Kansalliskokki Jaakko Kolmonen kuoli äkillisesti syyskuun alussa. ET-lehden haastattelussa hän nimesi arvokkaimmiksi opettajikseen isoäidit kautta maan. Heiltä hän oppi imellyttämiset, hapattamiset ja käyttämiset.

1. Evakon eväät

Äiti kertoi, että sain kapalovauvana imeä usean mamman rintaa junissa, kun palasimme evakosta Karjalaan. Kun sota päättyi syksyllä 1944, lähdin tätini Kertun kanssa evakkoon Sortavalan Leppäselästä Laukaaseen. Äiti tuli lehmien kanssa perässä. Kertulla oli eväänä uutisruisjauhoja ja puolukoita. Ne ovat olleet eväänäni siitä asti.

2. Mummon taikinat

Äiti ja isä asettuivat Keski-Suomeen. Ukkini Jaakko halusi, että minä lähden hänen ja mummon mukaan Hämeeseen, Teiskoon. Muistan isän kaihoisan ilmeen. Ihmettelin, mitä se tarkoittaa. Isä oli ollut sodassa ja olimme nähneet toisiamme hyvin vähän.

Mummolassa syötiin Näsijärven rapuja, kun navettatyöt oli tehty. Lämpimät ravut maistuivat ihanalta. Seurasin mummon käden liikettä, kun hän teki karjalanpiirakoita ja kukkoja. Kun itse ensimmäisen kerran löin käteni taikinaan, muistin miten mummo jauhotti kädet ja leikkuulaudan. Halusin isona leipuriksi.

3. Nöyryytys

Heittelimme palikoita kavereitten kanssa kotona Laukaassa, ja minun palikkani rikkoi koulun ikkunasta yhden ruudun. Juoksimme karkuun metsään, kunnes lopulta kotona tunnustin. Ei se piiska sattunut, vaan se vanhemman pauhu ja se, että itse piti hakea vitsa. Päätin, että viimeinen kerta, kun minua näin nöyryytetään. Se opetti elämää varten: ota vastuu ja tunnusta tekosi, vahingotkin.

4. Kesätyöpaikka

Kun pääsin Suolahdessa keskikoulusta vuonna 1959, tiesin ruoanlaitosta yhtä ja toista. Äiti oli opettanut teurastamaan kanat ja ottamaan rasvat talteen pullataikinaan. Hevoskuskimme Ilolan Paavo oli opettanut, että eläin pitää lopettaa onnellisessa olotilassa, esimerkiksi melassia syödessä. Kun Paavo teurasti pässin, minä sain vispata veren talteen.

En päässyt leipomoon töihin, joten ukki lähti saattamaan minua Jyväskylään. Hotelli Jyväshovin emäntä, rouva Kiho, otti minut kuin omaksi pojaksi ja oli kiinnostunut tulevaisuudestani. Isällisiltä keittiömestareilta opin , että kunnon oppi-isä ei salaile mitään, vaan siirtää tietoa eteenpäin.

5. Royalin Norha

Pääsin harjoittelemaan huippupaikkoihin, kun opiskelin ravintolakoulu Perhossa. Lidon keittiömestari Heikki Heinonen ja Royalin Osmo Norha olivat mullistavimmat oppi-isät, isoja persoonallisuuksia. Ihailin Norhan ammattiylpeyttä ja korkeaa työmoraalia. Hän varoitti tulemasta krapulaisena töihin ja vaati työssä parasta. Hän järjesti kaverilleni ja minulle työpaikan Saksasta, Frankfurt am Mainista, ja lupasi meille palattuamme työpaikat Marskista.

6. Riché

Keiserkellerissa opin laittamaan hapankaalit ja porsaanpotkat, mutta emme kaverini kanssa viihtyneet Saksassa, koska emme päässeet näyttämään kykyjämme. Lähdimme Tukholmaan, missä suomalaisia työntekijöitä arvostettiin. Tore Wredmanin Riché-ravintolassa oli lämmin, lupsakka ilmapiiri. Omakin ammattiylpeys kasvoi.

Opin käsittelemään äyriäisiä ja ostereita sekä laittamaan sen seitsemää lajia lintua. Eniten jännitin, kun tein ensimmäistä kertaa mustaa keittoa 15 litran kattilassa. Keitto suurustettiin hanhen verellä ja siitä piti tulla samettista. Onnistuin soppapiisin mestarin ohjeitten mukaan. 

Kerran osteria avatessani vedin veitsellä etusormeen. Hätäilivät, onko jäykkäkouristusrokotus voimassa. Siitä lähtien on ollut.

7. Palvelu

Osmo Norha kutsui minut töihin Suomen hienoimpaan keittiöön Marskiin, kuten oli luvannut.

Tyylin mukaan me kokitkin menimme salin puolelle jakamaan soppaa, leikkaamaan lihaa ja liekittämään ohukaisia. Vuorineuvoksia ja ylijohtajia palveltiin viimeisen päälle. Mietin mielessäni, miksi niitä noin pokkuroidaan. Se avarsi näkemystäni palvelusta ja ihmisten arvosta. Jokaista asiakasta on palveltava hyvin.

8. Kekkosen palaute

Inarin matkailumajalla valmistin presidentti Kekkoselle pikasuolattuja Kitkan viisaita eli muikkuja, kuivalihakeittoa ja riekkoa. Muikut tarjoiltiin jääveistoksilta. Kekkonen kyseli, missä muikkujen päät ovat. Minä en ollut niitä poistanut, mutta otin vastuun. Sanoin, etteivät karjalaiset syö muikun päitä. Kekkonen jupisi, että ”Kokki Kolmonen ja päättömät muikut p-le...” Siitä lähtien olen pitänyt huolen, että muikut valmistetaan päineen.

9. Erik Tuomas-Kettunen

Kun hain töihin Vaasan Höyrymyllyyn, minulta kysyttiin, mitä tiedän tehtaan tuotteista. Vedin taskusta pahvisia Pasi-poikia ja Elovena-tyttöjä, joita olin pikkupoikana kerännyt kaurahiutalepakettien kyljestä. Työhönottaja tuumasi, että tämä nuori mies on valittu.

Vaasan Höyrymyllyssä tutustuin vuorineuvos Erik Tuomas-Kettuseen, jonka tilaisuudet hoidin yksityiskokkina 25 vuotta. Hän kysyi minulta aina ensimmäiseksi, mitä Kokki Kolmosen perheelle kuuluu. Hän noudatti ruoka-aikoja ja istui vieraineen ruokapöytään silloin, kun perunat oli keitetty.

10. Esiintymistaito

Osallistuimme Veijo Vanamon kanssa Urho Vapaavuoren suullisen esiintymistaidon opetukseen. Pääsimme Veijon kanssa koekaniineiksi, kun suullista esiintymistä videoitiin. Vapaavuori kehotti meitä pyrkimään televisioon. Ohjelmapäällikkö Olli Hämäläinen hyväksyi ohjelmasuunnitelmamme, ja siitä alkoi Patakakkonen. Alusta asti kansanomaistimme ravitsemustutkimusta, yhtenä asiantuntijana muun muassa Pekka Puska.

Yksi ihminen ei ole mitään, ellei hänellä ole muita ympärillä. Parhaimpia asiantuntijoitani ruoanlaitossa ovat olleet isoäidit pitkin maata. Heiltä olen oppinut imellyttämiset, hapattamiset ja käyttämiset.

Tieto

Jaakko Kolmonen

  • Syntynyt 1941 evakossa Juankoskella, kuoli 3.9.2016 .
  • Kokki, keittiömestari, opetusneuvos. Juontanut vuodesta 1970 alkaen noin 700 tv-ruokaohjelmaa nimillä Patakakkonen ja Asia on pihvi. Toimittanut 40 ruokakirjaa; opettanut ruoanvalmistusta mm. alan oppilaitoksissa.
  • Saanut runsaasti tunnustuspalkintoja, mm. Suomen Keittiömestarit ry:n Gordon Bleu 1974 ja Valtion tiedonjulkistamispalkinto 1988.
  • Esiintyy kokkina sekä luennoi ravitsemuksesta, terveellisestä ruoasta ja perinneruoista.

Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.

Pirkko Arstila teki mielikuvareissun Bangkokiin matkamuistotyynyä pöyhiessään. Thaisilkkibuumi saapui aikoinaan Suomeenkin Amerikan mailta, mutta millainen mies oli silkit länsimaihin tuonut James Thompson? 

"Usein jonkin esineen kosketus herättää häivähtävän muiston, kuin näkisi kalan hopeisen kyljen välähdyksen sen kääntyessä tummassa vedessä.

Olin pöyhimässä sohvan silkkityynyä – jonka olin juuri istunut lyttyyn – ja äkkiä olinkin Bangkokissa. Muistin Johnsonin silkkiliikkeen ja omistajan mystisen katoamisen. Nykyään thaisilkit ovat turistille helppoja matkamuistoja, mutta oli aika, jolloin ne olivat länsimaissa täysin tuntemattomia. Niiden suosiosta on kiittäminen amerikkalaista seikkailijaa James H.W. Thompsonia.

Thompson asettui sodan jälkeen Thaimaahan ja ihastui sateenkaaren väreissä välkkyviin, ihanan rouheasti kudottuihin kankaisiin, joita köyhät perheet louskuttivat kangaspuissaan kaukaisissa kylissä ja Bangkokin köyhillä kujilla. Kutojat itse eivät tahtoneet uskoa, että ulkomaalainen ”farangi” voisi olla kiinnostunut heidän kankaistaan.

"Alkoi mieletön buumi. Suomessakin joka naisella piti olla thaisilkkinen kotelomekko."

Thompson otti silkkitilkkuja mukaansa Yhdysvaltoihin ja näytti niitä Voguen päätoimittajalle. Tämä hurahti täydellisesti – ah! ja oh! – ja julkisti ne näyttävästi muotisivuilla. Silkit päätyivät miltei pääosaan vuonna 1956 ensi-iltansa saaneeseen elokuvamusikaaliin Kuningas ja minä, jossa kaljupää säihkypöksy Yul Brynner komisteli Siamin kuninkaana.

Alkoi aivan mieletön thaisilkkibuumi. Suomessakin joka naisella piti olla ainakin yksi thaisilkkinen kotelomekko.

Thaisilkkien lisäksi Thompson pelasti myös vanhat thaitalot, joita uutta ja länsimaista halunneet paikalliset eivät enää arvostaneet. Ne oli koottu ilman naulan naulaa ja edustivat taidokasta puusepäntaitoa.

Taloja voitiin myös siirtää ja rakentaa uudelleen. Thompson rakennutti itselleen puretuista taloista kodin Bangkokin keskustaan kanavan eli ”kongin” varrelle. Hän sisusti kotinsa vanhoilla thaimaalaisilla taide-esineillä. Sellaista ei ollut ennen nähty, ja Thompsonista tuli legenda jo eläessään.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet?

Miehellä oli jamesbondimaisen hämärä menneisyys, josta huhuttiin kaikenlaista. Vuonna 1967 hän oli viettämässä viikonloppua vuoristossa ystäviensä kanssa. Lounaan jälkeen muut vetäytyivät päiväunille, mutta 61-vuotias liikemies jäi yksin verannalle. Jälkikäteen toiset muistivat kuulleensa aurinkotuolin jalan raapaisun lattiaa vasten.

Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Tuolilla roikkui puvun takki. Tupakat ja sytytin lojuivat pöydällä. Muut henkilökohtaiset tavarat olivat tallella.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet? Kenties asialla olivatkin marsilaiset!

Thompsonin takia Aasiassa toteutettiin sen ajan suurin etsintäoperaatio, mutta turhaan. Tähän päivään mennessä mitään uutta ei ole paljastunut.

Mutta käykää ihmeessä silkkimiehen kotimuseossa, jos liikutte Bangkokissa. Siellä leijuu hurmaava, ajaton idän tunnelma, josta voi aavistaa millaista kaupungissa oli ennen pilvenpiirtäjiä ja turisteja. Tummat, kiiltävät tiikkilattiat hyväilevät jalkapohjia, olohuoneessa silkkisohvat odottavat isäntäänsä.

Kietoutukaa thaisilkkiin. Mystiikka tulee kaupan päälle."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 1/2017

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. Pääset tutustumaan digilehteen klikkaamalla tästä

oikeudenmukaisuutta

Nämä ovat Li Anderssonin lempipaikat Turussa

Kiitos Li ja Siv. Upeita ihmisiä! En muista koska viimeksi olisin lukenut äidin mielipiteen tyttärestään, jossa kiittää tätä vähempiosaisten aseman puolustamisesta. Hienoa, että Li jaksaa puuttua epäkohtiin, vaikka selvästi saa eduskunnan kyselytunnilla nuivaa ja ylimielistä kohtelua osakseen. Jaksa Li, jaksa. Asiaosaamisesi on huikeaa ja uskallat ottaa kantaa. Syvin kunnioitukseni!
Lue kommentti

Jaana Boström luuli, ettei hänen lapsensa koskaan puhuisi tai kävelisi. Nyt niin Jaana kuin poika käyvät töissä.

Kukaan ei virkkonut mitään, mutta synnytyssalissa kävi sipinä ja supina.

Jaana Boströmin, 57, esikoinen annettiin hetkeksi hänen rinnalleen, mutta pian poika vietiin isänsä kanssa lääkärin luo. Jaana jäi toipumaan sektiosta tietämättä, mistä oli kyse.

Jaana oli käynyt raskauden aikana seulontatutkimuksissa, eikä niissä löytynyt mitään. Kolme viikkoa ennen synnytystä hänet oli otettu kuitenkin osastolle muun muassa si­kiön pienuuden vuoksi. Silloinkaan hänelle ei ollut sanottu mitään suoraan, mutta merkkejä tulevasta oli.

