Taiteilijaprofessori Jorma Uotinen huolehtii hyvinvoinnistaan joogaamalla. Ikääntyminen hidastaa liikkeitä, mutta pääasia on, että järki pelaa. 

Kun treenaaminen jää pois, tanssija konkreettisesti lyhenee. Rintakehä alkaa painua alaspäin. Jorma Uotisen täytyy päivittäin muistuttaa itseään avaamaan rinta.

Jorma Uotinen istuu matolle olohuoneensa lattialle. Valokuvaaja tähtää oviaukon läpi toisesta huoneesta.

– Joogatessa en käytä laseja, mutta kuvassa näyttää hassulta, jos niitä ei ole, Uotinen sanoo ja nappaa pokat viereiseltä pöydältä takaisin silmilleen.

Hän koukistaa toisen polvensa ja kiertää ylävartaloaan. Se on yksi bikram-joogan 26 asennosta, asanasta.

"Ajattelin, että jos jotain vielä eläessäni treenaan, se on tämä laji."

Kun Jorma Uotinen päätti tanssijanuransa, päivittäinen harjoittelu loppui. Ainoastaan koreografioita tehdessä ja harjoitettaessa tuli tehtyä liikkeitä.

– Tanssissa on koko ajan pyrkimyksensä tietty ylösveto, Uotinen sanoo, ryhdistää rintaansa ja ikään kuin nostaa itseään päälaesta.

Uotinen löysi bikram-joogan nelisen vuotta sitten. Hänen ystävänsä ja entinen puolisonsa Helena Lindgren harjoittaa sitä helsinkiläisen Kirsi Koskisen studiossa.

Kirsi ja Helena houkuttelivat Uotista monta kertaa mukaan. Viimein hän meni, ja bikram kolahti ensimmäisellä tunnilla.

– Ajattelin, että jos vielä jotain vielä eläessäni treenaan, tämä on se laji.

Kuin saunassa

Bikram-joogaa harjoitetaan kuumassa, 38-asteisessa salissa. Asennot tehdään aina samassa järjestyksessä, ja sarja kestää puolitoista tuntia.

– Minulle on hyvin vapauttavaa, että järjestys pysyy, koska olen koko elämäni opetellut erilaisia liikesarjoja. Enää ei tarvitse ottaa muistamisesta painetta.

Uotinen nousee seisomaan seuraavaa asanaa varten. Hän koukistaa toisen jalkansa toista polvea vasten ja seisoo yhdellä jalalla. Hetken hän joutuu etsimään tasapainoa.

"Joogan voi aloittaa vanhemmallakin iällä."

– Bikram-joogalla on puhdistava vaikutus fyysisesti. Tuntuu siltä kuin sisäelimetkin hikoilisivat. Sanonkin, että en hikoile vaan tulvin. Ympärilläni lattialla on kokonainen lammikko.

Joogaan kuuluu ajatus, että ihminen on kokonaisuus ja että fyysinen harjoitus vaikuttaa myös mieleen. Puoleentoista tuntiin ei ajattele mitään muuta.

Koskisen studiolla käy kaikenikäisiä. Uotinen itse täytti juuri 66 vuotta.

– Totta kai tanssijataustani on hyötyä, mutta kyllä bikram sopii kaikille. En näe mitään estettä aloittaa sitä vanhemmallakaan iällä, jos ei ole sairauksia, jotka estävät.

"Ihminen on aina oikean ikäinen."

Uotinen näyttää vielä yhden asanan, sen vaikean. Hän pudottautuu polvilleen, asettaa kädet alaselkää vasten ja taivuttaa ylävartaloa taaksepäin. Ilme on tuskainen.

– Perkele, tätä en pysty tekemään, manaan usein. Liike venyttää reisiä ja vatsalihaksia, mutta kun pudotan päätä taakse, minua alkaa pyörryttää.

Uotinen huokaisee käyneensä jo aika kankeaksi. Mutta hän vertaakin fysiikkaansa nuorempaan itseensä, ei muihin.

– Ymmärrän ruumiissa vanhenemisen myötä tapahtuvat muutokset. Ne pitää vain hyväksyä. Ihminen on aina oikean ikäinen.

Sairauden paradoksi

Uotinen ei ole ikinä harrastanut mitään perusurheilulajeja, ei edes koulussa.

– Kun luistimet piti olla, hankin pikaluistimet. Sain kiertää omaa rataa, eikä minun tarvinnut mennä jääkiekkokaukaloon.

Uotinen kiittää liikunnanopettajaansa Kauko Hulpiota, joka oli 1960-luvun ihmiseksi hyvin avarakatseinen. Hän ymmärsi, etteivät agg-ressiiviset joukkuelajit sovi Uotiselle.

– Hulpio sanoi aina, että Uotinen saa lähteä kävelylle. Hän näki minussa herkkyyden ja tietyn erityislaadun.

Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, räjäytti tajunnan.

Tanssitreenit tulivat kuvaan mukaan 15 ikävuoden paikkeilla, kun Uotinen pääsi Porin teatteriin avustajaksi. Hän esiintyi musikaaleissa ja kesäteatterissa.

Sitten iski täydellinen sokki. Uotinen oli 19-vuotias, kun hän sairastui vakavaan hermojuuritulehdukseen, Guillain-Barrén tautiin. Hän menetti liikunta- ja puhekykynsä. Hänellä oli myös voimakkaita hermokipuja.

Tulehdus voi edetä hengityslihaksiin. Uotisellakin oli varmuuden vuoksi sairaalasängyn vieressä hengityskone. Viisas lääkäri kuitenkin lohdutti, että vaikka tauti on oireiltaan dramaattinen, siitä voi parantua täysin.

– Se oli valtava lupaus 19-vuotiaalle. Se antoi uskoa ja voimaa. Mutta kaikki riippuu itsestä, siitä kuinka paljon jaksaa treenata.

"Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin."

Toipuminen oli vaativa prosessi, kun kaikki piti opetella alusta. Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, lähes räjäytti tajunnan. Se teki Uotisesta tanssijan.

– Tunsin valtavaa riemua jokaisesta liikkeestä, jonka sain haltuun. Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin.

Koreografioita tehdessään Uotinen aina puhuu liikkeen millimetrintarkasta merkityksestä. Sairautensa aikana hän kävi sen prosessin läpi. Hänellä on jotain, mihin perustaa taiteensa.

Toipuminen kesti noin vuoden. Sitten Uotinen pyrki Kansallisbaletin kouluun ja pääsi.

– Silloin oli varmaan niin hirveä pula miestanssijoista, että minutkin otettiin, hän nauraa.

Uotinen nousi heti näyttämölle harjoittelijasopimukselle. Seitsemän vuotta myöhemmin hän löysi itsensä Pariisin oopperasta.

"En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja."

Raflaava ele

Tanssijan on vaikea erottaa ammatin edellyttämää hyväkuntoisuutta yleisestä hyvinvoinnista. Treenaaminen ja kurinalaisuus ovat arkea.

– Olen kaikkiruokainen, syön monipuolisesti enkä hurahda äärimmäisyyksiin. En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja. Mutta makkara ei ole minun juttuni, ja maitoa olen inhonnut lapsesta saakka.

Nuorempana Uotinen poltti tupakkaa, mutta lopetti sen kerralla 1980-luvun alussa.

– En ollut himopolttaja. Saattoi mennä viikkoja, etten polttanut lainkaan. Kyse oli pikemminkin tupakanpolton eleestä, Uotinen sanoo, vie kuvitellun savukkeen suupieleensä ja heilauttaa sen sivulle pitkällä ja näyttävällä kädenojennuksella.

– Se oli mukamas raflaavaa siihen aikaan. Kaikki tupakkaan liittyvä näprääminen on rituaalinomaista. Sitä ei moni tule ajatelleeksi.

Tanssijan kroppa on kovilla ja onnettomuuksia sattuu. Uotinen selviytyi aktiiviaikanaan suhteellisen vähin vammoin, mitä nyt vaivaisenluut ovat kipuilleet.

"Sanoin lääkärille, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa taipuisasta selästäni."

Muutama vuosi sitten hän tanssi Rooman oopperassa Kuningas Learissa. Häntä roikotettiin käsistä ja hyppyytettiin. Vasemman käden hauislihas irtosi alaosastaan, ja se jouduttiin leikkaamaan.

Kerran 1980-luvulla Uotiselle ilmaantui alaselkään hermosärkyä. Innostunut kirurgi olisi halunnut asentaa selkään metallilevyn, koska Uotisen nikamat ovat niin liikkuvia.

Kirurgi kehui juuri tehneensä samanlaisen operaation jääkiekkoilijalle, ja se oli onnistunut hyvin.

– Sanoin, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa siitä, että selkäni on taipuisa. Miten järjetön idea ehdottaa tanssijalle selän jäykistystä!

"Mietin, kelpaanko enää kellekään."

Alakulon ajat

Uotinen toimi kymmenen vuotta Kansallisbaletin johtajana. Pesti päättyi 2000-luvun taitteessa. Kun samaan aikaa purkautui tärkeä ihmissuhde, hän putosi tyhjiöön.

– Pari vuotta olin hukassa ja mietin, mihin kuulun. Ei ollut päivittäistä työtä, eikä kotonakaan ketään. Mietin, kelpaanko enää kenellekään.

Uotinen ei miellä tilaansa uupumukseksi tai masennukseksi, vaan alakuloksi. Kärsivällisyys oli koetuksella, oli suuri tarve karistaa alavireisyys.

Niihin aikoihin Göteborgin oopperatalo otti yhteyttä. Uotinen oli tehnyt sinne aiemmin koreografian, ja he etsivät baletille johtajaa.

– Kun kävin Göteborgissa, kävelin yksin sateisella kadulla. Aloin miettiä, miksi aloittaisin alusta saman, minkä olin jo tehnyt Suomessa?

Samaan aikaan Uotiselle tarjottiin Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellisen johtajan paikkaa. Se oli uudenlainen tehtävä, joka kiinnosti. Uotinen on hoitanut pestiä jo 15 vuotta.

Kauneus koukuttaa

Uotinen asuu 1912 rakennetussa jugend-talossa Helsingin Punavuoressa. Asunto on sanalla sanoen upea. Avarat ja valoisat huoneet on sisustettu taideteoksilla, koriste-esineillä ja selkeillä väripinnoilla.

– Olen lapsesta saakka ollut kiinnostunut kauneudesta. Äitini kertoi, että kun olin vielä alle kouluikäinen, olin vappukävelyllä ihmetellyt, miksi kaikki naiset olivat kauniita.

Estetiikka on Uotisesta kaiken taiteen ydin.

Äiti oli ompelija, ja kotona tehtiin aina vaatteita. Uotinen arvelee kiinnostuksensa vaatteisiin ja muotiin muodostuneen jo silloin.

– Katselin kerran kuvia ensimmäisestä 18 neliön kodistani Helsingissä. Siellä oli samat elementit kuin täällä.

Uotiselle esteettisyys on perustava asia. Kyse ei ole vain silmää miellyttävistä asioista. Estetiikka tarkoittaa alun perin aisteihin vetoavaa, aistielämystä. Se on kaiken taiteen ydin.

Nykyisin puhutaan paljon, että taide tuottaa hyvinvointia. Uotinen ei ajattele niin, vaan korostaa taiteen itseisarvoa.

– Kun halutaan oikeuttaa taide terveyden edistäjänä, kyse on rahasta. Laitetaan apuraha-anomukseen, että esitys viedään vaikkapa vanhainkotiin. Se on väärin perusteltu.

Uutta kohti

Uotinen ei ole jäänyt haikailemaan menneitä menestyksiä tanssitaiteessa. Tilalle on aina ilmaantunut jotain kiinnostavaa.

– Olen sielultani esiintyjä. Sitä puolta olen saanut toteuttaa chanson-laulajana.

"Voimattomuus elämän edessä on sen suola."

Uotinen tuntee monia suomalaisia tanssijoita, jotka ovat ryhtyneet uuteen ammattiin. Yksi opiskelee hammaslääkäriksi, toinen on suutari ja kolmas raitiovaunun kuljettaja.

