”Trotomotto” on Isacin ja Lena Hemmingin yhteistä sanastoa.

Isac Elliotin ja Lena Hemmingin tiivis suhde kestää, vaikka Isac tekee musiikkiuraa ja reissaa jatkuvasti. Lenan rooli on matkan varrella muuttunut huolenpitäjästä ”maadoittajamummuksi”, joka kertoo tässä jutussa salaisuuden lapsenlapsestaan.

Tätä kaksikkoa ei tarvitse pyytää hymyilemään valokuvassa. He kikattavat, irvistelevät ja nauravat ääneen toistensa jutuille. Välillä riehuminen loppuu, kun Lena Hemming nappaa tyttärenpoikansa Isac Elliotin tiukasti kainaloonsa.

Mummu ja ”Ikke” viihtyvät yhdessä. Ovat aina viihtyneet.

Lena Hemming:

”Ikke on ensimmäinen lapsenlapseni.

Minulla on kolme tytärtä, joten Ikke sai mummultaan heti aluksi myös pienen ”poikalisän”.

Kolmiviikkoisena Ikke oli ensimmäisen kerran luonani yökylässä. Hänen vanhempansa Linda ja Fredi olivat nuoria, joten sanoin, että aina saa pyytää apua. Jos minulle ei jostain syystä sovi, osaan sanoa ei. Olen kiitollinen Ikken vanhemmille siitä, että olen saanut osallistua pojan elämään, minua ei ole suljettu siitä ulos. Olen joskus saattanut tulla liiankin iholle, mutta kun siitä on huomautettu, olen ottanut askeleita taaksepäin.

Haluan olla lastenlasteni kanssa, olla osa heidän elämäänsä.

"Minulle ei riitä valokuva hyllyssä."

Lapsista saa tulla sotkua ja melua. Siivoan sitten jälkikäteen, kunhan saan kokea sen elämän.

Joskus teen kahden litran lettutaikinan, kiepautan essun päälleni ja alan paistaa lettuja. Lapset jonottavat hellan vieressä lautasten kanssa, Ikke usein ensimmäisenä. Paistamisessa voi mennä tunteja, ja minä nautin joka hetkestä.

Sosiaalisuus on aina ollut Ikken erityispiirre. Hän on leikkinyt myös itseään pienempien ja tyttöjenkin kanssa. Matkoilla ihmiset ovat tulleet kiittelemään, kuinka ihanaa on ollut, kun Ikke on leikkinyt heidän lastensa kanssa ja pitänyt huolta porukan pienimmistä.

Muistan yhdeltä matkalta tilanteen, joka kuvaa hyvin Ikkeä. Hotellissa oli pakastearkku, josta sai käydä tekemässä jäätelötötteröitä. Yhtenä päivänä löysin Iken pakastealtaalta. Hän oli taas omaan tapaansa koonnut ympärilleen joukon lapsia, joille oli päättänyt tehdä tötteröt. Ikke oli niin lyhyt, että oli linkussa pakastearkun sisällä, mutta kun toiset olivat vielä pienempiä, hän sinnikkäästi teki jokaiselle jäätelöpallon.

Ihmisten on aina ollut helppo pitää Ikestä ja ihastua hänen persoonaansa. Luulen, että se on yksi osa hänen nykyistä menestystään. Hän on niin aito ja läsnä, ja sen ihmiset vaistoavat. Hän on sitä mitä on, siinä ei ole mitään päälle liimattua.

Otimme mieheni kanssa Ikken usein matkoille mukaan hänen ollessaan pieni. Nyt tilanne on muuttunut niin, että minä matkustan Ikken keikoille.

"Olen kuin mikäkin fani, joka reissaa idolinsa perässä."

Jos vain mahdollista, olen aina mukana keikoilla, mieluiten eturivissä intoilemassa.

On ollut tosi ihanaa tavata myös Ikken mahtavia faneja. Joskus olen saanut lohduttaakin heitä, jos he eivät esimerkiksi ole päässeet halaamaan Ikkeä. Minä olen sitten halaillut ja niistänyt neniä. Ne tytöt ovat niin aitoja ja tosissaan.

Aina ei ole helppoa olla nuori poptähti. Välillä mummun sieluun sattuu, kun Ikkestä kirjoitetaan ihan tyhmiä, ja oikein näkee, kuinka hänelle tulee paha mieli. Emme me kotijoukot voi estää ikäviä asioita tapahtumasta, mutta toivottavasti se on ainakin epätodennäköisempää, kun on vahvat tukijoukot. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on olla maadoittajamummo. Jos liian suuri hurmos tai huoli iskee Ikkeen, toivon voivani auttaa häntä asian käsittelemisessä tai kestämisessä. Haluan pitää kovaa maailmaa vähän kauem­pana lapsenlapsestani – niin kuin varmasti kaikki isovanhemmat.

Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi puhelimen varassa. Joskus ryöstän koko kapistuksen Ikkeltä ja piilotan sen.

Joskus minua pelottaa Ikken puolesta. Paljon useammin kuitenkin jännitän. Jännitän kaikkea uutta, suurta ja tärkeää, johon Ikke pääsee mukaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen ruvennut jännittämään. Viimeksi niin kävi, kun Ikke lähti isänsä kanssa Los Angelesiin tärkeään musiikkialan tilaisuuteen. Luin Ikken lentokentällä tekemän Facebook-päivityksen ja minulle tuli perhosia vatsaan. Jouduin syöttämään niille kaksi croisanttia hillon kera, ennen kuin ne asettuivat.

Ikke pärjää hyvin, vaikka joutuukin selviämään monesta. Viikonloppuna saattaa olla keikat Hollannissa ja Norjassa, ja maanantaiaamuna pitää palata poptähden elämästä koululaisen rooliin. Onneksi Ikkellä on turvallinen ja rakastava perhe ja isä, joka kulkee mukana isossa maailmassa. En minä osaisi Ikkeä samalla tavalla auttaa.

Olen Ikken menestyksestä tosi onnellinen. Jos lapsi haluaa tehdä musiikkia ja esiintyä, niin onhan se hienoa, että hän saa faneja ja yleisöä.

"Toivon, että pojalla pysyvät jalat maassa, järki päässä ja pää pilvissä."

Onneksi julkisuus ja menestys eivät ole tulleet yhtäkkiä, vaan Ikke on kasvanut siihen. Ensin Cantores Minores -kuorossa, sitten Svenska Teaternin musikaaleissa.

Olen sanonut Ikkelle, että mitään ei saa jättää yhden kortin varaan. Koulu pitää hoitaa ja miettiä uralle vaihtoehtoja. Kyllä Ikkekin sanoo, että mikään ei ole varmaa paitsi se, että kaikki on epävarmaa. Toivon, että hän on oikeasti sisäistänyt asian, eivätkä nuo ole vain ulkoa opittuja sanoja.

Isac on ollut minulle aina Ikke. Sitten syntyi nuori poptähti nimeltään Isac Elliot. Minulle he olivat vähän kuin kaksi eri poikaa. Kerran olin keikalla Kuopiossa, ja aluksi fanit huusivat vain Isac, Isac – ja yhtäkkiä he huusivat Ikke. Se tuli liian lähelle. Löysin itsestäni alkukantaisia tunteita: nämä fanit tulevat minun reviirilleni. Nyt olen jo kasvanut tuosta tunteesta yli.

Vieläkin voimme olla liki ja käsi kädessä.

"Juttelemme myös vaikeista asioista."

Silloin sulkeudumme jonnekin puimaan niitä, välillä kyynelehtimäänkin. Meillä on yhä tapana purkaa päivän tunnot vapaamuotoiseen iltarukoukseen, jossa käydään kaikki asiat läpi. Se on huippu-upeaa.

Jos teinillä menee huonosti, ei silloin pompata puskista kysymään, mikä ahdistaa. Hyvän suhteen rakentaminen vie aikaa. Olen aina sanonut, että puheet ovat puheita, mutta teot ovat tekoja. Rakkaus on läsnäoloa, perunamuusia, pullaa ja lettuja.

Olen nyt muutaman vuoden ajan viettänyt pahimmat talvikuukaudet Floridassa. Minulla on reuma, ja lämpö tekee sille hyvää.

Välimatka ei ole vaikuttanut suhteeseemme. Ikke on paljon Los Angelesissa ja käy välillä luonamme. Hänen ensimmäinen musiikkivideonsakin kuvattiin Miamissa, ja silloin Ikke asui luonamme isänsä kanssa.

Videon teko oli niin jännittävää meille kaikille, etenkin tietysti Ikkelle, joka pani itsensä täysillä likoon. Siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei ollut riittävän hyvä. Kun poika oli kuin maansa myynyt, otin hänet kainalooni ja juttelimme asian yhdessä läpi. Kummallekin tuli parempi mieli.

Nyt tuntuu huikealta, kun ajan autoa Floridassa ja useamman kerran päivässä radiossa soi Isac Elliotin biisi. Olen joutunut pysäyttämään auton, kun tunne on niin valtava. On uskomattoman hienoa, että Ikke on pystynyt tähän.

Isac Elliot Lundén:

”Mummulla on iso sydän. Hänen kanssaan voi puhua silloinkin, kun muiden kanssa ei voi. Hän ymmärtää.

Mummu on itse sellainen, että hän kertoo kaikille kaiken. Se tuntuu joskus omituiselta, mutta se on hänen tapansa.

Olemme olleet aina tosi paljon yhdessä. Varmaan sen takia olemme niin läheisiä. Pienenä pääsin matkustamaan mummun ja hänen miehensä kanssa esimerkiksi työmatkalle Singaporeen. Silloin se oli vain hauskaa, mutta nyt vanhempana osaan arvostaa matkoja ihan eri tavalla. On hienoa, että he ovat tarjonneet minulle tuollaisia kokemuksia.

Lue myös! Poptähti Isac Elliot: ”Mummu on opettanut minut käyttäytymään”

Opetin mummun käyttämään Skypeä, kun hän alkoi viettää talvet ulkomailla. Nyt voimme jutella vaikka joka päivä. Mummu ei tajunnut tekniikasta mitään, mutta nyt hän käyttää kaikkia kännykän ohjelmia tuosta vaan.

"Puhelimenkäyttöni ärsyttää mummua, vaikka se on osa työtäni."

Minulla on Instagramissa 438 000 seuraajaa. Tuntuu oudolta, että melkein puoli miljoonaa ihmistä haluaa päivittäin tietää tekemisistäni.

Mummu on entinen kotitalousopettaja ja ihan loistava ruoanlaittaja. Hänen wiener schnitzelinsä ovat parasta maailmassa. Ja letut!

Mummussa on sekin hienoa, että hän voi aina tehdä jotain yllättävää. Kerran hän osti äkkilähtölennon keikalleni Norjaan. Hän ilmestyi sinne monen välilaskun jälkeen kultahousuissa ja -kengissä tanssimaan eturivissä. Minulla on spesiaalimummi.

"Ikkestä ei tiedetä sitä, miten paljon hän jättää jälkeensä trotomottoja. Se on meidän oma nimityksemme järjettömän epäsiisteille vaatekasoille."

– Lena-mummo

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2016.

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Meikkitaiteilija Outi Broux rakastaa työtään, koska se palkitsee hänen tarkkaa ja paljon itseltä vaativaa neitsytluonnettaan. Parisuhteiden kariutuminen lapsettomuuteen on tehnyt kipeää, mutta se on myös mahdollistanut upean uran.

 

Meikkitaiteilija, stylisti Outi Broux, 55, vilkaisee kalenteriinsa: maanantaina kuvausmeikki Helsingissä kello 7, tiistaina tyyliluento Tampereella, keskiviikkona naisten kauneusilta Kouvolassa, sitten Oulu ja Tampere. Päivän päätteeksi hän useimmiten ajaa vielä kotiinsa Yläneelle Varsinais-Suomeen.

– Teen jumalattoman pitkiä päiviä. En kehtaa edes sanoa, kuinka myöhään ne venyvät, mutta 12 tuntia ei riitä, Outi kuittaa utelut työtahdista.

– Olen on-off-ihminen enkä pysty suhtautumaan tekemisiini muuten kuin täydellä intohimolla. Pistän aina kaiken peliin, ja olen aika säälimätön itseäni kohtaan.

Outi Broux sanoo, että samanlainen tekemisen palo hänellä on ollut koko työuransa ajan. Mieleen ei edes tule sellaista aikaa, jolloin hän olisi miettinyt jotakin muuta kuin vaatteiden ja meikkien maailmaa. Taaperoikäisenä hän söi ensimmäiset huulipunat ja kolmevuotiaana stailasi prinsessamekkoja.

"Halusin olla paras meikkaaja ikinä."

16-vuotiaana tekstiilitaiteilijan tytär tiesi jo miten edetä haaveissa. Kun kiinnostus kouluun lopahti, hän tunki itsensä puoliväkisin töihin valokuvausstudioon kotikaupungissaan Turussa. Ensin Outin homma oli kahvinkeitto, mutta hän pääsi meikkaamaan ja kampaamaan, kun toiset huomasivat, että Voguet ja muut hienot muotilehdet oli luettu tarkkaan.

Samoja johtavia muotilehtiä hän teki pian itsekin. Seurasi yli kymmenen vuoden ura Hampurissa ja Pariisissa, minkä jälkeen työt veivät hänet Suomesta Ruotsiin. Näytöksiä, katalogeja, muotilehtiä ja maailmantähtiä valokuvaajana, meikkaajana, kampaajana ja stylistinä. Hetkinen, onko hän myös valokuvaaja?

– Kyllä. Halusin olla paras meikkaaja ikinä, ja sen vuoksi minun piti ymmärtää kaikki mahdollinen valotuksesta, suodattimista, filmeistä ja siitä, miten ne vaikuttavat meikkiin. Niinpä opettelin koko kuvausprosessin, hän selostaa.

– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.
– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.

"Lapsuudesta jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja."

Neitsyt tekee perusteellisesti

Outi Broux tietää olevansa pedantti.

– Olen tyypillinen neitsyt. Pureudun syvälle yksityiskohtiin, hän sanoo.

– On kotikasvatuskin vaikuttanut. Lapsena sain kiitosta ainoastaan tekemästäni työstä, ja se juontaa tänne asti. Minulle jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja.

Mutta intohimoiseen tekemiseen on myös hyvin arkinen syy: yksinyrittäjän on pakko jaksaa.

– Enhän minä voi koskaan sanoa, että olipas hyvä päivä, myin kymmenen Outia. Minulla on vain nämä kaksi kättä, hän muistuttaa.

Lempeä mutta rehellinen

Outi Broux voisi kahden vuoden kuluttua viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vähintäänkin valokuvanäyttelyn tai kirjan ainekset pitkässä kansainvälisessä urassa kyllä olisivat kasassa. Kokemukset David Bowiesta, Princestä, Boy Georgesta, Nina Hagenista ja muista tähdistä tarjoaisivat herkullista materiaalia.

Supernimet ovat vaihtuneet suomalaisiin julkkiksiin, mutta Outi meikkaa myös aivan tavallisia naisia tavaratalon meikkipenkissä. Lisäksi hän stailaa osallistujia koskettavaksi kehutussa Tuhkimotarinoita-tosi-tv-sarjassa. 

– En tosin osaa tehdä eroa tavallisen ihmisen ja julkkiksen välillä, koska tiedän, että julkkiksetkin ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Minähän menen iholle joka suunnasta. Näen heidät stailatessa nakunakin. Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei ole ihmisistä kiinnostunut ja jos ei itse päästä ihmisiä lähelleen.

"Toisille on opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Silloin myönteinenkin katse voi tuntua pelottavalta."

Outi on uransa aikana nähnyt meikkipenkissään monta työpaikkakiusattua ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevaa naista ja yrittänyt auttaa. Hän sanoo olevansa "meikkituolisosiaalipsykologi" ja rinnalla kulkija.

Kokenut ammattilainen tietää, että imartelu ja pahoittelu eivät auta, jos joku on alamaissa. On autettava lempeästi mutta rehellisesti.

– Jos näen väsyneen ja sulkeutuneen näköisen naisen, jonka koko olemus kertoo, että rahat menevät perheeseen, sanon sen. Jotkut purskahtavat itkuun ja toteavat, että ovat tiedostaneet asian. Heille on ehkä jo kotona opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Työelämässä he kokevat toisten katseet arvosteluna. Joskus myönteinenkin katse voi tuntua heistä pelottavalta.

Lapsettomuus mahdollisti uran

Oman väsymyksensä Outi Broux on oppinut tunnistamaan vasta viime vuosina.

– Olen aina ollut vilkas ja ehkä senkin vuoksi lukenut huonosti stressin merkkejä.

Pakollinen pysähdys hänelle tuli, kun väsymys ja painonnousu paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamiksi vuonna 2000. Työuupumuksena ja masennuksena hoidettu sairaus ehti vaivata kolme vuotta ennen oikeaa diagnoosia.

Outin mukaan diagnoosin puute on syynä myös siihen, että hän ei saanut lasta.

– Lapsettomuus on sanellut eniten ihmissuhteitani. Jokainen parisuhteeni on kariutunut siihen, että mies on jättänyt minut ja tehnyt uuden naisen kanssa lapset, kaksi kertaa naimisissa ollut Outi sanoo.

"Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen."

Mutta jokaisella mustalla pilvellä on oma hopeinen reunuksensa, hän muistuttaa.

– Lapsettomuus mahdollisti työn ja uran. Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen. Kaikilla on omat kipupisteensä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on nyt lääkityksellä kurissa. Sairauden vuoksi tahtia on välillä hiljennettävä, mutta Outi on huomannut, että se ei ole helppoa.

– Aina kun olen joutunut väsymyksen vuoksi laittamaan itseni säästöliekille, olen ollut vähän hukassa. En oikein keksi mitään tilalle, hän tunnustaa.

Outi elää maaseudulla omalla satavuotiaalla tilallaan sinkkuna ja lähes erakkona. Hänen perhettään ovat griffon-rotuiset koirat Ukko, Sohvi ja Viljo sekä äidin sekarotuinen Pate. Mutta ilman wau-efektiä, sitä intohimoisen ihmisen kaipaamaa energiapiikkiä, hän ei pärjää. Sitä löytyy netistä Vimeo-taikasanan takaa.

– Sieltä löytyy hienoimpia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Katson niitä, kun kaipaan inspiraatiota ja haluan "lentää".

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Kuka
outi Broux
Syntynyt 1961 Turussa.
Asuu Yläneellä vanhassa maalaistalossa.
Perhe Koirat Ukko,
Sohvi, Viljo ja Pate sekä undulaatit Ekku, Henttonen, Ode ja Hiukkis.
suurin intohimo
Kauneus kaikissa
muodoissa ja itseilmaisun mahdollisuus.