Irja Hyvärillä on 13 lasta ja 99 lastenlasta. Äitiys on ollut hänen elämänsä, iloineen ja suruineen. Siinä samalla hän hoiti myös muistisairaan miehensä.

Irja Hyvärin koti Raahen Ketunperällä, syrjäkylällä, on elämää täynnä. On yökyläläisiä! Päivi Hyväri, Irjan vanhin tytär, ja hänen kihlattunsa Reino Oikarinen tulivat käymään Kuusamosta. Pitkästä aikaa on vierailulla myös nuorin poika Jari, 31, neljän lapsensa kanssa. Perhe on ollut Ukkohallassa hiihtolomaa viettämässä ja matkalla kotiin Kouvolaan.

–Ihana viikonloppu, Irja, 74, huokaisee.

Luna, 10, Elja, 8, Enna, 6, ja Nova, 3, ovat vallanneet talon. Pehmolelut saavat kyytiä alakerran keskimmäisen huoneen leikkinurkkauksessa, ja pianon koskettimista on suorastaan mahdotonta pitää sormiaan irti. Yläkerran kahdessa huoneessa on nukuttu siskonpedeissä lattioilla.

Jarin porukka tekee lähtöä. Ensin kuitenkin syödään. Irja on kokannut lohikiusausta ja kiinankaali-viinirypälesalaattia.

–Onko suolaa? Laittakaa lisää, Irja huolehtii.

Ei enempää kuin jaksaa

Irjan ja hänen yhdeksän vuotta sitten kuolleen miehensä Tapion perhe kuuluu lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Lapsia on paljon, koska lestadiolaiset ajattelevat, että Jumala antaa kullekin sen verran kuin hyväksi katsoo. Nykyään suuria perheitä ei juuri muilla olekaan. Muu maailma ehkäisee.

Myös Irja on joutunut ottamaan kantaa asiaan.

Seitsemännen lapsen jälkeen tehdyssä jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että nyt täytyy ruveta ajattelemaan järkevästi.

"Missä siellä Raamatussa sanotaan, että lapsia pitää tehdä niin paljon?"

– Minä sanoin, että yhtään en tiijä sitä paikkaa, mutta minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Lääkäri sanoi, että usko sitten ja tuu vuojen päästä uuvestaan. Ja seitsemän lasta syntyi senkin jälkeen.

Irja nauraa hersyvästi. Ja huomauttaa sitten, ettei hän kerskaile lasten määrällä eikä omalla jaksamisellaan.

–Raskaudet eivät olleet helppoja, ja välillä tuntui, että voisi olla paussiakin. Mutta me uskoimme siihen, että voimat annetaan niin kuin päivätkin.

Irjan silmät syttyvät, kun hän kuvailee uuden vauvan tuloa taloon.

–Se on niin ihana! Ja tärkeä sisaruksillekin. Kaikki haluavat pitää sylissään ja koulusta tultua menevät heti katsomaan pikkuista.

Se Katse vei jalat alta

Jo lapsena Irja haaveili, että saisi joskus 12 lasta.

–Koulun jälkeen olin kotiapulaisena monessa perheessä. Kotona ei ollut hoidettavia, kun olin viidestä lapsesta toiseksi nuorin.

Irja, omaa sukua Mettovaara, syntyi Pudasjärvellä ja kävi koulua Kempeleessä. Oulussa hän oli Lehiston kaupassa asiatyttönä ja myymäläapulaisena. Välillä pidettiin äidin ja siskojen kanssa Kisa-baari-nimistä lounasruokalaa.

Sitten vastaan tuli Tapio. Katseet kohtasivat Rauhanyhdistyksen portaissa. Melkein meni jalat alta, Irja muistaa.

Häät pidettiin vuonna 1962 tässä Hyvärin sukutalossa. Oulusta tuli bussilastillinen väkeä. Ensimmäinen linja-auto syrjäkylällä!

Irja ja Tapio olivat kumpikin lestadiolaisesta kodista. Se antoi yhteiselämälle hyvän pohjan.

– Mutta luonteiltamme olimme erilaisia. Huopatossu ja puukenkä! Tapio oli sivistynyt, ja hillitty. Minä olen ulospäin suuntautuva, mutta olen nyt hyväksynyt itseni, monen mutkan kautta. Äitini sanoi, että vaikka sinut kermassa pyörittäisi ja voissa paistaisi, sinusta ei tule sen kummempaa.

Äidiksi tuleminen oli niin huikea juttu, ettei Irjalla ole siihen sanoja. Muuten asiat olisivat voineet olla paremminkin. Tapio oli ensin armeijassa ja sitten Skotlannissa koulutuksessa. Kaipaus oli suuri, vaikka olikin äiti ja anoppi apuna. Nuoripari asui Oulun jälkeen Kokkolassa, ja kun Tapio sai työnjohtajan paikan Rautaruukilta, asetuttiin Raaheen.

Minäkö mummo?

Irjan ja Tapion lapset, jotka ovat syntyneet vuosina 1963–85, asuvat eri puolilla Suomea. Kari Siikajoella, Päivi Kuusamossa, Riitta Kempeleessä, Anne ja Kaisa Oulussa, Mika Raahessa, Pekka ja Pasi Sipoossa, Antti ja Paula Kajaanissa, Juha Riihimäellä, Leena Helsingissä ja Jari Kouvolassa. Vain Leenalla ei ole vielä kumppania. Isoimmat perheet on Karilla, 16 lasta, Riitalla, 14 lasta, ja Pekalla, 12 lasta.

–Ja rakkaita ovat myös miniät ja vävyt. Eihän ilman heitä olisi lapsenlapsiakaan, Irja sanoo.

Irja oli 39-vuotias, kun ensimmäinen lapsenlapsi Marko syntyi.

–Odotin samaan aikaan toiseksi nuorinta lastani enkä ollut valmis mummoksi.

"Kun äitienpäiväksi tuli mummokortit, sanoin tytöilleni, että älkää ikinä lähettäkö minulle mitään mummokorttia."

–Pari vuotta myöhemmin, kun kuopukseni Jari oli syntynyt, alkoi tuntua, että nyt olen mummo, hyväksyn sen.

Irja viihtyy mummon roolissa. Hän on kulkenut paljon lasten luona hoitamassa lastenlapsia, ja kun Tapio vielä eli, pikkuisia oli usein heillä kotonakin hoidossa.

–Iloitsen kun käyvät täällä. Muistan heitä rukouksissa, mutten hirveästi kaipaa, sellaisesta olen päässyt. Nyt kun on sydänjuttua ja nitrot käytössä, olen alkanut vähän säästää itseäni.

Nuorin lapsenlapsi Iivo on puolitoistavuotias. Lastenlastenlapsiakin on jo kuutisenkymmentä.

–On se aika rajua, Irja naurahtaa. –He ovat suuri ilo. Useissa ristiäisissä olen ollut, mutta tiivistä yhteyttä en voi pitää. Toivon vain ja rukoilen, että he jaksavat ottaa elämän sellaisena kuin se annetaan.

Päivi-tytär (oik.) on valinnut maallisemman tien ja eronnut uskonyhteisöstä.

 

Jokainen valitsee tiensä

Päivi puuhailee keittiössä ja kuuntelee Irjan jutustelua. Hänellä on viisi lasta ja mummotettaviakin jo seitsemän.

Irja-äidin ja Päivin suhde on lämmin, vaikka välillä on ollut vaikeita vaiheita. Irjaa surettaa, että Päivi erosi uskonyhteisöstä nuorena äitinä.

–Minua ahdistivat ne kaikki säännöt. Eikö usko kuitenkin ole sydämessä? Olen herkkä ihminen ja pelkäsin, että joudun helvettiin. Synti-käsityskin hämmensi, Päivi kuvailee.

Irjan puheissa vilahtaa tämän tästä hyväntahtoinen kannustuksen sana Päiville. Jospa tämä sittenkin jonain päivänä palaisi yhteisöön.

–Toivossa on hyvä elää, Irja sanoo.

–Yksi Päivin miesystävistä sanoi minulle kerran, että opettele suvaitsevaisuutta. Olen koettanut sitä opetella ja sanonut Päivillekin, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Äiti välittää ja tuntee lastensa kivut, muttei voi muuta kuin panna kädet ristiin ja pyytää Jumalalta, että sinä tiedät kaikki, sinun on valta ja voima ja kunnia.

Aamun avaus facebookista

Irja muutti Ketunperälle neljä vuotta sitten, kun talo tuli perikunnalle Tapion suvun perinnönjaossa. Talon myynti oli jo lasten kanssa sovittu, mutta verottaja suositteli Irjalle parin vuoden asumista, jotta myynnistä ei menisi myyntivoiton veroa.

–Asun nyt täällä veroparatiisissa, Irja vitsailee.

