Anne Murto tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystään Helsingissä 80- ja 90-luvuilla. Nykyään hän työskentelee Rukapalvelussa Kuusamossa.

Anne Murto on entinen seurapiirien lemmikki, josta on kuoriutunut ympäristöaktivisti. Vahva usko luonnonvoimiin lämmittää myös tyhjäksi käynyttä kotipesää.

Tie on pimeä ja polanteinen, mutta nainen painaa kaasua arkailematta. Välillä hän tukee Toyotan rattia vain reisillään, molemmat kädet ilmassa sanojen jatkeena: Ajoi soita, ajoi maita, ajoi aavoja ahoja... Yhteen ääneen auton kaiuttimista tulvivan Kalevala-äänikirjan kanssa.

Anne Murto on aika Louhi naiseksi. Muuttaa muotoaan, saarnaa ja säteilee, on yhtä aikaa rento ja reviiristään tarkka.

Vielä iltapäivällä hän piti puoliaan kaupungintalolla ja näpäytti istuvansa valtuustossa kuusamolaisten äänillä, ei matkailuyrittäjänä. Nyt hän hurvittelee kalevalaisena naisena, joka on ottanut elämästä opikseen.

– Onnellisuus ei tule kaiken saamisesta vaan siitä, että osaa olla kiitollinen.

Erityisen kiitollinen Anne on tästä maisemasta, ainutlaatuisen puhtaasta erämaasta, josta hänenkin leipänsä lähtee. Vaivojaan säästämättä hän sitä puhtautta myös puolustaa.

Juuri kaivostoiminnan uhka veti Anne Murron mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja puolue, monen mielestä aika yllättävästi Vasemmistoliitto, valikoitui sen perusteella, kenen kanta kaivostoimintaan oli selkeimmin kielteinen.

Valtakunnan politiikkaankin Annea on kosiskeltu, mutta tässä kohtaa hän on yhden asian nainen: ei kulta-uraanikaivosta Kuusamoon. Niitäkin kyllä löytyy, jotka ottaisivat ilolla vastaan kaivostoiminnan synnyttämät työpaikat. Silläkin riskillä, että se vahingoittaisi tärkeintä elinkeinoa, matkailua.

– Jo yksi päästö riittää tuhoamaan luontokaupungin imagon.

Sydämen matkan päässä

Kuusamon vaakunnassa laukkaa poro verenpunaisella pohjalla. Sen voi nähdä symboloivan myös syrjäseudulle tyypillisiä pulmia: nuoret lähtevät – ongelmat jäävät.

Annen oma teini-ikäinen kuuluu lähtijöihin. Musikaalisesti lahjakas Katariina aloitti viime syksynä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. Muutti pois kotoa samana ikäisenä kuin äitinsä aikoinaan, vain 15-vuotiaana.

Anne itse on repäissyt juurakkonsa irti monta kertaa, mutta vieläkin hän kokee, että oma lähtö Pohjanmaalta Espooseen, lapsenlikaksi ja iltakouluun, on rohkeinta mitä hän on tehnyt.

Murron nelilapsisessa työläisperheessä rahaa ei ollut hassattavaksi, mutta äidillä oli yllin kyllin tyylitajua, ja varsinkin esikoistytölle ommeltiin vaatteita muotilehdistä kopioitujen mallien mukaan. Tienviittana muotibisnekseen toimi myös Miss Farkku Suomen titteli ja palkintomatka Lontooseen.

Valkolakki Annelta jäi saamatta, mutta parikymppisenä myymäläpäällikkönä hänellä oli jo kymmeniä alaisia. Alta kolmikymppisenä oma firma ja vastuullaan parinkymmenen yrityksen markkinointi. Ja kasvot tiuhaan tahtiin seurapiiripalstoilla. Kaikki tämä hämärsi käsitystä näyttävän blondin tosiolemuksesta.

