Hyvät kahvit kuuluvat itseoikeutetusti Alli Majapuron ja hänen turvarinkinsä päiväohjelmaan. Seurana miniä Irmeli ja tytär Pirkko.

Lähiomaisten piiri huolehtii, että pian 100-vuotiaan Alli Majapuron päivissä on turvaa, läheisyyttä ja iloa: ruokahuolto, lääkintä, tekniset palvelut ja huvitukset pelaavat. – Olen etuoikeutettu, Alli kiittelee.

Kanelipipareita, nisua ja kakkua. Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro on kattanut päiväkahvit äitinsä keittiöön. Pöytäliina on silitetty ja kahvimaito on nätisti nekassa. 

Ilman päiväkahvia elämästä ei tulisi mitään. Kahvin tuoksussa vaihdetaan kuulumiset ja kysellään voinnit. Ellei pöydässä Allin kanssa istu Pirkko niin sitten poika Reijo ja miniä Irmeli tai Pirkon tytär Paula. Ja aina nauretaan, joskus kyynelten läpi kuten nyt huhtikuussa: Alli kaatui pääsiäisenä, ranne murtui ja on nyt paketissa. 

– Olen huomannut, että ihmisellä pitää olla kaksi kättä. En saa nyt vaatteitakaan kunnolla itse puetuksi – puhumattakaan, että saisin purkkeja auki, Alli sanoo ja katsoo vasemman kätensä tummuneita sormia kipsin päässä. 

– Kohaus vain kuului makuuhuoneesta, kun äiti kaatui kurkottaessaan jotain ylähyllyltä, Pirkko, 68, kertoo. Hän ja hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Pipsa kuulivat sen olohuoneen puolelle.

Kaatumisen jälkeen Reijo laittoi vaatekomeroiden sisäseiniin kahvat, joista voi pitää toisella kädellä kiinni ja kurkottaa toisella. 

Viisi vuotta sitten Allin molemmat ranteet murtuivat.

– Olin lähdössä sauvakävelemään ja putosin ulkoportailta, kun en yltänyt kaiteeseen. Sen jälkeen taloyhtiö laitatti lisäkaiteen portaisiin, hän kertoo.

– Tulemuksia on, mutta aina niistä on selvitty, Pirkko toteaa.

Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.
Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.

Jokaista tarvitaan

Kahvin höyrytessä kupeissa Alli kertoo turvaringistään, jonka takia hän teki ison irtioton ja muutti Lappeenrannasta Helsinkiin 90-vuotiaana. 

Omaisten ringissä jokaisella on omat tehtävänsä, ja kaikkia tarvitaan. 

Pirkko huolehtii syömiset ja juomiset, leikkaa hiukset ja siivoaa. Paula hoitaa haavat ja lääkitsee kivut sekä tulee vakituiseksi saunakaveriksi perjantaisin. 

Reijo on kyytipoika ja huolehtii, että tekniset vempaimet kuten televisio, puhelin ja turvaranneke toimivat. Irmeli keksii huvituksia, on lämminhenkistä seuraa, siivoaa vuorollaan ja toimii varasaunakaverina, jos Paulalla tai Pirkolla on este. 

Vaikka Alli tarvitsee apua, häntä ei saa paapoa. –Onhan minulla järki tallella, Alli sanoo.

Pirkko asuu vain 400 metrin päässä, Paula parin kilometrin päässä ja Reijo vaimoineen 20 minuutin ajomatkan päässä. 

– Tosi hyvä, että meitä on niin monta, Pirkko sanoo.

Varahenkilöitä ovat lisäksi Reijon ja Irmelin aikuiset lapset Jussi, Ville ja Katja

Alli pitää itseään etuoikeutettuna.

– Minusta tuntuu, että ne yksin asuvat vanhukset, joilla ei ole omaisia, ovat heitteillä, hän pohtii. 

Pirkko sanoo, että vaikka Alli apua tarvitseekin, hän kieltää paapomasta itseään.

– Onhan minulla järki tallella. Haluan olla omatoiminen kaikessa mihin pystyn. Normaalisti tiskaan ja pesen pyykkini itse, Alli sanoo. 

Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.
Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.

Äidin seura on rikkautta

Alli kertoo, että ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta hän ei tiennyt vanhuudesta mitään. Sitten alkoivat tasapainovaikeudet, piti saada kuulolaite, tuli kaatumisia ja osteoporoosidiagnoosi. 

– Rollalla olen kulkenut ihan hyvin. Se on jumpatessakin mainio tasapainoväline. Pistän jarrut päälle ja alan nostella jalkoja.

Normaalisti Pirkko käy Allin luona päiväkahvien aikaan ja tuo päivällisruoan termoksessa iltapäivällä. 

"Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle."

Alli sanoo, että Pirkolla on hänestä paljon hommaa.

– Minun lisäkseni hän hoitaa tuttaviensa kissoja ja koiria. 

Pirkkoa naurattaa. Tottahan se on. Nyt kun Alli on yksikätinen, Pirkko käy monta kertaa päivässä. Joskus hän jää yöksikin, mutta ei hän valita. Päinvastoin, hän tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa. 

– Jotkut tuttavat ovat kysyneet, enkö ollenkaan pääse nauttimaan eläkepäivistä. Minähän nautin kaiken aikaa! Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle, Pirkko sanoo. 

Hän lisää, että täytyy olla myös aivan omaa hauskaa tekemistä. Hänelle sitä ovat runojen kirjoittaminen ja senioreiden luova tanssi. 

Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.
Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.

Opettaja ja ylpeä siitä

Omaiset tuntevat Allin itsenäisenä ja määrätietoisena oman tien kulkijana.

Opettajan ammatti oli hänen kutsumuksensa nuoresta pitäen. Sen hän myös piti, vaikka isä oli sitä mieltä, että häntä tarvittaisiin kotona sairaan äidin apuna. 

Alli valmistui opettajaksi Raahen opettajaseminaarista välirauhan aikana 1941 ja asettui sodan jälkeen opettajaksi syntymäpitäjäänsä Soiniin. Mäkelänkylän pikku koululla vierähti 10 vuotta ja kirkonkylällä yli 20 vuotta. 

Alli myös avioitui heti sodan loppuvaiheissa saman pitäjän pojan, autoilija-yrittäjä Matti Eemeli Majapuron kanssa. Reijo syntyi vuonna 1945 ja Pirkko 1946. 

Pirkon mukaviin lapsuusmuistoihin kuuluu lausunta yhdessä äidin kanssa.

– Automiesten iltamissa lausuin "miauu minun kanani, kotkot minun kissani", Pirkko muistelee nauraen.

20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Alli muutti Helsinkiin lähelle lapsia. Eikä ole katunut.

Peruskoulun tulo hämmensi Allin opettajan työtä hetkeksi. 

– Ajattelin, että tulkoot, minä opetan kuten ennenkin, Alli nauraa.

Alli jäi yksin, kun Matti-puoliso kuoli vuonna 1970. 

– Onneksi minulla oli työ, johon uppoutua.

Vuodet alkoivat kulua hitaammin, kun Alli jäi eläkkeelle vuonna 1977. Mutta eipä aikaakaan, kun päiviin tuli taas säihkettä. Alli tapasi Lehmirannan lomakeskuksessa eteläkarjalaisen Eeron ja muutti uuden rakkauden vuoksi Soinista Lappeenrantaan. 

Suru oli suuri, kun Eero sitten kuoli. Allista tuntui, että kaikki jättävät hänet yksin.

Eeron kuoltua Alli päätti muuttaa 20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Helsinkiin, lähelle lapsia.

– Enkä ole katunut. 

Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.
Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.

Vyöruusukin vielä

Allin ranne on vielä kipsissä, kun hänelle puhkeaa paha vyöruusu. 

Tyttärentytär Paula, 50, käy hänen luonaan enimmäkseen vapaapäivinään viikonloppuisin, mutta nyt on mummissa niin monta hoidettavaa paikkaa, että Paula tulee viikollakin.

– Miltä kylki on tuntunut? hän kysyy Allilta.

– Kipeältä. Vitsit ovat olleet vähissä, Alli sanoo. 

Paula on tullut apteekin kautta ja kassi pullottaa Bellavitaa, suonikohjuvoidetta, perusvoidetta, osteoporoosilääkettä ja kipulääkettä. 

Samalla Paula palauttaa Allille pankkikortin, jolla hän on maksanut apteekin tuotteet. Alli antaa sen Pirkolle, joka tarvitsee sitä seuraavana päivänä ruokakaupassa. 

Alli huomauttaa olevansa kyllä selvillä, missä hänen pankkikorttinsa kulloinkin seilaa. 

Alli-mummi on Paulalle rakas. –Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Allin osteoporoosi, vyöruusu tai säärihaava eivät ole Paulalle uutta auringon alla. Hän on Helsingin kaupungin kotisairaalan ylilääkäri, ja on 15 vuotta kulkenut hoitamassa vanhuksia kotona. 

– Mutta yhtä pahaa vyöruusua en ole ennen nähnyt, hän sanoo. 

Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.
Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.

Paula pääsee mielestään vähällä Allin hoitotiimissä, kun hoitaa vain lääkkeiden hankinnan ja terveysasioihin liittyvät jutut.

– Mummista huolehditaan hyvin, hän sanoo hellyyttä äänessään. 

Paula kertoo, että hän muutti opintojensa jälkeen aikoinaan Oulusta Lappeenrantaan töihin siksi, että mummi asui siellä. Mummi on hänelle rakas.

– Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Krypton kimppuun

Allin kipsi poistetaan toukokuun toisella viikolla. Ranne on parantunut hyvin. Vyöruusukin helpottaa päivä päivältä. 

Reijo, Irmeli ja Pirkko ovat käymässä yhtaikaa ja päiväkahvit on nautittu. 

Kun postiluukku kolahtaa, Reijo äkkää, että nyt tuli Apu. Hän selaa lehdestä krypton esiin ja alkaa arvuutella Allin kanssa avainsanana toimivaa kuvaa. 

– Mikä lintu? 

– Sehän on korppi, Alli vastaa. 

"Kun meiltä muilta unohtuvat nimet, Alli muistaa ne."

Keittiön pöydän ääressä alkaa krypton ratkaisu, joka on Allin hupi sen jälkeen kun ristikoiden teko jäi pari kolme vuotta sitten. 

– Tuntuu mukavalta, että äidillä älli leikkaa ja muisti pelaa. Kun meiltä muilta nimet unohtuvat, niin Alli muistaa. Se pistää ihan harmittamaan, Reijo paljastaa ja jatkaa, että äiti nousee portaatkin kevyemmin kuin hän – siitäkin huolimatta, että hän ja Irmeli ovat ottaneet aamujumpan ohjelmaansa Allin esimerkistä.

Irmeli ihailee, että Alli koukistelee lattialta roskat suorin jaloin. Hän haluaa pystyä samaan, jos yhtä vanhaksi saa elää.

Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.
Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.

Reijo sanoo, että äidin pärjääminen on hänellä usein mielessä. Onhan hän yöt yksin.

– Kaatuminen käy niin äkkiä, jos rupeaa huimaamaan ja tasapaino heittää. 

Jos jotain tapahtuu, Allin turvaranneke hälyttää ensin Pirkon, joka on äitinsä luona viidessä minuutissa. Jos Pirkko ei vastaa, Paulan puhelin hälyttää, sitten Reijon. 

Alli ei ole kertaakaan tieten tahtoen käyttänyt turvarannekkeen hälytystä, mutta kerran vahingossa, jolloin hälytys meni Reijolle. 

– Mutta ei siellä sitten mitään hätää ollutkaan, hän naurahtaa. 

Vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, yhdenvertainen.

Ennen eläkkeelle siirtymistään Irmeli teki töitä ikäihmisten parissa sairaanhoitajana. Hän pohtii, että ikäihmiselle on tärkeää saada tuntea itsensä tarpeelliseksi. 

– Olemassaolollaan ja elämänhistoriallaan Alli antaa perspektiiviä menneeseen ja tuo jatkuvuutta tulevaisuuteen. 

Irmelin mielestä vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, niin, ettei katso ylhäältä eikä alhaalta vaan silmän tasalta. 

– Tulee olla ihminen ihmiselle.

Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.
Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.

Tämä päivä on hyvä

Usein Allin viikkoon ilmaantuu jotain arkipäivää kohottavaa. Niin kuin äskettäin Reijon ja Irmelin pojan kaksosten ristiäiset, Armi Ratian elämästä kertova elokuva ja makkaranpaistoretki kaupungin ulkoilualueelle. 

– Toisinaan tuntuu tyhjältä, kun ikätovereita ei ole. Olisi onnetonta, jos olisin ihan yksin. Onneksi ovat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, Alli sanoo.

"Ruumiin voimat katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä", Alli sanoo.

Hän ei toivo itselleen mitään parempaa kuin se mitä hänellä nyt on. 

– Vanhuus on luopumista. Jäljelle jää kuitenkin ihminen. Vaikka ikää on, olen täysin sielun voimissa. Ruumiin voimat vain katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä, Alli sanoo.

Kuolemakaan ei ole kielletty puheenaihe Majapuroilla. 

– Minusta on aina tuntunut siltä, että lähden kuin äitini, sairastamatta, nopeasti. En haluaisikaan kenenkään vaivoiksi jäädä, hän sanoo – ja alkaa suunnitella retkeä Haagan alppiruusupuistoon ja hurvittelua Itäkeskuksessa Pirkon kanssa. 

Allilta kysytään usein pitkän iän salaisuutta.

Parhaiten hän sanoo sen runollaan: 

Kohtuus kaikessa olkoon
elämäsi ohjeena.
Älä märehdi menneitä
älä tulevaisuuden taakkaa kanna.
Tämä päivä on hyvä päivä.

Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.
Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2015. 

Mitä Allille kuuluu nyt, syksyllä 2016?

Lämpimät onnittelut, Alli 100 vuotta!

Alli Majapuron 100-vuotissyntymäpäivä koittaa maanantaina syyskuun 26. päivä. Juhlallisuuksia vietetään edellisenä lauantaina komeissa puitteissa, nimittäin Akseli Gallén-Kallelan museon vieressä sijaitsevassa ravintolassa, Helsingin Tarvaspäässä.

-Se on kaunis puinen pitsihuvila ja sopivan matkan päässä, Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro kertoo puhelimessa.

Juhlaväkeä on tulossa 30–40 henkeä: perheenjäseniä ja ystäviä. Vieraita saapuu myös Alli Majapuron synnyinseudulta Soinista.

-Onnistuin tavoittamaan myös yhden äidin opettajakollegoista, ja hänkin osallistuu juhliin, Pirkko Majapuro kertoo

ET-lehti toivottaa Alli Majapurolle parhainta onnea ja kauniita syyspäiviä!        

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: