Floridan suomalaisseuduilla riittää vielä ruisleipää – ja jaloa paatosta. Moni asia on muuttunut ja kadonnut, mutta hunajaisessa rantahiekassa voi yhä aistia valkoisten ja punaisten rintamalinjoja. Lähdimme katsomaan, mistä perinteen vaalijat voimansa ammentavat. Ja miltä Suomi näyttää tämän päivän siirtolaisten silmin.

Itku purskahtaa pintaan väkisin. Helähtää hetken päästä nauruksi. Marjatta Nieminen, 86, liitettiin juuri Suomen Leijonan ritarikuntaan.

Päälleenkin Marjatta on pistänyt parasta, Kaukolan kansallispuvun. Sormet sipaisevat niukkaa liiviä ja hakeutuvat mitalin päälle, sydämen puolelle. Käsistä näkee, että ne ovat työhön tottuneet.

– En osaa jouten olla!

Kunniamerkki myönnettiin Marjatalle ja neljälle muulle amerikansuomalaiselle heidän ansioistaan isänmaan kulttuurin ja perinteen vaalijana. Mutta mitä se isänmaallisuus tarkoittaa ihmiselle, joka on juurtunut Floridan multiin vuosikymmeniä sitten?

Vakavaa paikkaa. Ja rakkaudentyötä – arkisemmin ilmaistuna ilmaista työtä. Moni Suomi-kuvan vapaaehtoinen vaalija ei paljon muuta ehdikään kuin järjestää varainkeruutilaisuuksia. Kokata, leipoa, tiskata, siivota, korjata... Suhata omilla bensoilla, puuhata museossa ja vääntää papiljotteja Lepokodin vanhusten tukkaan.

– Minulle tärkeintä on tunne. Tunne, että olen tarpeellinen, kiteyttää Marjatta.

Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.
Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.

Ja tarpeellinen hän oli jo 16-vuotiaana lääkintälottana. Sen viimeisen sotakesän kaaoksessa, jossa liian moni samanikäinen sotilas kuoli käsiin. Ihan lapsia vielä.

Kyllä se jätti jälkensä, vaikka omia sotiaan Marjatta kävi myöhemminkin. Perusti leninkiliikkeen Lappeenrantaan ja sitten huoltoaseman Mikkeliin.

– Yötäpäivää olin töissä, ja viisikymppisenä ihan loppuun palanut. Kaksi syöpään kuollutta poikaani haudannut.

Tänne ison veden taakse hän lähti siskonsa perässä, tasapainon löytääkseen.

– Mutta vieläkään en tiedä, mitä se vanhuus on!

Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Viime yönä Marjatta mietti, miten järjestäisi Suomi Talon juhlasalin pöydät tavallista fiksummin. Veteraanijuhlan seremoniamestarit kun ovat Washingtonista asti Lantanaan lentäneitä, Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronde ja kommodori Timo Stålhammer.

– Minä puhun – sotilas toimii, kiteyttää suurlähettiläs, kun kommodori näprää komentajamerkin nauhoja eversti Harry Mannerin kauluksen alle.

– Yksin tämä onkin erittäin vaikea pukea, keventää Stålhammer.

Yksin ei synny oikein mitään muutakaan. Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Yhtä totta on se, että yhteen hiileen puhaltaminen on ”suomalaisille pirun vaikeaa”. Eräänlainen asemasota jatkuu Floridassa vieläkin. Siinäkin mielessä, että moni Suomesta muuttanut kokee olevansa hierarkiassa paljon latinoja ja mustia korkeammalla. Ainakaan sekoittua ei haluta.

Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.
Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.

Tynnyrissä kasvaneet

Tiukka lurexmekko erottuu joukosta. Tiukkaa on myös punaisen tukan alta putoileva teksti.

– Suomalaisilla siirtolaisilla on aina pitänyt olla kaikkea kaksi, klubitalosta ja kirkosta alkaen, ja rintamalinjoista pidetään kiinni. Aiemmin syyt olivat poliittiset, nyt lähinnä henkilökemialliset. Tämä kaikki on yhtä aikaa surullista ja surkuhupaisaa. Varsinkin nyt, kun tarvittaisiin voimien keskittämistä, ettei vuosikymmenien uurastus valu hukkaan. Eivät nämä tämän päivän aktiivit loputtomiin jaksa, muistuttaa Floridan Karjalaisten puheenjohtaja, viisikymppinen Nina Kojonkoski, joka tuntee itsensä perinnepiireissä ihan kakaraksi.

"Lasteni vuoksi olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna."

Tampereella varttunut kauppatieteiden maisteri muutti perheineen Floridaan viisitoista vuotta sitten. Alun perin piti viipyä vain vuosi pari. Mutta nyt hän kokee pitävänsä kädessään eräänlaista aikapommia.

– Kaksi nuorinta lastani ovat syntyneet täällä – ja heidän vuokseen olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna. Että heistä kasvaisi kunnon suomalaisia. Valitettavasti mieheni ja 17-vuotias esikoisemme eivät ole muutosta innostuneet.

Ninaa ärsyttää useampikin asia, Lantanan rapistunut katukuva, ja erityisesti se, miten lapsia suojellaan ja hyysätään. Pakon sanelemana tai silkasta tottumuksesta.

– Moni täkäläinen nuori on niin tynnyrissä kasvanut, ettei hänellä ole mitään kykyä käsitellä itsenäisyyttään ja seksuaalisuuttaan, kun hän lähtee opiskelemaan. Sitten sattuu kaikenlaisia ylilyöntejä.

Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.
Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.

Taistelutahtoa tällä Suomi-koulua, tanssitunteja ja Dollari-jumppaa pyörittävällä naisella kyllä riittää. Jos lasten on käsketty tehdä esitelmä paikallisesta hyppyrotasta, aktiivinen äiti pyytää, että sen saa vaihtaa ilvekseen tai hirveen.

Taustalla suulähettiläs pitää juhlapuhetta, ja muistuttaa että Suomi on ”vähiten epäonnistunut ja korruptoitunut maa”. Seinältä menoa tarkkailevat Barack Obama ja Sauli Niinistö. Kattokruunujen välissä pyörii pikkuinen diskopallo.

Lumilinnut eivät leimaudu

Kaupungin toisella reunalla sijaitsee Kerhotalo (American Finnish Club), jota myös työväentaloksi kutsutaan. Nekin, jotka eivät sinne jalallaan astu, myöntävät sen toiminnan vetävän paremmin nuorempaa väkeä.

Nytkin Kerhotalolla on alkamassa kilpaileva tilaisuus: baari aukeaa kuudelta, makkara tirisee grillissä ja melkein jokainen arpa voittaa. Ja tietysti tanssit, uusi lattiakin juuri talkoovoimin asennettu. Viikolla Kerhotalolla pyöritetään bingoa, kansantansseja ja elokuvia, Kaurismäestä komisario Palmuun.

– Nämä uudet talvenviettäjät, Lumilinnuiksi kutsutut, eivät yleensä leimaudu kumpaankaan leiriin, vaan valitsevat yhteisön toiminnasta sen, mikä sopii parhaiten omalle vartalolle, tietää Nina.

Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.
Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.

Tänä iltana Suomi Talolla on tavallistakin enemmän jaloa paatosta. Veteraanijuhlan aluksi sisään kannetaan liput. Taustanauhalta pärähtää vahingossa valssi, viimein löytyy oikea marssi. Mutta yhden lipunkantajan baretti on loppuun asti kateissa.

– Säikähtäisin, jos varjoisalla kujalla tulisitte vastaan, naurahtaa Anja Salin lipunkantajille.

Anjalla onkin varaa hilpeyteen. Hän on miehensä Tapion kanssa ollut kymmenen vuotta Suomi Talon kantavia voimia. Onnistunut jopa tasapainottamaan monitoimitalon kuralle päässeen talouden. Hyvin tänään ovat onnistuneet myös keittiön vapaaehtoiset. Häränlihasta haudutettu karjalanpaisti ja muussi maistuvat satapäiselle juhlakansalle.

Ruokarukouksen jälkeen palmunlehvillä koristellulle lavalle kiipeää ensimmäinen esiintyjä ja vetäisee Eldankajärven jään. Sitten on vuorossa runoilija, jonka säkeissä aukeavat hurmeiset kummut. Yhtä aikaa kiehtovaa ja kummallista. Kuin olisimme siirtyneet aikakoneella vuosikymmenien taakse.

Finnish War Veterans in America, Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa, on osa maailman vanhinta, 1934 perustettua veteraanijärjestöä, jonka piirissä on jäseniä ympäri Yhdysvaltoja. Nyt paikalle on sinnitellyt 14 veteraania, ja kommodori Stålhammer puhuu kauniisti siitä, miten vetovastuu on vaihtunut, mutta viesti jatkuu: ”Suomi ei uhoa, mutta on valmis koviin tekoihin.”

Myös kerrosta ylempänä, Vapauden hinta -museossa vaalitaan maamme kunniaa, kansainvälisin maustein. Kiistelty legenda, Vietnamissa alas ammuttu Lauri Törni on saanut oman nurkkauksen, Suomen laajimman mitalikokoelman viereen. Koskettavin on aito talvisodan lumipuku, New Yorkista löytynyt. Ei haittaa, vaikka muuan taiteilija oli sitä ehtinyt hieman maalaustakkinaan käyttää.

Hetki sitten satoi kaatamalla. Nyt palmujen ympäröimän talon käärii iltarusko. Tervetullutta valovoimaa pilkahtaa myös lavalla, kun seudun julkkikset Eino Grön ja Raimo Sirkiä kajauttavat niin, että takarivissäkin on iho kananlihalla. Sirkiän puoliso Cynthia Makris työskentelee nykyisin Floridassa kiinteistönvälittäjä, mutta laulaa uskottavasti keimaillen otteen 30-luvun musikaalista Showboat.

Menetetty sukupolvi

Show must go on, vaikka rakastettu kunniakonsulikaan ei tiedä, mistä löytyy perinteen jatkajia. Millä houkuttimilla? Toisaalta Pekka Mäkilä alias Peter Makila on haltioissaan kuultuaan Finland Foudationin juuri saamasta 100 000 dollarin lahjoituksesta, josta riittää jaettavaksi stipendi poikineen.

– Harvemmin tipahtelee enää pienempiäkään summia.

Turusta kotoisin oleva Mäkilä tuli ensi kertaa Floridaan jo opiskelijana, ja muistaa miten nuorta väkeä ei silloinkaan osattu valjastaa mukaan toimintaan. Muistaa senkin, miten isä ja eno kävivät eri haaleilla.

– Nyt taidamme itse syyllistyä samaan.

"Ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan."

Parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuneella Mäkilällä ja hänen vaimollaan Arjalla on kolme aikuista lasta. Suomen kieli sujuu vielä lapsiltakin, saavutus sinänsä, mutta muuten he ovat amerikkalaisen yhteiskunnan kasvatteja.

– Tämä sukupolvi taitaa olla menetetty, mutta ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan, toivoo Mäkilä, joka pyörittää Lake Worthin pääkadulla vakuutuksia myyvää firmaa.

Kunniavirkansa puolesta hän auttaa myös seudulla satunnaisesti matkailevia. Jo alkuvuodesta kymmenkunta suomalaista on hukannut passinsa. ”Puuhapete” tekee myös paljon sellaista lohtu- ja pelastustyötä, mikä ei kunniakonsulin virkaan kuulu. Harhailevista suomensukuisista dementikoista alkaen.

Worth Avenuen hillittyä Charmia.
Worth Avenuen hillittyä Charmia.

Kipeä kunnostuksen kaipuu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet erityisen laihoja. Vuonna 1972 talkootöinä rakennettu Lepokoti on ollut Floridan suomalaisyhteisön kipupiste jo vuosia. Suomensukuisille vanhuksille perustettu hoitolaitos on nyt avattu myös muille, mutta rapistumaan päässyt rakennus ei ole kovin vetovoimainen. Potilaspaikkoja on 160, joista käytössä on neljännes. Huhut toiminnan lopettamisesta ovat jatkuvia.

Hoitohenkilökunta on ammattitaitoista – sitä ei kiistä kukaan, mutta ammattilaisia olisi kaivattu myös talouspuolelle. Ei näitä eri taustajärjestöjä edustavia tunareita ja tyranneja.

Johtajien päitä on kyllä putoillut tiuhaan. Parkkipaikalla on järjestetty yöllisiä junttakokouksia ja ajoittain on huudeltu apuun sekä juristia että poliisia. Mutta taivaan tuuliin vuosien varrella hassatut miljoonat eivät palaa, vaikka tilat kunnostusta kipeästi kaipaisivat.

Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Taannoin päätettiin rakentaa kokonaan uusi hoitokoti. Suunnitteluun pantiin huima summa, samoin uuteen tonttiin. Jälkeen päin selvisi, ettei sille saakaan rakentaa.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Lepokodin länsisiivessä on unelias hämärä. Asukkaiden keski-ikä huitelee reilusti päälle 90 vuoden. Itäisessä siivessä hoidetaan vuodepotilaita. Hiljattain 100-vuotissynttäreitään juhlinut Emmi Kulkki ei ole kuitenkaan antanut periksi, kaavailee vielä ottavansa tatuoinnin. Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Musta hoitaja työntää kilisevää kärryä kohti aulaa. Päiväkahvin aika.

Maassa maan tavalla

Viisitoista vuotta leipomokahvilaa pyörittäneen Jouko Vaskivuon ovella riittää ruislimpun ostajia jonoksi asti. Palm Beach Bakery on myös se kohtauspaikka, jossa nekin suomalaiset, jotka muuten viihtyvät omissa oloissaan, piipahtavat katsomassa ilmoitustaulua. Ja kuulemassa pihaparlamentin kiihkeimmät kananotot.

Hyvin Vaskivuolla menee siinäkin mielessä, että hänen poikansa Mark ja Mike ovat osoittautuneet jauhopeukaloiksi ja jatkavat yrityksen toimintaa. Siinäkin on puolensa, että toukokuusta syyskuuhun tienoo on hyvin hiljainen, kun viimeinenkin puolen vuoden viisumilla saapunut lumilintu on lehahtanut takaisin Suomeen.

Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.
Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.

Tai Kanadaan, kuten seitsemänkymppiset Tanniset.

Puoli tuntia Lake Worthista itään on leppoisa, golfkenttien ympäröimä rivitaloalue. Sieltä löytyy myös Hannu ja Doris Tannisen talvipesä. Mutta kelataan nopeasti ihan alkuun.

Ensin yhdeksän päivää merillä: laivalla Lontooseen, josta junalla Plymouthiin ja Queen Elisabetilla Atlantin yli Halifaxiin. 9-vuotiaan pojan mielestä se oli pelkkää seikkailua.

Mikään pikkujuttu lahtelaisen Tannisen perheen muutto Torontoon ei vuonna 1951 kuitenkaan ollut. Vanhempien mukana matkasi 12 lasta. Se ylitti uutiskynnyksen myös Euroopassa – suurin siirtolaisperhe ikinä, vaikka osa isommista lapsista jäi Suomeen.

"Arki uudella mantereella oli aikamoista kituutusta."

Kyllä, syyt lapsilukuun olivat uskonnolliset. Ja syyt lähtöön enemmän poliittiset kuin taloudelliset. Leipomoa pyörittänyttä isä-Tannista epäilytti Suomen tulevaisuus kommunismin varjossa.

– Arki uudella mantereella oli pitkään aikamoista kituutusta. Isän oli vaikea löytää kunnon työtä, ja meitä lapsia kiusattiin koulussa, mutta aika nopeasti löytyivät omatkin nyrkit. Vielä nopeammin tarttui uusi kieli, muistelee Hannu, vieläkin harjastukka.

Omilla jaloillaan hän on seissyt 16-vuotiaasta, pyörittänyt isänsä tavoin monenlaista bisnestä, lihakarjasta autokauppaan ja maalausliikkeeseen.

Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.
Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.

Parikymppisenä Hannu teki visiitin Suomeen. Katseli touhua aikansa ja tajusi maan kovasti muuttuneen. Päätös paluusta rapakon taakse oli helppo.

– Maassa maan tavalla. Mutta vaimoksi toivoin löytäväni suomalaista syntyperää. Sellaisen, joka ei koko ajan itke ikäväänsä.

Seuroista löytynyt Doris, neljännen polven suomalainen, ei itkenyt vaan vei sydämen.

Lapsia Tannisille on siunaantunut kymmenen – ja lapsenlapsia 70. Ei Hannu kaikkien nimiä muista, mutta kirjanpitäjänä työskennellyt Doris hallitsee tämänkin yhtälön. Kerran vuodessa pyritään tapaamaan koko pesue.

Tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä. "Liian liberaaleja", puhisee Hannu.

Huomiseksi odotellaan taas muutamaa lastenlasta tänne Floridan-mummolaan, snorklaamaan ja alligaattoreita katsomaan.

– Onhan se wonderful, kun lunta Vancouverissa on vielä puoli metriä.

Lake Worthin seudulle Hannua vetää sekin, että hänestä on ”lysti puhua fingelskaa”. Vaikka monet tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä...

– Liian liberaaleja, estottomasti Obamaa ihailevia, puhisee pesunkestävä republikaani nahkasohvansa uumenista.

Tannisten Kanadan-koti on maalaistalo, jonka pellot on vuokrattu meksikolaisille.

– Maailman paras mansikka tulee sieltä!

Suomenkin satoa Hannu käy maistelemassa muutaman vuoden välein. Ja tapaamassa sitä siskoa, joka ei ole koskaan rohjennut veljensä amerikkalaiseen arkeen astua.

– Joku sitkeä lanka meidän välillä vielä on.

Monen Suomi-seurojen aktiivin napanuora synnyinmaahan muistuttaa vuorikiipeilijän turvaköyttä. Se on hyvä olla vyötäisillä, vaikka ei tarvitsisikaan. Parasta on se, että matkan päästä (mieli)kuvan vanhasta kotimaasta voi rajata mieleisekseen.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.

Lämpö houkuttelee suomalaiset Floridaan

Floridaan muuttaa tuhat ihmistä päivässä, suurin osa heistä on lämmön houkuttelemia eläkeläisiä, snowbirdeja. Työn perässä tulleista valtaosa on latinoja. Erityisen hyvin sen näkee ja kuulee Miamissa. Myös sadan mailin päässä Lake Worth-Lantanan suomalaisseuduilla väki on vuosien varrella vaihtunut, mutta edelleen suomalaiset, 20 000–30 000 ihmistä sesongista riippuen, ovat alueen suurin kielivähemmistö.

Suomalaiset ovat kulkeneet näitä raitteja jo sata vuotta. Ensimmäisinä tulivat rikkaita perheitä palvelleet piiat, joista moni sai sen verran rahaa kokoon, että saattoi ostaa Lantanan liepeiltä pikku talon. Jämptissä maineessa olevat suomalaiset ovat yhä haluttua työvoimaa.

Viime vuosiin saakka kaikki palvelut kehdosta hautaan on voinut saada suomenkielellä. Vielä 80-luvulla suomalaisia motellien ”runnareita” oli kymmeniä. Enää ei ainuttakaan. Samalla tyrehtyi räyhäturistien virta.

Parturi-kampaamoja on yhä muutama, samoin hierojia. Tarjolla on myös korjauspalvelua, leipomoa ja lakifirmaa, autonvuokraajaa ja kukkakauppaa.

Kiinteistönvälittäjiä on toistakymmentä. Roistojakin on joukkoon mahtunut. Muuan suomalaissyntyinen lakimies menetti hiljattain oikeutensa, kun jäi kiinni kielitaidottomia huijattuaan.

Mutta suomalaisten kirvesmiesten kädenjälki on kestänyt aikaa loistavasti. Vauraan Palm Beachin huolella entistetyn keskustan City Placen talot ovat heidän eloisia muistomerkkejään. 

Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, muistelee vapun viettoa vuonna 1960.
– Söimme munkkipossut ja lähdimme kaupungille kävelemään. Pikkukaupungin huveja!

”Meillä oli aina tapana lähteä porukalla katsomaan vasemmiston vappumarssia Kokkolan keskustaan. Se lähti liikkeelle kuuden kilometrin päässä Ykspihlajasta. Orkesteri meni edellä, kaikilla liput kädessä ja jotain sanomia. Suomen lippu edessä.

Kulkueen katsomisessa ei ollut meillä mitään poliittista, vaan pikkukaupungin huvia lähteä liikkeelle ihmisiä katsomaan.

Meitä oli lähdössä kävelylle lisäkseni kaksi siskoani, Sirkka ja Annikki. Myös kaverimme Arto, Ritva ja Vuokko sekä serkkuni Pentti ja Jorma olivat mukana. Pääsipä siskoni Anne-vauvakin mukaan ja veljentyttöni Riitta, 4. Helmi-äitini on kuvassa mukana, mutta hän jäi kotiin. Olimme juuri juoneet äidin simaa ja munkkipossuja. Hän oli töissä leipomossa lämmittämässä uunia ja oli tuonut sieltä myös tippaleipiä. Ne eivät olleet hajoavan rapeita kuten nykyään vaan vähän munkkimaista pehmeää.

Kävelimme Kokkolaan halkovaa Pitkänsillankatua päästä päähänpäästä päähän. Nuoriso ramppasi sitä muutenkin kahden elokuvateatterin Rexin ja Maximin väliä. Niin vappuaattomme kuin päivämme vietto oli hyvin kilttiä, ei mitään alkoholia vaan yhdessä oloa porukalla. Torilla oli jotain vappuviuhkan myyntiä. Ei yleensä käyty missään kahviloissa, korkeintaan jäätelöä ostettiin. Nähtiin paljon tuttuja kuten aina pikkukaupungissa.

Pukeuduimme hyvin kaupungille.

"Minullakin parhaat vaatteet, mustat housut, ruudullinen irtotakki, kukka rinnassa ja vielä nettain kaulassa."

Se oli veteliläinen sana kravatille! Muistan ostaneeni takin Pukumiehestä. Kamerakin on kaulassa, Pouva-merkkinen. Olen kuvassa 20-vuotias, olin lennättimessä lähettinä tuolloin.

Sirkka-siskolla on keväinen sifonkihuivi päässä ja uusi villakankainen kevätulsteri. Annikki-siskollani on hieno samettilakki. 4-vuotias Riitta on saanut laittaa polvisukat jalkaan, se oli tuolloin kevään merkki.

Kävelimme kaupungilla ja katselimme katujen ympärillä olevia ihmisiä. Monilla oli vappuviuhkat käsissä. Niitä tehtiin itse ja osa varmaan ostettiinkin.

Me nuoret vietimme muutenkin paljon aikaa yhdessä. Pelasimme lentopalloa ja kokoonnuimme toistemme kodeissa. Kävimme myös pyöräilemässä ja retkillä vanhan myllyn raunioilla joen rannalla. Yövyimme joskus teltassa ja käristimme makkaraa. Hassua että tuosta kaikesta on jo niin kauan aikaa. ”

He rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan - katso ET:n upea videodokumenttien sarja TÄSTÄ!

Tuulikki

Aimo Kauranen, 76, muistaa vapun 1960: "Simaa ja possuja"

Voi, mitä muistoja tämä artikkeli herättää vapuista 60-luvulla, jolloin olin lapsi.Eihän silloin ollut ohjelmana muissakaan pikkukaupungeissa kuin vasemmiston vappumarssi, mitä mentiin koko perhe katsomaan vanhempien puoluekannasta riippumatta. Äiti teki aina ison saavillisen simaa ( monta lasta) ja paistoi munkkeja. Tämä munkkien tekeminen siirtyi minulle noin 12 ikävuoden jälkeen kun olin lapsista ainoa, joka oli ruuanlaitosta kiinnostunut. Ikinä ei ostettu vappuhuiskia vaan tehtiin itse. Isä...
Lue kommentti

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.