– Pidättäytyminen somesta yhtenä työpäivänä viikossa tehostaisi työtä todellisemmin kuin mikään rakenneuudistus, sanoo Teemu Keskisarja.

En notku netissä. Seitsemän vuotta sitten pistin sukututkijoiden sivustolle kysymyksen 1700-luvun homo-oikeudenkäyntien arkistoista - siinä ainut kytkökseni sosiaaliseen mediaan. Eristys ei syö sananvapauttani vaan varjelee vihapuheelta ja tykkäilyltä. Yhteys pysyy poikki. Jos jollakulla on historioitsijalle nimetöntä julistettavaa, naulatkoon teesinsä baarin lasioveen.

Kaverit kinuavat kokeilemaan Facebookia, se kuulemma vain helpottaa kuulumisten vaihtoa. Miksi antaisin pirulle pikkusormen? Alinomaa näkee älypuhelimen vievän koko käden imettäjältäkin. Koukku jää minulta nielemättä. Mikään ajanhenki ei käännytä minua internetille suvaitsevaiseksi.

”Tietoyhteiskunta” on uusi, valheellinen sana. Miten nykymeininki muka rinnastuu kirjapainotaidon keksimiseen 1400-luvulla? Hakukoneiden suosituimmista kohteista on suunnattomasti tilasto-tietoa, joka kertoo, mikä ihmisiä eniten kiinnostaa. Sen perustella puhukaamme pornoyhteiskunnasta.

En ole yksin. Maan hiljaiset tai huutavan äänet korvessa löytävät toisensa, joskaan eivät keskustelupalstoilta. Netinvihaajia ei voi yleistää kelkasta pudonneiksi. Pikemmin he ovat järki-ihmisiä, joiden on joskus pakko pysytellä kaapissa. Muutosvastarinta on paha leima poliitikolle, tiedemiehelle, virkamiehelle tai duunarillekin. Internet-uskovaiset ovat enemmistö, eikä uskonvapaus vallitse. Kun systeemi virtaviivaistetaan, kannattaako kehityskeskustelussa sanoa, että minä en noista uusista vehkeistä pahemmin perusta?

Totesin telkkarissa, että pidättäytyminen somesta yhtenä työpäivänä viikossa tehostaisi työtä todellisemmin kuin mikään rakenneuudistus. En tiedä, poikiko laskelma nettiraivoa, mutta fyysisiltä henkilöiltä palautetta satelee. Etenkin julkisen sektorin esimiehet kuvailevat saman harminsa. Virastokäytävän varrella alaiset näppäilevät ahkerasti, mutta kun vierestä kurkistaa, ikkuna vaihtuu salamannopeasti joka ruudulla.

Tupakoitsijoiden vainoaminen on naurettavaa, kun heidän taukojensa vaikutuksia vertaa netissä pistäytyjien ansaitsemattomiin palkkoihin. Someriippuvaisen tauot ja ajatuskatkokset ovat totaalisempia kuin nikotiinin takia otetut paussit.

Miksi avokonttorit yleistyvät, vaikka väkeä digitalisoidaan pellolle ja neliöitä piisaa? Ennen omaan työhuoneeseen suljettiin huippuosaaja, jotta tämän tunnit eivät valuisi rupatteluun. Nyt seinättömyys on epätoivoinen yritys karsia joutavaa klikkailua.

No, ehkä tämä ihmisten luomus ei ole pelkästään perkeleestä. Toden sanoakseni, tuo ainokainen someviestini tavoitti kaksi ventovierasta tutkijaa, joilta sain korvaamatonta apua.

En karsasta kirjastotietokantoja, sähköpostia, verkkopankkeja tai Wikipediaa. Historioitsijana en vanno internetin viheliäisyyttä. Keinoelämä rauhoittaa rahvasta kuin sirkushuvi. Se on osaltaan painanut henkirikokset Suomessa kaikkien aikojen pohjalukemiin.