Yksinäisyys ei Irjaa vaivaa. Ympärillä asuu miehen sukua, ja erityisesti miehen sisaren Irjan kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä. Kauppa-asiat saatetaan hoitaa toisenkin puolesta. Raahessa on paljon ystäviä, joita Irja hurauttaa autolla tapaamaan. Yhteydenpito uskonsisarten kanssa on tiivistä.

Facebook, Whatsapp ja lasten joululahjaksi ostama älypuhelin avaavat yhteyksiä silloin, kun ihmiset eivät liiku.

–Monesti kun herään aamuyöstä, menen tuohon tietokoneelle.

"Meillä on Facebookissa perhekuntana oma ryhmä, ja sinne kirjoittelen, en yhdentekeviä vaan mielestäni viisaita sanoja."

–Toisinaan on hurjasti tykkääjiä. Jos ei ole , se on silloin puhutellut, Irja sanoo. Ja nauraa ilkikurisesti.

Yksi syy muuttoon oli oma rauha. Raahessa rivitalossa lasten asuntovaunut taloyhtiön pihalla aiheuttivat sanomista, mutta nyt on tilaa ja oma tupa, oma lupa. Irja on hiljalleen vähentänyt matkustelua, mutta ottaa mielellään vieraita vastaan.

–Äiti on aina läsnä siinä missä on, Päivi kiittää.

Ei enää koskaan paha mieli

Lastenhoidon lomassa Irja on ehtinyt toimia yrittäjänä ja kunnallispolitiikassakin. Äitiys on kuitenkin ollut hänen elämänsä. Eikä se osa lakkaa, vaikka lapset elävät omaa elämäänsä. Riittämättömyyden tunne on usein Irjan seurana. Kuten kaikilla maailman äideillä.

–Mutta enää en vaivaa niillä tunteilla lapsia, siitä seuraa vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Usein Irjan ajatus lentää Tapion viimeisiin päiviin. Mies sairastui Lewyn kappale -muistisairauteen 59-vuotiaana ja kuoli 66-vuotiaana. Irja hoiti hänet kotona. Ne olivat raskaita aikoja, suurta luopumisen tuskaa. Mutta löytää Irja niistä valoakin, kaksi hyvää muistoa.

–Tapio ei aina tunnistanut minua. Kerran sitten, äitienpäivänä, kysyin, että tiijätkö kuka minä olen. Tapio sanoi, ettei hän tiijä, mutta ”oot sinä niin viehättävä naishenkilö”. Sellaisen hienon lahjan antoi tällaiselle naisrähjälle, Irja hymyilee.

Tapio oli hetken sairaalassa, mutta lopun lähetessä Irja halusi hänet kotiin.

–Muistan sen kesäpäivän, kun Tapio aamulla heräsi, ja sanoin hänelle, että kuuntele, kun Rautaruukki rymisee. Tapiota alkoi naurattaa. Hän tajusi olevansa kotona.

Tapion kuolema oli lopulta suuri helpotus.

–Joskus kun olen yksin, ajattelen, että olisihan se mukavampi, kun olisi Tapiokin täällä. Silloin lohduttaa semmoinen sanonta kuin ”siitä on hyvä mieli kun ei oo paha mieli”. Tapiolla ei ole enää koskaan paha mieli.

Irjan suurin lohtu on jälleennäkemisen toivo. Perillä, kuten hän sanoo, on perheestä Tapion lisäksi myös Marja-Leena, yhdeksäntenä syntynyt lapsi, joka eli vain kaksi päivää. Irja ei koskaan unohda, miten tyhjältä tuntui silloin lähteä synnytyssairaalasta. Ei ollut mitään viemistä kotiin.

–Mutta kun pappi sanoi siunaustilaisuudessa, että teillä on nyt taivaassa oma tähti, joka johdattaa perille, se lohdutti.

Ja toi oivalluksen: lapset ovat lahjoja ja lainaa vain.

Katso video! Irjan iltarukouksessa ovat mukana kaikki lapsenlapset. Pääset katsomaan videon klikkaamalla tätä linkkiä.

Meikkitaiteilija Outi Broux rakastaa työtään, koska se palkitsee hänen tarkkaa ja paljon itseltä vaativaa neitsytluonnettaan. Parisuhteiden kariutuminen lapsettomuuteen on tehnyt kipeää, mutta se on myös mahdollistanut upean uran.

 

Meikkitaiteilija, stylisti Outi Broux, 55, vilkaisee kalenteriinsa: maanantaina kuvausmeikki Helsingissä kello 7, tiistaina tyyliluento Tampereella, keskiviikkona naisten kauneusilta Kouvolassa, sitten Oulu ja Tampere. Päivän päätteeksi hän useimmiten ajaa vielä kotiinsa Yläneelle Varsinais-Suomeen.

