Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.

Vuokko Ilola ei ole enää vanhoillislestadiolainen. Silti hän uskoo edelleen samaan Jumalaan kuin ennen. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, niin kuin ei elämääkään.

Mikrofoni kiertää kädestä käteen. Suureen saliin on ahtautunut väkeä odottamaan vuoroaan. Vuokkoa jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Kun tulee hänen vuoronsa tunnustaa synnit, puhe on enää pelkkää mölinää.

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, Vuokko Ilola ei muista lapsuuden hoitokokouksesta kuin pelon. 

– Pelko kiinnitti voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, Vuokko Ilola toteaa.

Lapsuudessa järjestetty hoitokokous oli yksi pelottavimmista tavoista tiivistää yhteenkuuluvuutta.

– En varmaan edes silloin tiennyt, mitä synti on ja mitä pyysin anteeksi, mutta pelkäsin ehkä tehneeni tai ajatelleeni jotain tahtomattani väärin. En halunnut olla joukosta se, joka ei pääse taivaaseen. 

Lapsuuden korkeat kerrossängyt

Kultakellolapsi. Sellainen Vuokko oli syntyessään, sillä hänen isänsä oli luvannut vaimolleen kultakellon kymmenennen lapsen kunniaksi. Perhe eli tiiviisti poliisi-isän työsuhdekaksiossa, jossa kerrossänkyrivistöt hipoivat katonrajaa.

– Äiti oli todellinen teräsnainen. Hän hoiti meidät, siivosi päivittäin viereisen poliisiaseman putkat, laittoi pidätetyille ruuat ja osallistui seurakuntatyöhön.

"Nuorena oli arka ja tiukkauskoinen. Noudatin pilkuntarkasti sääntöjä."

Vuokon äiti jaksoi omien lapsien lisäksi hoivata laitapuolen kulkijoita.

– Äiti oli erityisen kiintynyt yhteen aika vastenmielisen oloiseen ukkoon, jonka paapomisesta uskonsisaretkin jo vähän ilkkuivat. Äiti ei ollut pilkasta moksiskaan, vaan totesi: "Ettekö te huomaa, siinähän kulkee Jeesus."

Vuokko tahtoi samanlaiseksi, auttaa maan täyttämisessä, olla superäiti. Hän halusi olla uskossaan yhtä puhdas ja hyvä.

– Olin nuorena arka ja tiukkauskoinen. Halusin noudattaa pilkuntarkasti sääntöjä, joita riitti. Kerrankin puhuttelin erästä naista siitä, että hän oli päästänyt ilmoille sanan paska. Koin, että minun tehtäväni oli varoittaa häntä synnistä. 

Pinnasänky muutti makuuhuoneeseen

Nuorena Vuokko ei unelmoinut muusta kuin äitiydestä. Siinä mielessä hän oli syntynyt oikeaan liikkeeseen. 

Onnekseen Vuokko löysi liikkeen piiristä ihanan miehen. Parikymppisinä he menivät avioon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua häistä syntyi ensimmäinen lapsi. Ja pian toinen ja kolmas.

– Olen aina hullaantunut vauvoista. Joka kerta kun vastasyntynyt nostettiin rinnoilleni, täytyin onnesta.

Jossain vaiheessa, kun pinnasänky oli lähes juurtunut kiinni makuuhuoneen lattiaan, uupumus alkoi levittäytyä kuin huopa Vuokon ja hänen miehensä ympärille.

"Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuiset lapset autoon ja lähdettävä seuroihin."

– Elämä oli niin sidottua lapsiin, että voimat yksinkertaisesti hiipuivat. Samalla ahdistuin ristiriitaisista tunteistani. Aloin olla yhä enemmän kauhuissani, kun huomasin olevani taas raskaana, vaikka samalla häpesin omaa pelkoani, Vuokko kertoo.

Ja silti hän aina iloitsi uudesta vauvasta. Iloitsi, vaikka arjessa ei juuri muuta iloa ollut. Itse asiassa se oli yhtä kaaosta. Esikouluikäinen saattoi unohtua päiväkotiin tai vaippaikäinen löytyä taapertelemasta ruuhkaiselta tiellä.

Kaiken tämän keskellä sunnuntaisin oli aina silti mentävä seuroihin.

– Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuisina vastustelevat lapset autoon ja lähdettävä. Kun pääsin etupenkille, olin niin täynnä raivoa, että huusin koko matkan pelkkiä äänettömiä kirosanoja.

