– Luottamustoimien hoitaminen vaatii matkustamista ja valvomistakin, ja siksi elämäntapojen pitää olla terveellisiä, että jaksaa, Tarja Halonen sanoo.

Presidentti Tarja Halonen kertoi mietteitään hyvinvoinnista, liikunnasta ja eläkkeelle jäämisestä tässä vuonna 2014 julkaistussa ET-lehden artikkelissa.

Pitipäs sattua. Tapaamisen aiheena ovat hyvinvointi, liikunta ja terveys, ja presidentti Tarja Haloseen on iskenyt yön aikana vatsavirus. Vai oliko syynä paluumatkalla Chilestä välilaskupaikalla Madridissa nautittu omena? Se olisi ehkä pitänyt kuoria.

Halonen ehti aamulla hymähdellä yhteensattumaa aviomiehelleenkin. Taudit eivät katso aikatauluja. Mutta vuodet valtakunnan ykköspaikalla ja oma sinnikäs luonteenlaatu ovat opettaneet, etteivät pöpöt niin vain kaada vuoteenomaksi.

Halonen laskee leikkiä vaivoistaan – ne ovat onneksi ohimeneviä – ja siemaisee välillä keltaista jaffaa. Kalenteri on täynnä, ja kiirettä on enemmän kuin toivoisi. Chilessä hän osallistui presidentti Michelle Bacheletin virkaanastujaisiin ja YK:n kokoukseen naisten ja nuorten asemasta.

"Odotan edelleen hiljaisempaa vaihetta."

– Olen eläkkeellä, vaikkei sitä mistään huomaakaan. Odotan edelleen hiljaisempaa vaihetta. Ehkä se koittaa sitten, kun puolisoni jää eläkkeelle parin vuoden kuluttua.

Huono omatunto kolkkaa välillä. Halosen mieli halajaisi viettää enemmän aikaa lastenlasten kanssa, ja puutarhapalstakin kutsuu.

Maan kuopsuttelun katkaisee ainakin Helsingissä kesäkuun puolivälissä suuri kansainvälinen naisliikuntakonferenssi, jonka suojelija hän on. Kun päättäjät, tutkijat ja liikunta-aktiivit eri puolilta maailmaa kokoontuvat IWG-maailmankonferenssiin, Helsinki on liikunnan ja urheilun tasa-arvokeskustelun keskipisteenä.

Voimistelu ei inspiroinut

Liikunta voimaannuttaa ihmistä joka iässä. Tytöillä se vaikuttaa vahvasti myös siihen, millaista heidän elämästään tulee – niin kävi Tarja Haloselle itselleen. Liikunta ja urheilu ovat olleet hänelle luonteva tapa paitsi huolehtia hyvinvoinnistaan ja pitää hauskaa, myös kasvaa vastuulliseksi yhteiskunnan jäseneksi.

– Tulen perheestä, jossa äiti oli aikoinaan 1930-luvulla perustamassa Helsingin urheilu- ja voimisteluseura Kotkia. Itse aloitin voimistelun Elannon Iskussa kuuden seitsemän vuoden ikäisenä. En kuitenkaan kovin mielelläni mennyt sinne. Äiti oli myöhään töissä, enkä aina ehtinyt harjoituksiin ajoissa. Rangaistukseksi piti heitellä kuperkeikkoja kovalla lattialla. Ne eivät minua inspiroineet.

"Lahjakkuus on vain perusta. Osaaminen vaatii kovaa harjoittelua."

Helsinkiläistytöt eivät juuri hiihtäneet, mutta viettivät paljon aikaa luistinradoilla. Myöhemmin koulutyttönä Halonen alkoi pelata koripalloa ja harrastaa raittiusseuran yleisurheilukisoissa juoksua.

Liikunta opettaa sitkeyttä

Halosen Anna-tytär oli kolmivuotias nähdessään televisiosta voimistelua. ”Äiti mä haluun tonne”, hän sanoi silloin, ja on siitä lähtien pitänyt kiinni haluamastaan. Nykyisin Anna Halonen valmentaa Olarin voimistelijoita ja on mukana niin voimistelun kansallisissa kuin kansainvälisissä luottamustehtävissä.

Haaveili tytär taitoluistelustakin. Kun piruetit ja hypyt eivät heti onnistuneet, hän valitti, että äiti on ostanut huonot luistimet.

– Olen käyttänyt sitä esimerkkinä siitä, että lahjakkuuskin on vain perusta. Urheileva lapsi huomaa jo pienenä, että osaaminen vaatii kovaa harjoittelua. Se pätee niin koulussa kuin kaikessa myöhemmässä elämässä.

Halonen ei pidä pahana, että tytöt ja pojat harrastavat urheilua kilpamielessä.

– Kilpaileminen on meihin sisäänrakennettuna, se alkaa lapsesta: ”Kato äiti, miten pitkälle mä hyppään!” Kilpaurheilua harrastavat nuoret oppivat aikatauluttamaan elämänsä ja olemaan tehokkaita siinä asiassa, mikä kulloinkin on esillä. Ei lapsia pakosti kentälle kukaan saa. Urheilemisen pitää olla hauskaa.

"Voin olla yhtä hyvä kuin minua vuosikymmeniä nuorempi vasta-alkaja."

Halonen toivoo, että sukupuolien ja -polvien väliset aidat rikkoutuisivat, eikä ikä karsinoisi ihmisiä harrastusten mukaan.

– Minustakin on kivaa harjoitella yhdessä 16–17-vuotiaiden kanssa. Voin olla tanssissa yhtä hyvä kuin minua vuosikymmeniä nuorempi vasta-alkaja.

Lajille voi olla uskoton

Tarja Halonen sanoo, että hänen on nykyisin kiinnitettävä aivan erityistä huomiota elintapoihinsa. Työhön kun liittyy paljon epäterveellistä: matkustamista, valvomista, siirtymistä aikavyöhykkeeltä toiselle, stressiä.

Stressinhallintaan Halosella on yksi neuvo:

– Suunnittele aikataulusi niin, että liikunnalle jää oma paikkansa. Se on yhtä tärkeä asia kalenterissa kuin kokoukset tai muut pakolliset kuviot.

Lue myös: Sinustakin liikkuja? Katso kattava tietopaketti 55+ -vuotiaalle

Toki kohtuus kaikessa. Jos aletaan edellyttää treenaamista viisi kertaa viikossa, moni masentuu, koska ei pysty täyttämään sellaisia vaatimuksia.

– Liikkuminen ei ole tylsää, koska erilaisia malleja voi yhdistää. Naureskelen joskus, että sitä ei pidetä hyvänä, jos ihminen vaihtaa puoluetta tai aviopuolisoa liian usein, mutta liikuntalajia voi kyllä vaihtaa! Siinä mielessä ”irtosuhteet” ovat ihan hyviä.

"Ihminen jää eläkkeelle työelämästä, mutta elämästä ei jäädä eläkkeelle koskaan."

Lihaksia vanhoillekin

Kansanterveydelliset huolenaiheemme ovat Haloselle tuttuja. Liikumme arjessa liian vähän ja liian yksipuolisesti. Se kostautuu vanhana.

– Ikääntymistä ja huoltosuhdetta pohtiessa ei ole järkevää murehtia, riittääkö hoitajia tai saako eläkemaksuilleen katetta. Mikään ei korvaa sitä, että ihminen saa ja voi liikkua itse. Moni tajuaa tajuaa vasta laitokseen jouduttuaan, miten tärkeitä omat pienet kotiaskareet olivatkaan. Ihminen jää eläkkeelle työelämästä, mutta elämästä ei jäädä eläkkeelle koskaan.

Halonen sanoo, että vanhainkodeissa on vielä tekemistä liikunnan suhteen.

– Otan yhden esimerkin: Ennen sanottiin, että lihakset pitäisi hankkia viimeistään 40–50-vuotiaana, jotta niistä olisi hyötyä vanhana. Nyt on todettu, että vielä 80-vuotiaatkin saavat oikein mitoitetuilla harjoituksilla itselleen lihaksia. Liikunta tekee hyvää luustolle ja tasapaino parantuu.

Vain moottoriurheilu on Tarja Haloselle vieras laji. – Se on niin välinepainotteista, eikä mielestäni urheilua ollenkaan.
Vain moottoriurheilu on Tarja Haloselle vieras laji. – Se on niin välinepainotteista, eikä mielestäni urheilua ollenkaan.

Halosen mielestä kasvava kiinnostus liikuntaan pitäisi käyttää hyväksi. Erityisesti nyt, kun suuret ikäluokat ovat tulossa korkeaan ikään.

– Maaseudulla on tietysti hankalaa, kun etäisyydet ovat pitkiä. Miten viedään mummot uimaan tai papat joogaan? Erityisesti kun miehet näyttävät jysähtävän paikoilleen sisälle tai pilkille.

"Eläkkeelle on päästävä kunnossa."

Häntä naurattaa hiukan se, kun asioita tarjotaan uudella kuorrutuksella niin kuin ruokaresepteissä.

– Puhutaan saunajoogasta, mutta kukapa ei olisi keksinyt itse venytellä harteitaan saunan lauteilla.

Lue myös: Rentoudu 5 minuutissa! Video opettaa, miten teet helpon kotijoogan

Oikea eläkeikä?

Tarja Halosella on näkemys myös oikeasta eläkeiästä.

– Kukaan ei halua olla aivan raato, kun pääsee eläkkeelle. Pitää hyväksyä se, että eläkkeelle on päästävä kunnossa. Mutta järjestelmän kannalta ihan niin yksilöllisiä ratkaisuja ei pystytä tekemään.

Lisäksi on mietittävä kannustepuolta.

– Ei ole mitään mieltä siinä, että tosiasiallista eläkeikää yritetään nostaa, jos työmarkkinat pitävät viisikymppistä vanhana. Pitäisi miettiä, mitkä olisivat sellaisia töitä, joita voisi tehdä vanhempanakin, vaikkei työkunto olisi entisenlainen tai ei haluaisi enää uhrata niin paljon aikaa työlle.

"Toivon, että työelämässä olisi erilaisia vaiheita iän mukaan."

Toinen olennainen asia on, että katsomme työuraa helposti nousujohteisena. Hyväpalkkainen pitää usein kiinni työstään, jotta saa varmasti hyvän eläkkeen.

– Toivottavasti siitä päästäisiin monipuolisempiin järjestelmiin, jotta ihmisellä olisi se tunne, että hän voisi tehdä vielä uudenlaista työuraa. Että työelämässä olisi erilaisia vaiheita iän mukaan. Me ikääntyneemmät voimme pienemmällä varoitusajalla lähteä tekemään erilaisia tehtäviä, koska perhevelvollisuudet eivät ole enää niin vaativia.

Haloo, tytötkin urheilevat!

Summa summarum, naisen osa liikuntamaailmassa ei ole yksiselitteinen.

Siksi tarvitaan kansainvälistä verkostoitumista, siksi tarvitaan kesäkuista konferenssia. Sen pääteema ”Lead the Change – Be the Change” (Johda muutosta – Ole muutos) kannustaa osallistujia johtamaan muutosta omalla esimerkillään. Toisaalla maailmassa vaikkapa naisten, seksuaalivähemmistöjen tai vammaisten ihmisoikeuksien edistäminen voi olla elämän ja kuoleman kysymys.

"Kaikkien pitäisi valittaa medialle, jos tyttöjen urheilusta ei uutisoida."

Halonen on pitänyt ääntä myös siitä, että median liikuntakuva on edelleen miesvaltainen. Hänellä on siitä omakohtainen kokemus, median suhtautuminen rytmiseen kilpavoimisteluun.

– Teimme valtavasti työtä, että saimme lehdet kiinnostumaan lajista. Joka ainoasta liigamatsista kerrotaan kyllä tulokset, mutta naisten maailmanmestarijoukkueesta ei sanota yhtään mitään. Kaikkien pitäisi häpeilemättä valittaa isoille ja pienille lehdille, radiolle ja televisiolle, jos tyttöjen urheilusta ei uutisoida.

Urheilun viihde- ja ammattilaispuoli on kasvanut suuresti.

– Olen iloinen siitä, jos jääkiekossa ammattilaiset eivät saa jatkossa enää ottaa osaa olympialaisiin. Myönnän olevani tässä suhteessa aivan kamala nainen. Totta kai olen ollut tippa silmässä katsomassa Teemu Selännettä ja kaikkia muitakin, mutta olympialaiset ovat asia, johon isot palkkasopimukset eivät liity.

Harrastusta ihmetellään

Liikunta vie valtaosan Tarja Halosen ja Pentti Arajärven vapaa-ajasta. Arajärvi vaeltaa, juoksee maratoneja ja käy poikaporukassa katsomassa koripalloa.

– Myös kaikki neljä lasta ovat liikkujia, mutta emme ota siitä itse ansiota. Pentin vanhin lapsi on hevosharrastaja. Pojista toinen harrastaa voimailua ja toinen tivolia ja sirkusta.

Sotshin olympiakisojen aikaan Halonen katsoi televisiosta mieluummin taitoluistelua kuin hiihtoa.

– Olemme kauhean huonoja penkkiurheilijoita. Olemme mieluummin itse tekijöinä.

"Kun tanssii musiikin kanssa, ei huomaakaan, kuinka paljon selkäranka vahvistuu."

– Työ on tosin haitannut omaa harrastamistani. En ole vielä ehtinyt koripallotreeneihin, tanssitunneilla kyllä käyn viikoittain. En aseta itselleni suuria tavoitteita. Minun julkista liikuntaani häiritsee ammattini, ja varon esiintymistä. Kun me olemme kuitenkin kuntoilijoita, niin säälin muitakin, ettei oma roolini vääristä toisten esitystä.

Halonen on harrastanut selkänsä takia monta vuotta vatsatanssia.

– Kun sitä tekee musiikin kanssa, ei huomaakaan, kuinka paljon selkärankaa tulee vahvistettua. Mutta vatsatanssi on monissa arabimaissa kielletty. Olen kertonut kokousmatkoilla, että harrastan vatsatanssia, kuten tuhannet naiset meillä. Me pidämme arabimaiden vanhan kansanperinteen voimassa! Se herättää siellä hämmennystä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2014.

Tarja Halonen

Syntynyt: 1943 Helsingissä, asuu Helsingissä.

Ammatti: Valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi 1968. Suomen Tasavallan presidentti 2000–2012. Toiminut useita kausia kansanedustajana ja ministerinä monessa eri hallituksessa.

Perhe: Puoliso Pentti Arajärvi. Pariskunnalla on yhteensä neljä lasta ja neljä lastenlasta.

Harrastaa: Uintia, puutarhanhoitoa ja penkkiurheilua. 

Marja Korhonen rakastaa seikkailuja. Niitä ei estä pyörätuoli eikä se, että Marja ei ole voinut puhua kymmeneen vuoteen ja kommunikoi vain silmillään.

Enkelit vilkuttavat saarijärveläisen rivitalokodin pöydältä, sellaiset somat pienet patsaat. Heitä lehahtelee vastaan myös heti eteisen ovella, tosin ihmisen hahmossa. Marja Korhonen kutsuu nimittäin avustajiaan enkeleiksi. He kun mahdollistavat lähes taruolentojen tavoin monia juttua Marjan elämässä, arki­askareista pitkiin reissuihin.

– Minähän menen vaikka minne! Konsertteihin, matkoille, jopa keskelle Egyptin sisällissotaa. Enkelien kanssa olen päässyt katselemaan Thaimaan maisemia norsun selästä ja sadan rapun päässä nököttävän Buddha-patsaan juurelta. Ja ne maisemat olivat suorastaan taivaalliset, Marja nauraa.

Ratkaiseva ristipistoenkeli

Koriste-enkelin alkoivat kansoittaa Marjan hyllyjä syksyllä 2004, kun hän, nelikymppinen erityisopettaja makasi liikkumattomana sairaalan vuodeosastolla.

Marja oli saanut aivohalvauksen, jossa tulppa aivorungossa halvaannutti kehon ja kasvojen lihakset ja nielun sekä lamaannutti puhekyvyn. Tilaa kutsutaan locked-in -oireyhtymäksi.

Erään oppilaan äiti lähetti silloin Marjalle ristipistoenkelin.

– Se oli niin koskettava hetki. Hän oli itsekin kokenut hiljattain suuren menetyksen, ja nyt hänen lähettämänsä enkeli lohdutti minua! Päätin, että kun tästä tokenen, alan jakaa enkeleitä, tavalla tai toisella, Marja muistelee.

"Olin ennen halvaustakin puhelias ja temperamenttinen. Ne piirteet eivät ole kadonneet."

Marja puhuu vuolaasti, tosin ei omalla äänellään. Puheäänenä toimii tänään yksi Marjan pitkäaikaisimmista enkeleistä, Krista Sironen.

Krista pitelee käsissään näppärän kokoista aakkostaulua. Sen kirjaimia Marja napauttaa silmillään hurjalla vauhdilla, yksi toisensa perään, ja Krista toistaa ne lauseen pituisina. Marjan suurten silmien reunustamien ripsien painokkaista räpsähdyksistä voi melkein kuulla ilmaan heitetyt huutomerkit. Niitä satelee lähes yhtä vuolaasti kuin puhetta.

Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.
Marjan silmät juoksevat aakkostaululla salamannopeasti.

– Olin ennen halvaustakin tosi puhelias ja temperamenttinen, eivätkä ne piirteet ole mihinkään kadonneet, päinvastoin, Marja nauraa.

Avustaja-enkelit ympärillä nyökkäävät kuin yhdellä leualla. Näin on.

Taisteluja vaativa tila

– Ihanaa, sillä en ole tippaakaan sairas! Marja huudahtaa, kun sovimme, ettemme nyt liiaksi juutu voivottelemaan menneitä.

Marja on nimittäin harvinaisen terve, flunssakin kiusaa harvoin. Vaikka hän istuu pyörätuolissa eikä pysty puhumaan tai liikuttamaan itseään, hän ei ole potilas. Sellainen hänestä tosin meinattiin ihan väkisin leipoa. Halvauksen jälkeen sattui muutama hoitovirhe ja Marja oli 15 kuukautta vuodepotilaana sairaalassa.

– Ne olivat 15 helvetillistä kuukautta, Marja myöntää.

Silloin sairaalasängyssä kaikkien leikkausten ja diagnoosien keskellä Marjan vauhti pysähtyi, aluksi ihan kokonaan. Kun ei voi puhua eikä liikkua, kommunikointitapojen löytämiseen meni aikansa. Kaikki sairaalassa eivät edes halunneet ymmärtää, mitä Marjalla oli sanottavanaan. Asiat käsiteltiin Marjan ohi ja yli, ennen kuin löytyi aakkostaulu ja sitä myötä väylä omaan tahtoon.

"Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen."

Siitä alkoi taistelu oikeuksista, kuten omasta kodista. Asiantuntijat kun pitivät laitosasumista ainoana vaihtoehtona.

– Ennemmin olisin kuollut kuin asettunut laitokseen, ja pistin vastaan kaikella tarmollani. Jaksan taistella, kun tiedän olevani oikeassa, ja aika hyvin olen pärjännyt, Marja sanoo.

Taisteluita on siitä lähtien ollut tasaiseen tahtiin. Milloin on vedetty köyttä kuntoutus-, puheterapia-, tulkki- tai avustaja-asioista, pienemmistä ja isommista summista, milloin taas muuten vaan kohdattu nihkeyttä byrokratian portaissa. Silti ne ovat Marjan mielestä pieniä juttuja alkutaistojen rinnalla.

