Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut Aki ja Heli Palsanmäelle, että heidän pihalleen joskus vielä jonotetaan, he olisivat tikahtuneet nauruun. Nyt parin huutokaupassa nauraa yleisö.

Rössäkkää ei enää ole. Eikä tule, jos Aki Palsanmäki saa päättää. Hän istuu huutokauppasalinsa pienen tiskin takana ja katselee ympärillään levittäytyvää tavarapaljoutta. Siitä kaikesta pitäisi päästä eroon illan aikana. 

Ollaan Keski-Suomessa, pienessä maalaishuutokaupassa, kuten Aki Palsanmäki omaansa ja hänen vaimonsa Helin yritystä kutsuu. Sitä, jota sadattuhannet katsojat seuraavat televisiosta.

Mitä ihmettä on rössäkkä?

– Kaikenlaista epäkelpoa härpäkettä ja romua, rikkinäistä leivänpaahdinta ja sähkökojetta, Aki selostaa. 

Sellaista, jota riitti huutokaupassa enemmän kuin tarpeeksi ennen suosiota ja tv-julkisuutta. 

– Isäukko oli hentomielisempi ottamaan kaikenlaista myyntiin, sellaistakin, mikä ei taatusti myynyt, Aki huokaa, mutta näyttää silti tyytyväiseltä. 

Aleksi Nuotio kuvaa, kun Heli ja Aki katselevat illalla myytäviä tavaroita.
Aleksi Nuotio kuvaa, kun Heli ja Aki katselevat illalla myytäviä tavaroita.

Heli rakastaa leipomista, mutta väkeä on niin paljon, että huutokaupan herkut pitää tilata muualta.
Heli rakastaa leipomista, mutta väkeä on niin paljon, että huutokaupan herkut pitää tilata muualta.

Pöydillä lepäilee ehjää lasitavaraa, koriste-esineitä ja sopivassa määrin eksoottista rupeloa, tavaraa, jonka käyttötarkoitus on meklarillekin joskus hämärän peitossa. Se pitää mukavasti kaupanteossa pientä jännitystä yllä, kunhan sitäkään ei ole liiaksi.

– Ennen tätä isän työn jatkamista en ollut yhtään kiinnostunut vanhasta tavarasta, joten onhan tämä ollut pitkä tie. Kaikki, mitä olemme hommasta oppineet, olemme oppineet kantapään kautta. 

Väenpaljous on etu

On perjantai-iltapäivä. Aki ja Heli ovat saaneet illan huutokaupan tavarat pöydille. Ympärillä Huutokauppakeisari-sarjan kuvausryhmä asettelee mikrofoneja salin kattoon. Tila on yllättävän pieni. Siksi tuoleja levitellään pitkin pihamaata kuin kesäteatterin katsomoksi, jotta kaikki mahtuvat mukaan. 

Kun mikrofonit on ruuvattu paikoilleen, on aika ottaa muutama otos. 

"Ollaan sovittu, että jos kuvauksissa on jollain huono päivä, se pitää heti sanoa."

Olavi Virta alkaa laulaa suuhun sulavasta sokeripalasta, kun vanha, illalla myytävä gramofoni pärähtää käyntiin.

– Älä unta näe. En tanssi enkä pyörähtele mihinkään, Aki murahtaa ohjaaja Heli Turjan ehdotukselle, että pariskunta voisi ottaa muutaman paritanssipyörähdyksen. Niinpä ei tanssita, vaan Aki seistä harottaa kohtauksessa ilman ensimmäistäkään askelkuviota. Se saa kelvata. 

Jokaista sarjan jaksoa kuvataan kolme päivää, ja kuvaukset huipentuvat aina itse huutokauppaan. Sen lisäksi tulevat meklarointikeikat ja tavaran hankintareissut. Tahti on tiukka.  

– Onhan se, mutta onneksi näissä kuvauksissa on aina hyvä tunnelma. Ollaan sovittu, että jos jollain on huono päivä, se pitää heti sanoa, Heli Palsanmäki toteaa. 

Otosten jälkeen pariskunta päässee hetkeksi istahtamaan, ennen kuin kotitalon portit avataan. Jo nyt, kolme tuntia ennen huutokaupan alkua, portilla seisoskelee väkeä. Suurelle parkkipaikalle on kertynyt jo aamusta alkaen asuntoautoja päivää viettämään. 

Väki jonottaa huutokauppaan monta tuntia. Moni jopa yöpyy Palsanmäkien parkkipaikalla.
Väki jonottaa huutokauppaan monta tuntia. Moni jopa yöpyy Palsanmäkien parkkipaikalla.

Rössäkän häviämisen lisäksi väenpaljous on Akin mielestä toinen tv-suosion myötä tullut etu. Ja hyvä niin, sillä ilman väkeä huutokauppaa on hankala käydä. 

– Vielä muutama vuosi sitten oli välillä niin hiljaista, että mietimme vakavasti koko homman lopettamista. Kun väenkourallisen kanssa täällä koko illan mesosi, ei ollut kovin juhlava tunnelma, Aki toteaa. 

Omana ittenä vaan

Ei kannata jäädä väkijoukon eteen. Se on Akin neuvo, kun portit avataan. Neuvo on hyvä, sillä ensimmäiset todella rynnivät pihalle. 

Osa ihmisistä kasaantuu makkarakojun luokse, osa kerääntyy tarkastelemaan huudettavia esineitä. Kamerat surisevat. Ihmiset haluavat hanakasti yhteiskuvaan Keski-Suomen komeimmaksi mieheksi ja Vuoden tv-esiintyjäksi valitun Akin kanssa. 

– Välillä uteliaisuus hämmentää. Ei näin huutokauppapäivinä, vaan silloin kun väkeä tupsahtelee pihaan ihan kutsumatta, Heli myöntää. Hänelle julkisuuteen totuttelu oli iso juttu, hän kun on pohjimmiltaan aikamoisen ujo. 

– Ensimmäiset tuotantokaudet olin ihan kohmeessa, ja se näkyi sarjassakin. Nyttemmin olen rentoutunut, hän tuumii.

"Aina ollaan tehty tätä omina ihtenämme."

Myös Akia jännitti aluksi. Huutokauppakeisari väittää lapsena olleensa luokan hiljainen poika ja kärsineensä esiintymiskammosta niin, että esitelmätkin tuli pidettyä pulpetista.

– Kun ensimmäisen kerran olin täällä meklarina, jännitin niin, että hyvä kun pysyivät maljakot käsissä. Ja hyvä kun oli kymmenen asiakasta! Aki hymähtää. 

Nyt molemmat uskaltavat jo katsoa omia suorituksiaan tv-sarjassa suuremmin voihkimatta. 

– Jopa äitini on viime aikoina uskaltautunut kertomaan ihmisille, että olen hänen tyttärensä. Häntä ujostutti alkuvuodet, että mitähän ihmiset miettivät, joten ollaan ujoja jo monessa polvessa, Heli nauraa. 

Mutta kun kangisteluista päästiin, homma on alkanut sujua. 

– Aina ollaan tehty tätä omina ihtenämme. Kun ei osata muuta edes esittää, Aki summaa ja hörppää huikan vesipullosta.

Seuraavan kerran samanlaiseen ylellisyyteen on aikaa noin kuuden tunnin kuluttua. 

Erkki Kauppinen huutaa Arabiaa. "Maitokannuja on jo toistasataa."
Erkki Kauppinen huutaa Arabiaa. "Maitokannuja on jo toistasataa."

Poronsarvet löytävät ostajan. "Toisen jauhoin sun puuroosi", Heli letkauttaa Akille.
Poronsarvet löytävät ostajan. "Toisen jauhoin sun puuroosi", Heli letkauttaa Akille.

Vanhan perään huutajia

Hyvissä ajoin ennen huutokaupan alkua saapuu myös Erkki Kauppinen. Hän nappaa tiskiltä tottuneesti kahvin ja istahtaa penkille. 

– Erkki on vakikalustoa, Aki huikkaa ennen kuin häviää ihmismassaan. 

Erkki virnistää, tottahan se on. Hän on käynyt huutokaupoissa alusta alkaen, yli 27 vuotta. 

Erkki oli paikalla silloinkin, kun Aki meklaroi ensi kerran. Huutokauppa oli jäänyt Akille hänen isänsä kuoltua. Paikan kokenut meklari oli sairastunut, eikä Akilla, entisellä esiintymiskammoajalla, ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua itse nuijan varteen.  

– Ihan hyvin se meni, ei siinä kummempia hässäköitä ollut, Erkki toteaa. Hän muistaa antaneensa Akille yhden neuvon: meklari ei saa ikinä hermostua, vaikka kuinka huudettaisiin alhaisia hintoja. 

"Vanha kiehtoo niin, että varmaan kun akka kuolee, haen kunnalliskodista uuden tilalle."

– Eikä Aki ole hermostunut, vaikka välillä on ollut ankeita aikoja, Erkki sanoo. Hän on itsekin ahkera huutaja, tosin ei kesäaikaan. Silloin hinnoissa on hänen makuunsa liikaa turistilisää. 

– Kyllä tämä harrastus on kerryttänyt kotiin tuhansia tarpeettomia esineitä. Vanha kiehtoo niin, että varmaan kun akka kuolee, haen kunnalliskodista uuden tilalle.

Vaikka tänään on turistihinnat, pari esinettä miestä silti kiinnostaa.

– Kyllä nuo Valion paimenpoika- ja lehmäpatsaat menisivät hyvin hyllyn päällä kaiken muun turhan joukossa. 

Koko kansan Markku 

Erkin viereen istahtaa makkara kädessä mies, jonka paidassa lukee: ”Jokainen on oman elämänsä Markku.” 

Myös Markku Saukosta on tullut tv-ohjelman myötä julkkis. Hirvaskankaan McGyveriksi ristitty mies loihtii ohjelmassa  erilaisesta romppeesta kaikenlaista kiinnostavaa. Tälle päivälle hän on tuunannut vanhoihin ikkunapokiin peilit. 

Markku Saukolle huutokauppa on vastapainoa kaivinkoneen kopissa istumiselle.
Markku Saukolle huutokauppa on vastapainoa kaivinkoneen kopissa istumiselle.

Helena Tynellin maljakko on helppo myydä. Kuvaajat Aleksi Nuotio ja Kristian Isotalo katsovat lasiesinettä.
Helena Tynellin maljakko on helppo myydä. Kuvaajat Aleksi Nuotio ja Kristian Isotalo katsovat lasiesinettä.

Markku hymyilee niin leveästi, että on vaikea uskoa hänen istuneen jo täyden työpäivän kaivinkoneen kopissa. Tällä samalla pihalla hänkin aikoinaan tutustui Akiin.

– Tunsin jo Akin isän, ja Akiin tutustuttuani huomasin aika pian, että meillä huumori kohtaa. Ei olla kumpikaan ihan siitä yrmyimmästä päästä, Markku virnistää ja nousee vähän väliä nöyrästi pyytelijöiden keskelle yhteiskuviin.

– Onhan tämä vähän hämmentävää, kun joka kaupassa tunnistetaan. Mutta kun ei osoitettaan jakele, niin ihan mukavasti tässä vielä elellään, Markku sanoo ja nappaa rahastustuslaukun käteensä. Toinen työpäivä yhden perjantain aikana on alkamassa. 

Paljon puhetta huudoista

Palsanmäkien piha on tupaten täynnä, kun huutokauppa vihdoin alkaa. 

– Alin huuto viisi euroa, kymppiin asti alin korotus euron ja sen jälkeen kaksi euroa, luettelee Aki yleisölle. Hän marssii sisältä pihamaalle ja takaisin, sillä jokaisen huudon on kuuluttava monisatapäiselle yleisölle. 

Ihmiset tutkivat tarkoin huutokauppakohteita ennen kuin huutavat niitä.
Ihmiset tutkivat tarkoin huutokauppakohteita ennen kuin huutavat niitä.

Rahamies lahjoitti lelun pojalle.
Rahamies lahjoitti lelun pojalle.

Markku kulkee Akin perässä. Hän esittelee aina huudettavaa tuotetta ja rahastaa sen huudon päätteeksi. 

Aki etenee vauhdilla tavarasta toiseen. Aina välillä hän improvisoi jotain huutojen väliin. Myy Arvon penaalia tai kommentoi huutoja.

– Sitten kannattaisi siellä naisihmisten vähän höllentää ylimpiä nappeja, jos kuviin mielitte. Täällä on tänään Erotiikan Maailman toimittaja ja kuvaaja mukana, hän veistelee, ja naiset nauravat. 

Alkuun ihmiset huutavat selvästi aremmin. Se on Erkki Kauppisen mukaan aika tyypillistä. 

– Joskus saatan huutaa ensimmäisen vitosen ihan siksi, että päästään alkuun, hän kertoo. Erkki on asettunut istumaan salin perälle, muiden kanta-asiakkaiden kanssa. 

"Omia huonoja hankintoja ei kannata jäädä suremaan."

– Tässä porukassa huudetaan vähän, mutta puhutaan paljon, hän toteaa. 

No, huudetaan silti jotain. Huutojen edetessä miesjoukon jaloista löytyy muun muassa rautainen mötikkä. Sellaisella saa kuulemma veneen vedettyä vedestä maalle. Tosin venettä ei kenelläkään ole. 

