Ulla Tapaninen juhlii 40-vuotistaiteilijajuhlaansa Lava-ammuntaa V -esityksellään.

Ulla Tapanisen mielestä mikään ei ole niin tylsää kuin täydelliset ihmiset. Hän itse on niin tolkun ihminen, että hän laihduttaakin ilman ylilyöntejä. Repsahdukset kuuluvat asiaan.

Ulla Tapaninen näyttää Vantaan teatterin lavalla siltä kuin olisi vähän pihalla. Pää ei enää pelaa kunnolla. Nykyisin, kun lähtee kotoa, on pakko varmistaa kaikki tarpeellinen kotitekoisella muistisäännöllä:

– Silmälasit, avaimet, lompakko, puhelin, Tapaninen luettelee ja koskettaa kädellä päätä ja taskuja. Täysi salillinen yleisöä Silkkisalissa huitoo perässä, ja nauru tarttuu.

Tietenkin kaikille on selvää, että lavalla ei esiinny Ulla Tapaninen omana itsenään vaan hänen ikäisensä, oloisensa ja kuuloisensa kuusikymppinen roolihenkilö, joka hämmästelee milloin slow foodia, tv:n käyttöohjeita, homofobiaa tai särkylääkkeiden sivuoireita.

"Pyöreä, pottunokka ja ohuet hiukset", on Tapaninen itse joskus kuvaillut. Pyöreys on karissut mutta tuttuus on tallella: hän voisi olla kuka tahansa meistä, ja juuri siksi yleisö häntä rakastaa. Rakkautta on kestänyt jo 40 vuotta, rubiinihääpäivän verran. On siis korkea aika ottaa selville, millainen nainen meitä vie kuin pässiä narussa.

Yritys, repsahdus ja uusi yritys

– Rakastavat, kun eivät tunne minua oikeasti, Tapaninen tokaisee, kun tapaamme myöhemmin hänen kotikulmillaan Hietalahden kauppahallissa. Siinä taisikin tulla liki ainoa ylisana, jota tunnetun näyttelijän suusta kuulee. Tapaninen on enempi jalat maassa -tyyppi, joka mieluummin viljelee sellaisia ilmaisuja kuin "tolokku", "korrekti" ja "parempi kattoa peiliin".

Tänäkin aamuna Tapaninen on tehnyt kahdeksan kilometrin kävelylenkin pitkin Helsingin rantoja – tuttu rutiini niinä päivinä, kun ei ole harjoituksia tai näytöstä. Verkkarit ja lenkkarit jalkaan ja menoksi, helppoa.

Yritän käydä kävelyllä muutaman kerran viikossa ja yritän käydä kuntosalilla pari kertaa viikossa. Olen tosi hyvä yrittäjä, hän sanoo painokkaasti.

– Olen peruslaiska ihminen, mutta olen huomannut, että terveys ei tule tässä iässä enää kuin manulle illallinen. Ittestään täytyy pittää huoli.

"Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen, mutta peiliin kannattaa kattoa."

Painon pitäminen uusissa, kevyemmissä lukemissa on taitolaji, Ulla tietää.
Painon pitäminen uusissa, kevyemmissä lukemissa on taitolaji, Ulla tietää.

Tapaninen koputtaa kauppahallin kahvilan pöytää ja sanoo, että on saanut olla terveenä polven tähystystä lukuun ottamatta. Enää polvi ei kestä juoksemista. Yhdessä vaiheessa peruslaiska näyttelijä innostui uimaan niin paljon että lopulta kyllästyi.

– Välillä hyvät yritykseni onnistuvat jopa monta kuukautta peräkkäin, sitten ne häipyvät, kunnes taas otan itseäni niskasta kiinni. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen, eihän tässä koneita olla. Mutta peiliin kannattaa kattoa, sieltä se vastaus useimmiten löytyy, hän sanoo.

Ihan ite laihdutin

Parikymmentä vuotta sitten Tapaninen katseli peiliin tavallista tiukemmin ja totesi, että yli 90 kiloa on liikaa. Oli pakko tehdä asialle jotain, "kun ei enää mahtunut ovista eikä ikkunoista".

Ulla Tapaninen päätti muuttaa ruokailutottumuksiaan. Hän ei jättänyt mitään pois ruokavaliosta, alkoi vain syödä vähemmän.

– No, sokeria ja rasvoja välttelen, mutta olen yhä kaikkiruokainen. Kattokaa ihmiset peiliin ja sitten jääkaappiin, ei se ole tähtitiedettä.

– Ensimmäiset 15 kiloa lähtivät 15 vuotta sitten. Kymmenkunta kiloa on lähtenyt viimeisen neljän vuoden aikana, pikkuhiljaa. 65 kiloa on aika paljon vähemmän kuin 90. Painon saa kyllä alas, mutta on taitolaji pitää se siinä, mihin on päässyt. Pitää vaan olla maltillinen.

Kieltäytyjä Ulla Tapaninen ei ala. Hän on hyvän ruuan, juoman ja seuran ystävä.

Muunlaisiin neuvoihin ja kikkoihin hän ei usko. Tapaninen ei voi käsittää, miten on mahdollista, että yksinkertainen asia on päässyt unohtumaan: jos haluaa laihtua, pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Että täytyy nähdä pikkuisen vaivaa.

Mutta kieltäytyjä hänestä ei ole tullut. Tapaninen sanoo, että yrittää juoda sopivasti. Hyvän ruuan, juoman ja seuran ystävä sanoo, että puritanistiksi ei alkaisi ikinä.

– Tupakkaakin kärräytän viihdetarkoituksessa, mutta arkipäivään tällaiset eivät kuulu. Tykkään olla kotona. Olen hyvä siivoamaan ja pesemään ikkunoita, mutta ruuanlaitosta en pidä, sen hoitaa puoliso.

Kaunuulainen häirikkö

Ulla Tapanisen puheessa raikaa rikas Kainuun murre ja muhevia höystesanoja tipahtelee. Hän syntyi Suomussalmella nelihenkisen perheen kuopuksena "sähköttömmään talloon, vanahoista vanhemmista, isä oli 45-vuotias ja äitikin päälle nelikymppinen".

Rajavääpeli-isän työn perässä muutettiin pariin otteeseen, ensin Suomussalmen Hossasta Kuivajärvelle, sitten sieltä Jämäkseen Kuhmoon. Äiti oli kotiäiti.

"Parasta oli, kun sanottiin, että se Ulla on ihan hullu."

Kouluikäisenä seuralliseen kuopukseen iski kova huomionkipeys. Huomiota sai takuuvarmasti kavereilta, kun vaan suuna päänä joka paikassa päsmätti.

– Olin häirikkö ja pelle, mutta kai aika lempeä häirikkö. Ehkä olisin nykyaikana tarkkailuluokalla. Parasta oli, kun sanottiin, että se Ulla on ihan hullu. Se kohotti esiteinin itsetuntoa.

Kun Ulla oli 15-vuotias, äiti kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Ei sitä oikein voinut ymmärtää.

– Ajattelin, että se ei voi olla totta. Mutta isä oli tolkun ihminen, ja hän halusi, että elämä jatkuu samanlaisena. Kouluun piti mennä seuraavana päivänä. Auttoi, että me sisarukset olimme niin saman ikäisiä, vain vuoden välein syntyneitä.

"En ole märehtijä. Käsittelen asiat, mutta sitten mennään eteenpäin."

Tapanisella ei ole muistikuvaa, että olisi ollut murheen murtama. Enemmänkin on jäänyt mieleen, että murrosikäistä kiinnostivat surullisessakin tilanteessa kaikki muut asiat.

– Olin niin hurja, mennä päkitin vaan eteenpäin, en jäänyt sitä mätkyttään. Se piirre on tainnut suojella nuoren tytön herkkää sielua, hän miettii.

– En ole luoteeltani märehtijä. Käsittelen asiat asioina, mutta en kylmäkiskoisesti. Sitten mennään eteenpäin. Mitä hyötyä märehtimisestä elämässä edes olisi, Tapaninen kysyy.

Isolle kirkolle

Näyttelijän hän löysi itsestään jo Kuhmossa kouluaikana. Viisas opettaja ohjasi ylienergisen nuoren harrastajateatteriin, ja sieltä Kari Selinheimo bongasi hänet Kajaanin kaupunginteatteriin harjoittelijaksi. Tapaninen piti viedä puolipakolla, sillä hänen mielestään silloisesta työpaikasta Enso-Gutzeitin konttorista Kostamuksesta ei olisi kannattanut lähteä huonosti palkattuun teatterityöhön.

Uravalinta oli selvä, mutta teatterikouluun ovet aukesivat vasta kolmannella yrittämällä. Oli vuosi 1978, ja 23-vuotiasta Ullaa lähtö isolle kirkolle pelotti.

– Ajattelin, että mihinkäs sitä on perukan tyttö tupsahtanut. Tavallaan ajattelen vieläkin, hän sanoo asuttuaan liki 40 vuotta Helsingissä.

"Kyllä lapsuus ja nuoruus vaikuttavat koko elämän, niin tärkeät vuodet!"

Kainuu ei siis lähtenyt tytöstä, vaikka tyttö lähti Kainuusta. Pelkkä ajatuskin on Tapanisesta käsittämätön.

– Mihinkäs ne omat juuret häviäisivät, kun murrettakin puhun. Kyllä lapsuus ja nuoruus vaikuttavat koko elämän, niin tärkeät vuodet!

Ei Tapaninen silti haaveile pysyvästä paluusta Kainuuseen. Työ, koti, koko elämä on Helsingissä. Mutta joka kesä sinne on päästävä veljien luo maailmaa parantamaan.

– Toinen on hevosmies ja toinen mukava muuten vaan. Juodaan viinaa, poltetaan nuotiota ja höpötetään.

Tuttu naama

Ulla Tapaninen täytti viime syksynä 60 vuotta ja aloitti samalla 40-vuotistaiteilijajuhlinnan. Eturivin koomikolla ja ääninäyttelijällä on takanaan muhkea määrä teatterityötä, elokuvarooleja ja tv-työtä. Ura käynnistyi vauhdilla heti valmistumisen jälkeen 80-luvun alussa Ryhmäteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja televisiossa.

– Se oli sellaista tutustumisvaihetta, mutta hyvin ne työt ovat mukana kulkeneet.

Kainuulaisen vaatimattomasti sanottu näyttelijältä, jonka muistavat takuulla kaikki, jotka 80–90-luvuilla avasivat television viihdeohjelmien aikaan. Linnani on kotini, Yökyöpeli ja Perjantaipörssi -ohjelmista hänet tunnistavat nekin, jotka eivät pääkaupungin teatterin penkkejä ole kuluttaneet.

Tapaninen on synnynnäinen koomikko, joka ei viihdy kovin hyvin vakavammissa rooleissa.

Varsinkin Ryhmäteatteri koitui Tapanisen onnelliseksi kohtaloksi. Ylellä 1991 esitetty Nyhjää tyhjästä, Neil Hardwickin isännöimä improvisaatiosarja, joka oli nauhoitettu Ryhmäteatterin lavalla, oli niin suosittu, että se uusittiin Yle Areenalla 2007. Yhä uudelleen ja uudelleen Tapaniselta on kysytty, mistä egyptiläisen kivisepän arabialta kuulostava kieli oikein tuli. Youtube-pätkä todistaa, että hatusta vetäisty sketsi toimii yhä.

– Vaikka kyllä minä ihmettelen, miten ne vielä muistaa, Tapaninen päivittelee.

Nyttemmin fanien joukko on nuortunut. Lapset haluavat samaan kännykkäkuvaan Risto Räppääjä -elokuvista tutun Pakastaja-Elvin kanssa, ja parikymppiset kysyvät, saisivatko kuulla Muumimamman pehmeää puhetta lisää.

Tapaninen on synnynnäinen koomikko, joka ei ole koskaan viihtynyt kovin hyvin vakavammissa rooleissa. Komiikankin suhteen hän sanoo olevansa kranttu, mutta sen syvemmälle tämän koomikon sielun syövereihin ei pääse. Liian tarkka selostaminen ei tunnu hyvältä.

