Marjan elämässä riittää unelmia. – Suorastaan tehtailen niitä!
Marjan elämässä riittää unelmia. – Suorastaan tehtailen niitä!

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään. Sekä kirjoillaan, joista uusin, Sydämeen tatuoitu, ilmestynyi juuri, maaliskuussa 2017.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014. Teksti on päivitetty 27.3.2017.

Mitä Marjalle kuuluu keväällä 2017?

Maaliskuussa 2017 Marja Korhoselle kuuluu monenlaista hyvää:

"Olen elämäni kunnossa fyysisesti :)" , hän vastaa sähköpostilla ET:n toimittajalle Irina Björkmanille, joka voinnin lisäksi kysyi Marjalta hänen uudesta kirjastaan Sydämeen tatuoitu.

Marja kertoo, että idea kirjasta puski päälle syyskuusta 2015 lähtien, hänen palattuaan Rhodoksen lomalta.

"Yritin sysätä ajatusta pois, mutta puoli vuotta työstin kirjaa öisin tiedostaen ja tiedostamatta.. Sitten huhtikuussa 2016 jättäydyin vain kirjoittamaan kuin hullu! Käsikirjoituksen jätin nimipäivänäni 15.8.2016."

"Halusin avata elämääni ja ajatuksiani - jotta ihmiset saavat OIKEAA tietoa. + kerron, miten Häivähdyksiä muutti elämääni :)", Marja kirjoittaa viitaten aiempaan, vuonna 2014 ilmestyneeseen kirjaansa.

"Olen huojentunut, vähän jännittynyt vastaanotosta ja PÄÄTTÄVÄINEN: haluan kirjani maailmalle!"

Facebook-sivullaan Marja myös kertoo kuulumisiaan.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirjat: Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014 ja Sydämeen tatuoitu (Myllylahti) keväällä 2017.

 

 

 

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Poliisi-TV:stä tuttu Raija Pelli oli mukana tekemässä kirjaa uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista. Hän on huolissaan siitä, että monia houkutellaan uskonyhteisöihin huijaamalla. 

– Nykypäivä on tehnyt uskonyhteisöjen konsteista järeämpiä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten uskonyhteisö kokoontui patologian laitoksella ja yritti herättää ruumiinavauksen läpikäynyttä ruumista kuolleista, Raija Pelli kertoo.

Pellin ja Terho Miettisen keväällä julkaistu teos Harhaanjohtajat (Docendo) kertoo uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista.

– Teimme töitä ripirinnan, koneet vierekkäin. Prosessi oli raskas. Materiaalia oli erilaisista uskonyhteisöistä varmaankin tuhat sivua. Karsimme tekstiä vuoden verran ja päivitimme teokseen myös tämän päivän uskonnollisia huijareita. Taloudellista menestystä ja valtaa tavoitellaan uskonyhteisöissä surullisen paljon edelleen, Pelli kertoo.

– Aihe oli minulle tuttu Poliisi tv:n ajoilta. Esimerkiksi Jehovan todistajien hylkäämät lähtijät ja heidän kokemansa hengellinen väkivalta olivat säännöllisesti esillä.

Raija Pelli kertoo seuraavansa vapaan seurakunnan saarnaaja Pirkko Jalovaaran oikeuskäsittelyä.

– Olen istunut Jalovaaran oikeudenkäynnit alusta loppuun, tapaus kiinnostaa minua kovasti.

"Kusetus ei sovi arvoihini"

Pelli kertoo itse olevansa luterilainen tapakristitty.

– Käyn vain jouluisin kirkossa, enkä ajattele olevani erityisen hurskas ihminen. Rakkauden kaksoiskäsky, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on minulle tärkeä. Olen mukana kirkon vanhustyössä, pidän lukupiiriä Kauniaisten seurakunnassa. Arjen tasolla toteutan siis jonkinlaista teologista pohdintaa.

Pelli toteaa, että hänen omaan arvomaailmaansa eivät sovi kuppaus tai kusetus. Siksi uskonnollisten harhaanjohtajien tutkiminen tuntui tärkeältä.

– Lähes aina jäseniään hyväksikäyttävät uskonyhteisöt lupaavat enemmän kuin antavat, luvataan esimerkiksi ihmeparantumisia, joita ei tosiasiassa ole olemassakaan. Usein huijauksien kohteena ovat hädänalaiset ihmiset. Esimerkiksi iäkkäät ihmiset saatetaan houkutella kilpailemaan paremmista taivaspaikoista.

Lasten asema huolettaa

Pelli kantaa huolta erityisesti lapsista ja nuorista, jotka eivät voi valita omaa yhteisöään. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut epävarma teini-ikäinen on Pellin mukaan täydellinen kohde uskonyhteisön rakkauspommitukselle.

– Heidät vain vedetään vaativan uskonyhteisön arvomaailmaan kuin mankelin läpi.

Pellin mukaan myös lapsiasianvaltuutettu on ilmaissut huolensa uskonyhteisöissä kasvavista alaikäisistä.

– On vaikea kuvitella kasvamista maailmaan, jossa ihmiset kesken jumalanpalveluksen kaatuilevat, huutavat ja alkavat puhua siansaksaa. Kun aikuiset lähtevät viihteelle, he jättävät lapsensa turvalliseen hoitoon. Näin olisi tehtävä myös tällaisissa yhteisöissä.

Raija Pelli korostaa, ettei kirja tuomitse kaikkia uskonyhteisöjä.Vain ne, joissa ihmisten hyväksikäyttöä ilmenee taloudellisessa tai muissa muodoissa.

– Hengellisyys on voimavara, joka tukee ihmisiä monissa tilanteissa. Tärkeintä on, ettei kukaan käytä hengellisyyden varjolla sinua hyväkseen.

Raija Pelli muistetaan erityisesti Poliisi TV:n tekijänä ja juontajana. Lue lisää Pellin kuulumisista ET:n numerosta 15/2017.

 

 

 

-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Vierailija kirjoitti: Lue koko artikkeli läpi ajatellen mitä siinä sanotaan. Myös artikkelissa mainittu kirja on lukemisen arvoinen. Jos et vieläkään vakuutu mistä tässä on kysymys, tutustu Uskontojen uhrien verkkosivuihin. Siellä todelliset henkilöt kertovat karuja tarinoita uskosta, josta ei tullut turvallinen ja hyvä olo. Pelli ei syytä kaikkia uskonsuuntia. Ne uskovaiset, jotka uhkailevat, kiristävät, tuomitsevat, petkuttavat rahaa ja vaativat vanhempia kieltämään omat lapsensa kannattaakin...
Lue kommentti
Vierailija

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Lue koko artikkeli läpi ajatellen mitä siinä sanotaan. Myös artikkelissa mainittu kirja on lukemisen arvoinen. Jos et vieläkään vakuutu mistä tässä on kysymys, tutustu Uskontojen uhrien verkkosivuihin. Siellä todelliset henkilöt kertovat karuja tarinoita uskosta, josta ei tullut turvallinen ja hyvä olo. Pelli ei syytä kaikkia uskonsuuntia. Ne uskovaiset, jotka uhkailevat, kiristävät, tuomitsevat, petkuttavat rahaa ja vaativat vanhempia kieltämään omat lapsensa kannattaakin syyllistää. Varsinkin...
Lue kommentti

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.