Irja Hyvärillä on 13 lasta ja 99 lastenlasta. Äitiys on ollut hänen elämänsä, iloineen ja suruineen. Siinä samalla hän hoiti myös muistisairaan miehensä.

Irja Hyvärin koti Raahen Ketunperällä, syrjäkylällä, on elämää täynnä. On yökyläläisiä! Päivi Hyväri, Irjan vanhin tytär, ja hänen kihlattunsa Reino Oikarinen tulivat käymään Kuusamosta. Pitkästä aikaa on vierailulla myös nuorin poika Jari, 31, neljän lapsensa kanssa. Perhe on ollut Ukkohallassa hiihtolomaa viettämässä ja matkalla kotiin Kouvolaan.

–Ihana viikonloppu, Irja, 74, huokaisee.

Luna, 10, Elja, 8, Enna, 6, ja Nova, 3, ovat vallanneet talon. Pehmolelut saavat kyytiä alakerran keskimmäisen huoneen leikkinurkkauksessa, ja pianon koskettimista on suorastaan mahdotonta pitää sormiaan irti. Yläkerran kahdessa huoneessa on nukuttu siskonpedeissä lattioilla.

Jarin porukka tekee lähtöä. Ensin kuitenkin syödään. Irja on kokannut lohikiusausta ja kiinankaali-viinirypälesalaattia.

–Onko suolaa? Laittakaa lisää, Irja huolehtii.

Ei enempää kuin jaksaa

Irjan ja hänen yhdeksän vuotta sitten kuolleen miehensä Tapion perhe kuuluu lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Lapsia on paljon, koska lestadiolaiset ajattelevat, että Jumala antaa kullekin sen verran kuin hyväksi katsoo. Nykyään suuria perheitä ei juuri muilla olekaan. Muu maailma ehkäisee.

Myös Irja on joutunut ottamaan kantaa asiaan.

Seitsemännen lapsen jälkeen tehdyssä jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että nyt täytyy ruveta ajattelemaan järkevästi.

"Missä siellä Raamatussa sanotaan, että lapsia pitää tehdä niin paljon?"

– Minä sanoin, että yhtään en tiijä sitä paikkaa, mutta minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Lääkäri sanoi, että usko sitten ja tuu vuojen päästä uuvestaan. Ja seitsemän lasta syntyi senkin jälkeen.

Irja nauraa hersyvästi. Ja huomauttaa sitten, ettei hän kerskaile lasten määrällä eikä omalla jaksamisellaan.

–Raskaudet eivät olleet helppoja, ja välillä tuntui, että voisi olla paussiakin. Mutta me uskoimme siihen, että voimat annetaan niin kuin päivätkin.

Irjan silmät syttyvät, kun hän kuvailee uuden vauvan tuloa taloon.

–Se on niin ihana! Ja tärkeä sisaruksillekin. Kaikki haluavat pitää sylissään ja koulusta tultua menevät heti katsomaan pikkuista.

Se Katse vei jalat alta

Jo lapsena Irja haaveili, että saisi joskus 12 lasta.

–Koulun jälkeen olin kotiapulaisena monessa perheessä. Kotona ei ollut hoidettavia, kun olin viidestä lapsesta toiseksi nuorin.

Irja, omaa sukua Mettovaara, syntyi Pudasjärvellä ja kävi koulua Kempeleessä. Oulussa hän oli Lehiston kaupassa asiatyttönä ja myymäläapulaisena. Välillä pidettiin äidin ja siskojen kanssa Kisa-baari-nimistä lounasruokalaa.

Sitten vastaan tuli Tapio. Katseet kohtasivat Rauhanyhdistyksen portaissa. Melkein meni jalat alta, Irja muistaa.

Häät pidettiin vuonna 1962 tässä Hyvärin sukutalossa. Oulusta tuli bussilastillinen väkeä. Ensimmäinen linja-auto syrjäkylällä!

Irja ja Tapio olivat kumpikin lestadiolaisesta kodista. Se antoi yhteiselämälle hyvän pohjan.

– Mutta luonteiltamme olimme erilaisia. Huopatossu ja puukenkä! Tapio oli sivistynyt, ja hillitty. Minä olen ulospäin suuntautuva, mutta olen nyt hyväksynyt itseni, monen mutkan kautta. Äitini sanoi, että vaikka sinut kermassa pyörittäisi ja voissa paistaisi, sinusta ei tule sen kummempaa.

Äidiksi tuleminen oli niin huikea juttu, ettei Irjalla ole siihen sanoja. Muuten asiat olisivat voineet olla paremminkin. Tapio oli ensin armeijassa ja sitten Skotlannissa koulutuksessa. Kaipaus oli suuri, vaikka olikin äiti ja anoppi apuna. Nuoripari asui Oulun jälkeen Kokkolassa, ja kun Tapio sai työnjohtajan paikan Rautaruukilta, asetuttiin Raaheen.

Minäkö mummo?

Irjan ja Tapion lapset, jotka ovat syntyneet vuosina 1963–85, asuvat eri puolilla Suomea. Kari Siikajoella, Päivi Kuusamossa, Riitta Kempeleessä, Anne ja Kaisa Oulussa, Mika Raahessa, Pekka ja Pasi Sipoossa, Antti ja Paula Kajaanissa, Juha Riihimäellä, Leena Helsingissä ja Jari Kouvolassa. Vain Leenalla ei ole vielä kumppania. Isoimmat perheet on Karilla, 16 lasta, Riitalla, 14 lasta, ja Pekalla, 12 lasta.

–Ja rakkaita ovat myös miniät ja vävyt. Eihän ilman heitä olisi lapsenlapsiakaan, Irja sanoo.

Irja oli 39-vuotias, kun ensimmäinen lapsenlapsi Marko syntyi.

–Odotin samaan aikaan toiseksi nuorinta lastani enkä ollut valmis mummoksi.

"Kun äitienpäiväksi tuli mummokortit, sanoin tytöilleni, että älkää ikinä lähettäkö minulle mitään mummokorttia."

–Pari vuotta myöhemmin, kun kuopukseni Jari oli syntynyt, alkoi tuntua, että nyt olen mummo, hyväksyn sen.

Irja viihtyy mummon roolissa. Hän on kulkenut paljon lasten luona hoitamassa lastenlapsia, ja kun Tapio vielä eli, pikkuisia oli usein heillä kotonakin hoidossa.

–Iloitsen kun käyvät täällä. Muistan heitä rukouksissa, mutten hirveästi kaipaa, sellaisesta olen päässyt. Nyt kun on sydänjuttua ja nitrot käytössä, olen alkanut vähän säästää itseäni.

Nuorin lapsenlapsi Iivo on puolitoistavuotias. Lastenlastenlapsiakin on jo kuutisenkymmentä.

–On se aika rajua, Irja naurahtaa. –He ovat suuri ilo. Useissa ristiäisissä olen ollut, mutta tiivistä yhteyttä en voi pitää. Toivon vain ja rukoilen, että he jaksavat ottaa elämän sellaisena kuin se annetaan.

Päivi-tytär (oik.) on valinnut maallisemman tien ja eronnut uskonyhteisöstä.

 

Jokainen valitsee tiensä

Päivi puuhailee keittiössä ja kuuntelee Irjan jutustelua. Hänellä on viisi lasta ja mummotettaviakin jo seitsemän.

Irja-äidin ja Päivin suhde on lämmin, vaikka välillä on ollut vaikeita vaiheita. Irjaa surettaa, että Päivi erosi uskonyhteisöstä nuorena äitinä.

–Minua ahdistivat ne kaikki säännöt. Eikö usko kuitenkin ole sydämessä? Olen herkkä ihminen ja pelkäsin, että joudun helvettiin. Synti-käsityskin hämmensi, Päivi kuvailee.

Irjan puheissa vilahtaa tämän tästä hyväntahtoinen kannustuksen sana Päiville. Jospa tämä sittenkin jonain päivänä palaisi yhteisöön.

–Toivossa on hyvä elää, Irja sanoo.

–Yksi Päivin miesystävistä sanoi minulle kerran, että opettele suvaitsevaisuutta. Olen koettanut sitä opetella ja sanonut Päivillekin, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Äiti välittää ja tuntee lastensa kivut, muttei voi muuta kuin panna kädet ristiin ja pyytää Jumalalta, että sinä tiedät kaikki, sinun on valta ja voima ja kunnia.

Aamun avaus facebookista

Irja muutti Ketunperälle neljä vuotta sitten, kun talo tuli perikunnalle Tapion suvun perinnönjaossa. Talon myynti oli jo lasten kanssa sovittu, mutta verottaja suositteli Irjalle parin vuoden asumista, jotta myynnistä ei menisi myyntivoiton veroa.

–Asun nyt täällä veroparatiisissa, Irja vitsailee.

Yksinäisyys ei Irjaa vaivaa. Ympärillä asuu miehen sukua, ja erityisesti miehen sisaren Irjan kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä. Kauppa-asiat saatetaan hoitaa toisenkin puolesta. Raahessa on paljon ystäviä, joita Irja hurauttaa autolla tapaamaan. Yhteydenpito uskonsisarten kanssa on tiivistä.

Facebook, Whatsapp ja lasten joululahjaksi ostama älypuhelin avaavat yhteyksiä silloin, kun ihmiset eivät liiku.

–Monesti kun herään aamuyöstä, menen tuohon tietokoneelle.

"Meillä on Facebookissa perhekuntana oma ryhmä, ja sinne kirjoittelen, en yhdentekeviä vaan mielestäni viisaita sanoja."

–Toisinaan on hurjasti tykkääjiä. Jos ei ole , se on silloin puhutellut, Irja sanoo. Ja nauraa ilkikurisesti.

Yksi syy muuttoon oli oma rauha. Raahessa rivitalossa lasten asuntovaunut taloyhtiön pihalla aiheuttivat sanomista, mutta nyt on tilaa ja oma tupa, oma lupa. Irja on hiljalleen vähentänyt matkustelua, mutta ottaa mielellään vieraita vastaan.

–Äiti on aina läsnä siinä missä on, Päivi kiittää.

Ei enää koskaan paha mieli

Lastenhoidon lomassa Irja on ehtinyt toimia yrittäjänä ja kunnallispolitiikassakin. Äitiys on kuitenkin ollut hänen elämänsä. Eikä se osa lakkaa, vaikka lapset elävät omaa elämäänsä. Riittämättömyyden tunne on usein Irjan seurana. Kuten kaikilla maailman äideillä.

–Mutta enää en vaivaa niillä tunteilla lapsia, siitä seuraa vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Usein Irjan ajatus lentää Tapion viimeisiin päiviin. Mies sairastui Lewyn kappale -muistisairauteen 59-vuotiaana ja kuoli 66-vuotiaana. Irja hoiti hänet kotona. Ne olivat raskaita aikoja, suurta luopumisen tuskaa. Mutta löytää Irja niistä valoakin, kaksi hyvää muistoa.

–Tapio ei aina tunnistanut minua. Kerran sitten, äitienpäivänä, kysyin, että tiijätkö kuka minä olen. Tapio sanoi, ettei hän tiijä, mutta ”oot sinä niin viehättävä naishenkilö”. Sellaisen hienon lahjan antoi tällaiselle naisrähjälle, Irja hymyilee.

Tapio oli hetken sairaalassa, mutta lopun lähetessä Irja halusi hänet kotiin.

–Muistan sen kesäpäivän, kun Tapio aamulla heräsi, ja sanoin hänelle, että kuuntele, kun Rautaruukki rymisee. Tapiota alkoi naurattaa. Hän tajusi olevansa kotona.

Tapion kuolema oli lopulta suuri helpotus.

–Joskus kun olen yksin, ajattelen, että olisihan se mukavampi, kun olisi Tapiokin täällä. Silloin lohduttaa semmoinen sanonta kuin ”siitä on hyvä mieli kun ei oo paha mieli”. Tapiolla ei ole enää koskaan paha mieli.

Irjan suurin lohtu on jälleennäkemisen toivo. Perillä, kuten hän sanoo, on perheestä Tapion lisäksi myös Marja-Leena, yhdeksäntenä syntynyt lapsi, joka eli vain kaksi päivää. Irja ei koskaan unohda, miten tyhjältä tuntui silloin lähteä synnytyssairaalasta. Ei ollut mitään viemistä kotiin.

–Mutta kun pappi sanoi siunaustilaisuudessa, että teillä on nyt taivaassa oma tähti, joka johdattaa perille, se lohdutti.

Ja toi oivalluksen: lapset ovat lahjoja ja lainaa vain.

Katso video! Irjan iltarukouksessa ovat mukana kaikki lapsenlapset. Pääset katsomaan videon klikkaamalla tätä linkkiä.

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.