Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.
Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.

Vuokko Ilola ei ole enää vanhoillislestadiolainen. Silti hän uskoo edelleen samaan Jumalaan kuin ennen. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, niin kuin ei elämääkään.

Mikrofoni kiertää kädestä käteen. Suureen saliin on ahtautunut väkeä odottamaan vuoroaan. Vuokkoa jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Kun tulee hänen vuoronsa tunnustaa synnit, puhe on enää pelkkää mölinää.

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, Vuokko Ilola ei muista lapsuuden hoitokokouksesta kuin pelon. 

– Pelko kiinnitti voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, Vuokko Ilola toteaa.

Lapsuudessa järjestetty hoitokokous oli yksi pelottavimmista tavoista tiivistää yhteenkuuluvuutta.

– En varmaan edes silloin tiennyt, mitä synti on ja mitä pyysin anteeksi, mutta pelkäsin ehkä tehneeni tai ajatelleeni jotain tahtomattani väärin. En halunnut olla joukosta se, joka ei pääse taivaaseen. 

Lapsuuden korkeat kerrossängyt

Kultakellolapsi. Sellainen Vuokko oli syntyessään, sillä hänen isänsä oli luvannut vaimolleen kultakellon kymmenennen lapsen kunniaksi. Perhe eli tiiviisti poliisi-isän työsuhdekaksiossa, jossa kerrossänkyrivistöt hipoivat katonrajaa.

– Äiti oli todellinen teräsnainen. Hän hoiti meidät, siivosi päivittäin viereisen poliisiaseman putkat, laittoi pidätetyille ruuat ja osallistui seurakuntatyöhön.

"Nuorena oli arka ja tiukkauskoinen. Noudatin pilkuntarkasti sääntöjä."

Vuokon äiti jaksoi omien lapsien lisäksi hoivata laitapuolen kulkijoita.

– Äiti oli erityisen kiintynyt yhteen aika vastenmielisen oloiseen ukkoon, jonka paapomisesta uskonsisaretkin jo vähän ilkkuivat. Äiti ei ollut pilkasta moksiskaan, vaan totesi: "Ettekö te huomaa, siinähän kulkee Jeesus."

Vuokko tahtoi samanlaiseksi, auttaa maan täyttämisessä, olla superäiti. Hän halusi olla uskossaan yhtä puhdas ja hyvä.

– Olin nuorena arka ja tiukkauskoinen. Halusin noudattaa pilkuntarkasti sääntöjä, joita riitti. Kerrankin puhuttelin erästä naista siitä, että hän oli päästänyt ilmoille sanan paska. Koin, että minun tehtäväni oli varoittaa häntä synnistä. 

Pinnasänky muutti makuuhuoneeseen

Nuorena Vuokko ei unelmoinut muusta kuin äitiydestä. Siinä mielessä hän oli syntynyt oikeaan liikkeeseen. 

Onnekseen Vuokko löysi liikkeen piiristä ihanan miehen. Parikymppisinä he menivät avioon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua häistä syntyi ensimmäinen lapsi. Ja pian toinen ja kolmas.

– Olen aina hullaantunut vauvoista. Joka kerta kun vastasyntynyt nostettiin rinnoilleni, täytyin onnesta.

Jossain vaiheessa, kun pinnasänky oli lähes juurtunut kiinni makuuhuoneen lattiaan, uupumus alkoi levittäytyä kuin huopa Vuokon ja hänen miehensä ympärille.

"Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuiset lapset autoon ja lähdettävä seuroihin."

– Elämä oli niin sidottua lapsiin, että voimat yksinkertaisesti hiipuivat. Samalla ahdistuin ristiriitaisista tunteistani. Aloin olla yhä enemmän kauhuissani, kun huomasin olevani taas raskaana, vaikka samalla häpesin omaa pelkoani, Vuokko kertoo.

Ja silti hän aina iloitsi uudesta vauvasta. Iloitsi, vaikka arjessa ei juuri muuta iloa ollut. Itse asiassa se oli yhtä kaaosta. Esikouluikäinen saattoi unohtua päiväkotiin tai vaippaikäinen löytyä taapertelemasta ruuhkaiselta tiellä.

Kaiken tämän keskellä sunnuntaisin oli aina silti mentävä seuroihin.

– Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuisina vastustelevat lapset autoon ja lähdettävä. Kun pääsin etupenkille, olin niin täynnä raivoa, että huusin koko matkan pelkkiä äänettömiä kirosanoja.

Silti Vuokon silmien edessä häämötti ihannekuva äidistä. Siinä kuvassa hän pystyi lapsikatraan keskellä loihtimaan tarjottavaa pöytään sen sijaan, että yritti voipuneena kurottautua lattialta hämmentämään puurokattilaa, niin kuin Vuokko itse pahimpina päivinä.

"Oli juhlahetki päästä miehen kanssa kaksin kävelylle."

Kun Vuokon mies vielä joutui liikenneonnettomuuden takia kouluttautumaan uuteen ammattiin, alkoi perheen talouskin nitistä liitoksistaan. Minnekään ei päässyt kotia pakoon, eikä mihinkään ollut varaa. Onneksi yhteiskunta toi apunsa Iloloiden kotiin.

– En ehkä olisi kasassa ilman ihania kodinhoitajia. Heidän ansiostaan sain edes hetken hengähtää. Oli juhlahetki päästä kaksin miehen kanssa vain kävelemään kaupungille, Vuokko kertoo.

Äidiksi vaikka kuolleena 

Myös Vuokon terveys alkoi rakoilla. Raskaudet alkoivat olla yhä vaikeimpia. Sitten tuli eteen raskaus, josta kävi ilmi jo alkumetreillä, että sikiö on sisäelimiään myöten pahasti vammautunut ja että lapsen synnyttäminen olisi jopa vaarallista.

– Se oli kova paikka. Päädyin raskauden keskeytykseen, vaikka se oli monen liikkeen jäsenen mielestä jo ehkäisykin on murha ja äidin pitää olla valmis uhraamaan henkensä lapsen vuoksi. 

Samassa rytäkässä, 11 lapsen ja viiden keisarinleikkauksen kokenut Vuokko kuuli lääkäriltä, ettei hänen fysiikkansa ei kestäisi enää yhtään synnytystä. 

"Perheissä otetaan lapsia huostaan. Sitten jatketaan lapsilukua, koska sitä pidetään kaikkein tärkeimpänä."

Vuokko päätyi lääkärien neuvosta sterilointiin, sillä hän halusi hoitaa itse lapsensa. Vaikka päätös oli raskas, hän huomasi yllätyksekseen, että aika pian operaation jälkeen voimat alkoivat palautua. Tunne oli hätkähdyttävä. Hän alkoi tuntea uudenlaista iloa lapsistaan. 

– Tiedän, että liikkeen piirissä on perheitä, joista on otettu lapsia huostaan. Silti samassa perheessä jatketaan lapsilukua, kun sen katsotaan olevan kaikkein tärkeintä. Siinä ei kyllä toteudu enää kenenkään etu.

Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.
Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.

Öiset itkut sängynlaidalla

Napinamieli. Se on sana, jota vanhoillislestadiolaisten piirissä käytetään liikettä sisältä päin kritisoivista. Sellaisista, jotka uskaltavat epäillä liikkeen tapoja.

– Eihän kukaan halua olla napisija, turhista valittaja. Eikä kukaan halua, että hänen uskoaan ja haluaan kuulua yhteisöön epäillään.

Hiljalleen, kaiken lapsiperheväsymyksen keskellä, Vuokossa alkoi herätä napinamieli. Hän halusi keskustella säännöistä ja pohtia, onko niille raamatullisia perusteita. Lapsiasiaa enemmän hänen mieltään kaiversi hoitokokoukset. 

– Kun parikin ystävääni kokivat joitakin vuosia sitten hoitokokoukset, joissa heidät painostettiin henkisesti sairaalakuntoon, heräsin lopullisesti. Tajusin, että liike voi olla ehdottomuudessaan jopa vaarallinen. Halusin tuoda asian laajempaan tietoisuuteen.

"Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä."

Ensin Vuokko alkoi kirjoittaa hoitokokouksista nimimerkin suojista internetin keskustelupalstoille. Sanottavaa riitti, sillä hän ei löytänyt niille mitään uskonnollista perustetta. Ja ihmiset vastailivat, kiihkeästi vastustaen tai omia kokemuksiaan jakaen. 

– Kirjoittamisesta tuli tapani purkaa vuosikymmenten ahdistusta. Se oli minulle helppoa, mutta perheelle hyvin raskasta. Istuin koneella naputtamassa lähes aina kuin vain kykenin, öisinkin.

Paha olo ei kuitenkaan laantunut, vaan välillä elämä musteni ihan silmissä, kun koko siihenastisen olemassaolon perusta tuntui murenevan.

Vuokko alkoi haaveilla pehmustetusta huoneesta, johon olisi voinut sulkeutua huutamaan.

– Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä. Öisin, kun mies jo nukkui, yritin itkeä hiljaa, mutta usein hän heräsi, kun en pystynyt pidättelemään ääntä sisälläni.

Vuokko kyseli ja etsi kiihkeästi vastauksia, niin keskustelupalstoilta kuin Raamatusta.

– Vanhoillislestadiolaisen uskon ytimenä pidetään Lutherin oppeja, siksi aloin lukea niitä yhä tarkemmin. Tajusin, kuinka harhapoluilla liike oli ollut. Ei Luther vaadi aivopesua, nöyryytystä tai vapauden riistoa. Koin olevani aika tavalla aivopesty, jo ihan lapsesta saakka.

"Eron jälkeen täytyin rakkaudesta."

Vapaasti uskossa

Kolme syksyä sitten Vuokko oli siinä pisteessä, että päätti erota vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Henkisesti hän oli tehnyt eroa jo vuosia, eikä hän ollut käynyt seuroissakaan enää pitkään aikaan. Päätöksen jälkeen hän lakkasi lopullisesti olemasta monille sukulaisille. 

– Omassa perheessäni puhuin asiasta avoimesti. Olen antanut lapsilleni täyden vapauden valita, kuuluako vanhoillislestadiolaisiin vai ei, enkä aiemminkaan ole oikein osannut jatkaa painostamisen kulttuuria omiin lapsiini.

Osa Vuokon lapsista on edelleen vanhoillislestadiolaisia, samoin mies. Silti Vuokko on saanut mieheltään ja lapsiltaan täyden tuen omille päätöksilleen. 

– Eron jälkeen minut valtasi valtava helpotus, ja kaiken väsymyksen keskellä tunsin, että täytyin rakkaudesta. Enää minun aikani ei mennyt siihen, että pohdin mitä itse teen tai mitä muut tekevät väärin. Voin antaa ihmisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, uskoa mihin he haluavat. 

"Naisille opetettiin, että meidän piti täyttää maa. Lasten hoitaminen tuntui olevan sivuseikka."

Nykyään Vuokon päivät täyttyvät työstä koulunkäyntiavustajana ja kotitöistä. Lapsia on kotona vielä viisi ja lapsenlapsiakin jo 10.

– Olen edelleen sitä mieltä, että teen parhaan elämäntyöni äitinä, siinä olen parhaimmillani.

Vuokko on pohtinut lapsi- ja äitiysasiaa laajemminkin. Hetki sitten (toim. huom. vuonna 2014) julkaistiin hänen ja teologi Auli Ruohon teos Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee perhe-elämän ongelmia vanhoillislestadiolaisten äitien kokemusten kautta.

– On ollut hurjaa lukea kirjaa varten naisten kirjoituksia. Meille naisille opetettiin liikkeessä, että meidän tehtävänä on täyttää maa. Se, miten me pystymme hoitamaan lapset, tuntui olevan sivuseikka.

"Äitini hautajaisten saarnassakin hyökättiin meitä lähteneitä vastaan."

Hiljalleen hälvenevä pelko

Vaikka elämä tarjoilee kaikkea uutta, ei Vuokko koe olevansa vielä täysin vapaa menneestä. Edelleen hän kavahtaa vihanilmauksia, joita välillä sinkoilee keskustelupalstoilta tai joskus vastaan kävelevältä liikkeen jäseneltä. Vuokko joutui pyytämään lääkäriltä reseptillä rauhoittavia, jotta pystyi kohtaamaan äitinsä hautajaiset.

– Äiti ei halunnut viimeisinä vuosinaan olla kanssani tekemisissä, kuten ei moni muukaan sukulainen. Hautajaisten saarnassakin hyökättiin pitkä tovi meitä lähteneitä vastaan.

Vuokko kesti silti hautajaiset äitinsä yli satapäiseksi kasvaneen jälkeläiskatraan ympärillä. Hän jopa valitsi Siionin lauluista kappaleen, joka laulettiin ruumishuoneella.

– Olin aika pitkään sitä mieltä, ettei lestadiolaisliikkeessä ole mitään hyvää, mutta on siinä: laulukulttuuri. Lapsuuden monet hyvät hetket liittyvät yhteislauluihin, samoin musiikki on kantanut myös monen vaikean hetken yli.

Niin se kantoi myös äidin hautajaisissa. Kun Vuokko pelotta yhtyi valitsemansa laulun säkeisiin, hän teki sen täydestä sydämestään: "Oi Jumalan´, kuink iloitsen / sinulta puvun sain. /Se sopii mulle taivaaseen, /johonka matkustan".

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014. 

 

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Poliisi-TV:stä tuttu Raija Pelli oli mukana tekemässä kirjaa uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista. Hän on huolissaan siitä, että monia houkutellaan uskonyhteisöihin huijaamalla. 

– Nykypäivä on tehnyt uskonyhteisöjen konsteista järeämpiä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten uskonyhteisö kokoontui patologian laitoksella ja yritti herättää ruumiinavauksen läpikäynyttä ruumista kuolleista, Raija Pelli kertoo.

Pellin ja Terho Miettisen keväällä julkaistu teos Harhaanjohtajat (Docendo) kertoo uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista.

– Teimme töitä ripirinnan, koneet vierekkäin. Prosessi oli raskas. Materiaalia oli erilaisista uskonyhteisöistä varmaankin tuhat sivua. Karsimme tekstiä vuoden verran ja päivitimme teokseen myös tämän päivän uskonnollisia huijareita. Taloudellista menestystä ja valtaa tavoitellaan uskonyhteisöissä surullisen paljon edelleen, Pelli kertoo.

– Aihe oli minulle tuttu Poliisi tv:n ajoilta. Esimerkiksi Jehovan todistajien hylkäämät lähtijät ja heidän kokemansa hengellinen väkivalta olivat säännöllisesti esillä.

Raija Pelli kertoo seuraavansa vapaan seurakunnan saarnaaja Pirkko Jalovaaran oikeuskäsittelyä.

– Olen istunut Jalovaaran oikeudenkäynnit alusta loppuun, tapaus kiinnostaa minua kovasti.

"Kusetus ei sovi arvoihini"

Pelli kertoo itse olevansa luterilainen tapakristitty.

– Käyn vain jouluisin kirkossa, enkä ajattele olevani erityisen hurskas ihminen. Rakkauden kaksoiskäsky, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on minulle tärkeä. Olen mukana kirkon vanhustyössä, pidän lukupiiriä Kauniaisten seurakunnassa. Arjen tasolla toteutan siis jonkinlaista teologista pohdintaa.

Pelli toteaa, että hänen omaan arvomaailmaansa eivät sovi kuppaus tai kusetus. Siksi uskonnollisten harhaanjohtajien tutkiminen tuntui tärkeältä.

– Lähes aina jäseniään hyväksikäyttävät uskonyhteisöt lupaavat enemmän kuin antavat, luvataan esimerkiksi ihmeparantumisia, joita ei tosiasiassa ole olemassakaan. Usein huijauksien kohteena ovat hädänalaiset ihmiset. Esimerkiksi iäkkäät ihmiset saatetaan houkutella kilpailemaan paremmista taivaspaikoista.

Lasten asema huolettaa

Pelli kantaa huolta erityisesti lapsista ja nuorista, jotka eivät voi valita omaa yhteisöään. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut epävarma teini-ikäinen on Pellin mukaan täydellinen kohde uskonyhteisön rakkauspommitukselle.

– Heidät vain vedetään vaativan uskonyhteisön arvomaailmaan kuin mankelin läpi.

Pellin mukaan myös lapsiasianvaltuutettu on ilmaissut huolensa uskonyhteisöissä kasvavista alaikäisistä.

– On vaikea kuvitella kasvamista maailmaan, jossa ihmiset kesken jumalanpalveluksen kaatuilevat, huutavat ja alkavat puhua siansaksaa. Kun aikuiset lähtevät viihteelle, he jättävät lapsensa turvalliseen hoitoon. Näin olisi tehtävä myös tällaisissa yhteisöissä.

Raija Pelli korostaa, ettei kirja tuomitse kaikkia uskonyhteisöjä.Vain ne, joissa ihmisten hyväksikäyttöä ilmenee taloudellisessa tai muissa muodoissa.

– Hengellisyys on voimavara, joka tukee ihmisiä monissa tilanteissa. Tärkeintä on, ettei kukaan käytä hengellisyyden varjolla sinua hyväkseen.

Raija Pelli muistetaan erityisesti Poliisi TV:n tekijänä ja juontajana. Lue lisää Pellin kuulumisista ET:n numerosta 15/2017.

 

 

 

vieras

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Ännä kirjoitti: Mihin voin paeta kun poliittiset tahot ottavat enemmän kuin antavat? Toisin sanoen, Miten voin sanoutua irti nykysuomen järjettömyydestä? Kaikille niille jotka vastaavat : muuta pois vastaan että mielelläni jahka maksatte minulle käyvän hinnan omistamistani kiinteistä suomessa sijaitsevista asseteista, eli saan rahani pois tästä läävästä. On se poliittisten päättäjien touhu yli kansan tahdon kamalaa jos suomalaisille on "rajat auki ulos maastaan" ilmiö alkanut toimimaan. Ei...
Lue kommentti
-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Vierailija kirjoitti: Lue koko artikkeli läpi ajatellen mitä siinä sanotaan. Myös artikkelissa mainittu kirja on lukemisen arvoinen. Jos et vieläkään vakuutu mistä tässä on kysymys, tutustu Uskontojen uhrien verkkosivuihin. Siellä todelliset henkilöt kertovat karuja tarinoita uskosta, josta ei tullut turvallinen ja hyvä olo. Pelli ei syytä kaikkia uskonsuuntia. Ne uskovaiset, jotka uhkailevat, kiristävät, tuomitsevat, petkuttavat rahaa ja vaativat vanhempia kieltämään omat lapsensa kannattaakin...
Lue kommentti

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.