Taksiautoilija Pirkko Fagerholm ei koskaan jätä asiakastaan Reeaa pihalle vaan vie sisälle asti.

Taksiyrittäjä Pirkko Fagerholm on päivystänyt kellon ympäri joka päivä yli 40 vuotta. Hän taipuu moneksi: psykiatriksi, kätilöksi, kodinhoitajaksi, kodinkoneasentajaksi ja puuttuvaksi perheenjäseneksi. 

Kello on 03.45, kun Pirkko Fagerholmin puhelin soi. Sami on pudonnut sängystä, lyönyt kipeästi lonkkansa ja leukansa, eikä pääse enää ylös. Lievästi cp-vammainen nuorimies asuu yksin vuokra-asunnossaan kaupungin laidalla. Hän on Pirkon pirssin vakioasiakas.

Pirkko nousee sohvalta, johon on taas illalla vahingossa nukahtanut, pukeutuu ja laittaa auton lämpenemään. On lähdettävä avuksi, kiireesti, kuka muukaan sinne menisi? On tammikuu ja pakkasta 28 astetta.

Tapahtumasta on kymmenisen vuotta, ja Sami on edelleen Pirkon, 69, asiakas. Tänään Pirkko ajaa Samin kuntoutukseen uimahallille, niin kuin joka torstai.

– Suurin osa kyydeistäni on Kela-korvattavia. Niitä baarikyytejä en enää kyllä aja, vaikka eivätpä ne soitakaan, Pirkko nauraa ja ohjaa Samin sähköpyörätuolin nosto­sillalle.

– Koskaan ei ole kukaan pudonnut, kaatunut tai loukannut, Pirkko sanoo ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.

– No niin, lähdetäänpäs.

Pirkon ääni on pehmeä ja rauhallinen, jotenkin äidillinen. Sami juttelee niitä näitä.

Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.
Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.

Samalla äidillisellä äänellä Pirkko säestää kyydissään koko Pietarsaaren kaupunkilaisten kirjon, melkein kansan kuvan; milloin vanhuksia, milloin levottomia alakoululaisia. Psyykkisesti sairaita tai synnyttämään matkaavia.

"Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?"

– En muista, että olisin kohdannut vaaraa, Pirkko toteaa lähes nukuttavalla tyyneydellään pohtiessaan työn pelkopuolia.

– Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?

Siivotaan ja haravoidaankin

Tänään Pirkko on aloittanut työpäivänsä vähän kello viiden jälkeen aamulla. Hän on tarkistanut työlistan ja lähtenyt ensimmäiseksi hakemaan kyytiä rautatieasemalta.

Aamulla autoon nousevat työtä tekevät ja koululaiset, sen jälkeen alkaa monenlainen asiointi: käydään lääkärillä, terveyskeskuksessa, pankissa, kaupassa ja apteekissa. Välillä Pirkko vie kuntoutujat harrastuksiinsa ja samalla nappaa kyytiin kotiin palaavat. Lounaalle Pirkko ehtii harvoin. Onneksi on energiapatukat.

– Ihmisiä ei voi jättää pulaan, täytyyhän heidät viedä ja hakea niin kuin on etukäteen sovittu.

Tosin Pirkko kuljettaa kyytiläisiä siinä välissäkin. Uimahallin edessä hän kysyy asiakkaan jättäessään, tarvitseeko joku apua tai kyydin. Aina löytyy asiakas. Joskus hän vie jonkun ilmaiseksi, kun samalla suunnalla ollaan.

"Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista."

Ei sillä, kyllä Pietarsaaressa takseja on, toistakymmentä, mutta moni haluaa Pirkon. Kuten 90-vuotias Reea. Hän ei voisi kuvitellakaan matkustavansa muiden penkeillä.

– Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista, Reea osoittaa kuljettajaansa ja nojautuu lääkäriaseman tiskiä vasten. Pirkko tukee Reeaa kyynärpäistä, on valmiina ottamaan kainaloista kiinni, pyytää istuinta hauraalle ja huojahtelevalle asiakkaalleen.

Pirkko kuljettaa Reean lääkäriin, mutta se on vain pieni osa työtä. Hän tekee asiakkaalleen talvisin lumityöt ja kesäisin haravoinnit, koska Reea on yksinäinen ja hänellä on vanha iso talo. Lisäksi Pirkko hoitaa lukemista harrastavan Reean kirjastoasiat: palauttaa vanhat lainat ja hakee listan mukaan uudet.

– Joskus saatan ajeluttaa hyviä kirjoja autossa päivän ajan. Saavat muutkin lukea, Pirkko hymyilee.

"Joskus ajetaan kotimatka mutkien kautta, että saadaan rauhassa vaihtaa kuulumiset."

Reean polkkamittaiset hiukset valahtavat korvan takaa poskelle ja Pirkko sitaisee ne huomaamattaan takaisin korvan taakse. Silittää vielä ylimääräiset suortuvat.

– Ai niinkö, teinkö minä niin, hän sanoo autolla ja punastelee.

– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.
– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.

Monelle asiakkaalle Pirkosta on tullut ystävä. Niin kuin Reealle. Joskus naiset ajavat kotimatkan mutkien kautta vain siksi, että saavat rauhassa vaihtaa kuulumiset.

Kyytiystävyys alkoi koirasta. Reean karkeakarvainen elämänkumppani Lotta oli saanut tikun tassuunsa, ja eläin oli kuljetettava Pirkon pirssillä saamaan hoitoa eläinlääkäriasemalle. Eläinrakkaat naiset löysivät heti saman aaltopituuden.

Onko täällä jo herätty?

On vuosi 1949 Alahärmässä, Pesolan kylässä. Seinähirret natisevat, tuoksuu kesältä. Tuvan lattialla nukkuu väkeä mustalaisista sotasairaisiin. Pirkko on pieni tyttö, mutta tottunut siihen, että kun hän aamulla herää, kotona saattaa olla ohikulkijoita, joita äiti on tottunut auttamaan.

– Isä vammautui sodassa, ja kotona pidettiin sotien aikaan muutenkin melkoista vaivaistaloa: kaikki hoidettiin, ruokittiin ja vaatetettiin, jotka ovelle saapuivat, hän kertoo.

Keneltäkään ei suljeta ovea, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Sen Pirkko ymmärsi jo varhain.

Mutta yhtä asiaa hän ei vielä Pesolan kylässä, ojan penkalla, pienenä tyttönä ymmärrä. Pirkko yrittää pissata niin kuin pojat: housut nilkoissa, lantio edessä niin kuin velipojalla ja tämän kaverilla. Äh, ei onnistu. Pojat lällättävät, ettei Pirkosta ole autoilla leikkimään, kun ei kerran osaa pissatakaan niin kuin miehet.

– Purin hampaani yhteen ja päätin harjoitella, sillä autoleikit kiinnostivat sen verran. Housut jos toiset siinä kastuivat, kintuista puhumattakaan!

"Rikkautta ei ollut, mutta rakkautta sitäkin enemmän."

Pirkko oli jo lapsena sisupussi. Biologinen äiti joutui olosuhteiden pakosta antamaan esikoisensa Pirkon vastasyntyneenä muiden hoitoon ja muuttamaan työn perässä Ahvenanmaalle. Äiti palasi myöhemmin sotien jälkeen Alahärmään, ja perhe kasvoi kuudella sisaruksella. Pirkolle kävi selväksi, että kaikesta selvitään.

– Sain rakastavat kasvattivanhemmat, mumman ja paapan. Rikkautta ei ollut mutta rakkautta sitäkin enemmän.

Ennen taksiautoilijaksi ryhtymistään Pirkko työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa – ja kotonaan. Ryhmässä oli yksi sellainen lapsi, jota vanhemmat eivät toisinaan muistaneet tulla lainkaan noutamaan. Eivät vain muistaneet. Silloin pieni tyttö ja Pirkko kävelivät käsikädessä Pirkon kotiin, keittivät teetä ja söivät lauantaimakkaraleipiä. Joskus pieni tyttö nukahti sohvalle Pirkon viereen.

– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.
– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.

Omia lapsilla Pirkolla on neljä, lapsenlapsia jo kymmenkunta.

Myös koulukyytiläiset ovat Pirkon vakioasiakkaita. Tänään heitä on äänekkäästi täynnä koko pirssi. Pirkko noukkii lapset aamuisin autoon, toisinaan myös herättää ja tarkistaa, ovatko vaatteet puhtaat ja onko aamiainen varmasti syöty.

"Ei tämä ihan tavallista elämää ole, mutta jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa."

Entä omat lapsenlapset, riittääkö aikaa heille?

– Aina. Tosin yksi heistä totesi minulle taannoin, ettet sinä fammu oikeastaan tarvitse kotiakaan enää, kun sulla on tuo auto, hyväntekijä nauraa.

– Jos on pitkään hiljaista, ettei tule ajoja päivälle ollenkaan, ajattelen, että mitähän pahaa olen tehnyt, kun kukaan ei soita. Eihän tämä ihan tavallista elämää ole, mutta tälläkin alalla jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa.

Ja, ja, ja riittää pitkälle

Pirkko muutti Pietarsaareen miehensä kanssa vuonna 1962 vailla minkäänlaista ruotsin kielen taitoa. Suurin osa kaupungissa asuvista puhui tuolloin äidinkielenään ruotsia.

– Nyökyttelin itsevarman oloisesti ja sanoin vain ja, ja, – kyllä, kyllä, jokaiseen asiaan. Tiedä sitten, mitä asiakkaat oikein halusivat tai minusta puhuivat.

Suomenkielistä kollegaa eivät muut taksiyrittäjät hevin suvainneet.

– Saattoi olla kyse siitäkin, että olin nainen, Pirkko nyökkää.

Virkamies kävi toteamassa, etteivät naiset autohommissa pärjää.

Päät kääntyivät pois, kun tuli kysyttävää. Puhelimiin ei vastattu. Eräs kaupungin virkamiehistä kävi erikseen toteamassa, ettei tämä Pirkko taida olla sinun hommasi. Naiset eivät autohommissa pärjää.

– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.
– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.

Auto kaartaa torin taksitolpan ohi. Tolpalla Pirkon pirssi ei seisoskele, sillä hänellä on asemapaikkana kotiosoite.

– Miksi minä tuossa töröttäisin kyytiä odottamassa? Asiakkaita riittää. Kyllä täällä tekemistä on, tien päällä.

Sisupussin mittariin pyörähtää päivittäin kevyesti noin 100 kilometriä.

Puhelin soi. Pyörätuolilla liikkuvan Anjan pitäisi päästä kauppaan. Pirkko ehdottaa, että hän voi käydä tekemässä ruokaostokset toiveen mukaan tässä samalla ja tuoda ohikulkiessaan. Ei, ei tarvitse maksaa. Ei, ei tarvitse.

– Ostan jotakin ylimääräistäkin yleensä. Jotakin hyvää viikonlopuksi, Pirkko hymyilee.

"Kuka muukaan näitä ihmisiä hoitaisi?"

Jotain hyvää viikonlopuksi saattaa tarkoittaa asiakkaille välillä ruokaa, välillä kukkia, välillä kotitöitä. Syntymästään sokeaa Lailaa Pirkko auttoi viimeistelemällä Lailan lapsen ristiäiset, kun sattui naista kotiin kuljettaessaan huomaamaan kodissa siivouksen tarvetta. Samalla Pirkko asensi vessaan uuden valokatkaisijan ja korjasi tiskikoneen letkun.

– Kuka muukaan näitä asioita, ihmisiä, muuten hoitaisi?

Onneksi ei ole aikaa

Kevät heittää auringon tuulilasiin ja Pirkkoa häikäisee. Hän ei pode sitä, ettei hänelle juuri nyt ole aurinkolaseja mukanaan, hyvin pärjää ilmankin. Puhelin soi jälleen: Akuutti kyyti Vaasan mielisairaalaan, asiakkaalla psykoottinen kohtaus. Ambulanssi ei ehdi.

– Nämä on vähän ikäviä.  Tästä on Vaasaan mennen tullen kuitenkin se parisataa kilometriä, Pirkko huokaa.

Mielenterveyspalveluita on kaupungissa supistettu, ja akuutit tapaukset kuljetetaan Vaasaan. Ensi vuoden alusta lakkautetaan myös synnytyssairaala, ja odottavat äidit ohjataan 40 kilometrin päähän Kokkolaan. Matka ei ole mahdoton, mutta:

– Varmaan tässä saa vielä kätilöksi ryhtyä, sillä synnyttäjiä on kyydissä taajaan, Pirkko sanoo ja lisää:

– Apua tässä maassa tarvitaan paljon. Yritän jaksaa omalta osaltani niin kauan kuin mahdollista. En minä muutenkaan osaa olla.

Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.
Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.

Välillä suru yllättää. Tai huoli. Joskus ne kasvavat maailmantuskaksi, mutta sen Pirkko painaa takaisin rinnan alle. Yksi ihminen voi tehdä vain osansa.

– Jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, tunnen tuskaa monen kuljettamani ihmisen puolesta. Olen nähnyt vuosikymmenten mittaan, miten välittäminen hiipuu. Ihmiset huolehtivat entistä vähemmän toisistaan ja heikommat halutaan pois silmistä. Sellaisesta ylipärjäämisestä tulee ihmisen mittari.

Päivä Pietarsaaressa jatkuu pimeään saakka. Kun Pirkko pysäköi pirssinsä seitsemän jälkeen, hän hoitaa vielä paperityöt ja päivystää. Jos kyytitarvetta tulee, hän voi kyllä hoitaa. Onneksi mies on laittanut ruuan valmiiksi.

Kuka muukaan sen hoitaisi?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017. 

 

Sarjakuvia savoksi kääntänyt Olavi Rytkönen kertoo, millainen mies on rellukka. Entä miksi olisi kätevää, jos urheiluselostuksetkin tehtäisiin savoksi? 

Sonkajärveltä syntyisin oleva ohjelmapalveluyrittäjä, kuopiolainen Olavi Rytkönen puhuu elävää ja hersyvää savon murretta. Tekstaritkin hän näpyttää savoksi.

Olavi tunnetaan muun muassa sarjakuvien savontajana. Asterix-kirja Opeliksin Orjalaeva on muhevaa luettavaa. Olavi tekee paljon juontöitä, ja stand up -keikoilla hän voi vetää 20 minuutin sukellus savolaisuuteen -pätkän.

– En pistä karvahattua viärinpäin ja esitä pöljempöö ku mittee jo valamiiks oon. Vanahoissa elokuvissa se tyhmä polliisi olj melekein aena savolainen. En tykkee liian piälleliimatusta murteella puhumisesta. Minun savolaenen on normaalisti pukkeutunu city-savolaenen, tämmönenpähän viiskymppinen ukon vuplake.

Interaktiivinen murrekonsultataatio särkee aina jään Olavin vetämissä firmojen iltatilaisuuksissa.

– Alotettaan rojjaattamalla kaverin kanssa käsjpäevät. Sitten neovon kaikkia sanomaan toesilleen savoks mitenkä mukavoo olj ku kaverikkii ilikes pilleisiin köejjäytyä. Väkisinnii tämä alakaa naarattoo, tunnelma kevenöö ja ilta lähtöö mukavasti alakuusa. Monet kättelöö illan mittaan montae kertoo.

Katso yllä olevalta videolta, miten savolaisittain luonnehditaan esimerkiksi Jorma Uotista ja Jope Ruonansuuta. Olavi kuvailee myös, miten mukavaa olisi, jos urheiluselostukset tehtäisiin savon murteella.

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.