Ravintoloitsija Maija Silvennoinen tarvitsee projekteja. – Seuraava on tämä loppuelämäni, jossa panostan aiempaa enemmän henkiseen hyvinvointiin. Uskon oppineeni virheistäni.

Energian ydinneste. Tuntuu, että se virtaa Maija Silvennoisen, 53, kuorimassa kuusipuussa vieläkin – tuoksu on niin vahva.

Naisen otteissa on tekemisen meininki. Näistä valkeista pölleistä hän kaavailee rakentavansa alapihalleen laavun, sellaisen, jossa voi nukkua kesäyötä kuunnellen. Vahvistaa vuoden verran harjoittelemaansa uutta rytmiä, entistä hitaampaa.

"Rakastan tätä maisemaa, papan raivaamia peltoja ja metsää."

– Ja onhan se niinkin, että oma maa tuntuu jalan alla ihan erilaiselta, hän sanoo.

     – Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.
– Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.

”TULIT SITTEN tänne takaisin!” huudahti Saarijärven toinen julkkis, tohtori Tapani Kiminkinen hyväntahtoisen hämmästyneesti, kun Maija Silvennoinen vuosi sitten palasi kotikonnuilleen. Palasi niin kuin taistelussa haavoittunut sotilas. Mutta pystypäin. Tunsi antaneensa kaikkensa sekä työssä että parisuhteessa, vaikka kummastakin piti päästää irti.

Näin matkan päästä katsoessaan hän tietää, ettei muuta mahdollisuutta edes ollut. Viimeiset puukot taisivat tippua selästä vasta keväällä, kun hän toteutti yhden pitkäaikaisen haaveensa.

– Kiersin lasteni Rikun, 27, ja Sara-Sofian, 19, kanssa kolme viikkoa pitkin Indonesian saaria ja Malesiaa. Reput selässä, välillä alkeellisissa viidakkomajoissa yöpyen. Minulle vaellus on tuttua puuhaa, mutta olin ylpeä ja yllättynyt nuorten osoittamasta sitkeydestä.

Samalla reissulla juhlistettiin myös tyttären valmistumista kokiksi, vaikka tämä nuorempana vannoi, ettei ainakaan sille alalle. Nähtyään, millä vimmalla äiti aina työhönsä paneutui.

Tänä kesänä Maija aikoo lähteä vielä Lapin jänkhiä kiertämään. Teltta selässä, puroissa peseytyen, vain koirat seuranaan. Yhteiskämppien äänet ja hajut eivät ole hänenlaistaan varten. Naista, joka on aina tarvinnut tilaa ympärilleen.

MAIJA HARPPOO peltotietä, Cassu ja Aatu pyryinä perässä. Nämä havannankoiratkin ovat hänen elämässään aika uusi juttu – pehmeä rytmiryhmä. Jotakin, jolle on lopultakin aikaa ja tilaa.

"En muista milloin olisin voinut näin hyvin!"

Tasapainoon päästäkseen hän on kyllä tarvinnut hiukan neuvoja, taloudellisia ja sielullisia. Terapeutin avulla Maija löysi jonnekin Hattulan tienoille kadottamansa itsetunnon. Ja pankkineuvojan luona hän hoksasi, miten järkevöittää kulujaan.

– Myin yhden tarpeettoman rivitalon pätkän, ja nyt velkataakkani on niin kohtuullinen, ettei tarvitse ihan jokaista keikkaa ottaa vastaan.

Se tuntuu ihmeelliseltä ja vähän oudolta. Kun on niin pitkään ja uutterasti tehnyt kelloon katsomatta. Kysymättä, miltä tuntuu – ainakaan itseltään. Semmoiseksi hän varttui jo lapsena, vastuun kantajaksi ja vauhdittajaksi. Niin kuin suuren perheen esikoisilla on tapana.

     – Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.
– Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.

NÄILLÄ SAMOILLA Saarijärven Tarvaalan kylän mailla Maija on kulkenut syntymästään saakka. Pisamissaan ja punaisessa tukassaan kuin Peppi konsanaan.

– Pienestä pitäen olen kokenut olevani vahva, yrittänyt pärjätä yksin.

Vuosien varrella Maija on tainnut silloin tällöin myös vahvuuteensa sairastua.

Nyt kun kahdeksankymppinen, vielä varsin omatoiminen Aino-äiti on muuttanut asumaan saman katon alle, Maija kokee joskus kutistuvansa pikkutytöksi. Kun äiti huolehtii, että olethan muistanut syödä ja nukkua tarpeeksi – se tuntuu yhtä aikaa huvittavalta ja hyvältä. Olla jonkun silmissä suojeltava.

Läheinen Maijalle on myös näköetäisyydellä, omassa talossaan asuva pikkuveli Petteri, joka työkseen ajaa rekkaa. Vähän vanhempi pikkuveli Matti ajaa Helsingissä bussia.

Kymmenen vuotta nuoremmalta Petteriltä Maija kokee oppineensa paljon, viime aikoina varsinkin metsähommia. Koko kevään sisarukset ovat häärineet risusavotassa ja huudattaneet klapikonetta kellon ympäri. Eipä ihme, että pihapiirin puupinoissa on kokoa ja näköä, omanlaistaan ympäristötaidetta.

Isä Silvennoinen kuoli ennen aikojaan vatsasyöpään jo liki kolmekymmentä vuotta sitten. Maija muistaa senkin, miten heitä
lapsia tutkittiin geenitesteissä, sen kummempia löydöksiä raportoimatta.

– Lohdutin muita sanomalla, että jos joku meistä sen taudin saa niin minä, olen niin isän tyyppinen.

Maijaa vuotta nuorempi Anni-sisko oli ihan omanlaisensa. Rauhattomuudessaan raudanluja. Ajautui jo koulutyttönä puliporukoihin ja menehtyi vähän päälle parikymppisenä sairaalan kylpyhuoneessa kaaduttuaan.

"Tunnistin siskossa samaa voimaa kuin itsessäni mutta sävyltään mustaa."

– Monesti mietin, mitä vielä voisin tehdä, mutta ei se tilanne ollut meidän muiden ratkaistavissa.

MAIJA ITSE oli jo alta parikymppisenä valinnut täysin päinvastaisen tien. Kovan ja äärimmilleen kontrolloidun.

– Harrastin kehonrakennusta myös kilpailumielessä. Sen lajin estetiikka vetosi minuun – ja vetoaa vieläkin.

Yhtä palkitsevaa oli kovasta rääkistä seuraava mielihyvä. Kokonaisvaltainen varmuus kehon ja mielen hallinnasta. Tuolloin 1980-luvun alussa itsensä löi läpi myös elokuvamaailman ihmemies Rambo.

– Niin paljon Sylvester Stallonea ihailin, että esikoiseni Rikun toiseksi nimeksi tuli Sylvester.

Siinä mielessä nimi on ollut enne, että it-alalla työskentelevä esikoinen harrastaa kehonrakennusta. Riku toimii myös äitinsä epävirallisena personal trainerina. Neuvoo, kannustaa ja päivittää tiedot. Ja muistuttaa ”hienovaraisesti siitä, millaista lihashuoltoa ikääntyvä keho kaipaa”.

– Nyt kaikki tuntuvat kohisevan ryhtiä ja suorituskykyä parantavasta fustrasta, mutta minun fustrani löytyy tuolta metsästä.

Tietoisen elämäntaparemontin Maija aloitti nelikymppisenä.

– Lässähdin jotenkin vaivihkaa, kunnes kiristävät vaatteet ja yleinen voimattomuus rupesivat ärsyttämään. Ylimääräisiä kiloja oli kertynyt muutamassa vuodessa viitisentoista, enkä voinut niistä raskausaikojakaan syyttää.

Maija otti itseään niskasta kiinni ja ryhtyi pyöräilemään työmatkat, kahdeksan kilometriä suuntansa. Ruokavaliotakin tuli karsittua päättäväisellä kädellä: vehnäjauhot ja sokerit pois. Vieläkin hän käyttää leipoessaan vain ruista tai alkuvehnää, spelttiä.

– Mikään tunnesyöppö en ole mielestäni koskaan ollut, mutta kai se elämä oli tuolloin jotenkin niin uomansa hyytynyttä. Tämä unelmieni hirsitalo oli saatu rakennettua ja oma ravintola perustettua.

– Sen lähiruokaan erikoistuneen Patanian kanssa olin kyllä rankasti edellä aikaani. Ja vaikka ravintolan taival kymmenisen vuotta sitten konkurssiin päättyikin, koen että Patania oli hienointa, mitä olen saanut ammattimielessä aikaan.

TYÖ ON aina ollut olennainen osa Maija Silvennoisen minäkuvaa.

– Alusta saakka olen hakeutunut ja päässyt töihin parhaisiin paikkoihin, vieraan palveluksessa yrittänyt vielä enemmän.

Taannoisen, kaksi ja puoli vuotta kestäneen Petäyksen hotelliprojektin jälkeen Maijan takki olikin tyhjentynyt ennen kokemattomalla tavalla.

– Etäisyyttä saatuani olen onnellinen niistäkin kokemuksista.

"Ymmärrän nyt paremmin työelämän raadollisuutta."

– Samalla sain uusia työkaluja, joille on ollut käyttöä, kun olen konsultoinut muita ravintola-alan työyhteisöjä.

Omassa lounasravintolassaan Jyväskylässä Maija piipahtelee vain silloin tällöin vapaapäiviä tuuraamassa.

Paljon puhutaan siitä, miten ihmisen pitäisi kasvattaa itselleen teflonpinta, ettei kaikki paska tartu kiinni. Silvennoisen Maijaa
katsellessa ja kuunnellessa vaikuttaa, että hän on enemmänkin rautapannu.

– Viime aikojen oivalluksiani on se, että olen ollut liian hyväsydäminen ja lepsu. Vaikka sisäinen ääneni on varoittanut, en ole sitä kuunnellut, vaan antanut mätämunaksi tai myrkkykäärmeeksi toteamalleni tyypille aina uuden mahdollisuuden, Maija puhisee.

MONI NAINEN taitaa varsinkin parisuhteessa kuvitella, että hänessä on muutosvoimaa myös puolisonsa tarpeisiin. Vaikka loputon usko hyvään on vain itsensä pettämistä.

– Avioliitto on aina riski, kiteyttää Maija ja vakuuttaa, että kaikki kolme eroa ovat olleet omalla kipeällä tavallaan terveitä ratkaisuja. Kauan kypsyneitä. Voimasanojakin on välillä tarvittu.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa! Siihen uskon yhä, kaiken kokemani jälkeen."

Silti välillä pitää vielä toppuutella itseään: anna jo olla, älä enää menneitä märehdi, meni jo. Juuri tuo asenteen hän toivoo kannattelevan itseään jatkossakin.

– Jo mummoni oli samanlainen, kuoli saappaat jalassa. Koen hyvin väkevästi olevani osa tätä naisten ketjua, jossa mennään ja tehdään eikä uikuteta jokaista nuhaa, naurahtaa Maija.

Hän ymmärtää senkin, että yletön vahvuus ja itsenäisyys saattavat lähipiiriä joskus ahdistaa. Itseään piiskaava kun tulee odottaneeksi myös muilta reipasta käytöstä.

– Tiedän, että minulla on kiusaus lähteä samaan rumbaan, mutta pidän varani. Olen entistä vakuuttuneempi, että voin luottaa vain itseeni.

 – Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.
– Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.

Maijan voiman lähteet

Voimaväri: oranssi.
– Pisamani olen perinyt isän puolelta. Hyvä meininki näkyy jo päälläni olevista väreistä.Tarpeeksi ollut niitäkin kausia, jolloin olen pukeutunut mustaan.

Voimaesine: puuarkku.
– Sortavalan Helylän kylästä isovanhempieni evakkokuormassa tuotu kirstu seisoo sänkyni päädyssä.

Voimaeläin: hirvi.
– Liikun paljon metsässä, ja olen usein ihaillut hirven ylvästä menoa. Myös sen liha, kaikki riista, on minulle todellista voimaruokaa.

Voimapaikka: kotikallio.
– Tällä samalla paikalla leikin jo lapsena. Ja tiesin, että juuri tähän haluan hirsitaloni joskus pystyttää. Toive toteutui 1998.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 1/2014.

Maija Silvennoinen

• Syntynyt Saarijärvellä 1961.
• Keittiömestari ja ravintoloitsija.
• Asuu omakotitalossa Saarijärvellä yhdessä äitinsä kanssa. Kaksi Tampereella asuvaa aikuista lasta. Havannankoirat Cassu ja Aatu.
• Harrastaa koirien ja hyötyliikunnan ohella maastojuoksua, hiihtoa, lumikenkäilyä ja lavatansseja.
• Työskennellyt monissa Helsingin huippuravintoloissa, kuten Sundmans ja Palace. Omistaa kasvisravintola Katriinan Jyväskylässä. Tuli tunnetuksi Bon Appétit -ohjelman juontajana. Tehnyt lukuisia keittokirjoja.
• Hemmottelee itseään kasvo- ja vartalohoidoilla.
• Motto: Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Vierailija

Tv:stä tuttu kokki Maija Silvennoinen: "Olen oppinut luottamaan vain itseeni"

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itse, nyt 50 v. naisena olen ollut liian kiltti ja uskonut kaikkea hyvää mitä minulle on tuputettu. Parisuhteissa on aina tullut joku ihme mutka matkaan, mistä jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt jo alussa tajuta, ettei tästä hyvä tule. Mutta, kun sitä on niin tyhmä, että uskoo kaiken olevan hyvin. Itselläni ei ole paikkaa mihin voisin palata, mutta sen olen oppinut, ettei parisuhde ole tämän naisen juttu, vaan jatkaa elämää ilman sitä. Yrittää löytää elämäänsä...
Lue kommentti

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: