Näyttelijä Eija Vilpas esittää virkeää leskeä Flirtikurssi +55 -uutuusnäytelmässä. Hänellä on neljä takuuvarmaa vinkkiä, miten mies napataan!

Eija Vilppaan roolihahmo on seikkailunhaluinen blondi, joka päätyy opettelemaan, miten mies isketään.

Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä ryhmä kuusikymppisiä naisia ja miehiä ilmoittautuu kansalaisopiston flirttikurssille. He tahtovat oppia, miten pitää toimia, jotta saisi kumppanin haaviinsa.

Iskemisvinkkeihinsä Eija on sekoittanut omia sekä roolihahmonsa ajatuksia.

– Näillä pitäisi onnistua, Eija sanoo ja nauraa.

Näin valloitat kenet tahansa Eijan tyyliin

  • 1. Pidä silmäpeliä.
  • 2. Muista huumori.
  • 4. Ole positiivinen.
  • 5. Imartele uskottavasti.

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 22.1.2015 ensi-iltansa saava Flirttikurssi +55 -näytelmän ohjaa Pentti Kotkaniemi.

Miten sinä olet tehnyt vaikutuksen? Kerro parhaat flirttivinkkisi tai keskustele muuten aiheesta alla olevassa kommentointikentässä.

Pirkko Arstilalta riittää vain niukasti ymmärrystä valkoisen höttöleivän syöjille. Suomalainen rikas leipäperinne taas saa hänet pullistumaan ylpeydestä – tai saisi, ellei olisi muovikelmuja.

Lasivitriinissä loikoileva sämpylä näyttää muoviin kapaloidulta vatsantäytteeltä. Se ei viittaa ollenkaan orgaanisiin aineksiin ja sementoi syöjänsä ruuansulatuksen ainakin viikoksi. Vaikea uskoa, että sen jyväset olisivat joskus aaltoilleet keltaisena viljana tuulen syleilyssä taivaan sinisen kuvun alla. Tai että lauhat tuulet olisivat sitä hyväilleet, aurinko syleilyt ja ”tähkäpäiden päällä täysikuu” valuttanut hohdettaan.

Mikä tämä sämpylä on olevinaan? Muka ruokaa.

Saksalainen ystävä kaipaa Suomessa ollessaan tuoreita aamusämpylöitä. Saksassa sämpylöiden kuori on kova kuin koppakuoriaisella ja sisällä on valkoista pehmeyttä. Se on syötävä heti, seuraavana päivänä tarvitaan vasara.

Ranskalaiset eivät herää ilman kuuluisia patonkejaan, joita he kantavat huolettomasti ilman käärepapereita kuin halkoja. Kuori on leipojan taidonnäyte, rapsahtaa mukavasti, murenee sopivasti, ja sisus syödään muhkean marmeladin kera. Ranskalaisten fiini ruuansulatus ei tarvitse kuituja.

Marssiko Napoleonin armeija patongeilla? Ilmankos hävisivät.

Venäjällä musta leipä kuuluu klassikoihin siinä missä Dostojevski ja Tolstoi. Leipä on pitänyt kansan hengissä ja säilyttänyt uskon tulevaisuuteen. Mutta ”Trumplandiassa” syödään valkoista, höttöistä, lisäaineilla kyllästettyä ”pilvipalvelua”. Trumpin pitäisi kieltää valmiiksi viipaloitu, balsamoitu leipä.

Suomi on onneksi tuhansien leipien maa. Kerro, millaista leipää syöt, niin kerron, mistä olet kotoisin. Leipä on mikrokosmos, sen maut kulkevat DNA:ssa. Suvun omasta taikinajuuresta ylpeillään.

Meillä saa ihailla uljaita leipäpinoja. On lihavia leipiä, joiden kuori on halkeillut lupaavasti kuin aurattu pelto. On tuimia tanakoita reikäleipiä, joiden pureskelu antaa pitkän jälkimaun.