Silti Vuokon silmien edessä häämötti ihannekuva äidistä. Siinä kuvassa hän pystyi lapsikatraan keskellä loihtimaan tarjottavaa pöytään sen sijaan, että yritti voipuneena kurottautua lattialta hämmentämään puurokattilaa, niin kuin Vuokko itse pahimpina päivinä.

"Oli juhlahetki päästä miehen kanssa kaksin kävelylle."

Kun Vuokon mies vielä joutui liikenneonnettomuuden takia kouluttautumaan uuteen ammattiin, alkoi perheen talouskin nitistä liitoksistaan. Minnekään ei päässyt kotia pakoon, eikä mihinkään ollut varaa. Onneksi yhteiskunta toi apunsa Iloloiden kotiin.

– En ehkä olisi kasassa ilman ihania kodinhoitajia. Heidän ansiostaan sain edes hetken hengähtää. Oli juhlahetki päästä kaksin miehen kanssa vain kävelemään kaupungille, Vuokko kertoo.

Äidiksi vaikka kuolleena 

Myös Vuokon terveys alkoi rakoilla. Raskaudet alkoivat olla yhä vaikeimpia. Sitten tuli eteen raskaus, josta kävi ilmi jo alkumetreillä, että sikiö on sisäelimiään myöten pahasti vammautunut ja että lapsen synnyttäminen olisi jopa vaarallista.

– Se oli kova paikka. Päädyin raskauden keskeytykseen, vaikka se oli monen liikkeen jäsenen mielestä jo ehkäisykin on murha ja äidin pitää olla valmis uhraamaan henkensä lapsen vuoksi. 

Samassa rytäkässä, 11 lapsen ja viiden keisarinleikkauksen kokenut Vuokko kuuli lääkäriltä, ettei hänen fysiikkansa ei kestäisi enää yhtään synnytystä. 

"Perheissä otetaan lapsia huostaan. Sitten jatketaan lapsilukua, koska sitä pidetään kaikkein tärkeimpänä."

Vuokko päätyi lääkärien neuvosta sterilointiin, sillä hän halusi hoitaa itse lapsensa. Vaikka päätös oli raskas, hän huomasi yllätyksekseen, että aika pian operaation jälkeen voimat alkoivat palautua. Tunne oli hätkähdyttävä. Hän alkoi tuntea uudenlaista iloa lapsistaan. 

– Tiedän, että liikkeen piirissä on perheitä, joista on otettu lapsia huostaan. Silti samassa perheessä jatketaan lapsilukua, kun sen katsotaan olevan kaikkein tärkeintä. Siinä ei kyllä toteudu enää kenenkään etu.

Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.
Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.

Öiset itkut sängynlaidalla

Napinamieli. Se on sana, jota vanhoillislestadiolaisten piirissä käytetään liikettä sisältä päin kritisoivista. Sellaisista, jotka uskaltavat epäillä liikkeen tapoja.

– Eihän kukaan halua olla napisija, turhista valittaja. Eikä kukaan halua, että hänen uskoaan ja haluaan kuulua yhteisöön epäillään.

Hiljalleen, kaiken lapsiperheväsymyksen keskellä, Vuokossa alkoi herätä napinamieli. Hän halusi keskustella säännöistä ja pohtia, onko niille raamatullisia perusteita. Lapsiasiaa enemmän hänen mieltään kaiversi hoitokokoukset. 

– Kun parikin ystävääni kokivat joitakin vuosia sitten hoitokokoukset, joissa heidät painostettiin henkisesti sairaalakuntoon, heräsin lopullisesti. Tajusin, että liike voi olla ehdottomuudessaan jopa vaarallinen. Halusin tuoda asian laajempaan tietoisuuteen.

"Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä."

Ensin Vuokko alkoi kirjoittaa hoitokokouksista nimimerkin suojista internetin keskustelupalstoille. Sanottavaa riitti, sillä hän ei löytänyt niille mitään uskonnollista perustetta. Ja ihmiset vastailivat, kiihkeästi vastustaen tai omia kokemuksiaan jakaen. 

– Kirjoittamisesta tuli tapani purkaa vuosikymmenten ahdistusta. Se oli minulle helppoa, mutta perheelle hyvin raskasta. Istuin koneella naputtamassa lähes aina kuin vain kykenin, öisinkin.

Paha olo ei kuitenkaan laantunut, vaan välillä elämä musteni ihan silmissä, kun koko siihenastisen olemassaolon perusta tuntui murenevan.

Vuokko alkoi haaveilla pehmustetusta huoneesta, johon olisi voinut sulkeutua huutamaan.

– Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä. Öisin, kun mies jo nukkui, yritin itkeä hiljaa, mutta usein hän heräsi, kun en pystynyt pidättelemään ääntä sisälläni.

Vuokko kyseli ja etsi kiihkeästi vastauksia, niin keskustelupalstoilta kuin Raamatusta.

– Vanhoillislestadiolaisen uskon ytimenä pidetään Lutherin oppeja, siksi aloin lukea niitä yhä tarkemmin. Tajusin, kuinka harhapoluilla liike oli ollut. Ei Luther vaadi aivopesua, nöyryytystä tai vapauden riistoa. Koin olevani aika tavalla aivopesty, jo ihan lapsesta saakka.

"Eron jälkeen täytyin rakkaudesta."

Vapaasti uskossa

Kolme syksyä sitten Vuokko oli siinä pisteessä, että päätti erota vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Henkisesti hän oli tehnyt eroa jo vuosia, eikä hän ollut käynyt seuroissakaan enää pitkään aikaan. Päätöksen jälkeen hän lakkasi lopullisesti olemasta monille sukulaisille. 

– Omassa perheessäni puhuin asiasta avoimesti. Olen antanut lapsilleni täyden vapauden valita, kuuluako vanhoillislestadiolaisiin vai ei, enkä aiemminkaan ole oikein osannut jatkaa painostamisen kulttuuria omiin lapsiini.

Osa Vuokon lapsista on edelleen vanhoillislestadiolaisia, samoin mies. Silti Vuokko on saanut mieheltään ja lapsiltaan täyden tuen omille päätöksilleen. 

– Eron jälkeen minut valtasi valtava helpotus, ja kaiken väsymyksen keskellä tunsin, että täytyin rakkaudesta. Enää minun aikani ei mennyt siihen, että pohdin mitä itse teen tai mitä muut tekevät väärin. Voin antaa ihmisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, uskoa mihin he haluavat. 

"Naisille opetettiin, että meidän piti täyttää maa. Lasten hoitaminen tuntui olevan sivuseikka."

Nykyään Vuokon päivät täyttyvät työstä koulunkäyntiavustajana ja kotitöistä. Lapsia on kotona vielä viisi ja lapsenlapsiakin jo 10.

– Olen edelleen sitä mieltä, että teen parhaan elämäntyöni äitinä, siinä olen parhaimmillani.

Vuokko on pohtinut lapsi- ja äitiysasiaa laajemminkin. Hetki sitten (toim. huom. vuonna 2014) julkaistiin hänen ja teologi Auli Ruohon teos Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee perhe-elämän ongelmia vanhoillislestadiolaisten äitien kokemusten kautta.

– On ollut hurjaa lukea kirjaa varten naisten kirjoituksia. Meille naisille opetettiin liikkeessä, että meidän tehtävänä on täyttää maa. Se, miten me pystymme hoitamaan lapset, tuntui olevan sivuseikka.

"Äitini hautajaisten saarnassakin hyökättiin meitä lähteneitä vastaan."

Hiljalleen hälvenevä pelko

Vaikka elämä tarjoilee kaikkea uutta, ei Vuokko koe olevansa vielä täysin vapaa menneestä. Edelleen hän kavahtaa vihanilmauksia, joita välillä sinkoilee keskustelupalstoilta tai joskus vastaan kävelevältä liikkeen jäseneltä. Vuokko joutui pyytämään lääkäriltä reseptillä rauhoittavia, jotta pystyi kohtaamaan äitinsä hautajaiset.

– Äiti ei halunnut viimeisinä vuosinaan olla kanssani tekemisissä, kuten ei moni muukaan sukulainen. Hautajaisten saarnassakin hyökättiin pitkä tovi meitä lähteneitä vastaan.

Vuokko kesti silti hautajaiset äitinsä yli satapäiseksi kasvaneen jälkeläiskatraan ympärillä. Hän jopa valitsi Siionin lauluista kappaleen, joka laulettiin ruumishuoneella.

– Olin aika pitkään sitä mieltä, ettei lestadiolaisliikkeessä ole mitään hyvää, mutta on siinä: laulukulttuuri. Lapsuuden monet hyvät hetket liittyvät yhteislauluihin, samoin musiikki on kantanut myös monen vaikean hetken yli.

Niin se kantoi myös äidin hautajaisissa. Kun Vuokko pelotta yhtyi valitsemansa laulun säkeisiin, hän teki sen täydestä sydämestään: "Oi Jumalan´, kuink iloitsen / sinulta puvun sain. /Se sopii mulle taivaaseen, /johonka matkustan".

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014. 

 

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti