Ravintoloitsija Maija Silvennoinen tarvitsee projekteja. – Seuraava on tämä loppuelämäni, jossa panostan aiempaa enemmän henkiseen hyvinvointiin. Uskon oppineeni virheistäni.

Energian ydinneste. Tuntuu, että se virtaa Maija Silvennoisen, 53, kuorimassa kuusipuussa vieläkin – tuoksu on niin vahva.

Naisen otteissa on tekemisen meininki. Näistä valkeista pölleistä hän kaavailee rakentavansa alapihalleen laavun, sellaisen, jossa voi nukkua kesäyötä kuunnellen. Vahvistaa vuoden verran harjoittelemaansa uutta rytmiä, entistä hitaampaa.

"Rakastan tätä maisemaa, papan raivaamia peltoja ja metsää."

– Ja onhan se niinkin, että oma maa tuntuu jalan alla ihan erilaiselta, hän sanoo.

     – Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.
– Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.

”TULIT SITTEN tänne takaisin!” huudahti Saarijärven toinen julkkis, tohtori Tapani Kiminkinen hyväntahtoisen hämmästyneesti, kun Maija Silvennoinen vuosi sitten palasi kotikonnuilleen. Palasi niin kuin taistelussa haavoittunut sotilas. Mutta pystypäin. Tunsi antaneensa kaikkensa sekä työssä että parisuhteessa, vaikka kummastakin piti päästää irti.

Näin matkan päästä katsoessaan hän tietää, ettei muuta mahdollisuutta edes ollut. Viimeiset puukot taisivat tippua selästä vasta keväällä, kun hän toteutti yhden pitkäaikaisen haaveensa.

– Kiersin lasteni Rikun, 27, ja Sara-Sofian, 19, kanssa kolme viikkoa pitkin Indonesian saaria ja Malesiaa. Reput selässä, välillä alkeellisissa viidakkomajoissa yöpyen. Minulle vaellus on tuttua puuhaa, mutta olin ylpeä ja yllättynyt nuorten osoittamasta sitkeydestä.

Samalla reissulla juhlistettiin myös tyttären valmistumista kokiksi, vaikka tämä nuorempana vannoi, ettei ainakaan sille alalle. Nähtyään, millä vimmalla äiti aina työhönsä paneutui.

Tänä kesänä Maija aikoo lähteä vielä Lapin jänkhiä kiertämään. Teltta selässä, puroissa peseytyen, vain koirat seuranaan. Yhteiskämppien äänet ja hajut eivät ole hänenlaistaan varten. Naista, joka on aina tarvinnut tilaa ympärilleen.

MAIJA HARPPOO peltotietä, Cassu ja Aatu pyryinä perässä. Nämä havannankoiratkin ovat hänen elämässään aika uusi juttu – pehmeä rytmiryhmä. Jotakin, jolle on lopultakin aikaa ja tilaa.

"En muista milloin olisin voinut näin hyvin!"

Tasapainoon päästäkseen hän on kyllä tarvinnut hiukan neuvoja, taloudellisia ja sielullisia. Terapeutin avulla Maija löysi jonnekin Hattulan tienoille kadottamansa itsetunnon. Ja pankkineuvojan luona hän hoksasi, miten järkevöittää kulujaan.

– Myin yhden tarpeettoman rivitalon pätkän, ja nyt velkataakkani on niin kohtuullinen, ettei tarvitse ihan jokaista keikkaa ottaa vastaan.

Se tuntuu ihmeelliseltä ja vähän oudolta. Kun on niin pitkään ja uutterasti tehnyt kelloon katsomatta. Kysymättä, miltä tuntuu – ainakaan itseltään. Semmoiseksi hän varttui jo lapsena, vastuun kantajaksi ja vauhdittajaksi. Niin kuin suuren perheen esikoisilla on tapana.

     – Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.
– Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.

NÄILLÄ SAMOILLA Saarijärven Tarvaalan kylän mailla Maija on kulkenut syntymästään saakka. Pisamissaan ja punaisessa tukassaan kuin Peppi konsanaan.

– Pienestä pitäen olen kokenut olevani vahva, yrittänyt pärjätä yksin.

Vuosien varrella Maija on tainnut silloin tällöin myös vahvuuteensa sairastua.

Nyt kun kahdeksankymppinen, vielä varsin omatoiminen Aino-äiti on muuttanut asumaan saman katon alle, Maija kokee joskus kutistuvansa pikkutytöksi. Kun äiti huolehtii, että olethan muistanut syödä ja nukkua tarpeeksi – se tuntuu yhtä aikaa huvittavalta ja hyvältä. Olla jonkun silmissä suojeltava.

Läheinen Maijalle on myös näköetäisyydellä, omassa talossaan asuva pikkuveli Petteri, joka työkseen ajaa rekkaa. Vähän vanhempi pikkuveli Matti ajaa Helsingissä bussia.

Kymmenen vuotta nuoremmalta Petteriltä Maija kokee oppineensa paljon, viime aikoina varsinkin metsähommia. Koko kevään sisarukset ovat häärineet risusavotassa ja huudattaneet klapikonetta kellon ympäri. Eipä ihme, että pihapiirin puupinoissa on kokoa ja näköä, omanlaistaan ympäristötaidetta.

Isä Silvennoinen kuoli ennen aikojaan vatsasyöpään jo liki kolmekymmentä vuotta sitten. Maija muistaa senkin, miten heitä
lapsia tutkittiin geenitesteissä, sen kummempia löydöksiä raportoimatta.

– Lohdutin muita sanomalla, että jos joku meistä sen taudin saa niin minä, olen niin isän tyyppinen.

Maijaa vuotta nuorempi Anni-sisko oli ihan omanlaisensa. Rauhattomuudessaan raudanluja. Ajautui jo koulutyttönä puliporukoihin ja menehtyi vähän päälle parikymppisenä sairaalan kylpyhuoneessa kaaduttuaan.

"Tunnistin siskossa samaa voimaa kuin itsessäni mutta sävyltään mustaa."

– Monesti mietin, mitä vielä voisin tehdä, mutta ei se tilanne ollut meidän muiden ratkaistavissa.

MAIJA ITSE oli jo alta parikymppisenä valinnut täysin päinvastaisen tien. Kovan ja äärimmilleen kontrolloidun.

– Harrastin kehonrakennusta myös kilpailumielessä. Sen lajin estetiikka vetosi minuun – ja vetoaa vieläkin.

Yhtä palkitsevaa oli kovasta rääkistä seuraava mielihyvä. Kokonaisvaltainen varmuus kehon ja mielen hallinnasta. Tuolloin 1980-luvun alussa itsensä löi läpi myös elokuvamaailman ihmemies Rambo.

– Niin paljon Sylvester Stallonea ihailin, että esikoiseni Rikun toiseksi nimeksi tuli Sylvester.

Siinä mielessä nimi on ollut enne, että it-alalla työskentelevä esikoinen harrastaa kehonrakennusta. Riku toimii myös äitinsä epävirallisena personal trainerina. Neuvoo, kannustaa ja päivittää tiedot. Ja muistuttaa ”hienovaraisesti siitä, millaista lihashuoltoa ikääntyvä keho kaipaa”.

– Nyt kaikki tuntuvat kohisevan ryhtiä ja suorituskykyä parantavasta fustrasta, mutta minun fustrani löytyy tuolta metsästä.

Tietoisen elämäntaparemontin Maija aloitti nelikymppisenä.

– Lässähdin jotenkin vaivihkaa, kunnes kiristävät vaatteet ja yleinen voimattomuus rupesivat ärsyttämään. Ylimääräisiä kiloja oli kertynyt muutamassa vuodessa viitisentoista, enkä voinut niistä raskausaikojakaan syyttää.

Maija otti itseään niskasta kiinni ja ryhtyi pyöräilemään työmatkat, kahdeksan kilometriä suuntansa. Ruokavaliotakin tuli karsittua päättäväisellä kädellä: vehnäjauhot ja sokerit pois. Vieläkin hän käyttää leipoessaan vain ruista tai alkuvehnää, spelttiä.

– Mikään tunnesyöppö en ole mielestäni koskaan ollut, mutta kai se elämä oli tuolloin jotenkin niin uomansa hyytynyttä. Tämä unelmieni hirsitalo oli saatu rakennettua ja oma ravintola perustettua.

– Sen lähiruokaan erikoistuneen Patanian kanssa olin kyllä rankasti edellä aikaani. Ja vaikka ravintolan taival kymmenisen vuotta sitten konkurssiin päättyikin, koen että Patania oli hienointa, mitä olen saanut ammattimielessä aikaan.

TYÖ ON aina ollut olennainen osa Maija Silvennoisen minäkuvaa.

– Alusta saakka olen hakeutunut ja päässyt töihin parhaisiin paikkoihin, vieraan palveluksessa yrittänyt vielä enemmän.

Taannoisen, kaksi ja puoli vuotta kestäneen Petäyksen hotelliprojektin jälkeen Maijan takki olikin tyhjentynyt ennen kokemattomalla tavalla.

– Etäisyyttä saatuani olen onnellinen niistäkin kokemuksista.

"Ymmärrän nyt paremmin työelämän raadollisuutta."

– Samalla sain uusia työkaluja, joille on ollut käyttöä, kun olen konsultoinut muita ravintola-alan työyhteisöjä.

Omassa lounasravintolassaan Jyväskylässä Maija piipahtelee vain silloin tällöin vapaapäiviä tuuraamassa.

Paljon puhutaan siitä, miten ihmisen pitäisi kasvattaa itselleen teflonpinta, ettei kaikki paska tartu kiinni. Silvennoisen Maijaa
katsellessa ja kuunnellessa vaikuttaa, että hän on enemmänkin rautapannu.

– Viime aikojen oivalluksiani on se, että olen ollut liian hyväsydäminen ja lepsu. Vaikka sisäinen ääneni on varoittanut, en ole sitä kuunnellut, vaan antanut mätämunaksi tai myrkkykäärmeeksi toteamalleni tyypille aina uuden mahdollisuuden, Maija puhisee.

MONI NAINEN taitaa varsinkin parisuhteessa kuvitella, että hänessä on muutosvoimaa myös puolisonsa tarpeisiin. Vaikka loputon usko hyvään on vain itsensä pettämistä.

– Avioliitto on aina riski, kiteyttää Maija ja vakuuttaa, että kaikki kolme eroa ovat olleet omalla kipeällä tavallaan terveitä ratkaisuja. Kauan kypsyneitä. Voimasanojakin on välillä tarvittu.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa! Siihen uskon yhä, kaiken kokemani jälkeen."

Silti välillä pitää vielä toppuutella itseään: anna jo olla, älä enää menneitä märehdi, meni jo. Juuri tuo asenteen hän toivoo kannattelevan itseään jatkossakin.

– Jo mummoni oli samanlainen, kuoli saappaat jalassa. Koen hyvin väkevästi olevani osa tätä naisten ketjua, jossa mennään ja tehdään eikä uikuteta jokaista nuhaa, naurahtaa Maija.

Hän ymmärtää senkin, että yletön vahvuus ja itsenäisyys saattavat lähipiiriä joskus ahdistaa. Itseään piiskaava kun tulee odottaneeksi myös muilta reipasta käytöstä.

– Tiedän, että minulla on kiusaus lähteä samaan rumbaan, mutta pidän varani. Olen entistä vakuuttuneempi, että voin luottaa vain itseeni.

 – Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.
– Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.

Maijan voiman lähteet

Voimaväri: oranssi.
– Pisamani olen perinyt isän puolelta. Hyvä meininki näkyy jo päälläni olevista väreistä.Tarpeeksi ollut niitäkin kausia, jolloin olen pukeutunut mustaan.

Voimaesine: puuarkku.
– Sortavalan Helylän kylästä isovanhempieni evakkokuormassa tuotu kirstu seisoo sänkyni päädyssä.

