Runoilija Aulikki Oksanen on ylpeä uudesta kokoelmastaan Helise taivas. Viidenkymmenen vuoden aikana tapa kirjoittaa on pysynyt saman. Katso video!

"Helise, taivas -kokoelmaan on valittu parhaat runoni 50 vuoden ajalta. Useimmat runoista ovat hyvin omakohtaisia ja niiden tunnelmat liikkuvat valoisasta pimeään ja kuiskauksesta huutoon. Keskeisiä aiheita ovat luonto, rakkaus, ihmisarvo ja elämän taistelu.

Toivoisin kirjani päätyvän kaikenlaisten ihmisten käsiin. Olin juuri Joensuun laulumailla, missä koko yleisö lauloi laulajien mukana Sinua, sinua rakastan. On hienoa saada vastakaikua, ja nyt saan sitä myös näistä uusista, 2000-luvun runoista.

Viidessäkymmenessä vuodessa kirjoittamisen tapani ei ole muuttunut. Kirjoitan runot ensin käsin, siellä, missä runon syntyprosessi alkaa. Runo voi lähteä liikkeelle keittiön kellosta, mangomehusta tai arkeologien löytämistä luurangoista. Usein hion runon raakiletta pitkään ja hitaasti.

Toivo Kuulan sovittamaan pohjalaiseen kansansävelmään syntyivät sanat kuitenkin yhdessä huimauksessa: ´Sileäksi vasten sydäntä/ on veitseni terotettu´.

Joku runo voi olla pitkään pajassa kuin harmaa luonnonkivi ja sitten vain jonakin hetkenä huomaa, että on saanut sen hohtamaan."
 

Valkeakosken soittokunta kutistui ja ukkoutui uhkaavasti, kunnes torviin tarttuivat aloittelevat aikuiset. Puhaltajista paisui Suomen suurimpiin kuuluva amatöörisoittokunta.

Kapellimestari Lauri Lehtosen, 51, ei tarvitse korottaa ääntään.

– Tarkkana kahdeksasosien kanssa, etteivät ne laahaa.

Lähes viisikymmenhenkinen orkesteri haluaa onnistua koko perheen syyskonsertissaan. He luottavat kapellimestariinsa ja kuuntelevat viimeiset vinkit ennen kuin yleisö astuu saliin.

– Nyt ei soiteta nuotteja vaan tätä tilaa, Lauri Lehtonen muistuttaa.

Orkesterissa soittajan pitää kuunnella muita ja löytää niin sanotusti yhteinen sävel.

Yhteisen sävelen metsästäminen tuottaa mielihyvää, jota yli 50 vuotta pasuunaa soittanut Jorma Kirjavainen, 70, kuvailee näin:

– Torvimusiikilla on ihmeellinen vaikutus korvien väliin. Olin tehtaalla johtotehtävissä ja henkisesti aika kovilla. Kun raahauduin kovan päivän jälkeen harjoituksiin, vartin päästä olin toinen ihminen. Kyllä tämä on terapiaa.

Juuson pumppu vappumarssilla

Valkeakoski on perinteikäs tehdaspaikkakunta, jossa lapsikin on tiennyt, kenen joukoissa seisoo, juoksee, hiihtää ja potkii palloa. Kaikesta on ollut herrojen ja duunarien vaihtoehto. Paitsi torvisoitosta.

– Tehtaalla aloitti uusi johtaja, joka tuli mukaan soittokuntaan. Hän kysyi minulta ihmeissään vapun alla, menenkö vappumarssille soittamaan. Vastasin, että meillä kaikki soittavat kaikki soitot, se on sunkin syytä tulla. Ja hän tuli, Jorma Kirjavainen kertoo.

Valkeakoskella puhallinorkesteriperinne alkaa vuodesta 1882, kun Tehtaan palokunnan soittokunta aloitti toimintansa. Alkuvuosikymmeniin mahtui poliittista leiriytymistä, innostuksen aaltoja ja hiljaisempia kausia. Nykymuotoinen Valkeakosken soittokunta syntyi vuonna 1946 ja täyttää pian 70 vuotta.