Pulleiden, mamsellimaisten hiivaleipien kohdalla pysähdyn muistelemaan. Lapsuuteni tuoreet hiivaleivät tuoksuivat – ah, miten ne tuoksuivatkaan! Kaupasta kotiin päästyä söin kokonaisen leivän, jonka päälle levitin parin sentin paksuisen kerroksen maalaistalon kirnuvoita. Myöhemmin paistoimme leivän viipaleina – voissa tietenkin – mustassa rautapannussa, ja levitimme puolukkahilloa päälle. Mihin on kadonnut polakka? Se ei taida olla enää trendikäs.

Sitten tuli moderni, hygieeninen aika, jolloin uunista tulleet leivät alettiin kietoa muovikelmuun. Mikä pahoinpitely! Jos rapeus tapetaan, niin aistimus muuttuu.

Leivissä maistan historian. Olemme varttuneet happamassa ja suolaisessa, nykynuoret makeassa. Länsirannikolla tuntuu saaristolaislimpun suloinen hapanimelä viettelys. Ruotsin historiasta kertovat leivät, joihin on leivottu hedelmiä, pähkinöitä ja rusinoita. Resepti on varmaan alun perin Saksasta suurvallan ajalta.

Leipää pitää tunnustella suussa kuin viiniä.

Kuoren tulee antaa hampaille vastusta ja sisuksen levittyä lempeästi kielelle. Pureskellessa rapeus ja pehmeys yhdistyvät maukkaaksi kokemukseksi.

Yksineläjän taloudessa nautin näkkileipien jalosta heimosta. Ilman hapankorppuja en voi elää. Ruotsalaisten ja norjalaisten näkkärit ovat gourmet-tasoa. Kalle Kustaan ja Silvian pidoissa on kuulemma lautasliinaan kätkettynä palanen näkkäriä.

Pidän rouskutuksesta, sen äänestä, murusista, purennan voimasta – tunnen olevani vahvasti elossa. Ja hampaatkin ovat vielä suussa.

Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.
Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.
Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.
– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.
Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.

 

 

Marjaana Kontuvuori keimailee stay upeissa vastoin äidin oppeja. Burleskin eli eroottisen esiintymisen harrastaminen saa hänet unohtamaan pyöreytensä ja sen, että nuoruus meni jo.

"Miten upeita naisia! Kaikenkokoisia ja -näköisiä vartaloita ja rintoja, mutta tuolla ne hyllyvät, keimailevatkin. Voi hyvä tavaton, ajattelin ensin. Samalla kuitenkin tajusin, että burleskissa, tuossa taiteenmuodossa, saavat olla esillä kaikennäköiset naiset. Jos nuo, niin ehkä minäkin.

Nyt tuosta kohtauksesta on viisi vuotta, ja tänään minä, 53-vuotias nainen, olen lavalla samalla tavalla. Paitsi etten ajattele olevani siellä omana itsenäni. Esiinnyn nimellä Nana Vapozini.

Nana Vapozini -nimi on minulle leikki, joka kuuluu burleskin esiintymiseen. Nimen suojissa voin olla vapautuneempi, mutta annan tunteiden tulla silti omasta itsestäni. Etunimi tulee Marjaanasta ja sukunimi Vapozon-höyryttimestäni, jota käytän kosmetologin työssäni. Kun minulla oli kuumia aaltoja, nauroin että höyryän kuin oma Vapozonini. Vielä joskus esiinnyn höyrylaitteeni kanssa.

Vaihdevuodet iskivät päälle

Burleski tuli elämääni kreivinaikaan. Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet minulle oman vanhenemiseni kanssa tuskailua. Keho ilmoitti muutoksista, kun vaihdevuodet, nuo kauheat naisellisuuden kuolettajat, iskivät päälle. Selkä petti ja teki liikkumisen haasteelliseksi. Tätä naisellisuutta, vanhenemista, rapistumista ja sen kaikkia puolia voidaan tarkastella huumorin kautta, burleskin keinoin.

"Busleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen."

Busleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen. Olen saanut uutta potkua kehon huoltamiseen ja hoitamiseen ja ymmärrän, että elämä ei lopu siihen, että mittarissa on viisikymmentä. Se voi jopa alkaa siitä.

Olihan minulla ennakkoluuloja omasta osaamisestani, mutta opettaja Betty Blackheart sai meidät kaikki sulamaan. Ja minä todella halusin jotain uutta ja liikunnallista harrastusta, olin aivan innoissani.

Joudanko romukoppaan?

Olen kosmetologin työssäni päivittäin tekemisissä ikääntyvien naisten ulkonäköpaineiden kanssa. Vanheneminen on hirveä peikko jossakin pään sisällä. Toiset ottavat vanhenemisen rennosti, toiset eivät. Enkä yhtään ihmettele, ikärasismia on esimerkiksi työelämässä.

Elämä yli viisikymppisenä ei ole kaikille tai aina niin helppoa. Ylipäätään vanheneminen: joudanko romukoppaan, onko minulle enää paikkaa tässä evoluution ketjussa, onko tehtäväni jo suoritettu?

Eivätkä ulkonäköpaineet loppujen lopuksi ole kiinni iästä tai ulkonäöstä. Vanhetessa tulee lisää näköalaa, mutta samat asiat pyörivät mielessä, olitpa minkä ikäinen tahansa. Vaikka itsekriittisyyden heittäisi taakseen kuin toisen rinnan saunassa, se on silti jossakin. Toiset hyväksyvät sen, toiset tekevät voimakkaita muutoksia, kuten kauneusleikkauksia tai vastaavia. Miksei voisi hyväksyä tilannetta olemalla oma itsensä?

"Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella."

Minulla on ollut koko ikäni miettimistä oman kehoni kanssa. Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella. Olen ollut kiikun kaakun: toisaalta hyväksyn itseni ja toisaalta tiedän sata asiaa, jotka pitäisi tehdä, jotta olisin parempi. Se on kai ihan luonnollista naisille, ettei koskaan hyväksy sitä mitä on. On vaikeaa osata elää hetkessä, aina voisi muka tehdä ja olla enemmän.

Burleskin kautta opettelen hyväksymään, että olen tällainen ja minulla on tällaisena paikka maailmassa. Ei tarvitse olla ihannevartaloinen, olen ihan hyvä näinkin.

Kaikkea ei paljasteta

Usein luullaan, että burleski on jotakin runsasmuotoisten naisten strippausta. No on se sitäkin, ja kuitenkin myös paljon muuta. Burleskia on vaikeaa määritellä. Siihen kuuluu riisuutuminen, mutta kaikkea ei paljasteta. Nännejä ei näytetä. Niiden päällä on tasselit, se tulee vanhoista Amerikan siveyssäännöksistä. Eikä koskaan olla ilman jonkinlaisia housuja.

Jokainen päättää, kuinka paljon paljastaa. Esityksessä voi olla tanssia, kiusoittelua, akrobatiaa, mitä vain. Yleisöllä ja vuorovaikutuksella on iso merkitys. Koskea ei saa ja kunnioitus esiintyjää kohtaan pitää säilyttää.

Esiintyminen on aina burleskiharrastajan kohokohta: tästä otetaan nyt kaikki irti, minä olen paras, olen kuningatar ja annan tilanteen viedä. Jos analysoisin liikaa, en onnistuisi. Eikä sekään olisi maailmanloppu, vaan kokemuksia elämän ketjuun.

Olen ollut lavalla tanssiryhmäni Betties Angelsin kanssa. Minulle kynnys mennä lavalle on korkea.

Olen hyvin kriittinen omasta esityksestäni. Ensin tuntuu, että esitys menee heittämällä, joko ihan pieleen tai loistavasti. Mutta se tunne, että nyt teen sen, nyt esiinnyn lavalla: se on itsensä ylittämistä.

Parhaassa burleskiesityksessä on mielestäni jonkinlainen juoni. Katsojana haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita. Sisältö voi olla kantaaottavaa, käsitellä vaikka työllisyystilannetta tai naisten esineellistämistä. Joistakin esityksistä olen ajatellut, että riisu ne rintsikat, tämä esitys on jo niin nähty.

"Haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita."

Ehkä juuri siksi, että olen hyvin kriittinen katsoja, en ole vielä esiintynyt soolona. Mutta onneksi burleskia voi harrastaa monella eri tavalla, eikä harrastaakseen tarvitse olla yksin lavalla.

Minusta ollut ihanaa nähdä vanhempia burleskitaiteilijoita, jotka uskaltavat mennä lavalla ilman silikonia. Helsinki Burlesque festivaaleilla on nähty esiintymässä 1960–70-luvulla uransa luoneita upeita burleski-ikoneita, kuten Isis Starr ja Satan’s Angels. Ikä ei ole este, jos kunto riittää.

Löydän burleskista aina uutta, genre elää ja muuttuu koko ajan. Nainen esittämässä miestä on tavallista burleskissa, mutta kun nainen esittää naista drag queenina, se on äärimmäistä bitchmäisyyttä ja viettelevyyttä. Että nainen voi tuolla tavalla pilkata roolimalleja ja naiseuttaan.

Ymmärrän, että burleski ei aukea kaikille. Onhan siinä erotiikkaa joskus hyvinkin suoraviivaisesti, mutta seksuaalisuus on oleellinen osa elämää. Kaikessa seksuaalisuudessa ja naiseudessa on yksi suuri kysymys: hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet, pystytkö nauttimaan omasta seksuaalisuudestasi ja elämästäsi? Määritteletkö sen itse vai tekeekö sen jokin yleinen mielipide?

Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten. Ikä hidastaa edistymistä. Kroppa ei enää toimi, kuten haluaisin sen toimivan. Estrogeenit vähenevät, enkä ole enää niin notkea.

"Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten."

Burleskissa kysymys on uskaltamisesta ja hyväksymisestä. Ne ovat hyviä ominaisuuksia ihan missä vain.

Minua burleskissa viehättää myös erilaisuuden tunnustaminen ja sen hyväksyminen. Olen syvästi tunteva ja analyyttinen nainen, mietin naiseuden ja sukupuolisuuden asioita paljon. Onneksi minulla on ihana tukiryhmä burleskisiskoissani, jotka ovat mukana, kun tuuletan omia ennakkoluulojani.

Olen iloinen, että meidän burleskiryhmässämme on eri-ikäisiä. Minä en ole edes ryhmän vanhin. Vanhin täytti juuri 70 vuotta eikä häpeile yhtään.”

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 2/2016.

Marjaana Kontuvuori x 4

  1. Syntynyt 1963 Helsingissä.
  2. Perhe: Mies ja kaksi aikuista lasta.
  3. Työ: Yrittäjä, kauneushoitola Kerbera.
  4. Harrastukset: Burleski, tanssi, miehen orkesterin kannustaminen.

Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen muutti perheineen isänsä Ilkan luokse runsas vuosi sitten, äidin kuoleman jälkeen. Päivittäistä yhteistä arkea värittävät myös koirat, jotka ovat aina olleet osa Suomisen perhettä.

Kokoomuksen kunniapuheenjohtaja Ilkka Suominen on koiraihmisiä. Niin on myös hänen tyttärensä Riikka, Vihreän Langan päätoimittaja. Vihreä Lanka on Vihreän Liiton äänenkannattaja.

– Koirista on vain iloa, Ilkka sanoo.  

– Jos ajattelee ”vaivaa” eli ulkoilutusta, ruokkimista ja huolenpitoa, silloin ei pidä ottaa koiraa.

Pystykorva-Jasse tuli Ilkka Suomisen lapsuudenkotiin, kun hän oli kahdeksanvuotias.

– Se vihasi erästä tehtaamme työnjohtajaa, joka ilmeisesti oli yrittänyt häntä potkaista. Tehtaan alueella oli kovaääniskuulutus. Miehet väittivät, että Jasse alkoi aina haukkua, kun tätä työnjohtajaa kuulutettiin! Jasse poistui koirien taivaaseen noin 12-vuotiaana.

Kun Ilkka Suominen muutti yhteen vaimonsa Riitan kanssa, vaimon mukana tulivat mäyräkoirat: Napsu, eli mukava äiti, ja Jeppe vähäpoika, iso ja ystävällinen.

– Kuten Riitta sanoi: Koirat kuuluvat pakettiin!

Riikka muistaa, miten perhe ajoi lähes joka viikonloppu autolla mökille 250 kilometrin matkan.

– Takapenkillä sylissäni tungeksivat kaksi mäyräkoiraamme Napsu ja Jeppe.

Labradori sopii joukkoon

Nykyisessä huushollissa mäyrikset Iiris ja Armi ovat perheen kuudes ja seitsemäs nelijalkainen ystävä. Riikan puoliso Timo toi mukanaan labradori Elsan, jolloin sijaluku nousee pykälän.

– Jokainen koira ja koirarotu on yksilö, mutta se, kenellä ei ole ollut labradoria, ei tiedä kuinka mahtava ystävä koira voi olla.

Riikkakin kertoo rakkaudestaan labbiksiin.

"Koska koirat eivät lue tätä juttua, saa suosia yhtä!"

– Koirat edustavat ikäkausia. Amanda oli aikuistumiseni koira, Sain Amandan, kun olin 12-vuotias. Kävimme koirakoulussa ja Amanda oli valtavan kiltti. Niinpä kuljetin sitä mukanani joka paikassa: suoritin lukion liikuntatunnit kävelemällä Kaisaniemenpuistoa ympäri Amandan kanssa, otin sen kylään kavereille ja leireille mukaan.

Ilkka kävi Amandan kanssa metsällä Ruokolahdelta Sodankylään aina kun matka tai metsästyksen muoto sen salli.

Riikka muistelee, miten hän oli kerran kaverinsa ja kaverin koiran kanssa kävelyllä Hietarannassa tenniskenttien vieressä. Noutaja-Amanda oli vapaana, koska se kilttinä aina totteli ja tuli luokse. Mutta sillä kertaa Amanda hoksasi tenniskentillä lentelevät pallot ja kaivautui salaa aidan ali kentille.

– Siellä se juoksi villinä sotkemassa kaikkien pelit. Meillä kesti monta minuuttia kiertää portille, että pääsimme sisään hakemaan villiintyneen noutajan pois. Kukaan ei ollut kauhean vihainen. Ehkä pelaajatkin tykkäsivät koirista.

Amanda kuoli 15-vuotiaana. Riikka oli silloin työharjoittelussa Brysselissä, eli onnekseen hän ei joutunut viemään sitä lopetettavaksi.

Onko lemmikille aikaa?

Riikka sanoo, että on alkanut viime aikoina kyseenalaistaa koko lemmikkien pitämisen.

– Tunnollisenkaan koiranomistajan ei ole ihan helppo tarjota koiralle hyvää lajityypillistä elämää. Se vaatisi runsaasti koiramaista harrastamista metsästystä, jäljestystä tai agilityä, johon minulla ei ole aikaa eikä kiinnostusta. Mutta kipeänä on kivaa, kun sängyssä on kaverina lämmin kuorsaava otus.

Lue lisää Riikka ja Ilkka Suomisesta ET-lehden numerosta 3/2017! Digilehteen pääset tutustumaan täällä.