Päiväperhoa enemmän Anne Murto on aina ollut työmuurahainen, joka viilaa yksityiskohtia yötä myöten. Yllättääkseen – ja saadakseen asiakkaan kokemaan itsensä erityiseksi. Vieläkin.

Sama vimma sielussa

Kuusamo oli muinoin metsäsaamelaisten eteläisin kylä. Papit tuhosivat viimeisetkin noitarummut 1600-luvun lopulla, mutta vanhan seitapaikan viereen rakennetussa Pohjanseidassa, Annen toisessa olohuoneessa, taikapöly tarttuu helposti. Pelkin kynttilöin valaistussa salissa onkin järjestetty vaikka mitä kansainvälisiä seminaareja, konsertteja, häitä ja alusvaatenäytöksiä.

– Vähän aikaa sitten tuolla pihalla seisoi venäläinen toimittaja. Viipyili tunnista toiseen tähtitaivasta katsellen, hiljaisuutta kuunnellen ja sanoi: "Moskovassa pelkään joka päivä. Täällä en pelkää mitään."

Kuusamon luonto lumosi Annen heti, komearaaminen opas ei niinkään.

Annen ensimmäinen visiitti Kuusamoon, liki 30 vuotta sitten, liittyi paikallisen kylpylän markkinointiin. Tuolloin hän tapasi ensi kertaa myös tulevan miehensä Jouko Kämäräisen. Samassa veneessä, ihan kirjaimellisesti, istui myös Annen silloinen työpari Kirsti Paakkanen.

Kuusamon luonto lumosi Annen ensi silmäyksellä. Komearaaminen opas ei niinkään – ja tunne oli molemminpuolinen. Mutta vuosien saatossa, yhteisten työkuvioiden kautta Anne ja Jokke aistivat toisissaan saman tekemisen palon ja kunnianhimon.

– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.
– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.

Kuusamolaiseen viljelijäperheeseen syntynyt Jouko oli myös ehtinyt sen verran Etelä-Suomessa asustella ja meijerialan töitä tehdä, että tiesi kuuluvansa kotiseudulleen.

– Kun Jokke 80-luvulla käynnisteli yrityksensä toimintaa, hänellä oli vahva visio ja viisi moottorikelkkaa. Ne hän parkkeerasi Rukatunturin juurelle ja huuteli, että "ei tartte maksaa, jos ette tykkää..." Ja johan lähti liikeidea lentoon.

Lihavina vuosina Rukapalvelu työllisti toista sataa henkeä, ja vakioasiakkaina oli koko joukko kansainvälisiä suuryrityksiä. Ne ajat eivät ihan pian palaa, mutta "elämysten räätälöinti" jatkuu ja pistää niin Joken kuin Annenkin taipumaan moneen rooliin.

Pihkavoidetta hormoninäppyyn

Mutkan takaa koikkelehtii vastaan porotokka. Johtajauros lorottaa rastin hankeen ja tuijottaa tuimasti muutenkin.

– Menkää vaan rauhassa, olette olleet täällä ennen minua, Anne puhelee lempeästi.

Hetken päästä hän puhuu yhtä kannustavasti kännykkäänsä: "Varmasti saat ne hurmattua..." Puhelimen toisessa päässä on opas, joka ottaa pian vastaan Manchesterista ja Lontoosta tulevat suorat lennot. Erityisen ihastuneita britit ovat koiravaljakkoihin ja saunabussiin, josta pääsee kesken ajon kirmaamaan hankeen.

"Luonto on paras lääkäri."

Venäläiset matkailijat ovat vähentyneet, ukrainalaiset loppuneet kokonaan, mutta kiinalaisiin liittyy suuria toiveita. Anne jatkaa kohteliaisuusfraasien treenailua sitkeästi kaikilla valtakielillä.

Nyt Kuusamossa on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Sinä aikana ovat muuttunut niin nainen kuin turistien toiveetkin. Moni janoaa luksusta, mutta yhä useampaan vetoaa askeettinen alkuperäisyys, myyteillä ja taruilla maustettu.

– Luonto on paras lääkäri, kiteyttää Anne ja hehkuttaa jo heinäkuisia Kansanparannuspäiviä, jonne on tulossa asiantuntijoita Italiasta saakka.

Pihkavoidetta hän osaa valmistaa nuotiolla itsekin ja kehuu sen tepsivän niin haavoihin kuin hormoninäppyihin.

Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.
Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.

Rajan takana Vienan Karjalassa Anne on käynyt viisastumassa jo toistakymmentä vuotta. Vähän aikaa sitten hän johdatti Kalevalan syntysijoille joukon haltioituneita italialaisia, kirjaimellisesti kanteleiden tahtiin.

– Paanajärvellä on vielä jäljellä jokunen Lönnrotille laulaneen Vasili Kieleväisen jälkeläinen. Jos heiltä lähdön hetkellä kysyy, mitä voisi tuoda seuraavalla kerralla, vastaus on aina sama. Tuo itsesi takaisin – terveenä. Voiko toiselle sen kauniimmin sanoa!

Vain taivas on rajana myös Annen juuri perustaman hyvinvointiyrityksen suunnitelmissa. Mainittakoon idea, jossa vaikeasti nettiriippuvaisia lapsia tuotaisiin Aasiasta vieroitushoitoon, luonnon helmaan.

Auto pysähtyy Rukan huipulle, kello lähestyy puolta yötä. Kynttiläkuuset kyyristelevät tykkylumen alla kuin maahiset. Täällä on helppo uskoa, että metsä on meidän kaikkien perimässä.

– Elämä on laaja ja lavea, paljon enemmän kuin mitä näemme. Eikä tässä ole kyse mistään salatieteistä eikä hörhöilystä, vaan sukupolvelta toiselle siirtyneestä viisaudesta.

Ihmeistä kiinni

Aamu valkenee hiipimällä.

– Näissä seurapiireissä tärkeintä ovat lämpimät kengät, Anne sanoo tarpoessaan Myllykoskelle johtavaa polkua. Ja pitää seuraavassa hetkessä pikku esitelmän neidonkengästä, orkideaa muistuttavasta kukkaharvinaisuudesta.

Lähestyvä pauhu kertoo toisenlaisesta ihmeestä: Kitkajoen vesi on yhä juomakelpoista. Kosken rannalla Anne siteeraa ihailemaansa Reino Rinnettä, joka jo 50-luvulla herätti Kuusamon koskiensuojeluun: Älkää upottako likaisia käsiänne tähän jumalaiseen veteen.

Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.
Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.

Pitsimäisellä jäälohkareella hyppelee koskikara, lipereiltä näyttävän rintalaikun takia myös vesipapiksi kutsuttu. Annen Kuusamon-vuosiin onkin mahtunut monenlaista epistolaa, uusperheen iloja ja paineita. Ja kullanarvoisia ihmisiä, joiden antama tuki on tekoja, ei pelkkiä sanoja.

Suosikkikahvilassaan, Petäjälammen Herkussa, Anne tapaa yhden vanhimmista täkäläistä ystävistään, Kortesalmen Maritan, jolla on nytkin takataskussaan hyvä tarjous:

– Haluatko ladun? Voin käydä tekemässä uudella latukoneellani.

– Tämmöistä on meininki täällä, kiittelee Anne.

Mutta poiskin pitää välillä päästä.

– Työn takia olemme Joken kanssa niin paljon yhdessä, että lomat osaamme viettää myös erikseen. Muutenkin mennään vapaalla tyylillä, toiseen takertumatta.

"En ole koskaan kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla."

Ikävän ja karaoken ääniä

Valkea kotitalo seisoo Kuusamojärven rannalla. Saman hiekkatien vartta kaunistaa myös pari harvinaista puutaloa, jotka jäivät Lapin sodassa polttamatta. Kirkon arvokkaat kellot löytyivät vasta 50-luvun lopulla, saksalaisten sotilaiden hautausmaalle piilotettuina, saksalaisturistin antaman vinkin perustella.

Oman järven joutsenista Anne puhuu kuin perheenjäsenistään – ja veden henkikin on hänelle tuttu.

– Viime syksynä järvi jäätyi peilikirkkaaksi, ja kun en yöllä saanut unta, lähdin koiramme Tatun kanssa jäälle kävelemään. Siihen olen tottunut, että täällä tulee yhdessä yössä niin kesä, syksy kuin talvikin, mutta en ole koskaan ennen kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla – alkukantaista ikäväänsä, kuvailee Anne. Ja myöntää, että tyhjään pesään vasta totutellaan.

– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.
– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.

Laskettelurinteiden alapuolella levittäytyvässä Rukankylässä on ihan toinen meininki. Varsinkin karaokebaari Zonessa, joka on auki vuoden jokaisena päivänä aamuneljään.

Monena yönä isäntänä häärii toimitusjohtaja Kämäräinen itse.

– Mahtavaa vastapainoa kaikelle muulle, mies kuittaa valoisaan tyyliinsä.

Zonen hirsipöydät on tehty varta vasten tanssittaviksi, mutta eilen ne olivat kovilla, kun Teleks-yhtye pani vauhtia hiihtokansaan. Nyt Jokke tarttuu mikkiin ja Teleksin hittiin Siivet. Kertoo juuri laulaneensa sitä myös tyttärelleen – puhelimessa.

"Jokainen laittaa siivet selkäänsä, sen kaiken mitä niistä on jäljellä, niin sydän vähitellen arpeutuu... Se ainoo joka on mun mielessä, se olet sinä, ei kukaan muu."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Anne Murto

Syntynyt 1959 Lehtimäellä, Etelä-Pohjanmaalla. Asuu Kuusamojärven rannalla.

Työskentelee Rukapalvelussa, erikoisalueena hyvinvointi- ja kulttuurimatkat. Kaupunginvaltuutettu. Tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystä Helsingissä 1982–1995.

Perhe Avopuoliso, yrittäjä Jouko Kämäräinen. Yhteinen tytär Katariina,16. Kolme jo aikuista tytärtä miehen aiemmista liitoista.

Harrastaa Lukemista ja luonnossa liikkumista australianterrieri Tatun kanssa.

Soitto sairaalasta tuli myöhään elokuisena iltana. Luurin päässä oli lääkäri, joka totesi Raimo Juutille, että munuainen on löytynyt.

"Munuaiseni sairastuivat huomaamatta. Olin pitkään oireeton, ja uuvuin vasta kun munuaisistani alkoi veto olla lähes lopussa. Väsymykseni johtui anemisoitumisesta, niin kuin munuaispotilailla yleensä tapaa käydä.

Muistan hyvin vuoden 1995 marraskuun, kun olimme lähdössä vaimoni kanssa talvilomareissulle Rukalle. Ihmettelin, kun minä, urheilumies henkeen ja vereen, en enää meinannut pysyä vaimon perässä lenkillä. Lähdin sitten lääkäriin.  

Munuaistautini on ilmeisesti lapsuudessa sairastamani lievän munuaistulehduksen peruja. Munuaisiani seurattiin laboratoriokokein vuosikymmeniä. Pitkään kreatiniiniarvot keikkuivat selkeästi – mutta vielä kohtuullisesti – viitearvojen yläpuolella, kunnes tuo arvo pomppasi yhtäkkiä viisinkertaiseksi. Puolessa vuodessa olin jo dialyysihoidoissa.

Dialyysin aikana tuli heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Joskus syntyi oikein puherinki.

Hoidot alkoivat tehota yllättävän nopeasti. Turvotus ja kutina hävisivät jaloista ja arvot tasoittuivat.

Dialyysi ei oikeastaan tunnu miltään, sitä vain makailee sairaalasängyssä letkuin kiinni koneessa. Usein dialyysin aikana luin lehtiä tai katsoin tv:tä – joskus tuli otettua pienet tirsat tai heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Sitä huomasi nopeasti, kuka muista dialyysipotilaista halusi olla omissa oloissaan ja kuka jutella. Joskus syntyi oikein puherinki. Paljon puhuttiin tietysti tästä sairaudesta ja vitsailtiin veriarvoista.

Kuin puolipäivätyötä

Kävin dialyysissa viisi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan ja aina aamupäivisin. Minulle se oli kuin puolipäivätyötä. Jos halusin matkustaa muualle Suomeen, jouduin varailemaan vierasdialyyseja paikkakunnan hoitoyksiköistä. Sairauden vuoksi kaikki reissut piti aina harkita tarkkaan, sillä hoitovaraukset oli syytä tehdä ajoissa.

Vierasdialyysissä vaaditaan tuoreet verikokeet, ja ne otatin kotipaikkakuntani sairaalassa. Sieltä myös sain maksusitoumuksen, jonka lähetin suoraan vierasdialyysiyksikköön. Jos vaikka osallistuin Senioritourin golfkisoihin toisella puolen maata, ei auttanut muu kuin lähteä välillä letkuihin. Sitten palasin kentälle ja kisani jatkuivat.

Saattaisi luulla, että munuaissairaus estäisi kuntoilun. Vielä mitä!

Munuaispotilaana olen vuosien mittaan joutunut pitämään tarkkaa huolta ruokavaliostani ja rajoittamaan herkuttelua. Olen vältellyt erityisesti fosfori- ja kaliumpitoisia ruokia. Niitä ovat ennen muuta maitotaloustuotteet. Juuston jätin melkein kokonaan pois leivän päältä.

Saattaisi luulla, että vaikea munuaissairaus estäisi tehokkaan kuntoilun. Vielä mitä! Dialyysin jälkeen lähdin usein liikkumaan; hiihtämään tai pelaamaan golfia. Golfissa olen kilpaillut muun muassa senioreiden maajoukkuetasolla.

Hiihtokilometrejä tulee hyvänä lumivuonna reippaasti, viime vuonna 1500. Lääkärikin kirjaa iloisesti epikriisiin kunakin talvena hiihtämäni kilometrit. Viimeksi lääkäri huomautti, että olen paremmassa kunnossa kuin useimmat terveet ikäiseni.

Enää Raimo Juutin ei tarvitse lähteä dialyysiin kesken golfkisan.
Enää Raimo Juutin ei tarvitse lähteä dialyysiin kesken golfkisan.

Murehtiminen ei auta

Ihmiset ympärilläni ovat ihmetelleet, että miten olen jaksanut olla niin positiivinen ja pysyä liikkeessä. Olen mieltänyt sen niin, että tämän sairauden kanssa on vain mentävä päivä kerrallaan. Minulla on luonnostaan positiivinen asenne.

Vertaistukikin on myös ollut minulle tärkeää. Minulla on ollut monelle vertaiselleni enemmän annettavaa kuin saatavaa. Monet munuaispotilaat ovat heikkokuntoisia ja odottavat lottovoittoa, siirtomunuaista. Odottelu on raskasta ja rassaa henkistä kanttia. Moni pelkää, ehtiikö leikkaukseen ollenkaan.

On helpompi elää, jos jaksaa lähteä happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin.

Olen kokenut, että olen voinut auttaa vertaisiani kertomalla omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Tapaan sanoa, että kaikkien ei tarvitse olla kilpaurheilijoita, liikkua voi muutenkin. On paljon helpompi elää, jos jaksaa lähteä vaikkapa happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin – tiedän sen kokemuksesta. Huonoimmillani olin silloin, kun en jaksanut liikkua, vaikka olisin halunnut.

Irti letkuista

Ensimmäisen munuaissiirrännäiseni sain kaksi vuotta sen jälkeen, kun munuaisteni kunto oli radikaalisti huonontunut. Oli se hurja hetki, kun eräänä aamuyönä tuli soitto, että nyt olisi munuainen löytynyt. Olin hetkessä hereillä ja toiveikas. Leikkaus onnistui mainiosti, ja jo seuraavana aamuna olin jalkeilla. Vapauduin dialyysistä, ja se oli hieno tunne.

Pitkään pärjäsin siirtomunuaisellani, mutta tämän vuosikymmenen alkupuolella siirrännäinen alkoi hylkiä. Veriarvot rupesivat menemään huonompaan suuntaan ja hemoglobiini putosi neljäkymmentä yksikköä. Se väsytti. Kitkuttelin vielä useita vuosia vajaalla toimivan siirrännäisen kanssa. Viime vuoden maaliskuussa olin jälleen kiinni dialyysikoneessa.

Ei minua pelottanut. Mietin, että kaikesta selviää. 

Olihan se takaisku, sen myönnän. Ei minua pelottanut, ajattelin vain, että se mikä tulee, on tullakseen. Minulla oli vaimo hyvänä tukena ja lapset. Mietin, että kaikesta selviää.

Ja olihan minulla uutta toivoakin: pääsin uudestaan siirtomunuaisjonoon. Pohdin, että jos saisin uuden munuaisen, pääsisin heti irti dialyysikoneesta. Ajattelin, että tekisin varmaankin niitä samoja asioita kuin nyt, mutta toimivan munuaissiirrännäisen kanssa tulisi tehtyä enemmän. Lähtisin etelänmatkalle, osallistuisin golfkisoihin. Toteuttaisin haaveeni.

Kuin uusi elämä

Olin varautunut viettämään siirtomunuaisjonossa useita vuosia, enkä osannut aavistaa, että toivomani puhelinsoitto tulisi jo näinkin pian. Viime elokuussa, torstaina 13. pvä klo 22.52 lääkäri soitti ja kysyi, että onko mies siirtokunnossa?’. Minä siihen, että tottahan toki. Olin mökillä ja kun puhelu päättyi, pakkasin tavarat kovaa vauhtia kasaan ja ajoin kaupunkiin.

Jo puolilta öin olin Lappeenrannan keskussairaalassa, jossa minusta otettiin keuhkokuva, sydänfilmi ja alustavia verikokeita. Kahdelta aamuyöllä tuttu taksikuski lähti viemään minua Helsinkiin. HYKSissä oltiin viideltä, puoli kahdeksalta aamulla minut kärrättiin leikkaussaliin.

Heräsin iltapäivällä. Oloni oli tietysti tokkurainen, mutta samalla onnellinen. Olin jännittänyt leikkausta luultavasti enemmän kuin sillä ensimmäisellä kerralla, mutta toisaalta myös tiesin sairaudestani nyt enemmän.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Mahtavamman.

Tuntui upealta, että uusi siirtomunuainen lähti toimimaan het’siltään! Kun munuaisarvoni oli ennen leikkausta 700–800 paikkeilla, seuraavana aamuna siirtoleikkauksesta se oli jo pudonnut jo puolella. Viikon päästä arvo oli lähellä sataa, ja virtsakin tuli normaalisti. 

Minulla on nyt munuainen, joka puhdistaa elimistöäni kuin pyykinpesukone likapyykkiä.

Olen päässyt irti dialyysilaitteesta ja toipunut isosta operaatiosta todella hyvin. Vielä minun on otettava aika hissukseen, en saa kantaa mitään painavaa tai rasittaa kroppaa muutoinkaan.

Tulevaa hiihtokautta odotan jo malttamattomana, ja keväällä alkaa taas golf. Tähtään takaisin seniorimaajoukkueeseen ja ehkä myös siirtopotilaiden maailmanmestaruuskilpailuihin.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Vapaamman. Mahtavamman."

"Ajattele positiivisesti" on Raimon motto.
"Ajattele positiivisesti" on Raimon motto.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015. 

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017