Tällä viikolla Yleltä irtisanoutunut urheilutoimittaja Kaj Kunnas kasvoi jo lapsesta asti urheiluselostajaksi. Se on vaatinut hyvää muistia, kielitaitoa ja ymmärtävän vaimon.

Urheiluselostaja Kaj Kunnas on irtisanoutunut Yleltä perhesyistä. Hänen vaimonsa sairastaa rintasyöpää. Kunnas ehti työskennellä Ylellä 27 vuotta. Asiasta kertoi ensimmäisenä Iltalehti. 

Kaj Kunnas kertoi ET-lehdelle työstään ja elämästään vuonna 2016.

 

Mitä yhteistä on Salpausselän kisoilla, nuorten jääkiekon MM-otteluilla tai Monteralin olympialaisilla 1976? Kaikki ne Kaj Kunnas on selostanut. Tosin Montrealin vain vanhemmilleen lapsuudenkodin olohuoneessa Karkkilassa.

– Vanhempani varmaan ajattelivat, kun siinä television edessä sopotin, että onkohan tuolla jokin ruuvi löysällä, mutta antoivat jatkaa. Rakastin jo lapsena ihan valtavasti urheilua, Kunnas hymähtää.

Ennen varsinaista urheiluselostajan ammattia Kunnas ehti silti opiskella ihan muuta, englantilaista filologiaa, mutta kun hän vastavalmistuneena näki Ylen ruotsinkielisen urheilutoimituksen työpaikkailmoituksen, se oli siinä.

– Selostin ensimmäisen urheiluselostuksen Simo Sappisen muistokisoista 1989. Sen kesto oli 3.20. Muistan sen edelleen hyvin, sillä kuuntelen sen säännöllisesti uudelleen, ihan opetusmielessä. Niin huono en ole koskaan enää ollut, joten jotain kehitystä on sentään tapahtunut!

Sienimetsään ilman urheilutuloksia

Kaj Kunnas istuu Ylen Jälkihiki-ohjelman kulisseissa. Tänään ei ole ohjelman kuvauspäivä, joten vain muutama lamppu valaisee toimittajan olemusta.

Kunnas myöntää olevansa vähän väsynyt. Takana on työntäyteinen talvikisa-aika, viimeisimpänä Salpausselän kisat.

– Kisoissa töitä tehdään kelloon katsomatta, ja yöunet tuppaavat jäämään vähäisiksi.

Tosin töitä Kunnas tekee muutenkin ilman kellokorttimeininkiä. Hän vain ei miellä sitä työnteoksi. Iltaisin hän kyttää vielä ennen nukkumaanmenoa viimeiset urheilutulokset, aamuisin heti herättyään ensimmäiset uutiset.

Olen työnarkomaani, mutta onneksi minulla on ymmärtäväinen vaimo. Ihan vakavasti, aina välillä vieläkin hämmästelen, että saan tästä intohimostani palkkaakin.

Miten 52-vuotias Kunnas sitten pitää itsensä fyysisesti vireessä?

– Matkustelemalla, sienestämällä ja innostumalla kaikesta uudesta. Olen sitä mieltä, että elämä on hyvää, kun aamulla on kiva herätä. Yleensä on. En märehdi ikävissä, vaan suuntaan kiinnostukseni positiivisiin juttuihin, mies toteaa. 

Mutta silti vaikkapa pitkän matsin selostamisen jälkeen Kunnaskin on ihan rättipuhki. Se on aina pienoinen urheilusuoritus, erityisesti tietysti aivoille ja äänihuulille.

"Jos ääni on oikein tukossa, kulautan ennen selostusta pienen calvados-hömsyn, niin kyllä se yleensä siitä."

Urheiluselostaminen on kuitenkin niin palkitsevaa, että se peittoaa väsymyksen. Kun Kunnas laittaa luurit päähänsä ja alkaa selostaa, kaikki muu kuin selostettava häviää ympäriltä.

Kunnas myöntää siis olevansa unelma-ammatissa, mutta jos hän saisi elää toisen elämän, hän haluaisi olla näyttelijä.

– Vaimo onkin joskus epäillyt, että olen narsisti, joten tykkään olla esillä, Kunnas nauraa.

Kotisohvien palkanmaksajat

Kaj Kunnas on työskennellyt Ylen urheilutoimittajana lähes 30 vuotta. Suomeksi hän on selostanut tosin vasta muutamia vuosia. Ne vuodet ovat tuonneet hänet ihan uudella tavalla julkiseksi henkilöksi. Palautetta tulee välillä paljon ja se on Kunnaksen mielestä hyvä juttu.

– Kyllä se niin on, että katsoja ja kuuntelija on mulle pomoja, nehän maksaa mun palkkanikin, Kunnas hymähtää.

Ei hän tietysti pysty vastamaan jokaiseen soittoon tai viestiin. Mutta usein pyrkii, sillä se on yksinkertaisesti nastaa.

– Enhän mä tyhjyyteen hölise selostuksiani, niillä on aina vastaanottaja.

Tyyli ei tule muuttumaan

Mutta entä kaikki se negatiivinen palaute, jota värikäs selostaja on myös saanut niin paljon, että siitä on uutisoitukin?

– Tottakai, kun tulee viestejä, joissa vaikka uhataan vaimoani, niin se tuntuu jo sairaalta, järjettömältä ja pelottavalta. Silti positiivisia viestejä tulee niin paljon enemmän kuin negatiivisia, että olen päättänyt iloita kivoista. Ja tietysti oppia jotain järkevästä ja rakentavasta kritiikistä, vaikka tyyliäni en muuta, sillä olen tällainen.

Tällaisella Kunnas tarkoittaa sitä, kuinka hän innostuu ja improvisoi. Hän toteaa olevansa lähetysten ohjaajien painajainen, sillä hän ei koskaan mieti juontojaan tai haastattelujaan liian valmiiksi. Suorissa lähetyksissä hän haluaa yllättää niin itsensä kuin haastateltavansakin.

– Viimeksi tuli oikein kunnolla palautetta siitä, että jääkiekon nuorten MM-kisoissa pidättelin tasavallan presidenttiä suorassa haastattelussa. Usein tilanteet näyttävät vähän toisilta televisioruudussa kuin ne oikeasti ovat, lähinnä presidentti oli huolissaan, että olemme pelaajien tiellä, Kunnas hymähtää.

Jääkiekko on lajeista se, joka herättää kuulijoissakin usein eniten tunteita. Sen selostamista myös Kunnas rakastaa ehkä kaikkein eniten.

"En pidä väkivallasta, mutta jokin jääkiekon brutaaliudessa kiehtoo."

– Kuten vanha opettajani sanoi kerran ensi kertaa lätkämatsissa ollessaan, siinä voi melkein kuulla luiden katkeilevan.

No, nyt päivien pidetessä talvilajeista aletaan siirtyä hiljalleen vihreämmille kentille. Kesällä on edessä olympialaiset, tosin selostajavalinnat Rioon ovat vielä Yleisradiossa auki.

– Totta kai lähden, jos kutsu käy. Olen kokenut tässä työssä lähes kaiken, mutta olympiakullan selostaminen on vielä kokematta.

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä vuonna 2016.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä
 

Ufoja, maailmanvalloitusta. aivojumppaa ja vetreämmät sormet. Kari Lahti on löytänyt tietokonepeleistä huvia ja hyötyä.

Espoolainen Kari Lahti aloitti tietokonepelaamisen jo parikymmentä vuotta sitten. Silti hän pitää itseään pelaajana aloittelijana.

– Pelasin yli kymmenen vuotta pelkästään Civilization 2 -peliä. Vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen aloin tutustua peleihin laajemmin.

Kari on innokas tieteiskirjallisuuden harrastaja, mikä heijastuu hänen pelimakuunsakin. Science fiction -maailmaan sijoittuvat erilaiset toiminta-, seikkailu- ja strategiapelit ovat nimittäin Karin suosikkeja.

– Pelaaminen kannattaa usein aloittaa sellaisista peleistä, joiden aihepiiri kiinnostaa oikeassa elämässäkin, Kari neuvoo.

Kone maksaa, pelit eivät

Kari käyttää pelaamiseen tehokasta pöytäkonetta, mutta hänellä on myös pelikäyttöön soveltuva kannettava. Sitä hän käyttää esimerkiksi käydessään kirjastoissa esittelemässä pelejä senioreille. Kannettavan tietokoneen hinta on noin tuhat euroa, pöytäkoneen muutaman satasen vähemmän.

– Tärkeintä on, että koneessa on hyvä näytönohjain ja tehokas prosessori. Kun ne ovat kunnossa, ovat muutkin ominaisuudet yleensä hyvällä tolalla.

Uudet pelit ovat melko kalliita, noin 60–70 euroa, mutta niiden hinta laskee ajan myötä. Kari ostaa pelinsä Steam-verkkokaupasta, jonka alennusmyynneistä hiukan vanhemman suosikkipelin voi saada vitosella.

– Minulla ei ole mikään kiire saada pelejä heti niiden ilmestyttyä. Odotan rauhassa, että hinta laskee. Minulle se on kuitenkin uusi kokemus, kun alan sitä pelata. Odottamisessa on sekin etu, että pelissä mahdollisesti olleet tekniset ongelmat on ehditty korjata.

Monenlaista kehitystä

Pelaamisen aloittaminen voi olla hankalaa, mutta harjoittelemalla oppii. Samalla voi löytää itsestään aivan uudenlaista osaamista.

– Ensimmäisen räiskintäpelin aloittaminen oli hankalaa. Pelihahmon ohjaaminen vaatii näppäimistön ja hiiren yhtäaikaista käyttöä. Aluksi jouduin aina katsomaan sormiani, mikä haittasi pelissä etenemistä. Hiljalleen kuitenkin opin, ja sorminäppäryys kehittyi. Aloitin samaan aikaan sormijumpan, ja nyt käteni toimivat paljon paremmin kuin ennen.

Sormien lisäksi pelit pakottavat käyttämään aivoja, oppimaan uutta ja muistamaan asioita.

– Minua kiinnostavat pelit, joissa ajattelu on vahvasti mukana. Olen kai sitä porukkaa, joka pelaa keskivertoa hankalampia pelejä.

Näin Kari kertoo suosikkipeleistään:

Civilization 5

Aloitin pelaamisen noin 20 vuotta sitten Civilization 2 -pelillä. Pelasin pelkästään sitä yli 10 vuotta. Muutama vuosi sitten siirryin Civilization 4 -peliin, ja pari viimeistä vuotta olen pelannut tätä vitosta.

Pelin ideana on johtaa omaa valtakuntaa mahdollisimman menestyksekkäästi kehittämällä sen taloutta, teknologiaa ja kulttuuria. Aiemmin asevoimilla oli tärkeä rooli pelissä, mutta Civilization 5:ssa voi voittaa käymättä valloitussotia.

Peli vaatii strategista ajattelua ja aikaa. Lyhytkin peli vie helposti 12 tuntia. Yhtä kyytiä peliä ei ole pakko pelata, sillä sen voi tallentaa haluamaansa kohtaan ja palata pelin ääreen vaikka viikon kuluttua.

Civilization 5 on saatavilla PC:lle ja Macille.

Mass Effect

Pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta, ja sen takia poikani suositteli minulle Mass Effect -peliä. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailman ovat valloittaneet ulkoavaruuden asukkaat. Vaikka juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, on pelissä paljon tarinallisuutta. Pelin aikana tehtävät valinnat ja päätökset vaikuttavat juonen kulkuun ja lopputulokseen.

Mass Effect oli ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin. Opettelin ohjaamaan pelihahmoani hiirellä ja näppäimistöllä, ja se vei aikaa. En edes tiedä kuinka pitkään pelin läpäiseminen kesti.

Peli on saanut kaksi jatko osaa, Mass Effect 2 ja 3. Niitä en ole vielä pelannut läpi.

Mass Effect on saatavilla PC:lle ja Xbox-pelikonsolille.

Dead Space

Dead Space on avaruuteen sijoittuva räiskintäpeli.

Sen juoni paljon yksinkertaisempi kuin Mass Effectissä, eikä pelaaja pysty samalla tavalla vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Peli on kuitenkin hienosti tehty ja hyvin viihdyttävä.

Dead Space on saatavilla PC:lle, Xboxille ja Playstationille.

XCOM Enemy Unknown

XCOM kertoo ufojen valtaamasta maasta, jossa pelaajan tehtävä on johtaa avaruusolentoja vastaan taistelevaa sotilasjoukkoa. Sotilaat kehittyvät pelin aikana paremmiksi. Jos sotilas kuolee, tilalle on otettava alokas. Pelisysteemi kannustaa pitämään sotilaista hyvää huolta.

Peli on vuoropohjainen, eli sitä pelataan vähän kuten shakkia: Ensin pelaaja tekee omat siirtonsa, ja sen jälkeen tietokone tekee omansa. Vuoropohjaiset pelit sopivat hyvin senioripelaajille, sillä näissä saa rauhassa tehdä omat valintansa. Reaaliaikaisissa peleissä tulee helposti kiire, kun pelin tapahtumiin on reagoitava välittömästi. Civilization-pelisarja on samaan tapaan vuoropohjainen.

XCOM Enemy Unknown on saatavilla PC:lle, Macille, Xboxille ja Playstationille.