Yksi soittokunnan kulta-ajoista osui Yhtyneitten Paperitehtaitten legendaarisen toimitusjohtajan Juuso Waldenin aikaan. Walden ei ollut erityisen musikaalinen mutta rakasti torvisoittoa.

Pasunisti Jorma Kirjavainen on soittanut kokoonpanossa jo 50 vuotta.
Pasunisti Jorma Kirjavainen on soittanut kokoonpanossa jo 50 vuotta.

Jorma Kirjavainen muistaa keikan soittokuntauransa alusta. Kaipolan paperitehtaalla vihittiin käyttöön viides paperikone vuonna 1964. Patruuna Walden kysyi tehtaan isännöitsijältä, että mitenkäs musiikkipuoli. Isännöitsijä kertoi, että paikalle on tilattu erinomainen viulisti ja pianisti.

– Juuso viskasi lippalakkinsa maahan ja karjaisi: ”Näitä juhlia ei viululla vitkutella, soitat välittömästi Valkeakoskelle ja sieltä tulee soittokunta.”

Valkeakoskella tehdään vieläkin paperia, mutta Juuson ylpeydenaiheet jalkapallojoukkueesta torvisoittokuntaan eivät nauti enää tehtaan tuesta.

Katoavaa kansanperinnettä

Valkeakosken soittokunnan hiipuminen alkoi pikkuhiljaa. Nuoria ei tullut mukaan, paikkakunnalle ei muutettu enää sankoin joukoin työn perässä ja tehtaan taloudellinen tuki lopahti. Torvisoittokunta edusti katoavaa kansanperinnettä.

Kapellimestari Lauri Lehtonen soitti nuoruudessaan Valkeakosken soittokunnassa klarinettia ja lähti Tampereelle opiskelemaan musiikkia. 1990-luvun lopulla hän vietti Valkeakoskella päivän viikossa musiikkiopiston opettajana.

"Kaverit kysyivät, voisinko tulla ensi viikollakin. Nyt hommaa on jatkunut 18 vuotta."

Hän huomasi paikallislehdessä pienen ilmoituksen soittokunnan tärkeistä harjoituksista. Hän päätti käväistä katsomassa, mikä siellä nyt on niin tärkeää.

– Pitkäaikainen kapellimestari Juha Nuora oli lopettanut, ja apulaiskapellimestari oli huolissaan toiminnan jatkuvuudesta. Harjoitukset olivat siitä syystä tärkeät.

Torvi poikineen.
Torvi poikineen.

Soittokunta oli käynyt pieneksi. Kymmenkunta uskollista puhalteli torviaan, kun Lauri Lehtonen ehdotti, että hän voisi johtaa tämän kerran.

– Lopuksi kaverit pyysivät, voisinko tulla seuraavanakin tiistaina. Nyt tätä hommaa on jatkunut 18 vuotta.

Lauri Lehtonen ja apulaiskapellimestari Pekka Numminen, 65, ymmärsivät pian, että ilman uusia soittajia soittokunta joutuisi panemaan pillit pussiin.

– Nuorista ei ollut luvassa pikaista apua, joten mietimme voisiko mestari ja kisälli -perinnettä kokeilla aikuisilla. Aloitimme AA-orkesterin aloitteleville aikuisille, Lauri Lehtonen kertoo.

Soittokunta tarjosi soittimet ja opetusta. Kynnys oli matala, sen kun uskalsi ovesta sisään.

Kuoro vaihtuu baritonitorveen

Yksi aikuisista vasta-alkajista oli Kauko Käppi, 69. Jäätyään kahdeksan vuotta sitten eläkkeelle hän huomasi kaipaavansa uutta harrastusta. Kuorolaulu oli jäänyt vähemmälle eikä mökilläkään huvittanut talvisin puuhastella.

Kauko Käppi sai vinkin, että soittokunta etsii soittajia eikä aiempaa kokemusta tarvitse olla.

– Tulin kuunteluoppilaaksi. Varakapellimestari Nummisen Pekka katseli minua ja sanoi, että sinulle voisi sopia baritonitorvi.

"Parhaiten oppii, kun soittaa hyvän soittajan vieressä samaa stemmaa."

Harrastus on edennyt nopeasti. Parin untuvikkovuoden jälkeen taitoa oli sen verran, että Kauko Käppi alkoi käydä soittokunnan yhteisissä harjoituksissa. Yksityiset soittotunnit Pekka Nummisen johdolla jatkuvat edelleen, ja orkesterissa Kauko saa tukea kokeneemmalta baritonitorven soittajalta Unto Tillanderilta.

Baritonitorven soittaja Kauko Käppi aloitti soittamisen vasta viisi vuotta sitten Valkeakosken soittokunnan untuvikkovalmennuksessa.
Baritonitorven soittaja Kauko Käppi aloitti soittamisen vasta viisi vuotta sitten Valkeakosken soittokunnan untuvikkovalmennuksessa.

– Parhaiten oppii, kun soittaa hyvän soittajan vieressä samaa stemmaa.

Kauko Käpin lisäksi moni muukin untuvikoista on siirtynyt orkesterin vakiokalustoon.

– Kun aloitin, soittajia oli kymmenkunta. Nyt heitä on 45. Huolestun, jos harjoituksissa on alle 35 soittajaa, kapellimestari kertoo.

Innostus tarttuu

Seniorien lisäksi soittokuntaan on alkanut löytyä myös nuoria. Esimerkiksi lyömäsoittimia soittaa rumpali Antti Peltolan johdolla hänen yhdeksänvuotias tyttärensä Sohvi Peltola ja 12-vuotias Daniel Marenk.

– Niin paljon riippuu johtajasta, Kauko Käppi sanoo ja kehuu vuolaasti soittokunnan kahta kapellimestaria. He ovat vaativia, mutta kannustavalla ja pitkäjänteisellä tavalla.

"Tämä on kuin perhe."

Lauri Lehtonen tietää kokemuksesta, millaiset eväät soittokunnasta voi saada elämäänsä.

– Soittokunnasta lapsena saatu innostus oli merkittävin tekijä, miksi minusta tuli musiikin ammattilainen.

Minkä nuorena oppii... Valkeakosken soittokunnan syyskonsertin vieraileva solisti Bianca Morales sai osan yleisöstä mukaansa estradille.
Minkä nuorena oppii... Valkeakosken soittokunnan syyskonsertin vieraileva solisti Bianca Morales sai osan yleisöstä mukaansa estradille.

Samaa innostusta Lehtonen haluaa tartuttaa nyt sekä lapsiin että vanhempiin soittajiin.

– Tämä on kuin perhe, mutta musiikki ratkaisee. Toivottavasti tämäkin konsertti jää jollekulle sillä tavalla mieleen, että olisipa kiva olla mukana soittamassa.

”Kuulosti niin hienolta”

Valkeakosken soittokunta on amatööriorkesteri. Sana amatööri tulee latinankielisestä verbistä amare, rakastaa. Amatööri on kirjaimellisesti rakastaja.

Tällainen rakkaus voi syntyä ensi silmäyksellä tai kuulemalla. Näin kävi myös pasunisti Jorma Kirjavaiselle. Hän myi nuorena poikana lippuja paikalliselle tanssilavalle. Lammen toisella rannalla alkoi soittaa Valkeakosken soittokunta.

– Se kuulosti vaan niin hienolta. En voinut edes unelmoida, että soittaisin orkesterissa joskus itsekin.

Valkeakosken soittokunnan syyskonsertissa esiintyi yli 40 soittajaa.
Valkeakosken soittokunnan syyskonsertissa esiintyi yli 40 soittajaa.

Nyt on aika siirtää unelma seuraaville sukupolville: näille täällä liikuntahallin lehtereillä ja omille lapsenlapsille. Ainakin jälkimmäinen on onnistunut.

