Pertti rakastaa ilmapalloja, muumeja ja enkeleitä.

Voisivatko asiat olla toisin, Matti Väliahdet joskus miettii . Elämä kehitysvammaisen Pertti-pojan kanssa on kuitenkin hyvää, ja onni löytyy vähästä. Vaikka pussillisesta ilmapalloja.

"Tietenkin me pidämme lapsen. Se oli ensimmäinen ajatus, kun ultraäänen niskapoimussa näkyi jotain epäilyttävää. Minua ja vaimoani Toinia varoiteltiin, ettei neljäs lapsemme olisi ehkä täysin terve.

Kun Pertti sitten syntyi, hän oli hurjan pikkuruinen. Painoi vain pari kiloa ja sai ruokansa muutamien grammojen lirauksina.

Ensin lääkärit totesivat pojalla Downin oireyhtymän ja pian kaikenlaista muuta. Sydänkään ei ollut ehjä. Ensimmäiset viisi kuukautta Pertti vietti tiiviisti sairaalassa.

Huolten vuodet

Kun Pertti täytti kolme vuotta, hänelle tehtiin vihdoin iso sydänleikkaus. Siihen asti hänen elämänsä oli ollut yhtä sinnittelyä.

Muistan, kuinka vilkutimme hänelle sairaalan käytävällä juuri ennen leikkausta. Silloin ajattelin, että nyt taidamme nähdä pojan elossa viimeistä kertaa.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän.

Pertti kuitenkin selvisi leikkauksesta ja alkoi nopeasti tervehtyä. Väri ja hymy palasivat hänen kasvoilleen, ja alkoi ponteva hivuttautuminen huonekaluja pitkin eteenpäin elämässä. 

Vähän yli kolmivuotiaana Pertti oppi kävelemään. Hän, iloinen poika, oli saanut uudenlaista voimaa ja kiri taitoja vauhdilla kiinni.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän. Hänellä oli jo vuosia ollut aivokasvain, jonka kanssa hän oli ponnistellut läpi parempien ja huonompien aikojen.

Minulla oli oikeastaan Pertin varhaisvuodet kotona kaksi hoidettavaa. Aivokasvain aiheutti Toinille rajuja epilepsiakohtauksia, jotka järkyttivät erityisesti meidän silloin kouluikäistä tytärtämme, Pertin isosiskoa. 

Olen vieläkin usein murehtinut, ettei varmasti ollut helppoa kohdata omaa murrosikäänsä, äidin kuolemaa ja pikkuveljen monia sairauksia, kaikkia samassa rytäkässä.

Lääkäri totesi, että sydämessäni on vaimon jättämä kolo.

Kahdestaan kotiin

Kun Toini kuoli, minulle oli heti itsestään selvää, että hoidan Pertin itse. Jostain syystä minun oli ollut alusta asti helppo hyväksyä Pertin kehitysvammaisuus. En ollut osannut missään vaiheessa syytellä itseäni, niin kuin vaimoni oli alkuun tehnyt. Se varmasti helpotti sopeutumistani Pertin hoitamiseen.

Leskeksi jäätyäni jatkoin päivätöitäni. Työ on aina ollut minulle tärkeää, ja tein sitä paljon, monta vuotta kahtakin työtä. Aamuyöstä jaoin Lapin Kansaa ja sen jälkeen menin seitsemäksi töihin kumitehtaalle.

Toinin kuoleman jälkeen olo oli kuitenkin alkuun niin outo, että menin lääkärille juttelemaan. Valitin, kuinka sydänalaani jäyti oudon tyhjä tunne. Lääkäri totesi, että siinä on se vaimon jättämä kolo, ja määräsi kaksi viikkoa sairauslomaa. Näin jälkeen päin ajatellen olin silloin varmasti aika uupunut.

Olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita pienistäkin eleistä.

Vuoden kuluttua Toinin kuolemasta tein ison päätöksen. Jäin pois töistä, kotiin Perttiä hoitamaan. Loppujen lopuksi omaishoitajaksi jääminen ei tuntunut kovin kummoiselta. Olin aloittanut työt niin nuorena, että ehdin tehdä niitä jo 40 vuotta. Se tuntui riittävän. Ja hyvin näihin päiviin on riittänyt sisältöä ilman palkkatyötäkin.

Enkeleitä ja ilmapalloja

Olemme eläneet Pertin kanssa kahdestaan jo parikymmentä vuotta. Tulemme hyvin juttuun keskenämme. Pertti ei puhu, joten käytämme viittomia ja kehonkieltä.

Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita ja asioita pienistäkin eleistä.

Pertti on rauhallinen mutta uppiniskainen. Kun hän haluaa jotain, pitää osata neuvotella ja ennakoida. Pertillä on aika ajoin erilaisia kausia, jolloin häntä kiehtoo jokin tietty asia. Viime kesänä kiinnostivat enkelit. 

"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.
"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.

Kun hän kyläpaikassa näki somat enkelitaulut, ne oli saatava kotiin. Asiasta ei neuvoteltu, Pertti pysyi tiukkana. Täysikasvuisen miehen kanssa ei oikein voi ryhtyä painimaankaan. Ei auttanut kuin lähteä taulujen kanssa kotiin. Seuraavana päivä Pertti ei ehtinyt nähdä, kun vaivihkaa paketoin taulut ja postitin ne takaisin omistajalleen.

Myös kauppareissuilla täytyy välillä tehdä kompromisseja. Viimeksi eilen ostimme kolme pussia ilmapalloja, joita Pertti rakastaa. Kun näin pienillä asioilla saa toisen onnelliseksi, ilo on usein yhteinen.

Saatamme ottaa löylyt vaikka aamukuudelta.

Sängystä saunaan

Pertti tietysti tarvitsee apua monissa asioissa, kuten pukemisessa. Nukumme isossa parisängyssä, josta minun on kätevä auttaa, jos Pertti tarvitsee jotain. 

Oikeastaan meidän elämämme on aika vapaata. Saatamme aamuvirkkuina ottaa löylyt vaikka kuudelta. Pertti käy neljänä päivänä viikossa aamupäivät päivätoiminnassa, ja tässä lähellä asuva siskoni auttaa usein, mutta muuten olemme paljon kahdestaan.

Vaikka pojallani on noin kahdeksan diagnosoitua sairautta, hän on kuitenkin suhteellisen terve. Jokin aikaa sitten Pertille puhjennut Crohnin tauti teki arjesta raskasta, ennen kuin lääkkeet löytyivät. Pesukone kävi taukoamatta, ja jouduimme olemaan paljon kotosalla.

Voimaa vapaaehtoistyöstä

Sisareni on Pertin varaomaishoitaja. Kun minulla on vapaapäivä, vietän sen usein jossain järjestötyössä. Kuulun useaan eri vammaisjärjestöön, ja olen ollut täällä Rovaniemellä muun muassa työryhmässä, joka laati kaupungin vammaispoliittisen ohjelman.

Vammaisen omaisen edunvalvonta on suoraan sanottuna todella raskasta hommaa. Pahimmillaan se on erittäin turhauttavaa ja uuvuttavaa. Siksi on ollut mahtavaa löytää järjestöistä rakentavia ihmisiä, sellaisia, joilta saa voimaa.

Vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti. 

Ystävät, läheiset ja vammaistyö auttavat hurjasti jaksamisessa. Tykkään ideoida kaikenlaista, ja saan ideani toteuttamisesta aina uutta energiaa. Kun saan jotain päähäni, saatan olla aika uppiniskainen. Jos vaikka päätän, että kävelen johonkin kokoukseen 30 kilometrin päähän, teen sen. Vaikka sataisi lunta vaakatasossa.

Usein joulun alla leivon myyjäisiin pipareita enemmän kuin ehkä on järkevää. Viime jouluna taisin paistaa 3 000 piparkakkua.

Viime itsenäisyyspäiväksi sain jopa kutsun linnanjuhliin. Se oli hieno juttu, ja nautin juhlista valtavasti. Oli upeaa juhlia itsenäisyyttä ja sitä, että vapaaehtoistyötä arvostetaan. Tässä työssä joutuu painimaan ihan pienten ja arkisten asioiden kanssa, sillä vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti.

Ei enää valkotakkeja

Pertillä on sisarensa lisäksi kaksi isoveljeä, jotka olivat jo aikuisia, kun Pertti syntyi. Jostain syystä Pertti on jo pienestä pitäen reagoinut veljiinsä ja siskoonsa eri tavoin kuin muihin. Kaikilla lapsillani on perheet ja olen saanut jo muutamia lapsenlapsenlapsiakin, joten elämää ympärillä riittää. Sukuloimme usein, mutta pienten lasten kanssa Pertillä on vähän vaikeuksia. Kovat äänet ovat hänelle liikaa, vaikka hän muuten pitää ihmisistä.

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain.

Arkiset puuhastelut ja kauppareissut ovat Pertille mieluisia, mutta lääkäriin häntä on nykyään vaikea saada. Minua hän mielellään vie terveyskeskukseen, mutta jos hänen itse pitäisi mennä, vastaus on jyrkkä ei. 

Joskus lääkäri on tullut Perttiä katsomaan jopa terveyskeskuksen parkkipaikalle, tai lääkkeet on kirjoitettu minun kuvailtuani oireet.

Valkotakkisia poika on nähnyt yhteen elämään jo liiaksi.

Hyvä juuri näin

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain. Olen tietysti välillä havahtunut ajattelemaan, voisivatko asiat olla toisinkin. Eihän meitä ketään ole luotu elämään yksin, ilman kumppania. Mutta sitten olen ajatellut, että parempi yksin kuin kaksin yksin. En haluaisi ketään ihmistä kuormittaa tällaisella arjella.

Ja toisaalta tähän arkeen on itse niin tottunut, etten oikeasti osaa kaivata mitään. Tiedän, että jos minulle tapahtuu jotain, Pertti pääsee asumisyksikköön, jossa hän on ollut jo joskus parin viikon jaksoja. Siellä hänen on hyvä olla.

Pertti on suurimman osan ajasta hyvin iloinen poika. Huumori on meidän juttumme, se auttaa jaksamaan. Ja iloahan voi löytää vaikka mistä. Kun Pertin tarpeet ovat vielä niin pieniä, en minä osaa oikein itsellenikään vaatia kovin kummoisia. Ja Pertti, jos kuka, on kouluttanut minua.

Sanoja tarvitsee paljon vähemmän kuin luulisi.

Välillä on tietysti sellainen olo, kuin kiinalaisen kanssa asuisin, kun toisena hetkenä saatan ymmärtää poikaa täysin ja toisena en yhtään.

Siksi on vain jaksettava yrittää ja keksittävä uusia tapoja kommunikoida. Pitää taputtaa, elehtiä, ilmehtiä tai sitten antaa vain asian olla. Sanoja tarvitsee loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin välillä luulemme."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2015.

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: