Hyvät kahvit kuuluvat itseoikeutetusti Alli Majapuron ja hänen turvarinkinsä päiväohjelmaan. Seurana miniä Irmeli ja tytär Pirkko.

Lähiomaisten piiri huolehtii, että pian 100-vuotiaan Alli Majapuron päivissä on turvaa, läheisyyttä ja iloa: ruokahuolto, lääkintä, tekniset palvelut ja huvitukset pelaavat. – Olen etuoikeutettu, Alli kiittelee.

Kanelipipareita, nisua ja kakkua. Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro on kattanut päiväkahvit äitinsä keittiöön. Pöytäliina on silitetty ja kahvimaito on nätisti nekassa. 

Ilman päiväkahvia elämästä ei tulisi mitään. Kahvin tuoksussa vaihdetaan kuulumiset ja kysellään voinnit. Ellei pöydässä Allin kanssa istu Pirkko niin sitten poika Reijo ja miniä Irmeli tai Pirkon tytär Paula. Ja aina nauretaan, joskus kyynelten läpi kuten nyt huhtikuussa: Alli kaatui pääsiäisenä, ranne murtui ja on nyt paketissa. 

– Olen huomannut, että ihmisellä pitää olla kaksi kättä. En saa nyt vaatteitakaan kunnolla itse puetuksi – puhumattakaan, että saisin purkkeja auki, Alli sanoo ja katsoo vasemman kätensä tummuneita sormia kipsin päässä. 

– Kohaus vain kuului makuuhuoneesta, kun äiti kaatui kurkottaessaan jotain ylähyllyltä, Pirkko, 68, kertoo. Hän ja hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Pipsa kuulivat sen olohuoneen puolelle.

Kaatumisen jälkeen Reijo laittoi vaatekomeroiden sisäseiniin kahvat, joista voi pitää toisella kädellä kiinni ja kurkottaa toisella. 

Viisi vuotta sitten Allin molemmat ranteet murtuivat.

– Olin lähdössä sauvakävelemään ja putosin ulkoportailta, kun en yltänyt kaiteeseen. Sen jälkeen taloyhtiö laitatti lisäkaiteen portaisiin, hän kertoo.

– Tulemuksia on, mutta aina niistä on selvitty, Pirkko toteaa.

Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.
Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.

Jokaista tarvitaan

Kahvin höyrytessä kupeissa Alli kertoo turvaringistään, jonka takia hän teki ison irtioton ja muutti Lappeenrannasta Helsinkiin 90-vuotiaana. 

Omaisten ringissä jokaisella on omat tehtävänsä, ja kaikkia tarvitaan. 

Pirkko huolehtii syömiset ja juomiset, leikkaa hiukset ja siivoaa. Paula hoitaa haavat ja lääkitsee kivut sekä tulee vakituiseksi saunakaveriksi perjantaisin. 

Reijo on kyytipoika ja huolehtii, että tekniset vempaimet kuten televisio, puhelin ja turvaranneke toimivat. Irmeli keksii huvituksia, on lämminhenkistä seuraa, siivoaa vuorollaan ja toimii varasaunakaverina, jos Paulalla tai Pirkolla on este. 

Vaikka Alli tarvitsee apua, häntä ei saa paapoa. –Onhan minulla järki tallella, Alli sanoo.

Pirkko asuu vain 400 metrin päässä, Paula parin kilometrin päässä ja Reijo vaimoineen 20 minuutin ajomatkan päässä. 

– Tosi hyvä, että meitä on niin monta, Pirkko sanoo.

Varahenkilöitä ovat lisäksi Reijon ja Irmelin aikuiset lapset Jussi, Ville ja Katja

Alli pitää itseään etuoikeutettuna.

– Minusta tuntuu, että ne yksin asuvat vanhukset, joilla ei ole omaisia, ovat heitteillä, hän pohtii. 

Pirkko sanoo, että vaikka Alli apua tarvitseekin, hän kieltää paapomasta itseään.

– Onhan minulla järki tallella. Haluan olla omatoiminen kaikessa mihin pystyn. Normaalisti tiskaan ja pesen pyykkini itse, Alli sanoo. 

Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.
Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.

Äidin seura on rikkautta

Alli kertoo, että ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta hän ei tiennyt vanhuudesta mitään. Sitten alkoivat tasapainovaikeudet, piti saada kuulolaite, tuli kaatumisia ja osteoporoosidiagnoosi. 

– Rollalla olen kulkenut ihan hyvin. Se on jumpatessakin mainio tasapainoväline. Pistän jarrut päälle ja alan nostella jalkoja.

Normaalisti Pirkko käy Allin luona päiväkahvien aikaan ja tuo päivällisruoan termoksessa iltapäivällä. 

"Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle."

Alli sanoo, että Pirkolla on hänestä paljon hommaa.

– Minun lisäkseni hän hoitaa tuttaviensa kissoja ja koiria. 

Pirkkoa naurattaa. Tottahan se on. Nyt kun Alli on yksikätinen, Pirkko käy monta kertaa päivässä. Joskus hän jää yöksikin, mutta ei hän valita. Päinvastoin, hän tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa. 

– Jotkut tuttavat ovat kysyneet, enkö ollenkaan pääse nauttimaan eläkepäivistä. Minähän nautin kaiken aikaa! Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle, Pirkko sanoo. 

Hän lisää, että täytyy olla myös aivan omaa hauskaa tekemistä. Hänelle sitä ovat runojen kirjoittaminen ja senioreiden luova tanssi. 

Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.
Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.

Opettaja ja ylpeä siitä

Omaiset tuntevat Allin itsenäisenä ja määrätietoisena oman tien kulkijana.

Opettajan ammatti oli hänen kutsumuksensa nuoresta pitäen. Sen hän myös piti, vaikka isä oli sitä mieltä, että häntä tarvittaisiin kotona sairaan äidin apuna. 

Alli valmistui opettajaksi Raahen opettajaseminaarista välirauhan aikana 1941 ja asettui sodan jälkeen opettajaksi syntymäpitäjäänsä Soiniin. Mäkelänkylän pikku koululla vierähti 10 vuotta ja kirkonkylällä yli 20 vuotta. 

Alli myös avioitui heti sodan loppuvaiheissa saman pitäjän pojan, autoilija-yrittäjä Matti Eemeli Majapuron kanssa. Reijo syntyi vuonna 1945 ja Pirkko 1946. 

Pirkon mukaviin lapsuusmuistoihin kuuluu lausunta yhdessä äidin kanssa.

– Automiesten iltamissa lausuin "miauu minun kanani, kotkot minun kissani", Pirkko muistelee nauraen.

20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Alli muutti Helsinkiin lähelle lapsia. Eikä ole katunut.

Peruskoulun tulo hämmensi Allin opettajan työtä hetkeksi. 

– Ajattelin, että tulkoot, minä opetan kuten ennenkin, Alli nauraa.

Alli jäi yksin, kun Matti-puoliso kuoli vuonna 1970. 

– Onneksi minulla oli työ, johon uppoutua.

Vuodet alkoivat kulua hitaammin, kun Alli jäi eläkkeelle vuonna 1977. Mutta eipä aikaakaan, kun päiviin tuli taas säihkettä. Alli tapasi Lehmirannan lomakeskuksessa eteläkarjalaisen Eeron ja muutti uuden rakkauden vuoksi Soinista Lappeenrantaan. 

Suru oli suuri, kun Eero sitten kuoli. Allista tuntui, että kaikki jättävät hänet yksin.

Eeron kuoltua Alli päätti muuttaa 20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Helsinkiin, lähelle lapsia.

– Enkä ole katunut. 

Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.
Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.

Vyöruusukin vielä

Allin ranne on vielä kipsissä, kun hänelle puhkeaa paha vyöruusu. 

Tyttärentytär Paula, 50, käy hänen luonaan enimmäkseen vapaapäivinään viikonloppuisin, mutta nyt on mummissa niin monta hoidettavaa paikkaa, että Paula tulee viikollakin.

– Miltä kylki on tuntunut? hän kysyy Allilta.

– Kipeältä. Vitsit ovat olleet vähissä, Alli sanoo. 

Paula on tullut apteekin kautta ja kassi pullottaa Bellavitaa, suonikohjuvoidetta, perusvoidetta, osteoporoosilääkettä ja kipulääkettä. 

Samalla Paula palauttaa Allille pankkikortin, jolla hän on maksanut apteekin tuotteet. Alli antaa sen Pirkolle, joka tarvitsee sitä seuraavana päivänä ruokakaupassa. 

Alli huomauttaa olevansa kyllä selvillä, missä hänen pankkikorttinsa kulloinkin seilaa. 

Alli-mummi on Paulalle rakas. –Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Allin osteoporoosi, vyöruusu tai säärihaava eivät ole Paulalle uutta auringon alla. Hän on Helsingin kaupungin kotisairaalan ylilääkäri, ja on 15 vuotta kulkenut hoitamassa vanhuksia kotona. 

– Mutta yhtä pahaa vyöruusua en ole ennen nähnyt, hän sanoo. 

Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.
Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.

Paula pääsee mielestään vähällä Allin hoitotiimissä, kun hoitaa vain lääkkeiden hankinnan ja terveysasioihin liittyvät jutut.

– Mummista huolehditaan hyvin, hän sanoo hellyyttä äänessään. 

Paula kertoo, että hän muutti opintojensa jälkeen aikoinaan Oulusta Lappeenrantaan töihin siksi, että mummi asui siellä. Mummi on hänelle rakas.

– Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Krypton kimppuun

Allin kipsi poistetaan toukokuun toisella viikolla. Ranne on parantunut hyvin. Vyöruusukin helpottaa päivä päivältä. 

Reijo, Irmeli ja Pirkko ovat käymässä yhtaikaa ja päiväkahvit on nautittu. 

Kun postiluukku kolahtaa, Reijo äkkää, että nyt tuli Apu. Hän selaa lehdestä krypton esiin ja alkaa arvuutella Allin kanssa avainsanana toimivaa kuvaa. 

– Mikä lintu? 

– Sehän on korppi, Alli vastaa. 

"Kun meiltä muilta unohtuvat nimet, Alli muistaa ne."

Keittiön pöydän ääressä alkaa krypton ratkaisu, joka on Allin hupi sen jälkeen kun ristikoiden teko jäi pari kolme vuotta sitten. 

– Tuntuu mukavalta, että äidillä älli leikkaa ja muisti pelaa. Kun meiltä muilta nimet unohtuvat, niin Alli muistaa. Se pistää ihan harmittamaan, Reijo paljastaa ja jatkaa, että äiti nousee portaatkin kevyemmin kuin hän – siitäkin huolimatta, että hän ja Irmeli ovat ottaneet aamujumpan ohjelmaansa Allin esimerkistä.

Irmeli ihailee, että Alli koukistelee lattialta roskat suorin jaloin. Hän haluaa pystyä samaan, jos yhtä vanhaksi saa elää.

Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.
Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.

Reijo sanoo, että äidin pärjääminen on hänellä usein mielessä. Onhan hän yöt yksin.

– Kaatuminen käy niin äkkiä, jos rupeaa huimaamaan ja tasapaino heittää. 

Jos jotain tapahtuu, Allin turvaranneke hälyttää ensin Pirkon, joka on äitinsä luona viidessä minuutissa. Jos Pirkko ei vastaa, Paulan puhelin hälyttää, sitten Reijon. 

Alli ei ole kertaakaan tieten tahtoen käyttänyt turvarannekkeen hälytystä, mutta kerran vahingossa, jolloin hälytys meni Reijolle. 

– Mutta ei siellä sitten mitään hätää ollutkaan, hän naurahtaa. 

Vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, yhdenvertainen.

Ennen eläkkeelle siirtymistään Irmeli teki töitä ikäihmisten parissa sairaanhoitajana. Hän pohtii, että ikäihmiselle on tärkeää saada tuntea itsensä tarpeelliseksi. 

– Olemassaolollaan ja elämänhistoriallaan Alli antaa perspektiiviä menneeseen ja tuo jatkuvuutta tulevaisuuteen. 

Irmelin mielestä vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, niin, ettei katso ylhäältä eikä alhaalta vaan silmän tasalta. 

– Tulee olla ihminen ihmiselle.

Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.
Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.

Tämä päivä on hyvä

Usein Allin viikkoon ilmaantuu jotain arkipäivää kohottavaa. Niin kuin äskettäin Reijon ja Irmelin pojan kaksosten ristiäiset, Armi Ratian elämästä kertova elokuva ja makkaranpaistoretki kaupungin ulkoilualueelle. 

– Toisinaan tuntuu tyhjältä, kun ikätovereita ei ole. Olisi onnetonta, jos olisin ihan yksin. Onneksi ovat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, Alli sanoo.

"Ruumiin voimat katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä", Alli sanoo.

Hän ei toivo itselleen mitään parempaa kuin se mitä hänellä nyt on. 

– Vanhuus on luopumista. Jäljelle jää kuitenkin ihminen. Vaikka ikää on, olen täysin sielun voimissa. Ruumiin voimat vain katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä, Alli sanoo.

Kuolemakaan ei ole kielletty puheenaihe Majapuroilla. 

– Minusta on aina tuntunut siltä, että lähden kuin äitini, sairastamatta, nopeasti. En haluaisikaan kenenkään vaivoiksi jäädä, hän sanoo – ja alkaa suunnitella retkeä Haagan alppiruusupuistoon ja hurvittelua Itäkeskuksessa Pirkon kanssa. 

Allilta kysytään usein pitkän iän salaisuutta.

Parhaiten hän sanoo sen runollaan: 

Kohtuus kaikessa olkoon
elämäsi ohjeena.
Älä märehdi menneitä
älä tulevaisuuden taakkaa kanna.
Tämä päivä on hyvä päivä.

Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.
Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2015. 

Mitä Allille kuuluu nyt, syksyllä 2016?

Lämpimät onnittelut, Alli 100 vuotta!

Alli Majapuron 100-vuotissyntymäpäivä koittaa maanantaina syyskuun 26. päivä. Juhlallisuuksia vietetään edellisenä lauantaina komeissa puitteissa, nimittäin Akseli Gallén-Kallelan museon vieressä sijaitsevassa ravintolassa, Helsingin Tarvaspäässä.

-Se on kaunis puinen pitsihuvila ja sopivan matkan päässä, Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro kertoo puhelimessa.

Juhlaväkeä on tulossa 30–40 henkeä: perheenjäseniä ja ystäviä. Vieraita saapuu myös Alli Majapuron synnyinseudulta Soinista.

-Onnistuin tavoittamaan myös yhden äidin opettajakollegoista, ja hänkin osallistuu juhliin, Pirkko Majapuro kertoo

ET-lehti toivottaa Alli Majapurolle parhainta onnea ja kauniita syyspäiviä!        

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti