Floridan suomalaisseuduilla riittää vielä ruisleipää – ja jaloa paatosta. Moni asia on muuttunut ja kadonnut, mutta hunajaisessa rantahiekassa voi yhä aistia valkoisten ja punaisten rintamalinjoja. Lähdimme katsomaan, mistä perinteen vaalijat voimansa ammentavat. Ja miltä Suomi näyttää tämän päivän siirtolaisten silmin.

Itku purskahtaa pintaan väkisin. Helähtää hetken päästä nauruksi. Marjatta Nieminen, 86, liitettiin juuri Suomen Leijonan ritarikuntaan.

Päälleenkin Marjatta on pistänyt parasta, Kaukolan kansallispuvun. Sormet sipaisevat niukkaa liiviä ja hakeutuvat mitalin päälle, sydämen puolelle. Käsistä näkee, että ne ovat työhön tottuneet.

– En osaa jouten olla!

Kunniamerkki myönnettiin Marjatalle ja neljälle muulle amerikansuomalaiselle heidän ansioistaan isänmaan kulttuurin ja perinteen vaalijana. Mutta mitä se isänmaallisuus tarkoittaa ihmiselle, joka on juurtunut Floridan multiin vuosikymmeniä sitten?

Vakavaa paikkaa. Ja rakkaudentyötä – arkisemmin ilmaistuna ilmaista työtä. Moni Suomi-kuvan vapaaehtoinen vaalija ei paljon muuta ehdikään kuin järjestää varainkeruutilaisuuksia. Kokata, leipoa, tiskata, siivota, korjata... Suhata omilla bensoilla, puuhata museossa ja vääntää papiljotteja Lepokodin vanhusten tukkaan.

– Minulle tärkeintä on tunne. Tunne, että olen tarpeellinen, kiteyttää Marjatta.

Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.
Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.

Ja tarpeellinen hän oli jo 16-vuotiaana lääkintälottana. Sen viimeisen sotakesän kaaoksessa, jossa liian moni samanikäinen sotilas kuoli käsiin. Ihan lapsia vielä.

Kyllä se jätti jälkensä, vaikka omia sotiaan Marjatta kävi myöhemminkin. Perusti leninkiliikkeen Lappeenrantaan ja sitten huoltoaseman Mikkeliin.

– Yötäpäivää olin töissä, ja viisikymppisenä ihan loppuun palanut. Kaksi syöpään kuollutta poikaani haudannut.

Tänne ison veden taakse hän lähti siskonsa perässä, tasapainon löytääkseen.

– Mutta vieläkään en tiedä, mitä se vanhuus on!

Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Viime yönä Marjatta mietti, miten järjestäisi Suomi Talon juhlasalin pöydät tavallista fiksummin. Veteraanijuhlan seremoniamestarit kun ovat Washingtonista asti Lantanaan lentäneitä, Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronde ja kommodori Timo Stålhammer.

– Minä puhun – sotilas toimii, kiteyttää suurlähettiläs, kun kommodori näprää komentajamerkin nauhoja eversti Harry Mannerin kauluksen alle.

– Yksin tämä onkin erittäin vaikea pukea, keventää Stålhammer.

Yksin ei synny oikein mitään muutakaan. Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Yhtä totta on se, että yhteen hiileen puhaltaminen on ”suomalaisille pirun vaikeaa”. Eräänlainen asemasota jatkuu Floridassa vieläkin. Siinäkin mielessä, että moni Suomesta muuttanut kokee olevansa hierarkiassa paljon latinoja ja mustia korkeammalla. Ainakaan sekoittua ei haluta.

Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.
Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.

Tynnyrissä kasvaneet

Tiukka lurexmekko erottuu joukosta. Tiukkaa on myös punaisen tukan alta putoileva teksti.

– Suomalaisilla siirtolaisilla on aina pitänyt olla kaikkea kaksi, klubitalosta ja kirkosta alkaen, ja rintamalinjoista pidetään kiinni. Aiemmin syyt olivat poliittiset, nyt lähinnä henkilökemialliset. Tämä kaikki on yhtä aikaa surullista ja surkuhupaisaa. Varsinkin nyt, kun tarvittaisiin voimien keskittämistä, ettei vuosikymmenien uurastus valu hukkaan. Eivät nämä tämän päivän aktiivit loputtomiin jaksa, muistuttaa Floridan Karjalaisten puheenjohtaja, viisikymppinen Nina Kojonkoski, joka tuntee itsensä perinnepiireissä ihan kakaraksi.

"Lasteni vuoksi olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna."

Tampereella varttunut kauppatieteiden maisteri muutti perheineen Floridaan viisitoista vuotta sitten. Alun perin piti viipyä vain vuosi pari. Mutta nyt hän kokee pitävänsä kädessään eräänlaista aikapommia.

– Kaksi nuorinta lastani ovat syntyneet täällä – ja heidän vuokseen olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna. Että heistä kasvaisi kunnon suomalaisia. Valitettavasti mieheni ja 17-vuotias esikoisemme eivät ole muutosta innostuneet.

Ninaa ärsyttää useampikin asia, Lantanan rapistunut katukuva, ja erityisesti se, miten lapsia suojellaan ja hyysätään. Pakon sanelemana tai silkasta tottumuksesta.

– Moni täkäläinen nuori on niin tynnyrissä kasvanut, ettei hänellä ole mitään kykyä käsitellä itsenäisyyttään ja seksuaalisuuttaan, kun hän lähtee opiskelemaan. Sitten sattuu kaikenlaisia ylilyöntejä.

Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.
Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.

Taistelutahtoa tällä Suomi-koulua, tanssitunteja ja Dollari-jumppaa pyörittävällä naisella kyllä riittää. Jos lasten on käsketty tehdä esitelmä paikallisesta hyppyrotasta, aktiivinen äiti pyytää, että sen saa vaihtaa ilvekseen tai hirveen.

Taustalla suulähettiläs pitää juhlapuhetta, ja muistuttaa että Suomi on ”vähiten epäonnistunut ja korruptoitunut maa”. Seinältä menoa tarkkailevat Barack Obama ja Sauli Niinistö. Kattokruunujen välissä pyörii pikkuinen diskopallo.

Lumilinnut eivät leimaudu

Kaupungin toisella reunalla sijaitsee Kerhotalo (American Finnish Club), jota myös työväentaloksi kutsutaan. Nekin, jotka eivät sinne jalallaan astu, myöntävät sen toiminnan vetävän paremmin nuorempaa väkeä.

Nytkin Kerhotalolla on alkamassa kilpaileva tilaisuus: baari aukeaa kuudelta, makkara tirisee grillissä ja melkein jokainen arpa voittaa. Ja tietysti tanssit, uusi lattiakin juuri talkoovoimin asennettu. Viikolla Kerhotalolla pyöritetään bingoa, kansantansseja ja elokuvia, Kaurismäestä komisario Palmuun.

– Nämä uudet talvenviettäjät, Lumilinnuiksi kutsutut, eivät yleensä leimaudu kumpaankaan leiriin, vaan valitsevat yhteisön toiminnasta sen, mikä sopii parhaiten omalle vartalolle, tietää Nina.

Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.
Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.

Tänä iltana Suomi Talolla on tavallistakin enemmän jaloa paatosta. Veteraanijuhlan aluksi sisään kannetaan liput. Taustanauhalta pärähtää vahingossa valssi, viimein löytyy oikea marssi. Mutta yhden lipunkantajan baretti on loppuun asti kateissa.

– Säikähtäisin, jos varjoisalla kujalla tulisitte vastaan, naurahtaa Anja Salin lipunkantajille.

Anjalla onkin varaa hilpeyteen. Hän on miehensä Tapion kanssa ollut kymmenen vuotta Suomi Talon kantavia voimia. Onnistunut jopa tasapainottamaan monitoimitalon kuralle päässeen talouden. Hyvin tänään ovat onnistuneet myös keittiön vapaaehtoiset. Häränlihasta haudutettu karjalanpaisti ja muussi maistuvat satapäiselle juhlakansalle.

Ruokarukouksen jälkeen palmunlehvillä koristellulle lavalle kiipeää ensimmäinen esiintyjä ja vetäisee Eldankajärven jään. Sitten on vuorossa runoilija, jonka säkeissä aukeavat hurmeiset kummut. Yhtä aikaa kiehtovaa ja kummallista. Kuin olisimme siirtyneet aikakoneella vuosikymmenien taakse.

Finnish War Veterans in America, Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa, on osa maailman vanhinta, 1934 perustettua veteraanijärjestöä, jonka piirissä on jäseniä ympäri Yhdysvaltoja. Nyt paikalle on sinnitellyt 14 veteraania, ja kommodori Stålhammer puhuu kauniisti siitä, miten vetovastuu on vaihtunut, mutta viesti jatkuu: ”Suomi ei uhoa, mutta on valmis koviin tekoihin.”

Myös kerrosta ylempänä, Vapauden hinta -museossa vaalitaan maamme kunniaa, kansainvälisin maustein. Kiistelty legenda, Vietnamissa alas ammuttu Lauri Törni on saanut oman nurkkauksen, Suomen laajimman mitalikokoelman viereen. Koskettavin on aito talvisodan lumipuku, New Yorkista löytynyt. Ei haittaa, vaikka muuan taiteilija oli sitä ehtinyt hieman maalaustakkinaan käyttää.

Hetki sitten satoi kaatamalla. Nyt palmujen ympäröimän talon käärii iltarusko. Tervetullutta valovoimaa pilkahtaa myös lavalla, kun seudun julkkikset Eino Grön ja Raimo Sirkiä kajauttavat niin, että takarivissäkin on iho kananlihalla. Sirkiän puoliso Cynthia Makris työskentelee nykyisin Floridassa kiinteistönvälittäjä, mutta laulaa uskottavasti keimaillen otteen 30-luvun musikaalista Showboat.

Menetetty sukupolvi

Show must go on, vaikka rakastettu kunniakonsulikaan ei tiedä, mistä löytyy perinteen jatkajia. Millä houkuttimilla? Toisaalta Pekka Mäkilä alias Peter Makila on haltioissaan kuultuaan Finland Foudationin juuri saamasta 100 000 dollarin lahjoituksesta, josta riittää jaettavaksi stipendi poikineen.

– Harvemmin tipahtelee enää pienempiäkään summia.

Turusta kotoisin oleva Mäkilä tuli ensi kertaa Floridaan jo opiskelijana, ja muistaa miten nuorta väkeä ei silloinkaan osattu valjastaa mukaan toimintaan. Muistaa senkin, miten isä ja eno kävivät eri haaleilla.

– Nyt taidamme itse syyllistyä samaan.

"Ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan."

Parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuneella Mäkilällä ja hänen vaimollaan Arjalla on kolme aikuista lasta. Suomen kieli sujuu vielä lapsiltakin, saavutus sinänsä, mutta muuten he ovat amerikkalaisen yhteiskunnan kasvatteja.

– Tämä sukupolvi taitaa olla menetetty, mutta ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan, toivoo Mäkilä, joka pyörittää Lake Worthin pääkadulla vakuutuksia myyvää firmaa.

Kunniavirkansa puolesta hän auttaa myös seudulla satunnaisesti matkailevia. Jo alkuvuodesta kymmenkunta suomalaista on hukannut passinsa. ”Puuhapete” tekee myös paljon sellaista lohtu- ja pelastustyötä, mikä ei kunniakonsulin virkaan kuulu. Harhailevista suomensukuisista dementikoista alkaen.

Worth Avenuen hillittyä Charmia.
Worth Avenuen hillittyä Charmia.

Kipeä kunnostuksen kaipuu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet erityisen laihoja. Vuonna 1972 talkootöinä rakennettu Lepokoti on ollut Floridan suomalaisyhteisön kipupiste jo vuosia. Suomensukuisille vanhuksille perustettu hoitolaitos on nyt avattu myös muille, mutta rapistumaan päässyt rakennus ei ole kovin vetovoimainen. Potilaspaikkoja on 160, joista käytössä on neljännes. Huhut toiminnan lopettamisesta ovat jatkuvia.

Hoitohenkilökunta on ammattitaitoista – sitä ei kiistä kukaan, mutta ammattilaisia olisi kaivattu myös talouspuolelle. Ei näitä eri taustajärjestöjä edustavia tunareita ja tyranneja.

Johtajien päitä on kyllä putoillut tiuhaan. Parkkipaikalla on järjestetty yöllisiä junttakokouksia ja ajoittain on huudeltu apuun sekä juristia että poliisia. Mutta taivaan tuuliin vuosien varrella hassatut miljoonat eivät palaa, vaikka tilat kunnostusta kipeästi kaipaisivat.

Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Taannoin päätettiin rakentaa kokonaan uusi hoitokoti. Suunnitteluun pantiin huima summa, samoin uuteen tonttiin. Jälkeen päin selvisi, ettei sille saakaan rakentaa.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Lepokodin länsisiivessä on unelias hämärä. Asukkaiden keski-ikä huitelee reilusti päälle 90 vuoden. Itäisessä siivessä hoidetaan vuodepotilaita. Hiljattain 100-vuotissynttäreitään juhlinut Emmi Kulkki ei ole kuitenkaan antanut periksi, kaavailee vielä ottavansa tatuoinnin. Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Musta hoitaja työntää kilisevää kärryä kohti aulaa. Päiväkahvin aika.

Maassa maan tavalla

Viisitoista vuotta leipomokahvilaa pyörittäneen Jouko Vaskivuon ovella riittää ruislimpun ostajia jonoksi asti. Palm Beach Bakery on myös se kohtauspaikka, jossa nekin suomalaiset, jotka muuten viihtyvät omissa oloissaan, piipahtavat katsomassa ilmoitustaulua. Ja kuulemassa pihaparlamentin kiihkeimmät kananotot.

Hyvin Vaskivuolla menee siinäkin mielessä, että hänen poikansa Mark ja Mike ovat osoittautuneet jauhopeukaloiksi ja jatkavat yrityksen toimintaa. Siinäkin on puolensa, että toukokuusta syyskuuhun tienoo on hyvin hiljainen, kun viimeinenkin puolen vuoden viisumilla saapunut lumilintu on lehahtanut takaisin Suomeen.

Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.
Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.

Tai Kanadaan, kuten seitsemänkymppiset Tanniset.

Puoli tuntia Lake Worthista itään on leppoisa, golfkenttien ympäröimä rivitaloalue. Sieltä löytyy myös Hannu ja Doris Tannisen talvipesä. Mutta kelataan nopeasti ihan alkuun.

Ensin yhdeksän päivää merillä: laivalla Lontooseen, josta junalla Plymouthiin ja Queen Elisabetilla Atlantin yli Halifaxiin. 9-vuotiaan pojan mielestä se oli pelkkää seikkailua.

Mikään pikkujuttu lahtelaisen Tannisen perheen muutto Torontoon ei vuonna 1951 kuitenkaan ollut. Vanhempien mukana matkasi 12 lasta. Se ylitti uutiskynnyksen myös Euroopassa – suurin siirtolaisperhe ikinä, vaikka osa isommista lapsista jäi Suomeen.

"Arki uudella mantereella oli aikamoista kituutusta."

Kyllä, syyt lapsilukuun olivat uskonnolliset. Ja syyt lähtöön enemmän poliittiset kuin taloudelliset. Leipomoa pyörittänyttä isä-Tannista epäilytti Suomen tulevaisuus kommunismin varjossa.

– Arki uudella mantereella oli pitkään aikamoista kituutusta. Isän oli vaikea löytää kunnon työtä, ja meitä lapsia kiusattiin koulussa, mutta aika nopeasti löytyivät omatkin nyrkit. Vielä nopeammin tarttui uusi kieli, muistelee Hannu, vieläkin harjastukka.

Omilla jaloillaan hän on seissyt 16-vuotiaasta, pyörittänyt isänsä tavoin monenlaista bisnestä, lihakarjasta autokauppaan ja maalausliikkeeseen.

Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.
Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.

Parikymppisenä Hannu teki visiitin Suomeen. Katseli touhua aikansa ja tajusi maan kovasti muuttuneen. Päätös paluusta rapakon taakse oli helppo.

– Maassa maan tavalla. Mutta vaimoksi toivoin löytäväni suomalaista syntyperää. Sellaisen, joka ei koko ajan itke ikäväänsä.

Seuroista löytynyt Doris, neljännen polven suomalainen, ei itkenyt vaan vei sydämen.

Lapsia Tannisille on siunaantunut kymmenen – ja lapsenlapsia 70. Ei Hannu kaikkien nimiä muista, mutta kirjanpitäjänä työskennellyt Doris hallitsee tämänkin yhtälön. Kerran vuodessa pyritään tapaamaan koko pesue.

Tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä. "Liian liberaaleja", puhisee Hannu.

Huomiseksi odotellaan taas muutamaa lastenlasta tänne Floridan-mummolaan, snorklaamaan ja alligaattoreita katsomaan.

– Onhan se wonderful, kun lunta Vancouverissa on vielä puoli metriä.

Lake Worthin seudulle Hannua vetää sekin, että hänestä on ”lysti puhua fingelskaa”. Vaikka monet tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä...

– Liian liberaaleja, estottomasti Obamaa ihailevia, puhisee pesunkestävä republikaani nahkasohvansa uumenista.

Tannisten Kanadan-koti on maalaistalo, jonka pellot on vuokrattu meksikolaisille.

– Maailman paras mansikka tulee sieltä!

Suomenkin satoa Hannu käy maistelemassa muutaman vuoden välein. Ja tapaamassa sitä siskoa, joka ei ole koskaan rohjennut veljensä amerikkalaiseen arkeen astua.

– Joku sitkeä lanka meidän välillä vielä on.

Monen Suomi-seurojen aktiivin napanuora synnyinmaahan muistuttaa vuorikiipeilijän turvaköyttä. Se on hyvä olla vyötäisillä, vaikka ei tarvitsisikaan. Parasta on se, että matkan päästä (mieli)kuvan vanhasta kotimaasta voi rajata mieleisekseen.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.

Lämpö houkuttelee suomalaiset Floridaan

Floridaan muuttaa tuhat ihmistä päivässä, suurin osa heistä on lämmön houkuttelemia eläkeläisiä, snowbirdeja. Työn perässä tulleista valtaosa on latinoja. Erityisen hyvin sen näkee ja kuulee Miamissa. Myös sadan mailin päässä Lake Worth-Lantanan suomalaisseuduilla väki on vuosien varrella vaihtunut, mutta edelleen suomalaiset, 20 000–30 000 ihmistä sesongista riippuen, ovat alueen suurin kielivähemmistö.

Suomalaiset ovat kulkeneet näitä raitteja jo sata vuotta. Ensimmäisinä tulivat rikkaita perheitä palvelleet piiat, joista moni sai sen verran rahaa kokoon, että saattoi ostaa Lantanan liepeiltä pikku talon. Jämptissä maineessa olevat suomalaiset ovat yhä haluttua työvoimaa.

Viime vuosiin saakka kaikki palvelut kehdosta hautaan on voinut saada suomenkielellä. Vielä 80-luvulla suomalaisia motellien ”runnareita” oli kymmeniä. Enää ei ainuttakaan. Samalla tyrehtyi räyhäturistien virta.

Parturi-kampaamoja on yhä muutama, samoin hierojia. Tarjolla on myös korjauspalvelua, leipomoa ja lakifirmaa, autonvuokraajaa ja kukkakauppaa.

Kiinteistönvälittäjiä on toistakymmentä. Roistojakin on joukkoon mahtunut. Muuan suomalaissyntyinen lakimies menetti hiljattain oikeutensa, kun jäi kiinni kielitaidottomia huijattuaan.

Mutta suomalaisten kirvesmiesten kädenjälki on kestänyt aikaa loistavasti. Vauraan Palm Beachin huolella entistetyn keskustan City Placen talot ovat heidän eloisia muistomerkkejään. 

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.