Leena Puttaa-Sollo, 55, menestyi työssään ja rikastui. Sitten hänet irtisanottiin. Onneksi.

 

"Toukokuussa työpaikallani loppuivat yhteistoimintaneuvottelut. Ne eivät suinkaan olleen minulle ensimmäiset, monista olin jo mennyt läpi. Nyt lähtijöitä oli 15, ja minusta tuli yksi heistä. Järkytyin. Työvuosia saman firman palveluksessa ehti kertyä yli 30.

Jotenkin olin silti valmistautunut lähtöön. Henkisesti seisoin jo kynnyksellä.

Aloitin julkisten tilojen kalusteita valmistavassa Martelassa heti opintojen jälkeen 25-vuotiaana.

Talo antoi vuosien varrella koulutusta, viimeiset 15 vuotta työskentelin viestinnässä ja markkinoinnissa. Tykkäsin työstäni ja työkavereistani, lisäksi sain oppia tuntemaan suomalaisia muotoilijoita. Koin menestystä ja nautin siitä.

Neljässä vuodessa 230 000 kilometriä

Olin tuudittautunut uskoon eläkepaikasta, siksi jäin liian varmana mollottamaan paikoilleni. Pitäisi osata hakea ajoissa uutta, mutta ei sitä huomaa, kun uppoaa työntekoon.

Saatuani tiedon irtisanomisesta aloin heti miettiä, että nyt voisin tehdä jotakin ihan muuta kuin mihin olen käyttänyt viime vuosikymmenet. Hittoako tässä rupean rypemään! Katkeroitumaan en ainakaan ala. Jos on naama nutturalla, tekee vain hallaa itselleen.

"Kun jäin pois töistä, vetelin päiväunia ja nukuin pitkiä öitä."

Helsingissä en ole juurikaan käynyt sen jälkeen, kun lähdin sieltä. Viimeksi taisin pistäytyä neljä kuukautta sitten. Mikään ei saa minua vaivautumaan reissuun, vaikka olisi kuinka kivoja juttuja tarjolla. Ajoin neljässä vuodessa 230 000 kilometriä Helsingin ja Turun väliä. Joskus nukutti niin, että piti ajaa tien sivuun. Nukuin kymmenen minuuttia ja jatkoin sen jälkeen matkaa. Ei kiitos sellaiselle oravanpyörälle!

Kun jäin pois töistä, vetelin mahtavia päiväunia ja nukuin pitkiä öitäkin. En tiedä, mistä yletön nukkuminen johtui. Oliko se sitten turhautumista tai masennusta, mutta väsymys oli suuri.

Leenalla on yhdessä ystävänsä kanssa hevonen ja varsa.  – Niiden hoito antaa arkeen selkeän rytmin.
Leenalla on yhdessä ystävänsä kanssa hevonen ja varsa. – Niiden hoito antaa arkeen selkeän rytmin.

Vieläkään uupumus ei ole kokonaan ohi, mutta minulla on tietty rytmi, josta en voi lipsua. Omistan hevosen ja varsan yhdessä Marjo-ystäväni kanssa. Eläimet ovat hänen maatilallaan. Hevoset pitää hoitaa joka päivä. Se tekee arjesta selkeää. Tänään aloitin tallilla aamulla kahdeksan aikaan. Iltasella ennen pimeää käyn viemässä hevoset takaisin talliin, harjaan ja ruokin ne sekä siivoan pilttuut.

Menin muutamaksi kesäviikonlopuksi torikauppiaaksi ystäväni tyttären kanssa. Hän käy erityiskoulua ja sai opintopisteitä torityöstä. Minä myin villasukkia ja koruja ja hän leivonnaisia. Maaseudulla eivät villasukat tahdo mennä kaupaksi, kun kaikki osaavat kutoa, mutta hurjan hauskaa meillä yhdessä oli.

Moni ajattelee, että on helppo lähteä töistä tekemään jotakin ihan muuta, mutta minusta on myös hienoa lähteä vasta etsimään tietään.

Heti töiden loputtua mieleeni tuli paljon ajatuksia tulevaisuudesta ja siitä, mitä voisin tehdä. Tottahan on aika haasteellista jäädä 55-vuotiaana yt-neuvotteluissa työttömäksi. On sellainen väliinputoaja: ei vielä riittävän vanha, että ”pääsisi putkeen”, mutta uuden työn saaminen voi olla vaikeaa.

"Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. "

Myös uudelle alalle kouluttautumisessa kannattaa miettiä, miten paljon pystyy käyttämään aikaa opiskeluun ja mihin se johtaa. Minullakin on vielä paljon työvuosia jäljellä ennen varsinaista eläkeikää.

Ensin ajattelin, että kouluttautuisin maatalouslomittajaksi. Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. Ystäväni maatilalla on satakunta lehmää. Siellä saan auttaa, kun lehmä poikii tai tehdään tiineystarkastuksia. On hauskaa olla mukana, kun ei tarvitse tehdä niitä hommia kaiken aikaa.

Minua alkoi kiinnostaa kovasti myös kauppiasura, kun yksi lähikauppias kylältä lopettelee uraansa. Mutta ehkä ei sittenkään olisi niin kivaa olla aina kaupassa töissä. Haluan hallita omaa ajankäyttöäni, kauppiaana se ei onnistuisi.

Ajatus kouluttautumisesta vammaisten erityisohjaajaksi on noussut vahvasti mieleeni. Se tuntuu kaikkein omimmalta.

Olen ollut vammaisten kanssa paljon tekemisissä. 1970-luvulla vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa asuin perheessä, jossa oli kaksi ikäistäni vammaista lasta. Yhteys amerikkalaiseen perheeseeni on jatkunut tiiviinä kaikki nämä vuodet. Viime joulun vietimme heidän kanssaan.

"Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä pienipalkkaisiin töihin ole tunkua."

Kävin jo erityisohjaajan kurssin syksyllä, keväällä on vuorossa opintoihin liittyvä ergonomian kurssi. Varsinaista hoitoalan työtä en kuitenkaan hae, enkä välttämättä havittele edes täysiä 40 tunnin työviikkoja, vaan itselleni paremmin sopivaa pienempää työmäärää.

Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä niihin pienipalkkaisiin töihin ole suurta tunkua. Mutta kun elämä on kunnossa ja koti hankittu, tulee toimeen vähän vähemmälläkin.

Hoitaisin mielelläni avustettavieni pikkuasioita, menisin mukaan kauppaan tai vaikka harrastuksiin heidän kanssaan. Avun tarvitsijoissa on vanhuksia, sairaita ja muitakin.

Omat vanhempani ovat 85- ja 86-vuotiaat. Heitä seuratessani olen oppinut ymmärtämään, kuinka tavattoman paljon ikääntyneet tarvitsevat ulkopuolista apua selviytyäkseen kotona.

"Odotan paljon tältä vuodelta"

Eläimet ovat aina kuuluneet elämääni: kissat, koirat ja kanat. Marjon navetassa ammuu oma lehmäni. Se on länsisuomenkarjaa, syntymäpäivälahjaksi saatu.

Opettelin ratsastamaan kuopukseni synnyttyä. Tarvitsin elämääni muutakin kuin lasten kanssa kotona puuhailua. Mies jäi kotiin hoitamaan lapsia, kun lähdin tallille.

Marjon ja minun nykyinen hevonen on sellainen mammaisratsu, kuten sanomme. Ratsastan sillä rauhallisesti ja ajan kanssa, tykkään eniten mennä maastossa. Välillä lähden ajelemaan hevosella.

Kotona on vierähtänyt kohta puolisen vuotta, mutta ensimmäinen työttömyyspäivä minulla oli vasta joulukuun alussa. Pitkän työurani ansiosta irtisanomisaikani oli puolen vuoden pituinen.

"Tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä."

Olen suonut itselleni aikaa levätä, mutta tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä, mihin se sitten lopulta viekin.

Erityisesti minua ilahduttavat käynnissä olevat keskustelut eräästä Suomi 2017 -juhlavuoden hankkeesta. Tarkoituksena on, että vastaan hankkeen viestinnästä sosiaalisessa mediassa.

Minusta on mukavaa, että saa olla mukana tekemässä viestintää ja voin jatkaa tutuilla jäljillä. Odotan paljon tältä vuodelta.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2016.

 

Kuka?

 

Leena Puttaa-

­Sollo

Syntynyt Turussa 1960, asuu Mietoisissa.

Perhe Aviomies ja tytär.

Poika kuoli liikenne­onnettomuudessa 2010.

Työ Työtön, haaveilee

kehitysvammaohjaajan työstä.

Harrastukset Maatilan työt, lukeminen.

Anne

Työttömyys oli Leenan, 55, paras valinta: "Ei kiitos oravanpyörälle!"

Ihana juttu. Minut irtisanottiin lehtitalossa ilmoitusvalmistajan työstä ollessani 49 v. Siitä alkoi uusi ihana elämä. Täydensin opintojani ja sain mielenkiintoisia työpaikkoja. En osannut lähteä aiemmin etsimään uusia uria palkan takia, koska se oli kohtuullisen hyvä. Samaistun tähän tekstiin täysin. Nautin nyt eläkkeellä olosta ja kiire on koko ajan. Onnea uudelle elämälle.
Lue kommentti

Emigranttiperheen kaikista lapsista kasvoi laulajia vastoin isän tahtoa. Se on Muska ja Ykä Babitzinin mielestä tehnyt heistä aavistuksen verran suomalaisempia.

Marija ”Muska” Babitzin nauru on hiekkapaperin karheaa, kun hän tuuppaa pikkuveljeään Georgijia eli Ykää kylkeen ja kutsuu luppakorvaksi. Ykän luppamaiset korvat jäivät lapsuuteen, mutta lempinimi säilyi. Yhteys sisarusten välillä on sekin säilynyt ja kestänyt menetykset ja satunnaiset puhelinriidat. Yhteisiä asioita on niin paljon: tiivis suku, maahanmuuttajan identiteetti sekä tietysti lauluääni.

Muska: Täytyyhän meillä olla kovat ja vahvat lauluäänet, kun meidän suvussa miehet olivat satoja vuosia taaksepäin upseereita!

Ykä: On suvussa osattu laulaakin ennen meitä. Äiti oli tosi hyvä laulamaan ja isänäidin täti maailmankuulu oopperalaulaja Venäjältä.

Muska: Äiti kuunteli radiota ja kuljetti meitä soittotunneille. Tosin jo aika nuorena meillä lapsilla alkoi palo rokimpaan musaan. Kävin isoveljien
Kirkan ja Sammyn kanssa kurkkimassa meitä vastapäätä sijainneen pikkubaarin tunnelmaa. Painoimme korvamme lähes kiinni baarin ikkunaan, jotta kuulimme jukeboksin.

Ahtaus tiivisti tunnelmaa

Ykä: Asuimme varhaislapsuuden Helsingin  Eirassa. Meitä köyhiä duunareitten lapsia oli korttelit pullollaan. Totuimme olemaan yhdessä, kun piti mahtua huoneen ja keittiön asuntoon.

Muska: Meitä oli viisi lasta, isä, äiti ja kaksi kissaa. Kylmä vesi tuli sisään, puuhellalla lämmitettiin asunto ja vesi. Vessa oli rappukäytävässä.

Ykä: Varmaan jo silloin meistä lähti hyvin ääntä, kun hirviömäinen talonmiehemme kutsui meitä papiskinin rakeiksi. Saimme elää aika vapaasti, niin kuin sen ajan lapset. Aina välillä sattui kaikenlaista, kaameaakin. Vanhin veljemme Leo hukkui ennen Muskan ja minun syntymää sadevesitynnyriin, ja naapurissamme paras kaverini paloi kotonaan hengiltä, kun olin viiden.

Muska: Meillä oli kyllä äiti kotona ja aika tiukka kuri. Mutta pihoilla ja kaduillahan me siihen aikaan leikittiin.

Turpaan jos tarve vaatii

Ykä: Me olimme emigranttiperhe ja kotikielemme oli venäjä. Kyllä me kaikki varmasti lapsina koimme vinoon katsomista ja kiusaamista.

Muska: Alaluokat kävimme Kirkan kanssa venäläistä koulua, jossa oli viisi lasta. Oli aika shokki, kun muutimme Maunulaan, väljempiin tiloihin. Siirryin luokalle, jossa oli 40 lasta. Olin oppinut lukemaan venäjäksi, joten oli siinä sopeutumista.

Ykä: Isämme otti ryssittelyt aina vakavasti. Hän palveli etulinjassa talvi- ja jatkosodan ja menetti toisen veljensä. Vielä 1970-luvulla isältä evättiin rintamamieseläke vain siksi, ettei hän ollut Suomen kansalainen. Se oli kyllä kova paikka isänmaalliselle miehelle. Tietyllä tavalla juuri se, että olemme olleet vähän erilaisia, on yhdis­tänyt meitä perheenä. Kärjistäen voisi sanoa, että me ollaan oltu vähän niin kuin mafiaperhe, olemme oppineet pienestä pitäen puolustamaan toisiamme.

Muska: Se on totta. Muistan lapsuudesta, kuinka jotkut pojat vetivät Kirkaa turpaan. Menin herkästi tulistuvana pikkusiskona vetämään saman tien takaisin.

Ykä: Aina olemme osanneet riidellä. Muska on vielä meistä kahdesta temperamenttisempi. Aika ajoin puhelin kolahtaa korvaan, kun oikein hiillymme. Pahimmillaan olemme tainneet olla vihoissa puolisen vuotta, mutta aina on sovittu.

Muska: Niin, silloinkin on aina tapeltu asiat läpi. Ja lopulta aina tuota luppakorva-Ykää on tosi kiva nähdä!

Koulusta suoraan keikkalavoille

Ykä: Kukaan meistä sisaruksista ei viihtynyt koulussa Isä olisi halunnut meille kunnon ammatit ja siistit tukat. Vanhimmat veljet aloittelivat muusikon hommat häneltä vähän salassa.

Muska: Tykkäsin koulunkäynnistä ja haaveilin arkeologin urasta. Menin tiukkamaineiseen Hallituskadun tyttökouluun, jossa täytyi pitää villahousuja ja taskuihin tehtiin säännölliset tarkastukset.

Ykä: Tuosta arkeologi-haaveesta en tiennytkään, täytyykin jouluksi piilottaa sulle luita pihalle! Minä taas en viihtynyt koulussa lainkaan. Lähdin sieltä heti kun mahdollista ja pestauduin Dannyn ja Kirkan roudariksi. Hiljalleen aloin yhä enemmän itse esiintyä ja laulaa, kaiken muun lomassa.

Muska: Minäkin lopetin koulun keskikouluun, kun päätin lähteä 17-vuotiaana keikkailemaan. Vaikka olin kauhean nuori, odotukseni olivat aika realistisia.

Sammy ja Kirkahan tekivät silloin töitä musiikin parissa jo täyttä häkää. Ja kyllähän tässä on jaksettu keikkailla, tänä vuonna olen noussut lavalle jo yli 60 kertaa.

Ykä: Meidän nuoruudessa keikkaelämä oli fyysisesti raskasta. Kerran lähdin yhdelle kiertueelle kesken mukaan. Olin pitänyt sen verran taukoa
kantamisesta, että kun ensimmäisen kerran kiskaisin musiikkivehkeitä rinnalle, suusta ja nenästä turskahti veret rinnuksille.

Toisen leipä, toisen huvi

Muska: Olen tehnyt musiikkia koko ikäni. Tietenkään tahti ei ole enää sama kuin silloin nuorena. 1980-lopulla tosin muutimme mieheni Hannun kanssa seitsemäksi vuodeksi Los Angelesiin. Pyöritimme ohjelmatoimistoa ja toimme muusikoita kiertueille Eurooppaan. Se oli tosi hauskaa aikaa.

Ykä: Vaikka Muska asui silloin tuhansien kilometrien päässä, pidimme tiiviisti yhteyttä, kun hoidin hänen ohjelmatoimistonsa kiertuemanagerin hommia täällä päässä. Omat keikkailut lopetin jo 1970-luvun puolivälissä, kun esikoistytär Nonna syntyi. Ensin tein hanttihommia. Sitten vaimoni alkoi tehdä keramiikkatöitä, ja minäkin innostuin. Hiljalleen siirryimme valmistamaan keraamisia hautauurnia. Keikkailin silti satunnaisesti ja  vähitellen kiinnostuin klassisesta laulusta, jota olen opiskellut huippuopettajien johdolla.

Muska: Olen keikkaillut Ykänkin kanssa näiden vuosien varrella. 1970-luvulla osallistuimme Euroviisukarsintoihinkin yhdessä ja olimme joillakin kiertueilla. Se oli tosi nastaa.

Ykä: Olen silti älyttömän onnellinen, että olen voinut tehdä työuran muualla kuin musiikkibisneksessä. Kun ajattelee Kirkan uraa, kuinka hän kovimpina vuosina veti 250 keikkaa. Siinä vaadittiin asennetta, kun alkutahdit jymähtivät dum, dum, dum ja ”hetki lyö, viime hetki lyö” piti laulaa jälleen kerran tuoreesti.

Suru, joka kiinnosti kaikkia

Ykä: Kun Kirka kuoli, en voinut edes kuunnella hänen kappaleitaan. Ne soivat jatkuvasti radiossa, ja joka kerta palauttivat muistoja. Vasta nyt niiden laulaminen alkaa tuntua kivalta.

Muska: Sama juttu. Tämä on ollut pitkä tie surun kanssa, Kirkan lähtö tuli niin yllättäen.

Ykä: Kun Sammy kuoli auto-onnettomuudessa 1973, me olimme tietysti ihan surusta lamaantuneita. Sitten vielä se mieletön julkisuusrumba räjähti kasvoille. Sammyn hautajaisiin lappautui 10 000 ihmistä, jotka kaatoivat hautakiviä ja talloivat istutuksia. Kun Kirka kuoli, päätin ettei sama hulluus saa toistua. Hautajaiset pidettiin salassa ja julkinen muistotilaisuus sitten erikseen.

Muska: Ykä teki silloin raskaan työn meidän puolestamme. En itse olisi jaksanut siinä tilanteessa toimia niin järjestelmällisesti.

Ykä: Vastailin kaikkien puolesta kysymyksiin, ja aloin tuntea itseni jo ihan pelleksi. Toisaalta myötätunto osoitti, että Kirka teki hienon uran. Hänestä tuli laulujensa kautta kaikkien kaveri. Ehkä juuri musiikki on vähän loitonnut meitä muitakin lapsuudesta koetusta vieraudesta.

Muska: Kyllä Kirka varmaan oli myös meidän perheen johtohahmo. Näin joulun alla hän piti aina isot bileet, joihin koko suku osallistui.

Ykä: Nykyään kokoonnumme pääsiäisenä meille ja käymme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Ollaan siinä mielessä huonoja ortodokseja, että
yleensä livahdamme lasten takia ulos kirkosta noin yhdeltä yöllä. Kun olemme niin iso suku, niin melkein puoli kirkkoa tyhjenee.  Elämä tosiaan jatkuu tässä porukassa. Minustakin, nuoresta miehestä, tulee ihan kohta isoisoisä. Emme me silti Muskan kanssa vielä ole valmiita istumaan keinutuoleihin ja muistelemaan menneitä. Tässä on vielä kauheasti tekemistä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä