Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen uskoo, että ihmisessä on monta minää. Hän on opetellut elämään omiensa kanssa.

Jokaisen pitäisi päästä pariksi tunniksi Katriina Järvisen sohvalle.

Saisi ojentaa jalat ja kysyä vaikka että "mitäs tämän inhottavan häpeän tunteen kanssa tehdään, koska minulla on taipumus velloa siinä"?

Saisi kokea helpotuksen tunteen, kun Katriina alkaisi kertoa, ettei taipumusta häpeään tarvitse kokonaan yrittää poistaa, sillä sitä jopa tarvitaan.

Muutaman tunnin aikana kävisi selväksi – kuten nyt tapahtuu – että tässäpä on psykoterapeutti, antropologi ja sosiaalipsykologi, joka auttaa ihmisiä suhtautumaan armollisesti itseensä. Hän on opetellut tekemään niin itsekin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Saanko esitellä monenlaiset minämme ilmestyy ensi vuoden alussa.

Hämärässä, tunnelmallisessa vastaanottohuoneessa Helsingin Katajanokalla istuu nyt kirjailija, joka uskoo, että meissä jokaisessa on monta minuutta ja minää. Ne eivät ole täydellisiä eivätkä vahingoittumattomia.

Kirjassaan Katriina kertoo, kuinka hän itse oppi elämään omien minuuksiensa kanssa.

Mekin voimme.

Kuka minä olen?

Katriina, 54, kasvoi fundamentaalisessa helluntailaisessa perheessä ja uskonyhteisössä. Perheessä oli tärkeintä kunnioittaa vanhempia. Elämänilot olivat syntiä. Katriina oli iloinen lapsi, mutta häntä kutsuttiin "surun lapseksi", koska hän ei ollut tehnyt henkilökohtaista uskonratkaisua. Sellainen vaadittiin jo lapselta. Leima jätti häneen jäljet. Hänestä tuli ikuinen altavastaaja, joka syyllistyi helposti.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi Uskontojen uhrien tuki -järjestön seminaarissa, että hänen minuutensa rajat rikottiin niin, ettei hän tänä päivänäkään tunne niitä vahvoiksi.

Isä oli saarnaaja, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Katriina teki omat valintansa. Vaikka häntä ei patistettu opin tielle, hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan yliopistoon kulttuuriantropologiaa.

Hän ymmärsi vasta myöhemmin, ettei se ollut työläisperheissä itsestäänselvyys.

– Niihin aikoihin myös Jumalan ohjaama minuus alkoi murentua minussa, Katriina sanoo.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Hän alkoi kysyä itseltään, millainen hän oikeasti halusi olla. 19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstään. Vanhemmat surivat. Katriina alkoi tutustua itseensä.

Lapsena hänen suosikkiradio-ohjelmansa oli ollut Viisasten kerho. Hän luuli, että sivistys tarkoitti nippelitietämystä ja täytti opiskelijasolunsa hyllyn kirjoilla, jotka käsittelivät Darwinin tutkimusmatkoja, jazzin historiaa tai Latinalaisen Amerikan vallankumouksia. Jonain päivänä luenkin ne, hän vakuutti itselleen.

Kun potentiaalinen poikaystävä oli tulossa käymään, hän levitteli kirjoja ympäri huonetta, yhden vessaankin. Hän oli kuullut, että kulttuuri-ihmiset lukevat jopa pöntöllä.

Poika silmäili asuntoa.

"Yritätkö tehdä minuun vaikutuksen?" hän kysyi.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Katriina ei tiennyt, kuka oli.

Säilytä kasvosi, tai…

Sitten Katriina törmäsi opinnoissaan sosiologi Erving Goffmanin teorioihin. Tämä selitti, että elämä on teatteria. Ihmisten kohtaamiset ovat kuin teatteriesityksiä, joissa kulissien, puvustuksen ja lavastuksen täytyy toimia ollakseen uskottavia. Ajatus kolahti Katriinaan.

Katriina tajusi: hän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa.

Goffmanin mukaan asiat sujuvat, jos jokainen vie rooliosuutensa läpi onnistuneesti. Aina siinä ei onnistuta, kuten Katriinan epäonnistunut kulttuurikodin rakentaminen oli osoittanut. Katriina kirjoittaa:

"Ihmislaumassa hämmennys on yhteinen uhka. Siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. On tärkeä taito auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Goffman kutsuu ’kohteliaan tarkkaamattomaksi’ sitä tapaa, jolla yritetään viestittää, ettei olla huomattu toisen ilmavaivoja tai märkiä kainaloita. Ihmisten kohtaamisessa ollaan usein heikoilla jäillä. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa show’ta, ellei se sovi tilanteen luonteeseen. Pitää säilyttää omat ja muiden kasvot."

Katriina tajusi. Hänhän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka käyttäytyä. Mutta sen hän ymmärsi jo, että työväenluokkainen tausta ja uskovaisen yhteisön tiukat normit olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin hän oli tajunnutkaan.

Vika ei ollutkaan pelkästään hänessä.

Hullunrohkea lapsi

Katriina kertoo kirjassaan traumaattisesta lapsuudenpäivästä. Hänen perheensä oli kutsuttu naapuriin, ei-uskovaisten Virtasten vieraaksi. Asiasta puhuttiin kotona huolestuneeseen sävyyn.

Virtasilla Katriinan isä todisti heti alussa uskostaan ja kutsui perheen Saalemin herätyskokouksiin. Tunnelma laski. Istuttiin hiljaa. Katriinalle oli opetettu, ettei aikuisia saanut keskeyttää, mutta nyt hänen tilaisuutensa oli tullut.

Hän lausui kirkkaalla äänellä:

"Äiti on sanonut, että Virtaset on aika kummallista väkeä."

Äiti punastui.

"Lopeta tuollaisten hullujen puhuminen, nyt kyllä olet tuhma", hän parahti.

Mutta Katriina tiesi olevansa oikeassa ja uskalsi siksi uhmata kieltoa:

"Ei ole hulluja puheita. Olet sanonut, että Virtaset on kummallista väkeä. Isäkin on sanonut. Olette monta kertaa molemmat sanoneet niin."

– Siinä puhui minun hullunrohkea minäni, Katriina sanoo nyt sohvalla.

Se minä on hänessä tallella.

Tyyneys olikin virhe

Katriinalla on monta minää. Ne ovat vähitellen oppineet tulemaan toimeen keskenään.

On huonoitsetuntoinen minä, joka häpeää kaikkea ja yrittää ohjata elämää. Se on yrittänyt korjata lapsuudenkokemuksia ja hetkittäin suorittanut äitiyttä niin, että Katriina halusi olla lasten kanssa kotona lähes taakaksi asti.

Sitten on hullunrohkea minä, joka kailotti Virtasilla ja haluaa hallita tilanteita, jos muut eivät kykene.

"Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää."

Ehkä voisi sanoa, että on myös buddhalainen minä, joka on elänyt kolme buddhalaista kautta löytääkseen elämänsä laajemmassa kehikossa. Buddhalaisuutta Katriina alkoi tutkia sen jälkeen, kun hänestä tuntui, ettei psykologinen itsensä tutkiminen vienyt enää pidemmälle.

– Mutta minä suoritin buddhalaisuutta.

Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.
Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.

Katriina esimerkiksi luuli, että parisuhde toimisi parhaiten, jos hän olisi aina tyyni ja lempeä. Äitinäkin hänen olisi pitänyt olla vain ystävällinen. Hän ei kyennyt olemaan se normaali, välillä raivokaskin äiti, joka leppyisi ja jonka kanssa asiat olisivat seuraavana päivänä taas hyvin. Jos hän raivostui, hän soimasi itseään. Miksi huudat ja riehut, sinunhan pitäisi olla edistynyt!

Lopulta hän tajusi, että jos hän jatkaisi isojen tunteiden tukahduttamista, hän vain keräisi kaunaa itseään kohtaan. Nykyään hän tutkailee suuttumisiaan kuin eilistä ukkospilveä.

– Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää. Toivon, että tyttäristänikin tulee sopivasti raivoavia äitejä, jotka ovat sitten kivoja ja ihania.

”Olen häpeäherkkä”

Katriinan työläin minä on häpeäminä. Se on vuosien varrella hävennyt perhetaustaa, omia kirjojaan, ulkonäköään ja sitäkin, että hän on julkisesti kertonut vaikeasta perhetaustastaan.

Vuonna 1998 Katriina antoi pitkän harkinnan jälkeen Yliopisto-lehteen julkaistavaksi lyhyen tekstin siitä, kuinka hän työläisperhetaustansa takia tunsi yliopistolla ulkopuolisuutta eikä hallinnut "sosiaalista koodia", joka yliopistomaailmassa vallitsi.

Monet kollegat lakkasivat tervehtimästä. Jotkut kysyivät, oliko hän masentunut vai menettänyt mielenterveytensä.

Häpeä on vähän kuin diabetes: siitä ei pääse kokonaan eroon.

Katriinalta kesti useampi vuosi toipua siitä.

– Olen häpeäherkkä, hän sanoo rauhallisesti.

Hänen persoonaansa kuuluu häpeävä minä, joka haluaisi välillä vaipua maan alle. Häpeä on kuin diabetes tai verensokerin notkahdukset: siitä ei voi päästä kokonaan eroon. Siksi Katriina on opetellut suhtautumaan häpeää aiheuttaviin tilanteisiin uudella tavalla.

Hän on alkanut ajatella, että häpeä ja syyllisyys ovatkin tärkeitä tunteita.

– Ihminen on laumaeläin. Häpeä säätelee suhdetta muihin lauman eläimiin. On jopa vaarallista, jos häpeästä yrittää päästä kokonaan eroon. Se ei onnistu. Siitä saattaa tulla häpeänpeittämisprojekti, joka voi ilmetä röyhkeytenä ja piittaamattomuutena, Katriina sanoo.

Nyt hän on tyytyväinen, että teksti julkaistiin hänen häpeästään huolimatta. Sen merkitys avautui vasta myöhemmin, sitten kun monet monet muutkin uskalsivat kertoa luokkataustaansa liittyvästä häpeästä.

Itseinhon kanssa oppii elämään

Kun Katriina kirjoitti kotona uusinta kirjaansa, hän ajatteli lukuisia kertoja: voi että mä olen paska.

Aivan kuten silloinkin, kun hän kirjoitti edellisiä kirjojaan Kaikella kunnioituksella, Vapaa nainen törmää todellisuuteen ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, edellistä Tuulikki Pietilän ja jälkimmäistä professori Laura Kolben kanssa.

Terapia-asiakkaita kohdatessaan Katriina saa olla itsekin takki väärinpäin.

Kirjoittaminen nostattaa itseinhoa. Joskus se tuntuu jopa vihalta itseä kohtaan. Niinä hetkinä Katriina surffaa netissä ja tutkii, haetaanko johonkin laitossiivoojan tai kirjanpitäjän paikkaa. Olisiko tarjolla töitä, joissa oman nimen ei tarvitse näkyä?

Ei Katriina oikeasti aio jättää kirjoittamista. Hän tietää, että noina hetkinä huonoitsetuntoinen minä on ottanut vallan.

– Se minä ei ole hyvä ohjaamaan elämääni, eikä sen pidä antaa tehdä suuria päätöksiä, Katriina sanoo.

Hän kirjoittaa edelleen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin ja torstaisin tulevat terapia-asiakkaat. Ne päivät ovat tärkeitä. Saa olla ihmisten sisäisen maailman kanssa tekemisissä.

– Saan itsekin olla takki väärinpäin, Katriina sanoo.

Kohta kuoriutuu uusi minä

Katriinan kanssa keskusteleminen on kuin raikkaan kesätuulen henkäys talviaamussa. Vaikka hän kertoo vaikeista asioista, hänessä on lempeyttä ja elämänkeveyttä. Hän ei yritä olla täydellinen. Hän haluaa muuttaa mielipiteitään, jos siltä tuntuu. Ja hurahdella. Hän on kokeillut kaikkea: suolihuuhteluja, auransa valokuvauttamista, keskusteluja näkijän kanssa.

– Eikä hävetä yhtään!

Katriina katsoo mielellään dokumentteja ihmisistä ja siitä, miten he muuttuvat. Hän suorastaan rakasti Herlinien varakkaasta suvusta kertovaa Koneen ruhtinaat -kirjaa, joka sai hänet lopullisesti tajuamaan, ettei raha tuota automaattisesti onnea.

Kirjan päähenkilön Pekka Herlinin tytär Ilona oli Katriinan kanssa yliopistossa samoilla luennoilla.

– Olimme eri puolilta yhteiskuntaa. Mutta olimme molemmat kärsineet.

"Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä ja sosiaalisina."

Viime aikoina Katriinasta on alkanut kuoriutua esiin uusi minuus. Ensimmäisen kerran 20 vuoteen hän ei opeta yliopistolla, ja Katriina Järvinen Helsingin yliopistosta vaihtuu nyt pelkkään Katriina Järviseen.

Katriina huomasi sanoneensa viime vuosina yhä useammin opiskelijoille, että "totta puhuen en ole koskaan ymmärtänyt tätä" ja "onko tämä tosiaan oikeasti näin, näin täällä väitetään". Hän alkoi ajatella itse.

Nyt hän ei enää tarvitse lähdeviitteitä sanomistensa perään. Hän ryhtyi itse auktoriteetiksi mutta varoittelee itseään rakentamasta kaikkeen kykenevää ihanneminää. Hän tietää, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen. Siksi suunnitelmat ovat välillä epärealistisia.

– Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä, sosiaalisina ihmisinä, joilla ei ole lainkaan ihmissuhdeongelmia.

Myös Katriinan avomies tulee työläisperheestä. Hänelläkin on akateeminen tutkinto. He esittävät nyt yhdessä keskiluokkaisen perheen "teatteria".

– Tunnemme olevamme amatöörinäyttelijöitä, jotka esittävät keskiluokkaisia, mutta jotka oikeasti eivät ole sitä, Katriina sanoo huvittuneena.

Kotona he eivät esitä mitään.

Heillä ei pukeuduta jouluaterialla hienoihin korkokenkiin, pukuun ja solmioon.

Silti Katriina ei koskaan arvostelisi niitä, jotka niin tekevät.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Katriina Järvinen

Syntynyt: 1962 Tampereella, asuu Helsingin Kalliossa.

Työ: Kirjailija, psykotera-peutti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi. Uusin teos Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja).

Perhe: Avomies, kaksi aikuista tytärtä.

Harrastukset: Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen, paikkojen ja asioiden tutkiminen, fyysinen ja henkinen liikkeellä pysyminen.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä
 

Ufoja, maailmanvalloitusta. aivojumppaa ja vetreämmät sormet. Kari Lahti on löytänyt tietokonepeleistä huvia ja hyötyä.

Espoolainen Kari Lahti aloitti tietokonepelaamisen jo parikymmentä vuotta sitten. Silti hän pitää itseään pelaajana aloittelijana.

– Pelasin yli kymmenen vuotta pelkästään Civilization 2 -peliä. Vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen aloin tutustua peleihin laajemmin.

Kari on innokas tieteiskirjallisuuden harrastaja, mikä heijastuu hänen pelimakuunsakin. Science fiction -maailmaan sijoittuvat erilaiset toiminta-, seikkailu- ja strategiapelit ovat nimittäin Karin suosikkeja.

– Pelaaminen kannattaa usein aloittaa sellaisista peleistä, joiden aihepiiri kiinnostaa oikeassa elämässäkin, Kari neuvoo.

Kone maksaa, pelit eivät

Kari käyttää pelaamiseen tehokasta pöytäkonetta, mutta hänellä on myös pelikäyttöön soveltuva kannettava. Sitä hän käyttää esimerkiksi käydessään kirjastoissa esittelemässä pelejä senioreille. Kannettavan tietokoneen hinta on noin tuhat euroa, pöytäkoneen muutaman satasen vähemmän.

– Tärkeintä on, että koneessa on hyvä näytönohjain ja tehokas prosessori. Kun ne ovat kunnossa, ovat muutkin ominaisuudet yleensä hyvällä tolalla.

Uudet pelit ovat melko kalliita, noin 60–70 euroa, mutta niiden hinta laskee ajan myötä. Kari ostaa pelinsä Steam-verkkokaupasta, jonka alennusmyynneistä hiukan vanhemman suosikkipelin voi saada vitosella.

– Minulla ei ole mikään kiire saada pelejä heti niiden ilmestyttyä. Odotan rauhassa, että hinta laskee. Minulle se on kuitenkin uusi kokemus, kun alan sitä pelata. Odottamisessa on sekin etu, että pelissä mahdollisesti olleet tekniset ongelmat on ehditty korjata.

Monenlaista kehitystä

Pelaamisen aloittaminen voi olla hankalaa, mutta harjoittelemalla oppii. Samalla voi löytää itsestään aivan uudenlaista osaamista.

– Ensimmäisen räiskintäpelin aloittaminen oli hankalaa. Pelihahmon ohjaaminen vaatii näppäimistön ja hiiren yhtäaikaista käyttöä. Aluksi jouduin aina katsomaan sormiani, mikä haittasi pelissä etenemistä. Hiljalleen kuitenkin opin, ja sorminäppäryys kehittyi. Aloitin samaan aikaan sormijumpan, ja nyt käteni toimivat paljon paremmin kuin ennen.

Sormien lisäksi pelit pakottavat käyttämään aivoja, oppimaan uutta ja muistamaan asioita.

– Minua kiinnostavat pelit, joissa ajattelu on vahvasti mukana. Olen kai sitä porukkaa, joka pelaa keskivertoa hankalampia pelejä.

Näin Kari kertoo suosikkipeleistään:

Civilization 5

Aloitin pelaamisen noin 20 vuotta sitten Civilization 2 -pelillä. Pelasin pelkästään sitä yli 10 vuotta. Muutama vuosi sitten siirryin Civilization 4 -peliin, ja pari viimeistä vuotta olen pelannut tätä vitosta.

Pelin ideana on johtaa omaa valtakuntaa mahdollisimman menestyksekkäästi kehittämällä sen taloutta, teknologiaa ja kulttuuria. Aiemmin asevoimilla oli tärkeä rooli pelissä, mutta Civilization 5:ssa voi voittaa käymättä valloitussotia.

Peli vaatii strategista ajattelua ja aikaa. Lyhytkin peli vie helposti 12 tuntia. Yhtä kyytiä peliä ei ole pakko pelata, sillä sen voi tallentaa haluamaansa kohtaan ja palata pelin ääreen vaikka viikon kuluttua.

Civilization 5 on saatavilla PC:lle ja Macille.

Mass Effect

Pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta, ja sen takia poikani suositteli minulle Mass Effect -peliä. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailman ovat valloittaneet ulkoavaruuden asukkaat. Vaikka juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, on pelissä paljon tarinallisuutta. Pelin aikana tehtävät valinnat ja päätökset vaikuttavat juonen kulkuun ja lopputulokseen.

Mass Effect oli ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin. Opettelin ohjaamaan pelihahmoani hiirellä ja näppäimistöllä, ja se vei aikaa. En edes tiedä kuinka pitkään pelin läpäiseminen kesti.

Peli on saanut kaksi jatko osaa, Mass Effect 2 ja 3. Niitä en ole vielä pelannut läpi.

Mass Effect on saatavilla PC:lle ja Xbox-pelikonsolille.

Dead Space

Dead Space on avaruuteen sijoittuva räiskintäpeli.

Sen juoni paljon yksinkertaisempi kuin Mass Effectissä, eikä pelaaja pysty samalla tavalla vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Peli on kuitenkin hienosti tehty ja hyvin viihdyttävä.

Dead Space on saatavilla PC:lle, Xboxille ja Playstationille.

XCOM Enemy Unknown

XCOM kertoo ufojen valtaamasta maasta, jossa pelaajan tehtävä on johtaa avaruusolentoja vastaan taistelevaa sotilasjoukkoa. Sotilaat kehittyvät pelin aikana paremmiksi. Jos sotilas kuolee, tilalle on otettava alokas. Pelisysteemi kannustaa pitämään sotilaista hyvää huolta.

Peli on vuoropohjainen, eli sitä pelataan vähän kuten shakkia: Ensin pelaaja tekee omat siirtonsa, ja sen jälkeen tietokone tekee omansa. Vuoropohjaiset pelit sopivat hyvin senioripelaajille, sillä näissä saa rauhassa tehdä omat valintansa. Reaaliaikaisissa peleissä tulee helposti kiire, kun pelin tapahtumiin on reagoitava välittömästi. Civilization-pelisarja on samaan tapaan vuoropohjainen.

XCOM Enemy Unknown on saatavilla PC:lle, Macille, Xboxille ja Playstationille.