– Aina silloin tällöin huudetut tavarat tulevat myöhemmin taas myyntiin, kun niille ei löydy kotona tarvetta. Mutta niin se vaan on, ettei omia huonoja hankintoja kannata jäädä suremaan. En oikeastaan edes muista niitä, Erkki nauraa. 

Panssarivaunu pitää saada

Ilta pimenee, mutta tavaraa tuntuu riittävän. Valion patsaat menevät, eivät Erkille, vaan ennakkohuutajalle. Gramofoni löytää uuden kodin, samoin Markun väsäämä ikkunanpokapeili. 

Jossain vaiheessa paikalle putkahtaa kaksi rahamiestä. Toinen heistä huutaa itselleen tukevilla hinnoilla erinäisiä kermanekkoja ja koriste-esineitä. Pihamaalla aletaan kuiskia. Selviää, että mies on voittanut juuri raveissa. 

Kun Aki Palsanmäki vitsailee, huutajia naurattaa.
Kun Aki Palsanmäki vitsailee, huutajia naurattaa.

– Aina välillä tänne tulee joitakin vähän ottaneina, kertoo keltaiseen huomioliiviin sonnustautunut Veikko Pellinen. Hän on hoidellut järjestysmiehen töitä vuosia muttei ole koskaan törmännyt täällä järjestyshäiriöihin. Eikä poliiseihin. 

– Jostain syystä täällä taitaa käydä vain mukavia ihmisiä, kaikki sopivat joukkoon. 

Kuin Veikon sanojen vahvistukseksi rahamiehet alkavat tehdä sopuisasti lähtöä. Toisella on käsissään iso läjä astioita, toisella vanha lelupanssarivaunu. Mies seisoo lelu kädessään hetken toimettomana, ennen kuin tekee päätöksen.

Hän ojentaa lelun pojalle, joka huusi sitä hänen kanssaan hetken kilpaa, ja kääntyy sitten sanaakaan sanomatta kohti porttia. Poika jää onnellisena silittelemään uutta aarrettaan, kun rahamiehet kömpivät tavaroineen taksiin. 

Yhteinen kaapin paikka

Puoli kymmenen aikaan tapahtuu jälleen kerran ihme: Palsanmäkien pöydät ovat tyhjentyneet. Väkikin on illan mittaan vähentynyt, mutta sitä on edelleen paljon. 

Aki pujahtaa käymään kodin puolella, mutta palaa pian takaisin. Hän asettuu vielä muutamaan yksityiskuvaan ennen kuin on aika ottaa vielä muutama otos ohjelmaa varten.

"Kun raahaamme Helin kanssa jotain kaappia, kumpikin tietää, mihin se pitää laskea."

Eikö tähän koskaan kyllästy? 

– Ai Heliin vai huutokauppaan? Aki kysyy.

Kumpaankaan ei kyllästy.

Vaikka homma ei ole ollut alun pitäen kummankaan kutsumus, se on vuosien varrella imaissut mukaansa. Tavara, kaupanteon jännitys, ostajien ilo. Ne innostavat jatkamaan.

– Me ollaan hiouduttu niin tiukasti yhteen kuin vain on mahdollista. Kun raahaamme Helin kanssa jotain kaappia, meidän ei tarvitse sanoa, kumpikin tietää, mihin se pitää laskea, Aki toteaa ja puraisee nopeasti suuhunsa palan makkarasta.

On aika kuvata loppukohtaus. Siitä tulee jo kuin itsestään ihan kohteittensa näköinen.

Tv-ohjelman tuottaja kävi huutokaupassa aluksi salaa. "Kun minua pyydettiin ohjelmaan, luulin sitä vitsiksi", Aki muistelee.
Tv-ohjelman tuottaja kävi huutokaupassa aluksi salaa. "Kun minua pyydettiin ohjelmaan, luulin sitä vitsiksi", Aki muistelee.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2015.

-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Huutokauppakeisari ei ikinä kyllästy Heliin eikä kaupantekoon

Vierailija kirjoitti: Ei tuollaista halvalla tehtyä junttihuumoria jaksa katsella, paremminkin voi aikansa käyttää. Eikö kaikki hupiohjelmat tehdä halvalla, ainakin ne vaikuttaa siltä,se vähä mitä olen vaivautunut katsomaan, että tietäisin mistä puhutaan. Paras on -pitääkö olla huolissaan ja pelimies, on sentään aika "spontaani" meininkiä, vaikka jotkut "kirjailijat" paperista lukeekin. Jos on pakko jotakin tositeeveetä katsoa,on parasta vaan kun katsotaan Heliä, Akia ja Markkua, ne on ainakin...
Lue kommentti

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.