– Elämä pittää ellää tosissaan mutta ei tosikkomaisesti, hän tyytyy sanomaan.

"On ihana mennä esiintymään paikkoihin, joista ei lähdetä muualle teatteria katsomaan."

Yksinäinen junamatkustaja

Mutta yleisöä Tapaninen rakastaa yli kaiken, ja puheen kierrokset nousevat heti, kun hän alkaa kertoa vapaaehtoisesta kiertolaiselämästään, joka on hänen päätyötään. Sitä hän harjoittaa viemällä Lava-ammuntaa -monologiaan pitkin poikin Suomea. Ensimmäinen, josta kaikki lähti, nähtiin Ryhmäteatterissa vuonna 1995.

Uuden monologin käsikirjoitus on vasta muotoutumassa, mutta se on varmaa, että kaikenlaista suvaitsemattomuutta taas sohaistaan. Luvassa on ainakin seksiä ja hautajaisia, ja vähän jotain Tapanisesta itsestään.

– Minusta on ihana mennä sellaisiin paikkoihin, joista ei lähdetä välttämättä muualle teatteria katsomaan. Vaikkapa Joensuun lähelle Maarianvaaran nuorisoseuran talolle, missä ei ole kunnon valoja ja kesällä 40 astetta lämmintä, Tapaninen kehuu.

– Tapaan mukavia ihmisiä ja saan viedä heille iloa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2016.

Kuka?

Ulla Tapaninen

Syntynyt: 1955 Suomussalmella.

Asuu: Helsingin kantakaupungissa.

Perhe: Puoliso. Perhe on pieni mutta toimiva.

Työ: Näyttelijä, ääninäyttelijä, laulaja. Näytellyt Ryhmäteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa sekä Risto Räppääjä -elokuvissa. Piirrossarjan Muumimamman ääni. Laulaa Ulla Tapaninen & Nasevat Kurtut -kokoonpanossa. Lava-ammuntaa V ensi-ilta 7.9. Helsingin kaupunginteatterissa.

Motto: Onni on seisake liian paljon ja liian vähän välillä.

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017. 

 

Sarjakuvia savoksi kääntänyt Olavi Rytkönen kertoo, millainen mies on rellukka. Entä miksi olisi kätevää, jos urheiluselostuksetkin tehtäisiin savoksi? 

Sonkajärveltä syntyisin oleva ohjelmapalveluyrittäjä, kuopiolainen Olavi Rytkönen puhuu elävää ja hersyvää savon murretta. Tekstaritkin hän näpyttää savoksi.

Olavi tunnetaan muun muassa sarjakuvien savontajana. Asterix-kirja Opeliksin Orjalaeva on muhevaa luettavaa. Olavi tekee paljon juontöitä, ja stand up -keikoilla hän voi vetää 20 minuutin sukellus savolaisuuteen -pätkän.

– En pistä karvahattua viärinpäin ja esitä pöljempöö ku mittee jo valamiiks oon. Vanahoissa elokuvissa se tyhmä polliisi olj melekein aena savolainen. En tykkee liian piälleliimatusta murteella puhumisesta. Minun savolaenen on normaalisti pukkeutunu city-savolaenen, tämmönenpähän viiskymppinen ukon vuplake.

Interaktiivinen murrekonsultataatio särkee aina jään Olavin vetämissä firmojen iltatilaisuuksissa.

– Alotettaan rojjaattamalla kaverin kanssa käsjpäevät. Sitten neovon kaikkia sanomaan toesilleen savoks mitenkä mukavoo olj ku kaverikkii ilikes pilleisiin köejjäytyä. Väkisinnii tämä alakaa naarattoo, tunnelma kevenöö ja ilta lähtöö mukavasti alakuusa. Monet kättelöö illan mittaan montae kertoo.

Katso yllä olevalta videolta, miten savolaisittain luonnehditaan esimerkiksi Jorma Uotista ja Jope Ruonansuuta. Olavi kuvailee myös, miten mukavaa olisi, jos urheiluselostukset tehtäisiin savon murteella.

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.