Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.
Eläimet ovat aina olleet tärkeitä Anastasialle.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.
Valisa Krairikshin työhuoneessa nuori ja hänen mentorinsa tapaavat ensimmäisen kerran.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.
– Mentoritoiminta on hyvin palkitsevaa, Merja kertoo.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.
Kääpiöjänikset Virna ja Fio pääsivät mukaan kaupunkiretkelle.

Syrjäkylillä apua on vaikea saada

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.

 

 

Tarvittiin monta onnenkantamoista, ennen kuin Arvo Henttonen pääsi palaamaan synnyinkotiinsa Antreaan. Ennen kaikkea ystävyys venäläisen Valentinin kanssa.

Luja kädenpuristus, kiinteä katse. Olemme Arvo Henttosen talon pihassa Venäjällä, 50 kilometriä Suomen rajalta itään, Kamennogorskin kaupungin laidalla.

– Meidän suku on asunut tässä Henttolan kylän Anttilassa kymmenen sukupolven ajan, Arvo toteaa.

Pihapiiri on kätevästi hiekkatien vieressä. Tuvassa on seinän puoliväliin vihreät puupaneelit. Pari kammaria on tyhjillään; taskulampun valokiilaan lehahtavat seinäjulisteista punaiset liput ja uljaat neuvostotyöläiset. Muuten kaikki on aika lailla kuin silloin kultaisessa lapsuudessa, kun äiti piti pyhäkoulua, isä teki maatöitä ja kuusi lasta nukkuivat kerrossängyissä pitkin seinänvieriä.

Arvo-poika oli talvisodan syttyessä 13-vuotias. Perhe päätyi pakoon Renkoon. Ahkera ja herkkä poika olisi otettu ottopojaksi Pohjanmaalle, mutta mikään ei pidellyt, kun paluu Antreaan tuli mahdolliseksi elokuussa 1941.

Kun sitten tuli uusi lähtö Karjalasta kesäkuussa 1944, Arvo oli armeijassa Utissa. Ryhmän tehtävänä oli "lyödä rotulia" Saimaan kanavan sulkuihin. Jos ryssä tulisi, sulut räjäytettäisiin ja vihollinen hukkuisi kuin faaraon sotilaat Punaiseen mereen.

– Minä en tiedä toisesta evakkomatkasta mitään, Arvo sanoo.

Siksikö hän on johdattunut takaisin Karjalaan, kun ei sieltä kunnolla lähtenytkään?

Henttosen talo on ollut tukikohtana lukemattomille siirtokarjalaisille, jotka Neuvostoliiton rajan auettua ovat sydän pamppaillen lähteneet kotikontujaan etsimään. Arvo on ollut heidän oppaansa ja edelläkävijänsä. Pihasta bussit ovat suunnanneet kohti ruohikkoon peittyneitä kivijalkoja tai yllättävän hyvin säilyneitä suomalaistaloja.

Salaa Ladalla katsomaan

Arvon uusi side Karjalaan syntyi vuonna 1988, ja sitä ihmettä on sydän edelleen kukkuroillaan. Tuhannet kerrat hän on kuulijoilleen kertonut, miten Leningradista lähdettiin ensimmäistä kertaa ajamaan salaa Ladalla Antreaan. Oppaana ja tulkkina oli inkeriläinen nainen, ajajana tämän poika ja toimeksiantajina kolme takapenkillä jännittyneinä kurkottelevaa Henttosta.

Oli näet kuultu – joku oli käynyt niillä nurkilla – että Henttolassa olisi taloja pystyssä. Pakko oli päästä katsomaan.

Tultiin Henttolan kylään: ei yhtään ehjää taloa.

– Sitten tuli se mäki parin sadan metrin päässä kotoa. Kaksi savupiippua näkyi mäen laella. Piti itkeä, Arvo Henttonen sanoo.

Vedet tulvahtavat silmiin nytkin.

Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.
Asumattomassa kamarissa on neuvostoaikaisia julisteita.

– Ajoimme pihaan. Ovi oli auki ja menin sisään, avasin tuvan oven. Siinä oli matala mies oviaukossa. Panin oven äkkiä kiinni. Pyysin tulkkia mukaan ja mentiin yhdessä. Mies, Valentin, sanoi, että suomalaiset eivät saa tulla tänne.

Tulkki kertoi hätävalheen, että vieraat ovat Petroskoista, mutta syntyneet tässä talossa.

Arvo haki autosta eväitä, vodkaa ja pahvimukit.

– Valentin sanoi, ettei hän yleensä juo, mutta tämä oli niin erikoinen tapaus, että hänkin otti.

Tulkki käänsi tunteellista keskustelua, kaikki itkivät. Liian pian suomalaisten piti lähteä viiden tunnin paluumatkalle, jotta he ehtisivät Leningradiin ennen kuin sillat nostetaan ylös.

Henttoset ja Valentin olivat istuneet tämän saman pöydän ääressä, jossa mekin nyt olemme. Edessämme on kahvit ja kakut, jotka Anttilan talon yhdestoista isäntä on serveerannut, sekä juhlan kunniaksi samppanja- ja vodkapullot.

Karjala aina läsnä

Sotien jälkeen Henttosten suku asettui Janakkalaan. Arvo valmistui rakennusmestariksi ja muutti myöhemmin vanhempiensa kanssa rivitaloasuntoon Turenkiin.

– Olen vähän erikoinen ihminen. Minulla ei ole koskaan ollut vakituista naisystävää, minulle on riittänyt Karjala, hän sanoo.

Kotona puhuttiin aina Antreasta, mutta sodasta ei koskaan. Arvo ja hänen nuorin veljensä kaipasivat synnyinseutua erityisen kipeästi. Edessä oli kuitenkin kuin seinä. Kunnes tuli se vuosi 1988. Arvo oli tuolloin 62-vuotias.

Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.
Arvon perhekuva .Arvo on kuvassa äärimmäisenä oikealla.

Yli rajojen yhä uudelleen

Vuonna 1989 Henttoset lähtivät uudestaan kohti Antreaa, nyt mukana oli 25 suvun jäsentä. Viipurista saatiin bussi ja lupa kahden tunnin käyntiin Kamennogorskissa. Anttilan talon ovi oli lukossa.

Uusi yritys vuonna 1990, ja nyt Valentin oli kotona. Arvo tunnusti hänelle olevansa suomalainen, ja Valentin ymmärsi ensimmäisen kerran hätävalheen. Miehet ystävystyivät. He olivat lähes samanikäisiäkin. Arvon rajanylityskerrat Vaalimaalla kimmahtivat nousuun.

– Vuonna 1991 alkoi se marhaaminen. Ensin antrealaiset pyysivät minua viemään heitä kotipaikoilleen, ja samalla kävin aina Anttilassa.

Arvo Henttonen kyyditti kivijalan etsijöitä omalla autollaan Suomesta asti. Hänhän ymmärsi sen kaipuun täydelleen!

Hän myös kutsui Valentinin ja tämän vaimon Marian kylään kotiinsa Turenkiin. Samana päivänä, 19. elokuuta 1991, kun Valentin ja Maria laskeutuivat junasta Riihimäellä, Boris Jeltsin nousi tankin päälle Moskovassa. Hän kukisti vanhoilliset vallankaappaajat, ja Neuvostoliiton valtakausi päättyi. Tavalliset suomalaiset ja venäläiset olivat kaataneet raja-aitoja jo paljon aikaisemmin.

Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.
Oma tupa, oma lupa. Enää Arvo ei ole tunkeilija omassa kotitalossaan.

Rauhaisaa elämää

– Valentin oli ukrainalainen, Arvo kertoo.

Valentin Mitrushin muutti Antreaan vuonna 1945. Hän joutui viideksi vuodeksi laivastoon Porkkalaan. Palattuaan hän avioitui kolhoosin johtajan tyttären kanssa.

– Sokkalan kolhoosin johtaja oli ottanut itselleen hyvin rakennetun suomalaistalon ja antanut sen Maria-tyttärelleen. Näin Valentin päätyi asumaan kotitalooni.

Valentin oli traktorinkuljettaja ja Maria karjakko. Kun sovhoosin kerrostalot valmistuivat, pariskunta muutti niihin. Valentin kuitenkin kävi vanhassa talossaan edelleen liki päivittäin.

– Valentin oli ystävällinen ja vieraanvarainen ihminen. Hänen toinen kätensä oli vammautunut, kun traktorista oli räjähtänyt rengas, ja käsi roikkui holtittomana ja särkevänä. Enimmäkseen Valentin loikoili tuvassa sängyllä. Eteisessä oli viilapenkki ajankuluksi. Me puhuimme tulkin kautta tai käsillä, tai olimme vain hiljaa, Arvo muistelee.

Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.
Parhaat ystävät, Valentin Mitrushin ja Arvo Henttonen.

Vuonna 1993 Valentin antoi Arvolle avaimet: "Sinä olet tämä on talon ainoa oikea omistaja."

– Aina kun kävin Antreassa, hain Valentinin autolla kolmen kilometrin päästä kotoa Anttilaan ja vein illalla takaisin. Teimme yhdessä saunapuita omasta metsästä, ja minä tarjosin ruuan. Istuttiin vastakkain ja pidettiin käsistä kiinni. Rauhaisaa elämää, oltiin kuin veljiä.

Arvo kutsui Valentinin vielä uudestaan Suomeen ja käytti häntä Invalidisäätiöllä kättä korjauttamassa.

Yksi synkempi hetki

Vanhan kotitalon hirret olivat hyvässä kunnossa, vain katto oli uusittava.

– Muistan lapsuudesta, että meidän piti aina ruiskuttaa pärekattoa vedellä, kun äiti leipoi, Arvo kertoo.

– Aioin maalata ulkoseinät, mutta Kamennogorskin kaupunginjohtaja, tuttuni, varoitti. Maalaaminen herättäisi kateutta, ja joku voisi vielä polttaa taloni.

Anttilaa ei maalattu eikä poltettu, mutta varkaita kävi. Ensimmäisellä kerralla he veivät moottorisahan ja samppanjat. Toisella kertaa hävisi jääkaappi – sen tilalle oli jätetty 20 euron seteli. Kolmannella kerralla Arvo havahtui kesken kesäyön: hänen uusi autonsa puuttui pihasta, samoin korillinen bussimatkalaisille varattua samppanjaa.

Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.
Talon sisustus on Valentinin jäljiltä lukuunottamatta Arvon äidin tekemää ryijyä.

Arvo hyppäsi pyörän päälle ja polki herättämään Valentinia kerrostalostaan. Miehet menivät yhdessä miliisiasemalle. Tuttu miliisi tiesi jo, että Viipurissa oli nähty hulluna ympäriinsä pyörinyt suomalaisauto. Myöhemmin auto löytyi tärveltynä.

–Se oli synkempi hetki. Sen pahempaa ei ole tapahtunut.

Valentin järjesti yllätyksen

Niin rakennusmestari kuin onkin, Arvo Henttonen ei ole halunnut rakentaa kotipaikalleen mitään muuta uutta kuin saunan. Entinen oli poltettu.

Tarvikkeet tuotiin hirsiä lukuun ottamatta Suomesta. Jos mineriittilevyjä tai lekaharkkoja oli peräkärryssä tullimittauksissa liikaa, käytiin liikapaino kippaamassa Suomen puolelle ja haettiin seuraavana päivänä. Rajanylityksiä kertyi.

Eräänä päivänä Valentin yllätti ystävänsä kehottamalla tätä ostamaan talon itselleen. Arvo hämmentyi perin juurin. Ajatus jäi kuitenkin itämään. Venäläisvirkamiehet kuulustelivat Valentinia. Oliko tämä hullu?

Vuonna 2008 Arvo ja Valentin päätyivät Viipuriin tulkin, juristin ja kahden tuomarin kanssa kauppakirjoja laatimaan. Valtio vuokrasi tontin Arvo Henttoselle 49 vuodeksi. Kun tuli puhe talon ostamisesta, Arvo sai kuulla, että maksu oli jo suoritettu.

– Valentin oli järjestänyt kaiken etukäteen. Talo kuului valtiolle, joka "myi" sen Valentinille ja tämä "myi" sen minulle. Ehkä hän teki sen siksikin, että olin kaikki vuodet maksanut hänen kalliit lääkkeensä. Sain synnyinkotini ilmaiseksi!

Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.
Siskonpoika Risto Olkinuora on kyläilemässä Arvon luona.

Vuosien varrella Arvo Henttonen on tehnyt palveluksia ystävilleen ja tutuilleen, tuntemattomillekin. Kuskannut niin suomalaisia kuin venäläisiä, kokonaisia kuorojakin, Turenkiin ja takaisin. Tuonut tarvekaluja, varustanut ja vaalinut, bensarahoja pyytämättä.

– Sellaisenkin työn tein, että hommasin kädettömälle venäläistytölle uuden suomalaisen tekokäden, kun hänellä oli sellainen painava venäläinen rohjo.

Valentin Mitrushin, veli venäläinen, kuoli kolme vuotta sitten. Muita hyviä venäläisiä kavereita on kymmenkunta. Antreaan Arvo tulee edelleen monta kertaa kesässä, yleensä – turvallisuussyistäkin – jonkun kanssa.

Hän on testamentannut talonsa sisarustensa kolmelle lapselle.

Anttila on koti

Elokuun loppuun mennessä Arvo Henttonen on käynyt bensa-autolla rajan takana kaikkiaan – totta se on – 680 kertaa.

Mitä Arvo siirtokarjalaisena ajattelee Suomeen tulleista pakolaisista?

– Mie en tiedä. Se on iso probleema. Mikä on tulevaisuus? Kun heitä tulee lisää ja lisää. On hyvin vaikea sanoa.

Siniristilippu vilkuttaa Anttilan seinustalla. Arvo Henttonen käyttää johdonmukaisesti vanhoja suomalaisia paikannimiä ja osoittelee sinne tänne: tässä oli meidän navetta, saunan takana ja tuolla vasemmallakin on suomalaistaloja.

Tunnetko olevasi Suomessa vai Venäjällä?

– Olen kotona Anttilassa, vanha mies hymyilee.

Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.
Rakenteet ovat suomalaistalossa edelleen kunnossa, vain katto on pitänyt uusia.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Vanha 81 v.

Arvo palasi rakkaaseen Antreaan: "Sain synnyinkotini takaisin ilmaiseksi"

Tietääköhän Arvo Henttonen, missä Antreassa oli maanviljelystila, jonka omisti Toivo Uuskallion vanhemmat? Äitini oli siellä inkeriläisenä pakolaisena 1920 luvulla harjoittelijana. Toivo Uuskallio oli Saksassa opiskellut hortonomiksi ja se oli harjoittelutila! Toivo Uuskallio muutti muistaakseni 1929 Brasiliaan ja perusti sinne Penedo nimisen kristillisen yhteisön.
Lue kommentti
Arja Saijonmaa konsertoi lokakuussa Suomessa. Kuva Antti Hämäläinen

Arja Saijonmaa konsertoi lokakuussa Finlandia-talossa. Vuosia ulkomailla asunut artisti kertoo, että suomalaiset juuret ovat hänelle kaiken taiteen perusta. 

Arja Saijonmaa on ollut esiintyvä taiteilija 1960-luvulta lähtien. Hän on onnistunut yhdistämään ainutlaatuisella tavalla roolin suomalaisuuden tulkkina kosmopoliittiin elämään Tukholmassa ja Pariisissa.   

– Kun minä lähdin 1970-luvulla Míkis Theodorákiksen kanssa ulkomaille, maailma oli ihan toisenlainen. Jos halusin soittaa Pariisiin, kaukopuhelu piti tilata erikseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa tiedonvälitys on mullistunut täysin. Nykyään ei ole enää ihmeitten ihme, jos Arja lähtee Mikiksen kanssa maailmanympärimatkalle. Nythän kaikki kiertävät maailmaa hullun lailla!

Míkis Theodorákis ja Arja Saijonmaa. Kuva Timo Hämäläinen
Míkis Theodorákis ja Arja Saijonmaa. Kuva Timo Hämäläinen

Ulkomailla vietetyistä vuosista huolimatta Arja painottaa omien juurien merkitystä. 

– Minusta aina sanotaan, että olen kansainvälinen tähti. Minä taas olen sitä mieltä, että joka ainoa iikka tällä pallolla tulee jostakin. Se paikka voi olla pienempi tai suurempi, mutta jostain paikallisesta yhteisöstä me kaikki tulemme. Kun ponnistamme ylpeästi juuriltamme, voimme luontevasti olla osa kansainvälistä perhekuntaa.  

Arjan mukaan suomalaisilla ovat pullat hienosti uunissa.

– Meitä kunnioitetaan ja pidetään ehkä vähän eksoottisina, mutta siitä on hyvä lähteä. Meillä on ehkä kollektiivinen huono itsetunto, mutta niin on monella muullakin kansalla – eikä sitä tarvitse peitellä. Se on inhimillistä. Kaikki aina vertaavat itseään toisiin, mutta se on turhaa. Pitää vain olla pönäkästi oma itsensä.

Arja Saijonmaa Helsingin Musiikkitalossa. Kuva Fanni Oksanen
Arja Saijonmaa Helsingin Musiikkitalossa. Kuva Fanni Oksanen

Kulttuurilähettiläs

– Suomi on ollut mukanani lavalla aina, koko urani ajan. Olen Suomessa syntynyt ja suomalaisen kasvatuksen saanut, joten suomalaisuus on syvällä geeneissäni. Elämänkokemus ja itsensä kehittäminen kertovat sitten millainen artisti haluat olla. Taiteilija ammentaa aina juuristaan ja omasta olemuksestaan. Se on se luovuuden lähde. Sieltä tulevat ideat taiteeseen, jos haluat olla itsellesi rehellinen.

Aina sitä ei ole ymmärretty. Arvostelua ovat saaneet niin liian populäärinä pidetyt kappalevalinnat kuin saunasta kirjoittaminenkin.

– Olen ollut tekemisissäni edellä aikaa, ja Suomessa on jääty ihmettelemään, että mitä se nyt tekee. Pitääkö noita tangonrenkutuksia nyt mennä esittämään hienoille ruotsalaisille? Olisi nyt laulanut edes Sarmantoa tai Sibeliusta. Ja mitä sitä nyt mennä saunasta kirjoittamaan, eihän sitä kukaan järkevä tee. Tule tänne kylpemään äläkä kirjoita. Ei saunasta pidä kirjoittaa, se pitää kokea! Tällaisia reaktiot ovat olleet vähän kaikesta mitä olen tehnyt.

Arja epäilee, että moni hänen projekteistaan olisi jäänyt tekemättä, jos hän ei olisi lähtenyt rohkeasti maailmalle. 

– Asiat ovat löytyneet, kun olen peilannut itseäni ja kulttuuriani Suomen rajojen ulkopuolella. Terveellinen etäisyys on tärkeää sekä kansallisella että henkilökohtaisella tasolla. Minusta sanonnassa "katso itseäsi kuin vierasta sikaa" on erittäin tarpeellinen opetus. On hyvä katsoa omaa kulttuuria ulkoapäin, neutraalisti.

Presidentti Tarja Halonen ja Arja Saijonmaa. Kuva Ari-Veikko Peltonen

Muistojen talo

Arjalla on lokakuussa kaksi konserttia Suomessa. Niistä toinen on erityisen merkityksellinen.

– Helsingin konsertti on Finlandia-talossa. Halusin ehdottomasti sinne esiintymään, sillä rakastan sitä taloa. Se on tunteenomainen paikka, johon liittyy paljon arvokkaita muistoja. Olen esiintynyt siellä vuosien varrella useita kertoja, esimerkiksi presidentti Kekkoselle ja Koivistoille. Pidän tärkeänä, että oma Suomi 100 -juhlakonserttini on juuri  Finlandia-talossa.

Konserttien ohjelmisto on kattava läpileikkaus Arjan pitkältä uralta. Mukana on kuitenkin myös uutta musiikkia ja uusia sovituksia. 

– Kun vein suomalaiset laulut ulkomaille, löysin vihdoin suomalaisen laulun itsestäni. Nyt nuo kappaleet ovat minun ominta materiaaliani. Tulen esittämään kaikki klassikot, kuten Rakastan elämää, Kotkan ruusu ja Partisaanivalssi. Ne ovat Suomen kansan rakastamaa perusmateriaalia, joissa on upea melodia ja hienot tekstit – eikä noita lauluja enää esitä kukaan muu kuin minä! 

Konsertissa kuullaan luonnollisesti myös Míkis Theodorákiksen musiikkia sekä Miten voin kyllin kiittää -kappaleen tekijää Violetta Parraa. Arja toi Parran musiikin aikanaan Suomeen levyttämällä hänen kappaleitaan Pentti Saaritsan suomennoksina.

– Suomi 100 -hengessä tarkastelen, että mitä kaikkea olenkaan tehnytkään. Esitys on hyvin ajan hermolla ja kertoo mitä olen ollut, mitä olen ja mitä tulen olemaan.

Ystävän laulu, Arja Saijonmaa -konsertit 10.10. Joensuun Carelia-salissa ja 13.10. Finlandia-talossa