Hävettää! Häpeä rajoittaa elämää, estää menestymistä ja sallii alistamisen, mutta siitä voi olla myös hyötyä. Lue miksi.

Pari- ja seksuaaliterapeutti Teija-Liisa Ranta näkee vastaanotollaan toistuvasti pariskuntia, joiden ongelmien takaa paljastuu usein sama asia: häpeä.

– Seksuaalisuus voi hävettää, oma minäkuva voi hävettää, elämäntilanne voi hävettää. Näistä kaikista saattaa syntyä itsensä vähättelyn kierre, joka aiheuttaa parisuhteeseen kriisiyttävän epätasapainon, Ranta sanoo.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole häpeästä eroon pääseminen, vaan sen hyväksyminen. Se onnistuu kahdella tavalla:

– Myöntämällä ja altistamalla. Älä häpeile sitä, että hävettää. Lapsuudelleen ei voi mitään. Joillekin elämäntilanteille ei voi mitään. Tee kerrankin jotakin sellaista, joka oikeasti hävettää. Mene seksikauppaan keskellä päivää.

Lapsuuden häpeät kulkevat mukana

Monia on toruttu lapsena sanomalla "häpeä!" Teija-Liisa Ranta ei kuitenkaan näe, että häpeä sanana aiheuttaisi ongelmia.

– Jos kamppailet yhä häpeän kanssa, muistelepa: ovatko vanhempasi katsoneet sinua lapsena hyväksyvästi, onko sinua hellitty, oletko tuntenut olevasi turvassa, onko sinua kannustettu ja ymmärretty?

Lapsuudella on kuitenkin merkitystä myös häpeän tunteelle.

– Lapsuudessa koettu häpeä vaikuttaa monin tavoin elämään myös aikuisena, koska lapsena koettu muokkaa ihmisen persoonallisuutta. Meistä on saattanut kasvaa tarkkailijoita, jotka seuraavat omia ja muiden tunteita tarkasti, miellyttävät, eivätkä uskalla olla vapaasti sitä, mitä ovat. Tai meistä on voinut kasvaa herkkiä loukkaantujia ja ulkopuoliseksi itseään kokevia. Täydellisyyteen pyrkiminen ja liiallinen vastuunkanto voivat olla myös seurauksia lapsuuden häpeän tunteista, terapeutti muistuttaa.

Lue häpeästä lisää 29.4.15 ilmestyvästä ET Terveys -lehdestä.

Tarvittiin monta onnenkantamoista, ennen kuin Arvo Henttonen pääsi palaamaan synnyinkotiinsa Antreaan. Ennen kaikkea ystävyys venäläisen Valentinin kanssa.

Luja kädenpuristus, kiinteä katse. Olemme Arvo Henttosen talon pihassa Venäjällä, 50 kilometriä Suomen rajalta itään, Kamennogorskin kaupungin laidalla.

– Meidän suku on asunut tässä Henttolan kylän Anttilassa kymmenen sukupolven ajan, Arvo toteaa.

Pihapiiri on kätevästi hiekkatien vieressä. Tuvassa on seinän puoliväliin vihreät puupaneelit. Pari kammaria on tyhjillään; taskulampun valokiilaan lehahtavat seinäjulisteista punaiset liput ja uljaat neuvostotyöläiset. Muuten kaikki on aika lailla kuin silloin kultaisessa lapsuudessa, kun äiti piti pyhäkoulua, isä teki maatöitä ja kuusi lasta nukkuivat kerrossängyissä pitkin seinänvieriä.

Arvo-poika oli talvisodan syttyessä 13-vuotias. Perhe päätyi pakoon Renkoon. Ahkera ja herkkä poika olisi otettu ottopojaksi Pohjanmaalle, mutta mikään ei pidellyt, kun paluu Antreaan tuli mahdolliseksi elokuussa 1941.

Kun sitten tuli uusi lähtö Karjalasta kesäkuussa 1944, Arvo oli armeijassa Utissa. Ryhmän tehtävänä oli "lyödä rotulia" Saimaan kanavan sulkuihin. Jos ryssä tulisi, sulut räjäytettäisiin ja vihollinen hukkuisi kuin faaraon sotilaat Punaiseen mereen.

– Minä en tiedä toisesta evakkomatkasta mitään, Arvo sanoo.

Siksikö hän on johdattunut takaisin Karjalaan, kun ei sieltä kunnolla lähtenytkään?

Henttosen talo on ollut tukikohtana lukemattomille siirtokarjalaisille, jotka Neuvostoliiton rajan auettua ovat sydän pamppaillen lähteneet kotikontujaan etsimään. Arvo on ollut heidän oppaansa ja edelläkävijänsä. Pihasta bussit ovat suunnanneet kohti ruohikkoon peittyneitä kivijalkoja tai yllättävän hyvin säilyneitä suomalaistaloja.

Salaa Ladalla katsomaan

Arvon uusi side Karjalaan syntyi vuonna 1988, ja sitä ihmettä on sydän edelleen kukkuroillaan. Tuhannet kerrat hän on kuulijoilleen kertonut, miten Leningradista lähdettiin ensimmäistä kertaa ajamaan salaa Ladalla Antreaan. Oppaana ja tulkkina oli inkeriläinen nainen, ajajana tämän poika ja toimeksiantajina kolme takapenkillä jännittyneinä kurkottelevaa Henttosta.

Oli näet kuultu – joku oli käynyt niillä nurkilla – että Henttolassa olisi taloja pystyssä. Pakko oli päästä katsomaan.

Tultiin Henttolan kylään: ei yhtään ehjää taloa.

– Sitten tuli se mäki parin sadan metrin päässä kotoa. Kaksi savupiippua näkyi mäen laella. Piti itkeä, Arvo Henttonen sanoo.

Vedet tulvahtavat silmiin nytkin.

Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.
Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.

– Ajoimme pihaan. Ovi oli auki ja menin sisään, avasin tuvan oven. Siinä oli matala mies oviaukossa. Panin oven äkkiä kiinni. Pyysin tulkkia mukaan ja mentiin yhdessä. Mies, Valentin, sanoi, että suomalaiset eivät saa tulla tänne.

Tulkki kertoi hätävalheen, että vieraat ovat Petroskoista, mutta syntyneet tässä talossa.

Arvo haki autosta eväitä, vodkaa ja pahvimukit.

– Valentin sanoi, ettei hän yleensä juo, mutta tämä oli niin erikoinen tapaus, että hänkin otti.

Tulkki käänsi tunteellista keskustelua, kaikki itkivät. Liian pian suomalaisten piti lähteä viiden tunnin paluumatkalle, jotta he ehtisivät Leningradiin ennen kuin sillat nostetaan ylös.

Henttoset ja Valentin olivat istuneet tämän saman pöydän ääressä, jossa mekin nyt olemme. Edessämme on kahvit ja kakut, jotka Anttilan talon yhdestoista isäntä on serveerannut, sekä juhlan kunniaksi samppanja- ja vodkapullot.

Karjala aina läsnä

Sotien jälkeen Henttosten suku asettui Janakkalaan. Arvo valmistui rakennusmestariksi ja muutti myöhemmin vanhempiensa kanssa rivitaloasuntoon Turenkiin.

– Olen vähän erikoinen ihminen. Minulla ei ole koskaan ollut vakituista naisystävää, minulle on riittänyt Karjala, hän sanoo.

Kotona puhuttiin aina Antreasta, mutta sodasta ei koskaan. Arvo ja hänen nuorin veljensä kaipasivat synnyinseutua erityisen kipeästi. Edessä oli kuitenkin kuin seinä. Kunnes tuli se vuosi 1988. Arvo oli tuolloin 62-vuotias.

Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.
Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.

Yli rajojen yhä uudelleen

Vuonna 1989 Henttoset lähtivät uudestaan kohti Antreaa, nyt mukana oli 25 suvun jäsentä. Viipurista saatiin bussi ja lupa kahden tunnin käyntiin Kamennogorskissa. Anttilan talon ovi oli lukossa.

Uusi yritys vuonna 1990, ja nyt Valentin oli kotona. Arvo tunnusti hänelle olevansa suomalainen, ja Valentin ymmärsi ensimmäisen kerran hätävalheen. Miehet ystävystyivät. He olivat lähes samanikäisiäkin. Arvon rajanylityskerrat Vaalimaalla kimmahtivat nousuun.

– Vuonna 1991 alkoi se marhaaminen. Ensin antrealaiset pyysivät minua viemään heitä kotipaikoilleen, ja samalla kävin aina Anttilassa.

Arvo Henttonen kyyditti kivijalan etsijöitä omalla autollaan Suomesta asti. Hänhän ymmärsi sen kaipuun täydelleen!

Hän myös kutsui Valentinin ja tämän vaimon Marian kylään kotiinsa Turenkiin. Samana päivänä, 19. elokuuta 1991, kun Valentin ja Maria laskeutuivat junasta Riihimäellä, Boris Jeltsin nousi tankin päälle Moskovassa. Hän kukisti vanhoilliset vallankaappaajat, ja Neuvostoliiton valtakausi päättyi. Tavalliset suomalaiset ja venäläiset olivat kaataneet raja-aitoja jo paljon aikaisemmin.

Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.
Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.

Rauhaisaa elämää

– Valentin oli ukrainalainen, Arvo kertoo.

Valentin Mitrushin muutti Antreaan vuonna 1945. Hän joutui viideksi vuodeksi laivastoon Porkkalaan. Palattuaan hän avioitui kolhoosin johtajan tyttären kanssa.

– Sokkalan kolhoosin johtaja oli ottanut itselleen hyvin rakennetun suomalaistalon ja antanut sen Maria-tyttärelleen. Näin Valentin päätyi asumaan kotitalooni.

Valentin oli traktorinkuljettaja ja Maria karjakko. Kun sovhoosin kerrostalot valmistuivat, pariskunta muutti niihin. Valentin kuitenkin kävi vanhassa talossaan edelleen liki päivittäin.

– Valentin oli ystävällinen ja vieraanvarainen ihminen. Hänen toinen kätensä oli vammautunut, kun traktorista oli räjähtänyt rengas, ja käsi roikkui holtittomana ja särkevänä. Enimmäkseen Valentin loikoili tuvassa sängyllä. Eteisessä oli viilapenkki ajankuluksi. Me puhuimme tulkin kautta tai käsillä, tai olimme vain hiljaa, Arvo muistelee.

Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.
Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.

Vuonna 1993 Valentin antoi Arvolle avaimet: "Sinä olet tämä on talon ainoa oikea omistaja."

– Aina kun kävin Antreassa, hain Valentinin autolla kolmen kilometrin päästä kotoa Anttilaan ja vein illalla takaisin. Teimme yhdessä saunapuita omasta metsästä, ja minä tarjosin ruuan. Istuttiin vastakkain ja pidettiin käsistä kiinni. Rauhaisaa elämää, oltiin kuin veljiä.

Arvo kutsui Valentinin vielä uudestaan Suomeen ja käytti häntä Invalidisäätiöllä kättä korjauttamassa.

Yksi synkempi hetki

Vanhan kotitalon hirret olivat hyvässä kunnossa, vain katto oli uusittava.

– Muistan lapsuudesta, että meidän piti aina ruiskuttaa pärekattoa vedellä, kun äiti leipoi, Arvo kertoo.

– Aioin maalata ulkoseinät, mutta Kamennogorskin kaupunginjohtaja, tuttuni, varoitti. Maalaaminen herättäisi kateutta, ja joku voisi vielä polttaa taloni.

Anttilaa ei maalattu eikä poltettu, mutta varkaita kävi. Ensimmäisellä kerralla he veivät moottorisahan ja samppanjat. Toisella kertaa hävisi jääkaappi – sen tilalle oli jätetty 20 euron seteli. Kolmannella kerralla Arvo havahtui kesken kesäyön: hänen uusi autonsa puuttui pihasta, samoin korillinen bussimatkalaisille varattua samppanjaa.

Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.
Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.

Arvo hyppäsi pyörän päälle ja polki herättämään Valentinia kerrostalostaan. Miehet menivät yhdessä miliisiasemalle. Tuttu miliisi tiesi jo, että Viipurissa oli nähty hulluna ympäriinsä pyörinyt suomalaisauto. Myöhemmin auto löytyi tärveltynä.

–Se oli synkempi hetki. Sen pahempaa ei ole tapahtunut.

Valentin järjesti yllätyksen

Niin rakennusmestari kuin onkin, Arvo Henttonen ei ole halunnut rakentaa kotipaikalleen mitään muuta uutta kuin saunan. Entinen oli poltettu.

Tarvikkeet tuotiin hirsiä lukuun ottamatta Suomesta. Jos mineriittilevyjä tai lekaharkkoja oli peräkärryssä tullimittauksissa liikaa, käytiin liikapaino kippaamassa Suomen puolelle ja haettiin seuraavana päivänä. Rajanylityksiä kertyi.

Eräänä päivänä Valentin yllätti ystävänsä kehottamalla tätä ostamaan talon itselleen. Arvo hämmentyi perin juurin. Ajatus jäi kuitenkin itämään. Venäläisvirkamiehet kuulustelivat Valentinia. Oliko tämä hullu?

Vuonna 2008 Arvo ja Valentin päätyivät Viipuriin tulkin, juristin ja kahden tuomarin kanssa kauppakirjoja laatimaan. Valtio vuokrasi tontin Arvo Henttoselle 49 vuodeksi. Kun tuli puhe talon ostamisesta, Arvo sai kuulla, että maksu oli jo suoritettu.

– Valentin oli järjestänyt kaiken etukäteen. Talo kuului valtiolle, joka "myi" sen Valentinille ja tämä "myi" sen minulle. Ehkä hän teki sen siksikin, että olin kaikki vuodet maksanut hänen kalliit lääkkeensä. Sain synnyinkotini ilmaiseksi!

Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.
Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.

Vuosien varrella Arvo Henttonen on tehnyt palveluksia ystävilleen ja tutuilleen, tuntemattomillekin. Kuskannut niin suomalaisia kuin venäläisiä, kokonaisia kuorojakin, Turenkiin ja takaisin. Tuonut tarvekaluja, varustanut ja vaalinut, bensarahoja pyytämättä.

– Sellaisenkin työn tein, että hommasin kädettömälle venäläistytölle uuden suomalaisen tekokäden, kun hänellä oli sellainen painava venäläinen rohjo.

Valentin Mitrushin, veli venäläinen, kuoli kolme vuotta sitten. Muita hyviä venäläisiä kavereita on kymmenkunta. Antreaan Arvo tulee edelleen monta kertaa kesässä, yleensä – turvallisuussyistäkin – jonkun kanssa.

Hän on testamentannut talonsa sisarustensa kolmelle lapselle.

Anttila on koti

Elokuun loppuun mennessä Arvo Henttonen on käynyt bensa-autolla rajan takana kaikkiaan – totta se on – 680 kertaa.

Mitä Arvo siirtokarjalaisena ajattelee Suomeen tulleista pakolaisista?

– Mie en tiedä. Se on iso probleema. Mikä on tulevaisuus? Kun heitä tulee lisää ja lisää. On hyvin vaikea sanoa.

Siniristilippu vilkuttaa Anttilan seinustalla. Arvo Henttonen käyttää johdonmukaisesti vanhoja suomalaisia paikannimiä ja osoittelee sinne tänne: tässä oli meidän navetta, saunan takana ja tuolla vasemmallakin on suomalaistaloja.

Tunnetko olevasi Suomessa vai Venäjällä?

– Olen kotona Anttilassa, vanha mies hymyilee.

Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.
Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Arja Saijonmaa konsertoi lokakuussa Suomessa. Kuva Antti Hämäläinen

Arja Saijonmaa konsertoi lokakuussa Finlandia-talossa. Vuosia ulkomailla asunut artisti kertoo, että suomalaiset juuret ovat hänelle kaiken taiteen perusta. 

Arja Saijonmaa on ollut esiintyvä taiteilija 1960-luvulta lähtien. Hän on onnistunut yhdistämään ainutlaatuisella tavalla roolin suomalaisuuden tulkkina kosmopoliittiin elämään Tukholmassa ja Pariisissa.   

– Kun minä lähdin 1970-luvulla Míkis Theodorákiksen kanssa ulkomaille, maailma oli ihan toisenlainen. Jos halusin soittaa Pariisiin, kaukopuhelu piti tilata erikseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa tiedonvälitys on mullistunut täysin. Nykyään ei ole enää ihmeitten ihme, jos Arja lähtee Mikiksen kanssa maailmanympärimatkalle. Nythän kaikki kiertävät maailmaa hullun lailla!

Míkis Theodorákis ja Arja Saijonmaa. Kuva Timo Hämäläinen
Míkis Theodorákis ja Arja Saijonmaa. Kuva Timo Hämäläinen

Ulkomailla vietetyistä vuosista huolimatta Arja painottaa omien juurien merkitystä. 

– Minusta aina sanotaan, että olen kansainvälinen tähti. Minä taas olen sitä mieltä, että joka ainoa iikka tällä pallolla tulee jostakin. Se paikka voi olla pienempi tai suurempi, mutta jostain paikallisesta yhteisöstä me kaikki tulemme. Kun ponnistamme ylpeästi juuriltamme, voimme luontevasti olla osa kansainvälistä perhekuntaa.  

Arjan mukaan suomalaisilla ovat pullat hienosti uunissa.

