ET:n toimittaja Kristiina Dragon on evakon lapsi, jonka mielestä nykypäivän pakolaisuutta voi oppia ymmärtämään. Myötätuntoa voi harjoitella vaikka kirjoista ja elokuvista. 

Mikä tässä kansainvaelluksessa on yllättänyt eniten? Sekö, että EU-maat nokittelevat toisilleen? Vai se, että rasismista on tullut salonkikelpoinen näkökulma?

Törkeinkään vihanlietsonta ei ole yllätys, koska näiden "huppupäiden" esi-isät olivat äänessä jo silloin, kun Karjalan evakkoja asutettiin. Sodan jaloista paenneita kiusattiin ja solvattiin, vaikka he edustivat samaa kansaa, kieltä ja kulttuuria. Tiedän, koska olen evakon lapsi.

Ennakkoluulot kumpuavat aivojen alkukantaisista osista, mutta aivojaan voi myös jumpata ja myötätuntoa harjoitella.

Paras lääke vieraan pelkoon on tottumus.

Täältä pääkaupunkiseudulta on tietysti helpompi huudella. Muunkielisten osuus Helsingin väestönkasvusta on jo pitkään ollut yli 60 prosenttia.

Ihmeteltävääkin riittää. Kun Agricolan kirkko Helsingissä taannoin avattiin hätämajoitustilaksi, nuori pappi sanoi aika hauskasti, että "päästään oikeisiin töihin". Mutta joillekin tämän kaltainen lähimmäisenrakkaus on ollut riittävä syy erota kirkosta.

Oma lukunsa ovat hyvät ihmiset, jotka omastakin mielestään ovat erityisen hyviä. Ne, jotka paasaavat enemmän kuin tekevät.

Arvostan vapaaehtoisten uurastusta. Lasten puuhakassien täyttäjiä ja juristi Saku Timosen kaltaisia ihmisiä, jotka oikovat verkkokeskustelujen villeimpiä väitteitä faktatiedolla.

Kokonaisuuden kannalta monet kauniit eleet ovat kuitenkin vain puuhastelua, koska nykyiset ihmismassat ovat jonkun suuremman alkusoittoa.

Kaikkia emme voi auttaa.

Nuorten miesten äitinä en tosin pelkää tippaakaan näitä tikun nokkaan nostettuja "nuoria miehiä".

Mutta sitä pelkään, että avainasemassa olevat järjestely- ja vastaanottokeskukset tyrivät. Jos niille ei taata riittävästi työkaluja, ongelmat leviävät ja kertautuvat.

Yt-neuvottelujen rampauttamassa Suomessa on totuttu kuulemaan vaatimus aiempaa  ketterämmästä työkulttuurista. Toivottavasti tuo ketteryys ulottuu myös pakolaistilanteen juridiseen hoitoon, etteivät hylättyjen valitukset tuki tuomioistuimia.

Keskity plussiin

Todellisen hädän seulominen – ja turvapaikan saaneiden auttaminen – vaatii erikoisosaamista, mutta Suomen kaltainen koulutuksen mallimaa pystyy siihen vähän rapakuntoisenakin. Työllistävä vaikutuskin on huomattava. Ainakin poliisien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien tarve on huutava.

Uskon, että kotouttamista voi nopeuttaa. Ja kaikenlaista pitää myös vaatia. Kun muuttaa uuteen maahan, pitää ymmärtää historiasta, kielestä ja kulttuurista, vaikka arvostaa omaansa.

Katson Tilastokeskuksen ulkoseinässä juoksevia numeroita: pian meitä on 5,5 miljoonaa. Jos homma hoidetaan hyvin, uudet tulokkaat vauhdittavat kotimarkkinoita ja tasapainottavat vääristynyttä ikäpyramidia. Kunhan turha byrokratia kitketään (itsenäisen) työllistymisen tieltä.

Uskon, että valtaosaa maahanmuuttajista yhdistää rohkeus, neuvokkuus ja aloitteellisuus.

Pakko sanoa vielä tämä – erityisesti niille, joiden mielestä monet turvapaikan hakijat eivät ole tarpeeksi kärsineen näköisiä, hiuksetkin niin mallillaan. Kyllä ripaus eteläisiä geenejä tekee hyvää tälle ohuttukkaiselle ja haljulle kansalle jo esteettisessä mielessä.

Toisen silmin

Suomalaisia tunnetusti kiinnostaa, mitä muut ajattelevat meistä. Nyt tiedämme, että Suomi vetää puoleensa erityisesti irakilaisia, koska heitä on täällä jo ennestään paljon. Mutta onko arveluttavaa, että maahanmuuttajat rakentavat pieniä yhteisöjään yhteiskunnan sisälle?

Toisaalta, niinhän on tehty aina.

Silloinkin, kun suomalaiset muuttivat parempien olojen perässä Ruotsiin. Ja vielä aiemmin, Ameriikan raitille.

Entä mitä tuumailee Suomessa vellovasta vihapuheesta muuan haluttu siirtolainen, aito jenkki, Technopoliksen toimitusjohtaja Keith Silverang? Hänen mielestään Suomessa ei ole perusteita rasistiseen yhteiskuntaan, koska täältä kansakunnalta puuttuu perusasenne: olemme muita parempia. Suomalaiset ovat nöyrää porukkaa. Suomelta puuttuu myös pitkä ja loistava historia, jossa on valloitettu paljon muita maita.

Suomalaiset ovat olleet köyhiä eikä kauan ole siitäkään, kun suomalaiset itsekin olivat pakolaisia. 

Tuostakin joku kiihkoisänmaallinen ottaa varmaan nokkiinsa.

 

Lähteet: Talouselämä 31/2015

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Teoksia pakolaisuudesta

ROMAANIT

Vastaanottokeskuksen arkea

Anna Mari Marttisen romaanin Vapaa (Tammi, 2015) tapahtumat sijoittuvat Lappeenrannan vastaanottokeskukseen, Konnunsuon entiseen vankilaan, jossa Marttinen itse on toiminut suomen kielen opettajana. Juuri sen vuoksi hänen kerrontansa ja koko turvapaikkaprosessin kuvaus on niin yksityiskohtaista ja uskottavaa. 

Romaani kertoo kidutetusta, Irakista paenneesta kolmekymppisestä miehestä. Siitä, miten outona ja pelottavana hän kokee Suomen. Miten ahdistava on talvisen maiseman autius, ja miten valtavan hieno on yksikin edistysaskel, yksikin suomen sana, joka aukeaa. Yksikin kannustava ihminen.

Rakkauskirjeen matkassa

Abbas Khider on Saksaan juurtunut ja saksaksi kirjoittava irakilainen, joka aikanaan virui Saddam Husseinin vankiloissa. Hänen romaaninsa Kirje Munakoisotasavaltaan (Lurra, 2015) kuvaa – mustalla huumorilla maustaen – mitä kaikkea bisnestä pakolaisuus synnyttää, esimerkiksi epävirallisen postireitin. Muuan rakkauskirje kulkee Libyasta Bagdadiin monen maan, kulkuneuvon ja käden kautta. Ja jokainen salaisen viestin surkuhupaisa, sorrettu ja laskelmoiva kuljettaja kertoo oman tarinansa. Viimeisellä pysäkillä odottaa melko karmaiseva yllätys.

DOKUMENTAARINEN TEOS

Salakuljettajien armoilla

Henkensä edestä ihminen on valmis mihin tahansa, esimerkiksi kaivautumaan auton istuimen toppauksiin. Pirullisen notkeita ovat myös ihmissalakuljettajat. Italialaisen kriminologin Andrea Di Nicolan ja toimittaja Giampaolo Musumecin kirja Kuoleman matkatoimisto (Arthouse, 2015) on hyytävän viihdyttävä raportti siitä, mitä Euroopan reunoilla tapahtuu.

Kirja listaa myös tapoja, joilla pakolaisvirrat saataisiin tukittua. Parhaat tehot saadaan aikaan, jos EU-maat toimivat yhdessä. Nyt tapahtuu juuri päinvastoin ja kaikkein eniten tästä hajanaisuudesta hyötyvät rikolliset.

ELOKUVAT

Uusi karu alku

Jacques Audiardin pakolaiskuvaus Dheepan voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon muistakin ansioistaan kuin kipeästä ajankohtaisuudestaan. Se kertoo Sri Lankan tamilipakolaisista, jotka muodostavat "valeperheen" päästäkseen taisteluja turvaan Eurooppaan. He päätyvät Ranskaan, omalla tavallaan ojasta allikkoon: uppo-oudolle kielialueelle ja rikollisten hallitsemaan lähiöön. Mutta silti tarina on kaikessa karuudessaan kohottava.

Lähdetty on ennenkin

Wilhelm Mobergin klassikko Maastamuuttajat vakuuttaa sekä kirjana ja elokuvana. Ruotsin kivisiltä pelloilta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan henkensä kaupalla seilaavan perheen kokemuksissa on jotakin yleispätevää. Siinä, miten uuden maailman stressi ravistelee myös läheisiä ihmissuhteita. Vaikka kaikki pikku hiljaa asettuu uomiinsa, ikävä synnyinmaahan kalvaa perheen äitiä kuolemaan saakka. Mobergin kirjaan perustuu myös Abba-miesten säveltämä hittimusikaali Kristina från Duvemåla.

Voitot ja tappiot ovat maustaneet Matti Koverolan 40-vuotista yrittäjätaivalta. Eläke on pieni ja elämä on jatkuvaa taiteilua.

Keskellä yötä, keväällä 1976, Matti Koverola herätti vaimonsa. Mies oli jo pitkään miettinyt, millainen kannatin toimisi parhaiten hänen suunnittelemassaan hyllyssä.

Pikkutuntien hiljaisuudessa ajatus kirkastui. Menestyksen avain olisi metallilangasta taivutettu kannatin, joka tukisi hyllyä myös sivusuunnassa. Hyllyvälin voisi vaihtaa helposti ja nopeasti. Idea piti heti kertoa vaimolle.

– Opiskeluaikana olin muuttanut monta kertaa ja tiesin, että tarve helposti kasattaville huonekaluille oli suuri. Siksi erikoistuin opiskelijamarkkinoihin, Matti kertoo.

Lahjat ja luovuus likoon

Puusepänverstaansa Matti Koverola oli perustanut vuotta aiemmin, 1975, kerättyään ensin pääomaa insinöörintyössä.

Pesti liikkuvan kaluston virransyöttöjärjestel­mien maahantuonnin parissa oli ollut kiintoisa. Silti Matista oli usein tuntunut, ettei elämä voisi olla pelkkää rahan perässä juoksemista.

Hän halusi panna lahjansa ja luovuutensa intohimoisesti likoon ja olla oman itsensä herra.

– Kätevät kädet perin isältäni, ja rakentelu oli tuttua pikkupojasta saakka. Tyypillisesti asiat karkaavat käsistäni, Matti virnistää.

Niin kävi hyllynkin kanssa. Ruuvariksi nimetystä hyllystä tuli menestys. Huonekaluliike Asko otti tuotteen valikoimiinsa. Tehdas Forssan Tammelassa työllisti 25 henkeä, ja merkillä oli oma myymälä Helsingissä ja Tampereella.

– Ensimmäinen vaimoni teki merkittävän työn yrityksen kehittämisessä. Vuonna 1975 syntynyt tyttäremme ja 1982 syntynyt poikamme kasvoivat perheyrityksen helmoissa. Olimme vahva yrittäjäperhe, ja elämä oli työntäyteistä, Matti muistelee.

"Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta."

Myydä vai ei

Menestys toi vaurautta, jonka kartuttamiseen Matilla oli niksinsä. Liiketoiminnan alkuvaiheista saakka hän oli oivaltanut kouluttautumisen merkityksen. Pelkkä hittituote ei johtaisi toivottuun kasvuun, jos yrittäjältä uupuisi talous- ja henkilöstöhallinnon osaaminen.

– Kävin yliopistojen sekä työ- ja elinkeinokeskuksen kursseilla. Johtamisessa sovelsin joustavaa tiimi-organisaatiomallia, joka oli uusi 1980-luvulla. Hallinto oli avointa ja läpinäkyvää. Liiketoiminta kukoisti.

1980-luvun puolivälissä Matti sai kirjeen. Huonekaluvalmistaja Lundia tarjoutui ostamaan Ruuvarin summalla, josta ei kannattanut kieltäytyä. Silti päätös askarrutti. Miten elämä lutviutuisi kaupan jälkeen, kun yritykseen oli sijoittanut aikansa, lahjansa ja tarmonsa?

– Kirjeessä oli liimatarra ja lätkäisin sen ikkunaan. Vitsillä heitin, että jos tarra pysyy ikkunassa, myydään firma. Ajattelin, ettei se kuitenkaan pysy, mutta pysyihän se.

Rahaa kuin roskaa

Matti aloitti myyntineuvottelut, ja reilun vuoden kuluttua kädessä oli kannattava sopimus. Joulukuussa 1987 Ruuvari siirtyi Lundian omistukseen.

– Kahteen viikkoon en viitsinyt sängystä nousta. Olisin voinut saada päivän kulumaan vain juomalla Koskenkorvaa. Tyhjyydentunne oli valtava, vaikka rahaa oli paljon.

Yrityksestä luopuminen koetteli myös lapsia. He olivat ihmeissään, kun vanhemmilla ei enää ollut kiire töihin.

Hiljalleen perhe pääsi uuden elämän makuun, ja Matti ryhtyi hyödyntämään osaamistaan tar­joamalla konsultti- ja koulutuspalveluita.

– Vietin yli puolet vuodesta tien päällä, kysyntä oli suurta. Hienointa oli, kun rasvanahkainen konepajayrittäjä ymmärsi, miten liiketoimintasuunnitelmat, analyysit ja strategiat liittyvät omaan yritystoimintaan. Kaikki ei ratkea sillä, että painetaan entistä enemmän duunia ja kuvitellaan kaiken järjestyvän omalla painollaan. Jos jokin on pielessä, on muutettava suuntaa tietoisesti, Matti sanoo.

"Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään."

Elämän suurin erehdys

Samaan aikaan, kun konsultti auttoi muita menestymään, hän teki itse elämänsä erehdyksen.

– Ryhdyin kiinteistösijoittajaksi. Sekaannuin alaan, josta en ymmärtänyt mitään.

Matti sijoitti suuria summia ja rakennutti neljän miljoonan markan hallin, jota vuokrasi pienyrittäjille. 1990-luvun lamassa yritys toisensa jälkeen kaatui, ja halli tyhjeni. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin 1,2 miljoonalla markalla. Muidenkin sijoituskohteiden arvo romahti.

– Olin rahaton, veloissa korviani myöten, Matti hymähtää.

Omaisuuden menetys oli valtava isku, mutta samoin oli käynyt monelle muullekin. Vertaillessaan Kauppalehden protestilistaa ja Helsingin Sano­mien kuolinilmoituksia, Matti huomasi yhteyden.

– Halusin auttaa omaisuutensa menettäneitä yrittäjiä, ettei kenenkään tarvitsisi ampua itseään. Kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttilan avustuksella aloin ajaa ylivelkaantuneiden asiaa.

– Jälkikäteen huomaan, että yrityksen myymisestä seurannut tyhjyys oli pahempaa kuin omaisuuden menettäminen. Ei auttanut katkeroitua vaan puskea eteenpäin. Olen Karjalan evakoiden jälkeläinen, joten suvussani on ennenkin menetetty kaikki. Tämä ajatus toi suhteellisuudentajua.

Uupunut ja hukassa

Kesällä 1993 Matti perusti Ristiinan yrityskoulutuskeskuksen, joka toimi ensisuojana konkurssin tehneille yrittäjille. Mukana oli yhteistyökumppaneita ja rahoittajana Raha-automaattiyhdistys.

– Neljä vuotta annoimme kriisiapua kymmenille saman kohtalon kokeille perheille.

Keskuksen yhteydessä toimi puusepänverstas Ekofakta, jossa valmistettiin Matin kehittämiä puupakkauksia konjakille ja koruille.

– Neuvottelin jatkuvasti rahoituksesta, mutta kovasta ponnistelusta huolimatta idea ei saanut tuulta. Toiminta kuitenkin pyöri pienimuotoisesti, Matti kertoo.

Ristiinan projekti päättyi. Kariutuneiden rahoitusneuvottelujen jälkeen Matin voimat hiipuivat.

– Juhannuksena 1999 takkini oli tyhjä. Kuntoni romahti. Sairastuin kakkostyypin diabetekseen, ja pitkä liittoni kariutui. Omaa tyhmyyttäni sekin. Minuun iski jonkin sortin viidenkympin villitys. Olin hukassa ja mietin, mihin suuntaan jatkan.

Eläke ei meinaa riittää

Liikesuhteidensa ansiota Matti sai hyvän myyntityön huonekalualalta ja pääsi jälleen leivänsyrjään kiinni. Elämää sulostutti myös rakkaus.
Voimien elvyttyä virisi liikeidea. Riskeistä huolimatta yrittäjyys veti jälleen puoleensa.

Syksyllä 2004 Matti vuokrasi Hyvinkäältä pienen verstaan, nikkaroi tarvittavat koneet ja ryhtyi takomaan puukkoja isänsä oppien mukaisesti. Ensimmäinen talvi Matias-Puukoksi nimetyssä verstaassa oli työteliäs, seuraava kesä sitäkin vilkkaampi.

– Nautin joka hetkestä Helsingin Kauppatorilla, kun ihmiset pysähtyivät kojulleni ihastelemaan puukkojani. Kauppa kävi yllättävän hyvin.

Kymmenen vuotta Matti takoi talvet puukkoja ja kesät myi niitä. Vuoden 2014 alussa mies jäi eläkkeelle.

– Kuvittelin aina viettäväni eläkepäiviä Ruuvarin myyntivoittojen turvin, mutta toisin kävi. Eläkkeen pienuus on yllättänyt minut. Elämä on jatkuvaa taiteilua, että saa rahat riittämään. Kun siinä onnistuu, on voittajafiilis.

– Sitä paitsi kaverit ovat todenneet, että olin aikamoinen öykkäri, kun minulla oli rahaa, taloja, autoja ja purjevene, Matti kertoo.

Niukkuudesta huolimatta Matti toteaa olevansa rikkaampi kuin valtaosa maailman ihmisistä. Kaiken arvoa ei voi mitata rahassa.

– Kaipaan rahakkaampia aikoja, mutta osaan nauttia sinisestä järvenselästä, kauniista maisemasta, musiikista, kirjoista ja keskusteluista, Matti Koverola kertoo.

– Onnea ei tosiaankaan voi ostaa. Rahalla saa hyvän jäljitelmän, mutta siihen kyllästyy. Vaikeuksista on mentävä eteenpäin, ­yksin ei saa jäädä.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita.

Matti Koverola x 3

  1. Syntynyt 1947 Nokialla. Asuu Hyvinkäällä avopuolisonsa kanssa. Kaksi aikuista lasta.
  2. Yrittäjä, insinööri, eläkeläinen. Kehitti menestyneen Ruuvari-hyllyn, jonka Lundia osti päästäkseen eroon kilpailijasta.
  3. Harrastaa laihduttamista, lukemista, kokkaamista.

Matin selviytymiskeinot x 3

  1. Luon oman polun. En tee niin kuin on aina tehty.
  2. Torjun katkeruuden. Kannan itse vastuun ratkaisuistani.
  3. Katson eteenpäin. Vanhoja virheitä ei kuitenkaan kannata toistaa.

Pirkko Arstila teki mielikuvareissun Bangkokiin matkamuistotyynyä pöyhiessään. Thaisilkkibuumi saapui aikoinaan Suomeenkin Amerikan mailta, mutta millainen mies oli silkit länsimaihin tuonut James Thompson? 

"Usein jonkin esineen kosketus herättää häivähtävän muiston, kuin näkisi kalan hopeisen kyljen välähdyksen sen kääntyessä tummassa vedessä.

Olin pöyhimässä sohvan silkkityynyä – jonka olin juuri istunut lyttyyn – ja äkkiä olinkin Bangkokissa. Muistin Johnsonin silkkiliikkeen ja omistajan mystisen katoamisen. Nykyään thaisilkit ovat turistille helppoja matkamuistoja, mutta oli aika, jolloin ne olivat länsimaissa täysin tuntemattomia. Niiden suosiosta on kiittäminen amerikkalaista seikkailijaa James H.W. Thompsonia.

Thompson asettui sodan jälkeen Thaimaahan ja ihastui sateenkaaren väreissä välkkyviin, ihanan rouheasti kudottuihin kankaisiin, joita köyhät perheet louskuttivat kangaspuissaan kaukaisissa kylissä ja Bangkokin köyhillä kujilla. Kutojat itse eivät tahtoneet uskoa, että ulkomaalainen ”farangi” voisi olla kiinnostunut heidän kankaistaan.

"Alkoi mieletön buumi. Suomessakin joka naisella piti olla thaisilkkinen kotelomekko."

Thompson otti silkkitilkkuja mukaansa Yhdysvaltoihin ja näytti niitä Voguen päätoimittajalle. Tämä hurahti täydellisesti – ah! ja oh! – ja julkisti ne näyttävästi muotisivuilla. Silkit päätyivät miltei pääosaan vuonna 1956 ensi-iltansa saaneeseen elokuvamusikaaliin Kuningas ja minä, jossa kaljupää säihkypöksy Yul Brynner komisteli Siamin kuninkaana.

Alkoi aivan mieletön thaisilkkibuumi. Suomessakin joka naisella piti olla ainakin yksi thaisilkkinen kotelomekko.

Thaisilkkien lisäksi Thompson pelasti myös vanhat thaitalot, joita uutta ja länsimaista halunneet paikalliset eivät enää arvostaneet. Ne oli koottu ilman naulan naulaa ja edustivat taidokasta puusepäntaitoa.

Taloja voitiin myös siirtää ja rakentaa uudelleen. Thompson rakennutti itselleen puretuista taloista kodin Bangkokin keskustaan kanavan eli ”kongin” varrelle. Hän sisusti kotinsa vanhoilla thaimaalaisilla taide-esineillä. Sellaista ei ollut ennen nähty, ja Thompsonista tuli legenda jo eläessään.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet?

Miehellä oli jamesbondimaisen hämärä menneisyys, josta huhuttiin kaikenlaista. Vuonna 1967 hän oli viettämässä viikonloppua vuoristossa ystäviensä kanssa. Lounaan jälkeen muut vetäytyivät päiväunille, mutta 61-vuotias liikemies jäi yksin verannalle. Jälkikäteen toiset muistivat kuulleensa aurinkotuolin jalan raapaisun lattiaa vasten.

Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Tuolilla roikkui puvun takki. Tupakat ja sytytin lojuivat pöydällä. Muut henkilökohtaiset tavarat olivat tallella.

Siepattiinko Thompson? Söikö tiikeri hänet? Kenties asialla olivatkin marsilaiset!

Thompsonin takia Aasiassa toteutettiin sen ajan suurin etsintäoperaatio, mutta turhaan. Tähän päivään mennessä mitään uutta ei ole paljastunut.

Mutta käykää ihmeessä silkkimiehen kotimuseossa, jos liikutte Bangkokissa. Siellä leijuu hurmaava, ajaton idän tunnelma, josta voi aavistaa millaista kaupungissa oli ennen pilvenpiirtäjiä ja turisteja. Tummat, kiiltävät tiikkilattiat hyväilevät jalkapohjia, olohuoneessa silkkisohvat odottavat isäntäänsä.

Kietoutukaa thaisilkkiin. Mystiikka tulee kaupan päälle."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 1/2017

Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. Pääset tutustumaan digilehteen klikkaamalla tästä

oikeudenmukaisuutta

Nämä ovat Li Anderssonin lempipaikat Turussa

Kiitos Li ja Siv. Upeita ihmisiä! En muista koska viimeksi olisin lukenut äidin mielipiteen tyttärestään, jossa kiittää tätä vähempiosaisten aseman puolustamisesta. Hienoa, että Li jaksaa puuttua epäkohtiin, vaikka selvästi saa eduskunnan kyselytunnilla nuivaa ja ylimielistä kohtelua osakseen. Jaksa Li, jaksa. Asiaosaamisesi on huikeaa ja uskallat ottaa kantaa. Syvin kunnioitukseni!
Lue kommentti

Jaana Boström luuli, ettei hänen lapsensa koskaan puhuisi tai kävelisi. Nyt niin Jaana kuin poika käyvät töissä.

Kukaan ei virkkonut mitään, mutta synnytyssalissa kävi sipinä ja supina.

Jaana Boströmin, 57, esikoinen annettiin hetkeksi hänen rinnalleen, mutta pian poika vietiin isänsä kanssa lääkärin luo. Jaana jäi toipumaan sektiosta tietämättä, mistä oli kyse.

Jaana oli käynyt raskauden aikana seulontatutkimuksissa, eikä niissä löytynyt mitään. Kolme viikkoa ennen synnytystä hänet oli otettu kuitenkin osastolle muun muassa si­kiön pienuuden vuoksi. Silloinkaan hänelle ei ollut sanottu mitään suoraan, mutta merkkejä tulevasta oli.

– Minulle esimerkiksi kerrottiin, että lapsen nimen piti olla valmiina ennen synnytystä. Ajattelin silloin, ettei asia murehtimalla parane, muistelee Jaana.

Diagnoosi tuli kolmen päivän päästä Jerin syntymästä: vaikea-asteinen Downin syndrooma. Lääkärin mukaan poika ei ehkä koskaan kävelisi tai puhuisi.

Tärkeää: Oletko omaishoitaja? Muista nämä ”bonustuet”

Takaisin töihin

20 vuotta myöhemmin Jaana istuu iloisena Loimaan seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n toimistolla, jossa hän työskentelee omaistoiminnan ohjaajana.

Hän on tehnyt nyt reilun vuoden töitä oltuaan 19 vuotta kotona Jerin kanssa, ensin hoitovapaalla ja sitten omaishoitajana. Omaishoitaja Jaana on vieläkin, mutta työelämään hän on voinut palata.

Vastoin ennusteita Jeri oppi kävelemään ja puhumaan. Hän käy töissä kehitysvammaisten toimintakeskuksessa, ja lähivuosina on tiedossa muutto omaan kotiin.

Tarmokkaana ihmisenä Jaana on painanut eteenpäin miehensä Bussen tukemana, vaikka omaishoitajan arki on ollutkin raskasta.

"Omat lapset pakottivat
siihen, että täytyy
jatkaa eteenpäin."

Kaksi kertaa hän on ollut äärirajoilla. Ensimmäinen tilanne tuli hiukan sen jälkeen, kun 4-vuotias Jeri oli saanut pikkusiskon, Taran.

– Isäni kuoli pian ristiäisten jälkeen. Mieheni lähti suoraan isäni hautajaisista työmatkalle Saksaan, jäi siellä auton alle ja mursi luitaan.

Kolmen viikon päästä siitä Jaanan äidin sisko kuoli liikenneonnettomuudessa. Äiti oli lohduton menetettyään kaksi tärkeää ihmistä.

– Silloin ei voinut muuta kuin vain keskittyä hoitamaan asioita. Omat lapset tavallaan pakottivat siihen, että täytyy jatkaa eteenpäin.

Oletko tietämättäsi omaishoitaja? Tee testi!

Itkun paikka

Toinen tiukka tilanne oli, kun Jerellä  diagnosoitiin 12-vuotiana harvinainen Perthesin tauti, joka surkastuttaa lonkkaa. Isku oli kova, koska Jeri oli hyvin liikunnallinen.

– Itkin ja itkin. Sanoin miehelleni, että tämä on niin väärin. Oliko näin pakko käydä leikkipuiston kiipeilykingille?

Taudin eteneminen on nyt pysähtynyt. Jeri käy fysio- ja allasterapiassa.

Jerillä on myös ykköstyypin diabetes. Se on vaikeuttanut muuttamista omaan asuntoon, koska Jerillä täytyy olla lähellä joku, joka osaa laskea hiilihydraatit ja annostella insuliinit. Loimaalle on onneksi tulossa uudenlaisia tuettuja asuntoja, joihin Jerikin toivottavasti pääsee.

Suosittelemme: Kehitysvammaisen Topin mummo: ”Jotkut ajattelevat, että poika on iso ja paha"

Auttaminen palkitsee

Jaana oli jo pitkään tehnyt vapaaehtoisena työtä omaishoitajien parissa, ennen kuin hän siirtyi palkkatyöhön. Työssään hän nauttii erityisesti siitä, että saa auttaa muita.

Aamuisin Jaana heittää ensin Jerin toimintakeskukseen ja menee sitten töihin. Työelämään paluu on ollut yllättävän helppoa.

– Tämä homma on lähtenyt ihan hyvin pyörimään, Jaana hymyilee.

Katso: Omaishoitaja Ilkka Pirhosen blogin löydät täältä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys 4/2015 -lehdessä.

  1. Penkkiurheilu
    Jaana seuraa intohimoisesti Biisonit-koripallojoukkuetta. Sama faniporukka käy jatkuvasti matseissa ja luo hienoa yhteisöllisyyttä.
  2. Aktiivisuusranneke
    Ranneke kertoo muun muassa askeleet ja motivoi liikkumaan.
  3. Puutarha
    Puutarhan hoito on palkitsevaa, koska siinä näkee työnsä tulokset niin selvästi.
  4. Vertaisryhmät
    Vertaisryhmistä saa voimaa ja positiivisuutta. "Helpottaa huomata, ettei ole yksin asioidensa kanssa."
  5. Positiivisuus
    Kannattaa etsiä harmillisista asioista positiivisia puolia. Ainakin yksi sieltä aina löytyy!