Naapurukset Elvis Varjonen ja Petter Kauhanen eväsretkellä Skatanniemellä Vuosaaressa.

Puolitoista vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen Petter Kauhanen kävelee, pyöräilee, matkustaa ja nauttii taas elämästä. Muutoksen avain ovat kotikerrostalosta löytyneet uudet ystävät.

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa, ja Petter Kauhanen, 82, istuu tietokoneen ääressä kotonaan Helsingin Vuosaaressa. Asunnossa leijuu vielä aamukahvin tuoksu. Kauhanen on skannannut ottamiaan mustavalkoisia valokuvia 50-luvun Helsingistä ja lataa niitä parhaillaan näytille Facebookiin.

– Ihmiset näyttävät tykkäävän näistä historiallisista kuvista, Petter kertoo.

– Olen koko ikäni harrastanut valokuvausta, ja löysin 17–19-vuotiaana ottamani taidekuvat vaatehuoneesta, kun raivasin paikkoja vaimoni kuoleman jälkeen.

Kauhanen sanoo olevansa vilkas savolaisukko, vaikka muuttikin jo kolmevuotiaana Kuopiosta Helsingin Alppilaan. Hänestä virtaa hyväntuulista puheenpulinaa tasaiseen tahtiin. Hyvä, jos juttuseuralainen ehtii jonkun sanan väliin heittää.

Olohuoneen piirongin päällä on edesmenneen vaimon Meeri Kauhasen kuva. 60 vuotta kestänyt avioliitto päättyi helmikuussa 2015, kun keuhkokuume vei rouvan tuonpuoleisiin.

Petteri muistelee yhteisiä vuosia kiitollisena. Meeri oli tiedonhaluinen kuva- ja rakennustaiteen sekä luonnon ystävä. Pariskunta tapasi ystäviä ja sukulaisia, teki kulttuuriretkiä kotimaassa ja matkusteli eri puolilla Välimerta.

Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.
Evlis on hyvin tiedonhaluinen. Petter vastaa mielellään hänen kysymyksiinsä.

Pesukoneen hurina muuttuu linkouksen ääneksi. Petter menee kylpyhuoneeseen ripustamaan pyykit kuivumaan. Askel on reipas ja joustava, ja mies on ripeä otteissaan.

Vaimon lihasreuma puhkesi kesän 2012 lopussa, ja osteoporoosi iski seuraavana vuonna. Petter toimi käytännössä vaimonsa omaishoitajana kolmen viimeisen vuoden ajan.

– Vuonna 2013 pääsimme vielä vähän liikkumaan ja sukuloimaan, mutta vuoden 2014 vietimme kokonaan neljän seinän sisällä. Vaimoni ei lopulta pystynyt kivuiltaan edes istumaan, kun lannerangan nikamat olivat romahtaneet.

Pariskunta halusi pärjätä omin voimin, apua ei pyydetty. Lopulta kumpikaan ei päässyt ulos asunnosta, vaimo huonon kuntonsa takia ja Petter siksi, että vaimo saattoi tarvita häntä koska vain.

Elviksen kanssa retkille

Petter kurkkii vähän väliä olohuoneen seinällä raksuttavaa kelloa, sillä naapurinpoika Elvis Varjonen on tulossa käymään. Tarkoitus on, että Petter ja Elvis jatkavat viime talvena aloittamaansa valokuva-albumia pojan ensimmäisistä vuosista. Albumien teko on Petterin lempiharrastus, ja hänellä itsellään on tekeillä jo 38. valokuva-albumi.

Sitten ovikello soi. Oven takana seisoo Elvis, 8. Petter ja Elvis ovat tutustuneet juteltuaan niitä näitä pihalla, mutta heistä tuli paremmat kaverit viime syksynä, kun poika pyysi Petteriä viemään hänet linnoitusretkelle läheiseen Mustavuoren metsään. Elviksen isä oli ollut aiemmin mukana Petterin vetämällä retkellä.

– Linnoitusretki oli tosi kiva. Näimme hienoja juoksuhautoja, ja kävimme yhden luolan suulla, Elvis kertoo innostuneesti.

Retkellä Petter sanoi Elvikselle, että hän on tyytyväinen elämäänsä yhtä seikkaa lukuun ottamatta: vaikka hänellä on aikuinen tytär, hänellä ei ole lapsenlapsia. Silloin Elvis oli tönäissyt Petteriä kylkeen ja tokaissut pikkuvanhaan tapaansa:

”Älä sinä siitä välitä, olenhan minä, Elvis, tässä vieressä.”

Kaverukset syventyvät valokuvien valitsemiseen ja sommitteluun. Hauskinta Elviksestä on liimaaminen. Parivaljakko on käynyt viimeisen vuoden aikana muun muassa eläinmuseossa ja liskonäyttelyssä, ja nyt on suunnitteilla eväsretki meren rannalle. Elvis tuo usein Petterille yhdessä äidin kanssa leipomiaan herkkuja.

– Petteri on tämän talon kivoin naapuri, koska hän tykkää touhuta minun kanssani, huudahtaa Elvis ja jatkaa valokuvien liimaamista.

Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.
Petter neuvoo Elvistä valokuva-albumin teossa.

Viikko-ohjelma on tärkeä

Kun Elvis lähtee kotiin, Petter lämmittää lounaaksi pinaattikeittoa. Pakastimesta löytyy aina sama sarja kaali-, maksa- ja makaronilaatikkoja ja erilaisia keittoja, kaikki eineksiä.

– Vaimo opetti ennen kuolemaansa minua tekemään kotitaloustyöt. Hän olisi opettanut laittamaan ruokaakin, mutta en ollut siitä niin kiinnostunut. Onneksi kaupasta saa ruokaa, Petter sanoo.

Lounaan jälkeen Petter kävelee kauppaan läheisen golfkentän ympäri kiertäen saadakseen samalla liikuntaa. Hän on intohimoinen kävelijä ja pyöräilijä.

Vaimoa hoitaessa Petterin kunto romahti. Hän teki lopulta kaikki taloustyöt ja hoiti vaimon lääkäri- ja tutkimuskäynnit. Vähitellen hän meni itse aivan piippuun. Kädet alkoivat täristä, ja hän laihtui 12 kiloa. Ja masentui.

– Minua rassasi hoitovastuu ja huoli siitä, mitä on edessä. En uskaltanut ajatella elämää eteenpäin. Kävin lääkärillä hakemassa masennuslääkettä. Sen avulla jaksoin, kunnes vaimoni sitten kuoli. Kuolema oli hänelle armahdus.

Ensin Petter ei meinannut tajuta vaimonsa kuolemaa, vaikka pari oli puhunut lähestyvästä kuolemasta ja hautajaisjärjestelyistä etukäteen. Hautajaisten jälkeen alkoi toipuminen. Vaikeinta aikaa kesti kolme kuukautta. Silloin Petter puhui toisella paikkakunnalla asuvan tyttärensä kanssa päivittäin puhelimessa.

– Suru ja ikävä tulivat viiveellä.

–Pahimpia olivat aamut ja saunareissut, kun tuttu hahmo ei enää istunutkaan lauteen toisessa päässä jalat paljussa.

Petter asetti itselleen kolme tavoitetta: hyvän kävelykunnon palauttaminen, matkustaminen ja yhteyden ottaminen omiin sukulaisiin. Sisarensa vinkistä hän alkoi noudattaa viikko-ohjelmaa: kaksi liikuntapäivää, kaksi kauppapäivää, taloustyöpäivä ja asioidenhoitopäivä. Sunnuntai on vapaapäivä, jolloin Petter käy elokuvissa tai museoissa ja seikkailee turistina rakastamassaan Helsingissä.

Pahimman surun yli päästyään Petter tyhjensi kaapeista vaimon vaatteet ja tavarat, antoi osan lähisukulaisille ja luovutti loput Emmaukselle. Hän sisusti itselleen oman huoneen ja remontoi pariskunnan entisestä makuuhuoneesta vierashuoneen tyttärelleen.

Sitten Petter matkusti Turkin Alanyaan serkkunsa luokse. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatka 20 vuoteen. Sen jälkeen hän on käynyt Madeiralla ja Kreetalla.

– Kaappien tyhjentäminen oli eräänlaista terapiaa, mutta Turkin- matka oli todellinen käänne. Kun lähdin pois kotoa, pääsin irti surusta. Serkku vaimoineen piti minua kuin piispaa pappilassa, ja kauniit maisemat ja mielenkiintoiset retket palauttivat elämänilon.

Ystävyyttä ja avunantoa

Ovikello soi taas. Lasse Mäki-Kahra, 35, naapurirapusta tulee auttamaan Petteriä tietokoneongelmassa. Lasse on luokanopettaja, joka on hoitanut kotona vuoden päivät kahta pientä tytärtään.

– Mikä hätänä, veli Hopea? Lasse kysyy ja kävelee suoraan Petterin tietokoneen luokse.

– Sähköposti ei toimi normaalisti, Petter sanoo ja Lasse ryhtyy tutkimaan tietokonetta.

Petter keittää kahvit. Hän kattaa kirjaston pöydälle kahvikupit, konjakkilasin Lasselle ja viinilasin itselleen. Kun tietokoneongelma on hoidettu, Petter ja Lasse istahtavat kahvipöytään, ja Petter tarjoaa Lasselle lasillisen konjakkia ja kaataa itselleen alkoholitonta punaviiniä. Näin on kuulemma tapana tehdä, kun tietokonepulma on ratkaistu. Sen jälkeen sana on vapaa.

Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.
Lasse opastaa Petteriä netin käytössä ja ratkoo teknisiä ongelmia. Toisinaan miehet tapaavat tietotekniikan merkeissä viikottain.

Lasse oli vaimonsa kanssa seurannut pidempään sivusta vanhan parin yhteisen elämän loppusuoraa. Kun Meerin kuolemasta oli kulunut viikko, Lasse haki vaimonsa kehotuksesta Petterin kävelylle aurinkoiseen talvisäähän. Miehet olivat tutustuneet Petterin vetämillä talonyhtiön esittelykierroksella ja Vuosaaren historiaan liittyvillä retkillä.

Talvisesta kävelyretkestä alkoi läheisempi tutustuminen. Petteri sai purkaa sydäntään ja Lasse seurustella aikuisen miehen kanssa vastapainona koti-isän hommille.

–Lasse on sellainen entisaikojen nuori mies, samanlainen kuin edesmennyt paras ystäväni nuorena.

– Rehellinen, lämmin, kuuntelevainen ja huumorintajuinen. Hänellä on sydämen sivistystä, Petteri sanoo ääni värähtäen. 

Henkilökemia pelaa.

– Lasse on sen verran hiljaisempi, että minä saan puhua, Petter jatkaa hymyillen.

– Minä olen Pohjanmaalta. Pohjalainen saattaa puheen määrässä hyvinkin jäädä savolaiselle toiseksi, Lasse virkkaa rauhallisesti. Sitten hän nauraa sydämellisesti ja hörppää kupista kahvia.

Kolme elämänkautta

Kahvittelun jälkeen Petter ja Lasse lähtevät kävelylle läheiseen metsään. Kotikerrostalon pihapiiri on kaunis ja rehevä, ja Mustavuoreen on vain sata metriä. Sieltä löytyy kävelyteitä ja metsäpolkuja.

Petter on ollut Lasselle hyvä tietolähde Vuosaaren asioissa. Petter tuntee tienoon kuin omat taskunsa asuttuaan samassa talossa 50 vuotta ja hoidettuaan pitkään paikallisia luottamustehtäviä.

– Ensimmäisen retkeni tänne tein 12-vuotiaana vuonna 1946. Uutelan rannasta tuli minulle niin rakas, että kävin siellä usein telttailemassa. Toin sinne myös vaimoni vuonna 1957. Kun kuulin, että Asuntosäästäjät rakentavat taloja Vuosaareen, ehdotin vaimolleni asunnon ostamista täältä.

Lasse kuuntelee Petterin tarinointia hymyssä suin. Vieno kesätuuli heiluttaa koivujen oksia ja hiekka rahisee kenkien alla.

Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?
Petter seuraa aktiivisesti Vuosaaren tapahtumia. Olisiko Mustavuoren luonnonsuojelualueen ilmoitustaululla jotain uutta?

Petter kokee, että hän on saanut vaimonsa kuoleman jälkeen uuden elämän. Ensimmäinen elämänkausi päättyi loppuun palamiseen hänen ollessaan nelikymppinen. Mies oli mukana työelämässä 50 vuotta. Eläkkeellä hän on ollut nyt 20 vuotta. Suurimman osan työuraansa hän toimi esimiestehtävissä vaatetusalalla ja viimeiset neljä työvuotta Palahallissa kaupallisena johtajana.

– Minulla oli Lassen ikäisenä toistakymmentä luottamustehtävää vaativan päivätyön lisäksi, ja paloin loppuun. Viisaan lääkärin tuella muutin elämäntapojani, ja siitä alkoi toinen elämänkausi. Vietin enemmän aikaa perheen kanssa, matkustelimme ja retkeilimme, Petter muistelee.

– Nyt elän kolmatta elämänkautta.  Olen enemmän tekemisissä aikuisen tyttäreni kanssa kuin vuosikymmeniin. Meillä on nyt yhtä hauskaa yhdessä kuin silloin, kun hän oli lapsi. Sisareenikin pidän nyt aiempaa enemmän yhteyttä.

Olen myös paremmassa kunnossa kuin moni nuori mies.

– Lähes kaikki nuoruudenystäväni ovat kuolleet. Onneksi vaimon nuorin sisko perheineen ja jälkikasvuineen pitää yhteyttä, ja olen myös saanut luotua uudenlaisen yhteyden omiin sukulaisiini.

Lasse katsoo kelloaan ja toteaa, että hänen täytyy lähteä kotiin hoitamaan lapsia. Miehet palaavat Mustavuoren metsästä takaisin kotitalolle. Petter avaa kotirapun alaoven ja kävelee toisessa kerroksessa sijaitsevaan kotiinsa. Lasse menee viereiseen rappuun. Petterin ilta sujuu ristisanatehtäviä ratkoen ja kirjaa lukien. Elämä maistuu taas.

Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.
Pyöräretkellä kotikulmilla Mustavuoren metsässä. Petter pyöräilee kahdesti viikossa parikymmentä kilometriä kerrallaan.

Jutun kirjoittaja on Petter Kauhasen tytär.

Artikkeli on alunperin julkaistu ET-lehdessä 14/2016.

Leskille on tarjolla apua

Leskiä on Suomessa ikärakenteen muutoksen ja eliniän pidentymisen johdosta aiempaa enemmän. Vähintään 65-vuotiaita naisleskiä on Suomessa 203 667, miesleskiä 45 365.

Useimmille sureville 3–9 ensimmäistä kuukautta ovat raskaimmat. Läheisten tuki ja käytännön apu on tarpeen, koska leskeksi jääminen tuo myös usein mukanaan tarpeen oppia uusia taitoja, muutoksia sosiaalisissa suhteissa ja epävarmuutta arjessa selviytymisestä. Jos suru pitkittyy, tarvitaan ammattiapua.

Tukea ja apua antavat lähiseurakunta, Eläkeliitto, (leskeyden kohtaaminen, vertaistukitoiminta, sopeutumisvalmennuskurssit), Suomen Punainen Risti, (ystävätoiminta) ja Vanhustyön Keskusliitto, (ystäväpiiritoiminta).

elakeliitto.fi, punainenristi.fi, vtkl.fi

Vierailija

Naapurit toivat uutta iloa leskeksi jääneen Petterin elämään

Kyllä naapuriapua ainakin maaseudulla vielä löytyy, kaupungeissa ei ehkä niinkään. Riippuu tietysti millaiset naapurit on saanut, heitäkun ei voi valita. Ainakin minun naapurit ovat aivan mahtavia ja tarjoutuvat avuksi aivan oma-aloitteisesti jos uskovat minun olevan apunsa tarpeessa. On arvokas asia omistaa hyvät naapurit ja hyvät suhteet heihin!
Lue kommentti

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

Heli Laaksonen x 4

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.