Jorma Kirjavaisen pojanpoika on seitsemänvuotias. Hän oli viime talvena papan kanssa pilkillä.

– Kun pääsimme autoon ja lähdimme ajamaan, poika sanoi: ”Pappa, tiedätkö mikä puuttuu? Torvilevy.”

Koko perheen konsertti voi alkaa. Lapsia on yleisössä paljon. Valkeakoskella puhalletaan vielä pitkään.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

”Vielä tässä kehittyy”

– Taidamme olla nykyään Pirkanmaan suurin soittokunta, Valkeakosken soittokunnan puheenjohtaja, eläkkeellä oleva opettaja Taisto Kukkamäki arvioi.

Taiston tarina on tyyppiesimerkki, miten soittaminen löytyy uudelleen eläkeiässä. Nuorena Taisto soitteli trumpettia, mutta miehen ja torven väliin tulivat armeija, opiskelu, perhe, työ, omakotitalon rakentaminen ja lopuksi kuoroinnostus.

Taisto kuului kaksikymmentä vuotta Valkeakosken mieslaulajien kantaviin ääniin. Valkeakosken soittokunnassa soitellut ystävä yritti saada musikaalista miestä myös soittokuntaan. Osa-aikaeläkkeelle jäätyään Taisto totesi vihdoin ajan ehkä riittävän.

37 vuoden soittotauko näkyi ja kuului, mutta pikkuhiljaa trumpetti alkoi taas totella. Taisto löysi itsensä pian soittokunnasta, Walki Brass -seitsikosta ja Valkeakosken big bandista.

Kymmenen vuotta sitten Taisto valittiin Valkeakosken soittokunnan puheenjohtajaksi.

– Siinä vaiheessa kuorolaulu oli pakko jättää. Kullakin kokoonpanolla harjoitellaan kerran viikossa, kotona soitan lähes päivittäin ja sitten keikat päälle.

Teksti jatkuu kuvan alla.

Valkeakosken soittokunnan kapellimestarit tuntevat soittajansa ja valitsevat heille kappaleita, jotka eivät päästä liian helpolla.

– Yllätyksekseni olen huomannut, että tässä kehittyy melkein koko ajan.

Valkeakosken soittokunnalla on vuosittaisia vakioesiintymisiä kuten vappukonsertti, marssikeikka Aitoossa, Työväen musiikkitapahtuma ja Kauneimpien joululaulujen säestys Valkeakosken kirkossa. Lisäksi on konsertteja tunnettujen solistien kanssa.

Soittokunnan seitsikko hoitaa satunnaiset keikat häistä markkinoihin ja läksiäisistä vuosikokouksiin.

Soittokunnan ikähaitari on 70 vuotta. Soittokunnassa on myös runsaasti naisia.

Aiemmin soittokuntaa tukivat paikkakunnan suuret tehtaat UPM ja Säteri sekä Valkeakosken kaupunki. Nykyään ainut tuki tulee kaupungilta, joka maksaa kapellimestarin palkan. Muut menot katetaan keikkatuloilla ja talkoilla.

Puheenjohtajalle soittokunnasta on tullut eläkevuosien tärkein harrastus.

– En tiedä mitä tekisin, jos tätä ei olisi. Onhan se melkoinen tyydytys soittaa sekä yksin että yleisölle.

Myös ystävyyssuhteet ovat tärkeä osa soittokunnan toimintaa. Soittokunnassa jaetaan ilot ja surut.

– Kaikki puhaltavat yhteen.

Kirjailija Antti Tuuri ei enää suostu nousemaan lentokoneeseen. Amerikkaan hän silti haluaisi vielä kerran – laivalla.

"Isäni Elias Tuuri oli maanmittausinsinööri, ja vaihdoimme usein paikkakuntaa hänen työnsä takia. Asuimme Lieksassa, Kauhavalla ja Lohtajalla. Viimein vuonna 1955 hän sai johtaakseen Vimpelin ja Lappajärven maanmittauspiirin.

Kauhava on rautatiepaikkakunta, ja junat tietysti kiinnostivat meitä pikkupoikia. Enoni oli ollut sodan jälkeen jonkin aikaa vetureissa lämmittäjänä, ja hän kertoi jänniä juttuja. Yksi oli, että jos mutkassa täytyi heittää halko pesään, sen piti olla käyrä.

Lappajärvellä ei ollut lukiota, joten 15-vuotiaana muutin "kortteeriin" Pietarsaareen. Se oli matka aikuisuuteen, sillä kävin kotona vain viikonloppuisin, jos silloinkaan.

Asuin Pietarsaaressa kaksi vuotta, kunnes isä alkoi pelätä, että vietän huikentelevaista elämää "sellaisessa suurkaupungissa".

Nuoren miehen elämyksiä

Ensimmäisen ulkomaanmatkani tein 1950-luvun lopulla, kun olin vielä keskikoulussa. Kauhavalla toimi siihen aikaan saksalainen hammaslääkäri, jonka vanhempani tunsivat.

Mies ehdotti, että koska luin koulussa pitkää saksaa, minut kannattaisi lähettää hänen tuttavaperheensä luo Kölniin kieltä oppimaan. Niinpä olin Kölnissä kahtena kesänä.

Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.
Antti Tuurin varhaisimmat matkamuistot ovat ensimmäiseltä reissulta 1950-luvun lopulta.

Nuorelle pojalle oli suuri elämys lähteä Lappajärveltä, mennä junalla Turkuun ja siitä laivalla Ruotsiin. Tukholmassa piti hortoilla päivä, ennen kuin Pariisin-juna lähti.

Pohjois-Saksassa vaunuosastooni tuli tummaihoinen amerikkalainen sotilas. Mieleeni jäi, kuinka hän osti itselleen ja minulle Coca-Colaa ja pullon tyhjennettyään heitti sen ulos junan ikkunasta. Se kuvasti amerikkalaisten rehvakasta asennetta.

Kun Itä- ja Länsi-Saksa yhdistyivät 1990, tein siellä laajoja matkoja. Oli selvästi nähtävissä, että tasa-arvon syntyminen ottaisi aikansa. Länsisaksalaiset pitivät itäsaksalaisia toisen luokan kansalaisina. Itäpuoli oli rähjäinen, ja teollisuus onnettomassa vaiheessa.

Silti tietyt pikkuasiat paranivat nopeasti. Esimerkiksi jalkakäytävät pantiin kuntoon vuodessa. Sama ilmiö nähtiin Tallinnassa, missä ikkunat pestiin neuvostovallasta vapautumisen jälkeen. Ihmiset päättivät, että valo voittakoon.

Perushullujen maat

Kun hoidin Suomen kirjailijaliiton ulkomaansuhteita, pääsin Wieniin alan kokoukseen. Tutustuin Islannin kirjailijaliiton puheenjohtajaan Njördur P. Njardvikiin. Hän sanoi aina, ettei kukaan voi pitää itseään sivistyneenä, jos ei ole käynyt Islannissa.

Lähdin Islantiin, ihastuin ja innostuin opiskelemaan kieltäkin. Olen suomentanut viisi saagaa, muun muassa Njállin saagan, joka on mielestäni maailmankirjallisuuden suurimpia teoksia.

Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.
Islannin maisemat lumosivat Antin heti ensimmäisellä matkalla.

Njardvik myös tuumi, että jos voisi valita kolme Euroopan maata, missä asua, ne olisivat Islanti, Suomi ja Irlanti. Niiden ihmisissä on jäljellä tietty perushulluus, joka tekee elämästä elämän makuista.

Irlannissa kävin ensimmäisen kerran poikani kanssa, kun hän oli toisella kymmenellä. Ajelimme autolla ympäri saarta.

Toinen siteeni Irlantiin on tyttäreni Hanna. Hän lähti sinne puutarhurikouluun, rakastui opettajaansa ja jäi.

Suvun jäljillä

Molemmat isoisäni olivat aikoinaan Kanadan Sudburyssa nikkeliä kaivamassa. Isänisä Iisakki palasi lopulta Kauhavalle. Äidinisä Vihtori Koivisto puolestaan otti 1920-luvulla klassisen pohjalaisen avioeron, jossa "mies lähtee merten taakse tienaamaan".

Sukuni jäljille Amerikkaan lähdin ensimmäisen kerran 1980-luvun puolivälissä. Sudburyssa asuu edelleen pikkuserkkuni Jonni Tuuri, jonka kanssa kuljin paljon Kanadan puolella, tapasin haastateltavia, sain tietoja ja kuulin juttuja.

Amerikansuomalaiset puhuvat fingelskaa, englannin ja suomen sekoitusta. Tapasin Ylihärmästä kotoisin olevat Ekoluoman veljekset, joista yksi aina manasi, että "sanomapitsi". Jonni selitti, että mies hokee amerikkalaista voimasanaa son of a bitch.

New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.
New Yorkin Brooklynissä Antti kävi sanomalehtimies, utopisti Matti Kurikan haudalla.

Amerikassa on upeata ajella. Maisemat ovat avarat, eivätkä tiet lopu, vaikka päästelisi viikon yhtä kyytiä.

Kerran ajoin yksin Kanadassa parituhatta kilometriä yhdellä yöpymisellä. Lauloin nauhalle kaikki laulut ja renkutukset, mitkä muistin. Nauha on työhuoneessani kirjekuoressa, jonka päälle kirjoitin, että "soitettava hautajaisissani". Ei ainakaan mene suru puseroon väellä.

Antikvariaatteja ja kalliita kirjoja

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut matkakirjoja. Pidän reissullani päiväkirjaa, jonka avulla on helppo palauttaa asiat mieleen. Kirjoittaessa tuntuu, että saan ikään kuin tehdä matkan uudestaan.

Matkoilla tykkään käydä antikvariaateissa. Ostan vain sellaisia kirjoja, jotka luen. En ole sillä tavalla bibliofiili, että minun pitäisi esimerkiksi saada tietyn kirjailijan koko tuotanto.

Uppsalassa löysin antikvariaatista tiedemies-mystikon, Ruotsin vuoriteollisuuden johtajan Emanuel Swedenborgin kootut teokset, 32-osaisen sarjan englanniksi. Se ei maksanut paljon mitään, koska kauppias halusi kirjoista eroon.

Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.
Sakari Pälsin, Jaakko Ikolan ja Mika Waltarin matkakirjat ovat Antti Tuurin mieleen.

Teoksista oli hyötyä, kun aloin kirjoittaa Alkemistit-kirjaa. Sen toinen päähenkilö, Suomen vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld, oli Swedenborgin oppilas.

New Yorkissa osuin sattumalta antikvariaattimessuille, jossa oli tosi arvokkaita kirjoja. Tarjolla oli muun muassa omistuskirjoituksella varustettu ensipainos Ernest Hemingwayn romaanista Joen yli puiden siimekseen. Kirja maksoi aika helkkaristi.

Tilaisuuteen oli pääsymaksu, ja ovella vartioivat poliisit. Kysyin, miten kirjat voivat maksaa niin paljon. Kuulemma filmitähdet keräilevät niitä, eikä heillä ole puutetta rahasta.

Vielä kerran Amerikkaan

Olen päättänyt, etten enää astu lentokoneeseen. Viimeinen pisara oli paluumatka Ranskasta 2009. Pariisissa oli lievä lumisade, mikä merkitsi kaaosta kentällä. Odotimme koneessa siipien jäänestoa. Emme voineet mennä ulos, koska kone olisi menettänyt paikkansa jonossa.

Emme myöskään saaneet mitään tarjoilua. Lentoemännät eivät voineet olla vaunujen kanssa käytävällä, jos yllättäen olisimmekin päässeet liikkeelle. Istuimme vain paikoillamme ja odotimme monta tuntia.

Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.
Irlannissa Antti Tuuri vietti kolme viikkoa taiteilijoille kunnostetussa Cill Rialaigin kalastajakylässä.

Helsinki-Vantaalla kerran minulla oli hammastahnatuubi käsipakaasissa. Turvatarkastaja totesi, ettei sitä saanut viedä koneeseen, koska se on neste.
Sanoin, ettei se ole neste, vaan pasta. Nuori mies intti että ei, tämä on neste. Vastasin, että olen suorittanut diplomi-insinöörin tutkinnon Teknillisessä korkeakoulussa puunjalostusosastolla, missä nimenomaan käsitellään nesteitä ja pastoja. Ja tämä on pasta.

Turvamies totesi, että olen voinut suorittaa ihan minkä tutkinnon tahansa, mutta jos koneeseen haluan, hammastahna jää tähän. Ymmärrän kyllä, että myös tarkastuksia pitää tehdä, mutta minun ei tarvitse sellaisissa jonottaa.

Matkustan mieluiten junalla. Kun nousen kyytiin, kukaan ei kysy, onko minulla hammastahnaa tai loppututkintoa. Voin istua väljästi, käydä ravintolavaunussa, katsella maisemia kaikessa rauhassa. Aikaa pitää tietysti olla.

Junalla matkustaessa on samalla tavalla filosofinen olo kuin purjehtiessa. Perillä on heti, kun lähtee satamasta tai asemalta. Päämäärä ei ole perilletulo, vaan matka.

Haaveilen matkustavani laivalla yli Atlantin. Olen jo tutkinut, milloin laivoja lähtee Englantiin. Haluaisin vielä ajaa legendaarisen automatkan poikki Amerikan mantereen."

Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.
Antti Tuurin suvun jäljet sekä isän että äidin puolelta johtavat Atlantin taakse.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 4/2016.

Antti Tuuri

Syntynyt: 1944 Kauhavalla. Asuu Helsingissä.
Perhe: Naimisissa. Kaksi aikuista lasta edellisestä avioliitosta.
Ammatti: Kirjailija, julkaissut yli 40 romaania ja novellikokoelmaa, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Finlandia-palkinto 1997 teoksesta Lakeuden kutsu.
Harrastukset: purjehdus, tennis.

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään. Sekä kirjoillaan, joista uusin, Sydämeen tatuoitu, ilmestynyi juuri, maaliskuussa 2017.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014. Teksti on päivitetty 27.3.2017.

Mitä Marjalle kuuluu keväällä 2017?

Maaliskuussa 2017 Marja Korhoselle kuuluu monenlaista hyvää:

"Olen elämäni kunnossa fyysisesti :)" , hän vastaa sähköpostilla ET:n toimittajalle Irina Björkmanille, joka voinnin lisäksi kysyi Marjalta hänen uudesta kirjastaan Sydämeen tatuoitu.

Marja kertoo, että idea kirjasta puski päälle syyskuusta 2015 lähtien, hänen palattuaan Rhodoksen lomalta.

"Yritin sysätä ajatusta pois, mutta puoli vuotta työstin kirjaa öisin tiedostaen ja tiedostamatta.. Sitten huhtikuussa 2016 jättäydyin vain kirjoittamaan kuin hullu! Käsikirjoituksen jätin nimipäivänäni 15.8.2016."

"Halusin avata elämääni ja ajatuksiani - jotta ihmiset saavat OIKEAA tietoa. + kerron, miten Häivähdyksiä muutti elämääni :)", Marja kirjoittaa viitaten aiempaan, vuonna 2014 ilmestyneeseen kirjaansa.

"Olen huojentunut, vähän jännittynyt vastaanotosta ja PÄÄTTÄVÄINEN: haluan kirjani maailmalle!"

Facebook-sivullaan Marja myös kertoo kuulumisiaan.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirjat: Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014 ja Sydämeen tatuoitu (Myllylahti) keväällä 2017.

 

 

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.