Arjessa ei tule kovinkaan usein kehuttua puolisoa eikä juuri muitakaan. Mutta jos suomalainen mies lausahtaa jotain kaunista, se jää mieleen. Lue mitä naiset kertovat.

Eräs kolmatta rouvaa kuluttava mies tokaisi naiselleen, että ”sinusta on niin paljon iloa ja vähän riesaa”. Rouva purskahti iloiseen nauruun, sillä se tuli niin sydämestä ja monen naisen kokemuksesta. Kehun sisältö ei  olisi rouvaa lämmittänyt vielä 30 vuotta, mutta nyt sille on naurettu ystävättärien kanssa monessa kuohuviinipöydässä.

Opettajana työskentelevä Maire, 60, deittaili pitkään 59-vuotiaan rekkakuskin, Raimon kanssa. Hän kipuili välillä sitä, että he ovat niin erilaisia. Onko tämä se oikea tyyppi?

– Mutta Raimo osasi mahtavasti kehua juuri oikeilla sanoilla. Kerran hän tokaisi minulle, että ”sinulla on saatanan hyvä runko!”. Jos hän olisi sanonut, että vartalosi on kiva, lausahdus ei olisi ollut lainkaan mehukas, Maire nauraa.

Helmiä saunan jälkeen

Pitkään yhdessä ollut pari, jo eläkkeellä olevat Matti ja Kirsi istuivat saunan jälkeen telkkaria katsomassa. Yhtäkkiä Matti katsoi vaimoaan ja pukahti: monilla muilla on niin paljon pahempia ongelmia kuin meillä.
Kirsin mielestä se oli ihana kohteliaisuus.

Asta, 55, seurusteli unkarilaissyntyisen Miklosin, 59, kanssa. Miklosissa oli vähän naistenmiehen vikaa, mutta he nauroivat sille yhdessä. Miklosin ylitsevuotavat kehut viihdyttivät sekä keksijää että kohdetta.  

– Miklos sanoi minulle, että ”sinulla on maailman kauneimmat sääret! Ja vaikka tästä vain puoletkin olisi totta, on se silti paljon.” Eikä minulla edes ole hyvät sääret, Asta nauraa.

– Leikkimielisyys, huumori ja asioille nauraminen on ihanaa suhteessa.

Juuri sopivat kokoiset

Sukulainen ihaili 60-vuotiaan pariskunnan, Heikin ja Tiinan hääkuvaa. Kylläpä Tiina oli kaunis! hän tokaisi. Siihen Heikki vaatimattomasti: Parhaimmanhan minä valitsin. Ja hän on säilynyt niin hyvin, koska minä olen pitänyt häntä niin hyvänä.

Tästä tuli hyvä mieli sukulaisellekin. Joskus ääneen sanottu kohteliaisuus maistuu erityisen mannalta, jos joku toinenkin kuulee sen.

Suurin osa on toki tarkoitettu kahdenkeskisiin hetkiin. Pieniä olemattomia rintojaan välillä harmitteleva Laura, 60, tulee hyvälle mielelle, kun aviomies Antti, 60, tuntuu kuitenkin tykkäävän. ”Nää on ihanat, juuri mun käteen niin sopivat!”

Mervi, 70 oli valitellut kilojen kertymistä ympärilleen. Siihen hänen miehensä Heikki, 72, totesi lupsakkaasti, että ”kyllä vaimolla ne rakkauven kahvat olla pittää.”

Muistetaan kehua toisiamme!

Jutussa esiintyvien ihmisten nimet on muutettu.

Vierailija

Mies, kehu nainen päivässä

Ei minua tarvitse kehua, Vien roskat, imuroin, siivoan ja pykitkin pesen. Sinä käyt kaupassa ja teet ruuat . Ihan hyvä työnjako ollut jo vuosikymmenet . Viinakaan ei tuntematon aine sinulle armaani ole. Riitaakin paljon tuottanut tuo hulvaton tuoharrastuksesi. Olen vielä suth " nätti ja hyväluontoinen. Hellyyskin ois taas välillä ihan hyvä juttu. Vaan eniten kaipaisin, että rakastelisit kanssani. Sitä ihanaa tunnetta olla niin yhtä, kun sinä vielä tunnet minut niin hyvin. Olemme täydellisiä...
Lue kommentti

Soitto sairaalasta tuli myöhään elokuisena iltana. Luurin päässä oli lääkäri, joka totesi Raimo Juutille, että munuainen on löytynyt.

"Munuaiseni sairastuivat huomaamatta. Olin pitkään oireeton, ja uuvuin vasta kun munuaisistani alkoi veto olla lähes lopussa. Väsymykseni johtui anemisoitumisesta, niin kuin munuaispotilailla yleensä tapaa käydä.