– Hän ajaa kympin ratikkaa ja huutelee hirveän ylpeänä ohjaamosta, että "Jorma, olet nyt minun kyydissä". Hän itse oli vuosia tavallaan minun kyydissäni.

Tanssijan ura on lyhyt ja intensiivinen, mutta se voi päättyä ennen aikojaan vaikkapa yhteen nostoon.

– Elämä on aina arvaamatonta. Onneksi näin on, sillä mitähän tekisinkään, jos tietäisin, että jään huomenna auton alle. Voimattomuus elämän edessä on sen suola.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2016.

 

 

Kuka?

Jorma Uotinen

Syntynyt: Porissa 1950.

Asuu: Helsingin Punavuoressa.

Työ: Taiteilijaprofessori, laulaja, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellinen johtaja. Kesällä 2017 festivaali järjestetään 48. kertaa, ajankohta on 14.–20.6.2017. Festivaalin ohjelmiston löydät täältä.

Motto: Portugalilaisen runoilija Fernando Pessoan sanoin: "Ollaksesi suuri, pane kaikki, mitä olet, pienimpäänkin, mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."

Sanna Joki

Jorma Uotinen: "Elämän suola on sen arvaamattomuus"

Neuvoina annan että lopeta kiroilu, vaihda ekoruokaan, tue selkää hyvillä vatsalihaksilla vaikkapa 100 istumaannousua useampana päivänä viikossa ja suosittelen myös kehoa ja aivoja fixaavia meditaatioita. Itse saatan meditoida jopa vahingossa nukkuessa joten meneepä nukkumisaikaikakin hyvään käyttöön. Monena aamuna herännyt vahingossa pehmeät musiikki kuulokkeet päässä. Minäkin olen aikoinaan heittänyt jalat selän takaa pään yli ja koska häntäluu on murtunut tarvin hyvät vatsalihakset.
Lue kommentti

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti

Rauni Lunden alkoi kirjoittaa runoja miehensä kuoleman jälkeen. Hän ei osannut arvata, että harrastus johdattaisi hänet uuden ystävyyden luokse.

"Olen tamperelainen runonkirjoittelija. Haluaisin kertoa ainutlaatuisen ystävyystarinan."

Näin Rauni Lunden aloitti viestinsä. Reilu vuosi sitten hänen miehensä Risto kuoli. Lohduksi suruun Rauni löysi runojen kirjoittamisen. Hän liittyi Facebookin runoryhmään. Sieltä hän löysi kajaanilaisen Veli Huovisen.

– Sain todellisen, aidon ystävän. Tämä ei ole mikään rakkaustarina, vaan jotain suurempaa, Rauni kuvailee.

Ystävykset puhuvat puhelimessa päivittäin. Viime pääsiäisenä he tapasivat Kajaanissa.

– Se oli ihana kulttuuritapaaminen. Kävimme Eino Leinon talolla, valokuvanäyttelyssä ja Veli esitteli minulle ja veljelleni kaunista Kajaania. Ystävystyin myös Velin vaimon kanssa, Rauni kertoo.

Nyt ystävykset ovat kirjoittaneet yhteisen runokirjan, jonka nimeksi tulee Luurit kuumina. Se on lähetetty kustantajalle, ja teos ilmestynee syksyllä.

Sekä Rauni että Veli julkaisivat jo hiljattain omat runokirjansa maksutta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjassa. Raunin teos oli hänen ensimmäisensä, Velille julkaistu runokirja oli jo toinen. 

Veli kutsui Raunin myös Kajaanin runoviikoille, joka järjestetään heinäkuussa. 

– Menen, jos suinkin pääsen.

Velin runokirjassa julkaistiin runo, jonka hän kirjoitti Raunille. Se kuuluu näin: 

Ystäväni

Ystäväni löytyi puroista

kevään sulavista

sanavirtojen runoista

heleistä kuulevista

Ystäväni löytyi virroilta

ajatusten hiekkamailta

kaislikoitten reunoilta

veneeni hankailta

Ystäväni löytyi täältä

runomaailmasta

nyt vasta uskon sen

kaikki on alkua vasta

Julkaistu Veli Huovisen teoksessa Runomies, Mediapinta.