Anne Murto tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystään Helsingissä 80- ja 90-luvuilla. Nykyään hän työskentelee Rukapalvelussa Kuusamossa.

Anne Murto on entinen seurapiirien lemmikki, josta on kuoriutunut ympäristöaktivisti. Vahva usko luonnonvoimiin lämmittää myös tyhjäksi käynyttä kotipesää.

Tie on pimeä ja polanteinen, mutta nainen painaa kaasua arkailematta. Välillä hän tukee Toyotan rattia vain reisillään, molemmat kädet ilmassa sanojen jatkeena: Ajoi soita, ajoi maita, ajoi aavoja ahoja... Yhteen ääneen auton kaiuttimista tulvivan Kalevala-äänikirjan kanssa.

Anne Murto on aika Louhi naiseksi. Muuttaa muotoaan, saarnaa ja säteilee, on yhtä aikaa rento ja reviiristään tarkka.

Vielä iltapäivällä hän piti puoliaan kaupungintalolla ja näpäytti istuvansa valtuustossa kuusamolaisten äänillä, ei matkailuyrittäjänä. Nyt hän hurvittelee kalevalaisena naisena, joka on ottanut elämästä opikseen.

– Onnellisuus ei tule kaiken saamisesta vaan siitä, että osaa olla kiitollinen.

Erityisen kiitollinen Anne on tästä maisemasta, ainutlaatuisen puhtaasta erämaasta, josta hänenkin leipänsä lähtee. Vaivojaan säästämättä hän sitä puhtautta myös puolustaa.

Juuri kaivostoiminnan uhka veti Anne Murron mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja puolue, monen mielestä aika yllättävästi Vasemmistoliitto, valikoitui sen perusteella, kenen kanta kaivostoimintaan oli selkeimmin kielteinen.

Valtakunnan politiikkaankin Annea on kosiskeltu, mutta tässä kohtaa hän on yhden asian nainen: ei kulta-uraanikaivosta Kuusamoon. Niitäkin kyllä löytyy, jotka ottaisivat ilolla vastaan kaivostoiminnan synnyttämät työpaikat. Silläkin riskillä, että se vahingoittaisi tärkeintä elinkeinoa, matkailua.

– Jo yksi päästö riittää tuhoamaan luontokaupungin imagon.

Sydämen matkan päässä

Kuusamon vaakunnassa laukkaa poro verenpunaisella pohjalla. Sen voi nähdä symboloivan myös syrjäseudulle tyypillisiä pulmia: nuoret lähtevät – ongelmat jäävät.

Annen oma teini-ikäinen kuuluu lähtijöihin. Musikaalisesti lahjakas Katariina aloitti viime syksynä opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. Muutti pois kotoa samana ikäisenä kuin äitinsä aikoinaan, vain 15-vuotiaana.

Anne itse on repäissyt juurakkonsa irti monta kertaa, mutta vieläkin hän kokee, että oma lähtö Pohjanmaalta Espooseen, lapsenlikaksi ja iltakouluun, on rohkeinta mitä hän on tehnyt.

Murron nelilapsisessa työläisperheessä rahaa ei ollut hassattavaksi, mutta äidillä oli yllin kyllin tyylitajua, ja varsinkin esikoistytölle ommeltiin vaatteita muotilehdistä kopioitujen mallien mukaan. Tienviittana muotibisnekseen toimi myös Miss Farkku Suomen titteli ja palkintomatka Lontooseen.

Valkolakki Annelta jäi saamatta, mutta parikymppisenä myymäläpäällikkönä hänellä oli jo kymmeniä alaisia. Alta kolmikymppisenä oma firma ja vastuullaan parinkymmenen yrityksen markkinointi. Ja kasvot tiuhaan tahtiin seurapiiripalstoilla. Kaikki tämä hämärsi käsitystä näyttävän blondin tosiolemuksesta.

Päiväperhoa enemmän Anne Murto on aina ollut työmuurahainen, joka viilaa yksityiskohtia yötä myöten. Yllättääkseen – ja saadakseen asiakkaan kokemaan itsensä erityiseksi. Vieläkin.

Sama vimma sielussa

Kuusamo oli muinoin metsäsaamelaisten eteläisin kylä. Papit tuhosivat viimeisetkin noitarummut 1600-luvun lopulla, mutta vanhan seitapaikan viereen rakennetussa Pohjanseidassa, Annen toisessa olohuoneessa, taikapöly tarttuu helposti. Pelkin kynttilöin valaistussa salissa onkin järjestetty vaikka mitä kansainvälisiä seminaareja, konsertteja, häitä ja alusvaatenäytöksiä.

– Vähän aikaa sitten tuolla pihalla seisoi venäläinen toimittaja. Viipyili tunnista toiseen tähtitaivasta katsellen, hiljaisuutta kuunnellen ja sanoi: "Moskovassa pelkään joka päivä. Täällä en pelkää mitään."

Kuusamon luonto lumosi Annen heti, komearaaminen opas ei niinkään.

Annen ensimmäinen visiitti Kuusamoon, liki 30 vuotta sitten, liittyi paikallisen kylpylän markkinointiin. Tuolloin hän tapasi ensi kertaa myös tulevan miehensä Jouko Kämäräisen. Samassa veneessä, ihan kirjaimellisesti, istui myös Annen silloinen työpari Kirsti Paakkanen.

Kuusamon luonto lumosi Annen ensi silmäyksellä. Komearaaminen opas ei niinkään – ja tunne oli molemminpuolinen. Mutta vuosien saatossa, yhteisten työkuvioiden kautta Anne ja Jokke aistivat toisissaan saman tekemisen palon ja kunnianhimon.

– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.
– Luonnossa kaikki on harmoniassa. Menen sen mukana, annan tapahtua, Anne sanoo.

Kuusamolaiseen viljelijäperheeseen syntynyt Jouko oli myös ehtinyt sen verran Etelä-Suomessa asustella ja meijerialan töitä tehdä, että tiesi kuuluvansa kotiseudulleen.

– Kun Jokke 80-luvulla käynnisteli yrityksensä toimintaa, hänellä oli vahva visio ja viisi moottorikelkkaa. Ne hän parkkeerasi Rukatunturin juurelle ja huuteli, että "ei tartte maksaa, jos ette tykkää..." Ja johan lähti liikeidea lentoon.

Lihavina vuosina Rukapalvelu työllisti toista sataa henkeä, ja vakioasiakkaina oli koko joukko kansainvälisiä suuryrityksiä. Ne ajat eivät ihan pian palaa, mutta "elämysten räätälöinti" jatkuu ja pistää niin Joken kuin Annenkin taipumaan moneen rooliin.

Pihkavoidetta hormoninäppyyn

Mutkan takaa koikkelehtii vastaan porotokka. Johtajauros lorottaa rastin hankeen ja tuijottaa tuimasti muutenkin.

– Menkää vaan rauhassa, olette olleet täällä ennen minua, Anne puhelee lempeästi.

Hetken päästä hän puhuu yhtä kannustavasti kännykkäänsä: "Varmasti saat ne hurmattua..." Puhelimen toisessa päässä on opas, joka ottaa pian vastaan Manchesterista ja Lontoosta tulevat suorat lennot. Erityisen ihastuneita britit ovat koiravaljakkoihin ja saunabussiin, josta pääsee kesken ajon kirmaamaan hankeen.

"Luonto on paras lääkäri."

Venäläiset matkailijat ovat vähentyneet, ukrainalaiset loppuneet kokonaan, mutta kiinalaisiin liittyy suuria toiveita. Anne jatkaa kohteliaisuusfraasien treenailua sitkeästi kaikilla valtakielillä.

Nyt Kuusamossa on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Sinä aikana ovat muuttunut niin nainen kuin turistien toiveetkin. Moni janoaa luksusta, mutta yhä useampaan vetoaa askeettinen alkuperäisyys, myyteillä ja taruilla maustettu.

– Luonto on paras lääkäri, kiteyttää Anne ja hehkuttaa jo heinäkuisia Kansanparannuspäiviä, jonne on tulossa asiantuntijoita Italiasta saakka.

Pihkavoidetta hän osaa valmistaa nuotiolla itsekin ja kehuu sen tepsivän niin haavoihin kuin hormoninäppyihin.

Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.
Anne ammentaa voimakirjoistaan myös turistien iloksi ja ihmeeksi. – Suomessa on maailman suurin kansanrunousarkisto. Sieltä löytyy 35 000 hyvinvointiin liittyvää loitsua.

Rajan takana Vienan Karjalassa Anne on käynyt viisastumassa jo toistakymmentä vuotta. Vähän aikaa sitten hän johdatti Kalevalan syntysijoille joukon haltioituneita italialaisia, kirjaimellisesti kanteleiden tahtiin.

– Paanajärvellä on vielä jäljellä jokunen Lönnrotille laulaneen Vasili Kieleväisen jälkeläinen. Jos heiltä lähdön hetkellä kysyy, mitä voisi tuoda seuraavalla kerralla, vastaus on aina sama. Tuo itsesi takaisin – terveenä. Voiko toiselle sen kauniimmin sanoa!

Vain taivas on rajana myös Annen juuri perustaman hyvinvointiyrityksen suunnitelmissa. Mainittakoon idea, jossa vaikeasti nettiriippuvaisia lapsia tuotaisiin Aasiasta vieroitushoitoon, luonnon helmaan.

Auto pysähtyy Rukan huipulle, kello lähestyy puolta yötä. Kynttiläkuuset kyyristelevät tykkylumen alla kuin maahiset. Täällä on helppo uskoa, että metsä on meidän kaikkien perimässä.

– Elämä on laaja ja lavea, paljon enemmän kuin mitä näemme. Eikä tässä ole kyse mistään salatieteistä eikä hörhöilystä, vaan sukupolvelta toiselle siirtyneestä viisaudesta.

Ihmeistä kiinni

Aamu valkenee hiipimällä.

– Näissä seurapiireissä tärkeintä ovat lämpimät kengät, Anne sanoo tarpoessaan Myllykoskelle johtavaa polkua. Ja pitää seuraavassa hetkessä pikku esitelmän neidonkengästä, orkideaa muistuttavasta kukkaharvinaisuudesta.

Lähestyvä pauhu kertoo toisenlaisesta ihmeestä: Kitkajoen vesi on yhä juomakelpoista. Kosken rannalla Anne siteeraa ihailemaansa Reino Rinnettä, joka jo 50-luvulla herätti Kuusamon koskiensuojeluun: Älkää upottako likaisia käsiänne tähän jumalaiseen veteen.

Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.
Suotta ei Kuusamo ole julistautunut Pohjolan luontopääkaupungiksi.

Pitsimäisellä jäälohkareella hyppelee koskikara, lipereiltä näyttävän rintalaikun takia myös vesipapiksi kutsuttu. Annen Kuusamon-vuosiin onkin mahtunut monenlaista epistolaa, uusperheen iloja ja paineita. Ja kullanarvoisia ihmisiä, joiden antama tuki on tekoja, ei pelkkiä sanoja.

Suosikkikahvilassaan, Petäjälammen Herkussa, Anne tapaa yhden vanhimmista täkäläistä ystävistään, Kortesalmen Maritan, jolla on nytkin takataskussaan hyvä tarjous:

– Haluatko ladun? Voin käydä tekemässä uudella latukoneellani.

– Tämmöistä on meininki täällä, kiittelee Anne.

Mutta poiskin pitää välillä päästä.

– Työn takia olemme Joken kanssa niin paljon yhdessä, että lomat osaamme viettää myös erikseen. Muutenkin mennään vapaalla tyylillä, toiseen takertumatta.

"En ole koskaan kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla."

Ikävän ja karaoken ääniä

Valkea kotitalo seisoo Kuusamojärven rannalla. Saman hiekkatien vartta kaunistaa myös pari harvinaista puutaloa, jotka jäivät Lapin sodassa polttamatta. Kirkon arvokkaat kellot löytyivät vasta 50-luvun lopulla, saksalaisten sotilaiden hautausmaalle piilotettuina, saksalaisturistin antaman vinkin perustella.

Oman järven joutsenista Anne puhuu kuin perheenjäsenistään – ja veden henkikin on hänelle tuttu.

– Viime syksynä järvi jäätyi peilikirkkaaksi, ja kun en yöllä saanut unta, lähdin koiramme Tatun kanssa jäälle kävelemään. Siihen olen tottunut, että täällä tulee yhdessä yössä niin kesä, syksy kuin talvikin, mutta en ole koskaan ennen kuullut järven jään paukkuvan ja mylvivän sillä tavalla – alkukantaista ikäväänsä, kuvailee Anne. Ja myöntää, että tyhjään pesään vasta totutellaan.

– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.
– Runonlaulanta oli oman aikansa karaokea, vitsailee Anne puolisonsa Jokke Kämäräisen isännöimässä baarissa.

Laskettelurinteiden alapuolella levittäytyvässä Rukankylässä on ihan toinen meininki. Varsinkin karaokebaari Zonessa, joka on auki vuoden jokaisena päivänä aamuneljään.

Monena yönä isäntänä häärii toimitusjohtaja Kämäräinen itse.

– Mahtavaa vastapainoa kaikelle muulle, mies kuittaa valoisaan tyyliinsä.

Zonen hirsipöydät on tehty varta vasten tanssittaviksi, mutta eilen ne olivat kovilla, kun Teleks-yhtye pani vauhtia hiihtokansaan. Nyt Jokke tarttuu mikkiin ja Teleksin hittiin Siivet. Kertoo juuri laulaneensa sitä myös tyttärelleen – puhelimessa.

"Jokainen laittaa siivet selkäänsä, sen kaiken mitä niistä on jäljellä, niin sydän vähitellen arpeutuu... Se ainoo joka on mun mielessä, se olet sinä, ei kukaan muu."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Anne Murto

Syntynyt 1959 Lehtimäellä, Etelä-Pohjanmaalla. Asuu Kuusamojärven rannalla.

Työskentelee Rukapalvelussa, erikoisalueena hyvinvointi- ja kulttuurimatkat. Kaupunginvaltuutettu. Tuli tunnetuksi johtaessaan omaa pr-yritystä Helsingissä 1982–1995.

Perhe Avopuoliso, yrittäjä Jouko Kämäräinen. Yhteinen tytär Katariina,16. Kolme jo aikuista tytärtä miehen aiemmista liitoista.

Harrastaa Lukemista ja luonnossa liikkumista australianterrieri Tatun kanssa.

Kirjailija Antti Tuuri ei enää suostu nousemaan lentokoneeseen. Amerikkaan hän silti haluaisi vielä kerran – laivalla.

"Isäni Elias Tuuri oli maanmittausinsinööri, ja vaihdoimme usein paikkakuntaa hänen työnsä takia. Asuimme Lieksassa, Kauhavalla ja Lohtajalla. Viimein vuonna 1955 hän sai johtaakseen Vimpelin ja Lappajärven maanmittauspiirin.

Kauhava on rautatiepaikkakunta, ja junat tietysti kiinnostivat meitä pikkupoikia. Enoni oli ollut sodan jälkeen jonkin aikaa vetureissa lämmittäjänä, ja hän kertoi jänniä juttuja. Yksi oli, että jos mutkassa täytyi heittää halko pesään, sen piti olla käyrä.

Lappajärvellä ei ollut lukiota, joten 15-vuotiaana muutin "kortteeriin" Pietarsaareen. Se oli matka aikuisuuteen, sillä kävin kotona vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Asuin Pietarsaaressa kaksi vuotta, kunnes isä alkoi pelätä, että vietän huikentelevaista elämää "sellaisessa suurkaupungissa".

Nuoren miehen elämyksiä

Ensimmäisen ulkomaanmatkani tein 1950-luvun lopulla, kun olin vielä keskikoulussa. Kauhavalla toimi siihen aikaan saksalainen hammaslääkäri, jonka vanhempani tunsivat.

Mies ehdotti, että koska luin koulussa pitkää saksaa, minut kannattaisi lähettää hänen tuttavaperheensä luo Kölniin kieltä oppimaan. Niinpä olin Kölnissä kahtena kesänä.

Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.
Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.

Nuorelle pojalle oli suuri elämys lähteä Lappajärveltä, mennä junalla Turkuun ja siitä laivalla Ruotsiin. Tukholmassa piti hortoilla päivä, ennen kuin Pariisin-juna lähti.

Pohjois-Saksassa vaunuosastooni tuli tummaihoinen amerikkalainen sotilas. Mieleeni jäi, kuinka hän osti itselleen ja minulle Coca-Colaa ja pullon tyhjennettyään heitti sen ulos junan ikkunasta. Se kuvasti amerikkalaisten rehvakasta asennetta.

Kun Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät 1990, tein siellä laajoja matkoja. Oli selvästi nähtävissä, että tasa-arvon syntyminen ottaisi aikansa. Länsisaksalaiset pitivät itäsaksalaisia toisen luokan kansalaisina. Itäpuoli oli rähjäinen, ja teollisuus onnettomassa vaiheessa.

Silti tietyt pikkuasiat paranivat nopeasti. Esimerkiksi jalkakäytävät pantiin kuntoon vuodessa. Sama ilmiö nähtiin Tallinnassa, missä ikkunat pestiin neuvostovallasta vapautumisen jälkeen. Ihmiset päättivät, että valo voittakoon.

Perushullujen maat

Kun hoidin Suomen kirjailijaliiton ulkomaansuhteita, pääsin Wieniin alan kokoukseen. Tutustuin Islannin kirjailijaliiton puheenjohtajaan Njördur P. Njardvikiin. Hän sanoi aina, ettei kukaan voi pitää itseään sivistyneenä, jos ei ole käynyt Islannissa.

Lähdin Islantiin, ihastuin ja innostuin opiskelemaan kieltäkin. Olen suomentanut viisi saagaa, muun muassa Njállin saagan, joka on mielestäni maailmankirjallisuuden suurimpia teoksia.

Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.
Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.

Njardvik myös tuumi, että jos voisi valita kolme Euroopan maata, missä asua, ne olisivat Islanti, Suomi ja Irlanti. Niiden ihmisissä on jäljellä tietty perushulluus, joka tekee elämästä elämän makuista.

Irlannissa kävin ensimmäisen kerran poikani kanssa, kun hän oli toisella kymmenellä. Ajelimme autolla ympäri saarta.

Toinen siteeni Irlantiin on tyttäreni Hanna. Hän lähti sinne puutarhurikouluun, rakastui opettajaansa ja jäi.

Suvun jäljillä

Molemmat isoisäni olivat aikoinaan Kanadan Sudburyssa nikkeliä kaivamassa. Isänisä Iisakki palasi lopulta Kauhavalle. Äidinisä Vihtori Koivisto puolestaan otti 1920-luvulla klassisen pohjalaisen avioeron, jossa "mies lähtee merten taakse tienaamaan".

Sukuni jäljille Amerikkaan lähdin ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Sudburyssa asuu edelleen pikkuserkkuni Jonni Tuuri, jonka kanssa kuljin paljon Kanadan puolella, tapasin haastateltavia, sain tietoja ja kuulin juttuja.

Amerikansuomalaiset puhuvat fingelskaa, englannin ja suomen sekoitusta. Tapasin Ylihärmästä kotoisin olevat Ekoluoman veljekset, joista yksi aina manasi, että "sanomapitsi". Jonni selitti, että mies hokee amerikkalaista voimasanaa son of a bitch.

New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.
New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.

Amerikassa on upeata ajella. Maisemat ovat avarat, eivätkä tiet lopu, vaikka päästelisi viikon yhtä kyytiä.

Kerran ajoin yksin Kanadassa parituhatta kilometriä yhdellä yöpymisellä. Lauloin nauhalle kaikki laulut ja renkutukset, mitkä muistin. Nauha on työhuoneessani kirjekuoressa, jonka päälle kirjoitin, että "soitettava hautajaisissani". Ei ainakaan mene suru puseroon väellä.

