Ulla Tapaninen juhlii 40-vuotistaiteilijajuhlaansa Lava-ammuntaa V -esityksellään.

Ulla Tapanisen mielestä mikään ei ole niin tylsää kuin täydelliset ihmiset. Hän itse on niin tolkun ihminen, että hän laihduttaakin ilman ylilyöntejä. Repsahdukset kuuluvat asiaan.

Ulla Tapaninen näyttää Vantaan teatterin lavalla siltä kuin olisi vähän pihalla. Pää ei enää pelaa kunnolla. Nykyisin, kun lähtee kotoa, on pakko varmistaa kaikki tarpeellinen kotitekoisella muistisäännöllä:

– Silmälasit, avaimet, lompakko, puhelin, Tapaninen luettelee ja koskettaa kädellä päätä ja taskuja. Täysi salillinen yleisöä Silkkisalissa huitoo perässä, ja nauru tarttuu.

Tietenkin kaikille on selvää, että lavalla ei esiinny Ulla Tapaninen omana itsenään vaan hänen ikäisensä, oloisensa ja kuuloisensa kuusikymppinen roolihenkilö, joka hämmästelee milloin slow foodia, tv:n käyttöohjeita, homofobiaa tai särkylääkkeiden sivuoireita.

"Pyöreä, pottunokka ja ohuet hiukset", on Tapaninen itse joskus kuvaillut. Pyöreys on karissut mutta tuttuus on tallella: hän voisi olla kuka tahansa meistä, ja juuri siksi yleisö häntä rakastaa. Rakkautta on kestänyt jo 40 vuotta, rubiinihääpäivän verran. On siis korkea aika ottaa selville, millainen nainen meitä vie kuin pässiä narussa.

Yritys, repsahdus ja uusi yritys

– Rakastavat, kun eivät tunne minua oikeasti, Tapaninen tokaisee, kun tapaamme myöhemmin hänen kotikulmillaan Hietalahden kauppahallissa. Siinä taisikin tulla liki ainoa ylisana, jota tunnetun näyttelijän suusta kuulee. Tapaninen on enempi jalat maassa -tyyppi, joka mieluummin viljelee sellaisia ilmaisuja kuin "tolokku", "korrekti" ja "parempi kattoa peiliin".

Tänäkin aamuna Tapaninen on tehnyt kahdeksan kilometrin kävelylenkin pitkin Helsingin rantoja – tuttu rutiini niinä päivinä, kun ei ole harjoituksia tai näytöstä. Verkkarit ja lenkkarit jalkaan ja menoksi, helppoa.

Yritän käydä kävelyllä muutaman kerran viikossa ja yritän käydä kuntosalilla pari kertaa viikossa. Olen tosi hyvä yrittäjä, hän sanoo painokkaasti.

– Olen peruslaiska ihminen, mutta olen huomannut, että terveys ei tule tässä iässä enää kuin manulle illallinen. Ittestään täytyy pittää huoli.

"Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen, mutta peiliin kannattaa kattoa."

Painon pitäminen uusissa, kevyemmissä lukemissa on taitolaji, Ulla tietää.
Painon pitäminen uusissa, kevyemmissä lukemissa on taitolaji, Ulla tietää.

Tapaninen koputtaa kauppahallin kahvilan pöytää ja sanoo, että on saanut olla terveenä polven tähystystä lukuun ottamatta. Enää polvi ei kestä juoksemista. Yhdessä vaiheessa peruslaiska näyttelijä innostui uimaan niin paljon että lopulta kyllästyi.

– Välillä hyvät yritykseni onnistuvat jopa monta kuukautta peräkkäin, sitten ne häipyvät, kunnes taas otan itseäni niskasta kiinni. Ei pidä pyrkiä täydellisyyteen, eihän tässä koneita olla. Mutta peiliin kannattaa kattoa, sieltä se vastaus useimmiten löytyy, hän sanoo.

Ihan ite laihdutin

Parikymmentä vuotta sitten Tapaninen katseli peiliin tavallista tiukemmin ja totesi, että yli 90 kiloa on liikaa. Oli pakko tehdä asialle jotain, "kun ei enää mahtunut ovista eikä ikkunoista".

Ulla Tapaninen päätti muuttaa ruokailutottumuksiaan. Hän ei jättänyt mitään pois ruokavaliosta, alkoi vain syödä vähemmän.

– No, sokeria ja rasvoja välttelen, mutta olen yhä kaikkiruokainen. Kattokaa ihmiset peiliin ja sitten jääkaappiin, ei se ole tähtitiedettä.

– Ensimmäiset 15 kiloa lähtivät 15 vuotta sitten. Kymmenkunta kiloa on lähtenyt viimeisen neljän vuoden aikana, pikkuhiljaa. 65 kiloa on aika paljon vähemmän kuin 90. Painon saa kyllä alas, mutta on taitolaji pitää se siinä, mihin on päässyt. Pitää vaan olla maltillinen.

Kieltäytyjä Ulla Tapaninen ei ala. Hän on hyvän ruuan, juoman ja seuran ystävä.

Muunlaisiin neuvoihin ja kikkoihin hän ei usko. Tapaninen ei voi käsittää, miten on mahdollista, että yksinkertainen asia on päässyt unohtumaan: jos haluaa laihtua, pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa. Että täytyy nähdä pikkuisen vaivaa.

Mutta kieltäytyjä hänestä ei ole tullut. Tapaninen sanoo, että yrittää juoda sopivasti. Hyvän ruuan, juoman ja seuran ystävä sanoo, että puritanistiksi ei alkaisi ikinä.

– Tupakkaakin kärräytän viihdetarkoituksessa, mutta arkipäivään tällaiset eivät kuulu. Tykkään olla kotona. Olen hyvä siivoamaan ja pesemään ikkunoita, mutta ruuanlaitosta en pidä, sen hoitaa puoliso.

Kaunuulainen häirikkö

Ulla Tapanisen puheessa raikaa rikas Kainuun murre ja muhevia höystesanoja tipahtelee. Hän syntyi Suomussalmella nelihenkisen perheen kuopuksena "sähköttömmään talloon, vanahoista vanhemmista, isä oli 45-vuotias ja äitikin päälle nelikymppinen".

Rajavääpeli-isän työn perässä muutettiin pariin otteeseen, ensin Suomussalmen Hossasta Kuivajärvelle, sitten sieltä Jämäkseen Kuhmoon. Äiti oli kotiäiti.

"Parasta oli, kun sanottiin, että se Ulla on ihan hullu."

Kouluikäisenä seuralliseen kuopukseen iski kova huomionkipeys. Huomiota sai takuuvarmasti kavereilta, kun vaan suuna päänä joka paikassa päsmätti.

– Olin häirikkö ja pelle, mutta kai aika lempeä häirikkö. Ehkä olisin nykyaikana tarkkailuluokalla. Parasta oli, kun sanottiin, että se Ulla on ihan hullu. Se kohotti esiteinin itsetuntoa.

Kun Ulla oli 15-vuotias, äiti kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Ei sitä oikein voinut ymmärtää.

– Ajattelin, että se ei voi olla totta. Mutta isä oli tolkun ihminen, ja hän halusi, että elämä jatkuu samanlaisena. Kouluun piti mennä seuraavana päivänä. Auttoi, että me sisarukset olimme niin saman ikäisiä, vain vuoden välein syntyneitä.

"En ole märehtijä. Käsittelen asiat, mutta sitten mennään eteenpäin."

Tapanisella ei ole muistikuvaa, että olisi ollut murheen murtama. Enemmänkin on jäänyt mieleen, että murrosikäistä kiinnostivat surullisessakin tilanteessa kaikki muut asiat.

– Olin niin hurja, mennä päkitin vaan eteenpäin, en jäänyt sitä mätkyttään. Se piirre on tainnut suojella nuoren tytön herkkää sielua, hän miettii.

– En ole luoteeltani märehtijä. Käsittelen asiat asioina, mutta en kylmäkiskoisesti. Sitten mennään eteenpäin. Mitä hyötyä märehtimisestä elämässä edes olisi, Tapaninen kysyy.

Isolle kirkolle

Näyttelijän hän löysi itsestään jo Kuhmossa kouluaikana. Viisas opettaja ohjasi ylienergisen nuoren harrastajateatteriin, ja sieltä Kari Selinheimo bongasi hänet Kajaanin kaupunginteatteriin harjoittelijaksi. Tapaninen piti viedä puolipakolla, sillä hänen mielestään silloisesta työpaikasta Enso-Gutzeitin konttorista Kostamuksesta ei olisi kannattanut lähteä huonosti palkattuun teatterityöhön.

Uravalinta oli selvä, mutta teatterikouluun ovet aukesivat vasta kolmannella yrittämällä. Oli vuosi 1978, ja 23-vuotiasta Ullaa lähtö isolle kirkolle pelotti.

– Ajattelin, että mihinkäs sitä on perukan tyttö tupsahtanut. Tavallaan ajattelen vieläkin, hän sanoo asuttuaan liki 40 vuotta Helsingissä.

"Kyllä lapsuus ja nuoruus vaikuttavat koko elämän, niin tärkeät vuodet!"

Kainuu ei siis lähtenyt tytöstä, vaikka tyttö lähti Kainuusta. Pelkkä ajatuskin on Tapanisesta käsittämätön.

– Mihinkäs ne omat juuret häviäisivät, kun murrettakin puhun. Kyllä lapsuus ja nuoruus vaikuttavat koko elämän, niin tärkeät vuodet!

Ei Tapaninen silti haaveile pysyvästä paluusta Kainuuseen. Työ, koti, koko elämä on Helsingissä. Mutta joka kesä sinne on päästävä veljien luo maailmaa parantamaan.

– Toinen on hevosmies ja toinen mukava muuten vaan. Juodaan viinaa, poltetaan nuotiota ja höpötetään.

Tuttu naama

Ulla Tapaninen täytti viime syksynä 60 vuotta ja aloitti samalla 40-vuotistaiteilijajuhlinnan. Eturivin koomikolla ja ääninäyttelijällä on takanaan muhkea määrä teatterityötä, elokuvarooleja ja tv-työtä. Ura käynnistyi vauhdilla heti valmistumisen jälkeen 80-luvun alussa Ryhmäteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja televisiossa.

– Se oli sellaista tutustumisvaihetta, mutta hyvin ne työt ovat mukana kulkeneet.

Kainuulaisen vaatimattomasti sanottu näyttelijältä, jonka muistavat takuulla kaikki, jotka 80–90-luvuilla avasivat television viihdeohjelmien aikaan. Linnani on kotini, Yökyöpeli ja Perjantaipörssi -ohjelmista hänet tunnistavat nekin, jotka eivät pääkaupungin teatterin penkkejä ole kuluttaneet.

Tapaninen on synnynnäinen koomikko, joka ei viihdy kovin hyvin vakavammissa rooleissa.

Varsinkin Ryhmäteatteri koitui Tapanisen onnelliseksi kohtaloksi. Ylellä 1991 esitetty Nyhjää tyhjästä, Neil Hardwickin isännöimä improvisaatiosarja, joka oli nauhoitettu Ryhmäteatterin lavalla, oli niin suosittu, että se uusittiin Yle Areenalla 2007. Yhä uudelleen ja uudelleen Tapaniselta on kysytty, mistä egyptiläisen kivisepän arabialta kuulostava kieli oikein tuli. Youtube-pätkä todistaa, että hatusta vetäisty sketsi toimii yhä.

– Vaikka kyllä minä ihmettelen, miten ne vielä muistaa, Tapaninen päivittelee.

Nyttemmin fanien joukko on nuortunut. Lapset haluavat samaan kännykkäkuvaan Risto Räppääjä -elokuvista tutun Pakastaja-Elvin kanssa, ja parikymppiset kysyvät, saisivatko kuulla Muumimamman pehmeää puhetta lisää.

Tapaninen on synnynnäinen koomikko, joka ei ole koskaan viihtynyt kovin hyvin vakavammissa rooleissa. Komiikankin suhteen hän sanoo olevansa kranttu, mutta sen syvemmälle tämän koomikon sielun syövereihin ei pääse. Liian tarkka selostaminen ei tunnu hyvältä.

– Elämä pittää ellää tosissaan mutta ei tosikkomaisesti, hän tyytyy sanomaan.

"On ihana mennä esiintymään paikkoihin, joista ei lähdetä muualle teatteria katsomaan."

Yksinäinen junamatkustaja

Mutta yleisöä Tapaninen rakastaa yli kaiken, ja puheen kierrokset nousevat heti, kun hän alkaa kertoa vapaaehtoisesta kiertolaiselämästään, joka on hänen päätyötään. Sitä hän harjoittaa viemällä Lava-ammuntaa -monologiaan pitkin poikin Suomea. Ensimmäinen, josta kaikki lähti, nähtiin Ryhmäteatterissa vuonna 1995.

Uuden monologin käsikirjoitus on vasta muotoutumassa, mutta se on varmaa, että kaikenlaista suvaitsemattomuutta taas sohaistaan. Luvassa on ainakin seksiä ja hautajaisia, ja vähän jotain Tapanisesta itsestään.

– Minusta on ihana mennä sellaisiin paikkoihin, joista ei lähdetä välttämättä muualle teatteria katsomaan. Vaikkapa Joensuun lähelle Maarianvaaran nuorisoseuran talolle, missä ei ole kunnon valoja ja kesällä 40 astetta lämmintä, Tapaninen kehuu.

– Tapaan mukavia ihmisiä ja saan viedä heille iloa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 4/2016.

Kuka?

Ulla Tapaninen

Syntynyt: 1955 Suomussalmella.

Asuu: Helsingin kantakaupungissa.

Perhe: Puoliso. Perhe on pieni mutta toimiva.

Työ: Näyttelijä, ääninäyttelijä, laulaja. Näytellyt Ryhmäteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa sekä Risto Räppääjä -elokuvissa. Piirrossarjan Muumimamman ääni. Laulaa Ulla Tapaninen & Nasevat Kurtut -kokoonpanossa. Lava-ammuntaa V ensi-ilta 7.9. Helsingin kaupunginteatterissa.

Motto: Onni on seisake liian paljon ja liian vähän välillä.

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti

Rauni Lunden alkoi kirjoittaa runoja miehensä kuoleman jälkeen. Hän ei osannut arvata, että harrastus johdattaisi hänet uuden ystävyyden luokse.

"Olen tamperelainen runonkirjoittelija. Haluaisin kertoa ainutlaatuisen ystävyystarinan."

Näin Rauni Lunden aloitti viestinsä. Reilu vuosi sitten hänen miehensä Risto kuoli. Lohduksi suruun Rauni löysi runojen kirjoittamisen. Hän liittyi Facebookin runoryhmään. Sieltä hän löysi kajaanilaisen Veli Huovisen.

– Sain todellisen, aidon ystävän. Tämä ei ole mikään rakkaustarina, vaan jotain suurempaa, Rauni kuvailee.

Ystävykset puhuvat puhelimessa päivittäin. Viime pääsiäisenä he tapasivat Kajaanissa.

– Se oli ihana kulttuuritapaaminen. Kävimme Eino Leinon talolla, valokuvanäyttelyssä ja Veli esitteli minulle ja veljelleni kaunista Kajaania. Ystävystyin myös Velin vaimon kanssa, Rauni kertoo.

Nyt ystävykset ovat kirjoittaneet yhteisen runokirjan, jonka nimeksi tulee Luurit kuumina. Se on lähetetty kustantajalle, ja teos ilmestynee syksyllä.

Sekä Rauni että Veli julkaisivat jo hiljattain omat runokirjansa maksutta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjassa. Raunin teos oli hänen ensimmäisensä, Velille julkaistu runokirja oli jo toinen. 

Veli kutsui Raunin myös Kajaanin runoviikoille, joka järjestetään heinäkuussa. 

– Menen, jos suinkin pääsen.

Velin runokirjassa julkaistiin runo, jonka hän kirjoitti Raunille. Se kuuluu näin: 

Ystäväni

Ystäväni löytyi puroista

kevään sulavista

sanavirtojen runoista

heleistä kuulevista

Ystäväni löytyi virroilta

ajatusten hiekkamailta

kaislikoitten reunoilta

veneeni hankailta

Ystäväni löytyi täältä

runomaailmasta

nyt vasta uskon sen

kaikki on alkua vasta

Julkaistu Veli Huovisen teoksessa Runomies, Mediapinta.