. Aikuinen nainen tarvitsee perusruokavaliossa lähes 100 grammaa hyviä rasvoja ja proteiinia päivässä. Lisäksi...
Lue kommentti

Jussi ja Carita Raittinen tapasivat yli 50 vuotta sitten. Siitä lähtien he ovat olleet yhdessä erillään. 

Lauantaitansseihin Helsinki-Paviljongiin saapui 20. elokuuta 1966 Carita Kumlin. Hän oli aloitellut keväällä seurustelua insinööriksi opiskelevan pojan kanssa, joka oli kesätöissä Hämeenlinnassa.

Poika ei tullut paikalle, mutta Carita huomasi toisen nuoren miehen, jonka kanssa oli keväällä tanssinut pari kappaletta. Loppuillasta mies haki häntä taas lattialle. Tanssia jatkui niin kauan kuin orkesteri soitti, ja välillä käytiin kahviossa. Mies myös pyysi Caritan puhelinnumeron.

Heti aamulla puhelin soi Vantaan Hiekkaharjussa.

Raittisen Jussi täällä terve. Haluaisitko lähteä illaksi katsomaan Danny Show'ta?"

Dannyn keikan jälkeen Carita sai ensisuudelman ja tunnustuksen:

– Sinulla on kauniit silmät, taidan tykätä sinusta.

Kun insinöörioppilas palasi kesätöistä, hän sai etsiä uuden tyttöystävän.

Carita Raittinen kertoo:

"Minulla oli selvät kriteerit aviomiehelle. Hänen piti olla hoikka, ruotsinkielinen eikä ainakaan punapäinen.

Jussi oli siis kaikkea, mitä puolisoni ei pitänyt olla. Silti jokin hänessä vei mennessään.
Vanhempani tykkäsivät Jussista, mutta ajattelivat, että miehellä pitäisi olla kunnollisempi ammatti.

Kihlauduimme salaa 15. syyskuuta 1969, kun Jussi täytti 26 vuotta. Olimme laittaneet kihlausuutisemme seuraavaksi aamuksi Helsingin Sanomiin ja Hufvudstadsbladetiin. Kun menin töiden jälkeen juhlimaan äitini syntymäpäiviä, lankoni oli uutisesta kauhuissaan. Tuollainen sormus, ei edes yhtään timanttia. Niin hän sanoi.

Valmistuin keväällä 1970 sairaanhoitajaksi, ja häät olivat syksyllä. Häiden jälkeen muutimme yhteiseen kotiin. Elämä oli vauhdikasta ja hauskaa. Minä kävin kolmivuorotyössä ja Jussi keikoilla.

Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.
Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.

Esikoisemme Pekka syntyi kesäkuussa 1973, ja tein erikoistumisopinnot jo seuraavana talvena. Samoihin aikoihin alkoi myös Jussin suurempi suosio, joten kotielämästä huolehtiminen jäi minulle.

Toinen poikamme Jukka syntyi joulukuussa 1975. Synnytyksen jälkeen kaikki ei ollut niin kuin piti. Jouluaattona Jukalle tehtiin sydänkatetrisaatio, jossa paljastui synnynnäinen sydänvika. Lääkärit sanoivat suoraan, että tulevaisuudesta ei ole takeita.
Seuraava kesä oli elämäni hirvein. Jussi toteutti suuren unelmansa ja lähti puoleksitoista kuukaudeksi Yhdysvaltoihin reissaamaan ja levyttämään. Minä jäin kotiin kolmevuotiaan Pekan ja sairaan Jukan kanssa.

Kesä oli kylmä ja yksinäinen. Kun Jussi viimein palasi, hän ehti olla kotona tunnin ennen kuin lähti keikalle. Silloin tuntui, että rock tuhosi elämäni.

JUSSI KOETTI KYLLÄ järjestää yhteisiä hetkiä sekä perheelle että meille kahdestaan. Lastenvahtien palkkaamisessa emme koskaan säästäneet.

Ilman omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt.

Minulla oli myös aina oma elämä ja omat ystävät. Jussi ei koskaan estellyt minua, päinvastoin. Hän on aina sanonut, että mene, ole ja tee niin kuin tykkäät.

Ilman tätä omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt. Sanonkin aina nuorille tytöille, että älkää koskaan rakastuko niin, että jätätte omat ystävänne.

Annoin myös Jussin elää omaa elämäänsä. Tiesin, että keikkareissuilla voi tapahtua kaikenlaista, joten ihan kaikkea en halunnut tietää.

Kun Jukka meni tarhaan ja Pekka oli koulussa, tilanteeni alkoi helpottaa. Jukan ensimmäisen sydänleikkauksen jälkeen palasin työelämään.

KUN POJAT ITSENÄISTYIVÄT, vietimme hyviä vuosia. Teimme töitä, matkustelimme ja meillä oli yhteistä aikaa. Meistä tuli myös isovanhempia.

Jukkakin sai elää hyviä vuosia. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että hän eli toisin kuin olisi pitänyt, liian railakkaasti. Toisaalta voi olla, että hän tiesi itsekin elämänsä rajallisuuden ja päätti elää täysillä.

Vaikea aika alkoi seitsemän vuotta sitten. Olimme juuri olleet talvilomalla Thaimaassa, ja Jussi oli toipumassa polvileikkauksesta. Olimme lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pakoon putkiremonttia. Olin myös juuri ilmoittanut työpaikalla, että vuoden päästä keväällä jäisin eläkkeelle.

Tieto rintasyövästäni tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä hoitokaan mennyt ihan putkeen. Leikkaus viivästyi, sain komplikaatioita ja sytostaattihoidon jälkeen verenmyrkytyksen. Olin niin sairas, että päätin olla jatkamatta sytostaattihoitoa ja tyytyä pelkkään sädehoitoon. Itkin, pakkasin tavaroita putkiremontin alta ja mietin, että mitäköhän tästä tulee.

Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

Kun olin selvinnyt sädehoidosta ja putkiremontista, Jukan vaikeudet alkoivat. Hänet vietiin 35-vuotisjuhlistaan sairaalaan ja pian tämän jälkeen hänen tyttöystävänsä kuoli yllättäen.

Jukan leikkaus osui Jussin 70-vuotisjuhlien aikaan. Leikkauksen jälkeen Jukan oma hengitys ei lähtenyt käyntiin, ja viimeiset kolme kuukautta hän oli hengityskoneessa. Kävin teholla päivittäin ja jouduin hyväksymään ajatuksen, ettei hän taida enää selvitä.

Puhumme Jussin kanssa Jukan kuolemasta ja kaikesta yhdessä kokemastamme melkein päivittäin. Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

OLEN OLLUT Jussin kanssa koko aikuisen ikäni. Aina ei ole ollut ruusuista ja aurinkoista, mutta toisaalta olen saanut aika huikean elämän. Rock on tuonut enemmän kuin se on ottanut.

Jotta ihmissuhde kestää viisikymmentä vuotta, siinä pitää olla toisen kunnioittamista ja rakkautta. Väliin tulee sanottua rumastikin, mutta iän myötä ei enää viitsi. Toinen on, mikä on, eikä muuksi muutu.

En osaisi enää olla ilman Jussia. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista.

Miksi kannattaa olla saman ihmisen kanssa koko elämänsä? Täytyy sanoa niin kuin ystävämme vaimolleen, että nykyään ei enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Kun toisen tuntee läpikotaisin, elämään tulee turvallisuutta ja selkeyttä.

Voisihan olla värikästä ja mielenkiintoista löytää joku uusi. Minulla on ollut ihastuksia ja on varmaan vastakin. Mutta että lähtisi kokonaan; kaikki pitäisi rakentaa taas alusta ja luopua vanhasta.

Kun olen ollut Jussin kanssa 50 vuotta, en osaisi enää olla ilman. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista."

– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.
– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.

Jussi Raittinen kertoo:

"Olin tyttöasioissa ujo, mutta Caritan kanssa homma oli luontevaa.

Hän ei ollut missään määrin fanini, mikä oli minun mielestäni pelkkää ekstraa.

Esittelin Caritan nopeasti myös äidilleni Rakelille. Heidän huumorintajunsa kohtasivat. Mutsi sanoi usein, että naisen elämässä on kaksi onnellista päivää: kun hänen menee naimisiin ja kun jää leskeksi.

Vuoden 1972 lopulla Carita kertoi odottavansa lasta. Seuraavat kolme vuotta minä keikkailin todella tiiviisti. Levyt menestyivät ja Metsämökin tonttu voitti Syksyn sävelen. Siihen päälle tulivat vielä pitkät reissut Jenkkeihin. Ei meikäläistä paljon himassa näkynyt.

Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu.

Klabbi (Kari Tapio) on sanonut, että aplodit loppuvat kotona. Kun tulin Yhdysvaltojen-reissun jälkeen kotiin vaihtamaan paitaa lennosta, se ei ollut juhlavaa. Jukka parkui lattialla, ja Carita oli yöpaidassa todella stressaantuneen oloinen. Ei tullut aplodeja.

Toisaalta Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu. Hän ei ole koskaan sanonut, että valitse: minä tai kitara.

Toki joskus mietin, voisinko tehdä jotain muuta, mutta kyllä kaikki muut suunnitelmat ovat olleet lyhytaikaisia mielenhäiriöitä.

CARITA ON OLLUT erittäin hyvä junailija. Olen vain kompannut sivusta. En saanut kotoa oikein mitään isän mallia, sillä isä oli jo melkein kuusikymppinen, kun synnyin. Olen naisten kasvattama.

Carita ei ole elänyt kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua.

Vaimoni on pitänyt hyvää huolta persoonastaan ja ihmissuhteistaan. Hänellä on ystäviä ensimmäisistä leikkikavereista viimeisimpiin työkavereihin saakka.

Carita ei ole elänyt minun kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua. Minulla on bändikaverit, mutta omia lapsuudenystäviä on enää vähän. Osa on ehtinyt jo kuolla. Puhelimeni ei soi enää niin tiuhaan kuin Caritalla.

Riitelemme kotihommien hoitamisesta. Elän edelleen vähän liikaa keikkamuusikon elämää.
Kun fyrkka on ollut tiukilla, siitäkin on riidelty. Carita otti vastuun raha-asioistamme jo 1970-luvun lopulla, mutta sitä ennen oli piilotteluvaihe. Tein velkaa, josta Carita ei tiennyt.

Vaikka kinastelemme pikkuasioista, suurissa kysymyksissä olemme yksimielisiä. Caritaan voi aina luottaa. Jos hän lupaa jotain, se pitää.
Yksi yhdistävä tekijä on aamu-unisuus. Nukutaan, jos nukuttaa.

KUN TÄYTIN 70, loppukesä vaihtui alkutalveksi kuin sumussa. Pieni mäki ratikasta sairaalalle tuntui raskaalta. Mennessä yritti olla toiveikas, palatessa oli aina surkea fiilis. Jukka oli kertonut, ettei halua elää letkujen varassa. Silti oli äärimmäisen surullista päättää, että aktiivinen hoito loppuu. Samana päivänä Jukan kaverit olivat tulossa teho-osastolle poikamme 38-vuotisjuhlaan. Kerroimme heille kahvilassa tilanteen ennen kuin he menivät osastolle.

Reagoin suruun kehollani. Psoriasis äityi pahaksi ja vatsan kanssa oli ongelmia.

Olen lapsenlapsille kaukaisempi kuin Carita, heidän famunsa. Hoidan joulupukkihommat."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2016.