Päivi Hietanen, 62, on Lääkärilehden päätoimittaja, joka työskenteli HYKS:n syöpälääkärinä 1979–2003. Hän opettaa muille lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.

Onnistuneesta hoidosta voidaan puhua silloinkin, kun sairaus ei parane, tietää syöpälääkäri Päivi Hietanen.  Hän antaa tilaa myös omaisten vihantunteille.

Pohjasuru. Sellaisen Päivi Hietanen tuntee perineensä. Terävän päänsä lisäksi.

Lääkäriksi satakuntalaisen työläisperheen tyttö tiesi haluavansa jo lukioluokilla.

– Niukoissa oloissa kasvaneelle ammatinvalintaan vaikuttivat taloudelliset näkymät. Mutta vielä enemmän halu korvata äidille se, mitä vaille hän oli jäänyt.

Äiti varttui lastenkodissa.

– Tuolloin 30-luvulla ne olivat julmia ja kovia paikkoja. Piikomaan äitini lähti heti kun kynnelle kykeni. Sen verran sai käydä koulua, että opettajat näkivät hänen lahjakkuutensa. Mutta ei niitä suosituksia opiskelujen jatkamisesta kukaan kuunnellut.

"Äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan."

Päivi itse kasvoi perheen ainoana lapsena. Ahmi kirjoja jo alaluokilla – ja piti rimaa korkealla. Vain kymppi kelpasi. Vanhemmille olisi riittänyt vähempikin.

– Ei äiti omista kokemuksistaan paljon puhunut, kun en kestänyt niistä kuulla. Mutta se pettymys ja melankolia heijastuivat minuun. Oikeastaan äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan. Surun kohtaaminen on minulle luontaista.

Roolipuvun aukot

Päivi Hietanen on pitkä ja hoikka nainen, jonka päällä Marimekon harmaa puuvilla näyttää juuri sellaiselta kuin pitääkin, tyylikkäältä. Itse hän vitsailee samaisen mekon näyttäneen siivoustakilta äskeisellä Australian-luentomatkallaan.

– Perthin yliopiston tilaisuuksissa naiset olivat niin näyttävästi pukeutuneita, hän tarkentaa.

Päivi totuttelee uudenlaisiin kauneusarvoihin myös kotiympäristössään. Vuosikymmeniä asuttu rintamamiestalon pihapiiri on vaihtunut merimaisemaksi. Tänäkin aamuna hän pyöräili kotoaan Lauttasaaresta työpaikalleen Sörnäisiin. Ja mietti ihan tosissaan, "ansaitseeko elämäänsä tällaista luksusta".

Potilaat kiittelevät Hietasen empatiakykyä ja lämpöä, mutta itseään kohtaan hän ei ole vieläkään, päälle kuusikymppisenä, kovin armollinen. Perfektionistin on vaikea olla.

Jaksamisen rajoilla hän myöntää käyneensä usein. Senkin takia, että työ on tuntunut niin omalta ja palkitsevalta.

– Äidillänikin oli tapana sanoa, että työ on aina auttanut.

Vakavasti sairaiden maailmassa aika pysähtyy ja pakenee. Lääkärin ammattirooli suojaa paljolta, mutta kipupisteitäkin vielä löytyy.

– Jokainen kuoleva äiti, jolta jää pieniä lapsia, piirtyy mieleeni iäksi. Heidän takiaan olen öitänikin valvonut.

Omaisen kuorma unohtuu

Päivi Hietanen toimi HYKS:n syöpälääkärinä reilut parikymmentä vuotta. Viihtyi – ja lopulta väsyi, kun ei pystynyt tutkimus- ja osastotyön tiimellyksessä keskittymään potilaiden emotionaalisiin tarpeisiin niin kuin olisi halunnut. Opiskelu psykoterapeutiksi lisäsi ymmärrystä, ja sisäistä ristiriitaa.

"Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat."

Ratkaisun tarjosi toisenlainen näköalapaikka, Lääkärilehden päätoimittajuus, jonka ohessa Päivi on ehtinyt hyödyntää lahjojaan opettajana. Vuorovaikutustaitoja lääkäreille hän opettaa muun muassa draaman keinoin, kirjoittamalla näytelmiä, joissa lääkäri istutetaan potilaan rooliin.

Keskiviikkoisin Päivi Hietasella on yksityisvastaanotto, jossa tuen piiriin pääsevät myös vakavasti sairaiden omaiset.

– Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat. Lyhyt sairausjakso vielä kestetään, mutta taudin uusiutuminen ja jatkuva epävarmuus nostaa omaisessa pintaan monenlaisia mustia tunteita. Onhan kysymyksessä myös hänen ainutkertainen elämänsä. Jo se, että pitää seurata sairaan läheisen muuttumista ja kuihtumista, on elämän kovimpia paikkoja. Kuormaa voi lisätä se, että pitkään jatkunut sairaus tekee monesta potilaasta väkisinkin itsekeskeisen. Mutta jos omaisella ilmenee tarvetta irtiottoihin, ympäristö tuomitsee ne hyvin helposti.

Räätälöityä turvaa

Jokaisella potilaalla on kuitenkin oikeus olla juuri sellainen kuin on. Vaikea, urhea, sopeutunut tai lamaantunut.

– Ihmisen koko persoonallisuus vaikuttaa sairastamiseen siinä missä kasvaimen luonnekin. Siihenkin, millaisena potilas itsensä näkee: taakkana läheisilleen vai hyväksyttynä sairaudestaan huolimatta. Se, kuinka hyvin ihmisen arvot ja henkiset voimavarat pystytään ottamaan huomioon, vaikuttaa olennaisesti myös hoidon onnistumiseen, Päivi Hietanen korostaa, ja lataa ammattikunnalleen melkoiset paineet. Jokaiselle potilaalle pitäisi pystyä räätälöimään oikea hoito.

"Syövän hoito on Suomessa teknisesti hyvää, mutta hoidon henkilökohtaisuus on sattumanvaraista."

Pitäisi. Senkin vuoksi, että syövät muuttavat koko ajan muotoaan.

– Suomessa syövän hoito on teknisesti hyvää. Hoidon henkilökohtaisuus on kuitenkin sattumanvaraista. En missään tapauksessa halua syyllistää julkisella puolella ansiokkaasti työskenteleviä. Järjestelmä vaan on sellainen, että kaikkein tärkeimpien asioiden, luottamuksen ja turvallisuuden tunteen luominen ei ole helppoa.

Toivon tuottajat

Lääkärin ammatti on edelleen hyvin arvostettu, mutta potilaiden suhde lääkäreihin ja lääkärin suhde potilaisiin on muuttunut.

– Väestön koulutustaso on noussut huimasti, ja moni kokee, että lääkäri on vain yksi asiantuntija muiden joukossa, ei kaikkitietävä jumala. Potilaiden tiedon tarve vaihtelee suuresti. Joku etsii kaiken mahdollisen tapaustaan koskevan tiedon ja haluaa olla hyvin aktiivisesti päättämässä hoidostaan. Toinen taas antautuu hoidettavaksi, ja odottaa, että lääkäri määrää.

Harvaan sairauteen on vain yhtä selkeästi parasta hoitoa. Ja kaikkiin hoitokeinoihin liittyy haittansa ja riskinsä. 

– Joskus potilas tekee hyvin erilaisen päätöksen kuin lääkäri suosittaa. Esimerkiksi muuan rintasyöpäpotilaani valitsi hoidon, jossa on kymmenen prosenttia suurempi uudelleen sairastumisen riski, mutta vähemmän häntä pelottavia haittoja, kuten hiusten menetys, Päivi kertoo.

"Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan."

Potilaan autonomian kunnioittaminen on hänen mielestään ensiarvoisen tärkeää.

– Ennen muinoin lääkäri saattoi loukkaantua, jos potilas päätti eri tavalla. Tämä saatettiin jopa hylätä: olet nyt omillasi.

Tänä päivänä lääkärin työ on ennen kaikkea toivon tuottamista.

– Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Potilas muistaa ikänsä, miten hänelle on kerrottu vakavasta sairaudesta, ja se saattaa vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisia valintoja hän tekee sairautensa hoidon suhteen.

Kivun kautta

Vieläkään ruumiin ja mielen yhteyttä ei tunneta kovin hyvin.

– Psyyke vaikuttaa paranemiseen, ei sairastumiseen, Päivi Hietanen uskoo .

Tämän hetkisen tutkimuksen valossa syövät ovat biologisia sairauksia. Usein ihminen alkaa sairastuttuaan kyllä pohtia elämäänsä. Miten tiukoilla on ollut töissä tai tunne-elämässä ja millaisia menetyksiä on kokenut. Silloin voi vaikuttaa siltä, että sairastumisella ja muilla asioilla on syy-yhteys. Mutta ilman menetyksiä ei elämästään selviä kukaan.

Lohduttautua voi silläkin, että sairaudet ovat olennainen osa ihmisen arkea. Ja elämä voi olla hyvää sairaudesta huolimatta.

– Menestys kypsyttää ihmistä huomattavasti vähemmän.

Monet Hietasen potilassuhteista ovat kestäneet vuosia, jopa vuosikymmeniä.

– Kukaan sairas ei halua kuulla, että tämä on sinulle rikastuttava kokemus. Mutta vuosien päästä moni kokee toisin. Kivun kautta on selkiytynyt, mikä on tärkeää, mistä saa todellista mielihyvää. Moni kokee tulleensa enemmän omaksi itsekseen, kun on jättänyt pois kuormittavia asioita. Uskaltanut valita oikeita.

Luopumisen vaikeus

Psyyke on pelissä silloinkin, kun pitää luovuttaa. Ajoissa.

– Vaikka ihminen on jo tosi huonossa kunnossa, hänellä saattaa olla kiihkeitä hoitovaatimuksia, vaikka raskaat hoidot saattavat pahentaa kokonaistilannetta.

Senkin Hietanen ymmärtää.

– Kun kaikki toivo liittyy lääkkeeseen, siitä ei haluta luopua. Lääkärillekin nuo tilanteet ovat kaikkein raskaimpia.

"Hoito voi olla onnistunutta silloinkin, kun sairaus ei parane."

Hoidon lopettaminen pitää valmistella hyvin, ja senkin perustana on onnistunut hoitosuhde. Luottamus, että tuo lääkäri haluaa minulle hyvää
Kaikki syöpätapaukset ovat yksilöllisiä, mutta varsin monella turhista hoidoista luopuneella viimeinen elämänvaihe voi olla yllättävän hyvä. Kotonakin saa olla pitempään, kun hoidon haitat jäävät pois.

– Onnistuneesta hoidosta voi siis puhua silloinkin, kun sairaus ei parane.

Toki työhön liittyy myös syyllisyydentunteita.

– Yksikään lääkäri ei välty tunteelta, että toimii välillä väärin. Virheet jäävät mieleen pysyvästi.

Ihmeitäkin sattuu ja tapahtuu.

– Silloin tällöin joku syöpä käyttäytyy täysin poikkeavasti, kaikkia tilastoja vastaan.

Uhka ja mahdollisuus

Toiveikkuus on lisääntynyt muutenkin. Esimerkiksi aggressiivisen rintasyövän hoitoon on saatu uusi lääke, joka on oleellisesti parantanut ennusteita. Myös diagnosointi on kehittynyt, ja sairaudet todetaan yhä herkemmin. Mutta varhaisessa diagnoosissa piilee omat vaaransa.

– Seulonnassa löytynyt vaaraton muutos voi käynnistää hoidot, vaikka viisaampaa olisi pitää pää kylmänä ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Esimerkiksi eturauhassyövän kohdalla viaton laboratoriokoe voi johtaa hoitoihin, joista seuraa elämänlaatua ja itsetuntoa nakertavia vammoja, impotenssia ja pidätyskyvyttömyyttä.

Hyödyttömät hoidot nielevät sekä rahaa että voimavaroja. Mutta ainakaan vielä ei osata täysin luotettavasti erottaa, mitkä testillä löydetyt sairaudet kannattaa hoitaa heti. Tutkimustyö etenee kuitenkin ripeästi ja tuo mukanaan myös uusia uhkia.

– Monet uudet lääkkeet ovat niin kalliita, että rikkaissakin maissa joudutaan kovan paikan eteen. Potilaiden kokema epätasa-arvo ei ainakaan vähene.

Niin sanottuja vaihtoehtoisia hoitoja Hietanen ei potilailtaan suuremmin kieltele.

– Enemmän yritän kuulostella, miksi hän sellaiseen hakeutuu. Tuomitsematta. Onhan siinä koululääketieteen edustajalla myös peiliin katsomisen paikka: hädissään oleva ihminen tarttuu mihin tahansa oljenkorteen, jos kokee virallisen hoitosysteemin turvattomaksi.

Samaa ketjua

Tuoreen tutkimuksen mukaan neljä viidestä lääkäristä on sitä mieltä, että sana "auttaja" kuvaa heitä hyvin.

Ilahduttavan määrän humaania elämänasennetta Päivi näkee myös YK:n pakolaistyössä toimivan tyttärensä valinnoissa.

– Koen, että hän omalla tavallaan vie eteenpäin äitini ja kaikkien muiden elämässään heikot kortit saaneiden ihmisten asiaa. Taannoin, kun tytär työskenteli Gazassa, keskellä pommituksia, olin kyllä huolesta suunniltani.

Tytär asuu Jordaniassa, mutta on juuri nyt Suomessa vastasyntyneen poikansa ja brittimiehensä kanssa. Ensimmäinen lapsenlapsi on jo ehtinyt vaikuttaa tuoreen isoäidin tulevaisuudensuunnitelmiin.

– Tyttäreni perheen asemapaikat vaihtuvat, mutta jatkossa aiomme matkustaa maailmalla enemmän heidän perässään. Haluamme olla konkreettisesti avuksi arjessa ja solmia samalla tiiviin suhteen lapsenlapseemme. Tärkeäksi koen senkin, että poika oppii kunnolla suomea.

"Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt."

Hietasen oma poika asuu vähän lähempänä, tutkijana Tukholmassa.

– Hänen alansa liittyvät johtamisen filosofiaan ja psykoanalyysiin, mutta näen niissäkin liikuttavia yhteyksiä äitini kärsimykseen.

Omaa työtään lääkärinä Päivi on suunnitellut jatkavansa vielä pitkään.

– Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt. Omaa ansiotani siinä on varsin vähän, enemmän hyvää tuuria. Senkin suhteen, että olen saanut olla näin terve. Jos joskus sairastun vakavasti, tuskin tulen kysymään: miksi juuri minä?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2016.

Päivi Hietanen
Syntynyt 1954 Lauttakylässä. Syöpätautien dosentti ja psykoterapeutti.
Työ Lääkärilehden päätoimittaja.Työskennellyt HYKS:n syöpälääkärinä 1979-2003. Opettaa lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.
Perhe asuu miehensä kanssa Lauttasaaressa. Kaksi aikuista lasta, yksi lapsenlapsi.
Harrastaa Kuntoilua, lukemista ja ystävien
kanssa oleilua.

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti