Hyvät kahvit kuuluvat itseoikeutetusti Alli Majapuron ja hänen turvarinkinsä päiväohjelmaan. Seurana miniä Irmeli ja tytär Pirkko.

Lähiomaisten piiri huolehtii, että pian 100-vuotiaan Alli Majapuron päivissä on turvaa, läheisyyttä ja iloa: ruokahuolto, lääkintä, tekniset palvelut ja huvitukset pelaavat. – Olen etuoikeutettu, Alli kiittelee.

Kanelipipareita, nisua ja kakkua. Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro on kattanut päiväkahvit äitinsä keittiöön. Pöytäliina on silitetty ja kahvimaito on nätisti nekassa. 

Ilman päiväkahvia elämästä ei tulisi mitään. Kahvin tuoksussa vaihdetaan kuulumiset ja kysellään voinnit. Ellei pöydässä Allin kanssa istu Pirkko niin sitten poika Reijo ja miniä Irmeli tai Pirkon tytär Paula. Ja aina nauretaan, joskus kyynelten läpi kuten nyt huhtikuussa: Alli kaatui pääsiäisenä, ranne murtui ja on nyt paketissa. 

– Olen huomannut, että ihmisellä pitää olla kaksi kättä. En saa nyt vaatteitakaan kunnolla itse puetuksi – puhumattakaan, että saisin purkkeja auki, Alli sanoo ja katsoo vasemman kätensä tummuneita sormia kipsin päässä. 

– Kohaus vain kuului makuuhuoneesta, kun äiti kaatui kurkottaessaan jotain ylähyllyltä, Pirkko, 68, kertoo. Hän ja hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Pipsa kuulivat sen olohuoneen puolelle.

Kaatumisen jälkeen Reijo laittoi vaatekomeroiden sisäseiniin kahvat, joista voi pitää toisella kädellä kiinni ja kurkottaa toisella. 

Viisi vuotta sitten Allin molemmat ranteet murtuivat.

– Olin lähdössä sauvakävelemään ja putosin ulkoportailta, kun en yltänyt kaiteeseen. Sen jälkeen taloyhtiö laitatti lisäkaiteen portaisiin, hän kertoo.

– Tulemuksia on, mutta aina niistä on selvitty, Pirkko toteaa.

Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.
Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.

Jokaista tarvitaan

Kahvin höyrytessä kupeissa Alli kertoo turvaringistään, jonka takia hän teki ison irtioton ja muutti Lappeenrannasta Helsinkiin 90-vuotiaana. 

Omaisten ringissä jokaisella on omat tehtävänsä, ja kaikkia tarvitaan. 

Pirkko huolehtii syömiset ja juomiset, leikkaa hiukset ja siivoaa. Paula hoitaa haavat ja lääkitsee kivut sekä tulee vakituiseksi saunakaveriksi perjantaisin. 

Reijo on kyytipoika ja huolehtii, että tekniset vempaimet kuten televisio, puhelin ja turvaranneke toimivat. Irmeli keksii huvituksia, on lämminhenkistä seuraa, siivoaa vuorollaan ja toimii varasaunakaverina, jos Paulalla tai Pirkolla on este. 

Vaikka Alli tarvitsee apua, häntä ei saa paapoa. –Onhan minulla järki tallella, Alli sanoo.

Pirkko asuu vain 400 metrin päässä, Paula parin kilometrin päässä ja Reijo vaimoineen 20 minuutin ajomatkan päässä. 

– Tosi hyvä, että meitä on niin monta, Pirkko sanoo.

Varahenkilöitä ovat lisäksi Reijon ja Irmelin aikuiset lapset Jussi, Ville ja Katja

Alli pitää itseään etuoikeutettuna.

– Minusta tuntuu, että ne yksin asuvat vanhukset, joilla ei ole omaisia, ovat heitteillä, hän pohtii. 

Pirkko sanoo, että vaikka Alli apua tarvitseekin, hän kieltää paapomasta itseään.

– Onhan minulla järki tallella. Haluan olla omatoiminen kaikessa mihin pystyn. Normaalisti tiskaan ja pesen pyykkini itse, Alli sanoo. 

Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.
Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.

Äidin seura on rikkautta

Alli kertoo, että ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta hän ei tiennyt vanhuudesta mitään. Sitten alkoivat tasapainovaikeudet, piti saada kuulolaite, tuli kaatumisia ja osteoporoosidiagnoosi. 

– Rollalla olen kulkenut ihan hyvin. Se on jumpatessakin mainio tasapainoväline. Pistän jarrut päälle ja alan nostella jalkoja.

Normaalisti Pirkko käy Allin luona päiväkahvien aikaan ja tuo päivällisruoan termoksessa iltapäivällä. 

"Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle."

Alli sanoo, että Pirkolla on hänestä paljon hommaa.

– Minun lisäkseni hän hoitaa tuttaviensa kissoja ja koiria. 

Pirkkoa naurattaa. Tottahan se on. Nyt kun Alli on yksikätinen, Pirkko käy monta kertaa päivässä. Joskus hän jää yöksikin, mutta ei hän valita. Päinvastoin, hän tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa. 

– Jotkut tuttavat ovat kysyneet, enkö ollenkaan pääse nauttimaan eläkepäivistä. Minähän nautin kaiken aikaa! Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle, Pirkko sanoo. 

Hän lisää, että täytyy olla myös aivan omaa hauskaa tekemistä. Hänelle sitä ovat runojen kirjoittaminen ja senioreiden luova tanssi. 

Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.
Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.

Opettaja ja ylpeä siitä

Omaiset tuntevat Allin itsenäisenä ja määrätietoisena oman tien kulkijana.

Opettajan ammatti oli hänen kutsumuksensa nuoresta pitäen. Sen hän myös piti, vaikka isä oli sitä mieltä, että häntä tarvittaisiin kotona sairaan äidin apuna. 

Alli valmistui opettajaksi Raahen opettajaseminaarista välirauhan aikana 1941 ja asettui sodan jälkeen opettajaksi syntymäpitäjäänsä Soiniin. Mäkelänkylän pikku koululla vierähti 10 vuotta ja kirkonkylällä yli 20 vuotta. 

Alli myös avioitui heti sodan loppuvaiheissa saman pitäjän pojan, autoilija-yrittäjä Matti Eemeli Majapuron kanssa. Reijo syntyi vuonna 1945 ja Pirkko 1946. 

Pirkon mukaviin lapsuusmuistoihin kuuluu lausunta yhdessä äidin kanssa.

– Automiesten iltamissa lausuin "miauu minun kanani, kotkot minun kissani", Pirkko muistelee nauraen.

20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Alli muutti Helsinkiin lähelle lapsia. Eikä ole katunut.

Peruskoulun tulo hämmensi Allin opettajan työtä hetkeksi. 

– Ajattelin, että tulkoot, minä opetan kuten ennenkin, Alli nauraa.

Alli jäi yksin, kun Matti-puoliso kuoli vuonna 1970. 

– Onneksi minulla oli työ, johon uppoutua.

Vuodet alkoivat kulua hitaammin, kun Alli jäi eläkkeelle vuonna 1977. Mutta eipä aikaakaan, kun päiviin tuli taas säihkettä. Alli tapasi Lehmirannan lomakeskuksessa eteläkarjalaisen Eeron ja muutti uuden rakkauden vuoksi Soinista Lappeenrantaan. 

Suru oli suuri, kun Eero sitten kuoli. Allista tuntui, että kaikki jättävät hänet yksin.

Eeron kuoltua Alli päätti muuttaa 20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Helsinkiin, lähelle lapsia.

– Enkä ole katunut. 

Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.
Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.

Vyöruusukin vielä

Allin ranne on vielä kipsissä, kun hänelle puhkeaa paha vyöruusu. 

Tyttärentytär Paula, 50, käy hänen luonaan enimmäkseen vapaapäivinään viikonloppuisin, mutta nyt on mummissa niin monta hoidettavaa paikkaa, että Paula tulee viikollakin.

– Miltä kylki on tuntunut? hän kysyy Allilta.

– Kipeältä. Vitsit ovat olleet vähissä, Alli sanoo. 

Paula on tullut apteekin kautta ja kassi pullottaa Bellavitaa, suonikohjuvoidetta, perusvoidetta, osteoporoosilääkettä ja kipulääkettä. 

Samalla Paula palauttaa Allille pankkikortin, jolla hän on maksanut apteekin tuotteet. Alli antaa sen Pirkolle, joka tarvitsee sitä seuraavana päivänä ruokakaupassa. 

Alli huomauttaa olevansa kyllä selvillä, missä hänen pankkikorttinsa kulloinkin seilaa. 

Alli-mummi on Paulalle rakas. –Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Allin osteoporoosi, vyöruusu tai säärihaava eivät ole Paulalle uutta auringon alla. Hän on Helsingin kaupungin kotisairaalan ylilääkäri, ja on 15 vuotta kulkenut hoitamassa vanhuksia kotona. 

– Mutta yhtä pahaa vyöruusua en ole ennen nähnyt, hän sanoo. 

Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.
Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.

Paula pääsee mielestään vähällä Allin hoitotiimissä, kun hoitaa vain lääkkeiden hankinnan ja terveysasioihin liittyvät jutut.

– Mummista huolehditaan hyvin, hän sanoo hellyyttä äänessään. 

Paula kertoo, että hän muutti opintojensa jälkeen aikoinaan Oulusta Lappeenrantaan töihin siksi, että mummi asui siellä. Mummi on hänelle rakas.

– Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Krypton kimppuun

Allin kipsi poistetaan toukokuun toisella viikolla. Ranne on parantunut hyvin. Vyöruusukin helpottaa päivä päivältä. 

Reijo, Irmeli ja Pirkko ovat käymässä yhtaikaa ja päiväkahvit on nautittu. 

Kun postiluukku kolahtaa, Reijo äkkää, että nyt tuli Apu. Hän selaa lehdestä krypton esiin ja alkaa arvuutella Allin kanssa avainsanana toimivaa kuvaa. 

– Mikä lintu? 

– Sehän on korppi, Alli vastaa. 

"Kun meiltä muilta unohtuvat nimet, Alli muistaa ne."

Keittiön pöydän ääressä alkaa krypton ratkaisu, joka on Allin hupi sen jälkeen kun ristikoiden teko jäi pari kolme vuotta sitten. 

– Tuntuu mukavalta, että äidillä älli leikkaa ja muisti pelaa. Kun meiltä muilta nimet unohtuvat, niin Alli muistaa. Se pistää ihan harmittamaan, Reijo paljastaa ja jatkaa, että äiti nousee portaatkin kevyemmin kuin hän – siitäkin huolimatta, että hän ja Irmeli ovat ottaneet aamujumpan ohjelmaansa Allin esimerkistä.

Irmeli ihailee, että Alli koukistelee lattialta roskat suorin jaloin. Hän haluaa pystyä samaan, jos yhtä vanhaksi saa elää.

Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.
Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.

Reijo sanoo, että äidin pärjääminen on hänellä usein mielessä. Onhan hän yöt yksin.

– Kaatuminen käy niin äkkiä, jos rupeaa huimaamaan ja tasapaino heittää. 

Jos jotain tapahtuu, Allin turvaranneke hälyttää ensin Pirkon, joka on äitinsä luona viidessä minuutissa. Jos Pirkko ei vastaa, Paulan puhelin hälyttää, sitten Reijon. 

Alli ei ole kertaakaan tieten tahtoen käyttänyt turvarannekkeen hälytystä, mutta kerran vahingossa, jolloin hälytys meni Reijolle. 

– Mutta ei siellä sitten mitään hätää ollutkaan, hän naurahtaa. 

Vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, yhdenvertainen.

Ennen eläkkeelle siirtymistään Irmeli teki töitä ikäihmisten parissa sairaanhoitajana. Hän pohtii, että ikäihmiselle on tärkeää saada tuntea itsensä tarpeelliseksi. 

– Olemassaolollaan ja elämänhistoriallaan Alli antaa perspektiiviä menneeseen ja tuo jatkuvuutta tulevaisuuteen. 

Irmelin mielestä vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, niin, ettei katso ylhäältä eikä alhaalta vaan silmän tasalta. 

– Tulee olla ihminen ihmiselle.

Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.
Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.

Tämä päivä on hyvä

Usein Allin viikkoon ilmaantuu jotain arkipäivää kohottavaa. Niin kuin äskettäin Reijon ja Irmelin pojan kaksosten ristiäiset, Armi Ratian elämästä kertova elokuva ja makkaranpaistoretki kaupungin ulkoilualueelle. 

– Toisinaan tuntuu tyhjältä, kun ikätovereita ei ole. Olisi onnetonta, jos olisin ihan yksin. Onneksi ovat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, Alli sanoo.

"Ruumiin voimat katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä", Alli sanoo.

Hän ei toivo itselleen mitään parempaa kuin se mitä hänellä nyt on. 

– Vanhuus on luopumista. Jäljelle jää kuitenkin ihminen. Vaikka ikää on, olen täysin sielun voimissa. Ruumiin voimat vain katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä, Alli sanoo.

Kuolemakaan ei ole kielletty puheenaihe Majapuroilla. 

– Minusta on aina tuntunut siltä, että lähden kuin äitini, sairastamatta, nopeasti. En haluaisikaan kenenkään vaivoiksi jäädä, hän sanoo – ja alkaa suunnitella retkeä Haagan alppiruusupuistoon ja hurvittelua Itäkeskuksessa Pirkon kanssa. 

Allilta kysytään usein pitkän iän salaisuutta.

Parhaiten hän sanoo sen runollaan: 

Kohtuus kaikessa olkoon
elämäsi ohjeena.
Älä märehdi menneitä
älä tulevaisuuden taakkaa kanna.
Tämä päivä on hyvä päivä.

Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.
Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2015. 

Mitä Allille kuuluu nyt, syksyllä 2016?

Lämpimät onnittelut, Alli 100 vuotta!

Alli Majapuron 100-vuotissyntymäpäivä koittaa maanantaina syyskuun 26. päivä. Juhlallisuuksia vietetään edellisenä lauantaina komeissa puitteissa, nimittäin Akseli Gallén-Kallelan museon vieressä sijaitsevassa ravintolassa, Helsingin Tarvaspäässä.

-Se on kaunis puinen pitsihuvila ja sopivan matkan päässä, Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro kertoo puhelimessa.

Juhlaväkeä on tulossa 30–40 henkeä: perheenjäseniä ja ystäviä. Vieraita saapuu myös Alli Majapuron synnyinseudulta Soinista.

-Onnistuin tavoittamaan myös yhden äidin opettajakollegoista, ja hänkin osallistuu juhliin, Pirkko Majapuro kertoo

ET-lehti toivottaa Alli Majapurolle parhainta onnea ja kauniita syyspäiviä!        

Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, muistelee vapun viettoa vuonna 1960.
– Söimme munkkipossut ja lähdimme kaupungille kävelemään. Pikkukaupungin huveja!

”Meillä oli aina tapana lähteä porukalla katsomaan vasemmiston vappumarssia Kokkolan keskustaan. Se lähti liikkeelle kuuden kilometrin päässä Ykspihlajasta. Orkesteri meni edellä, kaikilla liput kädessä ja jotain sanomia. Suomen lippu edessä.

Kulkueen katsomisessa ei ollut meillä mitään poliittista, vaan pikkukaupungin huvia lähteä liikkeelle ihmisiä katsomaan.

Meitä oli lähdössä kävelylle lisäkseni kaksi siskoani, Sirkka ja Annikki. Myös kaverimme Arto, Ritva ja Vuokko sekä serkkuni Pentti ja Jorma olivat mukana. Pääsipä siskoni Anne-vauvakin mukaan ja veljentyttöni Riitta, 4. Helmi-äitini on kuvassa mukana, mutta hän jäi kotiin. Olimme juuri juoneet äidin simaa ja munkkipossuja. Hän oli töissä leipomossa lämmittämässä uunia ja oli tuonut sieltä myös tippaleipiä. Ne eivät olleet hajoavan rapeita kuten nykyään vaan vähän munkkimaista pehmeää.

Kävelimme Kokkolaan halkovaa Pitkänsillankatua päästä päähänpäästä päähän. Nuoriso ramppasi sitä muutenkin kahden elokuvateatterin Rexin ja Maximin väliä. Niin vappuaattomme kuin päivämme vietto oli hyvin kilttiä, ei mitään alkoholia vaan yhdessä oloa porukalla. Torilla oli jotain vappuviuhkan myyntiä. Ei yleensä käyty missään kahviloissa, korkeintaan jäätelöä ostettiin. Nähtiin paljon tuttuja kuten aina pikkukaupungissa.

Pukeuduimme hyvin kaupungille.

"Minullakin parhaat vaatteet, mustat housut, ruudullinen irtotakki, kukka rinnassa ja vielä nettain kaulassa."

Se oli veteliläinen sana kravatille! Muistan ostaneeni takin Pukumiehestä. Kamerakin on kaulassa, Pouva-merkkinen. Olen kuvassa 20-vuotias, olin lennättimessä lähettinä tuolloin.

Sirkka-siskolla on keväinen sifonkihuivi päässä ja uusi villakankainen kevätulsteri. Annikki-siskollani on hieno samettilakki. 4-vuotias Riitta on saanut laittaa polvisukat jalkaan, se oli tuolloin kevään merkki.

Kävelimme kaupungilla ja katselimme katujen ympärillä olevia ihmisiä. Monilla oli vappuviuhkat käsissä. Niitä tehtiin itse ja osa varmaan ostettiinkin.

Me nuoret vietimme muutenkin paljon aikaa yhdessä. Pelasimme lentopalloa ja kokoonnuimme toistemme kodeissa. Kävimme myös pyöräilemässä ja retkillä vanhan myllyn raunioilla joen rannalla. Yövyimme joskus teltassa ja käristimme makkaraa. Hassua että tuosta kaikesta on jo niin kauan aikaa. ”

He rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan - katso ET:n upea videodokumenttien sarja TÄSTÄ!

Tuulikki

Aimo Kauranen, 76, muistaa vapun 1960: "Simaa ja possuja"

Voi, mitä muistoja tämä artikkeli herättää vapuista 60-luvulla, jolloin olin lapsi.Eihän silloin ollut ohjelmana muissakaan pikkukaupungeissa kuin vasemmiston vappumarssi, mitä mentiin koko perhe katsomaan vanhempien puoluekannasta riippumatta. Äiti teki aina ison saavillisen simaa ( monta lasta) ja paistoi munkkeja. Tämä munkkien tekeminen siirtyi minulle noin 12 ikävuoden jälkeen kun olin lapsista ainoa, joka oli ruuanlaitosta kiinnostunut. Ikinä ei ostettu vappuhuiskia vaan tehtiin itse. Isä...
Lue kommentti

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.