Muistan hyvin vuoden 1995 marraskuun, kun olimme lähdössä vaimoni kanssa talvilomareissulle Rukalle. Ihmettelin, kun minä, urheilumies henkeen ja vereen, en enää meinannut pysyä vaimon perässä lenkillä. Lähdin sitten lääkäriin.  

Munuaistautini on ilmeisesti lapsuudessa sairastamani lievän munuaistulehduksen peruja. Munuaisiani seurattiin laboratoriokokein vuosikymmeniä. Pitkään kreatiniiniarvot keikkuivat selkeästi – mutta vielä kohtuullisesti – viitearvojen yläpuolella, kunnes tuo arvo pomppasi yhtäkkiä viisinkertaiseksi. Puolessa vuodessa olin jo dialyysihoidoissa.

Dialyysin aikana tuli heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Joskus syntyi oikein puherinki.

Hoidot alkoivat tehota yllättävän nopeasti. Turvotus ja kutina hävisivät jaloista ja arvot tasoittuivat.

Dialyysi ei oikeastaan tunnu miltään, sitä vain makailee sairaalasängyssä letkuin kiinni koneessa. Usein dialyysin aikana luin lehtiä tai katsoin tv:tä – joskus tuli otettua pienet tirsat tai heitettyä huulta vieruskaverin kanssa. Sitä huomasi nopeasti, kuka muista dialyysipotilaista halusi olla omissa oloissaan ja kuka jutella. Joskus syntyi oikein puherinki. Paljon puhuttiin tietysti tästä sairaudesta ja vitsailtiin veriarvoista.

Kuin puolipäivätyötä

Kävin dialyysissa viisi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan ja aina aamupäivisin. Minulle se oli kuin puolipäivätyötä. Jos halusin matkustaa muualle Suomeen, jouduin varailemaan vierasdialyyseja paikkakunnan hoitoyksiköistä. Sairauden vuoksi kaikki reissut piti aina harkita tarkkaan, sillä hoitovaraukset oli syytä tehdä ajoissa.

Vierasdialyysissä vaaditaan tuoreet verikokeet, ja ne otatin kotipaikkakuntani sairaalassa. Sieltä myös sain maksusitoumuksen, jonka lähetin suoraan vierasdialyysiyksikköön. Jos vaikka osallistuin Senioritourin golfkisoihin toisella puolen maata, ei auttanut muu kuin lähteä välillä letkuihin. Sitten palasin kentälle ja kisani jatkuivat.

Saattaisi luulla, että munuaissairaus estäisi kuntoilun. Vielä mitä!

Munuaispotilaana olen vuosien mittaan joutunut pitämään tarkkaa huolta ruokavaliostani ja rajoittamaan herkuttelua. Olen vältellyt erityisesti fosfori- ja kaliumpitoisia ruokia. Niitä ovat ennen muuta maitotaloustuotteet. Juuston jätin melkein kokonaan pois leivän päältä.

Saattaisi luulla, että vaikea munuaissairaus estäisi tehokkaan kuntoilun. Vielä mitä! Dialyysin jälkeen lähdin usein liikkumaan; hiihtämään tai pelaamaan golfia. Golfissa olen kilpaillut muun muassa senioreiden maajoukkuetasolla.

Hiihtokilometrejä tulee hyvänä lumivuonna reippaasti, viime vuonna 1500. Lääkärikin kirjaa iloisesti epikriisiin kunakin talvena hiihtämäni kilometrit. Viimeksi lääkäri huomautti, että olen paremmassa kunnossa kuin useimmat terveet ikäiseni.

Enää Raimo Juutin ei tarvitse lähteä dialyysiin kesken golfkisan.
Enää Raimo Juutin ei tarvitse lähteä dialyysiin kesken golfkisan.

Murehtiminen ei auta

Ihmiset ympärilläni ovat ihmetelleet, että miten olen jaksanut olla niin positiivinen ja pysyä liikkeessä. Olen mieltänyt sen niin, että tämän sairauden kanssa on vain mentävä päivä kerrallaan. Minulla on luonnostaan positiivinen asenne.

Vertaistukikin on myös ollut minulle tärkeää. Minulla on ollut monelle vertaiselleni enemmän annettavaa kuin saatavaa. Monet munuaispotilaat ovat heikkokuntoisia ja odottavat lottovoittoa, siirtomunuaista. Odottelu on raskasta ja rassaa henkistä kanttia. Moni pelkää, ehtiikö leikkaukseen ollenkaan.

On helpompi elää, jos jaksaa lähteä happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin.

Olen kokenut, että olen voinut auttaa vertaisiani kertomalla omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Tapaan sanoa, että kaikkien ei tarvitse olla kilpaurheilijoita, liikkua voi muutenkin. On paljon helpompi elää, jos jaksaa lähteä vaikkapa happihyppelylle ulkoilmaan. Se nostaa suupielet ylöspäin – tiedän sen kokemuksesta. Huonoimmillani olin silloin, kun en jaksanut liikkua, vaikka olisin halunnut.

Irti letkuista

Ensimmäisen munuaissiirrännäiseni sain kaksi vuotta sen jälkeen, kun munuaisteni kunto oli radikaalisti huonontunut. Oli se hurja hetki, kun eräänä aamuyönä tuli soitto, että nyt olisi munuainen löytynyt. Olin hetkessä hereillä ja toiveikas. Leikkaus onnistui mainiosti, ja jo seuraavana aamuna olin jalkeilla. Vapauduin dialyysistä, ja se oli hieno tunne.

Pitkään pärjäsin siirtomunuaisellani, mutta tämän vuosikymmenen alkupuolella siirrännäinen alkoi hylkiä. Veriarvot rupesivat menemään huonompaan suuntaan ja hemoglobiini putosi neljäkymmentä yksikköä. Se väsytti. Kitkuttelin vielä useita vuosia vajaalla toimivan siirrännäisen kanssa. Viime vuoden maaliskuussa olin jälleen kiinni dialyysikoneessa.

Ei minua pelottanut. Mietin, että kaikesta selviää. 

Olihan se takaisku, sen myönnän. Ei minua pelottanut, ajattelin vain, että se mikä tulee, on tullakseen. Minulla oli vaimo hyvänä tukena ja lapset. Mietin, että kaikesta selviää.

Ja olihan minulla uutta toivoakin: pääsin uudestaan siirtomunuaisjonoon. Pohdin, että jos saisin uuden munuaisen, pääsisin heti irti dialyysikoneesta. Ajattelin, että tekisin varmaankin niitä samoja asioita kuin nyt, mutta toimivan munuaissiirrännäisen kanssa tulisi tehtyä enemmän. Lähtisin etelänmatkalle, osallistuisin golfkisoihin. Toteuttaisin haaveeni.

Kuin uusi elämä

Olin varautunut viettämään siirtomunuaisjonossa useita vuosia, enkä osannut aavistaa, että toivomani puhelinsoitto tulisi jo näinkin pian. Viime elokuussa, torstaina 13. pvä klo 22.52 lääkäri soitti ja kysyi, että onko mies siirtokunnossa?’. Minä siihen, että tottahan toki. Olin mökillä ja kun puhelu päättyi, pakkasin tavarat kovaa vauhtia kasaan ja ajoin kaupunkiin.

Jo puolilta öin olin Lappeenrannan keskussairaalassa, jossa minusta otettiin keuhkokuva, sydänfilmi ja alustavia verikokeita. Kahdelta aamuyöllä tuttu taksikuski lähti viemään minua Helsinkiin. HYKSissä oltiin viideltä, puoli kahdeksalta aamulla minut kärrättiin leikkaussaliin.

Heräsin iltapäivällä. Oloni oli tietysti tokkurainen, mutta samalla onnellinen. Olin jännittänyt leikkausta luultavasti enemmän kuin sillä ensimmäisellä kerralla, mutta toisaalta myös tiesin sairaudestani nyt enemmän.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Mahtavamman.

Tuntui upealta, että uusi siirtomunuainen lähti toimimaan het’siltään! Kun munuaisarvoni oli ennen leikkausta 700–800 paikkeilla, seuraavana aamuna siirtoleikkauksesta se oli jo pudonnut jo puolella. Viikon päästä arvo oli lähellä sataa, ja virtsakin tuli normaalisti. 

Minulla on nyt munuainen, joka puhdistaa elimistöäni kuin pyykinpesukone likapyykkiä.

Olen päässyt irti dialyysilaitteesta ja toipunut isosta operaatiosta todella hyvin. Vielä minun on otettava aika hissukseen, en saa kantaa mitään painavaa tai rasittaa kroppaa muutoinkaan.

Tulevaa hiihtokautta odotan jo malttamattomana, ja keväällä alkaa taas golf. Tähtään takaisin seniorimaajoukkueeseen ja ehkä myös siirtopotilaiden maailmanmestaruuskilpailuihin.

Aivan, kuin olisin saanut uuden elämän. Vapaamman. Mahtavamman."

"Ajattele positiivisesti" on Raimon motto.
"Ajattele positiivisesti" on Raimon motto.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2015. 

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017