Vanhuspolitiikan keskustelu alkoi vasta 1970-luvulla. Kaikki muut asiat olivat tärkeämpiä kuin vanhusten asiat, sanoo Anna-Liisa Hyvönen. ET:n dokumenttisarja osoittaa, mikä on vuosikymmenien mittaan muuttunut.

Anna-Liisa Hyvönen oli SKDL:n kansanedustajana vuosina 1972–80.

Helsingin terveydenhuollosta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana hän näki käytännössä, miten hyvinvointiyhteiskunta toteutui.

Kun hän aloitti kaupunginjohtajana, laitoshoidolle ei edes etsitty vaihtoehtoja. Pitkäaikaispotilaita makuutettiin sairaaloissa ja mielenterveyspotilaiden avohoito oli harvinaista.

Kun oli rahaa, laitospaikkoihin sijoitettiin ihmisiä, jotka olisivat selvinneet muuallakin. Sitten rakenteita alettiin purkaa.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentajat -videodokumenttisarjan kaikki osat voit katsoa TÄSTÄ.

Ulla Koljosen eläkepäivät Sri Lankassa kariutuivat petokseen ja väkivaltaan. Kovista kokemuksista huolimatta Ulla on säilyttänyt halunsa auttaa. Tämä artikkeli julkaistiin ET-lehdessä vuonna 2014. 

"Juureni ovat syvällä Savossa, mutta elämä on koulinut minusta rohkean, jopa tyhmänrohkean maailmankansalaisen. Mieheni työn vuoksi asuimme aikoinamme Saudi-Arabiassa. Vapaa-ajalla matkustimme paljon. Myös oma työni suuntautui vuosien ajan ulkomaille.

1980-luvulla erosin miehestäni ja halusin Kuopiosta niin kauas kuin pippuri kasvaa. Läpäistyäni vaativat testit pääsin Hong Kongiin Citybankiin valuuttadiileriksi. Nuorin lapsemme muutti kanssani ja opiskeli kansainvälisessä koulussa. Kotimaahan palasimme, kun hän oli teini ja halusi takaisin Suomeen. Helsingissä työllistyin yrittäjänä, ja jäin eläkkeelle omasta firmastani 2006.

Kaupankäynti on ollut minulla verissä pienestä pitäen. Aloitin urani 1950-luvulla Kuopion torilta. Vuokrasin metrin paikan, jossa myin kieloja ja omenoita. En ole koskaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi kuin silloin.

Eläkkeellä aurinkoon

Hong Kongin -vuosina Aasia tuli tutuksi. Ihastuin Sri Lankan lämpöön ja ystävällisiin ihmisiin. Unelmani oli perustaa saarelle pieni kylä, jossa suomalaiset voisivat viettää talvet ja nauttia toistensa seurassa eläkepäivistä, hyvästä ja edullisesta ruuasta, palveluista ja lämmöstä. Tällaisia haaveita on monella. Jopa lääkärini heitti ajatuksen, että muuttaisi eläkkeelle jäätyään talvikuukausiksi kylääni ja pitäisi asukkaille vastaanottoa sovittuina päivinä.

Vuoden 2004 tsunami muutti suunnitelmani. Liikenaisena halusin tehdä jotain niiden hyväksi, jotka menettivät luonnonkatastrofissa perheensä elättäjän, miehen.

Paikallisen väestön käsityötaito on korkea, joten ryhdyin suunnittelemaan parisataa henkeä työllistävää kankaankutomoa ja ompelimoa. Ostin Hikkaduwan kylästä kanelitilan, jonne asennutin voimavirran teollisuuskoneiden pyörittämistä varten.

"Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen."

Ajatukseni oli teettää suomalaisella suunnittelijalla mallisto ikäisilleni naisille. Siihen kuuluisi laadukkaita puuvilla-asuja, joilla voisi mennä vaikkapa ystävän syntymäpäiville. Rakastan paikallisten kirkkaita värejä, mutta heidän ajatuksensa kauneudesta on toisenlainen kuin meillä. Valttikorttini olisi ollut suomalainen design yhdistettynä aasialaiseen käsityötaitoon.

Osaaja hyvästä perheestä

Suunnitelmieni vauhdittamiseksi tarvitsin paikallisen osaajan, joka auttaisi materiaalihankinnoissa, yrityskuvioiden järjestymisessä ja työntekijöiden palkkauksessa. Tutun suomalaisen kautta löysin keski-ikäisen miehen, jolla oli erinomainen ansioluettelo. Hän puhui sujuvaa englantia ja tunsi paikalliset käytännöt. Mies tuli kunnon perheestä, mikä on siinä kulttuurissa tärkeä suositus.

Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen. Miehen avulla hankin koneet tehtaaseeni ja aloittelimme tuotantoa. Palasin Suomeen järjestämään rahoitusta, tekemään markkinointitutkimusta ja luomaan asiakassuhteita. Hänen tehtävänsä oli vastata Sri Lankan pään toiminnasta.

"Suljin pankkitilit välittömästi. Miehen silmissä kipunoi kostonhimoinen tuli."

Noin puolen vuoden kuluttua aloin epäillä miehen rehellisyyttä. En saanut kirjanpitotietoja nähtäväkseni, ja kun vaadin tilityksiä, hän raivostui. Matkustin Hikkaduwaan ja työntekijät valittivat, ettei madam Ulla maksa täysiä palkkoja. Mies esitti minulle väärennettyjä tositteita, kuten muuntajalaskun, jonka perään oli naurettavan kömpelösti lisätty rivi nollia. Ilmeisesti hän piti minua täytenä typeryksenä, koska olin valkoinen ja nainen.

Ahneus oli sokaissut hänet varastamaan liian paljon liian nopeasti. Jopa kanelitilani hän oli onnistunut siirtämään omiin nimiinsä. Suljin pankkitilit välittömästi. Kun asia selvisi miehelle, hänen silmissään kipunoi pelottava ja kostonhimoinen tuli. Hän oli kuin toinen ihminen eikä muka ymmärtänyt, miksi sai potkut.

Ei vain uhkailua

Jäin saarelle selvittämään tilannetta. Oikeudessa asiani eteni äärettömän hitaasti. Erotettu työntekijäni uhkaili minua sanallisesti ja teki kaikenlaista kiusaa. Ehkä hän seurasi minua, sillä törmäsimme muutaman kerran kaupungilla. Uhkailun lisäksi hän löi minua kasvoihin ja yritti tönäistä auton alle. Hän varasti koirani, jotka löysin paikallisten ihmisten ja poliisin avulla.

En silti osannut pelätä. Ajattelin miehen vain soittavan suutaan ja pelottelevan. Tuntemillani ulkomaisilla on ollut samankaltaisia kokemuksia paikallisista huijareista.

"Se oli pahin nöyryytys, joka naiseen voidaan kohdistaa."

Eräänä iltana lueskelin pylvässängyssäni ja kuulin koirieni haukkuvan pihalla. Eläinten rauhoituttua taloni ovi murrettiin, ja makuuhuoneeseen tunkeutui joukko miehiä. Erotettu työntekijäni sitoi minut käsistä ja jaloista sänkyni pylväisiin. Narun hän kieputti myös kaulani ympärille.

Hän repi vaatteet yltäni ja raiskasi minut aikamiespoikansa kanssa, muiden katsellessa. Teossa ei ollut mitään seksuaalista. Se oli ainoastaan pahin nöyryytys ja häväistys, joka naiseen voidaan kohdistaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.
Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.

Kuinka kauan

Teon tehtyään joukko häipyi ja jätti minut sidottuna makaamaan. Entinen työntekijäni tiesi minun sairastavan diabetesta, joten hän oletti minun kuolevan vuoteeseeni ilman että häntä koskaan syytettäisiin murhasta. Huutoani ei kuulisi kukaan. Pihapiirissä asuvan puutarhuriperheen miehet olivat häätäneet viidakkoveitsellä uhaten kodistaan. Koirani he olivat lahjoneet lihaisilla luilla. Lisäksi he varastivat käsilaukkuni, jossa oli passini, rahani ja luottokorttini.

Olin verinen ja shokissa: minut, 65-vuotias nainen, oli raiskattu. Tuskat olivat valtavat. Kun yritin riuhtoa itseäni vapaaksi, kaulan ympärille kiedottu naru kuristi minua.

"Ajattelin, että osani oli vain odottaa kuolemaa."

En osannut pelätä kuolemaa, koska olin sairastanut munasarjasyövän 2000-luvun alussa ja kohdannut silloin pahimmat pelkoni. Minua hirvitti ainoastaan, kuinka kauan kuoleman tulo kestäisi. Ajattelin, että osani oli vain odottaa. Se kauhistutti.

Välillä vaivuin unenomaiseen tilaan, kunnes muistin tyynyni alla olevan kännykän. Noin kahdessa tunnissa sain itseni kitkuteltua köysistä niin, että onnistuin soittamaan paikalliseen hätänumeroon. Virkailija tiedusteli sijaintiani, mutta kanelitilalleni olisi mahdotonta löytää pelkkien ohjeiden avulla.

Käskin heidän soittaa Hikkaduwan poliisiasemalle, jossa minut tunnettaisiin.

Onneksi virkailija uskoi minua. Aamun varhaisina tunteita sain apua. Muutama järkyttynyt poliisi todisti makuuhuoneeni karmivaa näkyä.

Uhriko syyllinen?

Pyyhe ympärillä minut kiidätettiin paikallisen sairaalan akuuttiosastolle, jossa oli pelkkiä miehiä. Suomen kunniakonsulin hälyttämä virkamies toi minulle päälle pantavaa ja petivaatteet – kummatkaan eivät kuuluneet sairaalan palveluun.

Ystävät toivat ruokaa. Sain hoitoa viikon ajan, mutta pyynnöstäni huolimatta minua ei siirretty toiselle osastolle. Kun kävin vessassa, minua tirkisteltiin. Suihkuun en rohjennut mennä. Siinä tilassa en olisi kestänyt katseita.

"Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi."

Tuon viikon jälkeen en uskaltanut asettua talooni, sillä pelkäsin pahoinpitelijäni palaavan. Pakenin viidakkoon. Kyhäsin palmunlehvistä laavun ja hortoilin muutaman viikon sekasortoisessa tilassa. Syvällä viidakossa törmäsin kohtalotovereihini, 4–14-vuotiaisiin raiskattuihin ja hyväksikäytettyihin tyttöihin. Suvun naiset saattoivat tuoda kotikylästä häädetyille uhreille ruokaa, mutta muuten lapset olivat oman onnensa nojassa, vailla tulevaisuutta. Heidän päällään leijui toivottomuus ja häpeä.

Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi. Tyttöparka on tehnyt edellisessä elämässään jotain pahaa ja joutunut siksi väkivallan kohteeksi. En voi ymmärtää tätä. Mitä raiskaajat ovat tehneet, jotta heillä on oikeutus moiseen? Mitä seuraamuksia heillä on teostaan tässä tai oman uskontonsa mukaan seuraavassa elämässä?

Oma maa mansikka

Uskaltauduttuani viidakosta ihmisten ilmoille sain Saksan lähetystöstä hätäviisumin, jolla pääsin Suomeen. Kotona minulla todettiin posttraumaattinen stressireaktio. Olen kärsinyt painajaisista ja tuntenut voimattomuutta. Apua olen saanut terapiasta. Voimani elpyvät päivä päivältä, vaikka olen edelleen heikko. Hartiani eivät sitten olleetkaan niin leveät kuin kuvittelin.

Muutaman kerran olen palannut Hikkaduwaan oikeudenkäyntejä varten. Asiat siellä etenevät hyvin hitaasti.

"Tuttavien vaikeneminen satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin."

Alkuvuodesta 2013 minusta tehtiin dokumentti MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaan. Sen myötä kohtasin monia pelkoja ja oloni helpotti hieman. Tämä kokemus on kuin sipulia kuorisi: puhuminen auttaa kerros kerrokselta, mutta kirvelee aina.

Ohjelman tiimoilta moni ventovieras otti yhteyttä, mutta sukulaiset ja tuttavat vaikenivat. Se satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin.

En enää haluaisi asua Sri Lankassa, mutta haaveilen perustavani naisten ja tyttöjen turvakodin kanelitilalleni. Etsin suomalaista pariskuntaa tai järjestöä sitä pyörittämään. Kutomakoneet ovat edelleen tilalla, joten naiset voisivat työllistyä niiden avulla.

Päivittäin tunnen syvää kiitollisuutta Suomesta. En lakkaa ihmettelemästä, miten näin pieni kansa on luonut tämän elintason. Meissä on totisesti sisua ja selkärankaa. Useimpien suomalaisten sanaan voi luottaa. Tämän hyvinvoinnin keskellä toivon, että kehitysmaiden asukkailla olisi edes kohtuulliset elinolot.

En halua jäädä kokemukseni vangiksi. Tulevaisuudessa toivon tekeväni jotain niiden kohtalotovereideni hyväksi, joiden omassa maassa naisten asema on paljon huonompi kuin meillä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2014. 

Tuula Kuparinen, 55, on käynyt kahdessa vuodessa läpi irtisanotun tunneskaalan: katkeruuden, hyväksymisen, masennuksen, uuden etsimisen ja innostumisen.

Tuula Kuparinen aloitti 17-vuo­tiaana Tullipostissa, ja viisikymppisenä hänen vastuullaan oli Itellan kansainvälisen rahdin asiakaspalvelun kehittäminen. Syksyllä 2012 vanha organisaatio myllättiin, eikä Tuulalle ollut enää sijaa uudessa.

– Työskentelin yrityksessä sitoutuneena ja motivoituneena 36 vuotta. Suoritin työn ohessa alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon ja sain vastuullisempia työtehtäviä. Palkkioksi tuli tieto, että minua ei tarvittu. Se oli todella loukkaavaa.

Kaksi vuotta myöhemmin vastassa on pahimman yli rämpinyt nainen. Vakituista uutta työtä ei ole löytynyt, mutta paljon muuta.

Toivotonta hakurumbaa

Irtisanomisen alkujärkytyksestä selvittyään Tuula Kuparinen haki ammatilliseen opettajakoulutukseen, mutta ei päässyt. Niinpä hän alkoi opiskella avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä ja venäjää.

Työhakemuksia Tuula tehtaili minkä ehti, mutta laihoin tuloksin.

– Olen lähettänyt parisataa työhakemusta ja päässyt noin viiteen haastatteluun. Olen hakenut lähinnä logistiikka-alan kehitys- ja asiantuntijatehtäviä, joissa olisin hyvä.

Työnhakuprosessi otti voimille. Ensin piti löytää työpaikkailmoitus, joka herätti innostuksen ja toiveikkuuden. Kun hakemus oli lähtenyt eikä vas­tausta alkanut kuulua, innostus vaihtui alakuloksi ja katkeruudeksi. Olenko tarpeeton? Olenko liian vanha? Onko joku valmis tekemään saman työn puoleen hintaan?

– Yksi ammattilaisia etsivä headhunter otti minuun yhteyttä ja pyysi haastatteluun. Hän katsoi ansioluetteloani ja kysyi, mitä olen tehnyt viimeisen vuoden. Kerroin irtisanomisesta ja siitä, että olin käyttänyt aikani opiskeluun. Hän vastasi: ”Ei siis mitään, mitä voisi laittaa cv:hen.” Olin puulla päähän lyöty. Eikö ihmisen kannata kehittää itseään, jos ei ole töitä? Hänestä ei kuulunut sen koommin.

Elämänilo alkaa palata

Toissa syksynä Tuula Kuparisen toivo työllistymisestä alkoi hiipua, mutta sitten hän pääsi Aalto-yliopiston järjestämään 100 päivää kestävään Protomo-koulutukseen. Protomossa työttömiksi jääneiden ammattilaisten yritys­ideoita punnitaan ja jalostetaan. Tuulan kurssia veti ”yli-innovaattori” Anssi Tuulenmäki.

Tuulan liikeidea liittyi tuontikasvien logistiikkaan.

– Aika ei ollut kypsä liikeidealleni, mutta Protomo lievitti ahdistustani ja palautti elämäniloni.

Protomossa Tuula huomasi, että monet kohtalotoverit olivat energisiä ihmisiä, jotka halusivat tehdä elämällään jotain merkityksellistä. Innostus tarttui myös kurssin senioriin. Kyynisyys ja katkeruus vaihtuivat nauruun ja toiveikkuuteen.

– Meillä oli todella hauskaa, ja Anssi Tuulenmäki oli mieletön tyyppi, Tuula kehuu.

Protomo päättyi viime huhtikuussa, ja vaihteeksi Tuula sai hyviä uutisia.

Hän oli hakenut ammatilliseen opettajakoulutukseen kolmatta kertaa ja nyt tärppäsi. Opiskelu alkoi viime toukokuussa ja jatkuu vielä tämän kevään.
Koulutus on poikinut jo yhden pätkätyön. Tuula veti Haaga Helian Ammattikorkeakoulussa opintojakson ostoista ja logistiikasta.

Uusi näkökulma oppimiseen

Tuula Kuparinen on pitänyt uuvuttavassa työpaikkojen hakemisessa pienen tauon. Hän aikoo jatkossa keskittyä opetusalan työpaikkojen etsimiseen.

– Pidän ihmisten kanssa olemisesta, ja minulla on vankkaa työelämän kokemusta. Ymmärrän logistiikkaa sekä teoriassa että käytännössä, Tuula listaa vahvuuksiaan opetustyöhön.

Opettajakoulutuksessa Tuula kokee ymmärtäneensä, mistä opettajan hommassa on pohjimmiltaan kysymys.

– Tein alussa väärän kysymyksen: miten pärjään opettajana. Oleellisempaa on se, mitä oppilaat oppivat. Opettaja voi näyttää polun pään ja tehdä tarkentavia kysymyksiä, mutta valmiita reittioppaita ei kannata jakaa.

Tämän Tuula tietää myös omasta kokemuksestaan. Hän sai kuulla nuorena isältään, että menet sitten lukioon ja opiskelet eläinlääkäriksi.

– Vastasin, etten muuten mene. Menin töihin Elannon lihatiskille. Postiin siirryin 17-vuotiaana ja aloin opiskella työn ohella ensin lu­kion ja sitten korkeakoulututkinnon.

”Olen ihan hyvä tyyppi”

Tuula Kuparinen ei laske enää tulevaisuuttaan sen varaan, että vakituinen työ löytyy.

Kaksi vuotta sitten hän teki miehensä Pasi Eskelisen kanssa radikaalin ratkaisun. He ostivat läheltä kesämökkiään vanhan huonokuntoisen talon, jota alkoivat remontoida. Nyt he asuvat ensimmäistä talveaan maaseudulla Ahvenkoskella.

– Olemme laskeneet kulumme sille tasolle, että pärjäisimme siinäkin tapauksessa, että putoaisin peruspäivärahalle. Se tietoisuus antaa voimaa ja vapauttaa.

Tuula sai irtisanomisen yhteydessä kuuden kuukauden muutosturvan ja hänellä oli kuuden kuukauden irtisanomisaika. Ansiosidonnaisella hän on vielä tämän vuoden loppuun.

Irtisanomisen myötä itsetunto oli pakko rakentaa palkkatyötä ja uranousua kestävämmälle pohjalle.

– Jos kukaan ei halua minua töihin, en voi sille mitään. Olen silti ihan hyvä ja pystyvä tyyppi – ja olen hoitanut hommani hyvin. Enää ei tunnu siltä, että on pakko löytää äkkiä töitä, muuten ei ole hyvä ihminen.

Ensimmäistä kertaa vapaa

Tuula Kuparinen ehti asua 26 vuotta Helsingissä ja toisen mokoman Vantaalla. Kuluneen puolen vuoden aikana Ahvenkoskella Tuula ei ole kaivannut pääkaupunkiseudun huveja ja tarjontaa vielä kertaakaan.

– Kun herään aamulla, nautin rauhassa aamupalaa ja teen sen jälkeen opiskelutehtäviä tai rakennan opetusmateriaaleja. Loviisaan pääsen tarvittaessa bussilla 10 minuutissa.

Kun potkujen laukaisema stressi helpotti, Tuula tajusi olevansa ensimmäistä kertaa elämässään vapaa. Ja kiitollinen siitä.

– Olen kasvattanut kolme lasta, tehnyt 36 vuotta töitä ja opiskellut illat. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että olen vielä terve ja saan nauttia tällaisesta elämänvaiheesta.

Myös miehelleen Tuula on kiitoksen velkaa.

– Sain pienessä hiprakassa sanottuakin, miten kiitollinen olen siitä, että hän on jaksanut kuunnella minua pahimman yli.

Myös lapset ovat olleet äitinsä tukena.

– Yksi heistä totesi aika osuvasti: ”Äiti, sä teet kaiken väärin päin. Kun olimme pieniä, teit hirveästi töitä. Nyt kun olemme omillamme, heittäydyt kotirouvaksi.”

Kuka lohduttaa TE-virkailijaa

Itsetunnon ja toiveikkuuden puolesta on taisteltava. Työtön joutuu kokemaan, miten huippuammattilaisuus karisee ja työttömyys tarttuu helmoihin, vaikka itse kokee olevansa aivan sama ihminen kuin töissä ollessaan. Tai ehkä jopa vahvempikin.

Eniten asiantuntijatukea Tuula kertoo saaneensa liittonsa lakimieheltä, vähiten työpaikan luottamusmieheltä. Työttömyyden myötä oppii ymmärtämään, miten ahtaalle myös työ- ja elinkeinotoimistojen väki on ajettu.

– Kerran jouduin jopa lohduttamaan TE-toimiston virkailijaa, joka avautui minulle omasta, epävarmasta työsuhteestaan.

Synkät ajatukset uhkaavat ottaa vallan myös silloin, kun päättäjät pitävät juhlapuheita ikääntyvien työntekijöiden aseman kohentamisesta, mutta omat kokemukset todistavat aivan muuta.

– Lähes jokaiseen paikkaan, jota olen hakenut, on valittu 25–35-vuotias.
Taantumassa työttömiä tulee lisää. TE-toimistojen energia menee yhä enemmän sen valvontaan, ettei vain kenellekään makseta perusteettomasti työttömyysturvaa.

– Varmistin viime keväänä opettajakoulutukseen päästyäni, että voinhan opiskella työttömyyden ohella, jos olen tarvittaessa työmarkkinoiden käytettävissä. Ensi töikseen TE-toimisto pisti päivärahan maksuni poikki siksi aikaa, kun asiaa selvitettiin. Se oli heidän ensimmäinen aktiivinen toimenpiteensä minun suuntaani!

Tällaisten kokemusten jälkeen on mietittävä huolella, muisteleeko elämän synkkiä vai aurinkoisia päiviä.

– Olen tajunnut, että entinen työnantajani ei ole mikään kasvoton hirviö, joka petti minut. Itse asiassa olen Postille ja Itellalle paljosta kiitollinen. Sitten vain kävi näin. Elämä heittelee, mutta silti voi elää ja olla onnellinen.

Tuulan selviytymiskeinot x 3

  1. Tunteet on tunnettava. Potkujen jälkeen kävin läpi koko skaalan katkeruudesta masennuksen kautta uuteen innostukseen.
  2. Vertaistuki helpottaa. Protomossa kohtalotovereiden energia ja toiveikkuus tarttuivat minuunkin.
  3. Työttömyys on  tilaisuus. Viisikymppisen kannattaa miettiä, onko jotain sellaista, mitä haluaa vielä elämässä tehdä.
Vierailija

55-vuotias Tuula Kuparinen: "Olen hyvä tyyppi työttömänäkin"

Vierailija 12.04.2015 klo 16:29 Eiköhän tämä Tuula Kuparinen ole jo ihan hyvän ja tarpeeksi pitkän työuran tehnyt. Miksi tuon ikäisenä enää pitäisi kantaa huonoa omaatuntoa työttömyydestä, jos kerran on paljon opiskellut ja ollut jo vuosikymmeniä työelämässä mukana! Miksi se työ on niin tärkeää? Kamalan suorituskeskeinen on tämä meidän yhteiskunta!! Täällä on vaan aika vaikea pärjätä ilman tuloja ja eläkekin pitäisi ansaita. Suorituskeskeinen, no joo, mutta miten muuten taloutensa ansaitsee ja...
Lue kommentti

Pirkko Arstilalta riittää vain niukasti ymmärrystä valkoisen höttöleivän syöjille. Suomalainen rikas leipäperinne taas saa hänet pullistumaan ylpeydestä – tai saisi, ellei olisi muovikelmuja.

Lasivitriinissä loikoileva sämpylä näyttää muoviin kapaloidulta vatsantäytteeltä. Se ei viittaa ollenkaan orgaanisiin aineksiin ja sementoi syöjänsä ruuansulatuksen ainakin viikoksi. Vaikea uskoa, että sen jyväset olisivat joskus aaltoilleet keltaisena viljana tuulen syleilyssä taivaan sinisen kuvun alla. Tai että lauhat tuulet olisivat sitä hyväilleet, aurinko syleilyt ja ”tähkäpäiden päällä täysikuu” valuttanut hohdettaan.

Mikä tämä sämpylä on olevinaan? Muka ruokaa.

Saksalainen ystävä kaipaa Suomessa ollessaan tuoreita aamusämpylöitä. Saksassa sämpylöiden kuori on kova kuin koppakuoriaisella ja sisällä on valkoista pehmeyttä. Se on syötävä heti, seuraavana päivänä tarvitaan vasara.

Ranskalaiset eivät herää ilman kuuluisia patonkejaan, joita he kantavat huolettomasti ilman käärepapereita kuin halkoja. Kuori on leipojan taidonnäyte, rapsahtaa mukavasti, murenee sopivasti, ja sisus syödään muhkean marmeladin kera. Ranskalaisten fiini ruuansulatus ei tarvitse kuituja.

Marssiko Napoleonin armeija patongeilla? Ilmankos hävisivät.

Venäjällä musta leipä kuuluu klassikoihin siinä missä Dostojevski ja Tolstoi. Leipä on pitänyt kansan hengissä ja säilyttänyt uskon tulevaisuuteen. Mutta ”Trumplandiassa” syödään valkoista, höttöistä, lisäaineilla kyllästettyä ”pilvipalvelua”. Trumpin pitäisi kieltää valmiiksi viipaloitu, balsamoitu leipä.

Suomi on onneksi tuhansien leipien maa. Kerro, millaista leipää syöt, niin kerron, mistä olet kotoisin. Leipä on mikrokosmos, sen maut kulkevat DNA:ssa. Suvun omasta taikinajuuresta ylpeillään.

Meillä saa ihailla uljaita leipäpinoja. On lihavia leipiä, joiden kuori on halkeillut lupaavasti kuin aurattu pelto. On tuimia tanakoita reikäleipiä, joiden pureskelu antaa pitkän jälkimaun.

Pulleiden, mamsellimaisten hiivaleipien kohdalla pysähdyn muistelemaan. Lapsuuteni tuoreet hiivaleivät tuoksuivat – ah, miten ne tuoksuivatkaan! Kaupasta kotiin päästyä söin kokonaisen leivän, jonka päälle levitin parin sentin paksuisen kerroksen maalaistalon kirnuvoita. Myöhemmin paistoimme leivän viipaleina – voissa tietenkin – mustassa rautapannussa, ja levitimme puolukkahilloa päälle. Mihin on kadonnut polakka? Se ei taida olla enää trendikäs.

Sitten tuli moderni, hygieeninen aika, jolloin uunista tulleet leivät alettiin kietoa muovikelmuun. Mikä pahoinpitely! Jos rapeus tapetaan, niin aistimus muuttuu.

Leivissä maistan historian. Olemme varttuneet happamassa ja suolaisessa, nykynuoret makeassa. Länsirannikolla tuntuu saaristolaislimpun suloinen hapanimelä viettelys. Ruotsin historiasta kertovat leivät, joihin on leivottu hedelmiä, pähkinöitä ja rusinoita. Resepti on varmaan alun perin Saksasta suurvallan ajalta.

Leipää pitää tunnustella suussa kuin viiniä.

Kuoren tulee antaa hampaille vastusta ja sisuksen levittyä lempeästi kielelle. Pureskellessa rapeus ja pehmeys yhdistyvät maukkaaksi kokemukseksi.

Yksineläjän taloudessa nautin näkkileipien jalosta heimosta. Ilman hapankorppuja en voi elää. Ruotsalaisten ja norjalaisten näkkärit ovat gourmet-tasoa. Kalle Kustaan ja Silvian pidoissa on kuulemma lautasliinaan kätkettynä palanen näkkäriä.

Pidän rouskutuksesta, sen äänestä, murusista, purennan voimasta – tunnen olevani vahvasti elossa. Ja hampaatkin ovat vielä suussa.

Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.
Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.
Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.
– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.
Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.