Miljoonat pötyviestit eivät todista, mitä tapahtuu todella. Harva viitsii mellakoida tai puukkotapella, kun sapetuksen voi vuodattaa langattomasti ja melko harmittomasti.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 4/2017.

Vierailija

Teemu Keskisarjan kolumni: Viheliäinen internet

Tässä nykyisin kaikenkattavassa somehuumassa saa harvoin lukea näin järkevää kannanottoa. Kiitos oikein paljon hyvästä kirjoituksesta. Minua vaan eivät kiinnosta kaikenmaailman facebookit, twiitit ja twitterit , instagramit ja mitä niitä onkaan. Hyvin olen pärjännyt ilman niitä enkä näe tarvetta avautua asioistani internetmaailmassa. turhuuden turhuutta kaikki tyynni.
Lue kommentti

Meikkitaiteilija Outi Broux rakastaa työtään, koska se palkitsee hänen tarkkaa ja paljon itseltä vaativaa neitsytluonnettaan. Parisuhteiden kariutuminen lapsettomuuteen on tehnyt kipeää, mutta se on myös mahdollistanut upean uran.

 

Meikkitaiteilija, stylisti Outi Broux, 55, vilkaisee kalenteriinsa: maanantaina kuvausmeikki Helsingissä kello 7, tiistaina tyyliluento Tampereella, keskiviikkona naisten kauneusilta Kouvolassa, sitten Oulu ja Tampere. Päivän päätteeksi hän useimmiten ajaa vielä kotiinsa Yläneelle Varsinais-Suomeen.

– Teen jumalattoman pitkiä päiviä. En kehtaa edes sanoa, kuinka myöhään ne venyvät, mutta 12 tuntia ei riitä, Outi kuittaa utelut työtahdista.

– Olen on-off-ihminen enkä pysty suhtautumaan tekemisiini muuten kuin täydellä intohimolla. Pistän aina kaiken peliin, ja olen aika säälimätön itseäni kohtaan.

Outi Broux sanoo, että samanlainen tekemisen palo hänellä on ollut koko työuransa ajan. Mieleen ei edes tule sellaista aikaa, jolloin hän olisi miettinyt jotakin muuta kuin vaatteiden ja meikkien maailmaa. Taaperoikäisenä hän söi ensimmäiset huulipunat ja kolmevuotiaana stailasi prinsessamekkoja.

"Halusin olla paras meikkaaja ikinä."

16-vuotiaana tekstiilitaiteilijan tytär tiesi jo miten edetä haaveissa. Kun kiinnostus kouluun lopahti, hän tunki itsensä puoliväkisin töihin valokuvausstudioon kotikaupungissaan Turussa. Ensin Outin homma oli kahvinkeitto, mutta hän pääsi meikkaamaan ja kampaamaan, kun toiset huomasivat, että Voguet ja muut hienot muotilehdet oli luettu tarkkaan.

Samoja johtavia muotilehtiä hän teki pian itsekin. Seurasi yli kymmenen vuoden ura Hampurissa ja Pariisissa, minkä jälkeen työt veivät hänet Suomesta Ruotsiin. Näytöksiä, katalogeja, muotilehtiä ja maailmantähtiä valokuvaajana, meikkaajana, kampaajana ja stylistinä. Hetkinen, onko hän myös valokuvaaja?

– Kyllä. Halusin olla paras meikkaaja ikinä, ja sen vuoksi minun piti ymmärtää kaikki mahdollinen valotuksesta, suodattimista, filmeistä ja siitä, miten ne vaikuttavat meikkiin. Niinpä opettelin koko kuvausprosessin, hän selostaa.

– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.
– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.

"Lapsuudesta jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja."

Neitsyt tekee perusteellisesti

Outi Broux tietää olevansa pedantti.

– Olen tyypillinen neitsyt. Pureudun syvälle yksityiskohtiin, hän sanoo.

– On kotikasvatuskin vaikuttanut. Lapsena sain kiitosta ainoastaan tekemästäni työstä, ja se juontaa tänne asti. Minulle jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja.

Mutta intohimoiseen tekemiseen on myös hyvin arkinen syy: yksinyrittäjän on pakko jaksaa.

– Enhän minä voi koskaan sanoa, että olipas hyvä päivä, myin kymmenen Outia. Minulla on vain nämä kaksi kättä, hän muistuttaa.

Lempeä mutta rehellinen

Outi Broux voisi kahden vuoden kuluttua viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vähintäänkin valokuvanäyttelyn tai kirjan ainekset pitkässä kansainvälisessä urassa kyllä olisivat kasassa. Kokemukset David Bowiesta, Princestä, Boy Georgesta, Nina Hagenista ja muista tähdistä tarjoaisivat herkullista materiaalia.

Supernimet ovat vaihtuneet suomalaisiin julkkiksiin, mutta Outi meikkaa myös aivan tavallisia naisia tavaratalon meikkipenkissä. Lisäksi hän stailaa osallistujia koskettavaksi kehutussa Tuhkimotarinoita-tosi-tv-sarjassa. 

– En tosin osaa tehdä eroa tavallisen ihmisen ja julkkiksen välillä, koska tiedän, että julkkiksetkin ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Minähän menen iholle joka suunnasta. Näen heidät stailatessa nakunakin. Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei ole ihmisistä kiinnostunut ja jos ei itse päästä ihmisiä lähelleen.

"Toisille on opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Silloin myönteinenkin katse voi tuntua pelottavalta."

Outi on uransa aikana nähnyt meikkipenkissään monta työpaikkakiusattua ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevaa naista ja yrittänyt auttaa. Hän sanoo olevansa "meikkituolisosiaalipsykologi" ja rinnalla kulkija.

Kokenut ammattilainen tietää, että imartelu ja pahoittelu eivät auta, jos joku on alamaissa. On autettava lempeästi mutta rehellisesti.

– Jos näen väsyneen ja sulkeutuneen näköisen naisen, jonka koko olemus kertoo, että rahat menevät perheeseen, sanon sen. Jotkut purskahtavat itkuun ja toteavat, että ovat tiedostaneet asian. Heille on ehkä jo kotona opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Työelämässä he kokevat toisten katseet arvosteluna. Joskus myönteinenkin katse voi tuntua heistä pelottavalta.

Lapsettomuus mahdollisti uran

Oman väsymyksensä Outi Broux on oppinut tunnistamaan vasta viime vuosina.

– Olen aina ollut vilkas ja ehkä senkin vuoksi lukenut huonosti stressin merkkejä.

Pakollinen pysähdys hänelle tuli, kun väsymys ja painonnousu paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamiksi vuonna 2000. Työuupumuksena ja masennuksena hoidettu sairaus ehti vaivata kolme vuotta ennen oikeaa diagnoosia.

Outin mukaan diagnoosin puute on syynä myös siihen, että hän ei saanut lasta.

– Lapsettomuus on sanellut eniten ihmissuhteitani. Jokainen parisuhteeni on kariutunut siihen, että mies on jättänyt minut ja tehnyt uuden naisen kanssa lapset, kaksi kertaa naimisissa ollut Outi sanoo.

"Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen."

Mutta jokaisella mustalla pilvellä on oma hopeinen reunuksensa, hän muistuttaa.

– Lapsettomuus mahdollisti työn ja uran. Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen. Kaikilla on omat kipupisteensä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on nyt lääkityksellä kurissa. Sairauden vuoksi tahtia on välillä hiljennettävä, mutta Outi on huomannut, että se ei ole helppoa.

– Aina kun olen joutunut väsymyksen vuoksi laittamaan itseni säästöliekille, olen ollut vähän hukassa. En oikein keksi mitään tilalle, hän tunnustaa.

Outi elää maaseudulla omalla satavuotiaalla tilallaan sinkkuna ja lähes erakkona. Hänen perhettään ovat griffon-rotuiset koirat Ukko, Sohvi ja Viljo sekä äidin sekarotuinen Pate. Mutta ilman wau-efektiä, sitä intohimoisen ihmisen kaipaamaa energiapiikkiä, hän ei pärjää. Sitä löytyy netistä Vimeo-taikasanan takaa.

– Sieltä löytyy hienoimpia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Katson niitä, kun kaipaan inspiraatiota ja haluan "lentää".

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Kuka
outi Broux
Syntynyt 1961 Turussa.
Asuu Yläneellä vanhassa maalaistalossa.
Perhe Koirat Ukko,
Sohvi, Viljo ja Pate sekä undulaatit Ekku, Henttonen, Ode ja Hiukkis.
suurin intohimo
Kauneus kaikissa
muodoissa ja itseilmaisun mahdollisuus.

"Vaadi aina enin itseltäsi" on lottien Kultainen sääntö. Yrittäjä Lenita Airisto ei ymmärrä, miksi ohje on niin monelta unohtunut. Tässä ET:n juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeät numerot.

3 neitoa

Minusta tuli Suomen Neito vuonna 1954. Löytäjälle maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio, rahat jakoivat kaksi naista, joista toinen oli perhetuttumme. Olin kolmas Suomen Neito, ensimmäinen oli Armi Kuusela, toinen Teija Sopanen.

Osallistuin kilpailuun, koska halusin Amerikkaan. Kun lähdin Miss Universum -kisoihin Kaliforniaan 1954, minulla oli tehtävä: kertoa, miten urhea kansamme selvisi sodasta. Isä neuvoi lähtiessä: ”Muista Hymni (ensimmäinen etunimeni), älä koskaan käytä sanaa neekeri.” Se oli hyvä neuvo. En ole koskaan käyttänyt.

7 meripäivää

Palasin Miss Universum -kisoista kotiin Queen Mary -aluksella yli Atlantin. Ensimmäisenä iltana minut istutettiin illallispöytään miesseurueen kanssa. He olivat suomalaisia liikemiehiä, jotka olivat olleet Amerikassa tutustumassa yrittäjyyteen. Seitsemän meripäivän ajan imin heiltä ideoita ja ajatuksia. Siitä alkoi minun bisnesurani.

10 000 lottaa

Jos Aku Louhimies esittää uudessa Tuntemattomassa sotilaassaan lotat huonossa valossa, menen omakohtaisesti iskemään häntä kuonoon. Väinö Linnan ja Paavo Rintalan kuvaukset lotista ovat kansallinen häpeä. Lotat olivat parhaassa iässään olevia reippaita naisia. He tekivät arvokasta työtä sekä rintamalla että kotona.

Nyt jäljellä on enää noin 10 000 lottaa. Veteraanijärjestöt, hellikää heitä: kauneushoitoja, kampaajalla käyntejä… Kaikkea, mikä saa heidät tuntemaan itsensä naisiksi. He ovat sen ansainneet.

40 yrittäjävuotta

1970-luvun vaaran vuosina taistolaiset suhtautuivat minuun kuin ruttoon. Kuten he suhtautuivat muihinkin yrittäjiin. Odotan, koska arvostamani historioitsija Teemu Keskisarja käy kiinni taistolaisuuteen ja paljastaa sen maanpetturuuden.

2 sisarta

Vanhempani tekivät parhaansa vaikeina aikoina. Meitä oli kolme tytärtä. Kun isä kuoli 1956, kaikki, koko perheen dynamiikka muuttui. Putosimme mustaan aukkoon. Vanhin sisareni vetäytyi perhe-elämäänsä, keskimmäinen sisareni romahti henkisesti. Äiti ja minä otimme ohjat käsiimme. Ja selvisimme!

5 rakasta

Miehiä? Lukekaa kirjani, siellä heitä on. Olin kymmenen vuotta naimisissa Ingvar S. Melinin kanssa. Kirjassa kerron eloisasta sinkkuelämästni, siihen kuului miehiä, jotka pysäyttivät ja säväyttivät. Max Jakobsonin tapasin 1973. Siitä alkoi rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, siihen asti kun kuolema meidät erotti.

Kannustavia naisystäviäni ovat Elvi Rangell, Helena Lindgren, Lilja Kainulainen ja Maija Koski. Helenan kanssa käymme kiinnostavia keskusteluja Woody Allenin elokuvista, Maija on opiskelukaveri, Lilja eturivin konserttituottaja ja Elvi elää uutta taiteilijan superelämäänsä. Ihania naisia kaikki!

9 kirjaa

Seuraavassa, kymmenennessä kirjassani palaan talouspolitiikkaan. Sanotaan, ettei vienti vedä. No ei varmasti vedä, kun jo lähtökohtana on luovuttaminen. Missä ovat tämän ajan Pöyryt, Matomäet, Kairamot ja Ehrnroothit? Visionäärit, jotka veisivät meidät taas maailmalle? Brändi-ajattelusta luopuminen on ollut tuhannen taalan virhe.

20 vientishowta

Olen työllistänyt välillisesti vähintään 400 ihmistä eri vienninedistämisesityksilläni. Minulla oli kova kuri, mallipojille pistin kondomit kouraan, juopotella ei saanut ja kaikki tekivät kaikkea. Diivat heitin heti pois.

7+7 sekuntia

Yleinen vaaranmerkki on 7+ 7 sekuntia, laskeva ja nouseva ääni. Kuulin pikkutyttönä 1939 talvisodan ilmatorjuntaäänen. Sitä ei unohda.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Syntynyt: Helsingissä 1.1.1937.

Koulutus: Diplomiekonomi

Työ: Yrittäjä, luennoitsija, tietokirjailija.

Ajankohtaista: Elämäkerta Elämäni ja isänmaani julkaistiin maaliskuussa 2017 (Bazar, 416 sivua).

Vaikka näyttelijä Sari Havas tutkii intohimoa työkseen, kiihkeä ote omasta elämästä katosi välillä. Rakkaus toi sen takaisin.

Joskus havahtumiseen tarvitaan vain yksi osuva lause. Sari Havakselle, 54, ne olivat parikymppisen tyttären sanat viime keväänä:

– Asta huomautti kerran, että äiti, sanot niin usein, että et enää jaksa. Se pysäytti, vaikka olinkin kommentoinut vain joitain työasioita. Tässä iässä tiedän jo tarkasti, millaiset työt minua innostavat, hän sanoo.

Kommentista tuli käännekohta pitkään jatkuneelle tunnetilalle, jolle oli ollut vaikea antaa nimeä. Olo vain oli ollut merkityksetön jo jonkin aikaa.

– Luulen, että olin vähällä luovuttaa monilla elämänalueilla. Pohdin joskus, olenko masentunut vai väsynyt. Tyhjyyden tunteesta oli vaikea saada kiinni.

Syitä apeuteen kyllä löytyi: lapset Akseli ja Asta elivät jo omaa elämäänsä, ja sinkun Tuusulan-talo tuntui liian hiljaiselta. Työelämässäkin olisi voinut olla enemmän säpinää. Neljän-viidenkympin jälkeen naisnäyttelijöiden puhelin soi harvemmin, minkä myös Sari Havas oli huomannut.

Ja kun kotona odotti vain sohva, kilojakin alkoi kertyä. Se vain lisäsi tyytymättömyyttä. Viimein keväällä Sari kyllästyi oloonsa ja hankki personal trainerin, joka iski tylyt faktat pöytään.

– Olin kuvitellut, että elän terveellisesti ja urheilen paljon. Sitten havahduin siihen, että kuntosalikeikkani olivat enemmänkin hierontatuolilla istumista ja että mössötin herkkuruokia. Sain herkuttelun kuriin, ja treenaan nyt entistä pidempään.

Parisuhde muutti suunnan

Isompi muutos oli vielä tulossa.

Kun Havas suostui viime keväänä Tinderissä tapaamansa miehen kanssa treffeille, hän ei olisi voinut kuvitella, miten iso pyörä siitä pyörähtää liikkeelle.

– Mies sai minut hännästä kiinni. Olin lähdössä pois Suomesta ja aioin muuttaa pysyvämmin Ranskaan. Koko ajan yritin ratkaista, miten olisin pystynyt elättämään itseni siellä ja mitä haluan tästä elämänvaiheesta.

"En tajunnut, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli."

Uusi ihmissuhde muutti kaiken, ja nyt ulkomaille muuton sijasta mielessä pyörii kahden aikuisen menojen ja perhekuvioiden yhteensovittaminen. Uusi kumppani on Saria kymmenen vuotta vanhempi. Yhteisestä kodistakin on jo puhuttu.

– Sain parisuhteesta uuden sytykkeen, joka vaikuttaa kaikkeen. En tajunnutkaan, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli.

Eron jälkeiset vuodet eivät silti tunnu mitenkään turhilta.

– Olen saanut elää omaa elämää ja olen nauttinut siitä. Mutta nyt on kiva miettiä, miten me tekisimme jonkin asian. Ja vaikka olin vannonut, etten enää mene naimisiin enkä muuta yhteen asumaan, olen tajunnut, ettei tällaisia päätöksiä kannata tehdä etukäteen.

Energiat liikkeelle

Intohimon sytyttämisestä on kyse myös Sarin toisessa työssä vuorovaikutuskouluttajana. Haaste on aina yhtä suuri: mennä keskelle tuntemattomia ihmisiä, joiden työyhteisöä vaivaa ehkä puhumattomuus, ehkä negatiivinen ilmapiiri tai huono johtaminen.

– Tehtäväni on saada ihmiset innostumaan, mikä voi etukäteen tuntua haastavalta. Siten tapahtuukin ihme: en enää ohjaakaan tilannetta vaan tilanne ohjaa itseään ja ihmisten energia lähtee liikkeelle.

"Kun innostan muista, se nostaa omaakin energiatasoani."

Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.
Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.

Joskus, ennen koulutustilannetta, Havaksen mieleen hiipii ajatus, tarvitseeko hänen oppejaan kukaan, koska "jokainenhan osaa nämä asiat". Siis vaikkapa sen, miten huomata työkaveri tai miten johtaa reilusti.

– Mutta tiedän myös, että kun menen sinne ja innostan muita, niin se nostaa omaakin energiatasoani. Sytyn niistä ihmisistä ja heidän kommenteistaan.

24 vuoden kokemus improvisaatioteatteri Stella Polariksessa on opettanut Sarille, että yleisön kyky innostua vaihtelee valtavasti. Aina on mukana niitäkin, jotka eivät näytä lähtevän mukaan ollenkaan.

– Sitten saatan kuulla jälkikäteen aivan päinvastaista. Tätäkin yritän kouluttaa: työyhteisössä on hyvä näyttää ajatuksensa, koska niillä luodaan ilmapiiri.

Sari Havas on käsitellyt intohimoa kirjoittamassaan kahden naisen komediassa Terapian tarpeessa, jota hän esittää Pauliina Hukkasen kanssa jo toista vuotta ympäri Suomen.

Näytelmään Sari on upottanut pari- ja seksuaaliterapeutin koulutuksestaan saamiaan oppeja. Sari Havaksen esittämä terapeutti osoittautuu yksinäiseksi, kun taas vastaanotolle tuleva nainen kärsii ruuhkavuosissaan.

– Naisvaltaisen yleisön joukkoon rohkaistuu aina muutamia miehiäkin mukaan. Näen näyttämöltä, kun naiset luovat puolisoonsa merkittäviä katseita, että hei, tämähän on tuttua meilläkin.

Lempeä katse

Sari Havas sanoo, että on koko ikänsä tutkinut intohimoa, koska näyttelijän on niin tehtävä. Ennen kaikkea on tunnettava itsensä.

– Minun intohimoni elämään on ollut aaltoilevaa. Joskus on tuntunut raskaalta, sillä alallani on niin paljon vertailua ja kilpailua.

"Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti."

Sari onkin tietoisesti harjoitellut katsomaan itseään lempeämmin.

– Yritän vaientaa kielteiset ajatukseni, jotka sanovat, että olen liian laiska tai kykenemätön tai ruma. Toisillekin olen opetellut sanomaan kauniita asioita. Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti.

Ranskan Rivieralla, jossa hänellä on ollut vapaa-ajan koti jo 13 vuoden ajan, elämä tuntuu vähän kevyemmältä. Ranskalainen kulttuuri onkin opettanut paljon.

– En ihannoi siellä kaikkea, mutta näen monia hyviä puolia. Ranskassa esimerkiksi katsotaan keskustellessa toista silmiin, ja bonjourit sanotaan vieraallekin. Siellä myös kosketellaan herkästi. Kosketus on aina ollut minulle tärkeää.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Syntynyt: 1962 Kolarissa.
Asuu: Tuusulassa.
Perhe: Lapset Asta, 21, ja Akseli, 25, sekä miesystävä.
Suurin intohimo: Elämä itsessään on loputtoman mielenkiintoinen ja aina yllättävä.

Arja Virtanen, 71, tunnettiin TV 2:n Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-tätinä. ET-lehden uudessa juttusarjassa kysellään tunnetun ihmisen kuulumiset.

"Kun 23-vuotiaana hain tv-ohjelmaan leikittämään ja laulattamaan 3–6-vuotiaita, en arvannut, miten älyttömän suosittu Tenavatuokiosta tulisi. On aika liikuttavaa, että minut vieläkin tunnistetaan kadulla ja huikataan ”hei laukkaa ratsu reima”. Jotkut kysyvät, enkö nähnyt heitä taikapeilistäni. Varmasti näin!

Minulla on tytär ja poika, ja lapset ovat olleet elämäni johtolanka. 1970–80-luvulla kirjoitin ja piirsin lastenpalstoja lehtiin. Olen myös kirjoittanut ja kuvittanut lastenkirjoja. Viime vuonna ilmestynyt Mummin tarinoita lapsille kertoo asioista, joita tein oman lapsenlapseni kanssa, kun hän oli pieni. Nyt hän on jo 16-vuotias, ja olemme yhä hyvin läheisiä.

Kirjoittaminen on minulle yhä rakasta, pöytälaatikossani on hengellistä tekstiä, satuja ja runoja lapsille. Piirtäminen on yksi lempiharrastuksistani. Olen myös suunnittelut kangasmalleja.

Arja Virtanen, 71, oli vuosina 1968–69 TV 2:n huippusuositun Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-täti ja vuosina 1971–72 Satuposti-ohjelman juontaja.
Arja Virtanen, 71, oli vuosina 1968–69 TV 2:n huippusuositun Tenavatuokio-lastenohjelman Arja-täti ja vuosina 1971–72 Satuposti-ohjelman juontaja.

Minä ja mieheni Jorma olemme jo eläkkeellä. Asumme Iitin kauniissa kunnassa, ihan pöheikössä. Rakastan näitä tuttuja maisemiani: Kymijokea, järviä, metsiä, peltoja ja kukkaniittyjä. Mieheni kutsuukin minua kukkaniittyjen tytöksi.

Usko on minulle ja miehelleni melkein samaa kuin hengitys. Tulin uskoon 1981. Pari vuotta aikaisemmin olin joutunut vakavaan onnettomuuteen, jonka vuoksi olin sairaalassa koko kevään. Suuri kukkalaatikko täynnä multaa ja jäätä putosi viidennen kerroksen parvekkeelta niskaani. Lääkäri sanoi, että on ollut enkeli vierellä.

2000-luvun taitteessa opiskelin erityispedagogiikkaa ja työskentelin alkuopetuksessa Lahden kristillisessä koulussa. Kuuluimme Jorman kanssa koulun perustajiin. Teemme yhä kristillistä kasvatustyötä kansainvälisen Youth with a Mission -lähetysjärjestön kautta. Tulevaisuutta en suunnittele. Kuuntelen sydäntäni ja Jumalaa.”

Katso täältä lisää kuvia Arja Virtasen TV-vuosilta!

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.