Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, käy päivittäin syöttämässä siskoaan Eila Myllymäkeä, 80, Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla. – On mukava nähdä Eilan ilo käynnistäni. Sen voimalla jaksan.

Kello on 16.15, Aimo Kauranen saapuu hoitokotiin. Joka päivä samaan aikaan, niin tänäänkin. Eila Myllymäki nukkuu sängyssään, Aimo koskettaa häntä kevyesti poskeen:

–Mitäs täällä touhutaan?

Eila avaa silmänsä ja hymyilee.

–Olin joen rannalla, hän vastaa, mutta niin hiljaa, että kuullakseen Aimon täytyy panna korvansa lähes kiinni isosiskonsa huuliin.

Aimo jutustelee: pikkuhiljaa pitäisi tulla joelta pois, kun on ruoka-aika. Tarjolla on mannapuuroa, voita, kanelia ja sokeria.

Hän alkaa lusikoida puuroa sisarensa suuhun. Välillä hän tarjoaa juustoleipää. Eila haukkaa palan. Hänen käsissään ei näytä olevan yhtään voimaa.

"Mitä väsyneempi Eila on, sitä useammin häntä pitää muistuttaa: Avaapa taas suu ja muista nielaista."

Onneksi Eila pystyy pureskelemaan, vaikkakin hitaasti.

–Syöttäminen on palkitsevaa, koska Eila syö hyvin. Ruoka on usein soseutettua, mutta välillä on makaronilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin.

Aimo arvelee olevansa liian hätäinen syöttäjä. Eilan tytär on parempi.

–Me Eskon kanssa vain öysäämme ruokaa suuhun, Aimo nauraa. Esko on Eilan aviomies, joka käy syöttämässä vaimonsa joka päivä kello 12.

Aimo kaivaa jälkiruokaa Eilan lipastosta, Pihlajanmarja-marmeladeja ja Amerikan pastilleja.

–Otakko kuttaa? pikkuveli kysyy.

Eila hymyilee ja nyökkää. Aimo laittaa makeisen Eilan suuhun ja nauraa.

– Sinne meni kuin pankkiin!

Tunnistaako sisko veljen?

Monen mielestä on ahdistavaa nähdä omaisen heikkous ja huonokuntoisuus. Aimo ei koe asiaa niin.

–Eilan kanssa oleminen ei ole lohdutonta. En edes päästä mieleeni sellaista ajatusta. Yhden kerran Eila sanoi, että kyllä on kiva, kun käyn häntä syöttämässä. Tällä kiitoksella elän pitkään. Ehdin jo epäillä, ettei hän enää hoksaa minua veljekseen.

Eila yskii, ja Aimo tarjoaa hänelle pillimehua. Parkinsonin taudin takia suu kuivuu usein.

–Muistatko, mitä tapahtui, kun oltiin lapsia ja äiti lähti kauppaan? Sinun piti hoitaa meitä pieniä, ja aloimme heti leikkiä kotia ja hienoa rouvaa. Annikki pani tyynyn paidan alle, odotti muka vauvaa. Meidän piti siivota ennen äidin paluuta. Kun näimme hänen tulevan tiellä, avasimme kiireesti kellarinluukun ja lakaisimme roskat sinne. Muistatko, kun kaksivuotias Sirkka putosi luukkuun leikin tiimellyksessä? Ai, sitä huutoa. Polvikin meni sijoiltaan!

Eila naurahtaa mutta näyttää yhtäkkiä väsyvän. Aimo kertoo viipyvänsä aina puolisen tuntia.

–Usein Eila vain nukkuu, mutta toisinaan silmät ovat auki ja hän hymyilee. Parkinsonin tauti muuttaa kasvot ilmeettömäksi. Eila on aina ollut kova nauramaan, mutta nyt hän on enimmäkseen vakava. Lähtiessäni lupaan aina, että huomenna nähdään. Joskus hän pystyy heilauttamaan hiukan kättään tervehdykseksi.

Eila on ollut laitoksessa vajaan vuoden, ensin sairaalassa ja nyt neljä kuukautta Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla.

Noin 30 vuotta sitten alkanut Parkinsonin tauti pysyi pitkään aisoissa. Vasta pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita.

–Joskus tuntuu toivottomalta. Toisaalta olen käynyt täällä jo pitkään ja tottunut tähän. Viime viikolla Eila pyysi, että jää vielä, olen niin hermostunut. Lupasin jäädä, kunnes hän rauhoittuu.

Mikä saa Aimon ja Eskon käymään Eilan luona joka päivä? Velvollisuudentunne vai rakkaus?

– En pysty olemaan tulemattakaan. Täytyyhän siskon syödä. Viime vuoden kävin Eilan luona kotona lähes päivittäin. Esko soitti, että tule ja tuo arpa. Ostin aina kaksi Onnensanat-arpaa, toisen Eilalle ja toisen itselleni.

Kuka käy katsomassa lapsetonta?

Eila nukkuu, joten menemme kahvihuoneeseen. Aimo kertoo olevansa ehta vanhapoika, hän asui äitinsä kanssa 63 vuotta.

– Äiti kuoli 90-vuotiaana oltuaan sairaalassa vain 10 päivää. Olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle hoitaakseni häntä, ja samassa talossa asuva Annikki-siskoni huolehti hänestä, kun minä olin töissä. Loppuaikoina äidillä oli vaipat, ja niiden vaihto jäi Annikille. En olisi ilennyt. Äiti ei päässyt yksin edes sängystä ylös, mutta töpötteli kotona rollaattorilla.

Aimon mukaan äiti valitti vain kerran, että poika on aina menossa ja hän joutuu olemaan yksin.

–Vastasin siihen, että kun minä olen hänen iässään, kukaan ei edes käy katsomassa minua, lapsetonta. Sen jälkeen hän ei enää naputtanut.

Oma vanheneminen ei pelota Aimoa.

–En tunne itseäni 76-vuotiaaksi, siksi kuolema tuntuu kaukaiselta. Toivon lähtöä suorilta jaloilta. Minua ei varmasti kukaan käy päivittäin syöttämässä.

"Täällä on paljon ihmisiä, joiden luona ei käy ketään."

Aimo pohtii, että kun Eilasta aika jättää, se voi tuntua alkuun helpotukselta. Ei tarvitse tulla vuodeosastolle joka päivä.

–Mutta ajanoloon alan varmaan käydä tervehtimässä yksinäisiä ihmisiä tällä samalla käytävällä. Onhan minulla aikaa, ja olen seurallinen ihminen. Tunnen puolet kokkolalaisista, koska olen jakanut postia ja ollut puutarhalla töissä.

Kuka on morsian kuvassa?

Tullessaan huoneeseen Päivi Stenman, 55, huomaa äitinsä nukkuvan. Hän kastelee viherkasvit ja laittaa tuomansa tulppaanit maljakkoon.

–Yritän käydä muutaman kerran viikossa. Jos ehdin ruoka-aikaan, soitan Aimo-enolle, ettei hänen tarvitse tulla. Viivyn toisinaan pitkään, 2–3 tuntia. Pitäisi tuoda tänne nojatuoli, jossa olisi mukavampi istua, jos äiti nukkuu.

Päivi kertoo äitinsä jopa pyöräilleen pitkään. Rollaattoriin hän tarttui – vastentahtoisesti – vasta kymmenkunta vuotta sitten. Dementia alkoi muutama vuosi sitten.

–Vein äidin viime heinäkuussa kampaajalle. En meinannut saada häntä portaita ylös kotiin, hänen jalkansa olivat niin loppu. Seuraavana päivänä veljeni Pekka tilasi ambulanssin, koska äidin jalat eivät kantaneet yhtään. Isä vastusti, koska pelkäsi äidin jäävän sairaalaan. Äiti jäi aluksi sairaalaan virtsatietulehduksen takia. Viikon kuluttua siitä vietettiin 80-vuotispäiviä sairaalan vuodeosastolla.

–Äiti, hei, heräätkö, tulin sinua katsomaan, Päivi hipaisee äitiään olkapäästä.

Kun Päivi veivaa sängyn yläosaa istuma-asentoon, Eila kysyy, kuka tätä autoa ajaa. Päivi nauraa olevansa kuskina.

–Sattuuko mistään, vaihdetaanko asentoa? Laitetaanko peittoa polvien väliin? Päivi kysyy ja kohentelee tyynyjä.

Hän on pohtinut paljon sitä, pitäisikö huoneeseen tuoda lisää valokuvia ja vaikka äidin kutoma raanu.

–En tiedä, onko niistä hänelle lopulta iloa. Hääkuva on seinällä, ja sitä katsomme välillä yhdessä. Viimeksi hän kysyi, kuka tuo nainen on. Miehen hän tunnisti. Toisaalta joskus juttelemme ihan järkevästi vaikka sukulaisten kuulumisista.

Päivi kehuu Honkaharjua mukavammaksi paikaksi kuin sairaalan vuodeosastoa.

"Siellä oli pari tylyä hoitajaa, ja pari kertaa löysimme äidin hiljaa apua pyytäen kasvot ruokalautasessa kiinni."

– Hänen oletettiin syövän itse voimattomilla käsillään. Honkaharjussa on mukava henkilökunta eikä äitiä nosteta väkisin istumaan eikä viedä päiväsaliin tarpeettomasti nuokkumaan. En usko hänen nauttivan siitä yhtään enempää kuin sängyssä makoilemisesta.

Päivin mielestä ruoka on vanhuksille turhan terveellistä. Suolaa, kermaa ja voita voisi laittaa reippaasti makua antamaan.

–Ei kai sekään kiellettyä olisi, jos toisin äidille pienen pullon salmiakkikossua, josta hän ennen tykkäsi. Siitä voisi joskus antaa teelusikallisen yömyssyksi.

Ota minut mukaan!

Mikä saa Päivin ajamaan 60 kilometriä äidin luo?

–Rakkaus ja huolenpito. Jos en käy, se vaivaa. Monesti äiti voi nukkua koko ajan. Miehen kanssa matkalla pystyin rentoutumaan ja unohtamaan äidin. Myös Pekka-veljeni käy täällä, mutta hänen ei ole helppoa nähdä äidin heikkoutta. Hän on aina ollut äidin poika.

Lähellä asuvat ja usein käyvät sukulaiset ovat tottuneet Eilan muuttuneeseen olemukseen, mutta esimerkiksi lapsenlapset käyvät vain harvakseltaan.

–Ei tässä tilastoja tehdä. Se käy, joka ehtii ja haluaa.

Päivi tekee lähtöä takaisin kotiin Kruunupyyhyn.

–Tulen huomenna, Päivi suukottaa äitinsä poskea.

–Ota minut mukaan, Eila pyytää kyynelsilmin.

Päivi selittää, että täytyy mennä töihin eikä isäkään pysty äitiä kotona hoitamaan.

Päivi kertoo, että itsekin lähtee välillä itkien kotiin.

–Ilman muuta haluaisin ottaa äidin kotiin, jos olisi varaa hommata hoitaja ja olisi kaikki hoitovälineet.

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: