Päivi Hietanen, 62, on Lääkärilehden päätoimittaja, joka työskenteli HYKS:n syöpälääkärinä 1979–2003. Hän opettaa muille lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.
Päivi Hietanen, 62, on Lääkärilehden päätoimittaja, joka työskenteli HYKS:n syöpälääkärinä 1979–2003. Hän opettaa muille lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.

Onnistuneesta hoidosta voidaan puhua silloinkin, kun sairaus ei parane, tietää syöpälääkäri Päivi Hietanen.  Hän antaa tilaa myös omaisten vihantunteille.

Pohjasuru. Sellaisen Päivi Hietanen tuntee perineensä. Terävän päänsä lisäksi.

Lääkäriksi satakuntalaisen työläisperheen tyttö tiesi haluavansa jo lukioluokilla.

– Niukoissa oloissa kasvaneelle ammatinvalintaan vaikuttivat taloudelliset näkymät. Mutta vielä enemmän halu korvata äidille se, mitä vaille hän oli jäänyt.

Äiti varttui lastenkodissa.

– Tuolloin 30-luvulla ne olivat julmia ja kovia paikkoja. Piikomaan äitini lähti heti kun kynnelle kykeni. Sen verran sai käydä koulua, että opettajat näkivät hänen lahjakkuutensa. Mutta ei niitä suosituksia opiskelujen jatkamisesta kukaan kuunnellut.

"Äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan."

Päivi itse kasvoi perheen ainoana lapsena. Ahmi kirjoja jo alaluokilla – ja piti rimaa korkealla. Vain kymppi kelpasi. Vanhemmille olisi riittänyt vähempikin.

– Ei äiti omista kokemuksistaan paljon puhunut, kun en kestänyt niistä kuulla. Mutta se pettymys ja melankolia heijastuivat minuun. Oikeastaan äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan. Surun kohtaaminen on minulle luontaista.

Roolipuvun aukot

Päivi Hietanen on pitkä ja hoikka nainen, jonka päällä Marimekon harmaa puuvilla näyttää juuri sellaiselta kuin pitääkin, tyylikkäältä. Itse hän vitsailee samaisen mekon näyttäneen siivoustakilta äskeisellä Australian-luentomatkallaan.

– Perthin yliopiston tilaisuuksissa naiset olivat niin näyttävästi pukeutuneita, hän tarkentaa.

Päivi totuttelee uudenlaisiin kauneusarvoihin myös kotiympäristössään. Vuosikymmeniä asuttu rintamamiestalon pihapiiri on vaihtunut merimaisemaksi. Tänäkin aamuna hän pyöräili kotoaan Lauttasaaresta työpaikalleen Sörnäisiin. Ja mietti ihan tosissaan, "ansaitseeko elämäänsä tällaista luksusta".

Potilaat kiittelevät Hietasen empatiakykyä ja lämpöä, mutta itseään kohtaan hän ei ole vieläkään, päälle kuusikymppisenä, kovin armollinen. Perfektionistin on vaikea olla.

Jaksamisen rajoilla hän myöntää käyneensä usein. Senkin takia, että työ on tuntunut niin omalta ja palkitsevalta.

– Äidillänikin oli tapana sanoa, että työ on aina auttanut.

Vakavasti sairaiden maailmassa aika pysähtyy ja pakenee. Lääkärin ammattirooli suojaa paljolta, mutta kipupisteitäkin vielä löytyy.

– Jokainen kuoleva äiti, jolta jää pieniä lapsia, piirtyy mieleeni iäksi. Heidän takiaan olen öitänikin valvonut.

Omaisen kuorma unohtuu

Päivi Hietanen toimi HYKS:n syöpälääkärinä reilut parikymmentä vuotta. Viihtyi – ja lopulta väsyi, kun ei pystynyt tutkimus- ja osastotyön tiimellyksessä keskittymään potilaiden emotionaalisiin tarpeisiin niin kuin olisi halunnut. Opiskelu psykoterapeutiksi lisäsi ymmärrystä, ja sisäistä ristiriitaa.

"Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat."

Ratkaisun tarjosi toisenlainen näköalapaikka, Lääkärilehden päätoimittajuus, jonka ohessa Päivi on ehtinyt hyödyntää lahjojaan opettajana. Vuorovaikutustaitoja lääkäreille hän opettaa muun muassa draaman keinoin, kirjoittamalla näytelmiä, joissa lääkäri istutetaan potilaan rooliin.

Keskiviikkoisin Päivi Hietasella on yksityisvastaanotto, jossa tuen piiriin pääsevät myös vakavasti sairaiden omaiset.

– Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat. Lyhyt sairausjakso vielä kestetään, mutta taudin uusiutuminen ja jatkuva epävarmuus nostaa omaisessa pintaan monenlaisia mustia tunteita. Onhan kysymyksessä myös hänen ainutkertainen elämänsä. Jo se, että pitää seurata sairaan läheisen muuttumista ja kuihtumista, on elämän kovimpia paikkoja. Kuormaa voi lisätä se, että pitkään jatkunut sairaus tekee monesta potilaasta väkisinkin itsekeskeisen. Mutta jos omaisella ilmenee tarvetta irtiottoihin, ympäristö tuomitsee ne hyvin helposti.

Räätälöityä turvaa

Jokaisella potilaalla on kuitenkin oikeus olla juuri sellainen kuin on. Vaikea, urhea, sopeutunut tai lamaantunut.

– Ihmisen koko persoonallisuus vaikuttaa sairastamiseen siinä missä kasvaimen luonnekin. Siihenkin, millaisena potilas itsensä näkee: taakkana läheisilleen vai hyväksyttynä sairaudestaan huolimatta. Se, kuinka hyvin ihmisen arvot ja henkiset voimavarat pystytään ottamaan huomioon, vaikuttaa olennaisesti myös hoidon onnistumiseen, Päivi Hietanen korostaa, ja lataa ammattikunnalleen melkoiset paineet. Jokaiselle potilaalle pitäisi pystyä räätälöimään oikea hoito.

"Syövän hoito on Suomessa teknisesti hyvää, mutta hoidon henkilökohtaisuus on sattumanvaraista."

Pitäisi. Senkin vuoksi, että syövät muuttavat koko ajan muotoaan.

– Suomessa syövän hoito on teknisesti hyvää. Hoidon henkilökohtaisuus on kuitenkin sattumanvaraista. En missään tapauksessa halua syyllistää julkisella puolella ansiokkaasti työskenteleviä. Järjestelmä vaan on sellainen, että kaikkein tärkeimpien asioiden, luottamuksen ja turvallisuuden tunteen luominen ei ole helppoa.

Toivon tuottajat

Lääkärin ammatti on edelleen hyvin arvostettu, mutta potilaiden suhde lääkäreihin ja lääkärin suhde potilaisiin on muuttunut.

– Väestön koulutustaso on noussut huimasti, ja moni kokee, että lääkäri on vain yksi asiantuntija muiden joukossa, ei kaikkitietävä jumala. Potilaiden tiedon tarve vaihtelee suuresti. Joku etsii kaiken mahdollisen tapaustaan koskevan tiedon ja haluaa olla hyvin aktiivisesti päättämässä hoidostaan. Toinen taas antautuu hoidettavaksi, ja odottaa, että lääkäri määrää.

Harvaan sairauteen on vain yhtä selkeästi parasta hoitoa. Ja kaikkiin hoitokeinoihin liittyy haittansa ja riskinsä. 

– Joskus potilas tekee hyvin erilaisen päätöksen kuin lääkäri suosittaa. Esimerkiksi muuan rintasyöpäpotilaani valitsi hoidon, jossa on kymmenen prosenttia suurempi uudelleen sairastumisen riski, mutta vähemmän häntä pelottavia haittoja, kuten hiusten menetys, Päivi kertoo.

"Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan."

Potilaan autonomian kunnioittaminen on hänen mielestään ensiarvoisen tärkeää.

– Ennen muinoin lääkäri saattoi loukkaantua, jos potilas päätti eri tavalla. Tämä saatettiin jopa hylätä: olet nyt omillasi.

Tänä päivänä lääkärin työ on ennen kaikkea toivon tuottamista.

– Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Potilas muistaa ikänsä, miten hänelle on kerrottu vakavasta sairaudesta, ja se saattaa vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisia valintoja hän tekee sairautensa hoidon suhteen.

Kivun kautta

Vieläkään ruumiin ja mielen yhteyttä ei tunneta kovin hyvin.

– Psyyke vaikuttaa paranemiseen, ei sairastumiseen, Päivi Hietanen uskoo .

Tämän hetkisen tutkimuksen valossa syövät ovat biologisia sairauksia. Usein ihminen alkaa sairastuttuaan kyllä pohtia elämäänsä. Miten tiukoilla on ollut töissä tai tunne-elämässä ja millaisia menetyksiä on kokenut. Silloin voi vaikuttaa siltä, että sairastumisella ja muilla asioilla on syy-yhteys. Mutta ilman menetyksiä ei elämästään selviä kukaan.

Lohduttautua voi silläkin, että sairaudet ovat olennainen osa ihmisen arkea. Ja elämä voi olla hyvää sairaudesta huolimatta.

– Menestys kypsyttää ihmistä huomattavasti vähemmän.

Monet Hietasen potilassuhteista ovat kestäneet vuosia, jopa vuosikymmeniä.

– Kukaan sairas ei halua kuulla, että tämä on sinulle rikastuttava kokemus. Mutta vuosien päästä moni kokee toisin. Kivun kautta on selkiytynyt, mikä on tärkeää, mistä saa todellista mielihyvää. Moni kokee tulleensa enemmän omaksi itsekseen, kun on jättänyt pois kuormittavia asioita. Uskaltanut valita oikeita.

Luopumisen vaikeus

Psyyke on pelissä silloinkin, kun pitää luovuttaa. Ajoissa.

– Vaikka ihminen on jo tosi huonossa kunnossa, hänellä saattaa olla kiihkeitä hoitovaatimuksia, vaikka raskaat hoidot saattavat pahentaa kokonaistilannetta.

Senkin Hietanen ymmärtää.

– Kun kaikki toivo liittyy lääkkeeseen, siitä ei haluta luopua. Lääkärillekin nuo tilanteet ovat kaikkein raskaimpia.

"Hoito voi olla onnistunutta silloinkin, kun sairaus ei parane."

Hoidon lopettaminen pitää valmistella hyvin, ja senkin perustana on onnistunut hoitosuhde. Luottamus, että tuo lääkäri haluaa minulle hyvää
Kaikki syöpätapaukset ovat yksilöllisiä, mutta varsin monella turhista hoidoista luopuneella viimeinen elämänvaihe voi olla yllättävän hyvä. Kotonakin saa olla pitempään, kun hoidon haitat jäävät pois.

– Onnistuneesta hoidosta voi siis puhua silloinkin, kun sairaus ei parane.

Toki työhön liittyy myös syyllisyydentunteita.

– Yksikään lääkäri ei välty tunteelta, että toimii välillä väärin. Virheet jäävät mieleen pysyvästi.

Ihmeitäkin sattuu ja tapahtuu.

– Silloin tällöin joku syöpä käyttäytyy täysin poikkeavasti, kaikkia tilastoja vastaan.

Uhka ja mahdollisuus

Toiveikkuus on lisääntynyt muutenkin. Esimerkiksi aggressiivisen rintasyövän hoitoon on saatu uusi lääke, joka on oleellisesti parantanut ennusteita. Myös diagnosointi on kehittynyt, ja sairaudet todetaan yhä herkemmin. Mutta varhaisessa diagnoosissa piilee omat vaaransa.

– Seulonnassa löytynyt vaaraton muutos voi käynnistää hoidot, vaikka viisaampaa olisi pitää pää kylmänä ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Esimerkiksi eturauhassyövän kohdalla viaton laboratoriokoe voi johtaa hoitoihin, joista seuraa elämänlaatua ja itsetuntoa nakertavia vammoja, impotenssia ja pidätyskyvyttömyyttä.

Hyödyttömät hoidot nielevät sekä rahaa että voimavaroja. Mutta ainakaan vielä ei osata täysin luotettavasti erottaa, mitkä testillä löydetyt sairaudet kannattaa hoitaa heti. Tutkimustyö etenee kuitenkin ripeästi ja tuo mukanaan myös uusia uhkia.

– Monet uudet lääkkeet ovat niin kalliita, että rikkaissakin maissa joudutaan kovan paikan eteen. Potilaiden kokema epätasa-arvo ei ainakaan vähene.

Niin sanottuja vaihtoehtoisia hoitoja Hietanen ei potilailtaan suuremmin kieltele.

– Enemmän yritän kuulostella, miksi hän sellaiseen hakeutuu. Tuomitsematta. Onhan siinä koululääketieteen edustajalla myös peiliin katsomisen paikka: hädissään oleva ihminen tarttuu mihin tahansa oljenkorteen, jos kokee virallisen hoitosysteemin turvattomaksi.

Samaa ketjua

Tuoreen tutkimuksen mukaan neljä viidestä lääkäristä on sitä mieltä, että sana "auttaja" kuvaa heitä hyvin.

Ilahduttavan määrän humaania elämänasennetta Päivi näkee myös YK:n pakolaistyössä toimivan tyttärensä valinnoissa.

– Koen, että hän omalla tavallaan vie eteenpäin äitini ja kaikkien muiden elämässään heikot kortit saaneiden ihmisten asiaa. Taannoin, kun tytär työskenteli Gazassa, keskellä pommituksia, olin kyllä huolesta suunniltani.

Tytär asuu Jordaniassa, mutta on juuri nyt Suomessa vastasyntyneen poikansa ja brittimiehensä kanssa. Ensimmäinen lapsenlapsi on jo ehtinyt vaikuttaa tuoreen isoäidin tulevaisuudensuunnitelmiin.

– Tyttäreni perheen asemapaikat vaihtuvat, mutta jatkossa aiomme matkustaa maailmalla enemmän heidän perässään. Haluamme olla konkreettisesti avuksi arjessa ja solmia samalla tiiviin suhteen lapsenlapseemme. Tärkeäksi koen senkin, että poika oppii kunnolla suomea.

"Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt."

Hietasen oma poika asuu vähän lähempänä, tutkijana Tukholmassa.

– Hänen alansa liittyvät johtamisen filosofiaan ja psykoanalyysiin, mutta näen niissäkin liikuttavia yhteyksiä äitini kärsimykseen.

Omaa työtään lääkärinä Päivi on suunnitellut jatkavansa vielä pitkään.

– Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt. Omaa ansiotani siinä on varsin vähän, enemmän hyvää tuuria. Senkin suhteen, että olen saanut olla näin terve. Jos joskus sairastun vakavasti, tuskin tulen kysymään: miksi juuri minä?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2016.

Päivi Hietanen
Syntynyt 1954 Lauttakylässä. Syöpätautien dosentti ja psykoterapeutti.
Työ Lääkärilehden päätoimittaja.Työskennellyt HYKS:n syöpälääkärinä 1979-2003. Opettaa lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.
Perhe asuu miehensä kanssa Lauttasaaressa. Kaksi aikuista lasta, yksi lapsenlapsi.
Harrastaa Kuntoilua, lukemista ja ystävien
kanssa oleilua.

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.

Kun Marja-Liisa Nummela otti lopputilin opettajan töistä, hänestä tuli reppureissaaja. Kotiin tuomisina on ollut itse suunniteltuja vaatteita, mies ja valtavasti kokemuksia. Ilman matkojaan hän ei olisi se, mikä nyt on. Harvinaisen vapaa nainen, Milla Magia.

Traktorin etuhaarukka työntää betonirenkaan toisen päälle. Marja-Liisa Nummela seisoo traktorin vieressä ja jakaa ohjeita. Hän näyttää värikkäissä vaatteissaan alkukesän hailakan sävyisellä pihamaalla kuin joltain tropiikin linnulta. Keltaisten kumisaappaiden kärjet rouhivat multaa betonirenkaiden juurelle. 

Renkaista on syntymässä patsas Marja-Liisan pihalle Kittilän Kaukoseen. Päälle vielä savea, mosaiikkia, ja huipulta suihkuamaan vesi, Marja-Liisa suunnittelee ja tarkistelee mittasuhteita. Tosin hän on Marja-Liisa enää vain papereissa, muuten hän on Milla Magia. Sen nimen oppilaat hänelle aikoinaan Kittilän lukiossa antoivat. 

Nyt opettaja-aikakin on jo taaksejäänyttä elämää. Milla on keksinyt muuta tekemistä. Hänen pitää ehtiä seikkailla. Korjata Villa Magiaansa, tehdä kaikkea luovaa. Niin kuin vaikkapa rakennuttaa tämä fallinen suihkulähde.  

– Pakkohan tämä on pystyttää! Täällä Kittilässä kun kiisteltiin vuosia Kalervo Palsan haudalle suunnitellusta muistomerkistä. Se muistutti silloisen kirkkoherran mielestä liikaa miehen sukupuolielintä. Siitä sain idean tähän, Milla nauraa ja kutsuu peremmälle. Hän on hieman huolissaan, riittääkö ilta jutuntekoon. 

– Ja minä sitten rönsyilen, kun on tullut aika lailla rönsyiltyä, hän varoittaa. 

Postileima juurrutti Kittilään

Millan kotoisan keittiön ikkunoista aukeaa lappilainen avaruus. Naapurin hevosen takamuksen takaa pilkottaa Ounasjoki. Talo ja sen pihapiiri on yksi niistä harvinaisen onnekkaista, jotka selvisivät palamatta Lapin sodasta. 

Milla on asuttanut Kaukosen-kotiaan pian parikymmentä vuotta. Välillä se tuntuu Millasta lähes ikuisuudelta, että hän olisi ollut täällä lähes aina.  

Ei ole. Hän on aikoinaan tullut etelästä, linja-autolla. Ensin Kittilään. Sen Milla muistaa kuin eilisen, vaikka nuoren englannin- ja ranskalehtorin saapumisesta Lappiin on jo 36 vuotta. 

– Olin onneni kukkuloilla, sain vastavalmistuneena vakituisen viran! Tosin olin hakijoista ainoa, jonka kuviteltiin sietävän Lapin kaamosta, Milla pulputtaa. 

Milla on sopeutunut Lappiin - tai Lappi Millaan.

Koululautakunnan kuvitelma viihtymisestä johtui työhakemuksen postileimasta. Milla oli postittanut kirjeen Inarista, jossa oli kesätöissä.  

– Ajateltiin, että jos jo olin täällä, niin varmaan herkemmin jäisinkin. Se kun ei ollut itsestään selvää. Edellisen opettajan oli nähty karanneen Eskelisen pikavuoroon sanaakaan sanomatta, ja sitä edellistä oli etsitty radion välityksellä Ruotsista saakka, Milla nauraa. 

Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.
Milla haluaa tehdä asioita niin kauan kuin jalat kantavat. – Ikää en mieti. Olen polttanut syntymätodistukseni roviolla, hän nauraa.

Niin hänestä tuli opettaja Lappiin. Ja on hän sopeutunut, omalla tavallaan.

Tai Lappi on sopeutunut häneen ja hänen rönsyihinsä. 

– Mutta opettajana olin tiukka. Vain pari kertaa jäi läksyt antamatta. Toisella kertaa yksi oppilaista katsoi niin kauniisti ja sanoi "please honey, don’t", että se naula veti. Tuo poika on nykyään luova kirvesmies Levillä. 

Läksiäiskukat vapauteen

Ruokapöydällä lojuu pino kiitoskortteja. Kevään ylioppilaita hymyilee niissä kohti tulevaisuutta. 

– Ja ajattele, nyt valmistuvat jo omien oppilaiden lapset, Milla huudahtaa ja iskee pöytään ryyppylasit sekä kannun. On aika juoda omien koivujen mahlaa. 

Kun Milla oli opettaja, Kittilä ja sen lukio olivat hänen maailmansa napa. Ihanan rosoinen villi länsi. Ei tarvinnut koskaan olla yksin. 

– En epäröinyt hetkeäkään. Tiesin keksiväni jotain, kun olen niin kova keksimään.

Se oli ihanaa, mutta jossain vaiheessa Milla alkoi tuntea, että jotain puuttui. 

Ensin hän tarvitsi vuorotteluvapaan. Sen jälkeen hän tunsi tarvitsevansa sitä vielä enemmän. Jotain, jota ei voi vuosikalenteriin suunnitella. Vapautta.

– Sitten vuonna 1988, kevätjuhlien aikaan tilasin kevätjuhlaan kunnan laskuun vaatteisiini sointuvan kukkakimpun. Ojensin sen rehtorille ja pyysin eroa virasta ja sitä, että hän ojentaisi kukat minulle kiitokseksi palveluvuosistani. 

Irtisanouduttuaan Milla möi kaiken, mitä omisti ja osti rahoilla maailmaympärysmatkan.  

– En pelännyt enkä epäröinyt hetkeäkään. Tiesin, että kyllä jotain keksin, kun olen niin kova keksimään. 

Talvitöihin Balille 

Kun ensimmäinen maailmanympärysmatka seuraavana keväänä päättyi, Milla palasi Kittilään, sopivasti ojentamaan ylioppilastodistukset entisille oppilailleen. 

Hän alkoi myydä reissusta ostamiaan koruja ja hyttysverkkoja Kittilän torilla ja muuallakin.

– Kauppa kävi. En ole mikään myyntitykki, mutta tulen ihmisten kanssa toimeen.

Kauppa kävi sen verran hyvin, että Milla päätti lähteä uudelle maailmanympärysmatkalle. 

– Kun sitten Balilla tutustuin vahabatiikkivärjäykseen, innostuin. Olen aina ollut kova tekemään käsillä, opiskellut erilaisia käsityötekniikoita savenvalannasta kankaidenvärjäykseen. Balilla käytetyillä perinteisillä kankaanvärjäystekniikoilla sai aikaan upeita kankaita. Halusin tehdä niistä vaatteita suomalaisille. 

– Saan seikkailla, suunnitella ja olla luova. Kaikkea, mistä haaveilin palkkatyössä.

Ja niin Milla työllisti itsensä. Hän suuntasi talvimatkansa Balille ja etsi sieltä sopivat värjärit ja räätälit toteuttamaan suunnittelemiaan vaatteita. Syntyi Milla Magia Design. Kuulostaa yksinkertaiselta. 

– Kyllä se on vaatinut uutteruutta, pitkää pinnaa ja uuden kielen opettelua. Nyt olen jo toistakymmentä vuotta paiskinut töitä talvikuukaudet Balilla. Se on ollut ihanaa tällaiselle vilukissalle, jonka pitää käyttää kesäisinkin pitkiä kalsareita. Saan seikkailla, suunnitella ja tehdä luovaa työtä. Kaikesta tästä haaveilin palkkatyössä.

Kun kevät koittaa, Milla palaa takaisin värikkäiden matkatavaroidensa kanssa. Moniväriset mekot, hameet, tunikat ja huivit täyttävät puodiksi somistetun piharakennuksen. Ja heinäkuuksi ne levittäytyvät Savonlinnan torille, jossa tehdään suurin osa vuoden tuotosta.

– En ole vuosien varrella kouliintunut yhtään paremmaksi myyjäksi, en osaa tyrkyttää. Yritän silti aina löytää jokaiselle sellaisen vaatteen, joka pukee juuri häntä, siinä ole sinnikäs, Milla toteaa. 

Vanha peittyy uuden alle 

Milla kaivaa puhelimestaan kuvia edelliskesän toriajalta. Mutta missä se onkaan? Kodin uumeniin uppoaa kummasti tavaroita. Milloin kateissa ovat silmälasit, milloin lompakko tai kännykät. Niitä kun on kaksi, jotta toisella voi soittaen etsiä kadonnutta. Nyt ei löydy kumpaakaan. 

Välillä, kun Milla oikein tuskastuu etsimään kadonnutta lompakkoa tai vaatelähetystä, hän soittaa selvännäkijälle. Tähän mennessä kaikki on löytynyt. 

Tai käy muistitestissä. Niissä on jo kolmesti todettu, ettei päästä löydy vikaa. 

– Ja sitten taas heti perään hukkaan jotain. Torikassan, laatikollisen vaatteita, ihan mitä vain. Mutta matkoilla pysyn skarppina, kun on niin vähän hukattavaa. 

Unohtelua enemmän Millalle vain tapahtuu asioita. Se johtuu hänestä siitä, ettei hän juuri kyseenalaista ja epäile asioita tai ihmisiä. Ei, vaikka joskus olisi ehkä pitänyt.

– Tykkään oppia uutta, käydä taidekursseilla, laulaa kuorossa, tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Usein suunnittelen tosin tekeväni jotain ihan muuta, kuin mihin lopulta päädyn, Milla hymähtää.

Mies toiselta mantereelta 

Vuosituhannen vaihteessa Milla päätti parannella ranskankielentaitoaan ja lähti Marokkoon.

Kielitaito parani perusteellisemmin kuin hän oli kuvitellut. Hän tapasi nimittäin Ahmedin

– Vaikka olen tällainen sosiaalinen lirkuttelija, en päästä miehiä helposti elämääni, Milla sanoo.

Kun Milla aikuisena tutustui isäänsä, hänen asenteensa miehiin muuttui.

Hän toki seurustellut vuosien varrella, mutta jokin miehissä on vaivannut.

– Lähes nelikymppiseksi asti kuvittelin miehet sellaisiksi kuin olin oman isäni kuvitellut, Milla kertoo. 

Kun Milla oli viiden, kun vanhemmat erosivat. Varhaislapsuuden hän eli isovanhemmillaan. 

– Isoäitini kutsui isääni töppösen lestiksi. Miehessä ei hänestä ja äidistäni ollut mitään hyvää, joten en vaivautunut häneen itsekään tutustumaan, Milla muistelee. 

– On hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain tuttua!

Kun Milla sitten uskaltautui aikuisena kirjoittamaan isälleen ja tutustumaan mitä miellyttävimpään mieheen, hänen omakin asenteensa miehiin alkoi muuttua. Jos isäkään ei ollut täysi lurjus, ehkä eivät kaikki muutkaan miehet.  

Pohjoisen kylmä tuuli 

Mutta palataan Marokkoon. Sen ihmiset ja kauneus lumosivat Millan niin täysin, että hän melkein hyrisee muistellessaan matkaa. Ehkä tarvittiin näin romanttiset puitteet, että hän törmäisi juuri Ahmediin, itseään parikymmentä vuotta nuorempaan mieheen. 

– Se on hassua, miten pitkälle pitää matkata, jotta kohtaa jotain niin tuttua! 

Suhde ei katkennut Millan kotiinpaluuseen, sillä seuraavan talven he viettivät yhdessä Balilla. Tekivät töitä ja olivat onnellisia. 

Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Ahmed ei päässyt Suomeen ilman pätevää syytä. Se piti keksiä. He päättivät mennä naimisiin.

Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.
Ensi talveksi Milla suuntaa Balin Gambiaan. – Olen innostunut öljyvärimaalauksesta, ja aion maalata sielläkin.

Ensin Ahmedin muutto Suomeen tuntui loistavalta idealta. Mutta jos Lappi voi pelästyttää pelkästään Etelä-Suomesta tulijan, se tekee sen varmasti vielä etelämpää tulevalle.

– Pohjoisen hiljaisuus oli Ahmedille shokki. Hän, ihmisten ympäröimänä elänyt, tarvitsi toisia niin kipeästi, että se melkein sattui. 

Milla sai nähdä läheltä, mitä kaikkea ulkomaalainen saa Suomessa kohdata.

– Ahmed ei pystynyt ymmärtämään ihmisten asenteita, vaan otti ne itseensä. Hän ihmetteli, oliko hänellä ihmisarvoa lainkaan, kun hän kohdeltiin kuin jotain eksoottista esinettä, lähenneltiinkin. Ja toisaalta häntä epäiltiin heti varkaaksi, jos jotain hävisi, Milla puuskahtaa. 

Epäkohteliaisuutta oli monenlaista, tungettelevaa, liehittelevää, jopa väkivaltaista.

– Yhteisten Savonlinnan-kesien aikana hänet on ehditty kahdesti pahoinpidellä sairaalakuntoon, pienikokoinen, hento mies, josta ei ole uhkaa kenellekään, Milla jatkaa. 

Tänäkin kesänä, he silti pystyttävät torikojun aamuisin yhdessä, vaikka eivät enää asu yhdessä. 

–  Tulemme edelleen mainiosti juttuun, sama läheisyys ja tuttuus ovat säilyneet, vaikka elämä onkin meitä koulinut, Milla hymähtää. 

Matkalippu vapauteen 

Mahla kannussa on juotu loppuun. On melkein puoliyö. Milla on ehtinyt laittaa ruokaa, kertoa elämästään, matkoistaan, Lapista ja sen ihmisistä niin vuolaasti, ettei ajankulua edes huomaa. 

– Eikä me olla ehditty puhua mitään siitä, mistä haaveilen! hän puuskahtaa.

– Matkoilla on täydellisimmin oma itseni. On vain se hetki.

Eikö tämä ole juuri sitä? Milla ei ole ihan varma. 

– Minulla on sellainen olo, että soutelen, mutten ihan tiedä, mihin aion seuraavaksi rantautua. 

Vielä, kun hän on voimissaan, hän haluaa uskaltautua uusiin elämyksiin. 

– Olen tullut rohkeammaksi vuosien varrella. Nuorempana pelkäsin hurjasti esiintymistä ja julkista puhumista, mutta olen harjoitellut pois jännitystä, käynyt ihan hypnotisoijalla ramppikuumeen takia, Milla kertoo. 

Tosin naisen käsitys rohkeudesta ja sen puutteesta voi olla hiukan erilainen kuin monilla muilla. 

– Kun ensimmäisen kerran uskaltauduin ystäväni yllyttämänä laulamaan Pariisin metrossa, jalkani tärisivät jännityksestä, hän jatkaa.

Mutta kun Milla pistää repun selkään ja lähtee maailmalle, hän ei pelkää. Hän ei osaa, sillä kuitenkin jalat vievät ja elämä kantaa. 

– Matkoilla olen täydellisimmin oma itseni. En voi suunnitella hirveästi tai murehtia etukäteen, sillä olosuhteet muuttuvat sitä herkemmin, mitä kauempana olen. On vain se hetki, ei mennyttä eikä tulevaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Kaksi muoviämpärillistä marjoja muutaman metrin matkalla - Tuulikki Simola, 72, tietää, mistä löytyy eniten sieniä ja marjoja.

Tuulikki Simola, 72, on porvoolainen eläkkeellä oleva sieniharrastaja. Hänen luontosuhteensa syntyi jo lapsuuskokemuksista, mistä on etua silloin, kun täytyy löytää parhaat marja- ja sienipaikat.

Tällaisia ovat Tuulikin muistot ja kokemukset hyvistä apajista:

”Asumme kesät mieheni kanssa veneellä Päijänteellä. Kotona Porvoossa odottaa kaksi pakastinta, jotka täyttyvät kesän kuluessa kalasta, marjoista ja sienistä. Uskon marjojen terveysvaikutuksiin, syömme mieheni kanssa marjoja päivittäin eikä reissuja lääkäriin ole tullut.

Jo lapsuudenkodissani kerättiin paljon puolukoita, mustikoita ja sieniä. Meitä oli kuusi lasta ja elimme talvet kesän sadoilla. Onni on, että myös mieheni kerää ja kalastaa luonnossa mielellään. Kuljemme paljon metsissä ihan huvin vuoksikin.
Lapsenlapsemme ovat kasvaneet arvostamaan luontoa, otamme yhdessä osaa roskienkeräystalkoisiin. Ajattelen, että jos me suojelemme luontoa, se suojelee myös meitä. Lapsenlapset lähtevät mukaamme myös Päijänteelle veneilemään, kalastamaan ja marjastamaan.

Luontoretki edessä? Katso tästä Suomen parhaat pyöräilyreitit

Sienet Porvoosta ja Kelventeen kansallispuistosta

Pihallamme kasvaa tyrniä, mansikoita, karviaisia, mustaherukkaa ja vadelmia. Hyviä marjastus- ja sienestyspaikkoja löytyy sekä Porvoosta että Kelventeen kansallispuistosta, Päijänteeltä. En varjele hyviä keruupaikkoja salaisuuksina, luonnosta riittää kyllä kaikille. Enemmän syksyllä harmittaa, kun sienestäessä huomaa isojen mustikoiden roikkuvan vieläkin varvuissaan.

Erityisen hienoja hetkiä olen kokenut juuri sienestäessä, valtava keltainen kantarelliapaja herättää aina innostuksen tunteita. Erään kerran löysimme jättiläismäisiä kantarelleja, toisen kerran mustia torvisieniä oli niin paljon, että sain kaksi muoviämpärillistä täyteen muutaman metrin matkalla.

Päijänne on kaunis ja rauhallinen kesäjärvi, seuraamme tutuilla paikoilla ohi lipuvia kuikkia, pesivää härkälintua ja vedenpinnalla liitäviä sudenkorentoja. Iän myötä olen oppinut arvostamaan luonnon hiljaisuutta yhä enemmän.”

Uskallatko sinä paljastaa hyvät marja-apajat vai pidätkö mättäät mieluummin omana tietonasi? Kommentoi alle!

”Olimme kantarellimetsällä. Minä kävelin sankoni kanssa syvemmälle tiheään pieneen kuusikkoon. Yllättäen seisoin vastatusten hämmästyneen mäyrän kanssa. Maa oli sammaleista, joten askeleeni eivät siinä kuuluneet, ehkä siksi mäyrä ei huomannut minua, enkä minäkään heti mäyrää.
Välissämme oli kolme metriä. Se seisoi rauhallisena edessäni ja katseli minua. Siinä seisoimme, kunnes huikkasin miehelleni kuusikosta, että ovatkohan mäyrät vaarallisia. Eivät näemmä olleet, sillä mäyrä lähti saman tien kovaa vauhtia toiseen suuntaan. Varmasti se pelästyi yhtä paljon kuin minäkin.”