Opettajasta tuli läheinen:

Hämeenlinnalainen Hilja Mörsäri, 84, näki oppilaansa Taija Tuomisen, 54, lahjakkuuden.   

Hilja: Taija oli oppilaani lukion iltalinjalla 1980-luvulla. Ensimmäinen kirjallinen työ melkein häikäisi: omintakeista, valmiilta vaikuttavaa esseetä, josta aisti kirjoittajan vahvan läsnäolon. Koulussa ei ollut juttelulle tarpeeksi aikaa, joten kutsuin oppilaita kotiini. Pantiin alulle iltalinjan lehti Iltalinkki, jonka toimittajaksi Taija ryhtyi.

"Taijan ensimmäinen kirjallinen työ melkein häikäisi."

Taija: Olin tuolloin 24-vuotias punkkari, tuuliajolla. Hilja opetti minut kanavoimaan turhaumani kirjoittamiseen ja sai minut uskomaan itseeni.

Hilja: Ehdotin, että Taija hakisi Oriveden opiston kirjoittamiskursseille. Hän meni ja innostui jatkamaan opiskelua yliopistossa. Nyt kun Taija on löytänyt paikkansa matkaavana kirjoittamisen opettajana, saan hauskoja postikortteja maailmalta. Taija on antelias ja huolehtii, että minulla riittää ajankohtaista, hyvää luettavaa.

"Hilja opetti minut kanavoimaan turhaumani kirjoittamiseen."

Taija: Olemme tehneet myös töitä yhdessä. Nyt kun Hilja ei enää liiku niin paljon, soittelemme kuulumisia. Hirvittää ajatella, mitä elämälleni olisi tapahtunut, jos en olisi tutustunut Hiljaan.

Hilja: Minullekin ystävyys on suuri ilo. Varsinkin nyt, vähän raihnaisena, tuntuu, että elinvoimainen ystävyys antaa valtavasti energiaa.

Juttu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 4/2015.

Kun vierellä kulkee identtinen kaksonen, elämää sävyttää moni hauska sattumus. Helmikuun 2. päivänä vietetään valtakunnallista kaksosten päivää. Sen kunniaksi julkaisemme tämän ET-lehdessä vuonna 2010 olleen artikkelin.

Mauno Hakalan makuuhuonetta Jyväskylässä ja Paavo Hakalan kamaria Porissa koristaa sama kehystetty valokuva vuodelta 1930. Siinä kaksi taaperoa tapittaa totisina linssiin ajanmukaiset röyhelökaulukset rinnassaan.

– Maunolla on suu auki ja minä olen tuossa oikealla, Paavo esittelee.

– Voitimme kuvalla Suomen Kuvalehden joulunumeron yhdennäköisyyskisan, Mauno kertoo.

Identtisen kaksosten yhdennäköisyydestä erityisen kokemuksen sai Maunon vaimo Maija 50-luvun alussa.

– Veljekset olivat juuri päässeet sotaväestä ja Mauno oli saanut työpaikan samasta kaupasta, jossa minä olin töissä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin toisille tytöille, että tuo on sitten minun, älkää yrittäkö. Kun Paavo pari viikkoa myöhemmin pääsi sotaväestä ja tuli matkalaukku kädessään liikkeeseen, järkytyin pahasti. Olinhan juuri nähnyt Maunon eri vaatteissa ja samassa luulin hänen jo tulevan ovesta matkalaukku kädessään. En luonnollisesti tiennyt mitään kaksoisveljestä. Myöhemmin juttu on naurattanut meitä kaikkia, Maija muistelee.

– Mutta emme me koskaan käyttäneet tällaisia sekaannuksia hyväksemme, Paavo teroittaa.

– Me olimme kilttejä poikia, vakuuttaa Maunokin.

Äidin kuolema erotti

Viisilapsisen Hakalan perheen esikoisiksi syntyneet veljekset kertovat aina tunteneensa läheisyyttä, vaikka elämä vei heitä eri suuntiin pienestä pitäen. Perheen isä toimi myymälänhoitajana, mikä teki elämästä jo sinänsä liikkuvaista. Aina oli parempi kauppapaikka kiikarissa ja sen perässä muutettiin pitkin Pohjanmaata ja Keski-Suomea.

Suuri suru kohtasi perhettä, kun äiti kuoli lentävään keuhkotautiin poikien ollessa 8-vuotiaita.

– Sen jälkeen perheemme oli enää harvoin yhdessä. Joku meistä viidestä oli aina sukulaisissa eri puolella Suomea. Myös me Paavon kanssa jouduimme olemaan paljon erossa toisistamme. Kun isä avioitui uudelleen, siskomme Maija annettiin kasvattilapseksi isämme tädille Lapualle ja se oli meille kova paikka, Mauno kertoo.

Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.
Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.

– Maunon kanssa erillään ollessamme kaipasimme aina toisiamme. Kun sitten välillä pääsimme yhteen, se oli joka kerta elämys, Paavo huokaa.

– Meillä ei ollut kilpailua keskenämme vaan olimme sopuisia, Mauno muistaa.

– Äidin kuolemaan liittyvässä surussa olimme toisillemme korvaamaton tuki. Kun äitipuolen kanssa oli hankaluutta, tuimme toisiamme, Paavo toteaa.

Yhteiset ajatukset

Vaikka yhteisiä hetkiä oli harvassa, veljekset tiedostavat herättäneensä mielenkiintoa ja uteliaita katseita missä ikinä liikkuivatkin. Usein päälle sattui samantyyppinen vaatetus ja jopa vaimot ovat käärineet paketeistaan tismalleen samoja lahjoja, vaikkei miesväki ollut puhunut asiasta keskenään.

Veljesten yhdennäköisyys oli nuorempana niin taattu, että jos Mauno piipahti Porissa Paavon puodissa, häntä puhuteltiin aina kauppiaana. Tosin moni ihmetteli, miksei mies seiso tiskin takana palvelemassa.

Paavon häissä eräs tuttavalapsi ihmetteli, että mitähän tuosta tulee, kun sulhanen istuu kirkon penkissä toisen naisen kanssa eikä morsianta näy missään. Tosiasiassa sulhanen istui taksissa nuorikkonsa kanssa valmistautumassa h-hetkeen ja velipoika vaimoineen odotteli penkissä.

– Aikuisiällä olemme pyrkineet tapaamaan kerran vuodessa. Kun Paavo ja hänen vaimonsa Kaisu jäivät eläkkeelle sitovasta kauppiaantyöstä, olemme matkailleet yhdessä paljon, Mauno kertoo.

Yhdessä on kierretty etelän lomakohteissa. Erään kerran veljekset joutuivat jopa miesparin iskuyrityksen kohteeksi.

– Maija ja Kaisu kulkivat takanamme ja nauroivat, että nyt kävi pojilla säkä, Paavo muistaa.

Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.
Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.

Matkoihin kuului aina tanssi, joka veljeksiltä sujuu jitterbugia myöten.

– Muuten harrastukset ovat aika samansuuntaisia. Marjastusta ja mökkeilyä, Mauno kertoo.

Samat ovat myös asiat, jotka aiheuttavat päänvaivaa.

– Viime aikoina olen miettinyt kovasti tieteellistä maailmankuvaa ja peilannut sitä lapsuutemme tiukkaan körttiuskon ajatteluun. Pohdiskelen, miten ihminen ja maailmankaikkeus on saanut syntynsä, Mauno valottaa.

– Ihan samoja minä täällä ajattelen, nauraa Paavo.

Sama Espanjan tuliainen

Sisustusmakukin käy veljeksillä yksiin. Kun Mauno aikoinaan haaveili mustasta nahkakalustosta, niin eiköhän sellainen ollut Paavon olohuoneessa, kun seuraavan kerran tavattiin.

Veljekset ovat olleet mukana laajassa kaksostutkimuksessa vuosikymmeniä. Sen myötä he ovat saaneet runsaasti tietoa fysiologisesta yhteneväisyydestään. Pituus, paino ja monet geneettiset ominaisuudet ovat vuosikymmeniä kulkeneet samoja latuja. Viime aikoina sairastelu on laihduttanut Paavoa.

– Yksi varma erovaisuus meissä on pienten luonne-erojen lisäksi. Iän myötä minä olen herkistynyt magneettisille kentille ja tunnen esimerkiksi vesisuonet värähtelynä, Mauno kertoo.

– Minulla ei ole tätä ominaisuutta, mutta jos Mauno ottaa minua kädestä, niin johan värähtelee, Paavo heittää.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.
Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.

Jotain värähtelyä on sekin, että kun kotiinlähdön aika koittaa, Mauno toteaa omistavansa samanlaisen pusakan, jota veli vetää niskaansa.

– Ostin tämän Espanjasta, Paavo vastaa.

– No niin minäkin, Mauno kuittaa, ja vaimoja naurattaa. Onhan Espanjassa nyt muitakin takkeja!

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

12 faktaa kaksosista

  • Identtiset eli samanmunaiset kaksoset syntyvät, kun hedelmöittynyt munasolu jakautuu kahdeksi. Tällöin lasten geeniperimä kromosomien emäsparijärjestyksen osalta on täysin sama. Luonteissa voi silti olla suuriakin eroavaisuuksia.
  • Syytä munasolun jakautumiseen ei vielä tiedetä. Identtisten kaksosten fyysiset ominaisuudet ovat yleensä hyvin samankaltaiset pituutta ja painoa myöten.
  • Epäidenttiset kaksoset syntyvät, kun kaksi munasolua hedelmöityy samanaikaisesti. Tällöin kaksoset ovat erimunaiset.
  • Identtisyys voidaan tutkia määrittämällä riittävästi geneettisiä emäspareja. Synnytyksen jälkeen se voidaan todeta varmaksi, jos lapsilla on samat sikiökalvot.
  • Suomessa syntyy vuosittain noin 600–700 luonnollista kaksosparia. Synnytysten määrästä se on runsas prosentti.
  • 1990-luvun alkupuolella oli varsinainen kaksosbuumi lapsettomuushoitojen sivuvaikutuksena.
  • Kaksosia syntyy suuremmalla todennäköisyydellä äideille, joilla on jo useampi synnytys tai jotka ovat iäkkäämpiä.
  • Taipumus saada epäidenttisiä kaksosia kulkee suvuittain. Kansan suussa elää sitkeästi uskomus, että kaksosuus hyppää sukupolven yli. Tätä uskomusta ei ole tieteellisesti todistettu.
  • Kaksoset eivät poikkea ominaisuuksiltaan valtaväestöstä eivätkä sairasta sen enempää kuin muutkaan.
  • Kaksosten elinikä ei yleensä ole sama. Toinen voi elää vuosikymmeniä pidempään.
  • Naiskaksosten on todettu elävän kiinteämmässä suhteessa toisiinsa läpi elämän kuin mieskaksosten.
  • Kaksosten elämässä on usein paljon samankaltaisuutta. Aikuisiällä kaksosten sosioekonominen asema on yleensä samankaltainen. Asiaa selittää kaksosuuden lisäksi yhteinen kasvuympäristö.

Asiantuntijana Kansanterveystieteen laitoksen johtaja, professori Jaakko Kaprio

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 14/2017