Floridan suomalaisseuduilla riittää vielä ruisleipää – ja jaloa paatosta. Moni asia on muuttunut ja kadonnut, mutta hunajaisessa rantahiekassa voi yhä aistia valkoisten ja punaisten rintamalinjoja. Lähdimme katsomaan, mistä perinteen vaalijat voimansa ammentavat. Ja miltä Suomi näyttää tämän päivän siirtolaisten silmin.

Itku purskahtaa pintaan väkisin. Helähtää hetken päästä nauruksi. Marjatta Nieminen, 86, liitettiin juuri Suomen Leijonan ritarikuntaan.

Päälleenkin Marjatta on pistänyt parasta, Kaukolan kansallispuvun. Sormet sipaisevat niukkaa liiviä ja hakeutuvat mitalin päälle, sydämen puolelle. Käsistä näkee, että ne ovat työhön tottuneet.

– En osaa jouten olla!

Kunniamerkki myönnettiin Marjatalle ja neljälle muulle amerikansuomalaiselle heidän ansioistaan isänmaan kulttuurin ja perinteen vaalijana. Mutta mitä se isänmaallisuus tarkoittaa ihmiselle, joka on juurtunut Floridan multiin vuosikymmeniä sitten?

Vakavaa paikkaa. Ja rakkaudentyötä – arkisemmin ilmaistuna ilmaista työtä. Moni Suomi-kuvan vapaaehtoinen vaalija ei paljon muuta ehdikään kuin järjestää varainkeruutilaisuuksia. Kokata, leipoa, tiskata, siivota, korjata... Suhata omilla bensoilla, puuhata museossa ja vääntää papiljotteja Lepokodin vanhusten tukkaan.

– Minulle tärkeintä on tunne. Tunne, että olen tarpeellinen, kiteyttää Marjatta.

Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.
Marjatta Nieminen saa mitä ansaitsee, ritarillisia pusuja.

Ja tarpeellinen hän oli jo 16-vuotiaana lääkintälottana. Sen viimeisen sotakesän kaaoksessa, jossa liian moni samanikäinen sotilas kuoli käsiin. Ihan lapsia vielä.

Kyllä se jätti jälkensä, vaikka omia sotiaan Marjatta kävi myöhemminkin. Perusti leninkiliikkeen Lappeenrantaan ja sitten huoltoaseman Mikkeliin.

– Yötäpäivää olin töissä, ja viisikymppisenä ihan loppuun palanut. Kaksi syöpään kuollutta poikaani haudannut.

Tänne ison veden taakse hän lähti siskonsa perässä, tasapainon löytääkseen.

– Mutta vieläkään en tiedä, mitä se vanhuus on!

Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Viime yönä Marjatta mietti, miten järjestäisi Suomi Talon juhlasalin pöydät tavallista fiksummin. Veteraanijuhlan seremoniamestarit kun ovat Washingtonista asti Lantanaan lentäneitä, Suomen Yhdysvaltojen suurlähettiläs Ritva Koukku-Ronde ja kommodori Timo Stålhammer.

– Minä puhun – sotilas toimii, kiteyttää suurlähettiläs, kun kommodori näprää komentajamerkin nauhoja eversti Harry Mannerin kauluksen alle.

– Yksin tämä onkin erittäin vaikea pukea, keventää Stålhammer.

Yksin ei synny oikein mitään muutakaan. Porukan me-henki poreilee ja kihahtaa päähän kuin samppanja.

Yhtä totta on se, että yhteen hiileen puhaltaminen on ”suomalaisille pirun vaikeaa”. Eräänlainen asemasota jatkuu Floridassa vieläkin. Siinäkin mielessä, että moni Suomesta muuttanut kokee olevansa hierarkiassa paljon latinoja ja mustia korkeammalla. Ainakaan sekoittua ei haluta.

Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.
Puku tekee miehen. Einö Grön ja kommodori Timo Stålhammer.

Tynnyrissä kasvaneet

Tiukka lurexmekko erottuu joukosta. Tiukkaa on myös punaisen tukan alta putoileva teksti.

– Suomalaisilla siirtolaisilla on aina pitänyt olla kaikkea kaksi, klubitalosta ja kirkosta alkaen, ja rintamalinjoista pidetään kiinni. Aiemmin syyt olivat poliittiset, nyt lähinnä henkilökemialliset. Tämä kaikki on yhtä aikaa surullista ja surkuhupaisaa. Varsinkin nyt, kun tarvittaisiin voimien keskittämistä, ettei vuosikymmenien uurastus valu hukkaan. Eivät nämä tämän päivän aktiivit loputtomiin jaksa, muistuttaa Floridan Karjalaisten puheenjohtaja, viisikymppinen Nina Kojonkoski, joka tuntee itsensä perinnepiireissä ihan kakaraksi.

"Lasteni vuoksi olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna."

Tampereella varttunut kauppatieteiden maisteri muutti perheineen Floridaan viisitoista vuotta sitten. Alun perin piti viipyä vain vuosi pari. Mutta nyt hän kokee pitävänsä kädessään eräänlaista aikapommia.

– Kaksi nuorinta lastani ovat syntyneet täällä – ja heidän vuokseen olisin valmis palaamaan Suomeen vaikka huomenna. Että heistä kasvaisi kunnon suomalaisia. Valitettavasti mieheni ja 17-vuotias esikoisemme eivät ole muutosta innostuneet.

Ninaa ärsyttää useampikin asia, Lantanan rapistunut katukuva, ja erityisesti se, miten lapsia suojellaan ja hyysätään. Pakon sanelemana tai silkasta tottumuksesta.

– Moni täkäläinen nuori on niin tynnyrissä kasvanut, ettei hänellä ole mitään kykyä käsitellä itsenäisyyttään ja seksuaalisuuttaan, kun hän lähtee opiskelemaan. Sitten sattuu kaikenlaisia ylilyöntejä.

Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.
Nina Kojonkoskessa riittää virtaa. Samalla tulee vaalittua karjalaisuutta.

Taistelutahtoa tällä Suomi-koulua, tanssitunteja ja Dollari-jumppaa pyörittävällä naisella kyllä riittää. Jos lasten on käsketty tehdä esitelmä paikallisesta hyppyrotasta, aktiivinen äiti pyytää, että sen saa vaihtaa ilvekseen tai hirveen.

Taustalla suulähettiläs pitää juhlapuhetta, ja muistuttaa että Suomi on ”vähiten epäonnistunut ja korruptoitunut maa”. Seinältä menoa tarkkailevat Barack Obama ja Sauli Niinistö. Kattokruunujen välissä pyörii pikkuinen diskopallo.

Lumilinnut eivät leimaudu

Kaupungin toisella reunalla sijaitsee Kerhotalo (American Finnish Club), jota myös työväentaloksi kutsutaan. Nekin, jotka eivät sinne jalallaan astu, myöntävät sen toiminnan vetävän paremmin nuorempaa väkeä.

Nytkin Kerhotalolla on alkamassa kilpaileva tilaisuus: baari aukeaa kuudelta, makkara tirisee grillissä ja melkein jokainen arpa voittaa. Ja tietysti tanssit, uusi lattiakin juuri talkoovoimin asennettu. Viikolla Kerhotalolla pyöritetään bingoa, kansantansseja ja elokuvia, Kaurismäestä komisario Palmuun.

– Nämä uudet talvenviettäjät, Lumilinnuiksi kutsutut, eivät yleensä leimaudu kumpaankaan leiriin, vaan valitsevat yhteisön toiminnasta sen, mikä sopii parhaiten omalle vartalolle, tietää Nina.

Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.
Säpinää salissa. Happea haukkaamassa ystävykset Marjatta Grön ja Cynthia Makris.

Tänä iltana Suomi Talolla on tavallistakin enemmän jaloa paatosta. Veteraanijuhlan aluksi sisään kannetaan liput. Taustanauhalta pärähtää vahingossa valssi, viimein löytyy oikea marssi. Mutta yhden lipunkantajan baretti on loppuun asti kateissa.

– Säikähtäisin, jos varjoisalla kujalla tulisitte vastaan, naurahtaa Anja Salin lipunkantajille.

Anjalla onkin varaa hilpeyteen. Hän on miehensä Tapion kanssa ollut kymmenen vuotta Suomi Talon kantavia voimia. Onnistunut jopa tasapainottamaan monitoimitalon kuralle päässeen talouden. Hyvin tänään ovat onnistuneet myös keittiön vapaaehtoiset. Häränlihasta haudutettu karjalanpaisti ja muussi maistuvat satapäiselle juhlakansalle.

Ruokarukouksen jälkeen palmunlehvillä koristellulle lavalle kiipeää ensimmäinen esiintyjä ja vetäisee Eldankajärven jään. Sitten on vuorossa runoilija, jonka säkeissä aukeavat hurmeiset kummut. Yhtä aikaa kiehtovaa ja kummallista. Kuin olisimme siirtyneet aikakoneella vuosikymmenien taakse.

Finnish War Veterans in America, Suomalaiset sotaveteraanit Amerikassa, on osa maailman vanhinta, 1934 perustettua veteraanijärjestöä, jonka piirissä on jäseniä ympäri Yhdysvaltoja. Nyt paikalle on sinnitellyt 14 veteraania, ja kommodori Stålhammer puhuu kauniisti siitä, miten vetovastuu on vaihtunut, mutta viesti jatkuu: ”Suomi ei uhoa, mutta on valmis koviin tekoihin.”

Myös kerrosta ylempänä, Vapauden hinta -museossa vaalitaan maamme kunniaa, kansainvälisin maustein. Kiistelty legenda, Vietnamissa alas ammuttu Lauri Törni on saanut oman nurkkauksen, Suomen laajimman mitalikokoelman viereen. Koskettavin on aito talvisodan lumipuku, New Yorkista löytynyt. Ei haittaa, vaikka muuan taiteilija oli sitä ehtinyt hieman maalaustakkinaan käyttää.

Hetki sitten satoi kaatamalla. Nyt palmujen ympäröimän talon käärii iltarusko. Tervetullutta valovoimaa pilkahtaa myös lavalla, kun seudun julkkikset Eino Grön ja Raimo Sirkiä kajauttavat niin, että takarivissäkin on iho kananlihalla. Sirkiän puoliso Cynthia Makris työskentelee nykyisin Floridassa kiinteistönvälittäjä, mutta laulaa uskottavasti keimaillen otteen 30-luvun musikaalista Showboat.

Menetetty sukupolvi

Show must go on, vaikka rakastettu kunniakonsulikaan ei tiedä, mistä löytyy perinteen jatkajia. Millä houkuttimilla? Toisaalta Pekka Mäkilä alias Peter Makila on haltioissaan kuultuaan Finland Foudationin juuri saamasta 100 000 dollarin lahjoituksesta, josta riittää jaettavaksi stipendi poikineen.

– Harvemmin tipahtelee enää pienempiäkään summia.

Turusta kotoisin oleva Mäkilä tuli ensi kertaa Floridaan jo opiskelijana, ja muistaa miten nuorta väkeä ei silloinkaan osattu valjastaa mukaan toimintaan. Muistaa senkin, miten isä ja eno kävivät eri haaleilla.

– Nyt taidamme itse syyllistyä samaan.

"Ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan."

Parikymmentä vuotta Yhdysvalloissa ja Kanadassa asuneella Mäkilällä ja hänen vaimollaan Arjalla on kolme aikuista lasta. Suomen kieli sujuu vielä lapsiltakin, saavutus sinänsä, mutta muuten he ovat amerikkalaisen yhteiskunnan kasvatteja.

– Tämä sukupolvi taitaa olla menetetty, mutta ehkä lapsenlapsemme innostuvat kaivelemaan suomalaisia juuriaan, toivoo Mäkilä, joka pyörittää Lake Worthin pääkadulla vakuutuksia myyvää firmaa.

Kunniavirkansa puolesta hän auttaa myös seudulla satunnaisesti matkailevia. Jo alkuvuodesta kymmenkunta suomalaista on hukannut passinsa. ”Puuhapete” tekee myös paljon sellaista lohtu- ja pelastustyötä, mikä ei kunniakonsulin virkaan kuulu. Harhailevista suomensukuisista dementikoista alkaen.

Worth Avenuen hillittyä Charmia.
Worth Avenuen hillittyä Charmia.

Kipeä kunnostuksen kaipuu

Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet erityisen laihoja. Vuonna 1972 talkootöinä rakennettu Lepokoti on ollut Floridan suomalaisyhteisön kipupiste jo vuosia. Suomensukuisille vanhuksille perustettu hoitolaitos on nyt avattu myös muille, mutta rapistumaan päässyt rakennus ei ole kovin vetovoimainen. Potilaspaikkoja on 160, joista käytössä on neljännes. Huhut toiminnan lopettamisesta ovat jatkuvia.

Hoitohenkilökunta on ammattitaitoista – sitä ei kiistä kukaan, mutta ammattilaisia olisi kaivattu myös talouspuolelle. Ei näitä eri taustajärjestöjä edustavia tunareita ja tyranneja.

Johtajien päitä on kyllä putoillut tiuhaan. Parkkipaikalla on järjestetty yöllisiä junttakokouksia ja ajoittain on huudeltu apuun sekä juristia että poliisia. Mutta taivaan tuuliin vuosien varrella hassatut miljoonat eivät palaa, vaikka tilat kunnostusta kipeästi kaipaisivat.

Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Taannoin päätettiin rakentaa kokonaan uusi hoitokoti. Suunnitteluun pantiin huima summa, samoin uuteen tonttiin. Jälkeen päin selvisi, ettei sille saakaan rakentaa.

Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Lepokodin länsisiivessä on unelias hämärä. Asukkaiden keski-ikä huitelee reilusti päälle 90 vuoden. Itäisessä siivessä hoidetaan vuodepotilaita. Hiljattain 100-vuotissynttäreitään juhlinut Emmi Kulkki ei ole kuitenkaan antanut periksi, kaavailee vielä ottavansa tatuoinnin. Muistotkin ovat kultaisia, päällimmäisenä tanssit ja pojat.

Musta hoitaja työntää kilisevää kärryä kohti aulaa. Päiväkahvin aika.

Maassa maan tavalla

Viisitoista vuotta leipomokahvilaa pyörittäneen Jouko Vaskivuon ovella riittää ruislimpun ostajia jonoksi asti. Palm Beach Bakery on myös se kohtauspaikka, jossa nekin suomalaiset, jotka muuten viihtyvät omissa oloissaan, piipahtavat katsomassa ilmoitustaulua. Ja kuulemassa pihaparlamentin kiihkeimmät kananotot.

Hyvin Vaskivuolla menee siinäkin mielessä, että hänen poikansa Mark ja Mike ovat osoittautuneet jauhopeukaloiksi ja jatkavat yrityksen toimintaa. Siinäkin on puolensa, että toukokuusta syyskuuhun tienoo on hyvin hiljainen, kun viimeinenkin puolen vuoden viisumilla saapunut lumilintu on lehahtanut takaisin Suomeen.

Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.
Suomalaista ruislimppua, tänään leivottua.

Tai Kanadaan, kuten seitsemänkymppiset Tanniset.

Puoli tuntia Lake Worthista itään on leppoisa, golfkenttien ympäröimä rivitaloalue. Sieltä löytyy myös Hannu ja Doris Tannisen talvipesä. Mutta kelataan nopeasti ihan alkuun.

Ensin yhdeksän päivää merillä: laivalla Lontooseen, josta junalla Plymouthiin ja Queen Elisabetilla Atlantin yli Halifaxiin. 9-vuotiaan pojan mielestä se oli pelkkää seikkailua.

Mikään pikkujuttu lahtelaisen Tannisen perheen muutto Torontoon ei vuonna 1951 kuitenkaan ollut. Vanhempien mukana matkasi 12 lasta. Se ylitti uutiskynnyksen myös Euroopassa – suurin siirtolaisperhe ikinä, vaikka osa isommista lapsista jäi Suomeen.

"Arki uudella mantereella oli aikamoista kituutusta."

Kyllä, syyt lapsilukuun olivat uskonnolliset. Ja syyt lähtöön enemmän poliittiset kuin taloudelliset. Leipomoa pyörittänyttä isä-Tannista epäilytti Suomen tulevaisuus kommunismin varjossa.

– Arki uudella mantereella oli pitkään aikamoista kituutusta. Isän oli vaikea löytää kunnon työtä, ja meitä lapsia kiusattiin koulussa, mutta aika nopeasti löytyivät omatkin nyrkit. Vielä nopeammin tarttui uusi kieli, muistelee Hannu, vieläkin harjastukka.

Omilla jaloillaan hän on seissyt 16-vuotiaasta, pyörittänyt isänsä tavoin monenlaista bisnestä, lihakarjasta autokauppaan ja maalausliikkeeseen.

Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.
Hannu "Hans" Tanninen johtaa talvisin Floridan-mummolaa. Buickiin mahtuu useampikin lapsenlapsi.

Parikymppisenä Hannu teki visiitin Suomeen. Katseli touhua aikansa ja tajusi maan kovasti muuttuneen. Päätös paluusta rapakon taakse oli helppo.

– Maassa maan tavalla. Mutta vaimoksi toivoin löytäväni suomalaista syntyperää. Sellaisen, joka ei koko ajan itke ikäväänsä.

Seuroista löytynyt Doris, neljännen polven suomalainen, ei itkenyt vaan vei sydämen.

Lapsia Tannisille on siunaantunut kymmenen – ja lapsenlapsia 70. Ei Hannu kaikkien nimiä muista, mutta kirjanpitäjänä työskennellyt Doris hallitsee tämänkin yhtälön. Kerran vuodessa pyritään tapaamaan koko pesue.

Tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä. "Liian liberaaleja", puhisee Hannu.

Huomiseksi odotellaan taas muutamaa lastenlasta tänne Floridan-mummolaan, snorklaamaan ja alligaattoreita katsomaan.

– Onhan se wonderful, kun lunta Vancouverissa on vielä puoli metriä.

Lake Worthin seudulle Hannua vetää sekin, että hänestä on ”lysti puhua fingelskaa”. Vaikka monet tämän päivän suomalaiset ovat aika ärsyttäviä...

– Liian liberaaleja, estottomasti Obamaa ihailevia, puhisee pesunkestävä republikaani nahkasohvansa uumenista.

Tannisten Kanadan-koti on maalaistalo, jonka pellot on vuokrattu meksikolaisille.

– Maailman paras mansikka tulee sieltä!

Suomenkin satoa Hannu käy maistelemassa muutaman vuoden välein. Ja tapaamassa sitä siskoa, joka ei ole koskaan rohjennut veljensä amerikkalaiseen arkeen astua.

– Joku sitkeä lanka meidän välillä vielä on.

Monen Suomi-seurojen aktiivin napanuora synnyinmaahan muistuttaa vuorikiipeilijän turvaköyttä. Se on hyvä olla vyötäisillä, vaikka ei tarvitsisikaan. Parasta on se, että matkan päästä (mieli)kuvan vanhasta kotimaasta voi rajata mieleisekseen.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.

Lämpö houkuttelee suomalaiset Floridaan

Floridaan muuttaa tuhat ihmistä päivässä, suurin osa heistä on lämmön houkuttelemia eläkeläisiä, snowbirdeja. Työn perässä tulleista valtaosa on latinoja. Erityisen hyvin sen näkee ja kuulee Miamissa. Myös sadan mailin päässä Lake Worth-Lantanan suomalaisseuduilla väki on vuosien varrella vaihtunut, mutta edelleen suomalaiset, 20 000–30 000 ihmistä sesongista riippuen, ovat alueen suurin kielivähemmistö.

Suomalaiset ovat kulkeneet näitä raitteja jo sata vuotta. Ensimmäisinä tulivat rikkaita perheitä palvelleet piiat, joista moni sai sen verran rahaa kokoon, että saattoi ostaa Lantanan liepeiltä pikku talon. Jämptissä maineessa olevat suomalaiset ovat yhä haluttua työvoimaa.

Viime vuosiin saakka kaikki palvelut kehdosta hautaan on voinut saada suomenkielellä. Vielä 80-luvulla suomalaisia motellien ”runnareita” oli kymmeniä. Enää ei ainuttakaan. Samalla tyrehtyi räyhäturistien virta.

Parturi-kampaamoja on yhä muutama, samoin hierojia. Tarjolla on myös korjauspalvelua, leipomoa ja lakifirmaa, autonvuokraajaa ja kukkakauppaa.

Kiinteistönvälittäjiä on toistakymmentä. Roistojakin on joukkoon mahtunut. Muuan suomalaissyntyinen lakimies menetti hiljattain oikeutensa, kun jäi kiinni kielitaidottomia huijattuaan.

Mutta suomalaisten kirvesmiesten kädenjälki on kestänyt aikaa loistavasti. Vauraan Palm Beachin huolella entistetyn keskustan City Placen talot ovat heidän eloisia muistomerkkejään. 

Kun vierellä kulkee identtinen kaksonen, elämää sävyttää moni hauska sattumus. Helmikuun 2. päivänä vietetään valtakunnallista kaksosten päivää. Sen kunniaksi julkaisemme tämän ET-lehdessä vuonna 2010 olleen artikkelin.

Mauno Hakalan makuuhuonetta Jyväskylässä ja Paavo Hakalan kamaria Porissa koristaa sama kehystetty valokuva vuodelta 1930. Siinä kaksi taaperoa tapittaa totisina linssiin ajanmukaiset röyhelökaulukset rinnassaan.

– Maunolla on suu auki ja minä olen tuossa oikealla, Paavo esittelee.

– Voitimme kuvalla Suomen Kuvalehden joulunumeron yhdennäköisyyskisan, Mauno kertoo.

Identtisen kaksosten yhdennäköisyydestä erityisen kokemuksen sai Maunon vaimo Maija 50-luvun alussa.

– Veljekset olivat juuri päässeet sotaväestä ja Mauno oli saanut työpaikan samasta kaupasta, jossa minä olin töissä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin toisille tytöille, että tuo on sitten minun, älkää yrittäkö. Kun Paavo pari viikkoa myöhemmin pääsi sotaväestä ja tuli matkalaukku kädessään liikkeeseen, järkytyin pahasti. Olinhan juuri nähnyt Maunon eri vaatteissa ja samassa luulin hänen jo tulevan ovesta matkalaukku kädessään. En luonnollisesti tiennyt mitään kaksoisveljestä. Myöhemmin juttu on naurattanut meitä kaikkia, Maija muistelee.

– Mutta emme me koskaan käyttäneet tällaisia sekaannuksia hyväksemme, Paavo teroittaa.

– Me olimme kilttejä poikia, vakuuttaa Maunokin.

Äidin kuolema erotti

Viisilapsisen Hakalan perheen esikoisiksi syntyneet veljekset kertovat aina tunteneensa läheisyyttä, vaikka elämä vei heitä eri suuntiin pienestä pitäen. Perheen isä toimi myymälänhoitajana, mikä teki elämästä jo sinänsä liikkuvaista. Aina oli parempi kauppapaikka kiikarissa ja sen perässä muutettiin pitkin Pohjanmaata ja Keski-Suomea.

Suuri suru kohtasi perhettä, kun äiti kuoli lentävään keuhkotautiin poikien ollessa 8-vuotiaita.

– Sen jälkeen perheemme oli enää harvoin yhdessä. Joku meistä viidestä oli aina sukulaisissa eri puolella Suomea. Myös me Paavon kanssa jouduimme olemaan paljon erossa toisistamme. Kun isä avioitui uudelleen, siskomme Maija annettiin kasvattilapseksi isämme tädille Lapualle ja se oli meille kova paikka, Mauno kertoo.

Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.
Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.

– Maunon kanssa erillään ollessamme kaipasimme aina toisiamme. Kun sitten välillä pääsimme yhteen, se oli joka kerta elämys, Paavo huokaa.

– Meillä ei ollut kilpailua keskenämme vaan olimme sopuisia, Mauno muistaa.

– Äidin kuolemaan liittyvässä surussa olimme toisillemme korvaamaton tuki. Kun äitipuolen kanssa oli hankaluutta, tuimme toisiamme, Paavo toteaa.

Yhteiset ajatukset

Vaikka yhteisiä hetkiä oli harvassa, veljekset tiedostavat herättäneensä mielenkiintoa ja uteliaita katseita missä ikinä liikkuivatkin. Usein päälle sattui samantyyppinen vaatetus ja jopa vaimot ovat käärineet paketeistaan tismalleen samoja lahjoja, vaikkei miesväki ollut puhunut asiasta keskenään.

Veljesten yhdennäköisyys oli nuorempana niin taattu, että jos Mauno piipahti Porissa Paavon puodissa, häntä puhuteltiin aina kauppiaana. Tosin moni ihmetteli, miksei mies seiso tiskin takana palvelemassa.

Paavon häissä eräs tuttavalapsi ihmetteli, että mitähän tuosta tulee, kun sulhanen istuu kirkon penkissä toisen naisen kanssa eikä morsianta näy missään. Tosiasiassa sulhanen istui taksissa nuorikkonsa kanssa valmistautumassa h-hetkeen ja velipoika vaimoineen odotteli penkissä.

– Aikuisiällä olemme pyrkineet tapaamaan kerran vuodessa. Kun Paavo ja hänen vaimonsa Kaisu jäivät eläkkeelle sitovasta kauppiaantyöstä, olemme matkailleet yhdessä paljon, Mauno kertoo.

Yhdessä on kierretty etelän lomakohteissa. Erään kerran veljekset joutuivat jopa miesparin iskuyrityksen kohteeksi.

– Maija ja Kaisu kulkivat takanamme ja nauroivat, että nyt kävi pojilla säkä, Paavo muistaa.

Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.
Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.

Matkoihin kuului aina tanssi, joka veljeksiltä sujuu jitterbugia myöten.

– Muuten harrastukset ovat aika samansuuntaisia. Marjastusta ja mökkeilyä, Mauno kertoo.

Samat ovat myös asiat, jotka aiheuttavat päänvaivaa.

– Viime aikoina olen miettinyt kovasti tieteellistä maailmankuvaa ja peilannut sitä lapsuutemme tiukkaan körttiuskon ajatteluun. Pohdiskelen, miten ihminen ja maailmankaikkeus on saanut syntynsä, Mauno valottaa.

– Ihan samoja minä täällä ajattelen, nauraa Paavo.

Sama Espanjan tuliainen

Sisustusmakukin käy veljeksillä yksiin. Kun Mauno aikoinaan haaveili mustasta nahkakalustosta, niin eiköhän sellainen ollut Paavon olohuoneessa, kun seuraavan kerran tavattiin.

Veljekset ovat olleet mukana laajassa kaksostutkimuksessa vuosikymmeniä. Sen myötä he ovat saaneet runsaasti tietoa fysiologisesta yhteneväisyydestään. Pituus, paino ja monet geneettiset ominaisuudet ovat vuosikymmeniä kulkeneet samoja latuja. Viime aikoina sairastelu on laihduttanut Paavoa.

– Yksi varma erovaisuus meissä on pienten luonne-erojen lisäksi. Iän myötä minä olen herkistynyt magneettisille kentille ja tunnen esimerkiksi vesisuonet värähtelynä, Mauno kertoo.

– Minulla ei ole tätä ominaisuutta, mutta jos Mauno ottaa minua kädestä, niin johan värähtelee, Paavo heittää.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.
Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.

Jotain värähtelyä on sekin, että kun kotiinlähdön aika koittaa, Mauno toteaa omistavansa samanlaisen pusakan, jota veli vetää niskaansa.

– Ostin tämän Espanjasta, Paavo vastaa.

– No niin minäkin, Mauno kuittaa, ja vaimoja naurattaa. Onhan Espanjassa nyt muitakin takkeja!

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

12 faktaa kaksosista

  • Identtiset eli samanmunaiset kaksoset syntyvät, kun hedelmöittynyt munasolu jakautuu kahdeksi. Tällöin lasten geeniperimä kromosomien emäsparijärjestyksen osalta on täysin sama. Luonteissa voi silti olla suuriakin eroavaisuuksia.
  • Syytä munasolun jakautumiseen ei vielä tiedetä. Identtisten kaksosten fyysiset ominaisuudet ovat yleensä hyvin samankaltaiset pituutta ja painoa myöten.
  • Epäidenttiset kaksoset syntyvät, kun kaksi munasolua hedelmöityy samanaikaisesti. Tällöin kaksoset ovat erimunaiset.
  • Identtisyys voidaan tutkia määrittämällä riittävästi geneettisiä emäspareja. Synnytyksen jälkeen se voidaan todeta varmaksi, jos lapsilla on samat sikiökalvot.
  • Suomessa syntyy vuosittain noin 600–700 luonnollista kaksosparia. Synnytysten määrästä se on runsas prosentti.
  • 1990-luvun alkupuolella oli varsinainen kaksosbuumi lapsettomuushoitojen sivuvaikutuksena.
  • Kaksosia syntyy suuremmalla todennäköisyydellä äideille, joilla on jo useampi synnytys tai jotka ovat iäkkäämpiä.
  • Taipumus saada epäidenttisiä kaksosia kulkee suvuittain. Kansan suussa elää sitkeästi uskomus, että kaksosuus hyppää sukupolven yli. Tätä uskomusta ei ole tieteellisesti todistettu.
  • Kaksoset eivät poikkea ominaisuuksiltaan valtaväestöstä eivätkä sairasta sen enempää kuin muutkaan.
  • Kaksosten elinikä ei yleensä ole sama. Toinen voi elää vuosikymmeniä pidempään.
  • Naiskaksosten on todettu elävän kiinteämmässä suhteessa toisiinsa läpi elämän kuin mieskaksosten.
  • Kaksosten elämässä on usein paljon samankaltaisuutta. Aikuisiällä kaksosten sosioekonominen asema on yleensä samankaltainen. Asiaa selittää kaksosuuden lisäksi yhteinen kasvuympäristö.

Asiantuntijana Kansanterveystieteen laitoksen johtaja, professori Jaakko Kaprio

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 14/2017

Poliisi-TV:stä tuttu Raija Pelli oli mukana tekemässä kirjaa uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista. Hän on huolissaan siitä, että monia houkutellaan uskonyhteisöihin huijaamalla. 

– Nykypäivä on tehnyt uskonyhteisöjen konsteista järeämpiä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten uskonyhteisö kokoontui patologian laitoksella ja yritti herättää ruumiinavauksen läpikäynyttä ruumista kuolleista, Raija Pelli kertoo.

Pellin ja Terho Miettisen keväällä julkaistu teos Harhaanjohtajat (Docendo) kertoo uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista.

– Teimme töitä ripirinnan, koneet vierekkäin. Prosessi oli raskas. Materiaalia oli erilaisista uskonyhteisöistä varmaankin tuhat sivua. Karsimme tekstiä vuoden verran ja päivitimme teokseen myös tämän päivän uskonnollisia huijareita. Taloudellista menestystä ja valtaa tavoitellaan uskonyhteisöissä surullisen paljon edelleen, Pelli kertoo.

– Aihe oli minulle tuttu Poliisi tv:n ajoilta. Esimerkiksi Jehovan todistajien hylkäämät lähtijät ja heidän kokemansa hengellinen väkivalta olivat säännöllisesti esillä.

Raija Pelli kertoo seuraavansa vapaan seurakunnan saarnaaja Pirkko Jalovaaran oikeuskäsittelyä.

– Olen istunut Jalovaaran oikeudenkäynnit alusta loppuun, tapaus kiinnostaa minua kovasti.

"Kusetus ei sovi arvoihini"

Pelli kertoo itse olevansa luterilainen tapakristitty.

– Käyn vain jouluisin kirkossa, enkä ajattele olevani erityisen hurskas ihminen. Rakkauden kaksoiskäsky, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on minulle tärkeä. Olen mukana kirkon vanhustyössä, pidän lukupiiriä Kauniaisten seurakunnassa. Arjen tasolla toteutan siis jonkinlaista teologista pohdintaa.

Pelli toteaa, että hänen omaan arvomaailmaansa eivät sovi kuppaus tai kusetus. Siksi uskonnollisten harhaanjohtajien tutkiminen tuntui tärkeältä.

– Lähes aina jäseniään hyväksikäyttävät uskonyhteisöt lupaavat enemmän kuin antavat, luvataan esimerkiksi ihmeparantumisia, joita ei tosiasiassa ole olemassakaan. Usein huijauksien kohteena ovat hädänalaiset ihmiset. Esimerkiksi iäkkäät ihmiset saatetaan houkutella kilpailemaan paremmista taivaspaikoista.

Lasten asema huolettaa

Pelli kantaa huolta erityisesti lapsista ja nuorista, jotka eivät voi valita omaa yhteisöään. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut epävarma teini-ikäinen on Pellin mukaan täydellinen kohde uskonyhteisön rakkauspommitukselle.

– Heidät vain vedetään vaativan uskonyhteisön arvomaailmaan kuin mankelin läpi.

Pellin mukaan myös lapsiasianvaltuutettu on ilmaissut huolensa uskonyhteisöissä kasvavista alaikäisistä.

– On vaikea kuvitella kasvamista maailmaan, jossa ihmiset kesken jumalanpalveluksen kaatuilevat, huutavat ja alkavat puhua siansaksaa. Kun aikuiset lähtevät viihteelle, he jättävät lapsensa turvalliseen hoitoon. Näin olisi tehtävä myös tällaisissa yhteisöissä.

Raija Pelli korostaa, ettei kirja tuomitse kaikkia uskonyhteisöjä.Vain ne, joissa ihmisten hyväksikäyttöä ilmenee taloudellisessa tai muissa muodoissa.

– Hengellisyys on voimavara, joka tukee ihmisiä monissa tilanteissa. Tärkeintä on, ettei kukaan käytä hengellisyyden varjolla sinua hyväkseen.

Raija Pelli muistetaan erityisesti Poliisi TV:n tekijänä ja juontajana. Lue lisää Pellin kuulumisista ET:n numerosta 15/2017.

 

 

 

vieras

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Ännä kirjoitti: Mihin voin paeta kun poliittiset tahot ottavat enemmän kuin antavat? Toisin sanoen, Miten voin sanoutua irti nykysuomen järjettömyydestä? Kaikille niille jotka vastaavat : muuta pois vastaan että mielelläni jahka maksatte minulle käyvän hinnan omistamistani kiinteistä suomessa sijaitsevista asseteista, eli saan rahani pois tästä läävästä. On se poliittisten päättäjien touhu yli kansan tahdon kamalaa jos suomalaisille on "rajat auki ulos maastaan" ilmiö alkanut toimimaan. Ei...
Lue kommentti
-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Vierailija kirjoitti: Lue koko artikkeli läpi ajatellen mitä siinä sanotaan. Myös artikkelissa mainittu kirja on lukemisen arvoinen. Jos et vieläkään vakuutu mistä tässä on kysymys, tutustu Uskontojen uhrien verkkosivuihin. Siellä todelliset henkilöt kertovat karuja tarinoita uskosta, josta ei tullut turvallinen ja hyvä olo. Pelli ei syytä kaikkia uskonsuuntia. Ne uskovaiset, jotka uhkailevat, kiristävät, tuomitsevat, petkuttavat rahaa ja vaativat vanhempia kieltämään omat lapsensa kannattaakin...
Lue kommentti

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."