Ravintoloitsija Maija Silvennoinen tarvitsee projekteja. – Seuraava on tämä loppuelämäni, jossa panostan aiempaa enemmän henkiseen hyvinvointiin. Uskon oppineeni virheistäni.

Energian ydinneste. Tuntuu, että se virtaa Maija Silvennoisen, 53, kuorimassa kuusipuussa vieläkin – tuoksu on niin vahva.

Naisen otteissa on tekemisen meininki. Näistä valkeista pölleistä hän kaavailee rakentavansa alapihalleen laavun, sellaisen, jossa voi nukkua kesäyötä kuunnellen. Vahvistaa vuoden verran harjoittelemaansa uutta rytmiä, entistä hitaampaa.

"Rakastan tätä maisemaa, papan raivaamia peltoja ja metsää."

– Ja onhan se niinkin, että oma maa tuntuu jalan alla ihan erilaiselta, hän sanoo.

     – Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.
– Aisteistani haju ja maku ovat ylikehittyneitä. Samoin kuudes aisti. Oikein pelkään milloin se ilmoittelee itsestään. Yleensä se ei tiedä mitään hyvää.

”TULIT SITTEN tänne takaisin!” huudahti Saarijärven toinen julkkis, tohtori Tapani Kiminkinen hyväntahtoisen hämmästyneesti, kun Maija Silvennoinen vuosi sitten palasi kotikonnuilleen. Palasi niin kuin taistelussa haavoittunut sotilas. Mutta pystypäin. Tunsi antaneensa kaikkensa sekä työssä että parisuhteessa, vaikka kummastakin piti päästää irti.

Näin matkan päästä katsoessaan hän tietää, ettei muuta mahdollisuutta edes ollut. Viimeiset puukot taisivat tippua selästä vasta keväällä, kun hän toteutti yhden pitkäaikaisen haaveensa.

– Kiersin lasteni Rikun, 27, ja Sara-Sofian, 19, kanssa kolme viikkoa pitkin Indonesian saaria ja Malesiaa. Reput selässä, välillä alkeellisissa viidakkomajoissa yöpyen. Minulle vaellus on tuttua puuhaa, mutta olin ylpeä ja yllättynyt nuorten osoittamasta sitkeydestä.

Samalla reissulla juhlistettiin myös tyttären valmistumista kokiksi, vaikka tämä nuorempana vannoi, ettei ainakaan sille alalle. Nähtyään, millä vimmalla äiti aina työhönsä paneutui.

Tänä kesänä Maija aikoo lähteä vielä Lapin jänkhiä kiertämään. Teltta selässä, puroissa peseytyen, vain koirat seuranaan. Yhteiskämppien äänet ja hajut eivät ole hänenlaistaan varten. Naista, joka on aina tarvinnut tilaa ympärilleen.

MAIJA HARPPOO peltotietä, Cassu ja Aatu pyryinä perässä. Nämä havannankoiratkin ovat hänen elämässään aika uusi juttu – pehmeä rytmiryhmä. Jotakin, jolle on lopultakin aikaa ja tilaa.

"En muista milloin olisin voinut näin hyvin!"

Tasapainoon päästäkseen hän on kyllä tarvinnut hiukan neuvoja, taloudellisia ja sielullisia. Terapeutin avulla Maija löysi jonnekin Hattulan tienoille kadottamansa itsetunnon. Ja pankkineuvojan luona hän hoksasi, miten järkevöittää kulujaan.

– Myin yhden tarpeettoman rivitalon pätkän, ja nyt velkataakkani on niin kohtuullinen, ettei tarvitse ihan jokaista keikkaa ottaa vastaan.

Se tuntuu ihmeelliseltä ja vähän oudolta. Kun on niin pitkään ja uutterasti tehnyt kelloon katsomatta. Kysymättä, miltä tuntuu – ainakaan itseltään. Semmoiseksi hän varttui jo lapsena, vastuun kantajaksi ja vauhdittajaksi. Niin kuin suuren perheen esikoisilla on tapana.

     – Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.
– Koen olevani kuin vasikka laitumella! Mutta metsässä koirien kanssa kulkiessa saa itkukin tulla jos on tullakseen, pudota ja unohtua polun mutkaan.

NÄILLÄ SAMOILLA Saarijärven Tarvaalan kylän mailla Maija on kulkenut syntymästään saakka. Pisamissaan ja punaisessa tukassaan kuin Peppi konsanaan.

– Pienestä pitäen olen kokenut olevani vahva, yrittänyt pärjätä yksin.

Vuosien varrella Maija on tainnut silloin tällöin myös vahvuuteensa sairastua.

Nyt kun kahdeksankymppinen, vielä varsin omatoiminen Aino-äiti on muuttanut asumaan saman katon alle, Maija kokee joskus kutistuvansa pikkutytöksi. Kun äiti huolehtii, että olethan muistanut syödä ja nukkua tarpeeksi – se tuntuu yhtä aikaa huvittavalta ja hyvältä. Olla jonkun silmissä suojeltava.

Läheinen Maijalle on myös näköetäisyydellä, omassa talossaan asuva pikkuveli Petteri, joka työkseen ajaa rekkaa. Vähän vanhempi pikkuveli Matti ajaa Helsingissä bussia.

Kymmenen vuotta nuoremmalta Petteriltä Maija kokee oppineensa paljon, viime aikoina varsinkin metsähommia. Koko kevään sisarukset ovat häärineet risusavotassa ja huudattaneet klapikonetta kellon ympäri. Eipä ihme, että pihapiirin puupinoissa on kokoa ja näköä, omanlaistaan ympäristötaidetta.

Isä Silvennoinen kuoli ennen aikojaan vatsasyöpään jo liki kolmekymmentä vuotta sitten. Maija muistaa senkin, miten heitä
lapsia tutkittiin geenitesteissä, sen kummempia löydöksiä raportoimatta.

– Lohdutin muita sanomalla, että jos joku meistä sen taudin saa niin minä, olen niin isän tyyppinen.

Maijaa vuotta nuorempi Anni-sisko oli ihan omanlaisensa. Rauhattomuudessaan raudanluja. Ajautui jo koulutyttönä puliporukoihin ja menehtyi vähän päälle parikymppisenä sairaalan kylpyhuoneessa kaaduttuaan.

"Tunnistin siskossa samaa voimaa kuin itsessäni mutta sävyltään mustaa."

– Monesti mietin, mitä vielä voisin tehdä, mutta ei se tilanne ollut meidän muiden ratkaistavissa.

MAIJA ITSE oli jo alta parikymppisenä valinnut täysin päinvastaisen tien. Kovan ja äärimmilleen kontrolloidun.

– Harrastin kehonrakennusta myös kilpailumielessä. Sen lajin estetiikka vetosi minuun – ja vetoaa vieläkin.

Yhtä palkitsevaa oli kovasta rääkistä seuraava mielihyvä. Kokonaisvaltainen varmuus kehon ja mielen hallinnasta. Tuolloin 1980-luvun alussa itsensä löi läpi myös elokuvamaailman ihmemies Rambo.

– Niin paljon Sylvester Stallonea ihailin, että esikoiseni Rikun toiseksi nimeksi tuli Sylvester.

Siinä mielessä nimi on ollut enne, että it-alalla työskentelevä esikoinen harrastaa kehonrakennusta. Riku toimii myös äitinsä epävirallisena personal trainerina. Neuvoo, kannustaa ja päivittää tiedot. Ja muistuttaa ”hienovaraisesti siitä, millaista lihashuoltoa ikääntyvä keho kaipaa”.

– Nyt kaikki tuntuvat kohisevan ryhtiä ja suorituskykyä parantavasta fustrasta, mutta minun fustrani löytyy tuolta metsästä.

Tietoisen elämäntaparemontin Maija aloitti nelikymppisenä.

– Lässähdin jotenkin vaivihkaa, kunnes kiristävät vaatteet ja yleinen voimattomuus rupesivat ärsyttämään. Ylimääräisiä kiloja oli kertynyt muutamassa vuodessa viitisentoista, enkä voinut niistä raskausaikojakaan syyttää.

Maija otti itseään niskasta kiinni ja ryhtyi pyöräilemään työmatkat, kahdeksan kilometriä suuntansa. Ruokavaliotakin tuli karsittua päättäväisellä kädellä: vehnäjauhot ja sokerit pois. Vieläkin hän käyttää leipoessaan vain ruista tai alkuvehnää, spelttiä.

– Mikään tunnesyöppö en ole mielestäni koskaan ollut, mutta kai se elämä oli tuolloin jotenkin niin uomansa hyytynyttä. Tämä unelmieni hirsitalo oli saatu rakennettua ja oma ravintola perustettua.

– Sen lähiruokaan erikoistuneen Patanian kanssa olin kyllä rankasti edellä aikaani. Ja vaikka ravintolan taival kymmenisen vuotta sitten konkurssiin päättyikin, koen että Patania oli hienointa, mitä olen saanut ammattimielessä aikaan.

TYÖ ON aina ollut olennainen osa Maija Silvennoisen minäkuvaa.

– Alusta saakka olen hakeutunut ja päässyt töihin parhaisiin paikkoihin, vieraan palveluksessa yrittänyt vielä enemmän.

Taannoisen, kaksi ja puoli vuotta kestäneen Petäyksen hotelliprojektin jälkeen Maijan takki olikin tyhjentynyt ennen kokemattomalla tavalla.

– Etäisyyttä saatuani olen onnellinen niistäkin kokemuksista.

"Ymmärrän nyt paremmin työelämän raadollisuutta."

– Samalla sain uusia työkaluja, joille on ollut käyttöä, kun olen konsultoinut muita ravintola-alan työyhteisöjä.

Omassa lounasravintolassaan Jyväskylässä Maija piipahtelee vain silloin tällöin vapaapäiviä tuuraamassa.

Paljon puhutaan siitä, miten ihmisen pitäisi kasvattaa itselleen teflonpinta, ettei kaikki paska tartu kiinni. Silvennoisen Maijaa
katsellessa ja kuunnellessa vaikuttaa, että hän on enemmänkin rautapannu.

– Viime aikojen oivalluksiani on se, että olen ollut liian hyväsydäminen ja lepsu. Vaikka sisäinen ääneni on varoittanut, en ole sitä kuunnellut, vaan antanut mätämunaksi tai myrkkykäärmeeksi toteamalleni tyypille aina uuden mahdollisuuden, Maija puhisee.

MONI NAINEN taitaa varsinkin parisuhteessa kuvitella, että hänessä on muutosvoimaa myös puolisonsa tarpeisiin. Vaikka loputon usko hyvään on vain itsensä pettämistä.

– Avioliitto on aina riski, kiteyttää Maija ja vakuuttaa, että kaikki kolme eroa ovat olleet omalla kipeällä tavallaan terveitä ratkaisuja. Kauan kypsyneitä. Voimasanojakin on välillä tarvittu.

"Mikä ei tapa, se vahvistaa! Siihen uskon yhä, kaiken kokemani jälkeen."

Silti välillä pitää vielä toppuutella itseään: anna jo olla, älä enää menneitä märehdi, meni jo. Juuri tuo asenteen hän toivoo kannattelevan itseään jatkossakin.

– Jo mummoni oli samanlainen, kuoli saappaat jalassa. Koen hyvin väkevästi olevani osa tätä naisten ketjua, jossa mennään ja tehdään eikä uikuteta jokaista nuhaa, naurahtaa Maija.

Hän ymmärtää senkin, että yletön vahvuus ja itsenäisyys saattavat lähipiiriä joskus ahdistaa. Itseään piiskaava kun tulee odottaneeksi myös muilta reipasta käytöstä.

– Tiedän, että minulla on kiusaus lähteä samaan rumbaan, mutta pidän varani. Olen entistä vakuuttuneempi, että voin luottaa vain itseeni.

 – Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.
– Jos voisin valita uudelleen, en ryhtyisi tv-kokiksi. En myisi yksityisyyttäni niin halvalla. Nytkin olisi mukavampi lähteä täkäläiselle Kukonhiekan tanssilavalle ihan vaan tavallisena vapaana naisena.

Maijan voiman lähteet

Voimaväri: oranssi.
– Pisamani olen perinyt isän puolelta. Hyvä meininki näkyy jo päälläni olevista väreistä.Tarpeeksi ollut niitäkin kausia, jolloin olen pukeutunut mustaan.

Voimaesine: puuarkku.
– Sortavalan Helylän kylästä isovanhempieni evakkokuormassa tuotu kirstu seisoo sänkyni päädyssä.

Voimaeläin: hirvi.
– Liikun paljon metsässä, ja olen usein ihaillut hirven ylvästä menoa. Myös sen liha, kaikki riista, on minulle todellista voimaruokaa.

Voimapaikka: kotikallio.
– Tällä samalla paikalla leikin jo lapsena. Ja tiesin, että juuri tähän haluan hirsitaloni joskus pystyttää. Toive toteutui 1998.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys -lehdessä 1/2014.

Maija Silvennoinen

• Syntynyt Saarijärvellä 1961.
• Keittiömestari ja ravintoloitsija.
• Asuu omakotitalossa Saarijärvellä yhdessä äitinsä kanssa. Kaksi Tampereella asuvaa aikuista lasta. Havannankoirat Cassu ja Aatu.
• Harrastaa koirien ja hyötyliikunnan ohella maastojuoksua, hiihtoa, lumikenkäilyä ja lavatansseja.
• Työskennellyt monissa Helsingin huippuravintoloissa, kuten Sundmans ja Palace. Omistaa kasvisravintola Katriinan Jyväskylässä. Tuli tunnetuksi Bon Appétit -ohjelman juontajana. Tehnyt lukuisia keittokirjoja.
• Hemmottelee itseään kasvo- ja vartalohoidoilla.
• Motto: Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Vierailija

Tv:stä tuttu kokki Maija Silvennoinen: "Olen oppinut luottamaan vain itseeni"

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itse, nyt 50 v. naisena olen ollut liian kiltti ja uskonut kaikkea hyvää mitä minulle on tuputettu. Parisuhteissa on aina tullut joku ihme mutka matkaan, mistä jälkeenpäin ajateltuna, olisi pitänyt jo alussa tajuta, ettei tästä hyvä tule. Mutta, kun sitä on niin tyhmä, että uskoo kaiken olevan hyvin. Itselläni ei ole paikkaa mihin voisin palata, mutta sen olen oppinut, ettei parisuhde ole tämän naisen juttu, vaan jatkaa elämää ilman sitä. Yrittää löytää elämäänsä...
Lue kommentti

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti