Päivi Hietanen, 62, on Lääkärilehden päätoimittaja, joka työskenteli HYKS:n syöpälääkärinä 1979–2003. Hän opettaa muille lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.

Onnistuneesta hoidosta voidaan puhua silloinkin, kun sairaus ei parane, tietää syöpälääkäri Päivi Hietanen.  Hän antaa tilaa myös omaisten vihantunteille.

Pohjasuru. Sellaisen Päivi Hietanen tuntee perineensä. Terävän päänsä lisäksi.

Lääkäriksi satakuntalaisen työläisperheen tyttö tiesi haluavansa jo lukioluokilla.

– Niukoissa oloissa kasvaneelle ammatinvalintaan vaikuttivat taloudelliset näkymät. Mutta vielä enemmän halu korvata äidille se, mitä vaille hän oli jäänyt.

Äiti varttui lastenkodissa.

– Tuolloin 30-luvulla ne olivat julmia ja kovia paikkoja. Piikomaan äitini lähti heti kun kynnelle kykeni. Sen verran sai käydä koulua, että opettajat näkivät hänen lahjakkuutensa. Mutta ei niitä suosituksia opiskelujen jatkamisesta kukaan kuunnellut.

"Äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan."

Päivi itse kasvoi perheen ainoana lapsena. Ahmi kirjoja jo alaluokilla – ja piti rimaa korkealla. Vain kymppi kelpasi. Vanhemmille olisi riittänyt vähempikin.

– Ei äiti omista kokemuksistaan paljon puhunut, kun en kestänyt niistä kuulla. Mutta se pettymys ja melankolia heijastuivat minuun. Oikeastaan äidin orpous on vaikuttanut koko elämääni, jopa erikoisalani valintaan. Surun kohtaaminen on minulle luontaista.

Roolipuvun aukot

Päivi Hietanen on pitkä ja hoikka nainen, jonka päällä Marimekon harmaa puuvilla näyttää juuri sellaiselta kuin pitääkin, tyylikkäältä. Itse hän vitsailee samaisen mekon näyttäneen siivoustakilta äskeisellä Australian-luentomatkallaan.

– Perthin yliopiston tilaisuuksissa naiset olivat niin näyttävästi pukeutuneita, hän tarkentaa.

Päivi totuttelee uudenlaisiin kauneusarvoihin myös kotiympäristössään. Vuosikymmeniä asuttu rintamamiestalon pihapiiri on vaihtunut merimaisemaksi. Tänäkin aamuna hän pyöräili kotoaan Lauttasaaresta työpaikalleen Sörnäisiin. Ja mietti ihan tosissaan, "ansaitseeko elämäänsä tällaista luksusta".

Potilaat kiittelevät Hietasen empatiakykyä ja lämpöä, mutta itseään kohtaan hän ei ole vieläkään, päälle kuusikymppisenä, kovin armollinen. Perfektionistin on vaikea olla.

Jaksamisen rajoilla hän myöntää käyneensä usein. Senkin takia, että työ on tuntunut niin omalta ja palkitsevalta.

– Äidillänikin oli tapana sanoa, että työ on aina auttanut.

Vakavasti sairaiden maailmassa aika pysähtyy ja pakenee. Lääkärin ammattirooli suojaa paljolta, mutta kipupisteitäkin vielä löytyy.

– Jokainen kuoleva äiti, jolta jää pieniä lapsia, piirtyy mieleeni iäksi. Heidän takiaan olen öitänikin valvonut.

Omaisen kuorma unohtuu

Päivi Hietanen toimi HYKS:n syöpälääkärinä reilut parikymmentä vuotta. Viihtyi – ja lopulta väsyi, kun ei pystynyt tutkimus- ja osastotyön tiimellyksessä keskittymään potilaiden emotionaalisiin tarpeisiin niin kuin olisi halunnut. Opiskelu psykoterapeutiksi lisäsi ymmärrystä, ja sisäistä ristiriitaa.

"Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat."

Ratkaisun tarjosi toisenlainen näköalapaikka, Lääkärilehden päätoimittajuus, jonka ohessa Päivi on ehtinyt hyödyntää lahjojaan opettajana. Vuorovaikutustaitoja lääkäreille hän opettaa muun muassa draaman keinoin, kirjoittamalla näytelmiä, joissa lääkäri istutetaan potilaan rooliin.

Keskiviikkoisin Päivi Hietasella on yksityisvastaanotto, jossa tuen piiriin pääsevät myös vakavasti sairaiden omaiset.

– Usein unohtuu, että lähiomaiset ovat yhtä kuormittuneita kuin potilaat. Lyhyt sairausjakso vielä kestetään, mutta taudin uusiutuminen ja jatkuva epävarmuus nostaa omaisessa pintaan monenlaisia mustia tunteita. Onhan kysymyksessä myös hänen ainutkertainen elämänsä. Jo se, että pitää seurata sairaan läheisen muuttumista ja kuihtumista, on elämän kovimpia paikkoja. Kuormaa voi lisätä se, että pitkään jatkunut sairaus tekee monesta potilaasta väkisinkin itsekeskeisen. Mutta jos omaisella ilmenee tarvetta irtiottoihin, ympäristö tuomitsee ne hyvin helposti.

Räätälöityä turvaa

Jokaisella potilaalla on kuitenkin oikeus olla juuri sellainen kuin on. Vaikea, urhea, sopeutunut tai lamaantunut.

– Ihmisen koko persoonallisuus vaikuttaa sairastamiseen siinä missä kasvaimen luonnekin. Siihenkin, millaisena potilas itsensä näkee: taakkana läheisilleen vai hyväksyttynä sairaudestaan huolimatta. Se, kuinka hyvin ihmisen arvot ja henkiset voimavarat pystytään ottamaan huomioon, vaikuttaa olennaisesti myös hoidon onnistumiseen, Päivi Hietanen korostaa, ja lataa ammattikunnalleen melkoiset paineet. Jokaiselle potilaalle pitäisi pystyä räätälöimään oikea hoito.

"Syövän hoito on Suomessa teknisesti hyvää, mutta hoidon henkilökohtaisuus on sattumanvaraista."

Pitäisi. Senkin vuoksi, että syövät muuttavat koko ajan muotoaan.

– Suomessa syövän hoito on teknisesti hyvää. Hoidon henkilökohtaisuus on kuitenkin sattumanvaraista. En missään tapauksessa halua syyllistää julkisella puolella ansiokkaasti työskenteleviä. Järjestelmä vaan on sellainen, että kaikkein tärkeimpien asioiden, luottamuksen ja turvallisuuden tunteen luominen ei ole helppoa.

Toivon tuottajat

Lääkärin ammatti on edelleen hyvin arvostettu, mutta potilaiden suhde lääkäreihin ja lääkärin suhde potilaisiin on muuttunut.

– Väestön koulutustaso on noussut huimasti, ja moni kokee, että lääkäri on vain yksi asiantuntija muiden joukossa, ei kaikkitietävä jumala. Potilaiden tiedon tarve vaihtelee suuresti. Joku etsii kaiken mahdollisen tapaustaan koskevan tiedon ja haluaa olla hyvin aktiivisesti päättämässä hoidostaan. Toinen taas antautuu hoidettavaksi, ja odottaa, että lääkäri määrää.

Harvaan sairauteen on vain yhtä selkeästi parasta hoitoa. Ja kaikkiin hoitokeinoihin liittyy haittansa ja riskinsä. 

– Joskus potilas tekee hyvin erilaisen päätöksen kuin lääkäri suosittaa. Esimerkiksi muuan rintasyöpäpotilaani valitsi hoidon, jossa on kymmenen prosenttia suurempi uudelleen sairastumisen riski, mutta vähemmän häntä pelottavia haittoja, kuten hiusten menetys, Päivi kertoo.

"Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan."

Potilaan autonomian kunnioittaminen on hänen mielestään ensiarvoisen tärkeää.

– Ennen muinoin lääkäri saattoi loukkaantua, jos potilas päätti eri tavalla. Tämä saatettiin jopa hylätä: olet nyt omillasi.

Tänä päivänä lääkärin työ on ennen kaikkea toivon tuottamista.

– Se, miten sanotaan, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanotaan. Potilas muistaa ikänsä, miten hänelle on kerrottu vakavasta sairaudesta, ja se saattaa vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisia valintoja hän tekee sairautensa hoidon suhteen.

Kivun kautta

Vieläkään ruumiin ja mielen yhteyttä ei tunneta kovin hyvin.

– Psyyke vaikuttaa paranemiseen, ei sairastumiseen, Päivi Hietanen uskoo .

Tämän hetkisen tutkimuksen valossa syövät ovat biologisia sairauksia. Usein ihminen alkaa sairastuttuaan kyllä pohtia elämäänsä. Miten tiukoilla on ollut töissä tai tunne-elämässä ja millaisia menetyksiä on kokenut. Silloin voi vaikuttaa siltä, että sairastumisella ja muilla asioilla on syy-yhteys. Mutta ilman menetyksiä ei elämästään selviä kukaan.

Lohduttautua voi silläkin, että sairaudet ovat olennainen osa ihmisen arkea. Ja elämä voi olla hyvää sairaudesta huolimatta.

– Menestys kypsyttää ihmistä huomattavasti vähemmän.

Monet Hietasen potilassuhteista ovat kestäneet vuosia, jopa vuosikymmeniä.

– Kukaan sairas ei halua kuulla, että tämä on sinulle rikastuttava kokemus. Mutta vuosien päästä moni kokee toisin. Kivun kautta on selkiytynyt, mikä on tärkeää, mistä saa todellista mielihyvää. Moni kokee tulleensa enemmän omaksi itsekseen, kun on jättänyt pois kuormittavia asioita. Uskaltanut valita oikeita.

Luopumisen vaikeus

Psyyke on pelissä silloinkin, kun pitää luovuttaa. Ajoissa.

– Vaikka ihminen on jo tosi huonossa kunnossa, hänellä saattaa olla kiihkeitä hoitovaatimuksia, vaikka raskaat hoidot saattavat pahentaa kokonaistilannetta.

Senkin Hietanen ymmärtää.

– Kun kaikki toivo liittyy lääkkeeseen, siitä ei haluta luopua. Lääkärillekin nuo tilanteet ovat kaikkein raskaimpia.

"Hoito voi olla onnistunutta silloinkin, kun sairaus ei parane."

Hoidon lopettaminen pitää valmistella hyvin, ja senkin perustana on onnistunut hoitosuhde. Luottamus, että tuo lääkäri haluaa minulle hyvää
Kaikki syöpätapaukset ovat yksilöllisiä, mutta varsin monella turhista hoidoista luopuneella viimeinen elämänvaihe voi olla yllättävän hyvä. Kotonakin saa olla pitempään, kun hoidon haitat jäävät pois.

– Onnistuneesta hoidosta voi siis puhua silloinkin, kun sairaus ei parane.

Toki työhön liittyy myös syyllisyydentunteita.

– Yksikään lääkäri ei välty tunteelta, että toimii välillä väärin. Virheet jäävät mieleen pysyvästi.

Ihmeitäkin sattuu ja tapahtuu.

– Silloin tällöin joku syöpä käyttäytyy täysin poikkeavasti, kaikkia tilastoja vastaan.

Uhka ja mahdollisuus

Toiveikkuus on lisääntynyt muutenkin. Esimerkiksi aggressiivisen rintasyövän hoitoon on saatu uusi lääke, joka on oleellisesti parantanut ennusteita. Myös diagnosointi on kehittynyt, ja sairaudet todetaan yhä herkemmin. Mutta varhaisessa diagnoosissa piilee omat vaaransa.

– Seulonnassa löytynyt vaaraton muutos voi käynnistää hoidot, vaikka viisaampaa olisi pitää pää kylmänä ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Esimerkiksi eturauhassyövän kohdalla viaton laboratoriokoe voi johtaa hoitoihin, joista seuraa elämänlaatua ja itsetuntoa nakertavia vammoja, impotenssia ja pidätyskyvyttömyyttä.

Hyödyttömät hoidot nielevät sekä rahaa että voimavaroja. Mutta ainakaan vielä ei osata täysin luotettavasti erottaa, mitkä testillä löydetyt sairaudet kannattaa hoitaa heti. Tutkimustyö etenee kuitenkin ripeästi ja tuo mukanaan myös uusia uhkia.

– Monet uudet lääkkeet ovat niin kalliita, että rikkaissakin maissa joudutaan kovan paikan eteen. Potilaiden kokema epätasa-arvo ei ainakaan vähene.

Niin sanottuja vaihtoehtoisia hoitoja Hietanen ei potilailtaan suuremmin kieltele.

– Enemmän yritän kuulostella, miksi hän sellaiseen hakeutuu. Tuomitsematta. Onhan siinä koululääketieteen edustajalla myös peiliin katsomisen paikka: hädissään oleva ihminen tarttuu mihin tahansa oljenkorteen, jos kokee virallisen hoitosysteemin turvattomaksi.

Samaa ketjua

Tuoreen tutkimuksen mukaan neljä viidestä lääkäristä on sitä mieltä, että sana "auttaja" kuvaa heitä hyvin.

Ilahduttavan määrän humaania elämänasennetta Päivi näkee myös YK:n pakolaistyössä toimivan tyttärensä valinnoissa.

– Koen, että hän omalla tavallaan vie eteenpäin äitini ja kaikkien muiden elämässään heikot kortit saaneiden ihmisten asiaa. Taannoin, kun tytär työskenteli Gazassa, keskellä pommituksia, olin kyllä huolesta suunniltani.

Tytär asuu Jordaniassa, mutta on juuri nyt Suomessa vastasyntyneen poikansa ja brittimiehensä kanssa. Ensimmäinen lapsenlapsi on jo ehtinyt vaikuttaa tuoreen isoäidin tulevaisuudensuunnitelmiin.

– Tyttäreni perheen asemapaikat vaihtuvat, mutta jatkossa aiomme matkustaa maailmalla enemmän heidän perässään. Haluamme olla konkreettisesti avuksi arjessa ja solmia samalla tiiviin suhteen lapsenlapseemme. Tärkeäksi koen senkin, että poika oppii kunnolla suomea.

"Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt."

Hietasen oma poika asuu vähän lähempänä, tutkijana Tukholmassa.

– Hänen alansa liittyvät johtamisen filosofiaan ja psykoanalyysiin, mutta näen niissäkin liikuttavia yhteyksiä äitini kärsimykseen.

Omaa työtään lääkärinä Päivi on suunnitellut jatkavansa vielä pitkään.

– Koen syvää kiitollisuutta siitä, miten elämä on mennyt. Omaa ansiotani siinä on varsin vähän, enemmän hyvää tuuria. Senkin suhteen, että olen saanut olla näin terve. Jos joskus sairastun vakavasti, tuskin tulen kysymään: miksi juuri minä?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2016.

Päivi Hietanen
Syntynyt 1954 Lauttakylässä. Syöpätautien dosentti ja psykoterapeutti.
Työ Lääkärilehden päätoimittaja.Työskennellyt HYKS:n syöpälääkärinä 1979-2003. Opettaa lääkäreille vuorovaikutustaitoja ja pitää yksityisvastaanottoa.
Perhe asuu miehensä kanssa Lauttasaaressa. Kaksi aikuista lasta, yksi lapsenlapsi.
Harrastaa Kuntoilua, lukemista ja ystävien
kanssa oleilua.

Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, muistelee vapun viettoa vuonna 1960.
– Söimme munkkipossut ja lähdimme kaupungille kävelemään. Pikkukaupungin huveja!

”Meillä oli aina tapana lähteä porukalla katsomaan vasemmiston vappumarssia Kokkolan keskustaan. Se lähti liikkeelle kuuden kilometrin päässä Ykspihlajasta. Orkesteri meni edellä, kaikilla liput kädessä ja jotain sanomia. Suomen lippu edessä.

Kulkueen katsomisessa ei ollut meillä mitään poliittista, vaan pikkukaupungin huvia lähteä liikkeelle ihmisiä katsomaan.

Meitä oli lähdössä kävelylle lisäkseni kaksi siskoani, Sirkka ja Annikki. Myös kaverimme Arto, Ritva ja Vuokko sekä serkkuni Pentti ja Jorma olivat mukana. Pääsipä siskoni Anne-vauvakin mukaan ja veljentyttöni Riitta, 4. Helmi-äitini on kuvassa mukana, mutta hän jäi kotiin. Olimme juuri juoneet äidin simaa ja munkkipossuja. Hän oli töissä leipomossa lämmittämässä uunia ja oli tuonut sieltä myös tippaleipiä. Ne eivät olleet hajoavan rapeita kuten nykyään vaan vähän munkkimaista pehmeää.

Kävelimme Kokkolaan halkovaa Pitkänsillankatua päästä päähänpäästä päähän. Nuoriso ramppasi sitä muutenkin kahden elokuvateatterin Rexin ja Maximin väliä. Niin vappuaattomme kuin päivämme vietto oli hyvin kilttiä, ei mitään alkoholia vaan yhdessä oloa porukalla. Torilla oli jotain vappuviuhkan myyntiä. Ei yleensä käyty missään kahviloissa, korkeintaan jäätelöä ostettiin. Nähtiin paljon tuttuja kuten aina pikkukaupungissa.

Pukeuduimme hyvin kaupungille.

"Minullakin parhaat vaatteet, mustat housut, ruudullinen irtotakki, kukka rinnassa ja vielä nettain kaulassa."

Se oli veteliläinen sana kravatille! Muistan ostaneeni takin Pukumiehestä. Kamerakin on kaulassa, Pouva-merkkinen. Olen kuvassa 20-vuotias, olin lennättimessä lähettinä tuolloin.

Sirkka-siskolla on keväinen sifonkihuivi päässä ja uusi villakankainen kevätulsteri. Annikki-siskollani on hieno samettilakki. 4-vuotias Riitta on saanut laittaa polvisukat jalkaan, se oli tuolloin kevään merkki.

Kävelimme kaupungilla ja katselimme katujen ympärillä olevia ihmisiä. Monilla oli vappuviuhkat käsissä. Niitä tehtiin itse ja osa varmaan ostettiinkin.

Me nuoret vietimme muutenkin paljon aikaa yhdessä. Pelasimme lentopalloa ja kokoonnuimme toistemme kodeissa. Kävimme myös pyöräilemässä ja retkillä vanhan myllyn raunioilla joen rannalla. Yövyimme joskus teltassa ja käristimme makkaraa. Hassua että tuosta kaikesta on jo niin kauan aikaa. ”

He rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan - katso ET:n upea videodokumenttien sarja TÄSTÄ!

Tuulikki

Aimo Kauranen, 76, muistaa vapun 1960: "Simaa ja possuja"

Voi, mitä muistoja tämä artikkeli herättää vapuista 60-luvulla, jolloin olin lapsi.Eihän silloin ollut ohjelmana muissakaan pikkukaupungeissa kuin vasemmiston vappumarssi, mitä mentiin koko perhe katsomaan vanhempien puoluekannasta riippumatta. Äiti teki aina ison saavillisen simaa ( monta lasta) ja paistoi munkkeja. Tämä munkkien tekeminen siirtyi minulle noin 12 ikävuoden jälkeen kun olin lapsista ainoa, joka oli ruuanlaitosta kiinnostunut. Ikinä ei ostettu vappuhuiskia vaan tehtiin itse. Isä...
Lue kommentti

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.