Leena Puttaa-Sollo, 55, menestyi työssään ja rikastui. Sitten hänet irtisanottiin. Onneksi.

 

"Toukokuussa työpaikallani loppuivat yhteistoimintaneuvottelut. Ne eivät suinkaan olleen minulle ensimmäiset, monista olin jo mennyt läpi. Nyt lähtijöitä oli 15, ja minusta tuli yksi heistä. Järkytyin. Työvuosia saman firman palveluksessa ehti kertyä yli 30.

Jotenkin olin silti valmistautunut lähtöön. Henkisesti seisoin jo kynnyksellä.

Aloitin julkisten tilojen kalusteita valmistavassa Martelassa heti opintojen jälkeen 25-vuotiaana.

Talo antoi vuosien varrella koulutusta, viimeiset 15 vuotta työskentelin viestinnässä ja markkinoinnissa. Tykkäsin työstäni ja työkavereistani, lisäksi sain oppia tuntemaan suomalaisia muotoilijoita. Koin menestystä ja nautin siitä.

Neljässä vuodessa 230 000 kilometriä

Olin tuudittautunut uskoon eläkepaikasta, siksi jäin liian varmana mollottamaan paikoilleni. Pitäisi osata hakea ajoissa uutta, mutta ei sitä huomaa, kun uppoaa työntekoon.

Saatuani tiedon irtisanomisesta aloin heti miettiä, että nyt voisin tehdä jotakin ihan muuta kuin mihin olen käyttänyt viime vuosikymmenet. Hittoako tässä rupean rypemään! Katkeroitumaan en ainakaan ala. Jos on naama nutturalla, tekee vain hallaa itselleen.

"Kun jäin pois töistä, vetelin päiväunia ja nukuin pitkiä öitä."

Helsingissä en ole juurikaan käynyt sen jälkeen, kun lähdin sieltä. Viimeksi taisin pistäytyä neljä kuukautta sitten. Mikään ei saa minua vaivautumaan reissuun, vaikka olisi kuinka kivoja juttuja tarjolla. Ajoin neljässä vuodessa 230 000 kilometriä Helsingin ja Turun väliä. Joskus nukutti niin, että piti ajaa tien sivuun. Nukuin kymmenen minuuttia ja jatkoin sen jälkeen matkaa. Ei kiitos sellaiselle oravanpyörälle!

Kun jäin pois töistä, vetelin mahtavia päiväunia ja nukuin pitkiä öitäkin. En tiedä, mistä yletön nukkuminen johtui. Oliko se sitten turhautumista tai masennusta, mutta väsymys oli suuri.

Leenalla on yhdessä ystävänsä kanssa hevonen ja varsa.  – Niiden hoito antaa arkeen selkeän rytmin.
Leenalla on yhdessä ystävänsä kanssa hevonen ja varsa. – Niiden hoito antaa arkeen selkeän rytmin.

Vieläkään uupumus ei ole kokonaan ohi, mutta minulla on tietty rytmi, josta en voi lipsua. Omistan hevosen ja varsan yhdessä Marjo-ystäväni kanssa. Eläimet ovat hänen maatilallaan. Hevoset pitää hoitaa joka päivä. Se tekee arjesta selkeää. Tänään aloitin tallilla aamulla kahdeksan aikaan. Iltasella ennen pimeää käyn viemässä hevoset takaisin talliin, harjaan ja ruokin ne sekä siivoan pilttuut.

Menin muutamaksi kesäviikonlopuksi torikauppiaaksi ystäväni tyttären kanssa. Hän käy erityiskoulua ja sai opintopisteitä torityöstä. Minä myin villasukkia ja koruja ja hän leivonnaisia. Maaseudulla eivät villasukat tahdo mennä kaupaksi, kun kaikki osaavat kutoa, mutta hurjan hauskaa meillä yhdessä oli.

Moni ajattelee, että on helppo lähteä töistä tekemään jotakin ihan muuta, mutta minusta on myös hienoa lähteä vasta etsimään tietään.

Heti töiden loputtua mieleeni tuli paljon ajatuksia tulevaisuudesta ja siitä, mitä voisin tehdä. Tottahan on aika haasteellista jäädä 55-vuotiaana yt-neuvotteluissa työttömäksi. On sellainen väliinputoaja: ei vielä riittävän vanha, että ”pääsisi putkeen”, mutta uuden työn saaminen voi olla vaikeaa.

"Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. "

Myös uudelle alalle kouluttautumisessa kannattaa miettiä, miten paljon pystyy käyttämään aikaa opiskeluun ja mihin se johtaa. Minullakin on vielä paljon työvuosia jäljellä ennen varsinaista eläkeikää.

Ensin ajattelin, että kouluttautuisin maatalouslomittajaksi. Onneksi ymmärsin ajoissa, että maatalouslomittajan työ olisi siunatun rankkaa 55-vuotiaalle naiselle. Ystäväni maatilalla on satakunta lehmää. Siellä saan auttaa, kun lehmä poikii tai tehdään tiineystarkastuksia. On hauskaa olla mukana, kun ei tarvitse tehdä niitä hommia kaiken aikaa.

Minua alkoi kiinnostaa kovasti myös kauppiasura, kun yksi lähikauppias kylältä lopettelee uraansa. Mutta ehkä ei sittenkään olisi niin kivaa olla aina kaupassa töissä. Haluan hallita omaa ajankäyttöäni, kauppiaana se ei onnistuisi.

Ajatus kouluttautumisesta vammaisten erityisohjaajaksi on noussut vahvasti mieleeni. Se tuntuu kaikkein omimmalta.

Olen ollut vammaisten kanssa paljon tekemisissä. 1970-luvulla vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa asuin perheessä, jossa oli kaksi ikäistäni vammaista lasta. Yhteys amerikkalaiseen perheeseeni on jatkunut tiiviinä kaikki nämä vuodet. Viime joulun vietimme heidän kanssaan.

"Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä pienipalkkaisiin töihin ole tunkua."

Kävin jo erityisohjaajan kurssin syksyllä, keväällä on vuorossa opintoihin liittyvä ergonomian kurssi. Varsinaista hoitoalan työtä en kuitenkaan hae, enkä välttämättä havittele edes täysiä 40 tunnin työviikkoja, vaan itselleni paremmin sopivaa pienempää työmäärää.

Kunnissa työpaikkoja riittää, eikä niihin pienipalkkaisiin töihin ole suurta tunkua. Mutta kun elämä on kunnossa ja koti hankittu, tulee toimeen vähän vähemmälläkin.

Hoitaisin mielelläni avustettavieni pikkuasioita, menisin mukaan kauppaan tai vaikka harrastuksiin heidän kanssaan. Avun tarvitsijoissa on vanhuksia, sairaita ja muitakin.

Omat vanhempani ovat 85- ja 86-vuotiaat. Heitä seuratessani olen oppinut ymmärtämään, kuinka tavattoman paljon ikääntyneet tarvitsevat ulkopuolista apua selviytyäkseen kotona.

"Odotan paljon tältä vuodelta"

Eläimet ovat aina kuuluneet elämääni: kissat, koirat ja kanat. Marjon navetassa ammuu oma lehmäni. Se on länsisuomenkarjaa, syntymäpäivälahjaksi saatu.

Opettelin ratsastamaan kuopukseni synnyttyä. Tarvitsin elämääni muutakin kuin lasten kanssa kotona puuhailua. Mies jäi kotiin hoitamaan lapsia, kun lähdin tallille.

Marjon ja minun nykyinen hevonen on sellainen mammaisratsu, kuten sanomme. Ratsastan sillä rauhallisesti ja ajan kanssa, tykkään eniten mennä maastossa. Välillä lähden ajelemaan hevosella.

Kotona on vierähtänyt kohta puolisen vuotta, mutta ensimmäinen työttömyyspäivä minulla oli vasta joulukuun alussa. Pitkän työurani ansiosta irtisanomisaikani oli puolen vuoden pituinen.

"Tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä."

Olen suonut itselleni aikaa levätä, mutta tammikuussa 2016 aloitin uuden elämäni täysillä, mihin se sitten lopulta viekin.

Erityisesti minua ilahduttavat käynnissä olevat keskustelut eräästä Suomi 2017 -juhlavuoden hankkeesta. Tarkoituksena on, että vastaan hankkeen viestinnästä sosiaalisessa mediassa.

Minusta on mukavaa, että saa olla mukana tekemässä viestintää ja voin jatkaa tutuilla jäljillä. Odotan paljon tältä vuodelta.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2016.

 

Kuka?

 

Leena Puttaa-

­Sollo

Syntynyt Turussa 1960, asuu Mietoisissa.

Perhe Aviomies ja tytär.

Poika kuoli liikenne­onnettomuudessa 2010.

Työ Työtön, haaveilee

kehitysvammaohjaajan työstä.

Harrastukset Maatilan työt, lukeminen.

Anne

Työttömyys oli Leenan, 55, paras valinta: "Ei kiitos oravanpyörälle!"

Ihana juttu. Minut irtisanottiin lehtitalossa ilmoitusvalmistajan työstä ollessani 49 v. Siitä alkoi uusi ihana elämä. Täydensin opintojani ja sain mielenkiintoisia työpaikkoja. En osannut lähteä aiemmin etsimään uusia uria palkan takia, koska se oli kohtuullisen hyvä. Samaistun tähän tekstiin täysin. Nautin nyt eläkkeellä olosta ja kiire on koko ajan. Onnea uudelle elämälle.
Lue kommentti

Pohjanmaalaisen valokuvaajan Eetu Sillanpään minihevoset hurmaavat tempuillaan. Katso video ja kuvia!

Pian seitsemän vuotta täyttävä Timo ja parivuotias Touko ovat miniatyyrihevosia, joita ei pidä sotkea poneihin.

Pikku-Timo on kotoisin Ruotsista. Eetun ja Timon ensikohtaaminen oli onnekas vahinko. Sillanpäät olivat Tukholman liepeillä etsimässä Riitta-vaimolle uutta ratsuhevosta. Myyjällä sattui olemaan pihapiirissään myös minihevosten sirkus, ja siellä se seisoi teltan kupeessa kuin unikuva – spanielin kokoinen varsa! Eetu ei saanut ministä silmiään irti. Silitteli ja kanteli sylissään, oli pakahtua: Tän mä haluun, mä haluun, mitään en ole koskaan ennen näin halunnut...

Viisas vaimo esitti joitakin tyynnyttäviä ja käytännönläheisiä kysymyksiä, mutta mies oli ihan pistoksissa. Lopulta vaimokin heltyi.

Seuraavat kuukaudet Eetu vieraili ahkerasti hevosvauvansa luona Ruotsissa, että se oppisi tuntemaan hänet. Oppihan se, juoksi kuljetuslaatikosta vapauduttuaan suoraan Eetun syliin, liikuttavasti hörähdellen. Vierihoito jatkui Suomessa.

– Eetu otti Timon takia oikein isyyslomaa. Nyt jokainen katse ja ele heijastavat miehen ja hevosen erityistä suhdetta, jota käydään silloin tällöin todistamassa myös sirkus Florentinon estradilla.

Western-aiheisessa ohjelmanumerossa Timo vetää vankkureita, kävelee kahdella jalalla, pyörähtelee, paukuttaa rumpua ja suukottaa lopuksi Eetua. Siinä lopussa on aina jännitys päällä, Timo kun saattaa jekkuhenkeen vähän näykätäkin.

– Timo oppi tunnistamaan oman musiikkinsa ja oli aina syöksyä verhojen läpi heti, kun se pärähti soimaan, Eetu muistelee satunnaisen show-elämän haasteita.

– Ei niitä aina huvita harjoitella, jolloin annan olla. Hermostua ei kannata koskaan. Siinä saattaa mennä kuukausien työ hukkaan, ovat niin herkkiä.

Touko löytyi Timon kaveriksi Hollannista pitkän etsiskelyn jälkeen – täplikkäät minit ovat harvinaisia ja haluttuja. Touko on luonnollisesti hieman horjuttanut Timon asemaa. Nytkin Eetu joutuu hiukan pinnistelemään ollakseen kyllin tasapuolinen, mutta hyvin ne ovat vielä samaan pihattoon sopineet.

Eetu Sillanpään ja minihevosten koti sijaitsee Vöyrissä, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Ohi kulkevalla tiellä ei ole juuri liikennettä, mutta joskus joku kaahari saattaa eksyä kulmille. Heitä varten Eetu teetätti varoituskyltin, tyylinsä mukaisesti pilke silmäkulmassa: Kör sakta! Finnjävlar.

- Aiemmin samassa kohdassa oli kolmenkympin rajoituksesta kertova taulu. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Mutta kun tämä nykyinen saatiin tien varteen, moni on oikein peruuttanut katsomaan, mitä ihmettä siinä vinoillaan, kertoo Eetu nauraen.
 

Irlanninsusikoira Pyry on vielä pentu, mutta jo isompi kuin minihevoset. 

Eetu Sillanpää

  • Syntynyt 24.7.1957 Kokkolassa. Asuu Vöyrissä.
  • Valokuvaaja. Työskentelee Ilkka-Yhtymässä, sanomalehtien Pohjalainen ja Ilkka kuvaajana.
  • Lukuisia tunnustuksia: Vuoden Lehtikuvaaja 1997, Vuoden Henkilökuva 2003, Vuoden Lehtikuva 2004,  Vuoden Urheilukuva 2010.
  • Naimisissa, kaksi aikuista lasta.
  • Harrastaa remontointia ja sirkuksessa esiintymistä.
  • Motto: ”Täytyy olla vähän kahjo pysyäkseenjärjissään.”

Katso Sillanpään palkitut kuvat:

Vuoden Henkilökuva 2003

Vuoden Lehtikuva 2004

Vuoden Urheilukuva 2010

Artikkeli Eetusta on julkaistu ET-lehdessä 1/2013.

1600-luvun Suomessa avioeron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka, muistuttaa ET:n kolumnisti, historioitsija Teemu Keskisarja.

Kaiketi jo kivikauden Suomessa viisaat ämmät ja äijät sovittelivat lajitovereidensa parittelua. Ensimmäinen kirjallisia lähteitä tuottanut terapeutti oli Sigfridus Aronus Forsius, 1600-luvun pappi ja ”monioppinut”. Forsius kirjoitteli Ennustuksia ja Arveluja kaikenlaisista tulevista tapahtumista Ilmassa ja alhaalla Maan päällä. Rannattomaan asiantuntemukseen sisältyi suomalaisen naisen sielunelämä.

Forsius havaitsi, että enkeleiden kaltaisista immistä tuli vaimoina pirulaisia. Tieteellinen selitys löytyi 1600-luvun vaatteista. Kun nuoret kulkivat paljain päin, kiukku tihkui päänahan ”hikirei’istä” vaarattomasti. Säätyläisrouvilla tiehyitä tukkivat hatut, rahvaanmuijilla huivit. Paha patoutui. Isompina päästöinä se sitten höyrysi suusta ja sieraimista. Ylipaineen takia suomalaisnaiset puhisivat 1600-luvulla kuin ”vihaiset tammat”, potkivat ja purivatkin.

Naisvaltainen nykyaika uskoo, että muinaiset miehet hakkasivat alinomaa vaimojaan.

Pitää paikkansa, joskin suomalaisten perheriitojen historia on tasaväkisempää. Raamattu ehdotti maailman navaksi isäntää, mutta opinkappale ei aina näkynyt savupirtin hämärässä. Jämerät emännät rusikoivat vaikkapa sairasta tai ikäloppua ”vahvempaa” sukupuolta. Hakkaajanaiset joutuivat harvoin oikeuteen, sillä uhrit häpesivät kohtaloaan. Asiakirjoista aistii käräjäyleisön hihityksen, kun asianomistajana luimisteli hameväen nujertama isäntä.

Alemmat säädyt solmivat sietämisavioliittoja.

Alemmissa säädyissä parit tekivät itse kumppanivalintansa, mutta talonpidon ja työnjaon seikat niitä sanelivat. Tuloksena ei ollut rakkaus- vaan sietämisavioliittoja.

Yhteensopimattomia puolisoita pakottivat pysymään yksissä arjen velvoitteet, kirkko ja maallinen laki. Onnettoman liiton ies painoi tammaa ja oria peruuttamattomasti. Avio-ongelmat takuulla pillastuttivat, jos laiska, huoraava ja juopotteleva puolisko oli rinnalla hautaan saakka. Eron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka.

Ennen 1900-lukua avioeroja oli vain jokunen per vuosi. Nykyisin liitoista särkyy yli puolet. En murehdi erojen yleistymistä historioitsijana enkä varsinkaan eronneena miehenä. Harva meistä pysyisi järjissään ensimmäiseen kumppaniinsa loppuiäksi kahlehdittuna.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 13/2017

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017.