Irja Hyvärillä on 13 lasta ja 99 lastenlasta. Äitiys on ollut hänen elämänsä, iloineen ja suruineen. Siinä samalla hän hoiti myös muistisairaan miehensä.

Irja Hyvärin koti Raahen Ketunperällä, syrjäkylällä, on elämää täynnä. On yökyläläisiä! Päivi Hyväri, Irjan vanhin tytär, ja hänen kihlattunsa Reino Oikarinen tulivat käymään Kuusamosta. Pitkästä aikaa on vierailulla myös nuorin poika Jari, 31, neljän lapsensa kanssa. Perhe on ollut Ukkohallassa hiihtolomaa viettämässä ja matkalla kotiin Kouvolaan.

–Ihana viikonloppu, Irja, 74, huokaisee.

Luna, 10, Elja, 8, Enna, 6, ja Nova, 3, ovat vallanneet talon. Pehmolelut saavat kyytiä alakerran keskimmäisen huoneen leikkinurkkauksessa, ja pianon koskettimista on suorastaan mahdotonta pitää sormiaan irti. Yläkerran kahdessa huoneessa on nukuttu siskonpedeissä lattioilla.

Jarin porukka tekee lähtöä. Ensin kuitenkin syödään. Irja on kokannut lohikiusausta ja kiinankaali-viinirypälesalaattia.

–Onko suolaa? Laittakaa lisää, Irja huolehtii.

Ei enempää kuin jaksaa

Irjan ja hänen yhdeksän vuotta sitten kuolleen miehensä Tapion perhe kuuluu lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Lapsia on paljon, koska lestadiolaiset ajattelevat, että Jumala antaa kullekin sen verran kuin hyväksi katsoo. Nykyään suuria perheitä ei juuri muilla olekaan. Muu maailma ehkäisee.

Myös Irja on joutunut ottamaan kantaa asiaan.

Seitsemännen lapsen jälkeen tehdyssä jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että nyt täytyy ruveta ajattelemaan järkevästi.

"Missä siellä Raamatussa sanotaan, että lapsia pitää tehdä niin paljon?"

– Minä sanoin, että yhtään en tiijä sitä paikkaa, mutta minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Lääkäri sanoi, että usko sitten ja tuu vuojen päästä uuvestaan. Ja seitsemän lasta syntyi senkin jälkeen.

Irja nauraa hersyvästi. Ja huomauttaa sitten, ettei hän kerskaile lasten määrällä eikä omalla jaksamisellaan.

–Raskaudet eivät olleet helppoja, ja välillä tuntui, että voisi olla paussiakin. Mutta me uskoimme siihen, että voimat annetaan niin kuin päivätkin.

Irjan silmät syttyvät, kun hän kuvailee uuden vauvan tuloa taloon.

–Se on niin ihana! Ja tärkeä sisaruksillekin. Kaikki haluavat pitää sylissään ja koulusta tultua menevät heti katsomaan pikkuista.

Se Katse vei jalat alta

Jo lapsena Irja haaveili, että saisi joskus 12 lasta.

–Koulun jälkeen olin kotiapulaisena monessa perheessä. Kotona ei ollut hoidettavia, kun olin viidestä lapsesta toiseksi nuorin.

Irja, omaa sukua Mettovaara, syntyi Pudasjärvellä ja kävi koulua Kempeleessä. Oulussa hän oli Lehiston kaupassa asiatyttönä ja myymäläapulaisena. Välillä pidettiin äidin ja siskojen kanssa Kisa-baari-nimistä lounasruokalaa.

Sitten vastaan tuli Tapio. Katseet kohtasivat Rauhanyhdistyksen portaissa. Melkein meni jalat alta, Irja muistaa.

Häät pidettiin vuonna 1962 tässä Hyvärin sukutalossa. Oulusta tuli bussilastillinen väkeä. Ensimmäinen linja-auto syrjäkylällä!

Irja ja Tapio olivat kumpikin lestadiolaisesta kodista. Se antoi yhteiselämälle hyvän pohjan.

– Mutta luonteiltamme olimme erilaisia. Huopatossu ja puukenkä! Tapio oli sivistynyt, ja hillitty. Minä olen ulospäin suuntautuva, mutta olen nyt hyväksynyt itseni, monen mutkan kautta. Äitini sanoi, että vaikka sinut kermassa pyörittäisi ja voissa paistaisi, sinusta ei tule sen kummempaa.

Äidiksi tuleminen oli niin huikea juttu, ettei Irjalla ole siihen sanoja. Muuten asiat olisivat voineet olla paremminkin. Tapio oli ensin armeijassa ja sitten Skotlannissa koulutuksessa. Kaipaus oli suuri, vaikka olikin äiti ja anoppi apuna. Nuoripari asui Oulun jälkeen Kokkolassa, ja kun Tapio sai työnjohtajan paikan Rautaruukilta, asetuttiin Raaheen.

Minäkö mummo?

Irjan ja Tapion lapset, jotka ovat syntyneet vuosina 1963–85, asuvat eri puolilla Suomea. Kari Siikajoella, Päivi Kuusamossa, Riitta Kempeleessä, Anne ja Kaisa Oulussa, Mika Raahessa, Pekka ja Pasi Sipoossa, Antti ja Paula Kajaanissa, Juha Riihimäellä, Leena Helsingissä ja Jari Kouvolassa. Vain Leenalla ei ole vielä kumppania. Isoimmat perheet on Karilla, 16 lasta, Riitalla, 14 lasta, ja Pekalla, 12 lasta.

–Ja rakkaita ovat myös miniät ja vävyt. Eihän ilman heitä olisi lapsenlapsiakaan, Irja sanoo.

Irja oli 39-vuotias, kun ensimmäinen lapsenlapsi Marko syntyi.

–Odotin samaan aikaan toiseksi nuorinta lastani enkä ollut valmis mummoksi.

"Kun äitienpäiväksi tuli mummokortit, sanoin tytöilleni, että älkää ikinä lähettäkö minulle mitään mummokorttia."

–Pari vuotta myöhemmin, kun kuopukseni Jari oli syntynyt, alkoi tuntua, että nyt olen mummo, hyväksyn sen.

Irja viihtyy mummon roolissa. Hän on kulkenut paljon lasten luona hoitamassa lastenlapsia, ja kun Tapio vielä eli, pikkuisia oli usein heillä kotonakin hoidossa.

–Iloitsen kun käyvät täällä. Muistan heitä rukouksissa, mutten hirveästi kaipaa, sellaisesta olen päässyt. Nyt kun on sydänjuttua ja nitrot käytössä, olen alkanut vähän säästää itseäni.

Nuorin lapsenlapsi Iivo on puolitoistavuotias. Lastenlastenlapsiakin on jo kuutisenkymmentä.

–On se aika rajua, Irja naurahtaa. –He ovat suuri ilo. Useissa ristiäisissä olen ollut, mutta tiivistä yhteyttä en voi pitää. Toivon vain ja rukoilen, että he jaksavat ottaa elämän sellaisena kuin se annetaan.

Päivi-tytär (oik.) on valinnut maallisemman tien ja eronnut uskonyhteisöstä.

 

Jokainen valitsee tiensä

Päivi puuhailee keittiössä ja kuuntelee Irjan jutustelua. Hänellä on viisi lasta ja mummotettaviakin jo seitsemän.

Irja-äidin ja Päivin suhde on lämmin, vaikka välillä on ollut vaikeita vaiheita. Irjaa surettaa, että Päivi erosi uskonyhteisöstä nuorena äitinä.

–Minua ahdistivat ne kaikki säännöt. Eikö usko kuitenkin ole sydämessä? Olen herkkä ihminen ja pelkäsin, että joudun helvettiin. Synti-käsityskin hämmensi, Päivi kuvailee.

Irjan puheissa vilahtaa tämän tästä hyväntahtoinen kannustuksen sana Päiville. Jospa tämä sittenkin jonain päivänä palaisi yhteisöön.

–Toivossa on hyvä elää, Irja sanoo.

–Yksi Päivin miesystävistä sanoi minulle kerran, että opettele suvaitsevaisuutta. Olen koettanut sitä opetella ja sanonut Päivillekin, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Äiti välittää ja tuntee lastensa kivut, muttei voi muuta kuin panna kädet ristiin ja pyytää Jumalalta, että sinä tiedät kaikki, sinun on valta ja voima ja kunnia.

Aamun avaus facebookista

Irja muutti Ketunperälle neljä vuotta sitten, kun talo tuli perikunnalle Tapion suvun perinnönjaossa. Talon myynti oli jo lasten kanssa sovittu, mutta verottaja suositteli Irjalle parin vuoden asumista, jotta myynnistä ei menisi myyntivoiton veroa.

–Asun nyt täällä veroparatiisissa, Irja vitsailee.

Yksinäisyys ei Irjaa vaivaa. Ympärillä asuu miehen sukua, ja erityisesti miehen sisaren Irjan kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä. Kauppa-asiat saatetaan hoitaa toisenkin puolesta. Raahessa on paljon ystäviä, joita Irja hurauttaa autolla tapaamaan. Yhteydenpito uskonsisarten kanssa on tiivistä.

Facebook, Whatsapp ja lasten joululahjaksi ostama älypuhelin avaavat yhteyksiä silloin, kun ihmiset eivät liiku.

–Monesti kun herään aamuyöstä, menen tuohon tietokoneelle.

"Meillä on Facebookissa perhekuntana oma ryhmä, ja sinne kirjoittelen, en yhdentekeviä vaan mielestäni viisaita sanoja."

–Toisinaan on hurjasti tykkääjiä. Jos ei ole , se on silloin puhutellut, Irja sanoo. Ja nauraa ilkikurisesti.

Yksi syy muuttoon oli oma rauha. Raahessa rivitalossa lasten asuntovaunut taloyhtiön pihalla aiheuttivat sanomista, mutta nyt on tilaa ja oma tupa, oma lupa. Irja on hiljalleen vähentänyt matkustelua, mutta ottaa mielellään vieraita vastaan.

–Äiti on aina läsnä siinä missä on, Päivi kiittää.

Ei enää koskaan paha mieli

Lastenhoidon lomassa Irja on ehtinyt toimia yrittäjänä ja kunnallispolitiikassakin. Äitiys on kuitenkin ollut hänen elämänsä. Eikä se osa lakkaa, vaikka lapset elävät omaa elämäänsä. Riittämättömyyden tunne on usein Irjan seurana. Kuten kaikilla maailman äideillä.

–Mutta enää en vaivaa niillä tunteilla lapsia, siitä seuraa vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Usein Irjan ajatus lentää Tapion viimeisiin päiviin. Mies sairastui Lewyn kappale -muistisairauteen 59-vuotiaana ja kuoli 66-vuotiaana. Irja hoiti hänet kotona. Ne olivat raskaita aikoja, suurta luopumisen tuskaa. Mutta löytää Irja niistä valoakin, kaksi hyvää muistoa.

–Tapio ei aina tunnistanut minua. Kerran sitten, äitienpäivänä, kysyin, että tiijätkö kuka minä olen. Tapio sanoi, ettei hän tiijä, mutta ”oot sinä niin viehättävä naishenkilö”. Sellaisen hienon lahjan antoi tällaiselle naisrähjälle, Irja hymyilee.

Tapio oli hetken sairaalassa, mutta lopun lähetessä Irja halusi hänet kotiin.

–Muistan sen kesäpäivän, kun Tapio aamulla heräsi, ja sanoin hänelle, että kuuntele, kun Rautaruukki rymisee. Tapiota alkoi naurattaa. Hän tajusi olevansa kotona.

Tapion kuolema oli lopulta suuri helpotus.

–Joskus kun olen yksin, ajattelen, että olisihan se mukavampi, kun olisi Tapiokin täällä. Silloin lohduttaa semmoinen sanonta kuin ”siitä on hyvä mieli kun ei oo paha mieli”. Tapiolla ei ole enää koskaan paha mieli.

Irjan suurin lohtu on jälleennäkemisen toivo. Perillä, kuten hän sanoo, on perheestä Tapion lisäksi myös Marja-Leena, yhdeksäntenä syntynyt lapsi, joka eli vain kaksi päivää. Irja ei koskaan unohda, miten tyhjältä tuntui silloin lähteä synnytyssairaalasta. Ei ollut mitään viemistä kotiin.

–Mutta kun pappi sanoi siunaustilaisuudessa, että teillä on nyt taivaassa oma tähti, joka johdattaa perille, se lohdutti.

Ja toi oivalluksen: lapset ovat lahjoja ja lainaa vain.

Katso video! Irjan iltarukouksessa ovat mukana kaikki lapsenlapset. Pääset katsomaan videon klikkaamalla tätä linkkiä.

Kirjailija Anita Konkka on kiertänyt öisin maailman ympäri ja reissannut pitkin lapsuuden maisemia. Unet ovat auttaneet ymmärtämään mennyttä ja päästämään siitä irti.

Kauppatorin Kolera-altaan laineilla keikkuu viikinkilaiva. Anita Konkka kiipeää sen kyytiin. Hänen tehtävänään on kertoa tarinoita venettä soutaville viikingeille ja tuoreelle sulhaselleen. On hurja myrsky ja Anitan on tarinoitava henkensä edestä, muuten vene uppoaisi.

– Ei kovin kannustava uni kirjailijan urasta haaveilevalle nuorelle morsiamelle, Anita Konkka nauraa.

Parikymppisen Anitan elämä oli tosin unennäön aikaan vaikeaa muuallakin kuin unissa.

– Olin menossa naimisiin, mutta elämä tuntui raskaalta. Vasta vähän yli 40-vuotias äitini teki kuolemaa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Eiväthän äidit noin vain kuole!

Kuoli kuitenkin. Mutta edelleen äiti elää Anitan unissa, niin kuin jo monta kymmentä vuotta sitten kuollut isäkin.

– Hän tuo usein unissa näytille uusia naisystäviään, kun äiti taas on aina hauras, Anita hymähtää.

"Lapsena en osannut erottaa unta ja totta toisistaan."

Yön ja päivän sekava keitos

Anita Konkka istuu Vuosaaren-kotinsa pöydän ääressä ja hämmentää kahvia. Koti ympärillä on kodikas ja näppärän kokoinen. Käden ulottuvilla on tietokone ja muutaman askelen päässä sänky. Kun siitä nousee, näkee meren. Se myrskyää harvoin samalla tapaa kuin nuoruuden unessa.

Sänky on Anitalle tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan. Olin isoäitini mielestä hirveä valehtelija, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G.Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.

"En uskaltanut työstää alitajuntaani kuin vasta keski-iässä."

Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia. Nuorena, viikinkiunen aikaan, hän ei ollut vielä löytänyt omaa ääntään, eikä näkemiensä unien kieltä.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Muutto, joka valaisi kodin

Pöydällä, kahvikupin vieressä, hymyilevät nuoren Anitan kasvot. Syksyllä 2014 ilmestyneen Unennäkijän muistelmat -elämäkerran kanteen valikoitui valokuva Anitasta äitinsä vierellä. He ovat kumartuneina kuvataiteilijaäidin freskotyön ääreen, jonka mallina Anita oli itseoikeutetusti seissyt. Se oli hänen tärkeä tehtävänsä tyttärenä, pysähtyä malliksi.

Anita kasvoi kulttuuriperheessä. Kodin seinien sisällä vanhempien välinen jännite ja heidän työnsä hallitsivat perhe-elämää. Kirjailija-kääntäjä-isä Juhani Konkan työt imaisivat usein täysin. Ja jos eivät työt, niin sitten alkoholi. Silloin perhe-elämä sai hiljentyä ympäriltä, sillä normaalitkin elämän äänet suuren kodin toisessa päässä olivat isälle liikaa. Jos naapurin pojan trumpetinsoitto häiritsi, se katkaistiin kirveellä uhaten.

"Ihailin isää, mutta silti aina petyin. Ristiriidan purkaminen vei vuosikymmeniä."

Isän herkästi vaihtuvien mielenliikkeitten seuraaminen langetti pitkän varjon Anitan lapsuuteen.

– Ihailin häntä valtavasti, mutta silti aina petyin. Tämä synnytti niin valtavan ristiriidan, että sen purkaminen vei vuosikymmeniä, Anita toteaa.

– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.
– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.

Elämä helpottui, kun Konkan perheestä muuttivat vanhemmat pois. Ensin isä uuden naisystävänsä luokse, ja pian sen jälkeen äiti. Hänen tosin piti lähteä vain kolmen kuukauden freskokurssille Italiaan, mutta matka venyi lopulta kolmeksi vuodeksi. Niin teini-ikäinen Anita päätyi pitämään huushollia pystyssä pikkuveljiensä kanssa. 

– Oikeastaan vanhempien lähtö oli helpotus, tuntui kuin koko asunto olisi valoistunut. Kotisisar kävi kerran viikossa laittamassa meille ruokaa ja siivosimme kun muistimme, Anita sanoo ja myöntää, että kerrankin häntä kadehdittiin. Kenelläkään ikätovereista ei ollut samanlaista vapautta.

Uneton terapiassa

Kun Anita alkoi kirjoittaa elämästään, hän tiesi, että unet viitoittaisivat matkaa. Niin paljon hän on niiden avulla purkanut omaa mennyttään.

Mutta minkälainen on hyvä uni? Anitan mielestä sellainen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Eikä itse tarina usein ole kummoinen, vaan tunnelma ja näyt. Hyvä uni voi kertoa pallosalaman matkasta lapsuuden kesäpaikkaan tai uuden tähtikuvion muodostumisesta taivaalle. Huono uni puolestaan loppuu kesken, jättää oudon jälkitunteen.

"Koin olevani huono äiti, huono kirjailija, epäonnistunut."

– Pahimpia ovat kuitenkin olleet jaksot, jolloin en ole nähnyt tai siis muistanut näkemiäni unia lainkaan. Silloin herää huoli, että mikä nyt on vialla.

Pitkä uneton vaihe osui hänen elämän siihen kohtaan, kun omat lapset olivat pieniä. Myös Anita sai lapsensa äitinsä tavoin nuorella iällä, kun oman uran etsintä oli vielä pahasti kesken. Ja myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Hän koki olevansa huono äiti, huono kirjailijan alku, kaikin tavoin epäonnistunut yksilö.

– Silloin päätin mennä terapiaan. Koin, etten ollut lainkaan yhteydessä itseeni ja alitajuntaani, olin hukassa.

Yli nelivuotisen terapian aikana Anita löysi unet uudelleen. Vaikka arki oli raskasta, öisin alkoi tapahtua. Anita tajusi potevansa syyllisyyttä jopa isänsä kuolemasta. Tämä oli kuollut samoihin aikoihin, kun Anitan esikoisromaani Irti ilmestyi.

– Kuulostaa absurdilta, mutta pohdin tosissani, oliko hän ehtinyt lukea käsikirjoitukseni ennen kuolemaansa. Käsittelin siinä aviokriisin ohessa myös ristiriitaista isäsuhdetta.

– En tietysti koskaan saa selville, lukiko hän sen, mutta terapian avulla syyllisyystaakka hiljalleen keveni. En muuttunut paremmaksi ihmiseksi tai äidiksi, mutta itsetuntoni koheni. Ja olen jopa voinut iloita siitä, että pojistanikin kasvoi lopulta hajamielisen äidin ansiosta yllättävän käytännöllisiä miehiä!

"Opin nauramaan itselleni. Sehän on heikkojen puolustuskeino, jonka avulla pysyy hengissä."

Huumorin ja häpeän ristiaallokko

Anita Konkan puhetta pilkuttaa nauru. Olkapäät hytkyvät herkästi ja suusta purkautuu tarttuvaa hekotusta. Silloinkaan, kun aihe on vakava, hän ei vaivu synkkyyteen.

– Löysin jo lapsena komiikan. Ylinäyttelin muille kehnouteni.

Anita koki lapsena olevansa muukalainen. Eikä se johtunut pelkästään isän inkeriläistaustasta.

– Olin kaikin puolin kömpelö: vasenkätinen, lukihäiriöinen ja siihen päälle vielä puolisuomalainen. Häpesin, mutta opin hiljalleen nauramaan itselleni. Sehän on klassinen heikkojen puolustuskeino, sillä tavoin pysyy hengissä.

Anita sanoo aina olleensa kiltti. Lapsena jopa niin, että se purkautui neuroottisena käytöksenä, vuoteenkasteluna ja todistuksen numeroiden väärentämisenä.

"Minun ikäpolveni kasvatus perustui syyllistämiseen ja varoitteluun."

Vielä aikuisena hänen päässään on kaikunut ankaran äidinäidin ääni, joka kertoo, mikä on sopivaa ja mikä ei.

– Minun ikäpolveni kasvatus perustui pitkälti syyllistämiseen ja varoitteluun, joissa isoäitini oli mestari. Hän juurrutti minuun häpeän, jota tunnen edelleen ihan arkipäiväisistäkin asioista. Saatan pohtia, onko tällainen käytös sopivaa ja hävetä jälkikäteen sanomisiani ja tekemisiäni. Jopa jotain ihan pikku asiaa, kuten sateenvarjoa käsivarrella, kun on poutasää.

Unien miehet päätyivät kirjaan

Unissaan Anita ei häpeä eikä syyllisty. Ehkä juuri siksi niiden kieli on aina vedonnut häneen. Lapsuuden ihmisten lisäksi hänen unissaan vierailevat säännöllisesti miesystävät eri elämänvaiheista. Siksi Anitan oli kirjoitettava heidät Unennäkijän muistelmiinsa. Niin kirjan sivuille ilmestyi muun muassa kirjailija Hannu Salama.

– Hänestä kirjoittamista jännitin varmasti eniten. En oikeastaan hänen reaktiotaan, vaan sitä, etten rasittaisi lukijaa katkeralla tilityksellä.

Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde oli polveileva ja ristiriitainen. Myös monet Anitan unipäiväkirjoistaan löytämät Salama-unet ovat hyvin vihaisia ja turhautuneita.

– Onneksi olin merkinnyt tarkkaan käymiämme keskusteluja ylös, niin kuvani hänestä ei ole niin musta, Anita nauraa.

Kirja ei esittele miestä pehmeässä valossa, mutta yhtä lailla se häikäisee myös kirjoittajansa silmiä.

"Isäni kuvasi kirjassaan tarkasti minun heikkouksiani. Päätin, etten tekisi samoin lapsilleni."

Anita kuvaa itsensä suhteissaan niin Salamaan kuin vaikkapa kuvanveistäjä Heikki Virolaiseen aika ristiriitaiseksi. Toisaalta hän on ripustautuva ja huomionkipeä, toisaalta hyvinkin herkästi itsenäisyyttä ja omaa työtä korostavana, jopa toisen menestystä kadehtiva. Myös miehet ovat jopa hilpeyttä herättävän epäjohdonmukaisia, kuin hyviä romaanihenkilöitä konsanaan.

– Ja lopultahan kaikki on fiktiota, sillä se on minun kokemukseni ja tulkintani elämästäni, ei totuus, Anita toteaa.

Kaksi elämänsä miestä hän jättää kirjassaan yllättävä vähälle huomiolle, nimittäin poikansa Jarkon ja Jyrkin.

– Isäni kuvasi omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämän antimet tarkasti minun heikkouksiani, sitä minkälainen olin. Että en oppinut lukemaan ajallaan ja olin laiska. Siksi päätin jo kauan sitten, että jos kirjoitan elämästäni, en määrittelisi lapsiani sanoilla kuten isäni teki.

Suurten tunteiden uniryhmät

Anita myöntää, että elämän ja unien läpikäyminen kirjaa varten oli raskas, monien vuosien projekti. Sen kirjoittaminen ei onnistunut enää sängyssä maaten, vaan konetta istualtaan päättäväisesti nakuttaen.

– Olen paljon pohtinut omaa kirjailijanuraani. Se on ollut aika vaivalloinen ja pitkään hyvin turhauttava, kirjoitin pitkään väkisin.

Anitan mielestä on onni, että nykyisin nuoret kirjailijanaluille on tarjolla erilaisia kursseja ja koulutuksia. Hän tuhersi yksin.

Vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihin saakka, Anitan ääni vahvistui ja hänellä alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä.

Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.
Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.

Myöhemmin hän kiinnostui myös toisten unista.

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa niistä tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään, eikä oikein jaksa nousta yöllä kirjoittamaan uniaan ylös.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaa, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isääkään ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.

Anita Konkka

Syntynyt: 5.2.1941 Helsingissä. Asuu Vuosaaren taiteilijakodissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, neljä lastenlasta.

Ammatti: Kirjailija. Julkaissut toistakymmentä teosta, joista muun muassa Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Omaelämäkerta Unennäkijän muistelmat (Teos) ilmestyi viime syksynä.

Harrastukset: Palstaviljely, venäläinen kirjallisuus, bloggaaminen. Kirjailijan päiväkirja -blogi vuodesta 2002 ja Sanat-blogi vuodesta 2005 lähtien.

Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.

Pirkko Arstila teki mielikuvareissun Bangkokiin matkamuistotyynyä pöyhiessään. Thaisilkkibuumi saapui aikoinaan Suomeenkin Amerikan mailta, mutta millainen mies oli silkit länsimaihin tuonut James Thompson? 

"Usein jonkin esineen kosketus herättää häivähtävän muiston, kuin näkisi kalan hopeisen kyljen välähdyksen sen kääntyessä tummassa vedessä.

Olin pöyhimässä sohvan silkkityynyä – jonka olin juuri istunut lyttyyn – ja äkkiä olinkin Bangkokissa. Muistin Johnsonin silkkiliikkeen ja omistajan mystisen katoamisen. Nykyään thaisilkit ovat turistille helppoja matkamuistoja, mutta oli aika, jolloin ne olivat länsimaissa täysin tuntemattomia. Niiden suosiosta on kiittäminen amerikkalaista seikkailijaa James H.W. Thompsonia.

Thompson asettui sodan jälkeen Thaimaahan ja ihastui sateenkaaren väreissä välkkyviin, ihanan rouheasti kudottuihin kankaisiin, joita köyhät perheet louskuttivat kangaspuissaan kaukaisissa kylissä ja Bangkokin köyhillä kujilla. Kutojat itse eivät tahtoneet uskoa, että ulkomaalainen ”farangi” voisi olla kiinnostunut heidän kankaistaan.

"Alkoi mieletön buumi. Suomessakin joka naisella piti olla thaisilkkinen kotelomekko."

Thompson otti silkkitilkkuja mukaansa Yhdysvaltoihin ja näytti niitä Voguen päätoimittajalle. Tämä hurahti täydellisesti – ah! ja oh! – ja julkisti ne näyttävästi muotisivuilla. Silkit päätyivät miltei pääosaan vuonna 1956 ensi-iltansa saaneeseen elokuvamusikaaliin Kuningas ja minä, jossa kaljupää säihkypöksy Yul Brynner komisteli Siamin kuninkaana.

Alkoi aivan mieletön thaisilkkibuumi. Suomessakin joka naisella piti olla ainakin yksi thaisilkkinen kotelomekko.

Thaisilkkien lisäksi Thompson pelasti myös vanhat thaitalot, joita uutta ja länsimaista halunneet paikalliset eivät enää arvostaneet. Ne oli koottu ilman naulan naulaa ja edustivat taidokasta puusepäntaitoa.

Taloja voitiin myös siirtää ja rakentaa uudelleen. Thompson rakennutti itselleen puretuista taloista kodin Bangkokin keskustaan kanavan eli ”kongin” varrelle. Hän sisusti kotinsa vanhoilla thaimaalaisilla taide-esineillä. Sellaista ei ollut ennen nähty, ja Thompsonista tuli legenda jo eläessään.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet?

Miehellä oli jamesbondimaisen hämärä menneisyys, josta huhuttiin kaikenlaista. Vuonna 1967 hän oli viettämässä viikonloppua vuoristossa ystäviensä kanssa. Lounaan jälkeen muut vetäytyivät päiväunille, mutta 61-vuotias liikemies jäi yksin verannalle. Jälkikäteen toiset muistivat kuulleensa aurinkotuolin jalan raapaisun lattiaa vasten.

Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Tuolilla roikkui puvun takki. Tupakat ja sytytin lojuivat pöydällä. Muut henkilökohtaiset tavarat olivat tallella.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet? Kenties asialla olivatkin marsilaiset!

Thompsonin takia Aasiassa toteutettiin sen ajan suurin etsintäoperaatio, mutta turhaan. Tähän päivään mennessä mitään uutta ei ole paljastunut.

Mutta käykää ihmeessä silkkimiehen kotimuseossa, jos liikutte Bangkokissa. Siellä leijuu hurmaava, ajaton idän tunnelma, josta voi aavistaa millaista kaupungissa oli ennen pilvenpiirtäjiä ja turisteja. Tummat, kiiltävät tiikkilattiat hyväilevät jalkapohjia, olohuoneessa silkkisohvat odottavat isäntäänsä.

Kietoutukaa thaisilkkiin. Mystiikka tulee kaupan päälle."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 1/2017

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. Pääset tutustumaan digilehteen klikkaamalla tästä

oikeudenmukaisuutta

Nämä ovat Li Anderssonin lempipaikat Turussa

Kiitos Li ja Siv. Upeita ihmisiä! En muista koska viimeksi olisin lukenut äidin mielipiteen tyttärestään, jossa kiittää tätä vähempiosaisten aseman puolustamisesta. Hienoa, että Li jaksaa puuttua epäkohtiin, vaikka selvästi saa eduskunnan kyselytunnilla nuivaa ja ylimielistä kohtelua osakseen. Jaksa Li, jaksa. Asiaosaamisesi on huikeaa ja uskallat ottaa kantaa. Syvin kunnioitukseni!
Lue kommentti