"Mikä helvetin norsu siellä rymisi?" Mika Kaurismäki näki kameran takaa, ettei Vesa-Matti Loiri voinut hyvin. Saman huomasi,tai pikemminkin oivalsi Vesku, kun näki, mitä kamera oli tallentanut.

Kuumeinen Vesa-Matti Loiri pötkähtää olohuoneensa sohvalle, joka toimittaa myös sängyn virkaa, ja huoahtaa.

Mika Kaurismäki istuutuu nojatuoliin, antaa Loirin hoitaa puhumisen. Makuuasento ja flunssainen olo eivät nimittäin hidasta tarinointia. Tunnelma on hetkessä kotoisa. Tai enemmän. Kuin olisimme pistäneet television päälle.

Humanisti ojensi kätensä

Kyseessä ei kuitenkaan ole Vesku-show. Olemme puhumassa näyttelijän ja ohjaajan välisestä ystävyydestä.

Loiri muistaa heti, missä yhteys syntyi. Viitasaaren elokuvaviikolla vuonna 1984. Vesku ojensi tuolloin edellisvuonna saamansa Humanismin käsi -palkinnon Mikan veljelle, Akille.

– Se ei tosin ollut enää sama pysti, olin hukannut omani. Palkinnon aikaan perhe-elämä oli vähän sekaisin ja olin mennyt kaverille bunkkaamaan. Sille tielle pysti jäi. 

Mutta noilla juhlilla Vesku tapasi ohjaajaveljekset. Hän oli innostunut molempien töistä. Niinpä illallispöydässä ruvettiin puhumaan, että joskus olisi mukava tehdä yhdessä elokuva.

– Ei se tosin olisi ollut siihen aikaan mahdollista. Olin korviani myöten veloissa valtiolle, joten kesät meni Speden leffoissa. Se oli sellainen tavallista pidempi kesäteatteripesti.

Kuusankoskelaispoika katsomosta

Huoneen ilma sinertyy, kun Vesku sytyttää sikarin. Hän vetää nautinnollisesti sauhuja sisäänsä. Mika käyttää paussin hyväkseen ja kertoo oman ensi muistonsa, kun näki idolinsa ensi kertaa elävänä.

Vuotta myöhemmin hän näki miehen ensi kertaa elävänä. 

– Vuosi oli 1972, ja Vesku pelasi HJK:n maalissa Kuusankosken Palloa vastaan.

Vesku kohentaa asentoaan ja innostuu.

"Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen."

– Se oli tiukka matsi, 1–0, ja vasta lopussa tuli se maali, mies kertoo.

Hän oli tuolloin jatkanut jalkapalloilua teatterinteon lomassa, mutta sitten perhe-elämä alkoi vaatia verojaan. Jalkapallourasta luopuminen ottaa kuulemma vieläkin vähän päähän.

– Mutta olethan sä ehtinyt siinä lomassa palloilla muutakin, pari vesipallon Suomen mestaruuttakin, Mika heittää.

– Kolme, napautetaan sohvalta, ennen seuraavaa henkosellista.

Mika myöntää Vesku-fanina tienneensä miehestä aika lailla, kun he kohtasivat Viitasaarella. Uunotkin hän oli nähnyt, vaikkei nuorena elokuvaohjaajana vaikuttanut kaikkein hartaimmalta Spede-fanilta.

– Veskun ammattitaitoa ei voinut olla noteeraamatta. Akillakin oli vuosien varrella rooli-ideoita juuri Veskulle, mutta koskaan eivät aikataulut käyneet yksiin. Meidän piti kypsytellä yhteistyötä lähes 30 vuotta.

Kävelevä norsu herätti

Ammattikeskeyttäjä. Sellaiseksi Vesku luonnehtii itseään. Mikaa päälle puhuminen ei tunnu häiritsevän. Hän istuu nojatuolissa ja kuuntelee juttuja, jotka poikkeavat urheilussa, elokuvissa ja pienissä anekdooteissa. Hän osaa selvästi rytmittää omat repliikkinsä sikarihenkäysten ja hetkellisten mietintätaukojen väliin.

– Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen. Se kestää mun tapaista hölöttäjää ihan tyynesti. Ja mä näen sen ilmeestä, mitä mieltä se on, Vesku sanoo ja sytyttää uuden sikarin.

Mikan ja Vesku ovat viettäneet tässä olohuoneessa monia iltoja ideoimassa.

Ensimmäisenä syntyi dokumentti Veskusta.

– Silloin tuttavuus syventyi ystävyydeksi, siinä kun tuli käytyä elämää läpi monelta kantilta, Mika kertoo.

Syviltä vesiltä ei tosiaankaan vältytty. Veskun elämänhalu oli hiipunut loppuun, samoin kunto. Oli diabetesta, ylipainoa, uniapneaa, tauteja riitti.

– Silti dokkarin teko oli nastaa. Puhuimme elämästä enemmän kuin koskaan, Mikan kanssa se oli helppoa. Se helppous näkyy myös lopputuloksessa.

Mika on samaa mieltä. 

Vain yhden ehdon Vesku oli elokuvalle asettanut: häntä ei saanut pistää kameran edessä kävelemään.

– Mutta sitten pakotit mut kulkemaan Vanhan ylioppilastalon juhlasalin poikki. Kun katsoin kohtausta valmiista leffasta, ajattelin, että mikä helvetin norsu siellä rymisi.

Vesku painoi silloin yli 150 kiloa, 70 kiloa enemmän kuin nyt.

– Se sai mut avaamaan silmäni. En halunnut, että se kuva musta jäisi viimeiseksi.

Lue myös: Mika Kaurismäki: "Ajattelin, että eletäänköhän nyt Veskun viimeisiä aikoja"

Kameran eteen kuntoutumaan

Oli kuitenkin lähellä, ettei norsun kuva jäänyt viimeiseksi. Dokumentin valmistuttua Vesku nimittäin päätyi Sodankylän elokuvajuhlilta sairaalaan ja lööppeihin. Lapin aluesairaalaan hälytetyt lähimmäiset pistettiin odottelemaan huoneeseen, jossa ”soi joku helkkarin urkumusiikki ja lepatti kynttilät”.

– Että siihen tilanteeseen nähden voin nykyään helkkarin hyvin, Vesku hekottaa.

Tajun palattua alkoi todellinen terveysrumba. Lääkäri ilmoitti, että jos Vesku halusi jatkaa elämistä, kaiken oli muututtava. Vesku päätti jatkaa. Lääkkeet vaihdettiin, ja elämäntavat. Mies alkoi laihtua. Samalla palasi halu elää ja tehdä töitä.

– Enhän mä enää palaa entiselleni, mutta voin näytellä, siitä mä diggaan. Ja siksi toi Mika on ollut mulle tärkeä heppu, se on palauttanut mut elokuvahommiin ja vähän tähän muuhunkin.

Niin sitten jo 2011 alkoivat seuraavan yhteisen, Tie pohjoiseen -elokuvan kuvaukset.

– Ai että, se oli nastaa. Mun jalat olivat silloin vielä huonommassa kunnossa kuin nyt. Yhden päivän mulla oli rullatuoli, mutta sitten työ vei niin mukanaan, etten muistanut koko tuolia. Leffa­homma kuntoutti aika salakavalasti.

Tekemisen sanaton yhteys

Puheeseen laskeutuu yskänkohtauksen mentävä tauko. Vesku pyytelee anteeksi ja kiroaa oloaan.

Myös Mika myöntää kilometrien vähän tuntuvan. Hän kertoo edellispäivänä tehneensä ”mökkimatkansa”, lentänyt toisesta kotimaastaan Brasiliasta kesämökille Helsingin keskustaan.

– Me ei pidetä hurjasti yhteyttä. Kun olen täällä, saatan käydä Veskun keikalla, mutta muuten ei soitella kuulumisia. Silti meillä on sanaton yhteys, kun ryhdytään töihin.

Edellisen kerran miehet tekivät töitä yhdessä viime kesänä. Elämältä kaiken sain -elokuva kuvattiin. Siinä Vesku sai esittää itsensä ikäistä, vähän naukkailevaa miestä, jonka tytär uuden miehensä kanssa päättää pistää isänsä elämän ruotuun.

– Me pyöriteltiin elokuvassa niitä ideoita, jotka olivat iduillaan jo Veskussa ja Tie pohjoiseen -elokuvassa, Mika toteaa.

Vesku myöntää, ettei hänen ole koskaan ollut niin helppo sujahtaa rooliinsa. Hän sai ottaa hahmoonsa aika lailla itseään. Jopa pelata rakasta Playstationiaan.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten helkkarin iso juttu vanheneminen on. Eikä se pelkästään paskamaista ole. Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita.

Veskun elokuvahahmo viihtyy rauhassa, jota tytär tulee sörkkimään.

"Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita."

– Viihdyn nykyään ihan perhanan hyvin itsekseni. Pelaan tuntikausia pleikkarilla jääkiekkoa, futista, ihan mitä vaan. Kissat katsoo vieressä, silmä kovana. Joskus naukkaan konjakkia, joskus en. Pelin tiimellyksessä pitää olla nappailun kanssa tarkkana, muuten löydän itseni vessan lattialle rojahtaneena, Vesku hohottaa.

Elämältä jotain sain

Elokuvassa lauletaan Pepe Willbergin vanhaa hittiä Elämältä kaiken sain. Silti kaikki tuntuu olevan kesken. Niin miestenkin elämässä.

– Ei tässä ehdi peräpeiliin katsella. Mullakin on pienet lapset ja sen lisäksi aikuiset lapset ja lapsenlapsi aikaisemmasta avioliitosta. Kaikki on vielä ihan vaiheessa ja tykkään elää, Mika sanoo.

Vesku on samaa mieltä. Elämä on kivaa, vaikka hän toivookin, että kuntoutuisi jaloistaan sen verran, että pääsisi sängyn vieressä jo puoli vuotta könöttäneen kuntopyörän satulaan.

– Se on kummallista, kuinka kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään. Uudet elämykset vähenee, ei ole enää kiintopisteitä. Asioita alkaa katsoa eri tavalla, samoin ihmisiä. Se näkyy tässä leffassakin. Ihmiset on meille Mikan kanssa todella tärkeitä, ja ihmisten väliset tunteet. Niissä ja niiden kauttahan me täällä elämme.

"Kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään."

Mikalla ei ole Veskun pohdintaan mitään lisättävää. Ei vasta kun seuraavassa elokuvassa.

Onko se jo suunnitteilla?

– Niin kauan tehdään, että viimeisen leffan nimi on Letkuissa. Makaan siinä sängyssä terminaalivaiheessa, ja kaikki käy mun luona länkyttämässä omiaan! Mutta sitä ennen haluan vielä puhua jossain roolissa, ihan pakko, Vesku nauraa.

Juttu on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 14/2015.

Mika ja Vesku

Mika Kaurismäki

  • Syntynyt 1955 Orimattilassa, asuu Brasiliassa ja Suomessa.
  • Ammatti: Elokuvaohjaaja.
  • Esikoiselokuva: Valehtelija 1981 sai Risto Jarva -palkinnon.
  • Uusin Elämältä kaiken sain -elokuva tuli ensi-iltaan elokuussa 2015.
  • Perhe: Naimisissa. Neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Vesa-Matti Loiri

  • Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Espoossa.
  • Ammatti: Näyttelijä, laulaja ja muusikko.
  • Ensimmäinen elo­kuvarooli Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962. Uusin elo­kuvassa Elämältä kaiken sain.
  • Perhe: Neljä lasta.

Marja-Liisa Suurnäkki, 68, on helpottunut, että hän sai diagnoosinsa ajoissa.

"Sain diagnoosin reilu vuosi sitten. Tyttäret ihmettelivät, kun jouduin hakemaan sanoja, ja patistivat muistitestiin. Minulla todettiin alkava Alzheimerin tauti.

Testitulos oli kamala sokki, ja sen saatuani olin aluksi allapäin – kuin sumussa. Sitten sain lääkityksen ja neuvontaa ja nyt pystyn elämään normaalia elämää.

Suvussani on tätä sairautta, ja tiedän, miten se etenee. Oli hyvä, kun sain diagnoosin ajoissa.

Osallistun aktiivisesti Alzheimer-yhdistyksen toimintaan ja olen saanut sieltä uusia ystäviä. Tässä iässä ystävystyminen ei ole helppoa, mutta yhdistyksen päivätoiminnassa ja retkillä on mukavaa seuraa.

Tällä hetkellä on tärkeintä huolehtia fyysisestä kunnosta ja aktivoida aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Niiden ratkominen tekee hyvää aivoille. Lisäksi käyn englannintunneilla, ja tahtoisin mennä tanssimaankin.

Suuri kynnys muiden seuraan

Olen kova liikkumaan. Käyn päivittäin joogassa, jumpassa tai sauvakävelyllä. Liikunta tekee monella tavalla hyvää, ja onneksi olen aloittanut sen ajoissa niin että siitä on tullut päivittäinen rutiini. Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä.

Elämä on vähän yksinäistä. Kynnys hakeutua muiden seuraan on aika korkea. Täytyy olla hyvät sosiaaliset taidot, että uskaltaa mennä mukaan erilaisiin ryhmiin.

"Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä."

Pitäisi pitää itsensä aktiivisena, vaikka aikanaan tulee sekin vaihe, kun ei pysty eikä muista.”

3 x tärkeää

"Välillä pelottaa"

  1. Tulevaisuus
    ”Teen kaikkeni, jotta sairauden huono vaihe siirtyisi mahdollisimman pitkälle. Välillä tulevaisuus pelottaa.”
  2. Saan voimaa
    ”Hoidan lastenlapsia usein, ja heistä saan energiaa. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Muutin lähemmäksi lasten perheitä Tampereelta Helsinkiin muutama vuosi sitten.”
  3. Tärkeintä nyt
    ”Huolehdin fyysisestä kunnosta ja aktivoin aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Teatteri ja elokuvatkin kiinnostavat.”
Vierailija

Marja-Liisa, 68, sai Alzheimer-diagnoosin: "Onneksi tyttäret patistivat muistitestiin"

Lyhyesti ennaltaehkäisystä: Kalan Omega-3 -rasvahappoja (EPA ja DHA) sekä B-, C- D- ja E-vitamiineja sisältävät ruoat suojelevat aivoverisuonia ja auttavat aivoja voimaan hyvin. Tärkeintä on syödä monipuolisesti kasviksia, vihanneksia, juureksia, marjoja, hedelmiä, kylmäpuristettuja kasviöljyjä (oliiviöljy, kookosöljy, vehnänalkioöljy), pähkinöitä, siemeniä, manteleita ja kalaa. Aikuinen nainen tarvitsee perusruokavaliossa lähes 100 grammaa hyviä rasvoja ja proteiinia päivässä. Lisäksi...
Lue kommentti

Jussi ja Carita Raittinen tapasivat yli 50 vuotta sitten. Siitä lähtien he ovat olleet yhdessä erillään. 

Lauantaitansseihin Helsinki-Paviljongiin saapui 20. elokuuta 1966 Carita Kumlin. Hän oli aloitellut keväällä seurustelua insinööriksi opiskelevan pojan kanssa, joka oli kesätöissä Hämeenlinnassa.

Poika ei tullut paikalle, mutta Carita huomasi toisen nuoren miehen, jonka kanssa oli keväällä tanssinut pari kappaletta. Loppuillasta mies haki häntä taas lattialle. Tanssia jatkui niin kauan kuin orkesteri soitti, ja välillä käytiin kahviossa. Mies myös pyysi Caritan puhelinnumeron.

Heti aamulla puhelin soi Vantaan Hiekkaharjussa.

Raittisen Jussi täällä terve. Haluaisitko lähteä illaksi katsomaan Danny Show'ta?"

Dannyn keikan jälkeen Carita sai ensisuudelman ja tunnustuksen:

– Sinulla on kauniit silmät, taidan tykätä sinusta.

Kun insinöörioppilas palasi kesätöistä, hän sai etsiä uuden tyttöystävän.

Carita Raittinen kertoo:

"Minulla oli selvät kriteerit aviomiehelle. Hänen piti olla hoikka, ruotsinkielinen eikä ainakaan punapäinen.

Jussi oli siis kaikkea, mitä puolisoni ei pitänyt olla. Silti jokin hänessä vei mennessään.
Vanhempani tykkäsivät Jussista, mutta ajattelivat, että miehellä pitäisi olla kunnollisempi ammatti.

Kihlauduimme salaa 15. syyskuuta 1969, kun Jussi täytti 26 vuotta. Olimme laittaneet kihlausuutisemme seuraavaksi aamuksi Helsingin Sanomiin ja Hufvudstadsbladetiin. Kun menin töiden jälkeen juhlimaan äitini syntymäpäiviä, lankoni oli uutisesta kauhuissaan. Tuollainen sormus, ei edes yhtään timanttia. Niin hän sanoi.

Valmistuin keväällä 1970 sairaanhoitajaksi, ja häät olivat syksyllä. Häiden jälkeen muutimme yhteiseen kotiin. Elämä oli vauhdikasta ja hauskaa. Minä kävin kolmivuorotyössä ja Jussi keikoilla.

Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.
Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.

Esikoisemme Pekka syntyi kesäkuussa 1973, ja tein erikoistumisopinnot jo seuraavana talvena. Samoihin aikoihin alkoi myös Jussin suurempi suosio, joten kotielämästä huolehtiminen jäi minulle.

Toinen poikamme Jukka syntyi joulukuussa 1975. Synnytyksen jälkeen kaikki ei ollut niin kuin piti. Jouluaattona Jukalle tehtiin sydänkatetrisaatio, jossa paljastui synnynnäinen sydänvika. Lääkärit sanoivat suoraan, että tulevaisuudesta ei ole takeita.
Seuraava kesä oli elämäni hirvein. Jussi toteutti suuren unelmansa ja lähti puoleksitoista kuukaudeksi Yhdysvaltoihin reissaamaan ja levyttämään. Minä jäin kotiin kolmevuotiaan Pekan ja sairaan Jukan kanssa.

Kesä oli kylmä ja yksinäinen. Kun Jussi viimein palasi, hän ehti olla kotona tunnin ennen kuin lähti keikalle. Silloin tuntui, että rock tuhosi elämäni.

JUSSI KOETTI KYLLÄ järjestää yhteisiä hetkiä sekä perheelle että meille kahdestaan. Lastenvahtien palkkaamisessa emme koskaan säästäneet.

Ilman omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt.

Minulla oli myös aina oma elämä ja omat ystävät. Jussi ei koskaan estellyt minua, päinvastoin. Hän on aina sanonut, että mene, ole ja tee niin kuin tykkäät.

Ilman tätä omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt. Sanonkin aina nuorille tytöille, että älkää koskaan rakastuko niin, että jätätte omat ystävänne.

Annoin myös Jussin elää omaa elämäänsä. Tiesin, että keikkareissuilla voi tapahtua kaikenlaista, joten ihan kaikkea en halunnut tietää.

Kun Jukka meni tarhaan ja Pekka oli koulussa, tilanteeni alkoi helpottaa. Jukan ensimmäisen sydänleikkauksen jälkeen palasin työelämään.

KUN POJAT ITSENÄISTYIVÄT, vietimme hyviä vuosia. Teimme töitä, matkustelimme ja meillä oli yhteistä aikaa. Meistä tuli myös isovanhempia.

Jukkakin sai elää hyviä vuosia. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että hän eli toisin kuin olisi pitänyt, liian railakkaasti. Toisaalta voi olla, että hän tiesi itsekin elämänsä rajallisuuden ja päätti elää täysillä.

Vaikea aika alkoi seitsemän vuotta sitten. Olimme juuri olleet talvilomalla Thaimaassa, ja Jussi oli toipumassa polvileikkauksesta. Olimme lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pakoon putkiremonttia. Olin myös juuri ilmoittanut työpaikalla, että vuoden päästä keväällä jäisin eläkkeelle.

Tieto rintasyövästäni tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä hoitokaan mennyt ihan putkeen. Leikkaus viivästyi, sain komplikaatioita ja sytostaattihoidon jälkeen verenmyrkytyksen. Olin niin sairas, että päätin olla jatkamatta sytostaattihoitoa ja tyytyä pelkkään sädehoitoon. Itkin, pakkasin tavaroita putkiremontin alta ja mietin, että mitäköhän tästä tulee.

Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

Kun olin selvinnyt sädehoidosta ja putkiremontista, Jukan vaikeudet alkoivat. Hänet vietiin 35-vuotisjuhlistaan sairaalaan ja pian tämän jälkeen hänen tyttöystävänsä kuoli yllättäen.

Jukan leikkaus osui Jussin 70-vuotisjuhlien aikaan. Leikkauksen jälkeen Jukan oma hengitys ei lähtenyt käyntiin, ja viimeiset kolme kuukautta hän oli hengityskoneessa. Kävin teholla päivittäin ja jouduin hyväksymään ajatuksen, ettei hän taida enää selvitä.

Puhumme Jussin kanssa Jukan kuolemasta ja kaikesta yhdessä kokemastamme melkein päivittäin. Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

OLEN OLLUT Jussin kanssa koko aikuisen ikäni. Aina ei ole ollut ruusuista ja aurinkoista, mutta toisaalta olen saanut aika huikean elämän. Rock on tuonut enemmän kuin se on ottanut.

Jotta ihmissuhde kestää viisikymmentä vuotta, siinä pitää olla toisen kunnioittamista ja rakkautta. Väliin tulee sanottua rumastikin, mutta iän myötä ei enää viitsi. Toinen on, mikä on, eikä muuksi muutu.

En osaisi enää olla ilman Jussia. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista.

Miksi kannattaa olla saman ihmisen kanssa koko elämänsä? Täytyy sanoa niin kuin ystävämme vaimolleen, että nykyään ei enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Kun toisen tuntee läpikotaisin, elämään tulee turvallisuutta ja selkeyttä.

Voisihan olla värikästä ja mielenkiintoista löytää joku uusi. Minulla on ollut ihastuksia ja on varmaan vastakin. Mutta että lähtisi kokonaan; kaikki pitäisi rakentaa taas alusta ja luopua vanhasta.

Kun olen ollut Jussin kanssa 50 vuotta, en osaisi enää olla ilman. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista."

– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.
– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.

Jussi Raittinen kertoo:

"Olin tyttöasioissa ujo, mutta Caritan kanssa homma oli luontevaa.

Hän ei ollut missään määrin fanini, mikä oli minun mielestäni pelkkää ekstraa.

Esittelin Caritan nopeasti myös äidilleni Rakelille. Heidän huumorintajunsa kohtasivat. Mutsi sanoi usein, että naisen elämässä on kaksi onnellista päivää: kun hänen menee naimisiin ja kun jää leskeksi.

Vuoden 1972 lopulla Carita kertoi odottavansa lasta. Seuraavat kolme vuotta minä keikkailin todella tiiviisti. Levyt menestyivät ja Metsämökin tonttu voitti Syksyn sävelen. Siihen päälle tulivat vielä pitkät reissut Jenkkeihin. Ei meikäläistä paljon himassa näkynyt.

Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu.

Klabbi (Kari Tapio) on sanonut, että aplodit loppuvat kotona. Kun tulin Yhdysvaltojen-reissun jälkeen kotiin vaihtamaan paitaa lennosta, se ei ollut juhlavaa. Jukka parkui lattialla, ja Carita oli yöpaidassa todella stressaantuneen oloinen. Ei tullut aplodeja.

Toisaalta Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu. Hän ei ole koskaan sanonut, että valitse: minä tai kitara.

Toki joskus mietin, voisinko tehdä jotain muuta, mutta kyllä kaikki muut suunnitelmat ovat olleet lyhytaikaisia mielenhäiriöitä.

CARITA ON OLLUT erittäin hyvä junailija. Olen vain kompannut sivusta. En saanut kotoa oikein mitään isän mallia, sillä isä oli jo melkein kuusikymppinen, kun synnyin. Olen naisten kasvattama.

Carita ei ole elänyt kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua.

Vaimoni on pitänyt hyvää huolta persoonastaan ja ihmissuhteistaan. Hänellä on ystäviä ensimmäisistä leikkikavereista viimeisimpiin työkavereihin saakka.

Carita ei ole elänyt minun kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua. Minulla on bändikaverit, mutta omia lapsuudenystäviä on enää vähän. Osa on ehtinyt jo kuolla. Puhelimeni ei soi enää niin tiuhaan kuin Caritalla.

Riitelemme kotihommien hoitamisesta. Elän edelleen vähän liikaa keikkamuusikon elämää.
Kun fyrkka on ollut tiukilla, siitäkin on riidelty. Carita otti vastuun raha-asioistamme jo 1970-luvun lopulla, mutta sitä ennen oli piilotteluvaihe. Tein velkaa, josta Carita ei tiennyt.

Vaikka kinastelemme pikkuasioista, suurissa kysymyksissä olemme yksimielisiä. Caritaan voi aina luottaa. Jos hän lupaa jotain, se pitää.
Yksi yhdistävä tekijä on aamu-unisuus. Nukutaan, jos nukuttaa.

KUN TÄYTIN 70, loppukesä vaihtui alkutalveksi kuin sumussa. Pieni mäki ratikasta sairaalalle tuntui raskaalta. Mennessä yritti olla toiveikas, palatessa oli aina surkea fiilis. Jukka oli kertonut, ettei halua elää letkujen varassa. Silti oli äärimmäisen surullista päättää, että aktiivinen hoito loppuu. Samana päivänä Jukan kaverit olivat tulossa teho-osastolle poikamme 38-vuotisjuhlaan. Kerroimme heille kahvilassa tilanteen ennen kuin he menivät osastolle.

Reagoin suruun kehollani. Psoriasis äityi pahaksi ja vatsan kanssa oli ongelmia.

Olen lapsenlapsille kaukaisempi kuin Carita, heidän famunsa. Hoidan joulupukkihommat."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2016.