– Olen aina asiallinen mutta tiukka, se auttaa. Viimeksi tosin ilmoitin Kelaan, että jos he eivät ymmärrä sähköpostiviestejäni, aina voivat tulla keskustelemaan kasvotusten. Se tepsi.

Ja yksi hyvä puoli nykypäivän taisteluissa on kymmenen vuoden takaisiin: ne käydään oman kodin seinien turvasta, omalta tietokoneelta, ihan itse.

Spontaani perfektionisti

Marjan keittiöön katettu kahvipöytä on korea kuin mikä, kupit, lautaset ja piiraat kuin juhlaan aseteltu. Marja rakastaa kauneutta ja järjestystä yli kaiken.

– Minussa asuu pikku perfektionisti, ja mikä olisikaan mahtavampaa tällaisessa tilanteessa, hän nauraa.

Sääliä Marja ei kaipaa muilta eikä itseltään. Sitä vastaan hän alkoi taistella jo sairaalassa. Yksi iso herättäjä oli tsunami, joka vyöryi Thaimaan rannoille vain pari kuukautta Marjan halvauksen jälkeen.

– Silloin ajattelin, että maailma jatkaa pyörimistään, vaikka minä täällä makaan. Sain niin paljon apua läheisiltäni, että ajattelin itsekin voivani antaa jotain.

Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.
Enkeleitä on kertynyt Marjan hyllylle kymmenen vuoden ajan.

Ja niin hän antoi. Marjan lahjoitti rahaa katastrofin uhreille ja heidän omaisilleen. Marja on aina ollut projekti-ihminen. Muutama vuosi sitten kotikuntaan hankittiin hyväntekeväisyystempauksella kävelysimulaattori.

– Olen aina tykännyt järjestellä asioita, ja nyt, ironista kyllä, saan tehdä sitä arjessa ihan jatkuvasti, olenhan monen ihmisen työnantajakin, Marja sanoo.

Hänen pelkkään sijaisrinkiinsäkin kuuluu toistakymmentä ihmistä. Tänään avustaja-enkeleitä on paikalla kolme, koska on tällainen erityistilaisuus.

Yöt Marja on sentään itsekseen, nukkuu ja ajattelee. Vähäunisena hän ehtii öisin miettiä kaikenlaista – ja tietysti suunnitella.

– Vaikka rakastan organisointia, olen silti hetkessä valmis kaikkeen uuteen. Se pitää elämän tuoreena, Marja nauraa.

Juuri eilen elämään toi tuoreutta ostosmatka Jyväs­kylään, kun Marja huomasi tarvitsevansa uudet saapikkaat. Lopulta niitä kannettiin kotiin neljät.

Syksyn suuri päätepiste

Syksyllä 2014 tuli kuluneeksi 10 vuotta halvauksesta. Samalla ilmestyi Marjan kirja.

– Olen luvannut lapsilleni, että nyt kun kirjoitin menneet kirjaan, asia haudataan, ihan konkreettisesti. Sen jälkeen emme enää palaa sairaala-aikoihin, vaan ne ajat pysyvät kirjassa.

Niin lapset, he vilahtavat Marjan puheissa usein. Kaikki kolme ovat jo täysikäisiä, kuopus kirjoitti ylioppilaaksi viime keväänä. Se oli iso juttu.

– Pelkkä ajatuskin lapsista antoi minulle voimaa huonoimpiinkin hetkiin, heidän vuokseen jaksoin eteenpäin. Nyt olen niin onnellinen, kun he ovat omillaan, yksi etappi on saavutettu, Marja sanoo.

"Vaikka en puhu ääneen, osaan olla sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin."

Kymmenen vuotta sitten lapset muuttivat isänsä, Marjan ex-miehen luokse.

Marjan kotiuduttua lapset ovat saaneet kulkea vanhempiensa kotien väliä niin kuin ovat halunneet.

– He hyväksyivät minut tällaisena yllättävän nopeasti, ja välimme ovat olleet koko ajan tosi välittömät. Vaikka en puhu ääneen, osaan olla ihan sama jäkättävä äiti kuin aiemminkin, Marja toteaa.

Yksi perhe-elämän sykähdyttäviä hetkiä Marjalle oli se, kun lapset ruokapöydässä uskalsivat taas riidellä oikein kunnolla. Se oli hälinän ja melun rakastajan korville taivaan mannaa.

Itkun ja naurun kirjoitus

Niin, Marja ei todellakaan ole kuuro, vaikka monet niin tuntuvat uskovan. Edelleenkin, vaikka silmät kiitävät aakkostaululla lähes valon nopeudella, hänen ylitseen puhutaan aika usein. Siksi Marjalle tietokone, internet ja sähköposti ovat välttämättömiä apuvälineitä. Samoin hänen läheisilleen.

– Jopa 81-vuotias isänikin hankki tablettikoneen, ja viestit suihkivat vauhdilla!

Marja viettää tietokoneensa ääressä täysiä työpäiviä. Kirjaimet painautuvat näytölle otsahiiren avulla. Entisen himourheilijan sitkeydellä ja niskalihaksien voimalla on tullut nakutettua tuleva kirjakin – ja siinä sivussa useita kymmeniä viestejä joka päivä.

"Kirjoittamalla löysin viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet."

Silti kirjatyö yllätti enemmän muulla kuin niskakivuilla.

– Alkuun itkin kirjoittaessani lähes koko ajan. Aloitin siitä, kuinka heräsin teholta. Kirjoittamalla ja käymällä läpi kaikki epikriisit ja hoitoraportit avasin lopulta viimeisetkin möykyt ja vihan tunteet jostain todella syvältä. Tein alun varmaan kuusi kertaa, ennen kuin se aukesi, sitten helpotti, Marja kertoo.

Suuret kyyneleet valahtavat hänen poskilleen, ja avustaja Iida Minkkinen kuivaa ne salamannopeasti. Marjaa alkaa naurattaa hänen ympärillään käytävä touhotus ja hän myöntää, että saattaa nykyään itkeä ja nauraa saman päivän aikana enemmän kuin moni vuodessa.

Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.
Tietokoneella Marja haluaa olla aina omissa oloissaan.

Mitä pidemmälle Marja kirjassaan pääsi, sitä enemmän tekstiin alkoi tarttua huumoriakin, sitä mikä nykyään siivittää takuuvarmasti tylsintäkin arkea.

– Täällä nauretaan paljon, se melkein lukee työehdossa.

Avustajat ovat samaa mieltä.

– Pari kertaa olen löytänyt itseni tokaisemasta Marjalle häntä pukiessani, että pysypäs paikallasi tai että ole vähän aikaa hiljaa. Eihän siinä voi kuin revetä yhdessä nauruun, Sirpa Jokinen sanoo.

Ja nauru, sellainen kujeileva haa-äänne, joka Marjan suusta pääsee, on ihanasti mukaansatempaava.

"Unelmoin matkoista, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia."

Ei kaipuuta menneeseen

On silti pakko kysyä vielä yksi vakava, vähän inhottavakin kysymys. Mitä Marja kaipaa entisestä, kohta jo haudatusta elämästään?

Ensimmäistä kertaa kahvipöytään laskeutuu hetken mietintätauko.

– En juuri mitään, kirjautuu taululle. En paljon edes opettajan työtäni, sillä tavallaan opetan yhä, tällä omalla elämälläni. Unelmoin tietysti matkoista ja kaikenlaisesta, mutta ne ovat ihan toteutettavissa olevia unelmia, Marja sanoo ja naputtaa perään vilpittömän kysymyksen:

– Saan kai olla vain ihan reilusti onnellinen?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.

Marja Korhonen

Syntynyt: 1962 Virroilla, sairauseläkkeellä oleva ­erityisopettaja.

Asuu: Saarijärvellä.

Perhe: Eronnut, kolme aikuista lasta.

Kirja: Marjan kirja Häivähdyksiä – erityinen elämäni (Myllylahti) ilmestyi syksyllä 2014.

 

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.