”Trotomotto” on Isacin ja Lena Hemmingin yhteistä sanastoa.

Isac Elliotin ja Lena Hemmingin tiivis suhde kestää, vaikka Isac tekee musiikkiuraa ja reissaa jatkuvasti. Lenan rooli on matkan varrella muuttunut huolenpitäjästä ”maadoittajamummuksi”, joka kertoo tässä jutussa salaisuuden lapsenlapsestaan.

Tätä kaksikkoa ei tarvitse pyytää hymyilemään valokuvassa. He kikattavat, irvistelevät ja nauravat ääneen toistensa jutuille. Välillä riehuminen loppuu, kun Lena Hemming nappaa tyttärenpoikansa Isac Elliotin tiukasti kainaloonsa.

Mummu ja ”Ikke” viihtyvät yhdessä. Ovat aina viihtyneet.

Lena Hemming:

”Ikke on ensimmäinen lapsenlapseni.

Minulla on kolme tytärtä, joten Ikke sai mummultaan heti aluksi myös pienen ”poikalisän”.

Kolmiviikkoisena Ikke oli ensimmäisen kerran luonani yökylässä. Hänen vanhempansa Linda ja Fredi olivat nuoria, joten sanoin, että aina saa pyytää apua. Jos minulle ei jostain syystä sovi, osaan sanoa ei. Olen kiitollinen Ikken vanhemmille siitä, että olen saanut osallistua pojan elämään, minua ei ole suljettu siitä ulos. Olen joskus saattanut tulla liiankin iholle, mutta kun siitä on huomautettu, olen ottanut askeleita taaksepäin.

Haluan olla lastenlasteni kanssa, olla osa heidän elämäänsä.

"Minulle ei riitä valokuva hyllyssä."

Lapsista saa tulla sotkua ja melua. Siivoan sitten jälkikäteen, kunhan saan kokea sen elämän.

Joskus teen kahden litran lettutaikinan, kiepautan essun päälleni ja alan paistaa lettuja. Lapset jonottavat hellan vieressä lautasten kanssa, Ikke usein ensimmäisenä. Paistamisessa voi mennä tunteja, ja minä nautin joka hetkestä.

Sosiaalisuus on aina ollut Ikken erityispiirre. Hän on leikkinyt myös itseään pienempien ja tyttöjenkin kanssa. Matkoilla ihmiset ovat tulleet kiittelemään, kuinka ihanaa on ollut, kun Ikke on leikkinyt heidän lastensa kanssa ja pitänyt huolta porukan pienimmistä.

Muistan yhdeltä matkalta tilanteen, joka kuvaa hyvin Ikkeä. Hotellissa oli pakastearkku, josta sai käydä tekemässä jäätelötötteröitä. Yhtenä päivänä löysin Iken pakastealtaalta. Hän oli taas omaan tapaansa koonnut ympärilleen joukon lapsia, joille oli päättänyt tehdä tötteröt. Ikke oli niin lyhyt, että oli linkussa pakastearkun sisällä, mutta kun toiset olivat vielä pienempiä, hän sinnikkäästi teki jokaiselle jäätelöpallon.

Ihmisten on aina ollut helppo pitää Ikestä ja ihastua hänen persoonaansa. Luulen, että se on yksi osa hänen nykyistä menestystään. Hän on niin aito ja läsnä, ja sen ihmiset vaistoavat. Hän on sitä mitä on, siinä ei ole mitään päälle liimattua.

Otimme mieheni kanssa Ikken usein matkoille mukaan hänen ollessaan pieni. Nyt tilanne on muuttunut niin, että minä matkustan Ikken keikoille.

"Olen kuin mikäkin fani, joka reissaa idolinsa perässä."

Jos vain mahdollista, olen aina mukana keikoilla, mieluiten eturivissä intoilemassa.

On ollut tosi ihanaa tavata myös Ikken mahtavia faneja. Joskus olen saanut lohduttaakin heitä, jos he eivät esimerkiksi ole päässeet halaamaan Ikkeä. Minä olen sitten halaillut ja niistänyt neniä. Ne tytöt ovat niin aitoja ja tosissaan.

Aina ei ole helppoa olla nuori poptähti. Välillä mummun sieluun sattuu, kun Ikkestä kirjoitetaan ihan tyhmiä, ja oikein näkee, kuinka hänelle tulee paha mieli. Emme me kotijoukot voi estää ikäviä asioita tapahtumasta, mutta toivottavasti se on ainakin epätodennäköisempää, kun on vahvat tukijoukot. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on olla maadoittajamummo. Jos liian suuri hurmos tai huoli iskee Ikkeen, toivon voivani auttaa häntä asian käsittelemisessä tai kestämisessä. Haluan pitää kovaa maailmaa vähän kauem­pana lapsenlapsestani – niin kuin varmasti kaikki isovanhemmat.

Välillä tuntuu kuin koko elämä olisi puhelimen varassa. Joskus ryöstän koko kapistuksen Ikkeltä ja piilotan sen.

Joskus minua pelottaa Ikken puolesta. Paljon useammin kuitenkin jännitän. Jännitän kaikkea uutta, suurta ja tärkeää, johon Ikke pääsee mukaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen ruvennut jännittämään. Viimeksi niin kävi, kun Ikke lähti isänsä kanssa Los Angelesiin tärkeään musiikkialan tilaisuuteen. Luin Ikken lentokentällä tekemän Facebook-päivityksen ja minulle tuli perhosia vatsaan. Jouduin syöttämään niille kaksi croisanttia hillon kera, ennen kuin ne asettuivat.

Ikke pärjää hyvin, vaikka joutuukin selviämään monesta. Viikonloppuna saattaa olla keikat Hollannissa ja Norjassa, ja maanantaiaamuna pitää palata poptähden elämästä koululaisen rooliin. Onneksi Ikkellä on turvallinen ja rakastava perhe ja isä, joka kulkee mukana isossa maailmassa. En minä osaisi Ikkeä samalla tavalla auttaa.

Olen Ikken menestyksestä tosi onnellinen. Jos lapsi haluaa tehdä musiikkia ja esiintyä, niin onhan se hienoa, että hän saa faneja ja yleisöä.

"Toivon, että pojalla pysyvät jalat maassa, järki päässä ja pää pilvissä."

Onneksi julkisuus ja menestys eivät ole tulleet yhtäkkiä, vaan Ikke on kasvanut siihen. Ensin Cantores Minores -kuorossa, sitten Svenska Teaternin musikaaleissa.

Olen sanonut Ikkelle, että mitään ei saa jättää yhden kortin varaan. Koulu pitää hoitaa ja miettiä uralle vaihtoehtoja. Kyllä Ikkekin sanoo, että mikään ei ole varmaa paitsi se, että kaikki on epävarmaa. Toivon, että hän on oikeasti sisäistänyt asian, eivätkä nuo ole vain ulkoa opittuja sanoja.

Isac on ollut minulle aina Ikke. Sitten syntyi nuori poptähti nimeltään Isac Elliot. Minulle he olivat vähän kuin kaksi eri poikaa. Kerran olin keikalla Kuopiossa, ja aluksi fanit huusivat vain Isac, Isac – ja yhtäkkiä he huusivat Ikke. Se tuli liian lähelle. Löysin itsestäni alkukantaisia tunteita: nämä fanit tulevat minun reviirilleni. Nyt olen jo kasvanut tuosta tunteesta yli.

Vieläkin voimme olla liki ja käsi kädessä.

"Juttelemme myös vaikeista asioista."

Silloin sulkeudumme jonnekin puimaan niitä, välillä kyynelehtimäänkin. Meillä on yhä tapana purkaa päivän tunnot vapaamuotoiseen iltarukoukseen, jossa käydään kaikki asiat läpi. Se on huippu-upeaa.

Jos teinillä menee huonosti, ei silloin pompata puskista kysymään, mikä ahdistaa. Hyvän suhteen rakentaminen vie aikaa. Olen aina sanonut, että puheet ovat puheita, mutta teot ovat tekoja. Rakkaus on läsnäoloa, perunamuusia, pullaa ja lettuja.

Olen nyt muutaman vuoden ajan viettänyt pahimmat talvikuukaudet Floridassa. Minulla on reuma, ja lämpö tekee sille hyvää.

Välimatka ei ole vaikuttanut suhteeseemme. Ikke on paljon Los Angelesissa ja käy välillä luonamme. Hänen ensimmäinen musiikkivideonsakin kuvattiin Miamissa, ja silloin Ikke asui luonamme isänsä kanssa.

Videon teko oli niin jännittävää meille kaikille, etenkin tietysti Ikkelle, joka pani itsensä täysillä likoon. Siitä huolimatta hänestä tuntui, ettei ollut riittävän hyvä. Kun poika oli kuin maansa myynyt, otin hänet kainalooni ja juttelimme asian yhdessä läpi. Kummallekin tuli parempi mieli.

Nyt tuntuu huikealta, kun ajan autoa Floridassa ja useamman kerran päivässä radiossa soi Isac Elliotin biisi. Olen joutunut pysäyttämään auton, kun tunne on niin valtava. On uskomattoman hienoa, että Ikke on pystynyt tähän.

Isac Elliot Lundén:

”Mummulla on iso sydän. Hänen kanssaan voi puhua silloinkin, kun muiden kanssa ei voi. Hän ymmärtää.

Mummu on itse sellainen, että hän kertoo kaikille kaiken. Se tuntuu joskus omituiselta, mutta se on hänen tapansa.

Olemme olleet aina tosi paljon yhdessä. Varmaan sen takia olemme niin läheisiä. Pienenä pääsin matkustamaan mummun ja hänen miehensä kanssa esimerkiksi työmatkalle Singaporeen. Silloin se oli vain hauskaa, mutta nyt vanhempana osaan arvostaa matkoja ihan eri tavalla. On hienoa, että he ovat tarjonneet minulle tuollaisia kokemuksia.

Lue myös! Poptähti Isac Elliot: ”Mummu on opettanut minut käyttäytymään”

Opetin mummun käyttämään Skypeä, kun hän alkoi viettää talvet ulkomailla. Nyt voimme jutella vaikka joka päivä. Mummu ei tajunnut tekniikasta mitään, mutta nyt hän käyttää kaikkia kännykän ohjelmia tuosta vaan.

"Puhelimenkäyttöni ärsyttää mummua, vaikka se on osa työtäni."

Minulla on Instagramissa 438 000 seuraajaa. Tuntuu oudolta, että melkein puoli miljoonaa ihmistä haluaa päivittäin tietää tekemisistäni.

Mummu on entinen kotitalousopettaja ja ihan loistava ruoanlaittaja. Hänen wiener schnitzelinsä ovat parasta maailmassa. Ja letut!

Mummussa on sekin hienoa, että hän voi aina tehdä jotain yllättävää. Kerran hän osti äkkilähtölennon keikalleni Norjaan. Hän ilmestyi sinne monen välilaskun jälkeen kultahousuissa ja -kengissä tanssimaan eturivissä. Minulla on spesiaalimummi.

"Ikkestä ei tiedetä sitä, miten paljon hän jättää jälkeensä trotomottoja. Se on meidän oma nimityksemme järjettömän epäsiisteille vaatekasoille."

– Lena-mummo

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 6/2016.

Emigranttiperheen kaikista lapsista kasvoi laulajia vastoin isän tahtoa. Se on Muska ja Ykä Babitzinin mielestä tehnyt heistä aavistuksen verran suomalaisempia.

Marija ”Muska” Babitzin nauru on hiekkapaperin karheaa, kun hän tuuppaa pikkuveljeään Georgijia eli Ykää kylkeen ja kutsuu luppakorvaksi. Ykän luppamaiset korvat jäivät lapsuuteen, mutta lempinimi säilyi. Yhteys sisarusten välillä on sekin säilynyt ja kestänyt menetykset ja satunnaiset puhelinriidat. Yhteisiä asioita on niin paljon: tiivis suku, maahanmuuttajan identiteetti sekä tietysti lauluääni.

Muska: Täytyyhän meillä olla kovat ja vahvat lauluäänet, kun meidän suvussa miehet olivat satoja vuosia taaksepäin upseereita!

Ykä: On suvussa osattu laulaakin ennen meitä. Äiti oli tosi hyvä laulamaan ja isänäidin täti maailmankuulu oopperalaulaja Venäjältä.

Muska: Äiti kuunteli radiota ja kuljetti meitä soittotunneille. Tosin jo aika nuorena meillä lapsilla alkoi palo rokimpaan musaan. Kävin isoveljien
Kirkan ja Sammyn kanssa kurkkimassa meitä vastapäätä sijainneen pikkubaarin tunnelmaa. Painoimme korvamme lähes kiinni baarin ikkunaan, jotta kuulimme jukeboksin.

Ahtaus tiivisti tunnelmaa

Ykä: Asuimme varhaislapsuuden Helsingin  Eirassa. Meitä köyhiä duunareitten lapsia oli korttelit pullollaan. Totuimme olemaan yhdessä, kun piti mahtua huoneen ja keittiön asuntoon.

Muska: Meitä oli viisi lasta, isä, äiti ja kaksi kissaa. Kylmä vesi tuli sisään, puuhellalla lämmitettiin asunto ja vesi. Vessa oli rappukäytävässä.

Ykä: Varmaan jo silloin meistä lähti hyvin ääntä, kun hirviömäinen talonmiehemme kutsui meitä papiskinin rakeiksi. Saimme elää aika vapaasti, niin kuin sen ajan lapset. Aina välillä sattui kaikenlaista, kaameaakin. Vanhin veljemme Leo hukkui ennen Muskan ja minun syntymää sadevesitynnyriin, ja naapurissamme paras kaverini paloi kotonaan hengiltä, kun olin viiden.

Muska: Meillä oli kyllä äiti kotona ja aika tiukka kuri. Mutta pihoilla ja kaduillahan me siihen aikaan leikittiin.

Turpaan jos tarve vaatii

Ykä: Me olimme emigranttiperhe ja kotikielemme oli venäjä. Kyllä me kaikki varmasti lapsina koimme vinoon katsomista ja kiusaamista.

Muska: Alaluokat kävimme Kirkan kanssa venäläistä koulua, jossa oli viisi lasta. Oli aika shokki, kun muutimme Maunulaan, väljempiin tiloihin. Siirryin luokalle, jossa oli 40 lasta. Olin oppinut lukemaan venäjäksi, joten oli siinä sopeutumista.

Ykä: Isämme otti ryssittelyt aina vakavasti. Hän palveli etulinjassa talvi- ja jatkosodan ja menetti toisen veljensä. Vielä 1970-luvulla isältä evättiin rintamamieseläke vain siksi, ettei hän ollut Suomen kansalainen. Se oli kyllä kova paikka isänmaalliselle miehelle. Tietyllä tavalla juuri se, että olemme olleet vähän erilaisia, on yhdis­tänyt meitä perheenä. Kärjistäen voisi sanoa, että me ollaan oltu vähän niin kuin mafiaperhe, olemme oppineet pienestä pitäen puolustamaan toisiamme.

Muska: Se on totta. Muistan lapsuudesta, kuinka jotkut pojat vetivät Kirkaa turpaan. Menin herkästi tulistuvana pikkusiskona vetämään saman tien takaisin.

Ykä: Aina olemme osanneet riidellä. Muska on vielä meistä kahdesta temperamenttisempi. Aika ajoin puhelin kolahtaa korvaan, kun oikein hiillymme. Pahimmillaan olemme tainneet olla vihoissa puolisen vuotta, mutta aina on sovittu.

Muska: Niin, silloinkin on aina tapeltu asiat läpi. Ja lopulta aina tuota luppakorva-Ykää on tosi kiva nähdä!

Koulusta suoraan keikkalavoille

Ykä: Kukaan meistä sisaruksista ei viihtynyt koulussa Isä olisi halunnut meille kunnon ammatit ja siistit tukat. Vanhimmat veljet aloittelivat muusikon hommat häneltä vähän salassa.

Muska: Tykkäsin koulunkäynnistä ja haaveilin arkeologin urasta. Menin tiukkamaineiseen Hallituskadun tyttökouluun, jossa täytyi pitää villahousuja ja taskuihin tehtiin säännölliset tarkastukset.

Ykä: Tuosta arkeologi-haaveesta en tiennytkään, täytyykin jouluksi piilottaa sulle luita pihalle! Minä taas en viihtynyt koulussa lainkaan. Lähdin sieltä heti kun mahdollista ja pestauduin Dannyn ja Kirkan roudariksi. Hiljalleen aloin yhä enemmän itse esiintyä ja laulaa, kaiken muun lomassa.

Muska: Minäkin lopetin koulun keskikouluun, kun päätin lähteä 17-vuotiaana keikkailemaan. Vaikka olin kauhean nuori, odotukseni olivat aika realistisia.

Sammy ja Kirkahan tekivät silloin töitä musiikin parissa jo täyttä häkää. Ja kyllähän tässä on jaksettu keikkailla, tänä vuonna olen noussut lavalle jo yli 60 kertaa.

Ykä: Meidän nuoruudessa keikkaelämä oli fyysisesti raskasta. Kerran lähdin yhdelle kiertueelle kesken mukaan. Olin pitänyt sen verran taukoa
kantamisesta, että kun ensimmäisen kerran kiskaisin musiikkivehkeitä rinnalle, suusta ja nenästä turskahti veret rinnuksille.

Toisen leipä, toisen huvi

Muska: Olen tehnyt musiikkia koko ikäni. Tietenkään tahti ei ole enää sama kuin silloin nuorena. 1980-lopulla tosin muutimme mieheni Hannun kanssa seitsemäksi vuodeksi Los Angelesiin. Pyöritimme ohjelmatoimistoa ja toimme muusikoita kiertueille Eurooppaan. Se oli tosi hauskaa aikaa.

Ykä: Vaikka Muska asui silloin tuhansien kilometrien päässä, pidimme tiiviisti yhteyttä, kun hoidin hänen ohjelmatoimistonsa kiertuemanagerin hommia täällä päässä. Omat keikkailut lopetin jo 1970-luvun puolivälissä, kun esikoistytär Nonna syntyi. Ensin tein hanttihommia. Sitten vaimoni alkoi tehdä keramiikkatöitä, ja minäkin innostuin. Hiljalleen siirryimme valmistamaan keraamisia hautauurnia. Keikkailin silti satunnaisesti ja  vähitellen kiinnostuin klassisesta laulusta, jota olen opiskellut huippuopettajien johdolla.

Muska: Olen keikkaillut Ykänkin kanssa näiden vuosien varrella. 1970-luvulla osallistuimme Euroviisukarsintoihinkin yhdessä ja olimme joillakin kiertueilla. Se oli tosi nastaa.

Ykä: Olen silti älyttömän onnellinen, että olen voinut tehdä työuran muualla kuin musiikkibisneksessä. Kun ajattelee Kirkan uraa, kuinka hän kovimpina vuosina veti 250 keikkaa. Siinä vaadittiin asennetta, kun alkutahdit jymähtivät dum, dum, dum ja ”hetki lyö, viime hetki lyö” piti laulaa jälleen kerran tuoreesti.

Suru, joka kiinnosti kaikkia

Ykä: Kun Kirka kuoli, en voinut edes kuunnella hänen kappaleitaan. Ne soivat jatkuvasti radiossa, ja joka kerta palauttivat muistoja. Vasta nyt niiden laulaminen alkaa tuntua kivalta.

Muska: Sama juttu. Tämä on ollut pitkä tie surun kanssa, Kirkan lähtö tuli niin yllättäen.

Ykä: Kun Sammy kuoli auto-onnettomuudessa 1973, me olimme tietysti ihan surusta lamaantuneita. Sitten vielä se mieletön julkisuusrumba räjähti kasvoille. Sammyn hautajaisiin lappautui 10 000 ihmistä, jotka kaatoivat hautakiviä ja talloivat istutuksia. Kun Kirka kuoli, päätin ettei sama hulluus saa toistua. Hautajaiset pidettiin salassa ja julkinen muistotilaisuus sitten erikseen.

Muska: Ykä teki silloin raskaan työn meidän puolestamme. En itse olisi jaksanut siinä tilanteessa toimia niin järjestelmällisesti.

Ykä: Vastailin kaikkien puolesta kysymyksiin, ja aloin tuntea itseni jo ihan pelleksi. Toisaalta myötätunto osoitti, että Kirka teki hienon uran. Hänestä tuli laulujensa kautta kaikkien kaveri. Ehkä juuri musiikki on vähän loitonnut meitä muitakin lapsuudesta koetusta vieraudesta.

Muska: Kyllä Kirka varmaan oli myös meidän perheen johtohahmo. Näin joulun alla hän piti aina isot bileet, joihin koko suku osallistui.

Ykä: Nykyään kokoonnumme pääsiäisenä meille ja käymme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Ollaan siinä mielessä huonoja ortodokseja, että
yleensä livahdamme lasten takia ulos kirkosta noin yhdeltä yöllä. Kun olemme niin iso suku, niin melkein puoli kirkkoa tyhjenee.  Elämä tosiaan jatkuu tässä porukassa. Minustakin, nuoresta miehestä, tulee ihan kohta isoisoisä. Emme me silti Muskan kanssa vielä ole valmiita istumaan keinutuoleihin ja muistelemaan menneitä. Tässä on vielä kauheasti tekemistä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä