Riitta Väisänen käy säännöllisesti meedion istunnoissa. Ymmärrystä hänellä riittää myös tallin mystisille tapahtumille.

Riitta Väisänen on viime vuosina kärsinyt monenlaisista terveysongelmista. Polven tekonivelleikkausta viivyttää nilkkaan pesiytynyt punajäkälä. Migreeni on ollut Riitalle viheliäisen tuttu vaiva jo nuoresta saakka. Lääkitystä vaativat myös korkea verenpaine ja sydämen rytmihäiriöt.

Jokapäiväistä stressiä lisää osaltaan huoli toimeentulosta, juontokeikkoja voisi olla enemmänkin.

Meedio välittää viestit

Vastauksia ja ratkaisuja elämänsä ongelmiin Riitta on etsinyt myös henkimaailman puolelta.

Hän käy säännöllisesti meedio Marja Pennasen järjestämissä istunnoissa, jotka saattavat kestää useita tunteja.

Monenlaista apua ja kannustusta Riitta kokee rajan takaa jo saaneensa. Erityisen ilahtunut hän on Pertti "Spede" Pasaselta saamistaan valoisista viesteistä.

– Jo eläessään Pertti antoi minulle valtavasti hyviä neuvoja. Nyt niille olisi entistä enemmän käyttöä.

Tallin ihme

Riitalla riittää herkkyyttä ja ymmärrystä myös kodin erikoisille tapahtumille. Seuraava ”sielunvaellustarina” tosin saa ihon kananlihalle kertojallakin.

– Ratsuni Sievä jouduttiin lopettamaan kaviokuumeen takia neljä vuotta sitten. Se yö oli kylmä ja myrskyinen ja koko tilanne kaikin puolin ahdistava. Samalla sekunnilla, kun hevonen sai piikin ja kaatui, sen viereen loikkasi jostakin ihan vieras punaturkkinen kissa. Samansävyinen kuin kuollut hevonen, samanlainen valkea läikkä päässä.

Kissa tuli ja jäi ja oli heti tallissa kuin kotonaan. Ihmeen hyvin se tuli alusta asti  toimeen myös talon koiran kanssa. Vähän myöhemmin Riitta nimesi kissan Karviseksi.

– Jotakin viestii sekin, että näin vuosienkin päästä kissan lempipaikka on  kuolleen hevosen nimikkokarsinan kupeessa.

Lue lisää Riitta Väisäsen kuulumisia ET Terveys -lehden numerosta 1/2017.

Vierailija

Henkimaailma on osa Riitta Väisäsen kivuliasta arkea

Pimeydestä elämään löytänyt kirjoitti: Jos näkee että sokea on menossa avantoa kohti.... voi sanoa hänelle että "Älä ihmeessä mene siihen suuntaan" Siinä ei pitäisi olla mitään väärää. Olet aivan oikeassa. Kristittyinä on meillä vastuuta lähimmäisestämme ja siinä ei todellakaan ole mitään väärää. Jos hän ei kuuntele, se on hänen ratkaisunsa, mutta lähimmäisen on velvollisuus kertoa jos näkee, että toinen on tuhoon menossa.
Lue kommentti

Suomi on 100 000 etunimen maa. Nimipäivä kuitenkin uupuu monelta, sillä almanakassa nimiä on vain 873. Onko sinulla suosikkinimi?

Tämän artikkelin kahdessa pääkuvassa esiintyy kaksi Reinoa (katso molemmat kuvat klikkaamalla nuolia). 

Reino Armas Jokinen syntyi 22.6.2014 Helsingissä perheen kolmanneksi lapseksi.

– Listasimme mieheni kanssa nimiä, jotka molemmat hyväksyimme. Tiesimme odottaa poikaa, kertoo Reinon äiti Jenni Järvelä.

Jääkaapin oveen päätyivät Reino, Ukko, Armas, Alvari ja Onni. Sisarukset ovat Aalto ja Martta.

– Reino oli Martan keksintö, hänen päiväkodissaan on Reino. Se jäi työnimeksi, ja sen jälkeen Reino alkoi tuntua oikealta ja muut nimet vääriltä.

Reino on tyytyväinen lapsi ja nauraa kukkuu-jutuille. Hän ottaa asiat rennosti.

Reino Veli Ilmari Porko puolestaan syntyi 18.4.1938 Kokkolassa perheen kuudenneksi lapseksi.

Reino-nimi annettiin kuuluisan kuplettimestari Reino Hirvisepän alias Pallen mukaan. Musisoija tuli nuoresta kaimastakin.

– Laulan kuorossa ja haitarille annan kyytiä Kälviällä vanhainkodissa, ystäväni soittaa kitaraa. Laulamme Kulkurin valssin, Metsäkukkia ja kansanlauluja. Elämä on mukavaa, Reino nauraa.

Nousevatko Raija, Ritva ja Pirkko?

Suomessa on suhteessa väestöön paljon enemmän etunimiä kuin monissa muissa maissa.

– Vielä 1980-luvun alussa suomalaisilla oli käytössä noin 32 000 etunimeä. 2000-luvulle tultaessa niitä oli jo 50 000, ja nyt nimistöä on lähes 100 000, kertoo dosentti Minna Saarelma-Paukkala Helsingin yliopiston almanakkatoimistosta.

Hän tuntee nimimuotien kehityksen ja povaa seuraaviksi suosikeiksi suurten ikäluokkien nimiä.

– Sitä on kuitenkin vaikea ennustaa, nouseeko Raija, Ritva vai Pirkko. Vauvan vanhemmat eivät ehkä valitse 1950-luvun suosikkinimeä vaan jonkun muun tuon aikakauden nimen. Esimerkiksi Venla ei ollut 1990-luvulla erityisen suosittu nimi, mutta nyt on.

Poika nimeltä Nietos

Suomessa myös annetaan poikkeuksellisen paljon nimiä, joita ei ole muilla.

– 2000-luvun tytöt ovat saaneet sellaisia uniikkinimiä kuin Karpalo ja Vanilja, pojat Nietos ja Jyly. Toissa vuonna syntyneistä tytöistä 6 prosenttia sai nimen, jota ei ole kenelläkään muulla. Pojilla luku oli 4 prosenttia.

Vuonna 2013 syntyneiden tyttöjen nimiä, joita ei ole muilla, ovat Karpalo, Kiuru, Mahla, Mesi, Niitty, Pihka, Puro, Tilhi ja Vanilja.

Samana vuonna syntyneiden poikien uniikkinimiä ovat puolestaan Nietos, Repo, Peippo, Silmu, Talvi, Tyrsky, Jyly, Routa, Huima, Koitto, Leimu, Nuotti ja Roihu.

Uniikkinimiä on paljon, sillä suosikkinimiäkin annetaan vain alle 2 prosentille ikäluokasta. Emma-nimen sai viime vuonna 445 tyttöä ja Onni-nimen 431 poikaa. Suomessa syntyy noin 60 0000 lasta vuodessa.

– Erikoisella nimellä vanhemmat haluavat korostaa lapsensa yksilöllisyyttä. He jopa ajattelevat persoonallisen nimen auttavan muita muistamaan lapsen. Toki myös maahanmuuttajat ja kahden kulttuurin perheet lisäävät nimimäärää. Vaikutteita otetaan televisiosarjoista, elokuvista ja muusta kulttuurista.

Neljä Markkua

Markuksi nimettiin 29 422 poikaa vuosina 1940–59. Tässä heistä neljä: 

Markku Klockars (vasemmalla) syntyi vuonna 1956 Helsingissä. "Vuodesta 1997 alkaen me Markut olemme kokoontuneet Porin Söörmarkun kylään Markunpäivänjuhlaan 25.4. Siellä henki tiivistyy, kun koolla on jopa satoja Markkuja. Sloganimme on Markku-nimi antaa pojalle positiivisen vireen ja terveen itsetunnon. Markkuun on naisen turvallista tukeutua. Jaamme myös Markunteko-ohjeita."

Markku Kuutschin syntyi vuonna 1965 Helsingissä. "Tuttavapiiriini kuuluu neljä Markkua, ja minun lempinimeni on Make. Olen aina tykännyt nimestäni, ja Markku-liiton ansiosta vielä enemmän. On hauskaa, kun monta päätä kääntyy Markkua huudettaessa." 

Markku Laakkonen syntyi 1952 Jyväskylässä. "Latinan Marcuksesta muodostettu Markku pääsi kalenteriin 1929 ja räjähti suosioon 1940-luvun lopulla. Vuonna 1996 perustettu Markku-liitto on edunvalvojamme, henkinen kotimme ja aktiivinen toimija."

Markku Vettenniemi syntyi 1964 Porissa. "Markku-liitto on antanut nimelle positiivista kaikua. Markunpäivänjuhlaan kokoontuu satoja Markkuja. Uudet jäsenet lyödään Söör Markuiksi. He muodostavat maan suurimman ritarikunnan."

Pieni perintö papalta

Etunimien kärkikymmenikkö on Suomessa melko pysyvä. Eeva ja Antti eivät koskaan kuulosta täysin mahdottomilta. Toisen nimen listalla pitävät pintansa vuodesta toiseen Helena, Katariina, Kristiina, Juhani, Johannes ja Olavi ja Tapani.

Monissa katolisissa maissa lapsille annetaan pyhimysten nimiä ja niiden kansanomaisia muotoja. Samoin isovanhempien mukaan nimeäminen on Euroopassa vahva perinne.

Islamilainen nimistö on suppea: profeetan perheenjäsenet, Koraanin keskeiset henkilöt sekä Muhammedin vaimojen ja tyttärien nimet. Muslimeilla on lisäksi kuvailevia, vaikkapa naisen kauneuteen liittyviä nimiä.

– Amerikassa ovat muotia intiaaninimet eli luontonimet, joilla on merkitys. Siellä ei ole nimilakia, joten etunimeksi voi antaa vaikka sukunimen.

Sarin ja Mikan ylivoimaa

Suomessa heräsi 1800-luvulla kansallisuusaate, suomalaisia nimiä suosittiin. Sitä ennen nimet olivat paljolti ruotsalaisia. Kirkonkirjoihin merkittiin Fredrika, vaikka henkilöä aina kutsuttiin Riikaksi.

– Nimenanto oli luovaa, ja uusia nimiä tuli satoja, kuten Rauha, Tyyne, Armas ja Tarmo. Monia nimiä annettiin ensin sekä tytölle että pojalle, esimerkiksi Suloa ja Rauhaa, Minna Saarelma-Paukkala toteaa.

Sota-aikana nimenanto yhdenmukaistui, sillä kansakunta halusi olla yhtä, tavallisia Pirkkoja ja Erkkejä. Suuret ikäluokat syntyivät vuosina 1945–50 ja tuon ajan suosikkinimiä olivat Kaija, Mirja, Raija, Jorma, Pentti ja Seppo. Tyttöjen yhdysnimet, kuten Eeva-Maija, tulivat muotiin.

– Samannimisyys oli Suomessa yleisintä 1960-luvun lopulla. Seitsemän prosenttia ikäluokasta saattoi saada nimen Sari tai Mika, Saarelma-Paukkala toteaa.

Itse keksitty jyrää

Suomen kieleen on helppo luoda uusia nimiä.

– Luontonimien lisäksi suosittu tapa keksiä nimiä on muunnella olemassa olevia. Henjan, Injan, Renjan ja Vinjan tunnistaa heti tytön nimiksi. Lumi-nimestä on kehitelty Luminja, Lumiina, Lumiella ja Lumiisa.

Perheissä on entistä vähemmän lapsia, ja siksi nimeen kiinnitetään paljon huomiota. Nykyään noin puolet vauvoista saa kolme etunimeä. Helsingin Käpylässä asuu ekohenkisiä ihmisiä, jotka voivat nimetä lapsensa niin sanotulla Käpylä-nimellä. Se on kulttuuri- tai luontonimi, kuten Kaarna ja Kivi.

Lapselle annetun niin sanotun euronimen halutaan kuulostavan kansainväliseltä. Esimerkiksi Anton ja Laura ovat tunnistettavia tytön tai pojan nimiä Euroopassa.

– Lähiönimissä kirjoitetaan Nico c-kirjaimella tai Alexandra x-kirjaimella, koska se vaikuttaa hienommalta. Voi miettiä, miltä nimi kuulostaa sukunimien Möttönen tai Mutikainen kanssa.

Neljä Ritvaa

Ritvaksi nimettiin 27 065 tyttöä vuosina 1940–59. Tässä heistä neljä:

Ritva Luhtala (vasemmalla) syntyi 1950 Turussa. "Olen toinen kaksosista, saimme hätäkasteessa nimet Ritva-Liisa ja Marja-Liisa. Meidät jätettiin synnytyslaitokselle ja annettiin kasvattilapsiksi. Lempinimeni on aina ollut Ritu."

Ritva Nurmi syntyi 1951 Perniössä. "Äiti kuvitteli Ritvan harvinaiseksi nimeksi. Kutsuin pienenä itseäni Utvaksi, ja jotkut sanovat minua Rituksi edelleen. Työelämässä olen törmännyt moneen kaimaan."

Ritva Räisänen (edessä) syntyi 1950 Ilomantsissa. "Nuorena käytin joskus toista nimeäni Margit. Monet kutsuvat minua Rituksi. Tuttavapiiriini kuuluu kuusi Ritvaa. Pitäisiköhän meidänkin perustaa yhdistys, kuten Markuilla on?"

Ritva Romero (oikealla) syntyi 1947 Jyväskylässä. "Lempinimeni oli lapsena Ippa. Veljeni väänsi Ritva Paavolan myös muotoon Patva Riivola, Pallukka ja Päälykkä. Teini-iässä olin Pändi. Oppikoulussa luokallani oli neljä Ritvaa. Opettaja kutsui meitä kaikkia sukunimellä."

Maistraatti pitää nimikuria

Nimilain mukaan tytölle ei saa antaa pojan nimeä ja päinvastoin, mutta uutta nimeä voidaan antaa kummallekin sukupuolelle, kunnes tilanne vakiintuu. Esimerkiksi Tuisku vakiintui tytön nimeksi.

Nimi ei saa olla kotimaisen nimikäytännön vastainen, siinä ei esimerkiksi saa olla numeroita. Nimestä ei saa olla lapselle haittaa.

– Maistraatti hyväksyy tai hylkää nimen ja voi pyytää lausunnon oikeusministeriön nimilautakunnalta. Hylätyt nimet ovat esimerkiksi muodoltaan hankalia. Niissä on suhuässiä ja heittomerkkejä. Pitkään keskusteltiin, onko Karhunpoika sopiva, eikä sitä hyväksytty, kertoo Minna Saarelma-Paukkala.

Esimerkiksi vuonna 2012 nimilautakunta käsitteli ja hyväksyi seuraavat tytön nimet: Semilla, Kalliope, Eveliia, Ruuti, Rosabella, Vivana, Tennessee, Salvia ja Evilia. Poikien nimistä samana vuonna hyväksyttiin Joa, Urhea, Aaros, Einri, Temppu, Roihu, Iloittu, Selassie, Mjölnir, Tuliotso, Filo, Roihi ja Karhu.

Almanakan nimipäiväluettelo uudistetaan joka viides vuosi. Vuonna 2015 siihen tuli 39 uutta nimeä, kuten Aava, Isla, Janni, Kiira, Melissa, Nanna, Pipsa, Eemi, Kasper, Nooa, Okko, Peetu ja Sisu.

– Almanakassa on nyt 873 nimeä. Uudistuksessa ei yleensä poisteta vanhoja nimiä. Okko poistettiin 1950-luvulla ja nyt se on tehnyt paluun.

Väestörekisterikeskuksen maksuton nimipalvelu: verkkopalvelu.vrk.fi/nimipalvelu

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Suosituimmat nimet ennen ja nyt

10 suosituinta nimeä 1945–50 syntyneillä

Tytöt: Kaija, Marja, Mirja, Pirkko, Raija, Raili, Riitta, Ritva, Sirkka ja Tuula.

Pojat: Hannu, Jorma, Jouko, Markku, Pentti, Pertti, Raimo, Reijo, Risto ja Seppo.

10 suosituinta nimeä 2010–16 syntyneillä

Tytöt: Maria, Sofia, Emilia, Olivia, Amanda, Aino, Aurora, Helmi, Matilda, Ilona.

Pojat: Juhani, Johannes, Mikael, Olavi, Onni, Matias, Oliver, Elias, Ilmari, Antero.

Ursula Kähäri vaalii Barbie-nukkeja niiden kauneuden vuoksi. Valtavan kokoelmansa hän haluaisi saada kaikkien nähtäväksi.

Suomesta löytyy maailman laajimpiin kuuluva Barbie-kokoelma. Yli 7 000 nuken perheen on kerännyt perniöläinen Ursula Kähäri. Harrastus alkoi vasta aikuisiällä, mutta ensikohtaaminen tapahtui 1960-luvun puolivälissä.

– Luokkatoverini vanhemmat toivat hänelle Barbien ulkomailta. Nukessa viehätti se, että sillä oli olevinaan aikuisen kroppa, Ursula kertoo.

Oman Barbiensa Ursula osti Stockmannilta ja  teki sille vaatteita itse. Innostus meni kuitenkin ohi vuodessa.

Lisää rahaa Kenillä? "Nukesta tarjotaan jopa 500 euroa"

Syksyllä 2006 Barbie palasi rytinällä viisikymppisen hammaslääkärin elämään, kun hänen työpaikkansa suljettiin kolmeksi kuukaudeksi vesi­vahingon takia.

– Minulla oli aikaa keikkua internetissä ja äkkäsin nettihuutokaupasta Marilyn Monroen näköisen Barbien. En tiennyt sellaisia olevankaan.

Barbie-nukkeja valmistava amerikkalainen Mattel-leluyhtiö oli alkanut 1980-luvun loppupuolella tuoda markkinoille keräilykappaleita.

– Hurahdin täysin. Keräilynuket ovat aivan eri asia kuin lelut.

Silkstone-sarjan aikuisten keräilynuket on valmistettu keraamisesta massasta.

Hinnat suhaavat kuin pörssissä

Ursula osti nukkeja harvoilta kotimaisilta harrastajilta ja siirtyi sitten Euroopan ja Yhdys­valtain markkinoille. Kokoelma karttui hurjaa tahtia. Vuonna 2009 se oli maailman suurin.

Mattel hallinnoi keräilyä. Se ei lähetä nukkeja muihin kuin amerikkalaisiin osoitteisiin, ja jos niitä haluaa Eurooppaan, ne pitää ostaa yksityishenkilöiltä.

Barbien ympärille muodostunut joukko pyörittää kasvavaa bisnestä. Keräilijät kautta maailman hamstraavat nukkeja ja myyvät niitä eteenpäin. Osa on ammattilaisia. Suomen suurin Barbie-yhteisö on thebdoll.com-nettisivusto.

– Nukkien hinnat vaihtelevat suhdanteiden mukaan, vähän kuin pörssiosakkeet. Esimerkiksi Platina-leimalla varustettuja sarjoja valmistetaan alle tuhat kappaletta, mikä tietysti nostaa hintaa.

Lelu-Barbiekin voi olla arvokas. Varsinkin avaamattomat rasiat 1960–70-luvuilta ovat keräilyharvinaisuuksia.

Ursula vinkkaa, että kuka tahansa pystyy rakentamaan oman Barbie-maailman tuunaamalla omat vanhat nukkensa.

– Kun pesee nukkien hiukset, pukee nätisti ja laittaa vitriiniin, pikkurahalla saa aikaiseksi kivan näyttelyn.

Brittinäyttelijä Audrey Hepburn on ikuistettu Barbie-nukeksi.

”Sitä voi vain tuijottaa"

Keräilijöiden eniten himoitsemaa ensimmäistä Barbieta vuodelta 1959 Ursulalla ei ole.

– Hinta on kova, eikä nukke ole minusta kovinkaan nätti.  Kerään nukkeja esteettisessä mielessä. Suosikkini on intiaaninainen Windrider, Tuulella ratsastaja. Se on aivan mahdottoman kaunis, sitä voi vain tuijottaa.

Barbie mielletään tietyn kokoiseksi, mutta yksi Ursulan nukeista on tikkuaskin mittainen, toinen melkein metrin.

– Barbie ei vanhene, koska se heijastaa aikansa ilmiöitä. Happy Family -sarjassa on isoäiti ja isoisä, mutta perusidea on, ettei Barbie ikäänny.

Ursulan mielestä Barbien pedagoginen arvo on suuri. Mattel on tuonut markkinoille ihonväriltään erinäköisiä nukkeja ja myös esimerkiksi pyörätuolissa istuvan Barbien.

Tällä hetkellä ei ole paikkaa, johon Ursulan nuket mahtuisivat esille. Niitä on ”kaksi rekka-autollista”.

– Yritän löytää tilan, jossa kokoelman ylläpito olisi taloudellisesti järkevää. Haluan, että nuket olisivat kaikkien nähtävillä.

Kirjailija Anita Konkka on kiertänyt öisin maailman ympäri ja reissannut pitkin lapsuuden maisemia. Unet ovat auttaneet ymmärtämään mennyttä ja päästämään siitä irti.

Kauppatorin Kolera-altaan laineilla keikkuu viikinkilaiva. Anita Konkka kiipeää sen kyytiin. Hänen tehtävänään on kertoa tarinoita venettä soutaville viikingeille ja tuoreelle sulhaselleen. On hurja myrsky ja Anitan on tarinoitava henkensä edestä, muuten vene uppoaisi.

– Ei kovin kannustava uni kirjailijan urasta haaveilevalle nuorelle morsiamelle, Anita Konkka nauraa.

Parikymppisen Anitan elämä oli tosin unennäön aikaan vaikeaa muuallakin kuin unissa.

– Olin menossa naimisiin, mutta elämä tuntui raskaalta. Vasta vähän yli 40-vuotias äitini teki kuolemaa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Eiväthän äidit noin vain kuole!

Kuoli kuitenkin. Mutta edelleen äiti elää Anitan unissa, niin kuin jo monta kymmentä vuotta sitten kuollut isäkin.

– Hän tuo usein unissa näytille uusia naisystäviään, kun äiti taas on aina hauras, Anita hymähtää.

"Lapsena en osannut erottaa unta ja totta toisistaan."

Yön ja päivän sekava keitos

Anita Konkka istuu Vuosaaren-kotinsa pöydän ääressä ja hämmentää kahvia. Koti ympärillä on kodikas ja näppärän kokoinen. Käden ulottuvilla on tietokone ja muutaman askelen päässä sänky. Kun siitä nousee, näkee meren. Se myrskyää harvoin samalla tapaa kuin nuoruuden unessa.

Sänky on Anitalle tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan. Olin isoäitini mielestä hirveä valehtelija, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G.Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.

"En uskaltanut työstää alitajuntaani kuin vasta keski-iässä."

Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia. Nuorena, viikinkiunen aikaan, hän ei ollut vielä löytänyt omaa ääntään, eikä näkemiensä unien kieltä.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Muutto, joka valaisi kodin

Pöydällä, kahvikupin vieressä, hymyilevät nuoren Anitan kasvot. Syksyllä 2014 ilmestyneen Unennäkijän muistelmat -elämäkerran kanteen valikoitui valokuva Anitasta äitinsä vierellä. He ovat kumartuneina kuvataiteilijaäidin freskotyön ääreen, jonka mallina Anita oli itseoikeutetusti seissyt. Se oli hänen tärkeä tehtävänsä tyttärenä, pysähtyä malliksi.

Anita kasvoi kulttuuriperheessä. Kodin seinien sisällä vanhempien välinen jännite ja heidän työnsä hallitsivat perhe-elämää. Kirjailija-kääntäjä-isä Juhani Konkan työt imaisivat usein täysin. Ja jos eivät työt, niin sitten alkoholi. Silloin perhe-elämä sai hiljentyä ympäriltä, sillä normaalitkin elämän äänet suuren kodin toisessa päässä olivat isälle liikaa. Jos naapurin pojan trumpetinsoitto häiritsi, se katkaistiin kirveellä uhaten.

"Ihailin isää, mutta silti aina petyin. Ristiriidan purkaminen vei vuosikymmeniä."

Isän herkästi vaihtuvien mielenliikkeitten seuraaminen langetti pitkän varjon Anitan lapsuuteen.

– Ihailin häntä valtavasti, mutta silti aina petyin. Tämä synnytti niin valtavan ristiriidan, että sen purkaminen vei vuosikymmeniä, Anita toteaa.

– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.
– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.

Elämä helpottui, kun Konkan perheestä muuttivat vanhemmat pois. Ensin isä uuden naisystävänsä luokse, ja pian sen jälkeen äiti. Hänen tosin piti lähteä vain kolmen kuukauden freskokurssille Italiaan, mutta matka venyi lopulta kolmeksi vuodeksi. Niin teini-ikäinen Anita päätyi pitämään huushollia pystyssä pikkuveljiensä kanssa. 

– Oikeastaan vanhempien lähtö oli helpotus, tuntui kuin koko asunto olisi valoistunut. Kotisisar kävi kerran viikossa laittamassa meille ruokaa ja siivosimme kun muistimme, Anita sanoo ja myöntää, että kerrankin häntä kadehdittiin. Kenelläkään ikätovereista ei ollut samanlaista vapautta.

Uneton terapiassa

Kun Anita alkoi kirjoittaa elämästään, hän tiesi, että unet viitoittaisivat matkaa. Niin paljon hän on niiden avulla purkanut omaa mennyttään.

Mutta minkälainen on hyvä uni? Anitan mielestä sellainen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Eikä itse tarina usein ole kummoinen, vaan tunnelma ja näyt. Hyvä uni voi kertoa pallosalaman matkasta lapsuuden kesäpaikkaan tai uuden tähtikuvion muodostumisesta taivaalle. Huono uni puolestaan loppuu kesken, jättää oudon jälkitunteen.

"Koin olevani huono äiti, huono kirjailija, epäonnistunut."

– Pahimpia ovat kuitenkin olleet jaksot, jolloin en ole nähnyt tai siis muistanut näkemiäni unia lainkaan. Silloin herää huoli, että mikä nyt on vialla.

Pitkä uneton vaihe osui hänen elämän siihen kohtaan, kun omat lapset olivat pieniä. Myös Anita sai lapsensa äitinsä tavoin nuorella iällä, kun oman uran etsintä oli vielä pahasti kesken. Ja myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Hän koki olevansa huono äiti, huono kirjailijan alku, kaikin tavoin epäonnistunut yksilö.

– Silloin päätin mennä terapiaan. Koin, etten ollut lainkaan yhteydessä itseeni ja alitajuntaani, olin hukassa.

Yli nelivuotisen terapian aikana Anita löysi unet uudelleen. Vaikka arki oli raskasta, öisin alkoi tapahtua. Anita tajusi potevansa syyllisyyttä jopa isänsä kuolemasta. Tämä oli kuollut samoihin aikoihin, kun Anitan esikoisromaani Irti ilmestyi.

– Kuulostaa absurdilta, mutta pohdin tosissani, oliko hän ehtinyt lukea käsikirjoitukseni ennen kuolemaansa. Käsittelin siinä aviokriisin ohessa myös ristiriitaista isäsuhdetta.

– En tietysti koskaan saa selville, lukiko hän sen, mutta terapian avulla syyllisyystaakka hiljalleen keveni. En muuttunut paremmaksi ihmiseksi tai äidiksi, mutta itsetuntoni koheni. Ja olen jopa voinut iloita siitä, että pojistanikin kasvoi lopulta hajamielisen äidin ansiosta yllättävän käytännöllisiä miehiä!

"Opin nauramaan itselleni. Sehän on heikkojen puolustuskeino, jonka avulla pysyy hengissä."

Huumorin ja häpeän ristiaallokko

Anita Konkan puhetta pilkuttaa nauru. Olkapäät hytkyvät herkästi ja suusta purkautuu tarttuvaa hekotusta. Silloinkaan, kun aihe on vakava, hän ei vaivu synkkyyteen.

– Löysin jo lapsena komiikan. Ylinäyttelin muille kehnouteni.

Anita koki lapsena olevansa muukalainen. Eikä se johtunut pelkästään isän inkeriläistaustasta.

– Olin kaikin puolin kömpelö: vasenkätinen, lukihäiriöinen ja siihen päälle vielä puolisuomalainen. Häpesin, mutta opin hiljalleen nauramaan itselleni. Sehän on klassinen heikkojen puolustuskeino, sillä tavoin pysyy hengissä.

Anita sanoo aina olleensa kiltti. Lapsena jopa niin, että se purkautui neuroottisena käytöksenä, vuoteenkasteluna ja todistuksen numeroiden väärentämisenä.

"Minun ikäpolveni kasvatus perustui syyllistämiseen ja varoitteluun."

Vielä aikuisena hänen päässään on kaikunut ankaran äidinäidin ääni, joka kertoo, mikä on sopivaa ja mikä ei.

– Minun ikäpolveni kasvatus perustui pitkälti syyllistämiseen ja varoitteluun, joissa isoäitini oli mestari. Hän juurrutti minuun häpeän, jota tunnen edelleen ihan arkipäiväisistäkin asioista. Saatan pohtia, onko tällainen käytös sopivaa ja hävetä jälkikäteen sanomisiani ja tekemisiäni. Jopa jotain ihan pikku asiaa, kuten sateenvarjoa käsivarrella, kun on poutasää.

Unien miehet päätyivät kirjaan

Unissaan Anita ei häpeä eikä syyllisty. Ehkä juuri siksi niiden kieli on aina vedonnut häneen. Lapsuuden ihmisten lisäksi hänen unissaan vierailevat säännöllisesti miesystävät eri elämänvaiheista. Siksi Anitan oli kirjoitettava heidät Unennäkijän muistelmiinsa. Niin kirjan sivuille ilmestyi muun muassa kirjailija Hannu Salama.

– Hänestä kirjoittamista jännitin varmasti eniten. En oikeastaan hänen reaktiotaan, vaan sitä, etten rasittaisi lukijaa katkeralla tilityksellä.

Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde oli polveileva ja ristiriitainen. Myös monet Anitan unipäiväkirjoistaan löytämät Salama-unet ovat hyvin vihaisia ja turhautuneita.

– Onneksi olin merkinnyt tarkkaan käymiämme keskusteluja ylös, niin kuvani hänestä ei ole niin musta, Anita nauraa.

Kirja ei esittele miestä pehmeässä valossa, mutta yhtä lailla se häikäisee myös kirjoittajansa silmiä.

"Isäni kuvasi kirjassaan tarkasti minun heikkouksiani. Päätin, etten tekisi samoin lapsilleni."

Anita kuvaa itsensä suhteissaan niin Salamaan kuin vaikkapa kuvanveistäjä Heikki Virolaiseen aika ristiriitaiseksi. Toisaalta hän on ripustautuva ja huomionkipeä, toisaalta hyvinkin herkästi itsenäisyyttä ja omaa työtä korostavana, jopa toisen menestystä kadehtiva. Myös miehet ovat jopa hilpeyttä herättävän epäjohdonmukaisia, kuin hyviä romaanihenkilöitä konsanaan.

– Ja lopultahan kaikki on fiktiota, sillä se on minun kokemukseni ja tulkintani elämästäni, ei totuus, Anita toteaa.

Kaksi elämänsä miestä hän jättää kirjassaan yllättävä vähälle huomiolle, nimittäin poikansa Jarkon ja Jyrkin.

– Isäni kuvasi omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämän antimet tarkasti minun heikkouksiani, sitä minkälainen olin. Että en oppinut lukemaan ajallaan ja olin laiska. Siksi päätin jo kauan sitten, että jos kirjoitan elämästäni, en määrittelisi lapsiani sanoilla kuten isäni teki.

Suurten tunteiden uniryhmät

Anita myöntää, että elämän ja unien läpikäyminen kirjaa varten oli raskas, monien vuosien projekti. Sen kirjoittaminen ei onnistunut enää sängyssä maaten, vaan konetta istualtaan päättäväisesti nakuttaen.

– Olen paljon pohtinut omaa kirjailijanuraani. Se on ollut aika vaivalloinen ja pitkään hyvin turhauttava, kirjoitin pitkään väkisin.

Anitan mielestä on onni, että nykyisin nuoret kirjailijanaluille on tarjolla erilaisia kursseja ja koulutuksia. Hän tuhersi yksin.

Vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihin saakka, Anitan ääni vahvistui ja hänellä alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä.

Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.
Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.

Myöhemmin hän kiinnostui myös toisten unista.

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa niistä tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään, eikä oikein jaksa nousta yöllä kirjoittamaan uniaan ylös.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaa, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isääkään ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.

Syntynyt: 5.2.1941 Helsingissä. Asuu Vuosaaren taiteilijakodissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, neljä lastenlasta.

Ammatti: Kirjailija. Julkaissut toistakymmentä teosta, joista muun muassa Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Omaelämäkerta Unennäkijän muistelmat (Teos) ilmestyi viime syksynä.

Harrastukset: Palstaviljely, venäläinen kirjallisuus, bloggaaminen. Kirjailijan päiväkirja -blogi vuodesta 2002 ja Sanat-blogi vuodesta 2005 lähtien.

Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.