Voimaeläin: hirvi.
– Liikun paljon metsässä, ja olen usein ihaillut hirven ylvästä menoa. Myös sen liha, kaikki riista, on minulle todellista voimaruokaa.

Voimapaikka: kotikallio.
– Tällä samalla paikalla leikin jo lapsena. Ja tiesin, että juuri tähän haluan hirsitaloni joskus pystyttää. Toive toteutui 1998.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 1/2014.

Maija Silvennoinen

• Syntynyt Saarijärvellä 1961.
• Keittiömestari ja ravintoloitsija.
• Asuu omakotitalossa Saarijärvellä yhdessä äitinsä kanssa. Kaksi Tampereella asuvaa aikuista lasta. Havannankoirat Cassu ja Aatu.
• Harrastaa koirien ja hyötyliikunnan ohella maastojuoksua, hiihtoa, lumikenkäilyä ja lavatansseja.
• Työskennellyt monissa Helsingin huippuravintoloissa, kuten Sundmans ja Palace. Omistaa kasvisravintola Katriinan Jyväskylässä. Tuli tunnetuksi Bon Appétit -ohjelman juontajana. Tehnyt lukuisia keittokirjoja.
• Hemmottelee itseään kasvo- ja vartalohoidoilla.
• Motto: Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Vierailija

Tv:stä tuttu kokki Maija Silvennoinen: "Olen oppinut luottamaan vain itseeni"

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itse, nyt 50 v. naisena olen ollut liian kiltti ja uskonut kaikkea hyvää mitä minulle on tuputettu. Parisuhteissa on aina tullut joku ihme mutka matkaan, mistä jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt jo alussa tajuta, ettei tästä hyvä tule. Mutta, kun sitä on niin tyhmä, että uskoo kaiken olevan hyvin. Itselläni ei ole paikkaa mihin voisin palata, mutta sen olen oppinut, ettei parisuhde ole tämän naisen juttu, vaan jatkaa elämää ilman sitä. Yrittää löytää elämäänsä...
Lue kommentti

Kun vierellä kulkee identtinen kaksonen, elämää sävyttää moni hauska sattumus. Helmikuun 2. päivänä vietetään valtakunnallista kaksosten päivää. Sen kunniaksi julkaisemme tämän ET-lehdessä vuonna 2010 olleen artikkelin.

Mauno Hakalan makuuhuonetta Jyväskylässä ja Paavo Hakalan kamaria Porissa koristaa sama kehystetty valokuva vuodelta 1930. Siinä kaksi taaperoa tapittaa totisina linssiin ajanmukaiset röyhelökaulukset rinnassaan.

– Maunolla on suu auki ja minä olen tuossa oikealla, Paavo esittelee.

– Voitimme kuvalla Suomen Kuvalehden joulunumeron yhdennäköisyyskisan, Mauno kertoo.

Identtisen kaksosten yhdennäköisyydestä erityisen kokemuksen sai Maunon vaimo Maija 50-luvun alussa.

– Veljekset olivat juuri päässeet sotaväestä ja Mauno oli saanut työpaikan samasta kaupasta, jossa minä olin töissä. Kun näin hänet ensimmäisen kerran, sanoin toisille tytöille, että tuo on sitten minun, älkää yrittäkö. Kun Paavo pari viikkoa myöhemmin pääsi sotaväestä ja tuli matkalaukku kädessään liikkeeseen, järkytyin pahasti. Olinhan juuri nähnyt Maunon eri vaatteissa ja samassa luulin hänen jo tulevan ovesta matkalaukku kädessään. En luonnollisesti tiennyt mitään kaksoisveljestä. Myöhemmin juttu on naurattanut meitä kaikkia, Maija muistelee.

– Mutta emme me koskaan käyttäneet tällaisia sekaannuksia hyväksemme, Paavo teroittaa.

– Me olimme kilttejä poikia, vakuuttaa Maunokin.

Äidin kuolema erotti

Viisilapsisen Hakalan perheen esikoisiksi syntyneet veljekset kertovat aina tunteneensa läheisyyttä, vaikka elämä vei heitä eri suuntiin pienestä pitäen. Perheen isä toimi myymälänhoitajana, mikä teki elämästä jo sinänsä liikkuvaista. Aina oli parempi kauppapaikka kiikarissa ja sen perässä muutettiin pitkin Pohjanmaata ja Keski-Suomea.

Suuri suru kohtasi perhettä, kun äiti kuoli lentävään keuhkotautiin poikien ollessa 8-vuotiaita.

– Sen jälkeen perheemme oli enää harvoin yhdessä. Joku meistä viidestä oli aina sukulaisissa eri puolella Suomea. Myös me Paavon kanssa jouduimme olemaan paljon erossa toisistamme. Kun isä avioitui uudelleen, siskomme Maija annettiin kasvattilapseksi isämme tädille Lapualle ja se oli meille kova paikka, Mauno kertoo.

Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.
Veljekset Mauno (vas.) ja Paavo Suomen Kuvalehden yhdennäköisyyskisan voitokkaassa otoksessa reilun vuoden ikäisinä. Kuva on julkaistu joululehdessä 1930.

– Maunon kanssa erillään ollessamme kaipasimme aina toisiamme. Kun sitten välillä pääsimme yhteen, se oli joka kerta elämys, Paavo huokaa.

– Meillä ei ollut kilpailua keskenämme vaan olimme sopuisia, Mauno muistaa.

– Äidin kuolemaan liittyvässä surussa olimme toisillemme korvaamaton tuki. Kun äitipuolen kanssa oli hankaluutta, tuimme toisiamme, Paavo toteaa.

Yhteiset ajatukset

Vaikka yhteisiä hetkiä oli harvassa, veljekset tiedostavat herättäneensä mielenkiintoa ja uteliaita katseita missä ikinä liikkuivatkin. Usein päälle sattui samantyyppinen vaatetus ja jopa vaimot ovat käärineet paketeistaan tismalleen samoja lahjoja, vaikkei miesväki ollut puhunut asiasta keskenään.

Veljesten yhdennäköisyys oli nuorempana niin taattu, että jos Mauno piipahti Porissa Paavon puodissa, häntä puhuteltiin aina kauppiaana. Tosin moni ihmetteli, miksei mies seiso tiskin takana palvelemassa.

Paavon häissä eräs tuttavalapsi ihmetteli, että mitähän tuosta tulee, kun sulhanen istuu kirkon penkissä toisen naisen kanssa eikä morsianta näy missään. Tosiasiassa sulhanen istui taksissa nuorikkonsa kanssa valmistautumassa h-hetkeen ja velipoika vaimoineen odotteli penkissä.

– Aikuisiällä olemme pyrkineet tapaamaan kerran vuodessa. Kun Paavo ja hänen vaimonsa Kaisu jäivät eläkkeelle sitovasta kauppiaantyöstä, olemme matkailleet yhdessä paljon, Mauno kertoo.

Yhdessä on kierretty etelän lomakohteissa. Erään kerran veljekset joutuivat jopa miesparin iskuyrityksen kohteeksi.

– Maija ja Kaisu kulkivat takanamme ja nauroivat, että nyt kävi pojilla säkä, Paavo muistaa.

Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.
Nuoret sotamiehet joulukuussa 1949. Vasemmalla alikersantti Mauno, oikealla radiosähköttäjä Paavo.

Matkoihin kuului aina tanssi, joka veljeksiltä sujuu jitterbugia myöten.

– Muuten harrastukset ovat aika samansuuntaisia. Marjastusta ja mökkeilyä, Mauno kertoo.

Samat ovat myös asiat, jotka aiheuttavat päänvaivaa.

– Viime aikoina olen miettinyt kovasti tieteellistä maailmankuvaa ja peilannut sitä lapsuutemme tiukkaan körttiuskon ajatteluun. Pohdiskelen, miten ihminen ja maailmankaikkeus on saanut syntynsä, Mauno valottaa.

– Ihan samoja minä täällä ajattelen, nauraa Paavo.

Sama Espanjan tuliainen

Sisustusmakukin käy veljeksillä yksiin. Kun Mauno aikoinaan haaveili mustasta nahkakalustosta, niin eiköhän sellainen ollut Paavon olohuoneessa, kun seuraavan kerran tavattiin.

Veljekset ovat olleet mukana laajassa kaksostutkimuksessa vuosikymmeniä. Sen myötä he ovat saaneet runsaasti tietoa fysiologisesta yhteneväisyydestään. Pituus, paino ja monet geneettiset ominaisuudet ovat vuosikymmeniä kulkeneet samoja latuja. Viime aikoina sairastelu on laihduttanut Paavoa.

– Yksi varma erovaisuus meissä on pienten luonne-erojen lisäksi. Iän myötä minä olen herkistynyt magneettisille kentille ja tunnen esimerkiksi vesisuonet värähtelynä, Mauno kertoo.

– Minulla ei ole tätä ominaisuutta, mutta jos Mauno ottaa minua kädestä, niin johan värähtelee, Paavo heittää.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.
Paavo (vas.) ja Mauno Hakala ovat eläneet aikuisiällä eri paikkakunnilla, mutta tavanneet ainakin kerran vuodessa. Ajatukset, makutottumukset ja ostokset käyvät yksiin. – Pienempinä jopa lapsemme sekoittivat meidät, Mauno kertoo.

Jotain värähtelyä on sekin, että kun kotiinlähdön aika koittaa, Mauno toteaa omistavansa samanlaisen pusakan, jota veli vetää niskaansa.

– Ostin tämän Espanjasta, Paavo vastaa.

– No niin minäkin, Mauno kuittaa, ja vaimoja naurattaa. Onhan Espanjassa nyt muitakin takkeja!

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Mauno: Totta.
Paavo: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Mauno: Tarua.
Paavo: Tarua.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

12 faktaa kaksosista

  • Identtiset eli samanmunaiset kaksoset syntyvät, kun hedelmöittynyt munasolu jakautuu kahdeksi. Tällöin lasten geeniperimä kromosomien emäsparijärjestyksen osalta on täysin sama. Luonteissa voi silti olla suuriakin eroavaisuuksia.
  • Syytä munasolun jakautumiseen ei vielä tiedetä. Identtisten kaksosten fyysiset ominaisuudet ovat yleensä hyvin samankaltaiset pituutta ja painoa myöten.
  • Epäidenttiset kaksoset syntyvät, kun kaksi munasolua hedelmöityy samanaikaisesti. Tällöin kaksoset ovat erimunaiset.
  • Identtisyys voidaan tutkia määrittämällä riittävästi geneettisiä emäspareja. Synnytyksen jälkeen se voidaan todeta varmaksi, jos lapsilla on samat sikiökalvot.
  • Suomessa syntyy vuosittain noin 600–700 luonnollista kaksosparia. Synnytysten määrästä se on runsas prosentti.
  • 1990-luvun alkupuolella oli varsinainen kaksosbuumi lapsettomuushoitojen sivuvaikutuksena.
  • Kaksosia syntyy suuremmalla todennäköisyydellä äideille, joilla on jo useampi synnytys tai jotka ovat iäkkäämpiä.
  • Taipumus saada epäidenttisiä kaksosia kulkee suvuittain. Kansan suussa elää sitkeästi uskomus, että kaksosuus hyppää sukupolven yli. Tätä uskomusta ei ole tieteellisesti todistettu.
  • Kaksoset eivät poikkea ominaisuuksiltaan valtaväestöstä eivätkä sairasta sen enempää kuin muutkaan.
  • Kaksosten elinikä ei yleensä ole sama. Toinen voi elää vuosikymmeniä pidempään.
  • Naiskaksosten on todettu elävän kiinteämmässä suhteessa toisiinsa läpi elämän kuin mieskaksosten.
  • Kaksosten elämässä on usein paljon samankaltaisuutta. Aikuisiällä kaksosten sosioekonominen asema on yleensä samankaltainen. Asiaa selittää kaksosuuden lisäksi yhteinen kasvuympäristö.

Asiantuntijana Kansanterveystieteen laitoksen johtaja, professori Jaakko Kaprio

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 14/2017