– Minulle esimerkiksi kerrottiin, että lapsen nimen piti olla valmiina ennen synnytystä. Ajattelin silloin, ettei asia murehtimalla parane, muistelee Jaana.

Diagnoosi tuli kolmen päivän päästä Jerin syntymästä: vaikea-asteinen Downin syndrooma. Lääkärin mukaan poika ei ehkä koskaan kävelisi tai puhuisi.

Tärkeää: Oletko omaishoitaja? Muista nämä ”bonustuet”

Takaisin töihin

20 vuotta myöhemmin Jaana istuu iloisena Loimaan seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n toimistolla, jossa hän työskentelee omaistoiminnan ohjaajana.

Hän on tehnyt nyt reilun vuoden töitä oltuaan 19 vuotta kotona Jerin kanssa, ensin hoitovapaalla ja sitten omaishoitajana. Omaishoitaja Jaana on vieläkin, mutta työelämään hän on voinut palata.

Vastoin ennusteita Jeri oppi kävelemään ja puhumaan. Hän käy töissä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ja lähivuosina on tiedossa muutto omaan kotiin.

Tarmokkaana ihmisenä Jaana on painanut eteenpäin miehensä Bussen tukemana, vaikka omaishoitajan arki on ollutkin raskasta.

"Omat lapset pakottivat
siihen, että täytyy
jatkaa eteenpäin."

Kaksi kertaa hän on ollut äärirajoilla. Ensimmäinen tilanne tuli hiukan sen jälkeen, kun 4-vuotias Jeri oli saanut pikkusiskon, Taran.

– Isäni kuoli pian ristiäisten jälkeen. Mieheni lähti suoraan isäni hautajaisista työmatkalle Saksaan, jäi siellä auton alle ja mursi luitaan.

Kolmen viikon päästä siitä Jaanan äidin sisko kuoli liikenneonnettomuudessa. Äiti oli lohduton menetettyään kaksi tärkeää ihmistä.

– Silloin ei voinut muuta kuin vain keskittyä hoitamaan asioita. Omat lapset tavallaan pakottivat siihen, että täytyy jatkaa eteenpäin.

Oletko tietämättäsi omaishoitaja? Tee testi!

Itkun paikka

Toinen tiukka tilanne oli, kun Jerellä  diagnosoitiin 12-vuotiana harvinainen Perthesin tauti, joka surkastuttaa lonkkaa. Isku oli kova, koska Jeri oli hyvin liikunnallinen.

– Itkin ja itkin. Sanoin miehelleni, että tämä on niin väärin. Oliko näin pakko käydä leikkipuiston kiipeilykingille?

Taudin eteneminen on nyt pysähtynyt. Jeri käy fysio- ja allasterapiassa.

Jerillä on myös ykköstyypin diabetes. Se on vaikeuttanut muuttamista omaan asuntoon, koska Jerillä täytyy olla lähellä joku, joka osaa laskea hiilihydraatit ja annostella insuliinit. Loimaalle on onneksi tulossa uudenlaisia tuettuja asuntoja, joihin Jerikin toivottavasti pääsee.

Suosittelemme: Kehitysvammaisen Topin mummo: ”Jotkut ajattelevat, että poika on iso ja paha"

Auttaminen palkitsee

Jaana oli jo pitkään tehnyt vapaaehtoisena työtä omaishoitajien parissa, ennen kuin hän siirtyi palkkatyöhön. Työssään hän nauttii erityisesti siitä, että saa auttaa muita.

Aamuisin Jaana heittää ensin Jerin toimintakeskukseen ja menee sitten töihin. Työelämään paluu on ollut yllättävän helppoa.

– Tämä homma on lähtenyt ihan hyvin pyörimään, Jaana hymyilee.

Katso: Omaishoitaja Ilkka Pirhosen blogin löydät täältä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys 4/2015 -lehdessä.

  1. Penkkiurheilu
    Jaana seuraa intohimoisesti Biisonit-koripallojoukkuetta. Sama faniporukka käy jatkuvasti matseissa ja luo hienoa yhteisöllisyyttä.
  2. Aktiivisuusranneke
    Ranneke kertoo muun muassa askeleet ja motivoi liikkumaan.
  3. Puutarha
    Puutarhan hoito on palkitsevaa, koska siinä näkee työnsä tulokset niin selvästi.
  4. Vertaisryhmät
    Vertaisryhmistä saa voimaa ja positiivisuutta. "Helpottaa huomata, ettei ole yksin asioidensa kanssa."
  5. Positiivisuus
    Kannattaa etsiä harmillisista asioista positiivisia puolia. Ainakin yksi sieltä aina löytyy!