Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, kävi pitkään päivittäin syöttämässä siskoaan Eila Myllymäkeä, 80, Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla. – On mukava nähdä Eilan ilo käynnistäni. Sen voimalla jaksan, Aimo kertoi vuonna 2016  ET:n haastattelussa. Toukokuussa 2017 Eila nukkui pois. 

Kello on 16.15, Aimo Kauranen saapuu hoitokotiin. Joka päivä samaan aikaan, niin tänäänkin. Eila Myllymäki nukkuu sängyssään, Aimo koskettaa häntä kevyesti poskeen:

–Mitäs täällä touhutaan?

Eila avaa silmänsä ja hymyilee.

–Olin joen rannalla, hän vastaa, mutta niin hiljaa, että kuullakseen Aimon täytyy panna korvansa lähes kiinni isosiskonsa huuliin.

Aimo jutustelee: pikkuhiljaa pitäisi tulla joelta pois, kun on ruoka-aika. Tarjolla on mannapuuroa, voita, kanelia ja sokeria.

Hän alkaa lusikoida puuroa sisarensa suuhun. Välillä hän tarjoaa juustoleipää. Eila haukkaa palan. Hänen käsissään ei näytä olevan yhtään voimaa.

"Mitä väsyneempi Eila on, sitä useammin häntä pitää muistuttaa: Avaapa taas suu ja muista nielaista."

Onneksi Eila pystyy pureskelemaan, vaikkakin hitaasti.

–Syöttäminen on palkitsevaa, koska Eila syö hyvin. Ruoka on usein soseutettua, mutta välillä on makaronilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin.

Aimo arvelee olevansa liian hätäinen syöttäjä. Eilan tytär on parempi.

–Me Eskon kanssa vain öysäämme ruokaa suuhun, Aimo nauraa. Esko on Eilan aviomies, joka käy syöttämässä vaimonsa joka päivä kello 12.

Aimo kaivaa jälkiruokaa Eilan lipastosta, Pihlajanmarja-marmeladeja ja Amerikan pastilleja.

–Otakko kuttaa? pikkuveli kysyy.

Eila hymyilee ja nyökkää. Aimo laittaa makeisen Eilan suuhun ja nauraa.

– Sinne meni kuin pankkiin!

Tunnistaako sisko veljen?

Monen mielestä on ahdistavaa nähdä omaisen heikkous ja huonokuntoisuus. Aimo ei koe asiaa niin.

–Eilan kanssa oleminen ei ole lohdutonta. En edes päästä mieleeni sellaista ajatusta. Yhden kerran Eila sanoi, että kyllä on kiva, kun käyn häntä syöttämässä. Tällä kiitoksella elän pitkään. Ehdin jo epäillä, ettei hän enää hoksaa minua veljekseen.

Eila yskii, ja Aimo tarjoaa hänelle pillimehua. Parkinsonin taudin takia suu kuivuu usein.

–Muistatko, mitä tapahtui, kun oltiin lapsia ja äiti lähti kauppaan? Sinun piti hoitaa meitä pieniä, ja aloimme heti leikkiä kotia ja hienoa rouvaa. Annikki pani tyynyn paidan alle, odotti muka vauvaa. Meidän piti siivota ennen äidin paluuta. Kun näimme hänen tulevan tiellä, avasimme kiireesti kellarinluukun ja lakaisimme roskat sinne. Muistatko, kun kaksivuotias Sirkka putosi luukkuun leikin tiimellyksessä? Ai, sitä huutoa. Polvikin meni sijoiltaan!

Eila naurahtaa mutta näyttää yhtäkkiä väsyvän. Aimo kertoo viipyvänsä aina puolisen tuntia.

–Usein Eila vain nukkuu, mutta toisinaan silmät ovat auki ja hän hymyilee. Parkinsonin tauti muuttaa kasvot ilmeettömäksi. Eila on aina ollut kova nauramaan, mutta nyt hän on enimmäkseen vakava. Lähtiessäni lupaan aina, että huomenna nähdään. Joskus hän pystyy heilauttamaan hiukan kättään tervehdykseksi.

Eila on ollut laitoksessa vajaan vuoden, ensin sairaalassa ja nyt neljä kuukautta Honkaharjun toimintakeskuksen vuodeosastolla.

Noin 30 vuotta sitten alkanut Parkinsonin tauti pysyi pitkään aisoissa. Vasta pari viimeistä vuotta ovat olleet vaikeita.

–Joskus tuntuu toivottomalta. Toisaalta olen käynyt täällä jo pitkään ja tottunut tähän. Viime viikolla Eila pyysi, että jää vielä, olen niin hermostunut. Lupasin jäädä, kunnes hän rauhoittuu.

Mikä saa Aimon ja Eskon käymään Eilan luona joka päivä? Velvollisuudentunne vai rakkaus?

– En pysty olemaan tulemattakaan. Täytyyhän siskon syödä. Viime vuoden kävin Eilan luona kotona lähes päivittäin. Esko soitti, että tule ja tuo arpa. Ostin aina kaksi Onnensanat-arpaa, toisen Eilalle ja toisen itselleni.

Kuka käy katsomassa lapsetonta?

Eila nukkuu, joten menemme kahvihuoneeseen. Aimo kertoo olevansa ehta vanhapoika, hän asui äitinsä kanssa 63 vuotta.

– Äiti kuoli 90-vuotiaana oltuaan sairaalassa vain 10 päivää. Olin jäänyt osa-aikaeläkkeelle hoitaakseni häntä, ja samassa talossa asuva Annikki-siskoni huolehti hänestä, kun minä olin töissä. Loppuaikoina äidillä oli vaipat, ja niiden vaihto jäi Annikille. En olisi ilennyt. Äiti ei päässyt yksin edes sängystä ylös, mutta töpötteli kotona rollaattorilla.

Aimon mukaan äiti valitti vain kerran, että poika on aina menossa ja hän joutuu olemaan yksin.

–Vastasin siihen, että kun minä olen hänen iässään, kukaan ei edes käy katsomassa minua, lapsetonta. Sen jälkeen hän ei enää naputtanut.

Oma vanheneminen ei pelota Aimoa.

–En tunne itseäni 76-vuotiaaksi, siksi kuolema tuntuu kaukaiselta. Toivon lähtöä suorilta jaloilta. Minua ei varmasti kukaan käy päivittäin syöttämässä.

"Täällä on paljon ihmisiä, joiden luona ei käy ketään."

Aimo pohtii, että kun Eilasta aika jättää, se voi tuntua alkuun helpotukselta. Ei tarvitse tulla vuodeosastolle joka päivä.

–Mutta ajanoloon alan varmaan käydä tervehtimässä yksinäisiä ihmisiä tällä samalla käytävällä. Onhan minulla aikaa, ja olen seurallinen ihminen. Tunnen puolet kokkolalaisista, koska olen jakanut postia ja ollut puutarhalla töissä.

Kuka on morsian kuvassa?

Tullessaan huoneeseen Päivi Stenman, 55, huomaa äitinsä nukkuvan. Hän kastelee viherkasvit ja laittaa tuomansa tulppaanit maljakkoon.

–Yritän käydä muutaman kerran viikossa. Jos ehdin ruoka-aikaan, soitan Aimo-enolle, ettei hänen tarvitse tulla. Viivyn toisinaan pitkään, 2–3 tuntia. Pitäisi tuoda tänne nojatuoli, jossa olisi mukavampi istua, jos äiti nukkuu.

Päivi kertoo äitinsä jopa pyöräilleen pitkään. Rollaattoriin hän tarttui – vastentahtoisesti – vasta kymmenkunta vuotta sitten. Dementia alkoi muutama vuosi sitten.

–Vein äidin viime heinäkuussa kampaajalle. En meinannut saada häntä portaita ylös kotiin, hänen jalkansa olivat niin loppu. Seuraavana päivänä veljeni Pekka tilasi ambulanssin, koska äidin jalat eivät kantaneet yhtään. Isä vastusti, koska pelkäsi äidin jäävän sairaalaan. Äiti jäi aluksi sairaalaan virtsatietulehduksen takia. Viikon kuluttua siitä vietettiin 80-vuotispäiviä sairaalan vuodeosastolla.

–Äiti, hei, heräätkö, tulin sinua katsomaan, Päivi hipaisee äitiään olkapäästä.

Kun Päivi veivaa sängyn yläosaa istuma-asentoon, Eila kysyy, kuka tätä autoa ajaa. Päivi nauraa olevansa kuskina.

–Sattuuko mistään, vaihdetaanko asentoa? Laitetaanko peittoa polvien väliin? Päivi kysyy ja kohentelee tyynyjä.

Hän on pohtinut paljon sitä, pitäisikö huoneeseen tuoda lisää valokuvia ja vaikka äidin kutoma raanu.

–En tiedä, onko niistä hänelle lopulta iloa. Hääkuva on seinällä, ja sitä katsomme välillä yhdessä. Viimeksi hän kysyi, kuka tuo nainen on. Miehen hän tunnisti. Toisaalta joskus juttelemme ihan järkevästi vaikka sukulaisten kuulumisista.

Päivi kehuu Honkaharjua mukavammaksi paikaksi kuin sairaalan vuodeosastoa.

"Siellä oli pari tylyä hoitajaa, ja pari kertaa löysimme äidin hiljaa apua pyytäen kasvot ruokalautasessa kiinni."

– Hänen oletettiin syövän itse voimattomilla käsillään. Honkaharjussa on mukava henkilökunta eikä äitiä nosteta väkisin istumaan eikä viedä päiväsaliin tarpeettomasti nuokkumaan. En usko hänen nauttivan siitä yhtään enempää kuin sängyssä makoilemisesta.

Päivin mielestä ruoka on vanhuksille turhan terveellistä. Suolaa, kermaa ja voita voisi laittaa reippaasti makua antamaan.

–Ei kai sekään kiellettyä olisi, jos toisin äidille pienen pullon salmiakkikossua, josta hän ennen tykkäsi. Siitä voisi joskus antaa teelusikallisen yömyssyksi.

Ota minut mukaan!

Mikä saa Päivin ajamaan 60 kilometriä äidin luo?

–Rakkaus ja huolenpito. Jos en käy, se vaivaa. Monesti äiti voi nukkua koko ajan. Miehen kanssa matkalla pystyin rentoutumaan ja unohtamaan äidin. Myös Pekka-veljeni käy täällä, mutta hänen ei ole helppoa nähdä äidin heikkoutta. Hän on aina ollut äidin poika.

Lähellä asuvat ja usein käyvät sukulaiset ovat tottuneet Eilan muuttuneeseen olemukseen, mutta esimerkiksi lapsenlapset käyvät vain harvakseltaan.

–Ei tässä tilastoja tehdä. Se käy, joka ehtii ja haluaa.

Päivi tekee lähtöä takaisin kotiin Kruunupyyhyn.

–Tulen huomenna, Päivi suukottaa äitinsä poskea.

–Ota minut mukaan, Eila pyytää kyynelsilmin.

Päivi selittää, että täytyy mennä töihin eikä isäkään pysty äitiä kotona hoitamaan.

Päivi kertoo, että itsekin lähtee välillä itkien kotiin.

–Ilman muuta haluaisin ottaa äidin kotiin, jos olisi varaa hommata hoitaja ja olisi kaikki hoitovälineet.

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Kaisa Virmajoki 

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.

Kun Marja-Liisa Nummela otti lopputilin opettajan töistä, hänestä tuli reppureissaaja. Kotiin tuomisina on ollut itse suunniteltuja vaatteita, mies ja valtavasti kokemuksia. Ilman matkojaan hän ei olisi se, mikä nyt on. Harvinaisen vapaa nainen, Milla Magia.

Traktorin etuhaarukka työntää betonirenkaan toisen päälle. Marja-Liisa Nummela seisoo traktorin vieressä ja jakaa ohjeita. Hän näyttää värikkäissä vaatteissaan alkukesän hailakan sävyisellä pihamaalla kuin joltain tropiikin linnulta. Keltaisten kumisaappaiden kärjet rouhivat multaa betonirenkaiden juurelle. 

Renkaista on syntymässä patsas Marja-Liisan pihalle Kittilän Kaukoseen. Päälle vielä savea, mosaiikkia, ja huipulta suihkuamaan vesi, Marja-Liisa suunnittelee ja tarkistelee mittasuhteita. Tosin hän on Marja-Liisa enää vain papereissa, muuten hän on Milla Magia. Sen nimen oppilaat hänelle aikoinaan Kittilän lukiossa antoivat. 

Nyt opettaja-aikakin on jo taaksejäänyttä elämää. Milla on keksinyt muuta tekemistä. Hänen pitää ehtiä seikkailla. Korjata Villa Magiaansa, tehdä kaikkea luovaa. Niin kuin vaikkapa rakennuttaa tämä fallinen suihkulähde.  

– Pakkohan tämä on pystyttää! Täällä Kittilässä kun kiisteltiin vuosia Kalervo Palsan haudalle suunnitellusta muistomerkistä. Se muistutti silloisen kirkkoherran mielestä liikaa miehen sukupuolielintä. Siitä sain idean tähän, Milla nauraa ja kutsuu peremmälle. Hän on hieman huolissaan, riittääkö ilta jutuntekoon. 

– Ja minä sitten rönsyilen, kun on tullut aika lailla rönsyiltyä, hän varoittaa. 

Postileima juurrutti Kittilään

Millan kotoisan keittiön ikkunoista aukeaa lappilainen avaruus. Naapurin hevosen takamuksen takaa pilkottaa Ounasjoki. Talo ja sen pihapiiri on yksi niistä harvinaisen onnekkaista, jotka selvisivät palamatta Lapin sodasta. 

Milla on asuttanut Kaukosen-kotiaan pian parikymmentä vuotta. Välillä se tuntuu Millasta lähes ikuisuudelta, että hän olisi ollut täällä lähes aina.  

Ei ole. Hän on aikoinaan tullut etelästä, linja-autolla. Ensin Kittilään. Sen Milla muistaa kuin eilisen, vaikka nuoren englannin- ja ranskalehtorin saapumisesta Lappiin on jo 36 vuotta. 

– Olin onneni kukkuloilla, sain vastavalmistuneena vakituisen viran! Tosin olin hakijoista ainoa, jonka kuviteltiin sietävän Lapin kaamosta, Milla pulputtaa. 

Milla on sopeutunut Lappiin - tai Lappi Millaan.

Koululautakunnan kuvitelma viihtymisestä johtui työhakemuksen postileimasta. Milla oli postittanut kirjeen Inarista, jossa oli kesätöissä.  

– Ajateltiin, että jos jo olin täällä, niin varmaan herkemmin jäisinkin. Se kun ei ollut itsestään selvää. Edellisen opettajan oli nähty karanneen Eskelisen pikavuoroon sanaakaan sanomatta, ja sitä edellistä oli etsitty radion välityksellä Ruotsista saakka, Milla nauraa. 

Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.
Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.

Niin hänestä tuli opettaja Lappiin. Ja on hän sopeutunut, omalla tavallaan.

Tai Lappi on sopeutunut häneen ja hänen rönsyihinsä. 

– Mutta opettajana olin tiukka. Vain pari kertaa jäi läksyt antamatta. Toisella kertaa yksi oppilaista katsoi niin kauniisti ja sanoi "please honey, don’t", että se naula veti. Tuo poika on nykyään luova kirvesmies Levillä. 

Läksiäiskukat vapauteen

Ruokapöydällä lojuu pino kiitoskortteja. Kevään ylioppilaita hymyilee niissä kohti tulevaisuutta. 

– Ja ajattele, nyt valmistuvat jo omien oppilaiden lapset, Milla huudahtaa ja iskee pöytään ryyppylasit sekä kannun. On aika juoda omien koivujen mahlaa. 

Kun Milla oli opettaja, Kittilä ja sen lukio olivat hänen maailmansa napa. Ihanan rosoinen villi länsi. Ei tarvinnut koskaan olla yksin. 

– En epäröinyt hetkeäkään. Tiesin keksiväni jotain, kun olen niin kova keksimään.

Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Milla alkoi tuntea, että jotain puuttui. 

Ensin hän tarvitsi vuorotteluvapaan. Sen jälkeen hän tunsi tarvitsevansa sitä vielä enemmän. Jotain, jota ei voi vuosikalenteriin suunnitella. Vapautta.

– Sitten vuonna 1988, kevätjuhlien aikaan tilasin kevätjuhlaan kunnan laskuun vaatteisiini sointuvan kukkakimpun. Ojensin sen rehtorille ja pyysin eroa virasta ja sitä, että hän ojentaisi kukat minulle kiitokseksi palveluvuosistani. 

Irtisanouduttuaan Milla möi kaiken, mitä omisti ja osti rahoilla maailmaympärysmatkan.  

– En pelännyt enkä epäröinyt hetkeäkään. Tiesin, että kyllä jotain keksin, kun olen niin kova keksimään. 

Talvitöihin Balille 

Kun ensimmäinen maailmanympärysmatka seuraavana keväänä päättyi, Milla palasi Kittilään, sopivasti ojentamaan ylioppilastodistukset entisille oppilailleen. 

Hän alkoi myydä reissusta ostamiaan koruja ja hyttysverkkoja Kittilän torilla ja muuallakin.

– Kauppa kävi. En ole mikään myyntitykki, mutta tulen ihmisten kanssa toimeen.

Kauppa kävi sen verran hyvin, että Milla päätti lähteä uudelle maailmanympärysmatkalle. 

– Kun sitten Balilla tutustuin vahabatiikkivärjäykseen, innostuin. Olen aina ollut kova tekemään käsillä, opiskellut erilaisia käsityötekniikoita savenvalannasta kankaidenvärjäykseen. Balilla käytetyillä perinteisillä kankaanvärjäystekniikoilla sai aikaan upeita kankaita. Halusin tehdä niistä vaatteita suomalaisille. 

– Saan seikkailla, suunnitella ja olla luova. Kaikkea, mistä haaveilin palkkatyössä.

Ja niin Milla työllisti itsensä. Hän suuntasi talvimatkansa Balille ja etsi sieltä sopivat värjärit ja räätälit toteuttamaan suunnittelemiaan vaatteita. Syntyi Milla Magia Design. Kuulostaa yksinkertaiselta. 

– Kyllä se on vaatinut uutteruutta, pitkää pinnaa ja uuden kielen opettelua. Nyt olen jo toistakymmentä vuotta paiskinut töitä talvikuukaudet Balilla. Se on ollut ihanaa tällaiselle vilukissalle, jonka pitää käyttää kesäisinkin pitkiä kalsareita. Saan seikkailla, suunnitella ja tehdä luovaa työtä. Kaikesta tästä haaveilin palkkatyössä.

Kun kevät koittaa, Milla palaa takaisin värikkäiden matkatavaroidensa kanssa. Moniväriset mekot, hameet, tunikat ja huivit täyttävät puodiksi somistetun piharakennuksen. Ja heinäkuuksi ne levittäytyvät Savonlinnan torille, jossa tehdään suurin osa vuoden tuotosta.

– En ole vuosien varrella kouliintunut yhtään paremmaksi myyjäksi, en osaa tyrkyttää. Yritän silti aina löytää jokaiselle sellaisen vaatteen, joka pukee juuri häntä, siinä ole sinnikäs, Milla toteaa. 

Vanha peittyy uuden alle 

Milla kaivaa puhelimestaan kuvia edelliskesän toriajalta. Mutta missä se onkaan? Kodin uumeniin uppoaa kummasti tavaroita. Milloin kateissa ovat silmälasit, milloin lompakko tai kännykät. Niitä kun on kaksi, jotta toisella voi soittaen etsiä kadonnutta. Nyt ei löydy kumpaakaan. 

Välillä, kun Milla oikein tuskastuu etsimään kadonnutta lompakkoa tai vaatelähetystä, hän soittaa selvännäkijälle. Tähän mennessä kaikki on löytynyt. 

Tai käy muistitestissä. Niissä on jo kolmesti todettu, ettei päästä löydy vikaa. 

– Ja sitten taas heti perään hukkaan jotain. Torikassan, laatikollisen vaatteita, ihan mitä vain. Mutta matkoilla pysyn skarppina, kun on niin vähän hukattavaa. 

Unohtelua enemmän Millalle vain tapahtuu asioita. Se johtuu hänestä siitä, ettei hän juuri kyseenalaista ja epäile asioita tai ihmisiä. Ei, vaikka joskus olisi ehkä pitänyt.

– Tykkään oppia uutta, käydä taidekursseilla, laulaa kuorossa, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Usein suunnittelen tosin tekeväni jotain ihan muuta, kuin mihin lopulta päädyn, Milla hymähtää.

Mies toiselta mantereelta 

Vuosituhannen vaihteessa Milla päätti parannella ranskankielentaitoaan ja lähti Marokkoon.

Kielitaito parani perusteellisemmin kuin hän oli kuvitellut. Hän tapasi nimittäin Ahmedin

– Vaikka olen tällainen sosiaalinen lirkuttelija, en päästä miehiä helposti elämääni, Milla sanoo.

Kun Milla aikuisena tutustui isäänsä, hänen asenteensa miehiin muuttui.

Hän toki seurustellut vuosien varrella, mutta jokin miehissä on vaivannut.

– Lähes nelikymppiseksi asti kuvittelin miehet sellaisiksi kuin olin oman isäni kuvitellut, Milla kertoo. 

Kun Milla oli viiden, kun vanhemmat erosivat. Varhaislapsuuden hän eli isovanhemmillaan. 

– Isoäitini kutsui isääni töppösen lestiksi. Miehessä ei hänestä ja äidistäni ollut mitään hyvää, joten en vaivautunut häneen itsekään tutustumaan, Milla muistelee. 

– On hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain tuttua!

Kun Milla sitten uskaltautui aikuisena kirjoittamaan isälleen ja tutustumaan mitä miellyttävimpään mieheen, hänen omakin asenteensa miehiin alkoi muuttua. Jos isäkään ei ollut täysi lurjus, ehkä eivät kaikki muutkaan miehet.  

Pohjoisen kylmä tuuli 

Mutta palataan Marokkoon. Sen ihmiset ja kauneus lumosivat Millan niin täysin, että hän melkein hyrisee muistellessaan matkaa. Ehkä tarvittiin näin romanttiset puitteet, että hän törmäisi juuri Ahmediin, itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. 

– Se on hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain niin tuttua! 

Suhde ei katkennut Millan kotiinpaluuseen, sillä seuraavan talven he viettivät yhdessä Balilla. Tekivät töitä ja olivat onnellisia. 

Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Ahmed ei päässyt Suomeen ilman pätevää syytä. Se piti keksiä. He päättivät mennä naimisiin.

Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.
Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.

Ensin Ahmedin muutto Suomeen tuntui loistavalta idealta. Mutta jos Lappi voi pelästyttää pelkästään Etelä-Suomesta tulijan, se tekee sen varmasti vielä etelämpää tulevalle.

– Pohjoisen hiljaisuus oli Ahmedille shokki. Hän, ihmisten ympäröimänä elänyt, tarvitsi toisia niin kipeästi, että se melkein sattui. 

Milla sai nähdä läheltä, mitä kaikkea ulkomaalainen saa Suomessa kohdata.

– Ahmed ei pystynyt ymmärtämään ihmisten asenteita, vaan otti ne itseensä. Hän ihmetteli, oliko hänellä ihmisarvoa lainkaan, kun hän kohdeltiin kuin jotain eksoottista esinettä, lähenneltiinkin. Ja toisaalta häntä epäiltiin heti varkaaksi, jos jotain hävisi, Milla puuskahtaa. 

Epäkohteliaisuutta oli monenlaista, tungettelevaa, liehittelevää, jopa väkivaltaista.

– Yhteisten Savonlinnan-kesien aikana hänet on ehditty kahdesti pahoinpidellä sairaalakuntoon, pienikokoinen, hento mies, josta ei ole uhkaa kenellekään, Milla jatkaa. 

Tänäkin kesänä, he silti pystyttävät torikojun aamuisin yhdessä, vaikka eivät enää asu yhdessä. 

–  Tulemme edelleen mainiosti juttuun, sama läheisyys ja tuttuus ovat säilyneet, vaikka elämä onkin meitä koulinut, Milla hymähtää. 

Matkalippu vapauteen 

Mahla kannussa on juotu loppuun. On melkein puoliyö. Milla on ehtinyt laittaa ruokaa, kertoa elämästään, matkoistaan, Lapista ja sen ihmisistä niin vuolaasti, ettei ajankulua edes huomaa. 

– Eikä me olla ehditty puhua mitään siitä, mistä haaveilen! hän puuskahtaa.

– Matkoilla on täydellisimmin oma itseni. On vain se hetki.

Eikö tämä ole juuri sitä? Milla ei ole ihan varma. 

– Minulla on sellainen olo, että soutelen, mutten ihan tiedä, mihin aion seuraavaksi rantautua. 

Vielä, kun hän on voimissaan, hän haluaa uskaltautua uusiin elämyksiin. 

– Olen tullut rohkeammaksi vuosien varrella. Nuorempana pelkäsin hurjasti esiintymistä ja julkista puhumista, mutta olen harjoitellut pois jännitystä, käynyt ihan hypnotisoijalla ramppikuumeen takia, Milla kertoo. 

Tosin naisen käsitys rohkeudesta ja sen puutteesta voi olla hiukan erilainen kuin monilla muilla. 

– Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ystäväni yllyttämänä laulamaan Pariisin metrossa, jalkani tärisivät jännityksestä, hän jatkaa.

Mutta kun Milla pistää repun selkään ja lähtee maailmalle, hän ei pelkää. Hän ei osaa, sillä kuitenkin jalat vievät ja elämä kantaa. 

– Matkoilla olen täydellisimmin oma itseni. En voi suunnitella hirveästi tai murehtia etukäteen, sillä olosuhteet muuttuvat sitä herkemmin, mitä kauempana olen. On vain se hetki, ei mennyttä eikä tulevaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Kaksi muoviämpärillistä marjoja muutaman metrin matkalla - Tuulikki Simola, 72, tietää, mistä löytyy eniten sieniä ja marjoja.

Tuulikki Simola, 72, on porvoolainen eläkkeellä oleva sieniharrastaja. Hänen luontosuhteensa syntyi jo lapsuuskokemuksista, mistä on etua silloin, kun täytyy löytää parhaat marja- ja sienipaikat.

Tällaisia ovat Tuulikin muistot ja kokemukset hyvistä apajista:

”Asumme kesät mieheni kanssa veneellä Päijänteellä. Kotona Porvoossa odottaa kaksi pakastinta, jotka täyttyvät kesän kuluessa kalasta, marjoista ja sienistä. Uskon marjojen terveysvaikutuksiin, syömme mieheni kanssa marjoja päivittäin eikä reissuja lääkäriin ole tullut.

Jo lapsuudenkodissani kerättiin paljon puolukoita, mustikoita ja sieniä. Meitä oli kuusi lasta ja elimme talvet kesän sadoilla. Onni on, että myös mieheni kerää ja kalastaa luonnossa mielellään. Kuljemme paljon metsissä ihan huvin vuoksikin.
Lapsenlapsemme ovat kasvaneet arvostamaan luontoa, otamme yhdessä osaa roskienkeräystalkoisiin. Ajattelen, että jos me suojelemme luontoa, se suojelee myös meitä. Lapsenlapset lähtevät mukaamme myös Päijänteelle veneilemään, kalastamaan ja marjastamaan.

Luontoretki edessä? Katso tästä Suomen parhaat pyöräilyreitit

Sienet Porvoosta ja Kelventeen kansallispuistosta

Pihallamme kasvaa tyrniä, mansikoita, karviaisia, mustaherukkaa ja vadelmia. Hyviä marjastus- ja sienestyspaikkoja löytyy sekä Porvoosta että Kelventeen kansallispuistosta, Päijänteeltä. En varjele hyviä keruupaikkoja salaisuuksina, luonnosta riittää kyllä kaikille. Enemmän syksyllä harmittaa, kun sienestäessä huomaa isojen mustikoiden roikkuvan vieläkin varvuissaan.

Erityisen hienoja hetkiä olen kokenut juuri sienestäessä, valtava keltainen kantarelliapaja herättää aina innostuksen tunteita. Erään kerran löysimme jättiläismäisiä kantarelleja, toisen kerran mustia torvisieniä oli niin paljon, että sain kaksi muoviämpärillistä täyteen muutaman metrin matkalla.

Päijänne on kaunis ja rauhallinen kesäjärvi, seuraamme tutuilla paikoilla ohi lipuvia kuikkia, pesivää härkälintua ja vedenpinnalla liitäviä sudenkorentoja. Iän myötä olen oppinut arvostamaan luonnon hiljaisuutta yhä enemmän.”

Uskallatko sinä paljastaa hyvät marja-apajat vai pidätkö mättäät mieluummin omana tietonasi? Kommentoi alle!

”Olimme kantarellimetsällä. Minä kävelin sankoni kanssa syvemmälle tiheään pieneen kuusikkoon. Yllättäen seisoin vastatusten hämmästyneen mäyrän kanssa. Maa oli sammaleista, joten askeleeni eivät siinä kuuluneet, ehkä siksi mäyrä ei huomannut minua, enkä minäkään heti mäyrää.
Välissämme oli kolme metriä. Se seisoi rauhallisena edessäni ja katseli minua. Siinä seisoimme, kunnes huikkasin miehelleni kuusikosta, että ovatkohan mäyrät vaarallisia. Eivät näemmä olleet, sillä mäyrä lähti saman tien kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Varmasti se pelästyi yhtä paljon kuin minäkin.”

ET oli paikalla, kun Aira Samulin ja Siiri "Äitee" Rantanen kohtasivat ensimmäistä kertaa. Lue teräsnaisten vinkit hyvään elämään!

– Otatko konjakin, kysyy Aira Samulin, 90.

– No, otanhan minä, vastaa Siiri "Äitee" Rantanen, 92.

Koko kansan rakastama tanssileidi Aira Samulin pyörähtää keittiöön ja pian on konjakkilasi vuoden 1956 maastohiihdon olympiavoittajan Siiri "Äitee" Rantasen kädessä.

– Minä aloitin ryyppäämisen 80-vuotiaana, sanoo Aira ja antaa naurunsa tulla. Huone kuplii iloista tunnelmaa.

Ollaan Helsingin Bulevardilla, Airan kotona, jossa nämä kaksi teräsnaista tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa.

– Olemmehan me toisemme aina tietäneet, he myhäilevät. 

Siiri Rantanen ei ole jäänyt sammaloitumaan. Hän kertoo kiertäneensä kesän aikana avustajansa kanssa ympäri Suomea tapaamassa fanejaan ja kilpakumppaneitaan. Tähän kierrokseen kuuluu myös Aira Samulinin tapaaminen.  

Autolla ajamisen Siiri jätti 85-vuotiaana. Mutta liikkuminen jatkuu: Lahden viime talven MM- kisoissa Siiri hiihti kisojen kunniakierroksen. Kisoja seuraamassa ollut Ruotsin kuningas halusi päästä puristamaan hiihtäjälegendan kättä.

– Meninhän minä kun tulivat pyytämään, sanoo Siiri.

Airaa naurattaa.

– Sai kunkku kunnon puristuksen. Siirillä on niin vahva kädenpuristus. Kokeile. Eikä alleja. On pidetty porkista kovaa kiinni.

Pelkkää rautaa, ihailee Aira. Kyllä näkee, että Siiri on urheillut ikänsä.
Pelkkää rautaa, ihailee Aira. Kyllä näkee, että Siiri on urheillut ikänsä.

Airaltakin sujui aikanaan hiihto.

– Isä povasi minusta aikanaan kilpahiihtäjää, mutta sitten tuli sota ja piti jättää Karjala. Minusta tuli sitten kilpatanssija.

Siiri puolestaan kertoo tanssineensa polkat, jenkat ja humpat.

Viisas pärjää

Mutta kertokaa nyt hyvät teräsnaiset, miten saavutetaan hyvä ja pitkä elämä?

– Täytyy yrittää, tiukkoinakin aikoina. Ei tänne olla tultu pelleilemään ja antamaan periksi, sanoo Aira.

– Ja pitää olla positiivinen, jatkaa Siiri. – No kyllä, juuri sitä, komppaa Aira.

Aira sanoo, että jos ihminen on viisas ja hyvä, niin silloin hän ei tee pahaa toiselle. Ja kun ei tee pahaa toiselle, voi itsekin hyvin.

– Mutta liian kiltti ei saa olla.

– Ei minulla mitään ihmereseptiä ole, jatkaa Siiri. – Joka aamu teen tunnin sauvakävelylenkin. Se pitää mielenkin kunnossa, Siiri jatkaa.

Kilpailupainossa

Naiset ottavat mittaa toisistaan ja pistävät selät vastakkain.

– Minä olen 174 senttiä ja joka aamu punnitsen, 60 kiloa, reikä reikä, sanoo Aira. Halutessaan Aira solahtaa yhä 60-luvun vaatteisiinsa.

Siiri taas on yhä 50-luvun kilpailupainossaan.

– Pitää elää kurinalaisesti ja olla hyvät elämäntavat, molemmat sanovat. 

Siiri Rantanen hiihti Suomea maailmankartalle voittamalla olympiakultaa maastohiihdossa 1956. Hän voitti myös Suomen mestaruudet maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä ja oli nopein nainen Finlandia-hiihdossa vielä 52-vuotiaana vuonna 1977. Hän on hiihtänyt Finlandia-hiihdon 24 kertaa ja soutanut monet Sulkavan soudut.  

– En ole saanut urheilusta koskaan penniäkään, sanoo Siiri Rantanen.
– En ole saanut urheilusta koskaan penniäkään, sanoo Siiri Rantanen.

Rantasen aktiiviuran aikana ei urheilijoita hyysätty. Ei ollut valmentajia, ei sponsoreita eikä managereita. Hiihtoliitto maksoi matkan kisapaikalle, ei ruokia eikä majoitusta ja kotiin oli kisoista tultava omalla kustannuksella.

– 50- luvulla sain kyllä Järvisen tehtaalta sukset, Siiri muistaa.

– Että sentään hokasivat. Airia naurattaa.

Lempinimensä "Äitee" Rantanen sai kilpailumatkoilla. Hän piti huolta muista hiihtäjistä niin äidillisesti. Rantanen oli myös kahden pienen pojan äiti. Mies oli aikanaan sanonut, että jos teet toiselle pojalle kaverin, saat hiihtää niin paljon kuin haluat. Ja Siiri teki.  

– Kerran minua pyydettiin poikien koululle esiintymään, mutta pojat kielsivät, etten saa tulla. En sitten mennyt. Nyt pojat ovat 70 ja 71 -vuotiaita.

Työuransa Siiri teki verhoilijana. 

Ja on Airakin hurmannut isoja massoja. Missä tahansa Aira tanssiikin, ei mukaan lähtijöistä ole ollut puutetta.

– Isoin joukko oli kerran olympiastadionilla, 40 000 ihmistä tanssi.

Aira Samulin täytti tänä vuonna 90 vuotta. Viime vuonna ilmestyi elämänkertakirja Uskomaton Aira Samulin.
Aira Samulin täytti tänä vuonna 90 vuotta. Viime vuonna ilmestyi elämänkertakirja Uskomaton Aira Samulin.

Julkkis ja poikaystävät

Siiri Rantanen kiittelee, ettei sattunut uransa huipulle julkkisaikaan.  – Olen aina saanut kulkea ihan rauhassa.

Aira Samulinin taas tuntevat kaikki ja hän on kertonutkin avoimesti elämästään elämäkerroissaan ja haastatteluissaan.

– Siiri on kamppaillut laduilla, minä elämässäni, Aira sanoo.

– Uskon, että julkisuudelta saa sellaisen kohtelun kuin ansaitsee. Jos törppöilee tuolla turuilla, niin on ihan oma vika, että siitä sitten kirjoitetaankin. 

– Onko sinulla poikaystävää, kysyy Aira.

– Ei ole, vastaa Siiri ja kertoo asuvansa omassa kodissaan.

– Hyvä, koti on paras paikka. Pidetään kiinni, että saadaan asua kotona pitkään. Minulla on täällä kotona tätä varten vaikka kuinka paljon teknisiä apuvälineitä, jatkaa Aira.

Lue lisää: Aira Samulin puolustaa kotona ikääntymistä: "Turvalaitteet 49 euroa kuukaudessa"

Nykyurheilijoista saati nuorista ihmisistä eivät kumpikaan löydä moitteen sanaa.

– Minä olin aina skeittaajien ja graffitintekijöiden puolella, kun muut niitä tölvivät. Ja katsokaas! Nyt monet niistä ovat maailmankuuluja, kertoo Aira.

Airan ja Siirin ensitapaamisessa ei naurulta vältytty.
Airan ja Siirin ensitapaamisessa ei naurulta vältytty.

Nykyurheilijat menestyvät tiukassa kisassa Siirin mukaan erinomaisesti.

– Ei voi kuin ihailla miten kovaa ja hyvin he menevät. Maita on pitkälti toista sataa ja meidän urheilijat yltävät silti palkintopalleille.

Mutta vielä hetkeksi takaisin pitkän iän salaisuuteen.

– Omaan napaan tuijottaminen kannattaa lopettaa. Sillä ei pitkälle pötki. Minä koitan olla niin ettei olisi napaa ollenkaan, sanoo Aira.

Entä muuta?

– Huumorintajua, sillä pärjää tiukassakin paikassa. Ja sisua – ei täällä vellikellot pärjää, sanovat naiset ja halaavat.