Anne Murto tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystään Helsingissä 80- ja 90-luvuilla. Nykyään hän työskentelee Rukapalvelussa Kuusamossa.

Anne Murto on entinen seurapiirien lemmikki, josta on kuoriutunut ympäristöaktivisti. Vahva usko luonnonvoimiin lämmittää myös tyhjäksi käynyttä kotipesää.

Tie on pimeä ja polanteinen, mutta nainen painaa kaasua arkailematta. Välillä hän tukee Toyotan rattia vain reisillään, molemmat kädet ilmassa sanojen jatkeena: Ajoi soita, ajoi maita, ajoi aavoja ahoja... Yhteen ääneen auton kaiuttimista tulvivan Kalevala-äänikirjan kanssa.

Anne Murto on aika Louhi naiseksi. Muuttaa muotoaan, saarnaa ja säteilee, on yhtä aikaa rento ja reviiristään tarkka.

Vielä iltapäivällä hän piti puoliaan kaupungintalolla ja näpäytti istuvansa valtuustossa kuusamolaisten äänillä, ei matkailuyrittäjänä. Nyt hän hurvittelee kalevalaisena naisena, joka on ottanut elämästä opikseen.

– Onnellisuus ei tule kaiken saamisesta vaan siitä, että osaa olla kiitollinen.

Erityisen kiitollinen Anne on tästä maisemasta, ainutlaatuisen puhtaasta erämaasta, josta hänenkin leipänsä lähtee. Vaivojaan säästämättä hän sitä puhtautta myös puolustaa.

Juuri kaivostoiminnan uhka veti Anne Murron mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja puolue, monen mielestä aika yllättävästi Vasemmistoliitto, valikoitui sen perusteella, kenen kanta kaivostoimintaan oli selkeimmin kielteinen.

Valtakunnan politiikkaankin Annea on kosiskeltu, mutta tässä kohtaa hän on yhden asian nainen: ei kulta-uraanikaivosta Kuusamoon. Niitäkin kyllä löytyy, jotka ottaisivat ilolla vastaan kaivostoiminnan synnyttämät työpaikat. Silläkin riskillä, että se vahingoittaisi tärkeintä elinkeinoa, matkailua.

– Jo yksi päästö riittää tuhoamaan luontokaupungin imagon.

Sydämen matkan päässä

Kuusamon vaakunnassa laukkaa poro verenpunaisella pohjalla. Sen voi nähdä symboloivan myös syrjäseudulle tyypillisiä pulmia: nuoret lähtevät – ongelmat jäävät.

Annen oma teini-ikäinen kuuluu lähtijöihin. Musikaalisesti lahjakas Katariina aloitti viime syksynä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. Muutti pois kotoa samana ikäisenä kuin äitinsä aikoinaan, vain 15-vuotiaana.

Anne itse on repäissyt juurakkonsa irti monta kertaa, mutta vieläkin hän kokee, että oma lähtö Pohjanmaalta Espooseen, lapsenlikaksi ja iltakouluun, on rohkeinta mitä hän on tehnyt.

Murron nelilapsisessa työläisperheessä rahaa ei ollut hassattavaksi, mutta äidillä oli yllin kyllin tyylitajua, ja varsinkin esikoistytölle ommeltiin vaatteita muotilehdistä kopioitujen mallien mukaan. Tienviittana muotibisnekseen toimi myös Miss Farkku Suomen titteli ja palkintomatka Lontooseen.

Valkolakki Annelta jäi saamatta, mutta parikymppisenä myymäläpäällikkönä hänellä oli jo kymmeniä alaisia. Alta kolmikymppisenä oma firma ja vastuullaan parinkymmenen yrityksen markkinointi. Ja kasvot tiuhaan tahtiin seurapiiripalstoilla. Kaikki tämä hämärsi käsitystä näyttävän blondin tosiolemuksesta.

Päiväperhoa enemmän Anne Murto on aina ollut työmuurahainen, joka viilaa yksityiskohtia yötä myöten. Yllättääkseen – ja saadakseen asiakkaan kokemaan itsensä erityiseksi. Vieläkin.

Sama vimma sielussa

Kuusamo oli muinoin metsäsaamelaisten eteläisin kylä. Papit tuhosivat viimeisetkin noitarummut 1600-luvun lopulla, mutta vanhan seitapaikan viereen rakennetussa Pohjanseidassa, Annen toisessa olohuoneessa, taikapöly tarttuu helposti. Pelkin kynttilöin valaistussa salissa onkin järjestetty vaikka mitä kansainvälisiä seminaareja, konsertteja, häitä ja alusvaatenäytöksiä.

– Vähän aikaa sitten tuolla pihalla seisoi venäläinen toimittaja. Viipyili tunnista toiseen tähtitaivasta katsellen, hiljaisuutta kuunnellen ja sanoi: "Moskovassa pelkään joka päivä. Täällä en pelkää mitään."

Kuusamon luonto lumosi Annen heti, komearaaminen opas ei niinkään.

Annen ensimmäinen visiitti Kuusamoon, liki 30 vuotta sitten, liittyi paikallisen kylpylän markkinointiin. Tuolloin hän tapasi ensi kertaa myös tulevan miehensä Jouko Kämäräisen. Samassa veneessä, ihan kirjaimellisesti, istui myös Annen silloinen työpari Kirsti Paakkanen.

Kuusamon luonto lumosi Annen ensi silmäyksellä. Komearaaminen opas ei niinkään – ja tunne oli molemminpuolinen. Mutta vuosien saatossa, yhteisten työkuvioiden kautta Anne ja Jokke aistivat toisissaan saman tekemisen palon ja kunnianhimon.

– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.
– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.

Kuusamolaiseen viljelijäperheeseen syntynyt Jouko oli myös ehtinyt sen verran Etelä-Suomessa asustella ja meijerialan töitä tehdä, että tiesi kuuluvansa kotiseudulleen.

– Kun Jokke 80-luvulla käynnisteli yrityksensä toimintaa, hänellä oli vahva visio ja viisi moottorikelkkaa. Ne hän parkkeerasi Rukatunturin juurelle ja huuteli, että "ei tartte maksaa, jos ette tykkää..." Ja johan lähti liikeidea lentoon.

Lihavina vuosina Rukapalvelu työllisti toista sataa henkeä, ja vakioasiakkaina oli koko joukko kansainvälisiä suuryrityksiä. Ne ajat eivät ihan pian palaa, mutta "elämysten räätälöinti" jatkuu ja pistää niin Joken kuin Annenkin taipumaan moneen rooliin.

Pihkavoidetta hormoninäppyyn

Mutkan takaa koikkelehtii vastaan porotokka. Johtajauros lorottaa rastin hankeen ja tuijottaa tuimasti muutenkin.

– Menkää vaan rauhassa, olette olleet täällä ennen minua, Anne puhelee lempeästi.

Hetken päästä hän puhuu yhtä kannustavasti kännykkäänsä: "Varmasti saat ne hurmattua..." Puhelimen toisessa päässä on opas, joka ottaa pian vastaan Manchesterista ja Lontoosta tulevat suorat lennot. Erityisen ihastuneita britit ovat koiravaljakkoihin ja saunabussiin, josta pääsee kesken ajon kirmaamaan hankeen.

"Luonto on paras lääkäri."

Venäläiset matkailijat ovat vähentyneet, ukrainalaiset loppuneet kokonaan, mutta kiinalaisiin liittyy suuria toiveita. Anne jatkaa kohteliaisuusfraasien treenailua sitkeästi kaikilla valtakielillä.

Nyt Kuusamossa on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Sinä aikana ovat muuttunut niin nainen kuin turistien toiveetkin. Moni janoaa luksusta, mutta yhä useampaan vetoaa askeettinen alkuperäisyys, myyteillä ja taruilla maustettu.

– Luonto on paras lääkäri, kiteyttää Anne ja hehkuttaa jo heinäkuisia Kansanparannuspäiviä, jonne on tulossa asiantuntijoita Italiasta saakka.

Pihkavoidetta hän osaa valmistaa nuotiolla itsekin ja kehuu sen tepsivän niin haavoihin kuin hormoninäppyihin.

Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.
Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.

Rajan takana Vienan Karjalassa Anne on käynyt viisastumassa jo toistakymmentä vuotta. Vähän aikaa sitten hän johdatti Kalevalan syntysijoille joukon haltioituneita italialaisia, kirjaimellisesti kanteleiden tahtiin.

– Paanajärvellä on vielä jäljellä jokunen Lönnrotille laulaneen Vasili Kieleväisen jälkeläinen. Jos heiltä lähdön hetkellä kysyy, mitä voisi tuoda seuraavalla kerralla, vastaus on aina sama. Tuo itsesi takaisin – terveenä. Voiko toiselle sen kauniimmin sanoa!

Vain taivas on rajana myös Annen juuri perustaman hyvinvointiyrityksen suunnitelmissa. Mainittakoon idea, jossa vaikeasti nettiriippuvaisia lapsia tuotaisiin Aasiasta vieroitushoitoon, luonnon helmaan.

Auto pysähtyy Rukan huipulle, kello lähestyy puolta yötä. Kynttiläkuuset kyyristelevät tykkylumen alla kuin maahiset. Täällä on helppo uskoa, että metsä on meidän kaikkien perimässä.

– Elämä on laaja ja lavea, paljon enemmän kuin mitä näemme. Eikä tässä ole kyse mistään salatieteistä eikä hörhöilystä, vaan sukupolvelta toiselle siirtyneestä viisaudesta.

Ihmeistä kiinni

Aamu valkenee hiipimällä.

– Näissä seurapiireissä tärkeintä ovat lämpimät kengät, Anne sanoo tarpoessaan Myllykoskelle johtavaa polkua. Ja pitää seuraavassa hetkessä pikku esitelmän neidonkengästä, orkideaa muistuttavasta kukkaharvinaisuudesta.

Lähestyvä pauhu kertoo toisenlaisesta ihmeestä: Kitkajoen vesi on yhä juomakelpoista. Kosken rannalla Anne siteeraa ihailemaansa Reino Rinnettä, joka jo 50-luvulla herätti Kuusamon koskiensuojeluun: Älkää upottako likaisia käsiänne tähän jumalaiseen veteen.

Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.
Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.

Pitsimäisellä jäälohkareella hyppelee koskikara, lipereiltä näyttävän rintalaikun takia myös vesipapiksi kutsuttu. Annen Kuusamon-vuosiin onkin mahtunut monenlaista epistolaa, uusperheen iloja ja paineita. Ja kullanarvoisia ihmisiä, joiden antama tuki on tekoja, ei pelkkiä sanoja.

Suosikkikahvilassaan, Petäjälammen Herkussa, Anne tapaa yhden vanhimmista täkäläistä ystävistään, Kortesalmen Maritan, jolla on nytkin takataskussaan hyvä tarjous:

– Haluatko ladun? Voin käydä tekemässä uudella latukoneellani.

– Tämmöistä on meininki täällä, kiittelee Anne.

Mutta poiskin pitää välillä päästä.

– Työn takia olemme Joken kanssa niin paljon yhdessä, että lomat osaamme viettää myös erikseen. Muutenkin mennään vapaalla tyylillä, toiseen takertumatta.

"En ole koskaan kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla."

Ikävän ja karaoken ääniä

Valkea kotitalo seisoo Kuusamojärven rannalla. Saman hiekkatien vartta kaunistaa myös pari harvinaista puutaloa, jotka jäivät Lapin sodassa polttamatta. Kirkon arvokkaat kellot löytyivät vasta 50-luvun lopulla, saksalaisten sotilaiden hautausmaalle piilotettuina, saksalaisturistin antaman vinkin perustella.

Oman järven joutsenista Anne puhuu kuin perheenjäsenistään – ja veden henkikin on hänelle tuttu.

– Viime syksynä järvi jäätyi peilikirkkaaksi, ja kun en yöllä saanut unta, lähdin koiramme Tatun kanssa jäälle kävelemään. Siihen olen tottunut, että täällä tulee yhdessä yössä niin kesä, syksy kuin talvikin, mutta en ole koskaan ennen kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla – alkukantaista ikäväänsä, kuvailee Anne. Ja myöntää, että tyhjään pesään vasta totutellaan.

– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.
– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.

Laskettelurinteiden alapuolella levittäytyvässä Rukankylässä on ihan toinen meininki. Varsinkin karaokebaari Zonessa, joka on auki vuoden jokaisena päivänä aamuneljään.

Monena yönä isäntänä häärii toimitusjohtaja Kämäräinen itse.

– Mahtavaa vastapainoa kaikelle muulle, mies kuittaa valoisaan tyyliinsä.

Zonen hirsipöydät on tehty varta vasten tanssittaviksi, mutta eilen ne olivat kovilla, kun Teleks-yhtye pani vauhtia hiihtokansaan. Nyt Jokke tarttuu mikkiin ja Teleksin hittiin Siivet. Kertoo juuri laulaneensa sitä myös tyttärelleen – puhelimessa.

"Jokainen laittaa siivet selkäänsä, sen kaiken mitä niistä on jäljellä, niin sydän vähitellen arpeutuu... Se ainoo joka on mun mielessä, se olet sinä, ei kukaan muu."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Anne Murto

Syntynyt 1959 Lehtimäellä, Etelä-Pohjanmaalla. Asuu Kuusamojärven rannalla.

Työskentelee Rukapalvelussa, erikoisalueena hyvinvointi- ja kulttuurimatkat. Kaupunginvaltuutettu. Tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystä Helsingissä 1982–1995.

Perhe Avopuoliso, yrittäjä Jouko Kämäräinen. Yhteinen tytär Katariina,16. Kolme jo aikuista tytärtä miehen aiemmista liitoista.

Harrastaa Lukemista ja luonnossa liikkumista australianterrieri Tatun kanssa.

Kymmenen vuotta sitten Aira Samulin voitti ET-lehden ryppykisan. Sen jälkeen on tullut oikeastaan vain ilon ryppyjä, ikinuori Aira kertoo tänään. Hän täyttää pyöreitä vuosia 27.2. ja aikoo juhlia koko vuoden.

– Ei voi olla totta! Hyvänen aika sentään, Aira Samulin naurahti talvella 2007, kun kuuli voittaneensa ET-lehden ryppykisan.

Häntä haastatteli ET-lehteen toimittaja Suvi Kerttula.

ET pyysi syksyllä 2006 lukijoilta ehdotuksia henkilöistä, joilla on Suomen eleganteimmat ja komeimmat rypyt, olivatpa ne sitten tulleet ilosta, surusta, pohtimisesta tai hämmästyksestä.

"Joka päivä on juhlaa"

Aira Samulin syntyi Hyrsylän mutkassa menetetyssä Karjalassa 27. helmikuuta vuonna 1927. Ensi maanantaina 27.2.2017 hän saa siis juhlia yhdeksänkymppisiään yhdessä pian satavuotiaan Suomen kanssa.

”Haastattelupyyntöjä on tullut solkenaan”

– Tämä on ollut yhtä hulinaa. Haastattelupyyntöjä on tullut solkenaan, Aira iloitsee vastattuaan puhelimeen kampaajan tuolissa.

Äänestä kuulee, että hänellä on meno päällä.

Vaikka Airan elämään on mahtunut ryppyjä laidasta laitaan, kymmenen viime vuoden ajalta hän muistaa ainoastaan niitä iloisia: Bulevardin koti, elämäkerta, oma korumallisto.

Vuonna 2013 Aira hankki kodin Helsingin Bulevardilta. Talvikaudella, kun Hyrsylässä on hiljaisempaa, hän kutsuu ryhmiä kaupunkikotiinsa, Airan tarinasalonkiin.

– Olen ollut iloinen syntymästä asti, siitä huolimatta, että elämä on ollut selvitymistä. Minulle olemassolo on juhlaa joka päivä, varsinkin tänä vuonna!

"Naurunrypyt isänperintönä"

Vuoden 2007 haastattelussa Aira riemuitsi vilpittömästi ryppykisavoitostaa.

– Voitto on voitto. Minulla on aina ollut elämässä kilpailuhenkeä. Siksi valitsin aikoinaan lajikseni kilpatanssin.

Hän sanoi myös, ettei oikeastaan ole koskaan kiinnittänyt ryppyihinsä huomiota.

– Ryppyni ovat tulleet ehkä vasta 50-vuotiaana, kun pyöreät kasvoni ovat kaventuneet. Naururypyt silmieni ympärillä olen perinyt isältäni. Hymy on ollut perusilmeeni lapsesta asti. Kaikki ihmiset saavat minut hymyilemään.

Aira Samulin on hyvä esimerkki siitä, että ihminen voi olla valoisa ja huumorintajuinen, vaikka hänellä olisi ollut vaikeaa.

– Olen tehnyt paljon mielenterveystyötä nuorten ja lasten hyväksi ja ajatellut aina enemmän muita kuin itseäni. Mitä vähemmän rakastaa itseään, sitä enemmän muut rakastavat sinua.

”Airan kuva pitäisi olla esimerkkinä joka kodin seinällä”

Eräs lukija totesi, että Aira Samulinin kuva pitäisi nostaa kaikkien kotien seinälle innostavaksi esimerkiksi ikääntymisestä.

Aira korosti erityisesti liikunnan tuomaa ryhtiä. Sen ansiosta hän pystyy kantamaan vuotensa uljaasti.

Vuonna 2007 Aira Samulinin elämään toivat hymyryppyjä elämäniloiset tapahtumat sekä 22-vuotias Hyrsy-kissa.

– Ei tarvitse kuin katsoa kissan naamaan, niin heti alkaa naurattaa. Hyrsy katsoo minua ihmeissään. En tiedä, mitä se näkee, mutta on huikea hetki, kun meidän naamat kohtaavat.

Tärkeintä olla oma itsensä

Aira Samulin kertoi tapaavansa paljon eläkeläisiä kodissaan Hyrsylänmutkassa ja ihailevansa heidän kasvojaan.

– Minulla on seinälläni Toivo Talven taulu ryppyisestä itkijänaisesta. Siinä on tunnelmaa ja elämää. Itkijänaisen kasvot kertovat elämänkokemuksesta ja selviytymisestä. On aina voimakas tunne-elämys, kun ihminen itkee tai nauraa.

– Ikä on, mitä on. Tärkeintä on elää ja olla oma itsensä.

Elää täysillä ainutlaatuista
elämäänsä, nauraa ja
itkee. Uskaltaa olla oma
itsensä, aina positiivinen,
mallikansalainen.

Lukijan kommentti Aira Samulinista

Lue myös: Aira Samulin puolustaa kotona ikääntymistä: "Turvalaitteet 49 euroa kuukaudessa"

Iho on käyntikortti

Aira oli ET:n haastateltavana myös vuonna 2011 toimittaja Essi Kähkönen teki artikkelia ihonhoidosta.

– Ihotyyppini ei koskaan ole ollut helppo. Lapsena minulla oli maitorupea, ja kuivuus on vaivannut aina. Ihoni on erittäin herkkä auringolle. Kesäisin ensimmäinen aamutoimeni on laittaa näkyville paikoille suojavoidetta, Aira kertoi.

Hän sanoi kärsineensä kutisevasta aurinkoihottumasta, mutta iän myötä pahimmat kuivan ja allergisen ihon oireet olivat hävinneet. Omega-kolmoset ja D-vitamiini olivat varmaan auttaneet.

”En koskaan mene meikit naamassa nukkumaan”

– Esiintyvä taiteilija kun olen, hoidan ihoani huolellisesti. En koskaan mene meikit naamassa nukkumaan, puhdistan ja kosteutan ihoni muutenkin huolella ja hieron joka aamu mineraalisuolaa kasvoihin. Muutama minuutti, ja ihoni on taas pehmeä – eron kyllä huomaa. Ja käynhän minä säännöllisesti kauneushoitolassakin.

Vesielementti hoitaa kehoa kokonaisvaltaisesti. Aira kertoi, että hänellä oli tapana tanssia altaassa. Vesitanssi teki hänen mukaansa hyvää koko kropalle, etenkin, kun oli hikoillut.

– Hikisenä ihoni, etenkin tukanrajani, punoittaa ja ärtyilee. Suihkun jälkeen laitan kosteusvoidetta.

– Olen koko ikäni hoitanut ihoani hyvin, ja sehän näkyy. Mottoni ihan kaikessa on ennaltaehkäisy – ei se, että aletaan hoitaa vaurioita vasta, kun ne ovat syntyneet.

Airan ilon ja surun rypyt

  • 1927−1930: Ennen sotia ja välirauhan aikana oli ilon aika.
  • 1937: Pikkusiskon kuolema.
  • 1941: Isän kuolema jatkosodan alussa.
  • 1945: Samulinin Tanssikoulu Helsinkiin.
  • 1946: Väkivalta avioliitossa.
  • 1947 ja 1955: Lasten syntymät
  • 1960-luku: Pirjo-tyttären sairastuminen.
  • 1973: Avioon Ekku Peltomäen kanssa. Liitto kesti 30 vuotta.
  • 1976: Ensimmäisen lapsenlapsen Nikon syntymä.
  • 2006: Airan pojasta Jarista muusikko.
  • 2013: Kaupunkikoti Helsingin Bulevardilta, Airan tarinasalonki.
  • 2016: Samuli Miettisen kirjoittama elämäkerta Uskomaton Aira Samulin  ilmestyi.
  • 2017: Korusarja Ilo  90-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.

Taksiyrittäjä Pirkko Fagerholm on päivystänyt kellon ympäri joka päivä yli 40 vuotta. Hän taipuu moneksi: psykiatriksi, kätilöksi, kodinhoitajaksi, kodinkoneasentajaksi ja puuttuvaksi perheenjäseneksi. 

Kello on 03.45, kun Pirkko Fagerholmin puhelin soi. Sami on pudonnut sängystä, lyönyt kipeästi lonkkansa ja leukansa, eikä pääse enää ylös. Lievästi cp-vammainen nuorimies asuu yksin vuokra-asunnossaan kaupungin laidalla. Hän on Pirkon pirssin vakioasiakas.

Pirkko nousee sohvalta, johon on taas illalla vahingossa nukahtanut, pukeutuu ja laittaa auton lämpenemään. On lähdettävä avuksi, kiireesti, kuka muukaan sinne menisi? On tammikuu ja pakkasta 28 astetta.

Tapahtumasta on kymmenisen vuotta, ja Sami on edelleen Pirkon, 69, asiakas. Tänään Pirkko ajaa Samin kuntoutukseen uimahallille, niin kuin joka torstai.

– Suurin osa kyydeistäni on Kela-korvattavia. Niitä baarikyytejä en enää kyllä aja, vaikka eivätpä ne soitakaan, Pirkko nauraa ja ohjaa Samin sähköpyörätuolin nosto­sillalle.

– Koskaan ei ole kukaan pudonnut, kaatunut tai loukannut, Pirkko sanoo ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.

– No niin, lähdetäänpäs.

Pirkon ääni on pehmeä ja rauhallinen, jotenkin äidillinen. Sami juttelee niitä näitä.

Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.
Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.

Samalla äidillisellä äänellä Pirkko säestää kyydissään koko Pietarsaaren kaupunkilaisten kirjon, melkein kansan kuvan; milloin vanhuksia, milloin levottomia alakoululaisia. Psyykkisesti sairaita tai synnyttämään matkaavia.

"Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?"

– En muista, että olisin kohdannut vaaraa, Pirkko toteaa lähes nukuttavalla tyyneydellään pohtiessaan työn pelkopuolia.

– Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?

Siivotaan ja haravoidaankin

Tänään Pirkko on aloittanut työpäivänsä vähän kello viiden jälkeen aamulla. Hän on tarkistanut työlistan ja lähtenyt ensimmäiseksi hakemaan kyytiä rautatieasemalta.

Aamulla autoon nousevat työtä tekevät ja koululaiset, sen jälkeen alkaa monenlainen asiointi: käydään lääkärillä, terveyskeskuksessa, pankissa, kaupassa ja apteekissa. Välillä Pirkko vie kuntoutujat harrastuksiinsa ja samalla nappaa kyytiin kotiin palaavat. Lounaalle Pirkko ehtii harvoin. Onneksi on energiapatukat.

– Ihmisiä ei voi jättää pulaan, täytyyhän heidät viedä ja hakea niin kuin on etukäteen sovittu.

Tosin Pirkko kuljettaa kyytiläisiä siinä välissäkin. Uimahallin edessä hän kysyy asiakkaan jättäessään, tarvitseeko joku apua tai kyydin. Aina löytyy asiakas. Joskus hän vie jonkun ilmaiseksi, kun samalla suunnalla ollaan.

"Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista."

Ei sillä, kyllä Pietarsaaressa takseja on, toistakymmentä, mutta moni haluaa Pirkon. Kuten 90-vuotias Reea. Hän ei voisi kuvitellakaan matkustavansa muiden penkeillä.

– Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista, Reea osoittaa kuljettajaansa ja nojautuu lääkäriaseman tiskiä vasten. Pirkko tukee Reeaa kyynärpäistä, on valmiina ottamaan kainaloista kiinni, pyytää istuinta hauraalle ja huojahtelevalle asiakkaalleen.

Pirkko kuljettaa Reean lääkäriin, mutta se on vain pieni osa työtä. Hän tekee asiakkaalleen talvisin lumityöt ja kesäisin haravoinnit, koska Reea on yksinäinen ja hänellä on vanha iso talo. Lisäksi Pirkko hoitaa lukemista harrastavan Reean kirjastoasiat: palauttaa vanhat lainat ja hakee listan mukaan uudet.

– Joskus saatan ajeluttaa hyviä kirjoja autossa päivän ajan. Saavat muutkin lukea, Pirkko hymyilee.

"Joskus ajetaan kotimatka mutkien kautta, että saadaan rauhassa vaihtaa kuulumiset."

Reean polkkamittaiset hiukset valahtavat korvan takaa poskelle ja Pirkko sitaisee ne huomaamattaan takaisin korvan taakse. Silittää vielä ylimääräiset suortuvat.

– Ai niinkö, teinkö minä niin, hän sanoo autolla ja punastelee.

– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.
– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.

Monelle asiakkaalle Pirkosta on tullut ystävä. Niin kuin Reealle. Joskus naiset ajavat kotimatkan mutkien kautta vain siksi, että saavat rauhassa vaihtaa kuulumiset.

Kyytiystävyys alkoi koirasta. Reean karkeakarvainen elämänkumppani Lotta oli saanut tikun tassuunsa, ja eläin oli kuljetettava Pirkon pirssillä saamaan hoitoa eläinlääkäriasemalle. Eläinrakkaat naiset löysivät heti saman aaltopituuden.

Onko täällä jo herätty?

On vuosi 1949 Alahärmässä, Pesolan kylässä. Seinähirret natisevat, tuoksuu kesältä. Tuvan lattialla nukkuu väkeä mustalaisista sotasairaisiin. Pirkko on pieni tyttö, mutta tottunut siihen, että kun hän aamulla herää, kotona saattaa olla ohikulkijoita, joita äiti on tottunut auttamaan.

– Isä vammautui sodassa, ja kotona pidettiin sotien aikaan muutenkin melkoista vaivaistaloa: kaikki hoidettiin, ruokittiin ja vaatetettiin, jotka ovelle saapuivat, hän kertoo.

Keneltäkään ei suljeta ovea, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Sen Pirkko ymmärsi jo varhain.

Mutta yhtä asiaa hän ei vielä Pesolan kylässä, ojan penkalla, pienenä tyttönä ymmärrä. Pirkko yrittää pissata niin kuin pojat: housut nilkoissa, lantio edessä niin kuin velipojalla ja tämän kaverilla. Äh, ei onnistu. Pojat lällättävät, ettei Pirkosta ole autoilla leikkimään, kun ei kerran osaa pissatakaan niin kuin miehet.

– Purin hampaani yhteen ja päätin harjoitella, sillä autoleikit kiinnostivat sen verran. Housut jos toiset siinä kastuivat, kintuista puhumattakaan!

"Rikkautta ei ollut, mutta rakkautta sitäkin enemmän."

Pirkko oli jo lapsena sisupussi. Biologinen äiti joutui olosuhteiden pakosta antamaan esikoisensa Pirkon vastasyntyneenä muiden hoitoon ja muuttamaan työn perässä Ahvenanmaalle. Äiti palasi myöhemmin sotien jälkeen Alahärmään, ja perhe kasvoi kuudella sisaruksella. Pirkolle kävi selväksi, että kaikesta selvitään.

– Sain rakastavat kasvattivanhemmat, mumman ja paapan. Rikkautta ei ollut mutta rakkautta sitäkin enemmän.

Ennen taksiautoilijaksi ryhtymistään Pirkko työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa – ja kotonaan. Ryhmässä oli yksi sellainen lapsi, jota vanhemmat eivät toisinaan muistaneet tulla lainkaan noutamaan. Eivät vain muistaneet. Silloin pieni tyttö ja Pirkko kävelivät käsikädessä Pirkon kotiin, keittivät teetä ja söivät lauantaimakkaraleipiä. Joskus pieni tyttö nukahti sohvalle Pirkon viereen.

– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.
– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.

Omia lapsilla Pirkolla on neljä, lapsenlapsia jo kymmenkunta.

Myös koulukyytiläiset ovat Pirkon vakioasiakkaita. Tänään heitä on äänekkäästi täynnä koko pirssi. Pirkko noukkii lapset aamuisin autoon, toisinaan myös herättää ja tarkistaa, ovatko vaatteet puhtaat ja onko aamiainen varmasti syöty.

"Ei tämä ihan tavallista elämää ole, mutta jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa."

Entä omat lapsenlapset, riittääkö aikaa heille?

– Aina. Tosin yksi heistä totesi minulle taannoin, ettet sinä fammu oikeastaan tarvitse kotiakaan enää, kun sulla on tuo auto, hyväntekijä nauraa.

– Jos on pitkään hiljaista, ettei tule ajoja päivälle ollenkaan, ajattelen, että mitähän pahaa olen tehnyt, kun kukaan ei soita. Eihän tämä ihan tavallista elämää ole, mutta tälläkin alalla jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa.

Ja, ja, ja riittää pitkälle

Pirkko muutti Pietarsaareen miehensä kanssa vuonna 1962 vailla minkäänlaista ruotsin kielen taitoa. Suurin osa kaupungissa asuvista puhui tuolloin äidinkielenään ruotsia.

– Nyökyttelin itsevarman oloisesti ja sanoin vain ja, ja, – kyllä, kyllä, jokaiseen asiaan. Tiedä sitten, mitä asiakkaat oikein halusivat tai minusta puhuivat.

Suomenkielistä kollegaa eivät muut taksiyrittäjät hevin suvainneet.

– Saattoi olla kyse siitäkin, että olin nainen, Pirkko nyökkää.

Virkamies kävi toteamassa, etteivät naiset autohommissa pärjää.

Päät kääntyivät pois, kun tuli kysyttävää. Puhelimiin ei vastattu. Eräs kaupungin virkamiehistä kävi erikseen toteamassa, ettei tämä Pirkko taida olla sinun hommasi. Naiset eivät autohommissa pärjää.

– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.
– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.

Auto kaartaa torin taksitolpan ohi. Tolpalla Pirkon pirssi ei seisoskele, sillä hänellä on asemapaikkana kotiosoite.

– Miksi minä tuossa töröttäisin kyytiä odottamassa? Asiakkaita riittää. Kyllä täällä tekemistä on, tien päällä.

Sisupussin mittariin pyörähtää päivittäin kevyesti noin 100 kilometriä.

Puhelin soi. Pyörätuolilla liikkuvan Anjan pitäisi päästä kauppaan. Pirkko ehdottaa, että hän voi käydä tekemässä ruokaostokset toiveen mukaan tässä samalla ja tuoda ohikulkiessaan. Ei, ei tarvitse maksaa. Ei, ei tarvitse.

– Ostan jotakin ylimääräistäkin yleensä. Jotakin hyvää viikonlopuksi, Pirkko hymyilee.

"Kuka muukaan näitä ihmisiä hoitaisi?"

Jotain hyvää viikonlopuksi saattaa tarkoittaa asiakkaille välillä ruokaa, välillä kukkia, välillä kotitöitä. Syntymästään sokeaa Lailaa Pirkko auttoi viimeistelemällä Lailan lapsen ristiäiset, kun sattui naista kotiin kuljettaessaan huomaamaan kodissa siivouksen tarvetta. Samalla Pirkko asensi vessaan uuden valokatkaisijan ja korjasi tiskikoneen letkun.

– Kuka muukaan näitä asioita, ihmisiä, muuten hoitaisi?

Onneksi ei ole aikaa

Kevät heittää auringon tuulilasiin ja Pirkkoa häikäisee. Hän ei pode sitä, ettei hänelle juuri nyt ole aurinkolaseja mukanaan, hyvin pärjää ilmankin. Puhelin soi jälleen: Akuutti kyyti Vaasan mielisairaalaan, asiakkaalla psykoottinen kohtaus. Ambulanssi ei ehdi.

– Nämä on vähän ikäviä.  Tästä on Vaasaan mennen tullen kuitenkin se parisataa kilometriä, Pirkko huokaa.

Mielenterveyspalveluita on kaupungissa supistettu, ja akuutit tapaukset kuljetetaan Vaasaan. Ensi vuoden alusta lakkautetaan myös synnytyssairaala, ja odottavat äidit ohjataan 40 kilometrin päähän Kokkolaan. Matka ei ole mahdoton, mutta:

– Varmaan tässä saa vielä kätilöksi ryhtyä, sillä synnyttäjiä on kyydissä taajaan, Pirkko sanoo ja lisää:

– Apua tässä maassa tarvitaan paljon. Yritän jaksaa omalta osaltani niin kauan kuin mahdollista. En minä muutenkaan osaa olla.

Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.
Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.

Välillä suru yllättää. Tai huoli. Joskus ne kasvavat maailmantuskaksi, mutta sen Pirkko painaa takaisin rinnan alle. Yksi ihminen voi tehdä vain osansa.

– Jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, tunnen tuskaa monen kuljettamani ihmisen puolesta. Olen nähnyt vuosikymmenten mittaan, miten välittäminen hiipuu. Ihmiset huolehtivat entistä vähemmän toisistaan ja heikommat halutaan pois silmistä. Sellaisesta ylipärjäämisestä tulee ihmisen mittari.

Päivä Pietarsaaressa jatkuu pimeään saakka. Kun Pirkko pysäköi pirssinsä seitsemän jälkeen, hän hoitaa vielä paperityöt ja päivystää. Jos kyytitarvetta tulee, hän voi kyllä hoitaa. Onneksi mies on laittanut ruuan valmiiksi.

Kuka muukaan sen hoitaisi?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.

Marika Borg on nainen, jolle kehuminen ei ole ongelma. Entinen mediavaikuttaja luotsaa kuusikymppisenä hyvinvointibisnestä, joka iskee suomalaisiin kuin veitsi voihin.

Paremman elämän kouluttaja, entinen päätoimittaja, inspiraation lähde, vakuuttava esiintyjä. Vähän kuin naispuolinen, elämässään viisastunut Jari Sarasvuo. Marika Borg, 61, ei säästele itseään, vaan tekee kaiken aina täysillä. Täydellä sydämellä.

– Olen nyt siinä iässä, että on hyvä vilkaista taaksepäin. Nostaa välillä kissanhäntä ylös ja vähän pörhistelläkin sitä. Luulen, että olen ollut inspiroiva, mutta riittävän tavallinen. Ja aina olen pistänyt itseni peliin, Marika sanoo ja nauraa iloisesti päälle valoisassa kodissaan.

– Olen elämäni ja urani aikana palanut loppuun ja lyönyt päätäni seinään. Tyhmä niistä on oppimatta. Ikä ei välttämättä jalosta tai tee ihmisestä parempaa. Pitää haluta tehdä tietoisia päätöksiä: "Tästä minä opin."

Kun tekee sitä, missä on hyvä, niin kyllä itseään saa vähän kehuakin. Onhan Marikalla kanttia ja näyttöä. Hän on 40 vuoden ajan tuonut ihmisille uusia ajatuksia paremmasta elämästä.

Hän oli Voi hyvin -lehden päätoimittaja, joka muun muassa esitteli positiivisen psykologian lukijoilleen. Marika puhui villivihanneksista silloin, kun niitä vielä pidettiin rikkaruohoina, ja teki kasvisruokaa parikymmentä vuotta ennen kuin varsinainen trendi edes syntyi. Hänet tunnetaan myös myönteisyyden guruna, enneagrammi-persoonallisuusteorian avaajana ja elämäntaidon valmentajien luotsaajana.

– Rakastan saada jakaa hyviä asioita ihmisten kanssa, siksi olen innostava puhuja, hän sanoo.

On helppo kuvitella, miten Marika pitää ison joukon edessä luentoa: hän nostattaa tunnelmaa, pidättää henkeä, madaltaa ääntä ja vihdoin kertoo huipennuksen. Lumoaa yleisönsä.

Olkaa ihmisiksi!

Nykyisin ihmistä ja hänen hyvinvointiaan ajatellaan kokonaisuutena, ei ole mitään syytä erottaa henkistä ja fyysistä puolta.

– Se olisikin naurettavaa. Minua kiinnostaa se, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan kauniimmin ja kunnioittavammin. Siksi teen tätä työtä. En anna ensisijaisesti tietoa, vaan pyrin tarjoamaan ymmärrystä.

Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.
Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.

Työkseen Marika kouluttaa ihmisiä käyttäytymään, olemaan ihmisiksi.

– Se on vuorovaikutusta. Koulutan ihmistä olemaan oma viisas itsensä eikä mäntti itsensä. Jos minulla on yksi lahja, se on se, että näen timantin ihmisessä. Uskon meissä olevaan hyvään, hän sanoo.

Hyvinvointialalla pyörä keksitään aina uudestaan, ja Marikaa se vähän huvittaa. Monet uudet asiat on tehty ja nähty aikaa sitten.

– Koen että olen aina ollut aikaani edellä, joissakin asioissa jopa liikaakin. Asiat, joita olen edistänyt, tulevat laajemmin esille vasta nyt. Olen ollut vähän turhautunut, kun mitään ei tapahtunut.

Viisas anoppi

Portaiden alimmalla askelmalla on vaaleanpunainen kahdeksan kilon kahvakuula. Siihen on paksulla tussilla piirretty silmät ja iso hymy. Kun Marikan paino uhkaa nousta, hän kulkee portaissa kahvakuula kädessään. Se on muistutus ylimääräisestä taakasta ja oikean ruuan merkityksestä.
Kasvisruuat Marika löysi parikymppisenä. Vieläkin kiitokset saa maailman ihanin anoppi Kaisu-Leena Piela.

– Hän oli edelläkävijä, poikkeuksellisen viisas nainen, joka opasti nuorta miniäänsä tuorepuuron, itujen ja luontaishoitojen maailmaan. Siitä se kaikki lähti. Hurahdin sydämeni pohjasta kaikkeen luonnonmukaiseen.

"On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin."

Kukoistusruoka on Marikan oma termi. Se on ruokaa, joka saa ihmisestä parhaat puolet esiin. Kukaan ei ole parhaimmillaan väsyneenä kilon karkkipussin jälkeen.

– Syön mieluisia ruokia, jotka rakastavat minua takaisin. Ne ovat ruokia, jotka eivät vain maistu hyvältä, vaan myös tekevät hyvää, Marika täsmentää.

Kaksikymppinen pärjää roskaruualla, vaikka hän tuhlaa energiavarastojensa sisältöä. Yli viisikymppisellä on niin paljon vähemmän syntymälahjaksi saatua energiaa jäljellä, että huonoihin ratkaisuihin ei ole varaa. Keho ei palaudu kuten ennen.

– Olemme helposti huonossa kierteessä: Väsyneenä syömme mitä sattuu. Huonolaatuinen ruoka ei virkistä, ja teemme kehon ja mielen kannalta kehnoja valintoja. On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin.

Marika elää niin kuin opettaa.  – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.
Marika elää niin kuin opettaa. – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.

Liikaa suolaa ja sokeria

Hyvinvointibisnes saa monet epäilemään. Kuinka terveellistä kaikki terveellinen on? Esimerkiksi funktionaaliset elintarvikkeet? Tai ravintolisät? Marika on huolestunut erityisesti kouluikäisten ravinnosta.

– Elintarviketeollisuus käyttää reippaasti suolaa, sokeria ja valkoisia jauhoja ja kätkee ne makunystyröitä houkutteleviin ruokiin. Teollisuus tekee rahaa ihmisten terveydellä - emme me, jotka puhumme ihmisten hyvinvoinnista ja yritämme edistää sitä.

Ruokavaliossa pitäisi olla 60-80 prosenttia kasviksia. Ani harva pääsee edes puoleen.

Muutoksen tekeminen ei ole helppoa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tapaansa toimia, jos niin haluaa.

– Keskityn koulutuksissani siihen, miten muutos tehdään pysyvästi. Rasittuneena ja stressaantuneena on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiaan. Jos saat käyttöön etuaivolohkon harkinnan ja viisauden, muutos on todella helppo.

Ilon jälkeen Valo

Marikan Valo-koira on puuhastellut aikansa alakerrassa luunsa kanssa. Nyt isovillankoiranpentu saa tulla tervehtimään ja hakemaan rapsutukset, mutta koiraa oma ruokakuppi kiinnostaa eniten.

– Ei minun pitänyt näin pian Ilo-koirani jälkeen ottaa uutta koiraa, mutta kasvattaja kysyi, ottaisinko yhden peräkammarinpojan, tuon Valon. Hämmästelen, minkälainen varsa siitä on kasvanut. Valo on hiukan alle vuoden, mutta niin pitkäkoipinen, koiraihminen huokaa rakkaus äänessään.

"Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään."

Jokainen koiraihminen tietää, minkä tutkimuksetkin kertovat. Koiran kanssa oleminen edistää psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Muutakin pitää olla, Marika toteaa.

– Teen liikaa töitä ja stressaan, mutta yritän hakea epäolennaisen keskeltä olennaisen. Etsin aina aikaa olla lastenlasteni kanssa. Aika pitää löytää itse omasta kalenterista, ei sitä kukaan muu minulle anna.

Marika aloittaa jokaisen aamun meditoinnilla, ainakin 5-10 minuutin mittaisella tuokiolla. Meditointi kuulostaa juhlalliselta, mutta käytännössä Marika istuu sohvalla, hengittää hyvin syvään ja hymyilee.

– Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään. Iltaisin mietin kulunutta ja pidän kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoitan myös ajatuksia seuraavasta päivästä. Mieli menee sinne, minne viemme sen.

"Stressaantuneina olemme tyhmiä. Rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia."

Ihanuus on kadoksissa

Marika Borgin mielestä ihanuus on hukassa. Emme halua olla ihania ja suloisia - tai sanoa läheiselle, miten ihana hän on. On helpompi olla ironinen, sarkastinen tai vain arkisesti tosi kiukkuinen ja ilkeä. On myös helppo sortua valittelemaan.

Valittamisen kieli, aivot ja stressi sekä niiden kaikkien vaikutus elämäämme ja päätöksiimme ovat Marikan lempiaiheita. Toisten yöpöydillä on dekkareita. Marikan lukulampun alle päätyvät aivoihin ja käyttäytymiseen liittyvät teoreettiset tutkimukset.

– Viisaat päätökset ovat vaikeita, kun on painetta päässä. Kun olemme stressaantuneita, olemme tyhmiä. Siksi rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia.

Marika piirtää lehtiöön kaksi isoa naamaa, joilla on etuaivolohko ja mantelitumake. Etuaivolohko on viisas ja järkevä. Mantelitumake on tunteiden keskus, joka on usein hätääntynyt tai ärsyyntynyt stressistä.

Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.
Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.

– Aivot toimivat edelleen kuin luolamiehillä: pakene, hyökkää tai jähmety. Aivot kestävät kuulemma 40 ärsykettä päivässä. Nyt ne saavat niitä pahimmillaan miljoonia. Suurin osa ihmisistä kärsii aivojen ylikuormituksesta.

Älypuhelimet eivät tässä auta. Olemme stressaantuneita, koska toimiamme ohjaa ylikuumentunut mantelitumake.

– Olemme kuin kolmivuotiaat formulan ratissa! Marika Borg elämöi ja kohottaa pitkät ja hoikat kätensä elehtien ilmaan. Soittajan sormet. Kädet, joilla puhutaan vakuuttavasti.

Aivot täytyy saada rauhoittumaan. Levollinen mieli rauhoittaa kehonkin.

– Jos kunnioitat kehoasi, rauhoitut. Kun opimme tyynnyttämään mielemme vaikkapa hiljentymällä, teemme oikeita päätöksiä. Väsyneenä ja stressaantuneena emme pysty tekemään niitä. Hysteeriset päätökset tehdään täällä, hän sanoo, ja napauttaa paperille piirtämää naamaa, sen kuuluisan mantelitumakkeen kohtaa.

 

+ Marikan vinkit: Näin motivoidut!

  1. Jos painonpudotus, liikunnan aloittaminen tai herkuista kieltäytyminen tekee tiukkaa, ala valmentaa aivojasi puhumalle niille ääneen. 
  2. Puhu aivoillesi oikein. Jos esimerkiksi sanot ääneen "pitäisi" laihtua, et tule laihtumaan. Se on mantelitumakkeen tunnepitoista kieltä. Sen sijaan "haluan laihtua" on etuaivolohkon jämerää järkikieltä. Vielä tehokkaampaa motivointia on lause: "Tuskin maltan odottaa, että kevenen."
  3. Painonhallinnassa ei ole kysymys vain kehosta. Jos teet viisaita ruoka- ja liikuntavalintoja, silloin olet mukavampi myös lähimmäisillesi.
  4. Jos tavoitteenasi on pudottaa painoa esimerkiksi 10 kiloa, sen saavuttamiseen menee aikaa. Voi siis kestää pitkäänkin, ennen kuin näet mitään muutosta itsessäsi.
  5. Aseta päivittäisiä, mitattavia ja saavutettavia tavoitteita, jotka mahdollistavat sen, että tunnet itsesi onnistuneeksi joka päivä.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2016.

  • Kukoistusta lautaselle saat kasvispainotteisella ruokavaliolla. Ikääntyneen on kuitenkin tärkeää huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Jos ei halua syödä lainkaan lihaa, sen voi korvata kasvikunnan proteiinilla, kuten pavuilla, linsseillä, soijavalmisteilla, siemenillä ja pähkinöillä. Lisäksi proteiinia saadaan täysjyväviljatuotteista, maitovalmisteista ja kananmunasta.
  • Jos ruokavaliota rajoittavat sairaudet ja lääkitys, kannattaa ateriat suunnitella yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa.
  • Täysipainoiseen ja terveelliseen ruokavalioon kuuluu myös hyvälaatuista rasvaa. Päivittäin on hyvä syödä kasviöljyä, kuten rypsiöljyä, kasvimargariinia sekä pähkinöitä ja siemeniä.
  • Herkullisia ovat myös pähkinöistä ja siemenistä tehdyt levitteet, kuten maapähkinävoi ja tahini. Kasviöljyä voi lisästä raasteisiin, salaatteihin tai vaikkapa kasvissosekeittoon.
  • Ikääntyneen on suositeltavaa käyttää D-vitamiinivalmistetta. Kalsiumia saat riittävästi nauttimalla päivittäin 5-6 desiä maitovalmisteita tai kalsiumilla täydennettyjä soijavalmisteita. 

Vinkit antoi ravitsemusasiantuntija Heli Reinivuo, THL

Perinnönjaossa tavaroista tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja vaikka millaisille tunteille. Nainen sai erossa anopin perintöpadan, mikä suisti hänen ex-kälynsä liki hulluuden partaalle...

"Asianajajat kertovat, että perinnönjaoissa riidellään eniten hirvensarvista ja kansallispuvusta. Tavarat muuttuvat joksikin muuksi, niistä tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja monille nimeämättömille tunnetiloille.

Kolme sisarusta oli kerääntynyt jakamaan äidin kuolinpesää. Kaikki sujui hyvässä hengessä.

Isä oli ollut metsämies. Äiti osasi riistaruokien salat, ja hänellä oli valurautainen, ranskalainen rautapata, jossa muhi ihania ruokia. Ah, niitä jänispaisteja ja peuraa punaviinissä! Koska veli harrasti myös metsästystä, pata kuului itsestäänselvästi hänelle ja hänen reseptihullulle puolisolleen.

Vuosia myöhemmin kokkaileva miniä löysi paremman miehen, ja edessä oli verinen avioero, jossa vaimo otti jänispadan itselleen. Tosin puoliso ei viitsinyt siitä taistella, sillä hän oli kadonnut jo vuosia aikaisemmin golfkentille.

Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan.

Miehen sisaret sen sijaan tulivat miltei sekopäisiksi. Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan. Ja sen kautta anastanut äidinsylin, kotilieden lämmön ja vienyt – jos mahdollista – jopa äidin sielunkin.

Sisaret muistelivat kodin tuoksuja ja tunnelmaa, jossa pata seisoi keskellä pöytää höyryten rosmariinia ja salviaa. Kannen alla muhi hirvipaisti silkkisessä kastikkeessa, jonka suurustuksen vain äiti tiesi. Viekas nainen oli varastanut reseptinkin!

Ex-käly muutti uuden miehensä kanssa lähistölle omakotitaloon. Sisaret ottivat tavakseen pyöräillä talon ohi ja raportoida toisilleen ikkunaverhoista ja puutarhan mahdottomista istutuksista.

Eräänä kesäpäivänä toinen sisaruksista oli pyllähtää pyörältään mukkelis makkelis. Siellä portinpylvään päällä komeili äidin jänispata täynnä suuria, punaisia pelargonioita.

Mikä häväistys!

Sisarukset roihusivat kiukkua. Elokuun pimeänä iltana toinen kävi nappaamassa padan portilta. Se oli huonossa kunnossa ja ruostunut ulkoilmassa. Kansi puuttui, mutta hällä väliä. Pata oli viimeinkin pelastettu suvun haltuun!

Siihen mielenkiinto loppuikin. Kukaan ei enää keittänyt padassa edes perunoita. Lopulta se päätyi unohdettuna ulkovajaan.

Toisessa tarinassa pesänsiivous vapautti kertojan menneistä.

Kaksi sisarta oli tyhjentämässä äidin kuolinpesää sopuisina menneitä muistellen. Lopulta jakamatta oli enää äidin ylpeys, Arabian 12 hengen Kesäkukka-astiasto. Sisaret katsoivat vaitonaisina astiastoa ja lukivat samat muistot toistensa silmistä.

He olivat jälleen pieniä lettipäitä ruokapöydässä, ja äiti komensi syömään lautaset tyhjiksi. Kyynärpäät pois pöydältä! Istukaa suorana! Eikä saa puhua ellei kysytä! Vaikka olisi ollut heidän lempiruokaansa, äidin tiukka ilme vei ilon.

Kuin yhteisestä sopimuksesta sisaret alkoivat paiskia astioita lattialle. Räiskis, räiskis. Kunnes äidin ylpeys oli levinnyt tuhansiksi pirstaleiksi. Sitten he alkoivat nauraa kovaan ääneen, eikä naurulle tahtonut tulla loppua. Lopuksi he tyynesti keräsivät sirpaleet jätesäkkeihin, siivosivat kodin ja lähtivät tahoilleen erinomaisen hyvällä tuulella.

Mörkö oli tapettu."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 15/2016