– Meitä kunnioitetaan ja pidetään ehkä vähän eksoottisina, mutta siitä on hyvä lähteä. Meillä on ehkä kollektiivinen huono itsetunto, mutta niin on monella muullakin kansalla – eikä sitä tarvitse peitellä. Se on inhimillistä. Kaikki aina vertaavat itseään toisiin, mutta se on turhaa. Pitää vain olla pönäkästi oma itsensä.

Arja Saijonmaa Helsingin Musiikkitalossa. Kuva Fanni Oksanen
Arja Saijonmaa Helsingin Musiikkitalossa. Kuva Fanni Oksanen

Kulttuurilähettiläs

– Suomi on ollut mukanani lavalla aina, koko urani ajan. Olen Suomessa syntynyt ja suomalaisen kasvatuksen saanut, joten suomalaisuus on syvällä geeneissäni. Elämänkokemus ja itsensä kehittäminen kertovat sitten millainen artisti haluat olla. Taiteilija ammentaa aina juuristaan ja omasta olemuksestaan. Se on se luovuuden lähde. Sieltä tulevat ideat taiteeseen, jos haluat olla itsellesi rehellinen.

Aina sitä ei ole ymmärretty. Arvostelua ovat saaneet niin liian populäärinä pidetyt kappalevalinnat kuin saunasta kirjoittaminenkin.

– Olen ollut tekemisissäni edellä aikaa, ja Suomessa on jääty ihmettelemään, että mitä se nyt tekee. Pitääkö noita tangonrenkutuksia nyt mennä esittämään hienoille ruotsalaisille? Olisi nyt laulanut edes Sarmantoa tai Sibeliusta. Ja mitä sitä nyt mennä saunasta kirjoittamaan, eihän sitä kukaan järkevä tee. Tule tänne kylpemään äläkä kirjoita. Ei saunasta pidä kirjoittaa, se pitää kokea! Tällaisia reaktiot ovat olleet vähän kaikesta mitä olen tehnyt.

Arja epäilee, että moni hänen projekteistaan olisi jäänyt tekemättä, jos hän ei olisi lähtenyt rohkeasti maailmalle. 

– Asiat ovat löytyneet, kun olen peilannut itseäni ja kulttuuriani Suomen rajojen ulkopuolella. Terveellinen etäisyys on tärkeää sekä kansallisella että henkilökohtaisella tasolla. Minusta sanonnassa "katso itseäsi kuin vierasta sikaa" on erittäin tarpeellinen opetus. On hyvä katsoa omaa kulttuuria ulkoapäin, neutraalisti.

Presidentti Tarja Halonen ja Arja Saijonmaa. Kuva Ari-Veikko Peltonen

Muistojen talo

Arjalla on lokakuussa kaksi konserttia Suomessa. Niistä toinen on erityisen merkityksellinen.

– Helsingin konsertti on Finlandia-talossa. Halusin ehdottomasti sinne esiintymään, sillä rakastan sitä taloa. Se on tunteenomainen paikka, johon liittyy paljon arvokkaita muistoja. Olen esiintynyt siellä vuosien varrella useita kertoja, esimerkiksi presidentti Kekkoselle ja Koivistoille. Pidän tärkeänä, että oma Suomi 100 -juhlakonserttini on juuri  Finlandia-talossa.

Konserttien ohjelmisto on kattava läpileikkaus Arjan pitkältä uralta. Mukana on kuitenkin myös uutta musiikkia ja uusia sovituksia. 

– Kun vein suomalaiset laulut ulkomaille, löysin vihdoin suomalaisen laulun itsestäni. Nyt nuo kappaleet ovat minun ominta materiaaliani. Tulen esittämään kaikki klassikot, kuten Rakastan elämää, Kotkan ruusu ja Partisaanivalssi. Ne ovat Suomen kansan rakastamaa perusmateriaalia, joissa on upea melodia ja hienot tekstit – eikä noita lauluja enää esitä kukaan muu kuin minä! 

Konsertissa kuullaan luonnollisesti myös Míkis Theodorákiksen musiikkia sekä Miten voin kyllin kiittää -kappaleen tekijää Violetta Parraa. Arja toi Parran musiikin aikanaan Suomeen levyttämällä hänen kappaleitaan Pentti Saaritsan suomennoksina.

– Suomi 100 -hengessä tarkastelen, että mitä kaikkea olenkaan tehnytkään. Esitys on hyvin ajan hermolla ja kertoo mitä olen ollut, mitä olen ja mitä tulen olemaan.

Ystävän laulu, Arja Saijonmaa -konsertit 10.10. Joensuun Carelia-salissa ja 13.10. Finlandia-talossa