– Teen jumalattoman pitkiä päiviä. En kehtaa edes sanoa, kuinka myöhään ne venyvät, mutta 12 tuntia ei riitä, Outi kuittaa utelut työtahdista.

– Olen on-off-ihminen enkä pysty suhtautumaan tekemisiini muuten kuin täydellä intohimolla. Pistän aina kaiken peliin, ja olen aika säälimätön itseäni kohtaan.

Outi Broux sanoo, että samanlainen tekemisen palo hänellä on ollut koko työuransa ajan. Mieleen ei edes tule sellaista aikaa, jolloin hän olisi miettinyt jotakin muuta kuin vaatteiden ja meikkien maailmaa. Taaperoikäisenä hän söi ensimmäiset huulipunat ja kolmevuotiaana stailasi prinsessamekkoja.

"Halusin olla paras meikkaaja ikinä."

16-vuotiaana tekstiilitaiteilijan tytär tiesi jo miten edetä haaveissa. Kun kiinnostus kouluun lopahti, hän tunki itsensä puoliväkisin töihin valokuvausstudioon kotikaupungissaan Turussa. Ensin Outin homma oli kahvinkeitto, mutta hän pääsi meikkaamaan ja kampaamaan, kun toiset huomasivat, että Voguet ja muut hienot muotilehdet oli luettu tarkkaan.

Samoja johtavia muotilehtiä hän teki pian itsekin. Seurasi yli kymmenen vuoden ura Hampurissa ja Pariisissa, minkä jälkeen työt veivät hänet Suomesta Ruotsiin. Näytöksiä, katalogeja, muotilehtiä ja maailmantähtiä valokuvaajana, meikkaajana, kampaajana ja stylistinä. Hetkinen, onko hän myös valokuvaaja?

– Kyllä. Halusin olla paras meikkaaja ikinä, ja sen vuoksi minun piti ymmärtää kaikki mahdollinen valotuksesta, suodattimista, filmeistä ja siitä, miten ne vaikuttavat meikkiin. Niinpä opettelin koko kuvausprosessin, hän selostaa.

– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.
– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.

"Lapsuudesta jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja."

Neitsyt tekee perusteellisesti

Outi Broux tietää olevansa pedantti.

– Olen tyypillinen neitsyt. Pureudun syvälle yksityiskohtiin, hän sanoo.

– On kotikasvatuskin vaikuttanut. Lapsena sain kiitosta ainoastaan tekemästäni työstä, ja se juontaa tänne asti. Minulle jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja.

Mutta intohimoiseen tekemiseen on myös hyvin arkinen syy: yksinyrittäjän on pakko jaksaa.

– Enhän minä voi koskaan sanoa, että olipas hyvä päivä, myin kymmenen Outia. Minulla on vain nämä kaksi kättä, hän muistuttaa.

Lempeä mutta rehellinen

Outi Broux voisi kahden vuoden kuluttua viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vähintäänkin valokuvanäyttelyn tai kirjan ainekset pitkässä kansainvälisessä urassa kyllä olisivat kasassa. Kokemukset David Bowiesta, Princestä, Boy Georgesta, Nina Hagenista ja muista tähdistä tarjoaisivat herkullista materiaalia.

Supernimet ovat vaihtuneet suomalaisiin julkkiksiin, mutta Outi meikkaa myös aivan tavallisia naisia tavaratalon meikkipenkissä. Lisäksi hän stailaa osallistujia koskettavaksi kehutussa Tuhkimotarinoita-tosi-tv-sarjassa. 

– En tosin osaa tehdä eroa tavallisen ihmisen ja julkkiksen välillä, koska tiedän, että julkkiksetkin ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Minähän menen iholle joka suunnasta. Näen heidät stailatessa nakunakin. Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei ole ihmisistä kiinnostunut ja jos ei itse päästä ihmisiä lähelleen.

"Toisille on opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Silloin myönteinenkin katse voi tuntua pelottavalta."

Outi on uransa aikana nähnyt meikkipenkissään monta työpaikkakiusattua ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevaa naista ja yrittänyt auttaa. Hän sanoo olevansa "meikkituolisosiaalipsykologi" ja rinnalla kulkija.

Kokenut ammattilainen tietää, että imartelu ja pahoittelu eivät auta, jos joku on alamaissa. On autettava lempeästi mutta rehellisesti.

– Jos näen väsyneen ja sulkeutuneen näköisen naisen, jonka koko olemus kertoo, että rahat menevät perheeseen, sanon sen. Jotkut purskahtavat itkuun ja toteavat, että ovat tiedostaneet asian. Heille on ehkä jo kotona opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Työelämässä he kokevat toisten katseet arvosteluna. Joskus myönteinenkin katse voi tuntua heistä pelottavalta.

Lapsettomuus mahdollisti uran

Oman väsymyksensä Outi Broux on oppinut tunnistamaan vasta viime vuosina.

– Olen aina ollut vilkas ja ehkä senkin vuoksi lukenut huonosti stressin merkkejä.

Pakollinen pysähdys hänelle tuli, kun väsymys ja painonnousu paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamiksi vuonna 2000. Työuupumuksena ja masennuksena hoidettu sairaus ehti vaivata kolme vuotta ennen oikeaa diagnoosia.

Outin mukaan diagnoosin puute on syynä myös siihen, että hän ei saanut lasta.

– Lapsettomuus on sanellut eniten ihmissuhteitani. Jokainen parisuhteeni on kariutunut siihen, että mies on jättänyt minut ja tehnyt uuden naisen kanssa lapset, kaksi kertaa naimisissa ollut Outi sanoo.

"Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen."

Mutta jokaisella mustalla pilvellä on oma hopeinen reunuksensa, hän muistuttaa.

– Lapsettomuus mahdollisti työn ja uran. Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen. Kaikilla on omat kipupisteensä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on nyt lääkityksellä kurissa. Sairauden vuoksi tahtia on välillä hiljennettävä, mutta Outi on huomannut, että se ei ole helppoa.

– Aina kun olen joutunut väsymyksen vuoksi laittamaan itseni säästöliekille, olen ollut vähän hukassa. En oikein keksi mitään tilalle, hän tunnustaa.

Outi elää maaseudulla omalla satavuotiaalla tilallaan sinkkuna ja lähes erakkona. Hänen perhettään ovat griffon-rotuiset koirat Ukko, Sohvi ja Viljo sekä äidin sekarotuinen Pate. Mutta ilman wau-efektiä, sitä intohimoisen ihmisen kaipaamaa energiapiikkiä, hän ei pärjää. Sitä löytyy netistä Vimeo-taikasanan takaa.

– Sieltä löytyy hienoimpia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Katson niitä, kun kaipaan inspiraatiota ja haluan "lentää".

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Kuka
outi Broux
Syntynyt 1961 Turussa.
Asuu Yläneellä vanhassa maalaistalossa.
Perhe Koirat Ukko,
Sohvi, Viljo ja Pate sekä undulaatit Ekku, Henttonen, Ode ja Hiukkis.
suurin intohimo
Kauneus kaikissa
muodoissa ja itseilmaisun mahdollisuus.

"Vaadi aina enin itseltäsi" on lottien Kultainen sääntö. Yrittäjä Lenita Airisto ei ymmärrä, miksi ohje on niin monelta unohtunut. Tässä ET:n juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeät numerot.

3 neitoa

Minusta tuli Suomen Neito vuonna 1954. Löytäjälle maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio, rahat jakoivat kaksi naista, joista toinen oli perhetuttumme. Olin kolmas Suomen Neito, ensimmäinen oli Armi Kuusela, toinen Teija Sopanen.

Osallistuin kilpailuun, koska halusin Amerikkaan. Kun lähdin Miss Universum -kisoihin Kaliforniaan 1954, minulla oli tehtävä: kertoa, miten urhea kansamme selvisi sodasta. Isä neuvoi lähtiessä: ”Muista Hymni (ensimmäinen etunimeni), älä koskaan käytä sanaa neekeri.” Se oli hyvä neuvo. En ole koskaan käyttänyt.

7 meripäivää

Palasin Miss Universum -kisoista kotiin Queen Mary -aluksella yli Atlantin. Ensimmäisenä iltana minut istutettiin illallispöytään miesseurueen kanssa. He olivat suomalaisia liikemiehiä, jotka olivat olleet Amerikassa tutustumassa yrittäjyyteen. Seitsemän meripäivän ajan imin heiltä ideoita ja ajatuksia. Siitä alkoi minun bisnesurani.

10 000 lottaa

Jos Aku Louhimies esittää uudessa Tuntemattomassa sotilaassaan lotat huonossa valossa, menen omakohtaisesti iskemään häntä kuonoon. Väinö Linnan ja Paavo Rintalan kuvaukset lotista ovat kansallinen häpeä. Lotat olivat parhaassa iässään olevia reippaita naisia. He tekivät arvokasta työtä sekä rintamalla että kotona.

Nyt jäljellä on enää noin 10 000 lottaa. Veteraanijärjestöt, hellikää heitä: kauneushoitoja, kampaajalla käyntejä… Kaikkea, mikä saa heidät tuntemaan itsensä naisiksi. He ovat sen ansainneet.

40 yrittäjävuotta

1970-luvun vaaran vuosina taistolaiset suhtautuivat minuun kuin ruttoon. Kuten he suhtautuivat muihinkin yrittäjiin. Odotan, koska arvostamani historioitsija Teemu Keskisarja käy kiinni taistolaisuuteen ja paljastaa sen maanpetturuuden.

2 sisarta

Vanhempani tekivät parhaansa vaikeina aikoina. Meitä oli kolme tytärtä. Kun isä kuoli 1956, kaikki, koko perheen dynamiikka muuttui. Putosimme mustaan aukkoon. Vanhin sisareni vetäytyi perhe-elämäänsä, keskimmäinen sisareni romahti henkisesti. Äiti ja minä otimme ohjat käsiimme. Ja selvisimme!

5 rakasta

Miehiä? Lukekaa kirjani, siellä heitä on. Olin kymmenen vuotta naimisissa Ingvar S. Melinin kanssa. Kirjassa kerron eloisasta sinkkuelämästni, siihen kuului miehiä, jotka pysäyttivät ja säväyttivät. Max Jakobsonin tapasin 1973. Siitä alkoi rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, siihen asti kun kuolema meidät erotti.

Kannustavia naisystäviäni ovat Elvi Rangell, Helena Lindgren, Lilja Kainulainen ja Maija Koski. Helenan kanssa käymme kiinnostavia keskusteluja Woody Allenin elokuvista, Maija on opiskelukaveri, Lilja eturivin konserttituottaja ja Elvi elää uutta taiteilijan superelämäänsä. Ihania naisia kaikki!

9 kirjaa

Seuraavassa, kymmenennessä kirjassani palaan talouspolitiikkaan. Sanotaan, ettei vienti vedä. No ei varmasti vedä, kun jo lähtökohtana on luovuttaminen. Missä ovat tämän ajan Pöyryt, Matomäet, Kairamot ja Ehrnroothit? Visionäärit, jotka veisivät meidät taas maailmalle? Brändi-ajattelusta luopuminen on ollut tuhannen taalan virhe.

20 vientishowta

Olen työllistänyt välillisesti vähintään 400 ihmistä eri vienninedistämisesityksilläni. Minulla oli kova kuri, mallipojille pistin kondomit kouraan, juopotella ei saanut ja kaikki tekivät kaikkea. Diivat heitin heti pois.

7+7 sekuntia

Yleinen vaaranmerkki on 7+ 7 sekuntia, laskeva ja nouseva ääni. Kuulin pikkutyttönä 1939 talvisodan ilmatorjuntaäänen. Sitä ei unohda.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Syntynyt: Helsingissä 1.1.1937.

Koulutus: Diplomiekonomi

Työ: Yrittäjä, luennoitsija, tietokirjailija.

Ajankohtaista: Elämäkerta Elämäni ja isänmaani julkaistiin maaliskuussa 2017 (Bazar, 416 sivua).

Vaikka näyttelijä Sari Havas tutkii intohimoa työkseen, kiihkeä ote omasta elämästä katosi välillä. Rakkaus toi sen takaisin.

Joskus havahtumiseen tarvitaan vain yksi osuva lause. Sari Havakselle, 54, ne olivat parikymppisen tyttären sanat viime keväänä:

– Asta huomautti kerran, että äiti, sanot niin usein, että et enää jaksa. Se pysäytti, vaikka olinkin kommentoinut vain joitain työasioita. Tässä iässä tiedän jo tarkasti, millaiset työt minua innostavat, hän sanoo.

Kommentista tuli käännekohta pitkään jatkuneelle tunnetilalle, jolle oli ollut vaikea antaa nimeä. Olo vain oli ollut merkityksetön jo jonkin aikaa.

– Luulen, että olin vähällä luovuttaa monilla elämänalueilla. Pohdin joskus, olenko masentunut vai väsynyt. Tyhjyyden tunteesta oli vaikea saada kiinni.

Syitä apeuteen kyllä löytyi: lapset Akseli ja Asta elivät jo omaa elämäänsä, ja sinkun Tuusulan-talo tuntui liian hiljaiselta. Työelämässäkin olisi voinut olla enemmän säpinää. Neljän-viidenkympin jälkeen naisnäyttelijöiden puhelin soi harvemmin, minkä myös Sari Havas oli huomannut.

Ja kun kotona odotti vain sohva, kilojakin alkoi kertyä. Se vain lisäsi tyytymättömyyttä. Viimein keväällä Sari kyllästyi oloonsa ja hankki personal trainerin, joka iski tylyt faktat pöytään.

– Olin kuvitellut, että elän terveellisesti ja urheilen paljon. Sitten havahduin siihen, että kuntosalikeikkani olivat enemmänkin hierontatuolilla istumista ja että mössötin herkkuruokia. Sain herkuttelun kuriin, ja treenaan nyt entistä pidempään.

Parisuhde muutti suunnan

Isompi muutos oli vielä tulossa.

Kun Havas suostui viime keväänä Tinderissä tapaamansa miehen kanssa treffeille, hän ei olisi voinut kuvitella, miten iso pyörä siitä pyörähtää liikkeelle.

– Mies sai minut hännästä kiinni. Olin lähdössä pois Suomesta ja aioin muuttaa pysyvämmin Ranskaan. Koko ajan yritin ratkaista, miten olisin pystynyt elättämään itseni siellä ja mitä haluan tästä elämänvaiheesta.

"En tajunnut, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli."

Uusi ihmissuhde muutti kaiken, ja nyt ulkomaille muuton sijasta mielessä pyörii kahden aikuisen menojen ja perhekuvioiden yhteensovittaminen. Uusi kumppani on Saria kymmenen vuotta vanhempi. Yhteisestä kodistakin on jo puhuttu.

– Sain parisuhteesta uuden sytykkeen, joka vaikuttaa kaikkeen. En tajunnutkaan, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli.

Eron jälkeiset vuodet eivät silti tunnu mitenkään turhilta.

– Olen saanut elää omaa elämää ja olen nauttinut siitä. Mutta nyt on kiva miettiä, miten me tekisimme jonkin asian. Ja vaikka olin vannonut, etten enää mene naimisiin enkä muuta yhteen asumaan, olen tajunnut, ettei tällaisia päätöksiä kannata tehdä etukäteen.

Energiat liikkeelle

Intohimon sytyttämisestä on kyse myös Sarin toisessa työssä vuorovaikutuskouluttajana. Haaste on aina yhtä suuri: mennä keskelle tuntemattomia ihmisiä, joiden työyhteisöä vaivaa ehkä puhumattomuus, ehkä negatiivinen ilmapiiri tai huono johtaminen.

– Tehtäväni on saada ihmiset innostumaan, mikä voi etukäteen tuntua haastavalta. Siten tapahtuukin ihme: en enää ohjaakaan tilannetta vaan tilanne ohjaa itseään ja ihmisten energia lähtee liikkeelle.

"Kun innostan muista, se nostaa omaakin energiatasoani."

Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.
Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.

Joskus, ennen koulutustilannetta, Havaksen mieleen hiipii ajatus, tarvitseeko hänen oppejaan kukaan, koska "jokainenhan osaa nämä asiat". Siis vaikkapa sen, miten huomata työkaveri tai miten johtaa reilusti.

– Mutta tiedän myös, että kun menen sinne ja innostan muita, niin se nostaa omaakin energiatasoani. Sytyn niistä ihmisistä ja heidän kommenteistaan.

24 vuoden kokemus improvisaatioteatteri Stella Polariksessa on opettanut Sarille, että yleisön kyky innostua vaihtelee valtavasti. Aina on mukana niitäkin, jotka eivät näytä lähtevän mukaan ollenkaan.

– Sitten saatan kuulla jälkikäteen aivan päinvastaista. Tätäkin yritän kouluttaa: työyhteisössä on hyvä näyttää ajatuksensa, koska niillä luodaan ilmapiiri.

Sari Havas on käsitellyt intohimoa kirjoittamassaan kahden naisen komediassa Terapian tarpeessa, jota hän esittää Pauliina Hukkasen kanssa jo toista vuotta ympäri Suomen.

Näytelmään Sari on upottanut pari- ja seksuaaliterapeutin koulutuksestaan saamiaan oppeja. Sari Havaksen esittämä terapeutti osoittautuu yksinäiseksi, kun taas vastaanotolle tuleva nainen kärsii ruuhkavuosissaan.

– Naisvaltaisen yleisön joukkoon rohkaistuu aina muutamia miehiäkin mukaan. Näen näyttämöltä, kun naiset luovat puolisoonsa merkittäviä katseita, että hei, tämähän on tuttua meilläkin.

Lempeä katse

Sari Havas sanoo, että on koko ikänsä tutkinut intohimoa, koska näyttelijän on niin tehtävä. Ennen kaikkea on tunnettava itsensä.

– Minun intohimoni elämään on ollut aaltoilevaa. Joskus on tuntunut raskaalta, sillä alallani on niin paljon vertailua ja kilpailua.

"Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti."

Sari onkin tietoisesti harjoitellut katsomaan itseään lempeämmin.

– Yritän vaientaa kielteiset ajatukseni, jotka sanovat, että olen liian laiska tai kykenemätön tai ruma. Toisillekin olen opetellut sanomaan kauniita asioita. Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti.

Ranskan Rivieralla, jossa hänellä on ollut vapaa-ajan koti jo 13 vuoden ajan, elämä tuntuu vähän kevyemmältä. Ranskalainen kulttuuri onkin opettanut paljon.

– En ihannoi siellä kaikkea, mutta näen monia hyviä puolia. Ranskassa esimerkiksi katsotaan keskustellessa toista silmiin, ja bonjourit sanotaan vieraallekin. Siellä myös kosketellaan herkästi. Kosketus on aina ollut minulle tärkeää.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Syntynyt: 1962 Kolarissa.
Asuu: Tuusulassa.
Perhe: Lapset Asta, 21, ja Akseli, 25, sekä miesystävä.
Suurin intohimo: Elämä itsessään on loputtoman mielenkiintoinen ja aina yllättävä.

Arja Virtanen, 71, tunnettiin TV 2:n Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-tätinä. ET-lehden uudessa juttusarjassa kysellään tunnetun ihmisen kuulumiset.

"Kun 23-vuotiaana hain tv-ohjelmaan leikittämään ja laulattamaan 3–6-vuotiaita, en arvannut, miten älyttömän suosittu Tenavatuokiosta tulisi. On aika liikuttavaa, että minut vieläkin tunnistetaan kadulla ja huikataan ”hei laukkaa ratsu reima”. Jotkut kysyvät, enkö nähnyt heitä taikapeilistäni. Varmasti näin!

Minulla on tytär ja poika, ja lapset ovat olleet elämäni johtolanka. 1970–80-luvulla kirjoitin ja piirsin lastenpalstoja lehtiin. Olen myös kirjoittanut ja kuvittanut lastenkirjoja. Viime vuonna ilmestynyt Mummin tarinoita lapsille kertoo asioista, joita tein oman lapsenlapseni kanssa, kun hän oli pieni. Nyt hän on jo 16-vuotias, ja olemme yhä hyvin läheisiä.

Kirjoittaminen on minulle yhä rakasta, pöytälaatikossani on hengellistä tekstiä, satuja ja runoja lapsille. Piirtäminen on yksi lempiharrastuksistani. Olen myös suunnittelut kangasmalleja.

Arja Virtanen, 71, oli vuosina 1968–69 TV 2:n huippusuositun Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-täti ja vuosina 1971–72 Satuposti-ohjelman juontaja.
Arja Virtanen, 71, oli vuosina 1968–69 TV 2:n huippusuositun Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-täti ja vuosina 1971–72 Satuposti-ohjelman juontaja.

Minä ja mieheni Jorma olemme jo eläkkeellä. Asumme Iitin kauniissa kunnassa, ihan pöheikössä. Rakastan näitä tuttuja maisemiani: Kymijokea, järviä, metsiä, peltoja ja kukkaniittyjä. Mieheni kutsuukin minua kukkaniittyjen tytöksi.

Usko on minulle ja miehelleni melkein samaa kuin hengitys. Tulin uskoon 1981. Pari vuotta aikaisemmin olin joutunut vakavaan onnettomuuteen, jonka vuoksi olin sairaalassa koko kevään. Suuri kukkalaatikko täynnä multaa ja jäätä putosi viidennen kerroksen parvekkeelta niskaani. Lääkäri sanoi, että on ollut enkeli vierellä.

2000-luvun taitteessa opiskelin erityispedagogiikkaa ja työskentelin alkuopetuksessa Lahden kristillisessä koulussa. Kuuluimme Jorman kanssa koulun perustajiin. Teemme yhä kristillistä kasvatustyötä kansainvälisen Youth with a Mission -lähetysjärjestön kautta. Tulevaisuutta en suunnittele. Kuuntelen sydäntäni ja Jumalaa.”

Katso täältä lisää kuvia Arja Virtasen TV-vuosilta!

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.