Pertti rakastaa ilmapalloja, muumeja ja enkeleitä.

Voisivatko asiat olla toisin, Matti Väliahdet joskus miettii . Elämä kehitysvammaisen Pertti-pojan kanssa on kuitenkin hyvää, ja onni löytyy vähästä. Vaikka pussillisesta ilmapalloja.

"Tietenkin me pidämme lapsen. Se oli ensimmäinen ajatus, kun ultraäänen niskapoimussa näkyi jotain epäilyttävää. Minua ja vaimoani Toinia varoiteltiin, ettei neljäs lapsemme olisi ehkä täysin terve.

Kun Pertti sitten syntyi, hän oli hurjan pikkuruinen. Painoi vain pari kiloa ja sai ruokansa muutamien grammojen lirauksina.

Ensin lääkärit totesivat pojalla Downin oireyhtymän ja pian kaikenlaista muuta. Sydänkään ei ollut ehjä. Ensimmäiset viisi kuukautta Pertti vietti tiiviisti sairaalassa.

Huolten vuodet

Kun Pertti täytti kolme vuotta, hänelle tehtiin vihdoin iso sydänleikkaus. Siihen asti hänen elämänsä oli ollut yhtä sinnittelyä.

Muistan, kuinka vilkutimme hänelle sairaalan käytävällä juuri ennen leikkausta. Silloin ajattelin, että nyt taidamme nähdä pojan elossa viimeistä kertaa.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän.

Pertti kuitenkin selvisi leikkauksesta ja alkoi nopeasti tervehtyä. Väri ja hymy palasivat hänen kasvoilleen, ja alkoi ponteva hivuttautuminen huonekaluja pitkin eteenpäin elämässä. 

Vähän yli kolmivuotiaana Pertti oppi kävelemään. Hän, iloinen poika, oli saanut uudenlaista voimaa ja kiri taitoja vauhdilla kiinni.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän. Hänellä oli jo vuosia ollut aivokasvain, jonka kanssa hän oli ponnistellut läpi parempien ja huonompien aikojen.

Minulla oli oikeastaan Pertin varhaisvuodet kotona kaksi hoidettavaa. Aivokasvain aiheutti Toinille rajuja epilepsiakohtauksia, jotka järkyttivät erityisesti meidän silloin kouluikäistä tytärtämme, Pertin isosiskoa. 

Olen vieläkin usein murehtinut, ettei varmasti ollut helppoa kohdata omaa murrosikäänsä, äidin kuolemaa ja pikkuveljen monia sairauksia, kaikkia samassa rytäkässä.

Lääkäri totesi, että sydämessäni on vaimon jättämä kolo.

Kahdestaan kotiin

Kun Toini kuoli, minulle oli heti itsestään selvää, että hoidan Pertin itse. Jostain syystä minun oli ollut alusta asti helppo hyväksyä Pertin kehitysvammaisuus. En ollut osannut missään vaiheessa syytellä itseäni, niin kuin vaimoni oli alkuun tehnyt. Se varmasti helpotti sopeutumistani Pertin hoitamiseen.

Leskeksi jäätyäni jatkoin päivätöitäni. Työ on aina ollut minulle tärkeää, ja tein sitä paljon, monta vuotta kahtakin työtä. Aamuyöstä jaoin Lapin Kansaa ja sen jälkeen menin seitsemäksi töihin kumitehtaalle.

Toinin kuoleman jälkeen olo oli kuitenkin alkuun niin outo, että menin lääkärille juttelemaan. Valitin, kuinka sydänalaani jäyti oudon tyhjä tunne. Lääkäri totesi, että siinä on se vaimon jättämä kolo, ja määräsi kaksi viikkoa sairauslomaa. Näin jälkeen päin ajatellen olin silloin varmasti aika uupunut.

Olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita pienistäkin eleistä.

Vuoden kuluttua Toinin kuolemasta tein ison päätöksen. Jäin pois töistä, kotiin Perttiä hoitamaan. Loppujen lopuksi omaishoitajaksi jääminen ei tuntunut kovin kummoiselta. Olin aloittanut työt niin nuorena, että ehdin tehdä niitä jo 40 vuotta. Se tuntui riittävän. Ja hyvin näihin päiviin on riittänyt sisältöä ilman palkkatyötäkin.

Enkeleitä ja ilmapalloja

Olemme eläneet Pertin kanssa kahdestaan jo parikymmentä vuotta. Tulemme hyvin juttuun keskenämme. Pertti ei puhu, joten käytämme viittomia ja kehonkieltä.

Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita ja asioita pienistäkin eleistä.

Pertti on rauhallinen mutta uppiniskainen. Kun hän haluaa jotain, pitää osata neuvotella ja ennakoida. Pertillä on aika ajoin erilaisia kausia, jolloin häntä kiehtoo jokin tietty asia. Viime kesänä kiinnostivat enkelit. 

"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.
"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.

Kun hän kyläpaikassa näki somat enkelitaulut, ne oli saatava kotiin. Asiasta ei neuvoteltu, Pertti pysyi tiukkana. Täysikasvuisen miehen kanssa ei oikein voi ryhtyä painimaankaan. Ei auttanut kuin lähteä taulujen kanssa kotiin. Seuraavana päivä Pertti ei ehtinyt nähdä, kun vaivihkaa paketoin taulut ja postitin ne takaisin omistajalleen.

Myös kauppareissuilla täytyy välillä tehdä kompromisseja. Viimeksi eilen ostimme kolme pussia ilmapalloja, joita Pertti rakastaa. Kun näin pienillä asioilla saa toisen onnelliseksi, ilo on usein yhteinen.

Saatamme ottaa löylyt vaikka aamukuudelta.

Sängystä saunaan

Pertti tietysti tarvitsee apua monissa asioissa, kuten pukemisessa. Nukumme isossa parisängyssä, josta minun on kätevä auttaa, jos Pertti tarvitsee jotain. 

Oikeastaan meidän elämämme on aika vapaata. Saatamme aamuvirkkuina ottaa löylyt vaikka kuudelta. Pertti käy neljänä päivänä viikossa aamupäivät päivätoiminnassa, ja tässä lähellä asuva siskoni auttaa usein, mutta muuten olemme paljon kahdestaan.

Vaikka pojallani on noin kahdeksan diagnosoitua sairautta, hän on kuitenkin suhteellisen terve. Jokin aikaa sitten Pertille puhjennut Crohnin tauti teki arjesta raskasta, ennen kuin lääkkeet löytyivät. Pesukone kävi taukoamatta, ja jouduimme olemaan paljon kotosalla.

Voimaa vapaaehtoistyöstä

Sisareni on Pertin varaomaishoitaja. Kun minulla on vapaapäivä, vietän sen usein jossain järjestötyössä. Kuulun useaan eri vammaisjärjestöön, ja olen ollut täällä Rovaniemellä muun muassa työryhmässä, joka laati kaupungin vammaispoliittisen ohjelman.

Vammaisen omaisen edunvalvonta on suoraan sanottuna todella raskasta hommaa. Pahimmillaan se on erittäin turhauttavaa ja uuvuttavaa. Siksi on ollut mahtavaa löytää järjestöistä rakentavia ihmisiä, sellaisia, joilta saa voimaa.

Vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti. 

Ystävät, läheiset ja vammaistyö auttavat hurjasti jaksamisessa. Tykkään ideoida kaikenlaista, ja saan ideani toteuttamisesta aina uutta energiaa. Kun saan jotain päähäni, saatan olla aika uppiniskainen. Jos vaikka päätän, että kävelen johonkin kokoukseen 30 kilometrin päähän, teen sen. Vaikka sataisi lunta vaakatasossa.

Usein joulun alla leivon myyjäisiin pipareita enemmän kuin ehkä on järkevää. Viime jouluna taisin paistaa 3 000 piparkakkua.

Viime itsenäisyyspäiväksi sain jopa kutsun linnanjuhliin. Se oli hieno juttu, ja nautin juhlista valtavasti. Oli upeaa juhlia itsenäisyyttä ja sitä, että vapaaehtoistyötä arvostetaan. Tässä työssä joutuu painimaan ihan pienten ja arkisten asioiden kanssa, sillä vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti.

Ei enää valkotakkeja

Pertillä on sisarensa lisäksi kaksi isoveljeä, jotka olivat jo aikuisia, kun Pertti syntyi. Jostain syystä Pertti on jo pienestä pitäen reagoinut veljiinsä ja siskoonsa eri tavoin kuin muihin. Kaikilla lapsillani on perheet ja olen saanut jo muutamia lapsenlapsenlapsiakin, joten elämää ympärillä riittää. Sukuloimme usein, mutta pienten lasten kanssa Pertillä on vähän vaikeuksia. Kovat äänet ovat hänelle liikaa, vaikka hän muuten pitää ihmisistä.

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain.

Arkiset puuhastelut ja kauppareissut ovat Pertille mieluisia, mutta lääkäriin häntä on nykyään vaikea saada. Minua hän mielellään vie terveyskeskukseen, mutta jos hänen itse pitäisi mennä, vastaus on jyrkkä ei. 

Joskus lääkäri on tullut Perttiä katsomaan jopa terveyskeskuksen parkkipaikalle, tai lääkkeet on kirjoitettu minun kuvailtuani oireet.

Valkotakkisia poika on nähnyt yhteen elämään jo liiaksi.

Hyvä juuri näin

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain. Olen tietysti välillä havahtunut ajattelemaan, voisivatko asiat olla toisinkin. Eihän meitä ketään ole luotu elämään yksin, ilman kumppania. Mutta sitten olen ajatellut, että parempi yksin kuin kaksin yksin. En haluaisi ketään ihmistä kuormittaa tällaisella arjella.

Ja toisaalta tähän arkeen on itse niin tottunut, etten oikeasti osaa kaivata mitään. Tiedän, että jos minulle tapahtuu jotain, Pertti pääsee asumisyksikköön, jossa hän on ollut jo joskus parin viikon jaksoja. Siellä hänen on hyvä olla.

Pertti on suurimman osan ajasta hyvin iloinen poika. Huumori on meidän juttumme, se auttaa jaksamaan. Ja iloahan voi löytää vaikka mistä. Kun Pertin tarpeet ovat vielä niin pieniä, en minä osaa oikein itsellenikään vaatia kovin kummoisia. Ja Pertti, jos kuka, on kouluttanut minua.

Sanoja tarvitsee paljon vähemmän kuin luulisi.

Välillä on tietysti sellainen olo, kuin kiinalaisen kanssa asuisin, kun toisena hetkenä saatan ymmärtää poikaa täysin ja toisena en yhtään.

Siksi on vain jaksettava yrittää ja keksittävä uusia tapoja kommunikoida. Pitää taputtaa, elehtiä, ilmehtiä tai sitten antaa vain asian olla. Sanoja tarvitsee loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin välillä luulemme."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2015.

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Meikkitaiteilija Outi Broux rakastaa työtään, koska se palkitsee hänen tarkkaa ja paljon itseltä vaativaa neitsytluonnettaan. Parisuhteiden kariutuminen lapsettomuuteen on tehnyt kipeää, mutta se on myös mahdollistanut upean uran.

 

Meikkitaiteilija, stylisti Outi Broux, 55, vilkaisee kalenteriinsa: maanantaina kuvausmeikki Helsingissä kello 7, tiistaina tyyliluento Tampereella, keskiviikkona naisten kauneusilta Kouvolassa, sitten Oulu ja Tampere. Päivän päätteeksi hän useimmiten ajaa vielä kotiinsa Yläneelle Varsinais-Suomeen.

– Teen jumalattoman pitkiä päiviä. En kehtaa edes sanoa, kuinka myöhään ne venyvät, mutta 12 tuntia ei riitä, Outi kuittaa utelut työtahdista.

– Olen on-off-ihminen enkä pysty suhtautumaan tekemisiini muuten kuin täydellä intohimolla. Pistän aina kaiken peliin, ja olen aika säälimätön itseäni kohtaan.

Outi Broux sanoo, että samanlainen tekemisen palo hänellä on ollut koko työuransa ajan. Mieleen ei edes tule sellaista aikaa, jolloin hän olisi miettinyt jotakin muuta kuin vaatteiden ja meikkien maailmaa. Taaperoikäisenä hän söi ensimmäiset huulipunat ja kolmevuotiaana stailasi prinsessamekkoja.

"Halusin olla paras meikkaaja ikinä."

16-vuotiaana tekstiilitaiteilijan tytär tiesi jo miten edetä haaveissa. Kun kiinnostus kouluun lopahti, hän tunki itsensä puoliväkisin töihin valokuvausstudioon kotikaupungissaan Turussa. Ensin Outin homma oli kahvinkeitto, mutta hän pääsi meikkaamaan ja kampaamaan, kun toiset huomasivat, että Voguet ja muut hienot muotilehdet oli luettu tarkkaan.

Samoja johtavia muotilehtiä hän teki pian itsekin. Seurasi yli kymmenen vuoden ura Hampurissa ja Pariisissa, minkä jälkeen työt veivät hänet Suomesta Ruotsiin. Näytöksiä, katalogeja, muotilehtiä ja maailmantähtiä valokuvaajana, meikkaajana, kampaajana ja stylistinä. Hetkinen, onko hän myös valokuvaaja?

– Kyllä. Halusin olla paras meikkaaja ikinä, ja sen vuoksi minun piti ymmärtää kaikki mahdollinen valotuksesta, suodattimista, filmeistä ja siitä, miten ne vaikuttavat meikkiin. Niinpä opettelin koko kuvausprosessin, hän selostaa.

– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.
– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.

"Lapsuudesta jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja."

Neitsyt tekee perusteellisesti

Outi Broux tietää olevansa pedantti.

– Olen tyypillinen neitsyt. Pureudun syvälle yksityiskohtiin, hän sanoo.

– On kotikasvatuskin vaikuttanut. Lapsena sain kiitosta ainoastaan tekemästäni työstä, ja se juontaa tänne asti. Minulle jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja.

Mutta intohimoiseen tekemiseen on myös hyvin arkinen syy: yksinyrittäjän on pakko jaksaa.

– Enhän minä voi koskaan sanoa, että olipas hyvä päivä, myin kymmenen Outia. Minulla on vain nämä kaksi kättä, hän muistuttaa.

Lempeä mutta rehellinen

Outi Broux voisi kahden vuoden kuluttua viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vähintäänkin valokuvanäyttelyn tai kirjan ainekset pitkässä kansainvälisessä urassa kyllä olisivat kasassa. Kokemukset David Bowiesta, Princestä, Boy Georgesta, Nina Hagenista ja muista tähdistä tarjoaisivat herkullista materiaalia.

Supernimet ovat vaihtuneet suomalaisiin julkkiksiin, mutta Outi meikkaa myös aivan tavallisia naisia tavaratalon meikkipenkissä. Lisäksi hän stailaa osallistujia koskettavaksi kehutussa Tuhkimotarinoita-tosi-tv-sarjassa. 

– En tosin osaa tehdä eroa tavallisen ihmisen ja julkkiksen välillä, koska tiedän, että julkkiksetkin ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Minähän menen iholle joka suunnasta. Näen heidät stailatessa nakunakin. Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei ole ihmisistä kiinnostunut ja jos ei itse päästä ihmisiä lähelleen.

"Toisille on opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Silloin myönteinenkin katse voi tuntua pelottavalta."

Outi on uransa aikana nähnyt meikkipenkissään monta työpaikkakiusattua ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevaa naista ja yrittänyt auttaa. Hän sanoo olevansa "meikkituolisosiaalipsykologi" ja rinnalla kulkija.

Kokenut ammattilainen tietää, että imartelu ja pahoittelu eivät auta, jos joku on alamaissa. On autettava lempeästi mutta rehellisesti.

– Jos näen väsyneen ja sulkeutuneen näköisen naisen, jonka koko olemus kertoo, että rahat menevät perheeseen, sanon sen. Jotkut purskahtavat itkuun ja toteavat, että ovat tiedostaneet asian. Heille on ehkä jo kotona opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Työelämässä he kokevat toisten katseet arvosteluna. Joskus myönteinenkin katse voi tuntua heistä pelottavalta.

Lapsettomuus mahdollisti uran

Oman väsymyksensä Outi Broux on oppinut tunnistamaan vasta viime vuosina.

– Olen aina ollut vilkas ja ehkä senkin vuoksi lukenut huonosti stressin merkkejä.

Pakollinen pysähdys hänelle tuli, kun väsymys ja painonnousu paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamiksi vuonna 2000. Työuupumuksena ja masennuksena hoidettu sairaus ehti vaivata kolme vuotta ennen oikeaa diagnoosia.

Outin mukaan diagnoosin puute on syynä myös siihen, että hän ei saanut lasta.

– Lapsettomuus on sanellut eniten ihmissuhteitani. Jokainen parisuhteeni on kariutunut siihen, että mies on jättänyt minut ja tehnyt uuden naisen kanssa lapset, kaksi kertaa naimisissa ollut Outi sanoo.

"Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen."

Mutta jokaisella mustalla pilvellä on oma hopeinen reunuksensa, hän muistuttaa.

– Lapsettomuus mahdollisti työn ja uran. Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen. Kaikilla on omat kipupisteensä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on nyt lääkityksellä kurissa. Sairauden vuoksi tahtia on välillä hiljennettävä, mutta Outi on huomannut, että se ei ole helppoa.

– Aina kun olen joutunut väsymyksen vuoksi laittamaan itseni säästöliekille, olen ollut vähän hukassa. En oikein keksi mitään tilalle, hän tunnustaa.

Outi elää maaseudulla omalla satavuotiaalla tilallaan sinkkuna ja lähes erakkona. Hänen perhettään ovat griffon-rotuiset koirat Ukko, Sohvi ja Viljo sekä äidin sekarotuinen Pate. Mutta ilman wau-efektiä, sitä intohimoisen ihmisen kaipaamaa energiapiikkiä, hän ei pärjää. Sitä löytyy netistä Vimeo-taikasanan takaa.

– Sieltä löytyy hienoimpia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Katson niitä, kun kaipaan inspiraatiota ja haluan "lentää".

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Kuka
outi Broux
Syntynyt 1961 Turussa.
Asuu Yläneellä vanhassa maalaistalossa.
Perhe Koirat Ukko,
Sohvi, Viljo ja Pate sekä undulaatit Ekku, Henttonen, Ode ja Hiukkis.
suurin intohimo
Kauneus kaikissa
muodoissa ja itseilmaisun mahdollisuus.