Hannu Konolan enkeleillä on ihmisen hahmo. Sinunkaupat tämä pappi ja taiteilija on tehnyt myös pirun kanssa.

Enkeleistä ja piruista Hannu Konola, 72, on ollut kiinnostunut aina – ja ne hänestä. Ehkä hän juuri siitä syystä on vauhtiin päästyään niin valloittava. Harppoo, viuhtoo ja herättelee. Vähän niin kuin amerikkalaiset tv-papit. Tai jo lapsuudessa tutuiksi tulleet körttiseurojen maallikkosaarnaajat.

Konolassa on jopa ripaus James Bondia. Ainakin hän myöntää viehtymyksensä kauniisiin naisiin, nopeisiin autoihin ja aseisiin.

Kaunis ja viisas vaimo, osastonhoitajana työuransa tehnyt Kaisa, istuu pöydän toisella puolella ja naurahtelee miehensä jutuille pitkän liiton lataamalla lämmöllä.

Kaisa on kuulunut Hannun elämään melkein aina.
Kaisa on kuulunut Hannun elämään melkein aina.

Konolan lasimaalausten luonnokset ulottuvat helposti olohuoneen päädystä – hänen virallisesta työpisteestään – keittiön ovelle.

Työtila on rajallinen ja kaikki tarvikkeet ovat sotilaallisessa järjestyksessä. Todisteena siitä, että Konolan ego mahtuu pieneen tilaan. Hyvin häneltä sujuu myös jälkiensä siivoaminen.

Pappi ja taiteilija

Papin ja taiteilijan kutsumus ovat rönsyilleet toistensa päälle alusta saakka. Onneksi piispa Martti Simojoki oli niin fiksu, että ymmärsi alaisensa, pätevän saarna- ja laulumiehen ristiriitaista oloa, ja lohdutti: ”Olet vastuussa myös taiteen lahjasta”.

Vauhtiin päästyään Konola otti pelotta vastaan suuria tilaustöitä, esimerkiksi Juankosken kirkon lasimaalauksen. Tekniikan saloihin hän perehtyi vasta työtä tehdessään, joten aika lailla hänessä on myös arkkitehdin vikaa. Lasitaiteen hienouksia hän on opiskellut Saksassa.

Juankosken kirkon lasimaalaus on Konolalle henkilökohtaisesti tärkein työ.
Juankosken kirkon lasimaalaus on Konolalle henkilökohtaisesti tärkein työ.

Liperit olivat naulassa muutaman vuoden, kunnes tuli taas ikävä papin töitä. Hedelmällisen ratkaisun tarjosi sivutoiminen pesti laivaston merimiespappina. Liki parinkymmenen vuoden ajan Hannu pääsi käyttämään persoonansa kaikkia puolia. Hän sai ainutlaatuisen perspektiivin nuorten miesten sielunmaisemaan.

– Tietyt pulmat toistuvat ikäluokasta toiseen: tyttöystävät ja taloushuolet. Erityisesti mieleeni jäi muuan reipas matruusi, joka toivoi minun käyttävän suhteitani, että hänelle myönnettäisiin pankista laina. Kohdekin oli selvä: ”että pääsis Rrrukalle rrrentoumaan”, kertoo Konola, matruusin tyyliin ärrää päräyttäen.

Isähahmona pojille

Konolan meriitteihin kuuluu myös se, miten hän pisti hanttiin kenraali Gustav Hägglundille. ”Kerrankin joku uskaltaa”, kiitteli kenraali ja kallistui Konolan kannalle. Aiemmin kenraali oli kaavaillut, että sotilaspappien pitäisi olla nuoria ja helposti lähestyttäviä. Konola sai hänet uskomaan, että vertaisiaan asevelvollisilla on kasarmit täynnä. Mutta kokenutta isähahmoa monella pojalla ei ole siviilissäkään.

Konola pisti hanttiin kenraali Hägglundille.

Kun Hannun isä palasi sodasta, vastassa oli parivuotias taapero, joka ei tulijaa tuntenut. Suhteesta muotoutui kuitenkin lämmin ja luja

– Isä oli joviaali liikemies. Huomaan ikävöiväni häntä vuosi vuodelta enemmän. Äiti oli toisenlainen, jämpti opettaja. Kasvatti meitäkin liikaa.

Enkeleitä toisillemme

Konolan toinen taiteellisesti vahva oksa on naivismi. Useimmista hänen maalauksistaan löytää tietyt symbolit: enkelin, pirun, papin ja merimiehen. Poutapilviä ja perhosia, hiljaista huumoria. Pirutkin näyttävät aika sympaattisilta veijareilta.

– Se on niiden strategia, niiden seurassa viihtyy!

Konolan enkelit ovat ihmisen näköisiä, koska se kuuluu hänen enkelioppiinsa.

Sammon taonta koristaa Mandatum Lifen pääkonttoria Helsingissä.
Sammon taonta koristaa Mandatum Lifen pääkonttoria Helsingissä.

– Siivekkäitä hahmoja harva tapaa, mutta me kaikki voimme olla – jopa huomaamattamme – enkeleitä toisillemme. Keventää hetkeksi toisen kuormaa, tuupata takaisin raiteille, katsoa kannustavasti. Näennäisen pienien sanojen ja tekojen merkitys voi olla valtava. Pelastava.

Juuri muuta Hannu ei myönnä katuvansa kuin sitä, että tuli luopuneeksi antoisasta merimiespapin tehtävästään viralliseen eläkeikään tultuaan.

Pelastettujen pelastaja

Kirkon nykytilaa pohtiessaan Konola ei piruile eikä pehmoile.

Voimme olla huomaamatta enkeleitä toisillemme.

– Kirkko tyytyy liian vähään, pelastaa pelastettuja. Enemmän pitäisi jalkautua tavalliseen arkeen, niin kuin merimiespapit maailmalla tekevät.

Konola itse kiinnostui teologiasta jo teini-iässä.

– Uskoon en koe koskaan tulleeni... oikein ärsyttää se ilmaus. Mutta rukouksen voimaan olen uskonut aina. Silloinkin, kun toivoin tuota Kaisaa itselleni. En minä häntä muuten olisi saanut – koulun kauneinta tyttöä.

Töitä Konola tekee kurinalaisesti joka päivä. Seinällä on omaa tuotantoa.
Töitä Konola tekee kurinalaisesti joka päivä. Seinällä on omaa tuotantoa.

Ukin roolissa

Viime kesänä Kaisa ja Hannu hoitelivat vielä imeväistä pojanpoikaansa viikon verran Amsterdamissa.

Päivät Hugon kanssa sujuivat yllättävän mallikkaasti, taidemuseoita kierrellen.

Nyt pikku Hugo tapailee ensimmäisiä lauseitaan Tampereella, ja nimeää kaikki kodin maalaukset epäröimättä: ”Ukki!”

Ukille itselleen erityisen merkityksellinen on hänen omaa untaan kuvaava taulu, jossa enkelit häärivät Kaisa-vaimon ympärillä lahjoineen.

–Ehdimme ajatella, ettei meille ole lasta suotu. Tuon enneunen jälkeen tiesin, että pian raskaus onnistuu. Noin muuten olemme jo oppineet, että hyvä elämä on tässä. Ja ehkä siinä levollisuudessa on mukana ripaus tulevaisuuden pelkoa.

5 x Hannu Konola

  1. Syntynyt 1943 Oulussa, varttunut Kuopiossa. Asuu Turussa.
  2. Perhe vaimo Kaisa, poika Joonas, 34, yksi lapsenlapsi.
  3. Teoksia mm. Tampereen nykytaiteen museossa.
  4. Noin 60 julkista työtä.
  5. Harrastaa kuntoilua, metsästystä ja mökkeilyä Kustavissa.

Poliisi-TV:stä tuttu Raija Pelli oli mukana tekemässä kirjaa uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista. Hän on huolissaan siitä, että monia houkutellaan uskonyhteisöihin huijaamalla. 

– Nykypäivä on tehnyt uskonyhteisöjen konsteista järeämpiä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten uskonyhteisö kokoontui patologian laitoksella ja yritti herättää ruumiinavauksen läpikäynyttä ruumista kuolleista, Raija Pelli kertoo.

Pellin ja Terho Miettisen keväällä julkaistu teos Harhaanjohtajat (Docendo) kertoo uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista.

– Teimme töitä ripirinnan, koneet vierekkäin. Prosessi oli raskas. Materiaalia oli erilaisista uskonyhteisöistä varmaankin tuhat sivua. Karsimme tekstiä vuoden verran ja päivitimme teokseen myös tämän päivän uskonnollisia huijareita. Taloudellista menestystä ja valtaa tavoitellaan uskonyhteisöissä surullisen paljon edelleen, Pelli kertoo.

– Aihe oli minulle tuttu Poliisi tv:n ajoilta. Esimerkiksi Jehovan todistajien hylkäämät lähtijät ja heidän kokemansa hengellinen väkivalta olivat säännöllisesti esillä.

Raija Pelli kertoo seuraavansa vapaan seurakunnan saarnaaja Pirkko Jalovaaran oikeuskäsittelyä.

– Olen istunut Jalovaaran oikeudenkäynnit alusta loppuun, tapaus kiinnostaa minua kovasti.

"Kusetus ei sovi arvoihini"

Pelli kertoo itse olevansa luterilainen tapakristitty.

– Käyn vain jouluisin kirkossa, enkä ajattele olevani erityisen hurskas ihminen. Rakkauden kaksoiskäsky, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on minulle tärkeä. Olen mukana kirkon vanhustyössä, pidän lukupiiriä Kauniaisten seurakunnassa. Arjen tasolla toteutan siis jonkinlaista teologista pohdintaa.

Pelli toteaa, että hänen omaan arvomaailmaansa eivät sovi kuppaus tai kusetus. Siksi uskonnollisten harhaanjohtajien tutkiminen tuntui tärkeältä.

– Lähes aina jäseniään hyväksikäyttävät uskonyhteisöt lupaavat enemmän kuin antavat, luvataan esimerkiksi ihmeparantumisia, joita ei tosiasiassa ole olemassakaan. Usein huijauksien kohteena ovat hädänalaiset ihmiset. Esimerkiksi iäkkäät ihmiset saatetaan houkutella kilpailemaan paremmista taivaspaikoista.

Lasten asema huolettaa

Pelli kantaa huolta erityisesti lapsista ja nuorista, jotka eivät voi valita omaa yhteisöään. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut epävarma teini-ikäinen on Pellin mukaan täydellinen kohde uskonyhteisön rakkauspommitukselle.

– Heidät vain vedetään vaativan uskonyhteisön arvomaailmaan kuin mankelin läpi.

Pellin mukaan myös lapsiasianvaltuutettu on ilmaissut huolensa uskonyhteisöissä kasvavista alaikäisistä.

– On vaikea kuvitella kasvamista maailmaan, jossa ihmiset kesken jumalanpalveluksen kaatuilevat, huutavat ja alkavat puhua siansaksaa. Kun aikuiset lähtevät viihteelle, he jättävät lapsensa turvalliseen hoitoon. Näin olisi tehtävä myös tällaisissa yhteisöissä.

Raija Pelli korostaa, ettei kirja tuomitse kaikkia uskonyhteisöjä.Vain ne, joissa ihmisten hyväksikäyttöä ilmenee taloudellisessa tai muissa muodoissa.

– Hengellisyys on voimavara, joka tukee ihmisiä monissa tilanteissa. Tärkeintä on, ettei kukaan käytä hengellisyyden varjolla sinua hyväkseen.

Raija Pelli muistetaan erityisesti Poliisi TV:n tekijänä ja juontajana. Lue lisää Pellin kuulumisista ET:n numerosta 15/2017.

 

 

 

Ännä

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Mihin voin paeta kun poliittiset tahot ottavat enemmän kuin antavat? Toisin sanoen, Miten voin sanoutua irti nykysuomen järjettömyydestä? Kaikille niille jotka vastaavat : muuta pois vastaan että mielelläni jahka maksatte minulle käyvän hinnan omistamistani kiinteistä suomessa sijaitsevista asseteista, eli saan rahani pois tästä läävästä.
Lue kommentti

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.

Kun Marja-Liisa Nummela otti lopputilin opettajan töistä, hänestä tuli reppureissaaja. Kotiin tuomisina on ollut itse suunniteltuja vaatteita, mies ja valtavasti kokemuksia. Ilman matkojaan hän ei olisi se, mikä nyt on. Harvinaisen vapaa nainen, Milla Magia.

Traktorin etuhaarukka työntää betonirenkaan toisen päälle. Marja-Liisa Nummela seisoo traktorin vieressä ja jakaa ohjeita. Hän näyttää värikkäissä vaatteissaan alkukesän hailakan sävyisellä pihamaalla kuin joltain tropiikin linnulta. Keltaisten kumisaappaiden kärjet rouhivat multaa betonirenkaiden juurelle. 

Renkaista on syntymässä patsas Marja-Liisan pihalle Kittilän Kaukoseen. Päälle vielä savea, mosaiikkia, ja huipulta suihkuamaan vesi, Marja-Liisa suunnittelee ja tarkistelee mittasuhteita. Tosin hän on Marja-Liisa enää vain papereissa, muuten hän on Milla Magia. Sen nimen oppilaat hänelle aikoinaan Kittilän lukiossa antoivat. 

Nyt opettaja-aikakin on jo taaksejäänyttä elämää. Milla on keksinyt muuta tekemistä. Hänen pitää ehtiä seikkailla. Korjata Villa Magiaansa, tehdä kaikkea luovaa. Niin kuin vaikkapa rakennuttaa tämä fallinen suihkulähde.  

– Pakkohan tämä on pystyttää! Täällä Kittilässä kun kiisteltiin vuosia Kalervo Palsan haudalle suunnitellusta muistomerkistä. Se muistutti silloisen kirkkoherran mielestä liikaa miehen sukupuolielintä. Siitä sain idean tähän, Milla nauraa ja kutsuu peremmälle. Hän on hieman huolissaan, riittääkö ilta jutuntekoon. 

– Ja minä sitten rönsyilen, kun on tullut aika lailla rönsyiltyä, hän varoittaa. 

Postileima juurrutti Kittilään

Millan kotoisan keittiön ikkunoista aukeaa lappilainen avaruus. Naapurin hevosen takamuksen takaa pilkottaa Ounasjoki. Talo ja sen pihapiiri on yksi niistä harvinaisen onnekkaista, jotka selvisivät palamatta Lapin sodasta. 

Milla on asuttanut Kaukosen-kotiaan pian parikymmentä vuotta. Välillä se tuntuu Millasta lähes ikuisuudelta, että hän olisi ollut täällä lähes aina.  

Ei ole. Hän on aikoinaan tullut etelästä, linja-autolla. Ensin Kittilään. Sen Milla muistaa kuin eilisen, vaikka nuoren englannin- ja ranskalehtorin saapumisesta Lappiin on jo 36 vuotta. 

– Olin onneni kukkuloilla, sain vastavalmistuneena vakituisen viran! Tosin olin hakijoista ainoa, jonka kuviteltiin sietävän Lapin kaamosta, Milla pulputtaa. 

Milla on sopeutunut Lappiin - tai Lappi Millaan.

Koululautakunnan kuvitelma viihtymisestä johtui työhakemuksen postileimasta. Milla oli postittanut kirjeen Inarista, jossa oli kesätöissä.  

– Ajateltiin, että jos jo olin täällä, niin varmaan herkemmin jäisinkin. Se kun ei ollut itsestään selvää. Edellisen opettajan oli nähty karanneen Eskelisen pikavuoroon sanaakaan sanomatta, ja sitä edellistä oli etsitty radion välityksellä Ruotsista saakka, Milla nauraa. 

Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.
Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.

Niin hänestä tuli opettaja Lappiin. Ja on hän sopeutunut, omalla tavallaan.

Tai Lappi on sopeutunut häneen ja hänen rönsyihinsä. 

– Mutta opettajana olin tiukka. Vain pari kertaa jäi läksyt antamatta. Toisella kertaa yksi oppilaista katsoi niin kauniisti ja sanoi "please honey, don’t", että se naula veti. Tuo poika on nykyään luova kirvesmies Levillä. 

Läksiäiskukat vapauteen

Ruokapöydällä lojuu pino kiitoskortteja. Kevään ylioppilaita hymyilee niissä kohti tulevaisuutta. 

– Ja ajattele, nyt valmistuvat jo omien oppilaiden lapset, Milla huudahtaa ja iskee pöytään ryyppylasit sekä kannun. On aika juoda omien koivujen mahlaa. 

Kun Milla oli opettaja, Kittilä ja sen lukio olivat hänen maailmansa napa. Ihanan rosoinen villi länsi. Ei tarvinnut koskaan olla yksin. 

– En epäröinyt hetkeäkään. Tiesin keksiväni jotain, kun olen niin kova keksimään.

Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Milla alkoi tuntea, että jotain puuttui. 

Ensin hän tarvitsi vuorotteluvapaan. Sen jälkeen hän tunsi tarvitsevansa sitä vielä enemmän. Jotain, jota ei voi vuosikalenteriin suunnitella. Vapautta.

– Sitten vuonna 1988, kevätjuhlien aikaan tilasin kevätjuhlaan kunnan laskuun vaatteisiini sointuvan kukkakimpun. Ojensin sen rehtorille ja pyysin eroa virasta ja sitä, että hän ojentaisi kukat minulle kiitokseksi palveluvuosistani. 

Irtisanouduttuaan Milla möi kaiken, mitä omisti ja osti rahoilla maailmaympärysmatkan.  

– En pelännyt enkä epäröinyt hetkeäkään. Tiesin, että kyllä jotain keksin, kun olen niin kova keksimään. 

Talvitöihin Balille 

Kun ensimmäinen maailmanympärysmatka seuraavana keväänä päättyi, Milla palasi Kittilään, sopivasti ojentamaan ylioppilastodistukset entisille oppilailleen. 

Hän alkoi myydä reissusta ostamiaan koruja ja hyttysverkkoja Kittilän torilla ja muuallakin.

– Kauppa kävi. En ole mikään myyntitykki, mutta tulen ihmisten kanssa toimeen.

Kauppa kävi sen verran hyvin, että Milla päätti lähteä uudelle maailmanympärysmatkalle. 

– Kun sitten Balilla tutustuin vahabatiikkivärjäykseen, innostuin. Olen aina ollut kova tekemään käsillä, opiskellut erilaisia käsityötekniikoita savenvalannasta kankaidenvärjäykseen. Balilla käytetyillä perinteisillä kankaanvärjäystekniikoilla sai aikaan upeita kankaita. Halusin tehdä niistä vaatteita suomalaisille. 

– Saan seikkailla, suunnitella ja olla luova. Kaikkea, mistä haaveilin palkkatyössä.

Ja niin Milla työllisti itsensä. Hän suuntasi talvimatkansa Balille ja etsi sieltä sopivat värjärit ja räätälit toteuttamaan suunnittelemiaan vaatteita. Syntyi Milla Magia Design. Kuulostaa yksinkertaiselta. 

– Kyllä se on vaatinut uutteruutta, pitkää pinnaa ja uuden kielen opettelua. Nyt olen jo toistakymmentä vuotta paiskinut töitä talvikuukaudet Balilla. Se on ollut ihanaa tällaiselle vilukissalle, jonka pitää käyttää kesäisinkin pitkiä kalsareita. Saan seikkailla, suunnitella ja tehdä luovaa työtä. Kaikesta tästä haaveilin palkkatyössä.

Kun kevät koittaa, Milla palaa takaisin värikkäiden matkatavaroidensa kanssa. Moniväriset mekot, hameet, tunikat ja huivit täyttävät puodiksi somistetun piharakennuksen. Ja heinäkuuksi ne levittäytyvät Savonlinnan torille, jossa tehdään suurin osa vuoden tuotosta.

– En ole vuosien varrella kouliintunut yhtään paremmaksi myyjäksi, en osaa tyrkyttää. Yritän silti aina löytää jokaiselle sellaisen vaatteen, joka pukee juuri häntä, siinä ole sinnikäs, Milla toteaa. 

Vanha peittyy uuden alle 

Milla kaivaa puhelimestaan kuvia edelliskesän toriajalta. Mutta missä se onkaan? Kodin uumeniin uppoaa kummasti tavaroita. Milloin kateissa ovat silmälasit, milloin lompakko tai kännykät. Niitä kun on kaksi, jotta toisella voi soittaen etsiä kadonnutta. Nyt ei löydy kumpaakaan. 

Välillä, kun Milla oikein tuskastuu etsimään kadonnutta lompakkoa tai vaatelähetystä, hän soittaa selvännäkijälle. Tähän mennessä kaikki on löytynyt. 

Tai käy muistitestissä. Niissä on jo kolmesti todettu, ettei päästä löydy vikaa. 

– Ja sitten taas heti perään hukkaan jotain. Torikassan, laatikollisen vaatteita, ihan mitä vain. Mutta matkoilla pysyn skarppina, kun on niin vähän hukattavaa. 

Unohtelua enemmän Millalle vain tapahtuu asioita. Se johtuu hänestä siitä, ettei hän juuri kyseenalaista ja epäile asioita tai ihmisiä. Ei, vaikka joskus olisi ehkä pitänyt.

– Tykkään oppia uutta, käydä taidekursseilla, laulaa kuorossa, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Usein suunnittelen tosin tekeväni jotain ihan muuta, kuin mihin lopulta päädyn, Milla hymähtää.

Mies toiselta mantereelta 

Vuosituhannen vaihteessa Milla päätti parannella ranskankielentaitoaan ja lähti Marokkoon.

Kielitaito parani perusteellisemmin kuin hän oli kuvitellut. Hän tapasi nimittäin Ahmedin

– Vaikka olen tällainen sosiaalinen lirkuttelija, en päästä miehiä helposti elämääni, Milla sanoo.

Kun Milla aikuisena tutustui isäänsä, hänen asenteensa miehiin muuttui.

Hän toki seurustellut vuosien varrella, mutta jokin miehissä on vaivannut.

– Lähes nelikymppiseksi asti kuvittelin miehet sellaisiksi kuin olin oman isäni kuvitellut, Milla kertoo. 

Kun Milla oli viiden, kun vanhemmat erosivat. Varhaislapsuuden hän eli isovanhemmillaan. 

– Isoäitini kutsui isääni töppösen lestiksi. Miehessä ei hänestä ja äidistäni ollut mitään hyvää, joten en vaivautunut häneen itsekään tutustumaan, Milla muistelee. 

– On hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain tuttua!

Kun Milla sitten uskaltautui aikuisena kirjoittamaan isälleen ja tutustumaan mitä miellyttävimpään mieheen, hänen omakin asenteensa miehiin alkoi muuttua. Jos isäkään ei ollut täysi lurjus, ehkä eivät kaikki muutkaan miehet.  

Pohjoisen kylmä tuuli 

Mutta palataan Marokkoon. Sen ihmiset ja kauneus lumosivat Millan niin täysin, että hän melkein hyrisee muistellessaan matkaa. Ehkä tarvittiin näin romanttiset puitteet, että hän törmäisi juuri Ahmediin, itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. 

– Se on hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain niin tuttua! 

Suhde ei katkennut Millan kotiinpaluuseen, sillä seuraavan talven he viettivät yhdessä Balilla. Tekivät töitä ja olivat onnellisia. 

Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Ahmed ei päässyt Suomeen ilman pätevää syytä. Se piti keksiä. He päättivät mennä naimisiin.

Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.
Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.

Ensin Ahmedin muutto Suomeen tuntui loistavalta idealta. Mutta jos Lappi voi pelästyttää pelkästään Etelä-Suomesta tulijan, se tekee sen varmasti vielä etelämpää tulevalle.

– Pohjoisen hiljaisuus oli Ahmedille shokki. Hän, ihmisten ympäröimänä elänyt, tarvitsi toisia niin kipeästi, että se melkein sattui. 

Milla sai nähdä läheltä, mitä kaikkea ulkomaalainen saa Suomessa kohdata.

– Ahmed ei pystynyt ymmärtämään ihmisten asenteita, vaan otti ne itseensä. Hän ihmetteli, oliko hänellä ihmisarvoa lainkaan, kun hän kohdeltiin kuin jotain eksoottista esinettä, lähenneltiinkin. Ja toisaalta häntä epäiltiin heti varkaaksi, jos jotain hävisi, Milla puuskahtaa. 

Epäkohteliaisuutta oli monenlaista, tungettelevaa, liehittelevää, jopa väkivaltaista.

– Yhteisten Savonlinnan-kesien aikana hänet on ehditty kahdesti pahoinpidellä sairaalakuntoon, pienikokoinen, hento mies, josta ei ole uhkaa kenellekään, Milla jatkaa. 

Tänäkin kesänä, he silti pystyttävät torikojun aamuisin yhdessä, vaikka eivät enää asu yhdessä. 

–  Tulemme edelleen mainiosti juttuun, sama läheisyys ja tuttuus ovat säilyneet, vaikka elämä onkin meitä koulinut, Milla hymähtää. 

Matkalippu vapauteen 

Mahla kannussa on juotu loppuun. On melkein puoliyö. Milla on ehtinyt laittaa ruokaa, kertoa elämästään, matkoistaan, Lapista ja sen ihmisistä niin vuolaasti, ettei ajankulua edes huomaa. 

– Eikä me olla ehditty puhua mitään siitä, mistä haaveilen! hän puuskahtaa.

– Matkoilla on täydellisimmin oma itseni. On vain se hetki.

Eikö tämä ole juuri sitä? Milla ei ole ihan varma. 

– Minulla on sellainen olo, että soutelen, mutten ihan tiedä, mihin aion seuraavaksi rantautua. 

Vielä, kun hän on voimissaan, hän haluaa uskaltautua uusiin elämyksiin. 

– Olen tullut rohkeammaksi vuosien varrella. Nuorempana pelkäsin hurjasti esiintymistä ja julkista puhumista, mutta olen harjoitellut pois jännitystä, käynyt ihan hypnotisoijalla ramppikuumeen takia, Milla kertoo. 

Tosin naisen käsitys rohkeudesta ja sen puutteesta voi olla hiukan erilainen kuin monilla muilla. 

– Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ystäväni yllyttämänä laulamaan Pariisin metrossa, jalkani tärisivät jännityksestä, hän jatkaa.

Mutta kun Milla pistää repun selkään ja lähtee maailmalle, hän ei pelkää. Hän ei osaa, sillä kuitenkin jalat vievät ja elämä kantaa. 

– Matkoilla olen täydellisimmin oma itseni. En voi suunnitella hirveästi tai murehtia etukäteen, sillä olosuhteet muuttuvat sitä herkemmin, mitä kauempana olen. On vain se hetki, ei mennyttä eikä tulevaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.