Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen uskoo, että ihmisessä on monta minää. Hän on opetellut elämään omiensa kanssa.

Jokaisen pitäisi päästä pariksi tunniksi Katriina Järvisen sohvalle.

Saisi ojentaa jalat ja kysyä vaikka että "mitäs tämän inhottavan häpeän tunteen kanssa tehdään, koska minulla on taipumus velloa siinä"?

Saisi kokea helpotuksen tunteen, kun Katriina alkaisi kertoa, ettei taipumusta häpeään tarvitse kokonaan yrittää poistaa, sillä sitä jopa tarvitaan.

Muutaman tunnin aikana kävisi selväksi – kuten nyt tapahtuu – että tässäpä on psykoterapeutti, antropologi ja sosiaalipsykologi, joka auttaa ihmisiä suhtautumaan armollisesti itseensä. Hän on opetellut tekemään niin itsekin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Saanko esitellä monenlaiset minämme ilmestyy ensi vuoden alussa.

Hämärässä, tunnelmallisessa vastaanottohuoneessa Helsingin Katajanokalla istuu nyt kirjailija, joka uskoo, että meissä jokaisessa on monta minuutta ja minää. Ne eivät ole täydellisiä eivätkä vahingoittumattomia.

Kirjassaan Katriina kertoo, kuinka hän itse oppi elämään omien minuuksiensa kanssa.

Mekin voimme.

Kuka minä olen?

Katriina, 54, kasvoi fundamentaalisessa helluntailaisessa perheessä ja uskonyhteisössä. Perheessä oli tärkeintä kunnioittaa vanhempia. Elämänilot olivat syntiä. Katriina oli iloinen lapsi, mutta häntä kutsuttiin "surun lapseksi", koska hän ei ollut tehnyt henkilökohtaista uskonratkaisua. Sellainen vaadittiin jo lapselta. Leima jätti häneen jäljet. Hänestä tuli ikuinen altavastaaja, joka syyllistyi helposti.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi Uskontojen uhrien tuki -järjestön seminaarissa, että hänen minuutensa rajat rikottiin niin, ettei hän tänä päivänäkään tunne niitä vahvoiksi.

Isä oli saarnaaja, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Katriina teki omat valintansa. Vaikka häntä ei patistettu opin tielle, hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan yliopistoon kulttuuriantropologiaa.

Hän ymmärsi vasta myöhemmin, ettei se ollut työläisperheissä itsestäänselvyys.

– Niihin aikoihin myös Jumalan ohjaama minuus alkoi murentua minussa, Katriina sanoo.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Hän alkoi kysyä itseltään, millainen hän oikeasti halusi olla. 19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstään. Vanhemmat surivat. Katriina alkoi tutustua itseensä.

Lapsena hänen suosikkiradio-ohjelmansa oli ollut Viisasten kerho. Hän luuli, että sivistys tarkoitti nippelitietämystä ja täytti opiskelijasolunsa hyllyn kirjoilla, jotka käsittelivät Darwinin tutkimusmatkoja, jazzin historiaa tai Latinalaisen Amerikan vallankumouksia. Jonain päivänä luenkin ne, hän vakuutti itselleen.

Kun potentiaalinen poikaystävä oli tulossa käymään, hän levitteli kirjoja ympäri huonetta, yhden vessaankin. Hän oli kuullut, että kulttuuri-ihmiset lukevat jopa pöntöllä.

Poika silmäili asuntoa.

"Yritätkö tehdä minuun vaikutuksen?" hän kysyi.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Katriina ei tiennyt, kuka oli.

Säilytä kasvosi, tai…

Sitten Katriina törmäsi opinnoissaan sosiologi Erving Goffmanin teorioihin. Tämä selitti, että elämä on teatteria. Ihmisten kohtaamiset ovat kuin teatteriesityksiä, joissa kulissien, puvustuksen ja lavastuksen täytyy toimia ollakseen uskottavia. Ajatus kolahti Katriinaan.

Katriina tajusi: hän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa.

Goffmanin mukaan asiat sujuvat, jos jokainen vie rooliosuutensa läpi onnistuneesti. Aina siinä ei onnistuta, kuten Katriinan epäonnistunut kulttuurikodin rakentaminen oli osoittanut. Katriina kirjoittaa:

"Ihmislaumassa hämmennys on yhteinen uhka. Siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. On tärkeä taito auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Goffman kutsuu ’kohteliaan tarkkaamattomaksi’ sitä tapaa, jolla yritetään viestittää, ettei olla huomattu toisen ilmavaivoja tai märkiä kainaloita. Ihmisten kohtaamisessa ollaan usein heikoilla jäillä. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa show’ta, ellei se sovi tilanteen luonteeseen. Pitää säilyttää omat ja muiden kasvot."

Katriina tajusi. Hänhän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka käyttäytyä. Mutta sen hän ymmärsi jo, että työväenluokkainen tausta ja uskovaisen yhteisön tiukat normit olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin hän oli tajunnutkaan.

Vika ei ollutkaan pelkästään hänessä.

Hullunrohkea lapsi

Katriina kertoo kirjassaan traumaattisesta lapsuudenpäivästä. Hänen perheensä oli kutsuttu naapuriin, ei-uskovaisten Virtasten vieraaksi. Asiasta puhuttiin kotona huolestuneeseen sävyyn.

Virtasilla Katriinan isä todisti heti alussa uskostaan ja kutsui perheen Saalemin herätyskokouksiin. Tunnelma laski. Istuttiin hiljaa. Katriinalle oli opetettu, ettei aikuisia saanut keskeyttää, mutta nyt hänen tilaisuutensa oli tullut.

Hän lausui kirkkaalla äänellä:

"Äiti on sanonut, että Virtaset on aika kummallista väkeä."

Äiti punastui.

"Lopeta tuollaisten hullujen puhuminen, nyt kyllä olet tuhma", hän parahti.

Mutta Katriina tiesi olevansa oikeassa ja uskalsi siksi uhmata kieltoa:

"Ei ole hulluja puheita. Olet sanonut, että Virtaset on kummallista väkeä. Isäkin on sanonut. Olette monta kertaa molemmat sanoneet niin."

– Siinä puhui minun hullunrohkea minäni, Katriina sanoo nyt sohvalla.

Se minä on hänessä tallella.

Tyyneys olikin virhe

Katriinalla on monta minää. Ne ovat vähitellen oppineet tulemaan toimeen keskenään.

On huonoitsetuntoinen minä, joka häpeää kaikkea ja yrittää ohjata elämää. Se on yrittänyt korjata lapsuudenkokemuksia ja hetkittäin suorittanut äitiyttä niin, että Katriina halusi olla lasten kanssa kotona lähes taakaksi asti.

Sitten on hullunrohkea minä, joka kailotti Virtasilla ja haluaa hallita tilanteita, jos muut eivät kykene.

"Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää."

Ehkä voisi sanoa, että on myös buddhalainen minä, joka on elänyt kolme buddhalaista kautta löytääkseen elämänsä laajemmassa kehikossa. Buddhalaisuutta Katriina alkoi tutkia sen jälkeen, kun hänestä tuntui, ettei psykologinen itsensä tutkiminen vienyt enää pidemmälle.

– Mutta minä suoritin buddhalaisuutta.

Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.
Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.

Katriina esimerkiksi luuli, että parisuhde toimisi parhaiten, jos hän olisi aina tyyni ja lempeä. Äitinäkin hänen olisi pitänyt olla vain ystävällinen. Hän ei kyennyt olemaan se normaali, välillä raivokaskin äiti, joka leppyisi ja jonka kanssa asiat olisivat seuraavana päivänä taas hyvin. Jos hän raivostui, hän soimasi itseään. Miksi huudat ja riehut, sinunhan pitäisi olla edistynyt!

Lopulta hän tajusi, että jos hän jatkaisi isojen tunteiden tukahduttamista, hän vain keräisi kaunaa itseään kohtaan. Nykyään hän tutkailee suuttumisiaan kuin eilistä ukkospilveä.

– Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää. Toivon, että tyttäristänikin tulee sopivasti raivoavia äitejä, jotka ovat sitten kivoja ja ihania.

”Olen häpeäherkkä”

Katriinan työläin minä on häpeäminä. Se on vuosien varrella hävennyt perhetaustaa, omia kirjojaan, ulkonäköään ja sitäkin, että hän on julkisesti kertonut vaikeasta perhetaustastaan.

Vuonna 1998 Katriina antoi pitkän harkinnan jälkeen Yliopisto-lehteen julkaistavaksi lyhyen tekstin siitä, kuinka hän työläisperhetaustansa takia tunsi yliopistolla ulkopuolisuutta eikä hallinnut "sosiaalista koodia", joka yliopistomaailmassa vallitsi.

Monet kollegat lakkasivat tervehtimästä. Jotkut kysyivät, oliko hän masentunut vai menettänyt mielenterveytensä.

Häpeä on vähän kuin diabetes: siitä ei pääse kokonaan eroon.

Katriinalta kesti useampi vuosi toipua siitä.

– Olen häpeäherkkä, hän sanoo rauhallisesti.

Hänen persoonaansa kuuluu häpeävä minä, joka haluaisi välillä vaipua maan alle. Häpeä on kuin diabetes tai verensokerin notkahdukset: siitä ei voi päästä kokonaan eroon. Siksi Katriina on opetellut suhtautumaan häpeää aiheuttaviin tilanteisiin uudella tavalla.

Hän on alkanut ajatella, että häpeä ja syyllisyys ovatkin tärkeitä tunteita.

– Ihminen on laumaeläin. Häpeä säätelee suhdetta muihin lauman eläimiin. On jopa vaarallista, jos häpeästä yrittää päästä kokonaan eroon. Se ei onnistu. Siitä saattaa tulla häpeänpeittämisprojekti, joka voi ilmetä röyhkeytenä ja piittaamattomuutena, Katriina sanoo.

Nyt hän on tyytyväinen, että teksti julkaistiin hänen häpeästään huolimatta. Sen merkitys avautui vasta myöhemmin, sitten kun monet monet muutkin uskalsivat kertoa luokkataustaansa liittyvästä häpeästä.

Itseinhon kanssa oppii elämään

Kun Katriina kirjoitti kotona uusinta kirjaansa, hän ajatteli lukuisia kertoja: voi että mä olen paska.

Aivan kuten silloinkin, kun hän kirjoitti edellisiä kirjojaan Kaikella kunnioituksella, Vapaa nainen törmää todellisuuteen ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, edellistä Tuulikki Pietilän ja jälkimmäistä professori Laura Kolben kanssa.

Terapia-asiakkaita kohdatessaan Katriina saa olla itsekin takki väärinpäin.

Kirjoittaminen nostattaa itseinhoa. Joskus se tuntuu jopa vihalta itseä kohtaan. Niinä hetkinä Katriina surffaa netissä ja tutkii, haetaanko johonkin laitossiivoojan tai kirjanpitäjän paikkaa. Olisiko tarjolla töitä, joissa oman nimen ei tarvitse näkyä?

Ei Katriina oikeasti aio jättää kirjoittamista. Hän tietää, että noina hetkinä huonoitsetuntoinen minä on ottanut vallan.

– Se minä ei ole hyvä ohjaamaan elämääni, eikä sen pidä antaa tehdä suuria päätöksiä, Katriina sanoo.

Hän kirjoittaa edelleen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin ja torstaisin tulevat terapia-asiakkaat. Ne päivät ovat tärkeitä. Saa olla ihmisten sisäisen maailman kanssa tekemisissä.

– Saan itsekin olla takki väärinpäin, Katriina sanoo.

Kohta kuoriutuu uusi minä

Katriinan kanssa keskusteleminen on kuin raikkaan kesätuulen henkäys talviaamussa. Vaikka hän kertoo vaikeista asioista, hänessä on lempeyttä ja elämänkeveyttä. Hän ei yritä olla täydellinen. Hän haluaa muuttaa mielipiteitään, jos siltä tuntuu. Ja hurahdella. Hän on kokeillut kaikkea: suolihuuhteluja, auransa valokuvauttamista, keskusteluja näkijän kanssa.

– Eikä hävetä yhtään!

Katriina katsoo mielellään dokumentteja ihmisistä ja siitä, miten he muuttuvat. Hän suorastaan rakasti Herlinien varakkaasta suvusta kertovaa Koneen ruhtinaat -kirjaa, joka sai hänet lopullisesti tajuamaan, ettei raha tuota automaattisesti onnea.

Kirjan päähenkilön Pekka Herlinin tytär Ilona oli Katriinan kanssa yliopistossa samoilla luennoilla.

– Olimme eri puolilta yhteiskuntaa. Mutta olimme molemmat kärsineet.

"Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä ja sosiaalisina."

Viime aikoina Katriinasta on alkanut kuoriutua esiin uusi minuus. Ensimmäisen kerran 20 vuoteen hän ei opeta yliopistolla, ja Katriina Järvinen Helsingin yliopistosta vaihtuu nyt pelkkään Katriina Järviseen.

Katriina huomasi sanoneensa viime vuosina yhä useammin opiskelijoille, että "totta puhuen en ole koskaan ymmärtänyt tätä" ja "onko tämä tosiaan oikeasti näin, näin täällä väitetään". Hän alkoi ajatella itse.

Nyt hän ei enää tarvitse lähdeviitteitä sanomistensa perään. Hän ryhtyi itse auktoriteetiksi mutta varoittelee itseään rakentamasta kaikkeen kykenevää ihanneminää. Hän tietää, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen. Siksi suunnitelmat ovat välillä epärealistisia.

– Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä, sosiaalisina ihmisinä, joilla ei ole lainkaan ihmissuhdeongelmia.

Myös Katriinan avomies tulee työläisperheestä. Hänelläkin on akateeminen tutkinto. He esittävät nyt yhdessä keskiluokkaisen perheen "teatteria".

– Tunnemme olevamme amatöörinäyttelijöitä, jotka esittävät keskiluokkaisia, mutta jotka oikeasti eivät ole sitä, Katriina sanoo huvittuneena.

Kotona he eivät esitä mitään.

Heillä ei pukeuduta jouluaterialla hienoihin korkokenkiin, pukuun ja solmioon.

Silti Katriina ei koskaan arvostelisi niitä, jotka niin tekevät.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Katriina Järvinen

Syntynyt: 1962 Tampereella, asuu Helsingin Kalliossa.

Työ: Kirjailija, psykotera-peutti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi. Uusin teos Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja).

Perhe: Avomies, kaksi aikuista tytärtä.

Harrastukset: Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen, paikkojen ja asioiden tutkiminen, fyysinen ja henkinen liikkeellä pysyminen.

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti