Mykkäkoulun pitäjä uhkaa toista karulla asialla. Onko sinulla ollut tapana pitää mykkäkouluja?

Mykkäkoulu on tuttu juttu monessa suomalaisessa parisuhteessa. Toinen osapuoli voi vetäytyä hiljaisuuteen muutamaksi tunniksi tai jopa viikoksi.

Pariterapeutti Keijo Markova sanoo, että mykkäkoulussa katkaistaan tietoisesti yhteys toiseen. Mykkäkoulun viesti on:

”Sinä olet niin mahdoton, että suljen sinut ulkopuolelle ja ehkä hylkäänkin.”

– Se on tilanne, jossa toinen saadaan voimakkaaseen tunnetilaan uhkaamalla hylkäämisellä. Mykkäkoulu on kovimpia aseita väkivallan jälkeen. Se on kuin henkinen isku päähän, Markova toteaa.

Mykkäkoululaisen kumppani menee helposti paniikkiin hylätyksi tulemisen pelossaan. Hän saattaa myöntyä tekemään asioita niin kuin mykkäkoulussa oleva haluaa. Siten mykkäkoulu on hyvin vahva keino hallita toista.

Lue lisää: Jatkuva riitely kotona voi tuoda ennenaikaisen kuoleman

Kun riita ja mykkäkoulu ovat ohi ja tilanne rauhallinen, kannattaa selvittää asioita puhumalla.

– On hyvä jutella, mitä kumpikin toivoo suhteelta, ja miettiä, mikä estää toteuttamasta niitä toivottuja asioita. 

Markova muistuttaa, että ihmiset ovat erilaisia: toiset ovat räiskähtelevämpiä, toiset vetäytyvämpiä. Vetäytyminen saattaa olla keino suojautua riidoilta. Lenkille lähtö riidan iskiessä ei ole paha juttu, kunhan palattuaan haluaa selvittää asiat.

Mielenkiintoinen artikkeli:
Oletko parisuhteessa? Se on lottovoitto terveydelle

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa:

 

Ylivieskan Kantokylässä syntynyt ja kasvanut Antero Marjakangas, 70, muistelee elämänsä koulutietä. Sinnikkyyttä tarvittiin!

"Pitäkää lippu korkealla, oli Olavi-isällä tapana sanoa meille lapsille, kun läksimme kotoa kouluun tai töihin. Ymmärsin sen niin, että köyhyydestä huolimatta tavoitteista täytyy pitää kiinni vaikka vastoinkäymisiä tulee aina.

Vaikka rahat olivat tiukassa, isä päästi minut kansakoulun viidenneltä oppikouluun, kun opettajani kävi sitä toistuvasti pyytämässä. Talvisin kävelin aamuisin kolme kilometriä metsätietä pääsin maantien varteen, josta linjuri vei minut 18 kilometrin matkan Ylivieskan kirkonkylään ja toi takaisin viideltä. Keväisin ja syksyisin ajoin matkan polkupyörällä, koska bussilippuihin ei ollut varaa.

"Sanoin opettajalle, että 'nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen'."

Ensimmäisellä luokalla sain ehdot ruotsista ja toisella luokalla saksasta. Toisen luokan alussa opettaja oli uhkaillut ehdoilla jo syksyllä.

Isä oli todistuksen nähtyään lyhytsanainen: ”Oliko se siinä?” Häntä kyllä nauratti kun kerroin sanoneeni opettajalle, että ”nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen”.

Suoritin kummatkin ehdot ilman kursseja. Viidenneltä luokalta sain hyvän todistuksen, mutta rahanpuuteten vuoksi en voinut pyrkiä lukioon. Onneksi tätini Martta järjesti minulle kesäksi kortteerin ja työpaikan Kemistä tukinerottelusta ja opasti kirjallisten työhakemusten tekemisessä.

Teinipoika opettajaksi

Kaikkien yllätykseksi pääsin syksyllä 17-vuotiaana alakoulun opettajan sijaiseksi Nivalan Junnonperälle. Ostin palkallani heti osamaksulla mopon ja television.

Kesäksi ajelin taas uittotöihin Kemiin, ja syksyllä pääsin toiseksi lukuvuodeksi opettajan sijaiseksi Nivalan Karvoskylään. Opettajan paikka olisi ollut luvassa myös seuraavaksi vuodeksi, mutta Jaakko-pappani toivomuksesta menin opiskelemaan Raudaskylän kristilliseen opistoon kansankorkeakouluun, josta sain stipendin.

Seuraavan oli vuorossa varusmiesaika Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa. Sen jälkeen lähdin rauhanturvaajaksi Kyprokselle yhdeksän kuukauden ajaksi.

Sosiaalitiikerin ura alkaa

Kun palasin kotiin kesällä 1968, tapasin kirkolla opettajani Simo Kärsämän. Hän neuvoi minua hakemaan heti Tampereen yliopistoon suorittamaan yhteiskunnallista tutkintoa, koska sinne riitti keskikoulukin.

Pääsin sinne ja suoritin tutkinnon, jonka ohessa olin Ruotsissa Borlängessä kolme kesää trukinkuljettajana paperitehtaalla ja kaksi vuotta Takon paperitehtaalla Tampereella portinvartijana.

"Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä on ollut korvaamaton merkitys."

Tokrissa eli Tampereen Opiskelijain Kristillisessä yhdistyksessä olin tavannut  ihanan Tuulan. Menimme naimisiin ja saimme esikoistyttären, joten rahaa oli pakko tienata opiskelujen ohessa. Koska lasta oli vaikea saada päivähoitoon Tampereella, muutimme Anjalankoskelle. Sain heti töitä ensin pavitarkkailijana (päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien sosiaalitarkkailija) ja sitten lastenvalvoja-sosiaalitarkkailijana.

Toisen tyttären synnyttyä hain lastenvalvojan virkaa Kotkasta. Minua peloteltiin työstä laivatyttöjen ja juoppojen takia, mutta olin siellä ”sosiaalitiikerinä” 28 vuotta.

Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä ja henkisillä eväillä sekä isovanhempien esirukouksilla on ollut minulle ja perheelleni korvaamaton merkitys. Uskon johdatukseen: köyhyydestä voi nousta kun pitää lippua korkealla!"

Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.
Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.