Antikvariaatteja ja kalliita kirjoja

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut matkakirjoja. Pidän reissullani päiväkirjaa, jonka avulla on helppo palauttaa asiat mieleen. Kirjoittaessa tuntuu, että saan ikään kuin tehdä matkan uudestaan.

Matkoilla tykkään käydä antikvariaateissa. Ostan vain sellaisia kirjoja, jotka luen. En ole sillä tavalla bibliofiili, että minun pitäisi esimerkiksi saada tietyn kirjailijan koko tuotanto.

Uppsalassa löysin antikvariaatista tiedemies-mystikon, Ruotsin vuoriteollisuuden johtajan Emanuel Swedenborgin kootut teokset, 32-osaisen sarjan englanniksi. Se ei maksanut paljon mitään, koska kauppias halusi kirjoista eroon.

Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.
Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.

Teoksista oli hyötyä, kun aloin kirjoittaa Alkemistit-kirjaa. Sen toinen päähenkilö, Suomen vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld, oli Swedenborgin oppilas.

New Yorkissa osuin sattumalta antikvariaattimessuille, jossa oli tosi arvokkaita kirjoja. Tarjolla oli muun muassa omistuskirjoituksella varustettu ensipainos Ernest Hemingwayn romaanista Joen yli puiden siimekseen. Kirja maksoi aika helkkaristi.

Tilaisuuteen oli pääsymaksu, ja ovella vartioivat poliisit. Kysyin, miten kirjat voivat maksaa niin paljon. Kuulemma filmitähdet keräilevät niitä, eikä heillä ole puutetta rahasta.

Vielä kerran Amerikkaan

Olen päättänyt, etten enää astu lentokoneeseen. Viimeinen pisara oli paluumatka Ranskasta 2009. Pariisissa oli lievä lumisade, mikä merkitsi kaaosta kentällä. Odotimme koneessa siipien jäänestoa. Emme voineet mennä ulos, koska kone olisi menettänyt paikkansa jonossa.

Emme myöskään saaneet mitään tarjoilua. Lentoemännät eivät voineet olla vaunujen kanssa käytävällä, jos yllättäen olisimmekin päässeet liikkeelle. Istuimme vain paikoillamme ja odotimme monta tuntia.

Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.
Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.

Helsinki-Vantaalla kerran minulla oli hammastahnatuubi käsipakaasissa. Turvatarkastaja totesi, ettei sitä saanut viedä koneeseen, koska se on neste.
Sanoin, ettei se ole neste, vaan pasta. Nuori mies intti että ei, tämä on neste. Vastasin, että olen suorittanut diplomi-insinöörin tutkinnon Teknillisessä korkeakoulussa puunjalostusosastolla, missä nimenomaan käsitellään nesteitä ja pastoja. Ja tämä on pasta.

Turvamies totesi, että olen voinut suorittaa ihan minkä tutkinnon tahansa, mutta jos koneeseen haluan, hammastahna jää tähän. Ymmärrän kyllä, että myös tarkastuksia pitää tehdä, mutta minun ei tarvitse sellaisissa jonottaa.

Matkustan mieluiten junalla. Kun nousen kyytiin, kukaan ei kysy, onko minulla hammastahnaa tai loppututkintoa. Voin istua väljästi, käydä ravintolavaunussa, katsella maisemia kaikessa rauhassa. Aikaa pitää tietysti olla.

Junalla matkustaessa on samalla tavalla filosofinen olo kuin purjehtiessa. Perillä on heti, kun lähtee satamasta tai asemalta. Päämäärä ei ole perilletulo, vaan matka.

Haaveilen matkustavani laivalla yli Atlantin. Olen jo tutkinut, milloin laivoja lähtee Englantiin. Haluaisin vielä ajaa legendaarisen automatkan poikki Amerikan mantereen."

Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.
Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 4/2016.

Antti Tuuri

Syntynyt: 1944 Kauhavalla. Asuu Helsingissä.
Perhe: Naimisissa. Kaksi aikuista lasta edellisestä avioliitosta.
Ammatti: Kirjailija, julkaissut yli 40 romaania ja novellikokoelmaa, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Finlandia-palkinto 1997 teoksesta Lakeuden kutsu.
Harrastukset: purjehdus, tennis.

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.