Kun Marika Borg ja Valo, kymmenkuinen isovillakoira ovat yhdessä, maailma on parempi paikka.

Marika Borg on nainen, jolle kehuminen ei ole ongelma. Entinen mediavaikuttaja luotsaa kuusikymppisenä hyvinvointibisnestä, joka iskee suomalaisiin kuin veitsi voihin.

Paremman elämän kouluttaja, entinen päätoimittaja, inspiraation lähde, vakuuttava esiintyjä. Vähän kuin naispuolinen, elämässään viisastunut Jari Sarasvuo. Marika Borg, 61, ei säästele itseään, vaan tekee kaiken aina täysillä. Täydellä sydämellä.

– Olen nyt siinä iässä, että on hyvä vilkaista taaksepäin. Nostaa välillä kissanhäntä ylös ja vähän pörhistelläkin sitä. Luulen, että olen ollut inspiroiva, mutta riittävän tavallinen. Ja aina olen pistänyt itseni peliin, Marika sanoo ja nauraa iloisesti päälle valoisassa kodissaan.

– Olen elämäni ja urani aikana palanut loppuun ja lyönyt päätäni seinään. Tyhmä niistä on oppimatta. Ikä ei välttämättä jalosta tai tee ihmisestä parempaa. Pitää haluta tehdä tietoisia päätöksiä: "Tästä minä opin."

Kun tekee sitä, missä on hyvä, niin kyllä itseään saa vähän kehuakin. Onhan Marikalla kanttia ja näyttöä. Hän on 40 vuoden ajan tuonut ihmisille uusia ajatuksia paremmasta elämästä.

Hän oli Voi hyvin -lehden päätoimittaja, joka muun muassa esitteli positiivisen psykologian lukijoilleen. Marika puhui villivihanneksista silloin, kun niitä vielä pidettiin rikkaruohoina, ja teki kasvisruokaa parikymmentä vuotta ennen kuin varsinainen trendi edes syntyi. Hänet tunnetaan myös myönteisyyden guruna, enneagrammi-persoonallisuusteorian avaajana ja elämäntaidon valmentajien luotsaajana.

– Rakastan saada jakaa hyviä asioita ihmisten kanssa, siksi olen innostava puhuja, hän sanoo.

On helppo kuvitella, miten Marika pitää ison joukon edessä luentoa: hän nostattaa tunnelmaa, pidättää henkeä, madaltaa ääntä ja vihdoin kertoo huipennuksen. Lumoaa yleisönsä.

Olkaa ihmisiksi!

Nykyisin ihmistä ja hänen hyvinvointiaan ajatellaan kokonaisuutena, ei ole mitään syytä erottaa henkistä ja fyysistä puolta.

– Se olisikin naurettavaa. Minua kiinnostaa se, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan kauniimmin ja kunnioittavammin. Siksi teen tätä työtä. En anna ensisijaisesti tietoa, vaan pyrin tarjoamaan ymmärrystä.

Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.
Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.

Työkseen Marika kouluttaa ihmisiä käyttäytymään, olemaan ihmisiksi.

– Se on vuorovaikutusta. Koulutan ihmistä olemaan oma viisas itsensä eikä mäntti itsensä. Jos minulla on yksi lahja, se on se, että näen timantin ihmisessä. Uskon meissä olevaan hyvään, hän sanoo.

Hyvinvointialalla pyörä keksitään aina uudestaan, ja Marikaa se vähän huvittaa. Monet uudet asiat on tehty ja nähty aikaa sitten.

– Koen että olen aina ollut aikaani edellä, joissakin asioissa jopa liikaakin. Asiat, joita olen edistänyt, tulevat laajemmin esille vasta nyt. Olen ollut vähän turhautunut, kun mitään ei tapahtunut.

Viisas anoppi

Portaiden alimmalla askelmalla on vaaleanpunainen kahdeksan kilon kahvakuula. Siihen on paksulla tussilla piirretty silmät ja iso hymy. Kun Marikan paino uhkaa nousta, hän kulkee portaissa kahvakuula kädessään. Se on muistutus ylimääräisestä taakasta ja oikean ruuan merkityksestä.
Kasvisruuat Marika löysi parikymppisenä. Vieläkin kiitokset saa maailman ihanin anoppi Kaisu-Leena Piela.

– Hän oli edelläkävijä, poikkeuksellisen viisas nainen, joka opasti nuorta miniäänsä tuorepuuron, itujen ja luontaishoitojen maailmaan. Siitä se kaikki lähti. Hurahdin sydämeni pohjasta kaikkeen luonnonmukaiseen.

"On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin."

Kukoistusruoka on Marikan oma termi. Se on ruokaa, joka saa ihmisestä parhaat puolet esiin. Kukaan ei ole parhaimmillaan väsyneenä kilon karkkipussin jälkeen.

– Syön mieluisia ruokia, jotka rakastavat minua takaisin. Ne ovat ruokia, jotka eivät vain maistu hyvältä, vaan myös tekevät hyvää, Marika täsmentää.

Kaksikymppinen pärjää roskaruualla, vaikka hän tuhlaa energiavarastojensa sisältöä. Yli viisikymppisellä on niin paljon vähemmän syntymälahjaksi saatua energiaa jäljellä, että huonoihin ratkaisuihin ei ole varaa. Keho ei palaudu kuten ennen.

– Olemme helposti huonossa kierteessä: Väsyneenä syömme mitä sattuu. Huonolaatuinen ruoka ei virkistä, ja teemme kehon ja mielen kannalta kehnoja valintoja. On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin.

Marika elää niin kuin opettaa.  – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.
Marika elää niin kuin opettaa. – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.

Liikaa suolaa ja sokeria

Hyvinvointibisnes saa monet epäilemään. Kuinka terveellistä kaikki terveellinen on? Esimerkiksi funktionaaliset elintarvikkeet? Tai ravintolisät? Marika on huolestunut erityisesti kouluikäisten ravinnosta.

– Elintarviketeollisuus käyttää reippaasti suolaa, sokeria ja valkoisia jauhoja ja kätkee ne makunystyröitä houkutteleviin ruokiin. Teollisuus tekee rahaa ihmisten terveydellä - emme me, jotka puhumme ihmisten hyvinvoinnista ja yritämme edistää sitä.

Ruokavaliossa pitäisi olla 60-80 prosenttia kasviksia. Ani harva pääsee edes puoleen.

Muutoksen tekeminen ei ole helppoa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tapaansa toimia, jos niin haluaa.

– Keskityn koulutuksissani siihen, miten muutos tehdään pysyvästi. Rasittuneena ja stressaantuneena on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiaan. Jos saat käyttöön etuaivolohkon harkinnan ja viisauden, muutos on todella helppo.

Ilon jälkeen Valo

Marikan Valo-koira on puuhastellut aikansa alakerrassa luunsa kanssa. Nyt isovillankoiranpentu saa tulla tervehtimään ja hakemaan rapsutukset, mutta koiraa oma ruokakuppi kiinnostaa eniten.

– Ei minun pitänyt näin pian Ilo-koirani jälkeen ottaa uutta koiraa, mutta kasvattaja kysyi, ottaisinko yhden peräkammarinpojan, tuon Valon. Hämmästelen, minkälainen varsa siitä on kasvanut. Valo on hiukan alle vuoden, mutta niin pitkäkoipinen, koiraihminen huokaa rakkaus äänessään.

"Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään."

Jokainen koiraihminen tietää, minkä tutkimuksetkin kertovat. Koiran kanssa oleminen edistää psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Muutakin pitää olla, Marika toteaa.

– Teen liikaa töitä ja stressaan, mutta yritän hakea epäolennaisen keskeltä olennaisen. Etsin aina aikaa olla lastenlasteni kanssa. Aika pitää löytää itse omasta kalenterista, ei sitä kukaan muu minulle anna.

Marika aloittaa jokaisen aamun meditoinnilla, ainakin 5-10 minuutin mittaisella tuokiolla. Meditointi kuulostaa juhlalliselta, mutta käytännössä Marika istuu sohvalla, hengittää hyvin syvään ja hymyilee.

– Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään. Iltaisin mietin kulunutta ja pidän kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoitan myös ajatuksia seuraavasta päivästä. Mieli menee sinne, minne viemme sen.

"Stressaantuneina olemme tyhmiä. Rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia."

Ihanuus on kadoksissa

Marika Borgin mielestä ihanuus on hukassa. Emme halua olla ihania ja suloisia - tai sanoa läheiselle, miten ihana hän on. On helpompi olla ironinen, sarkastinen tai vain arkisesti tosi kiukkuinen ja ilkeä. On myös helppo sortua valittelemaan.

Valittamisen kieli, aivot ja stressi sekä niiden kaikkien vaikutus elämäämme ja päätöksiimme ovat Marikan lempiaiheita. Toisten yöpöydillä on dekkareita. Marikan lukulampun alle päätyvät aivoihin ja käyttäytymiseen liittyvät teoreettiset tutkimukset.

– Viisaat päätökset ovat vaikeita, kun on painetta päässä. Kun olemme stressaantuneita, olemme tyhmiä. Siksi rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia.

Marika piirtää lehtiöön kaksi isoa naamaa, joilla on etuaivolohko ja mantelitumake. Etuaivolohko on viisas ja järkevä. Mantelitumake on tunteiden keskus, joka on usein hätääntynyt tai ärsyyntynyt stressistä.

Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.
Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.

– Aivot toimivat edelleen kuin luolamiehillä: pakene, hyökkää tai jähmety. Aivot kestävät kuulemma 40 ärsykettä päivässä. Nyt ne saavat niitä pahimmillaan miljoonia. Suurin osa ihmisistä kärsii aivojen ylikuormituksesta.

Älypuhelimet eivät tässä auta. Olemme stressaantuneita, koska toimiamme ohjaa ylikuumentunut mantelitumake.

– Olemme kuin kolmivuotiaat formulan ratissa! Marika Borg elämöi ja kohottaa pitkät ja hoikat kätensä elehtien ilmaan. Soittajan sormet. Kädet, joilla puhutaan vakuuttavasti.

Aivot täytyy saada rauhoittumaan. Levollinen mieli rauhoittaa kehonkin.

– Jos kunnioitat kehoasi, rauhoitut. Kun opimme tyynnyttämään mielemme vaikkapa hiljentymällä, teemme oikeita päätöksiä. Väsyneenä ja stressaantuneena emme pysty tekemään niitä. Hysteeriset päätökset tehdään täällä, hän sanoo, ja napauttaa paperille piirtämää naamaa, sen kuuluisan mantelitumakkeen kohtaa.

 

+ Marikan vinkit: Näin motivoidut!

  1. Jos painonpudotus, liikunnan aloittaminen tai herkuista kieltäytyminen tekee tiukkaa, ala valmentaa aivojasi puhumalle niille ääneen. 
  2. Puhu aivoillesi oikein. Jos esimerkiksi sanot ääneen "pitäisi" laihtua, et tule laihtumaan. Se on mantelitumakkeen tunnepitoista kieltä. Sen sijaan "haluan laihtua" on etuaivolohkon jämerää järkikieltä. Vielä tehokkaampaa motivointia on lause: "Tuskin maltan odottaa, että kevenen."
  3. Painonhallinnassa ei ole kysymys vain kehosta. Jos teet viisaita ruoka- ja liikuntavalintoja, silloin olet mukavampi myös lähimmäisillesi.
  4. Jos tavoitteenasi on pudottaa painoa esimerkiksi 10 kiloa, sen saavuttamiseen menee aikaa. Voi siis kestää pitkäänkin, ennen kuin näet mitään muutosta itsessäsi.
  5. Aseta päivittäisiä, mitattavia ja saavutettavia tavoitteita, jotka mahdollistavat sen, että tunnet itsesi onnistuneeksi joka päivä.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2016.

Kukoistusta lautaselle

  • Kukoistusta lautaselle saat kasvispainotteisella ruokavaliolla. Ikääntyneen on kuitenkin tärkeää huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Jos ei halua syödä lainkaan lihaa, sen voi korvata kasvikunnan proteiinilla, kuten pavuilla, linsseillä, soijavalmisteilla, siemenillä ja pähkinöillä. Lisäksi proteiinia saadaan täysjyväviljatuotteista, maitovalmisteista ja kananmunasta.
  • Jos ruokavaliota rajoittavat sairaudet ja lääkitys, kannattaa ateriat suunnitella yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa.
  • Täysipainoiseen ja terveelliseen ruokavalioon kuuluu myös hyvälaatuista rasvaa. Päivittäin on hyvä syödä kasviöljyä, kuten rypsiöljyä, kasvimargariinia sekä pähkinöitä ja siemeniä.
  • Herkullisia ovat myös pähkinöistä ja siemenistä tehdyt levitteet, kuten maapähkinävoi ja tahini. Kasviöljyä voi lisästä raasteisiin, salaatteihin tai vaikkapa kasvissosekeittoon.
  • Ikääntyneen on suositeltavaa käyttää D-vitamiinivalmistetta. Kalsiumia saat riittävästi nauttimalla päivittäin 5-6 desiä maitovalmisteita tai kalsiumilla täydennettyjä soijavalmisteita. 

Vinkit antoi ravitsemusasiantuntija Heli Reinivuo, THL

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.