Kun on asunut kodissaan 47 vuotta, on sitä vaikea jättää. Millainen on uusi alku, miten sujuu uuteen kotiin muuttaminen?

Kaksi viimeistä talvea sinetöi Ansa, 74, ja Juhani, 78, Hirvasnoron muuttopäätöksen. Pyhtään talo myytiin, ja pariskunta muutti Järvenpäähän lähelle pojan perhettä.

Pyhtään Korvenkylässä on aamukahdeksalta tammikuussa vielä pilkkopimeää. Mielialakin on harmaa, sillä Ansa on jättämässä isänsä rakentaman, muistoja täynnä olevan talon. Päätös myynnistä tehtiin pitkän ja hermostuttavan pähkäilyn jälkeen.

Juhani kärsii sydämen vajaatoiminnasta, keuhkoahtaumasta, ja pari sydäninfarktiakin on ollut. Sekä pakkanen että helle rasittavat eikä hän pysty tekemään talon töitä.

– Vaikka mie olen teräskunnossa, kävi voimille kolata, lämmittää ja leikata valtavaa nurmikkoa yksin. Ja vanha talo vaan rapistui, Ansa kertoo tunnelmia tammikuussa 2012.

Talo laitettiin kesällä 2011 myyntiin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Ansa jo masentui, mutta alkoi hiljalleen tyhjentää taloa vanhasta roinasta. Ennen vuodenvaihdetta ostajakin löytyi. Nyt kaikki on pakattu ja vain odotellaan muuttoautoa. Ansa ja Jussi ovat käyneet aamupalalla naapureillaan, Sinisalon Tertulla ja Sepolla. Tunnelma oli haikea.

Läpikotaisin tutun talon jättäminen ei ole helppoa.

Vihdoinkin muuttoauto peruuttaa pihaan. Mutta se juuttuu märkään lumeen ojaan.

– Tämä tästä nyt vielä puuttui, Ansa huudahtaa hermostuneena.

No, eipä hätiä mitiä. Ansan ja Jussin poika Kai Hirvasnoro soittaa Holmstenin Harrin hätiin. Tämä vetäisee traktorilla auton kepeästi penkasta. Kaksi ammattimuuttomiestä sekä Seppo ja Kai alkavat kanniskella tavaroita valtavan suureen muuttoautoon. Se ei täyty edes puolilleen.

Ansa nappaa vielä keittiökaapista sipulipussin ja pakastimesta hirvenlihapaketin. Itku turahtaa, kun hän ottaa varapäreen seinältä, tyhjentää hellasta tuhkat ja lakaisee lattian viimeistä kertaa. Puhetta ei mahdu tupaan yhtään, kaikki vain toimivat. Tätä muuttoa on märehditty jo tarpeeksi. Jussi vaeltelee ympäriinsä.

Hirvasnorot ovat säästäneet lähtöä varten pullonpohjalle naukut Aramis-konjakkia. Ne napataan hiljaisuuden vallitessa, ja Lähtelän ovi suljetaan viimeistä kertaa. Alkaa matka uuteen kotiin, Järvenpäähän.

Päätös käynnisti surutyön

Muutosta on kolme viikkoa, mutta kaikki on jo kunnossa kaksiossa Järvenpään Jampassa. Näyttää niin kotoisalta. Jussi istuu uudella sohvalla, ja Ansa häärii kahveja keittiössä.

– Onneksi täällä on vaaleat värit, en tykkää kirjavasta. Rivitaloasunto olisi haluttu, mutta ei ollut tarjolla. Mie kotiudun Jamppaan varmasti, olen niin paljon ollut täällä hoitamassa lapsenlapsia aikoinaan. Kaitsu ja Tarja-miniä asuvat 200 metrin päässä, Ansa kertoo.

Ansa on tunteikas ihminen, ja itku tulee vieläkin Pyhtään kotia muistellessa. Jussi on enempi hiljainen mies.

– Elin Pyhtäällä lähes koko elämäni. Talo rakennettiin 1954, kaikki oli tiukalla ja materiaalit huonoja. Mutta saimme hienot tapetit. Aluksi meillä oli vain keittiö ja kaksi huonetta, myöhemmin rakennettiin yläkerta ja pihalle sauna. Veden kannoimme vuosia kaivosta ja lähteestä, sillä kylmä vesi tuli taloon vasta 60-luvun lopussa ja lämmin saatiin 90-luvulla. Sähkölämmitys tuli 70-luvulla, mutta alakertaa lämmitimme edelleen puilla, kertaa Jussi.

Talo ehti kokea monta muutosta, sillä lähes kaikki uusittiin vuosikymmenien mittaan. Asukkaitakin oli paljon. Parhaimmillaan siellä asuivat Ansan vanhemmat, veli vaimonsa ja lastensa kanssa sekä nuoripari Ansa ja Jussi. Korvenkylän yhteisö oli tiivis. Juhlia pidettiin paljon, Hirvasnoroillakin oli 80 hengen pihajuhlat monena kesänä. Ansan 70-vuotisjuhlat jäivät viimeisiksi. Voimat vain loppuivat. Myös rakkaista pihatöistä tuli riesa.

– Ennen viljelin maissia, perunaa, sipulia ja porkkanaa. Keitin punajuuria, suolasin kurkkuja, marjastin ja hillosin. Mutta jo toissakesänä katsoin kukkapenkkiä ja sipulimaata kyllästyneenä, en jaksanut edes kohentaa sitä, Ansa miettii.

Viime maaliskuussa hän tympääntyi lopullisesti. Hän meni yksin ulos ja sanoi itselleen, että talo myydään.

– Siitä alkoi raskas surutyö. Mie itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut. Tuntui vaikealta jättää läpikotaisin tutun talon luoma turvallisuudentunne. Mutta otin järjen käteen.

Emme jaksaneet hoitaa sitä. Jussi oli ollut talvipakkasilla kolme kuukautta sisällä.

Lähtö oli Ansalle vaikeampaa kuin Jussille, joka olisi halunnut muuttaa Kotkaan.

– Mie ihan kauhistuin, että mitä myö Kotkassa tehtäisiin, Ansa huudahtaa.

Eniten Ansa kaipaa Pyhtäältä ystäviä, takan elävää tulta ja omaa terveyslähdettään, jossa hän kävi naapurin Tertun kanssa läpi vuoden avannossa. Kylmä vesi auttoi nivelkipuihin.

Tyytyväistä kaupunkilaiselämää

Kolmen viikon kokemuksella Ansa kiittää helppoa kaupunkilaisrouvan elämää: kaikki huoli on poissa, kun ei ole lumitöitä. Pyhtäällä hän nousi jo viiden jälkeen kahvinkeittoon ja hommiin.

– Nyt nousemme vasta kahdeksalta, koska olemme kaupunkilaisia. Vetkutellaan, syödään ja Jussi menee vielä takaisin petiin. Olemme nukkuneet 13 tuntia yössä ja päiväunet päälle. Väsymys ja helpotus purkautuvat.

Asioiden hoitokin on Jampassa kuin leikintekoa, sillä kauppa, apteekki ja kaikki palvelut ovat lähellä. Ei tarvitse ajaa kerran viikossa pitkälle ostamaan ruokaa kuten Pyhtäällä.

– Menen bussilla tai kävelen pari kilometriä keskustaan ja tuon kärryllä tavaraa. Jussi ei jaksa kävellä pakkasella. Autokin on, mutta Jussi ei voi ajaa ennen kaihileikkausta. Minulla ei ole korttiakaan, tuumii itsekin kaihileikkausta odottava Ansa.

Talon hiljaisuutta Ansa ihmettelee. Kun ei ihmisiä näy missään.

– Haluaisin tutustua naapureihin, mutta olen nähnyt rapussa vain kaksi ihmistä. Jos yritän tervehtiä, useimmat kääntävät pään pois.

Saunavuoro lauantaina kello 15.45 on arjen luksusta. Samaan aikaan lämpeni pihasauna Pyhtäälläkin.

– Saunan jälkeen on niin ihanan kevyt olo, ettei ole moneen vuoteen ollut, Ansa kuvailee ääni väristen. Muutto on vieläkin kova paikka.

Järvenpää on mukavan pieni paikka.

Jussin sopeutuminen on hidasta

Kesäkuun alussa treffaamme Ansan kanssa kahvilassa Järvenpäässä. Muutosta on jo lähes puoli vuotta. Ansa on pirteä ja simpsakka kesämekossaan. Pari viikkoa sitten ollut kaihileikkaus toi uutta virtaa.

– Näen taas lukea ja tehdä ristipistokäsitöitä. Kysyin Kaitsulta, että onko teillä uusi telkkari, kun on niin kirkkaat värit, Ansa nauraa.

Neljä ystäväperhettä Pyhtäältä on vieraillut Hirvasnoroilla, ja kaikki tykkäsivät heidän uudesta kodistaan. Lasitetulla parvekkeella istuttiin pitkään syömässä ja kahvittelemassa. Sinne ostettiin uudet parvekekalusteet, ja Ansa laittoi ruukkuun orvokkeja ja pelargonioita.

– Monet ystävätkin uskaltavat ajatella muuttoa, sillä meidän lähtömme rohkaisi. Myöhemmin kesällä Pyhtään tytöt tulevat kanssani Järvenpää-kierrokselle ja saatamme käydä terassillakin. Myös Pyhtään eläkeläiset tulevat retkelle.

Ansa kertoo olevansa onnellinen. Edelleen hän ihmettelee taloyhtiön hiljaisuutta.

– En ole tutustunut kehenkään. Toisaalta en ole kauheasti kaivannut, kun olen niin sydämeni pohjasta nauttinut helposta elämästä. Saan vain olla.

Järvenpää on mukava pikkukaupunki. Ansa kävelee lähiympäristössä, ihailee verhoja ikkunoissa ja kukkia parvekkeilla. Kun ihmiset ajavat nurmikkoa, hän nauraa itsekseen. Eipä tarvitse minun enää!

– Eilen tuli kadulla parkanolainen mies vastaan ja kysyi lähikauppaa. Ylpeänä kuin alkuasukas opastin hänet sinne.

Ansa ja Jussi ovat käyneet Pyhtäällä kaksi kertaa muuton jälkeen.

– Katsoin Lähtelää ystävien ikkunasta ja itkin. Vaikka mie en enää menisi kirveelläkään sinne asumaan. En osaa selittää sitä tunnetta, onko surua vai mitä. Talo näytti jotenkin räpsähtäneeltä, pieneltä ja kutistuneelta. Jussi oli mielissään, kun mies oli parvekkeella töissä ja vaimo pakersi pihalla.

Ansa on huolissaan Jussista. Ja kiukkuinenkin. On niin kärttyisä ja turhan tulinen.

– Hän ei näe kaihin takia lukea, kuulee huonosti, eikä ole koskaan ollut seuraihminen. Kuulolaite ja silmäleikkaus ovat vasta tulossa. Meillä oli jo aikamoinen riita, kun yritin patistaa häntä ostamaan kuulolaitteen ennen kuin saa kunnalle ajan. Mutta hän vain jankutti, että ”jos ei kuule niin sitten ei kuule”.

Ansa analysoi remseästi, että naiset pysyvät kukkeina ja miehet rapautuvat perässä vedettäviksi vaareiksi.

– Mie välillä sanon tämän Jussillekin, ei se tykkää. Mutta onneksi ei aina kuule. Jussin on vaikeaa sopeutua tänne. Mutta samanlaista makaamista se oli Pyhtäälläkin. En mie marmata, sillä liikun kyllä itse.

Vauvaonnea ja autohuolia

Elokuun lopussa tavatessamme kuuluu mukavia. On käyty miniän mökillä Enossa, ja sukuun on tullut uusi jäsen. Ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, pojantyttären Ellan vauva sai juuri nimen Onni Juhani. Ansa kattaa pöytään ristiäisvoileipäkakkua.

Lasitetulla parvekkeella syödään ja kahvitellaan. Siellä Ansa myös tekee käsitöitä.

– Pieni ukko on aivan ihana. Alan käydä häntä katsomassa, kunhan nuoret ovat asettuneet uuteen kotiinsa. Huomenna menen pesemään Ellan ikkunat. Mie olen isomummi ja Jussi on isopappa.

Muutakin hyvää on tapahtunut. Jussi on saanut kuulolaitteen, ja toisen silmän kaihi on leikattu.

– Koko kesä on mennyt lääkäreissä ja sairaaloissa juostessa. Vielä leikataan toinenkin silmä, Jussi kertoo.

Kuulolaite asennettiin kolme viikkoa sitten, mutta se ei vielä tunnu hyvältä.
– Kaikki ympäristön äänet häiritsevät. Jos porukka puhuu yhtä aikaa, en saa selvää. Pitäisi jutella ihan naamat vastatusten aina. Ehkä siihen tottuu, Jussi pohtii.

Hänellä oli pari viikkoa sitten myös aivoinfarkti, jonka takia näkökenttä kapeni niin paljon, että ajokortti meni. Se on automiehelle viimeinen tikki. Ansan ehdottama bussikyyti ei innosta.

– Kävely on minulle vaikeaa, pitää edetä tosi hiljaa. Pieni mäki pihalle tuottaa ongelmia. Mutta sisukkaasti vaan on mentävä, Jussi toteaa.

Ansa pyyhältää rivakasti vaikka neljä kilometriä Prismalle. Sama matka oli Pyhtäällä ABC:lle ostamaan ruokaa.

– Meidän elämästä ei olisi tullut Pyhtäällä mitään aivoinfarktin jälkeen. Sieltä on taas vähennetty linja-autovuorojakin.

Ansa on niin tyytyväinen, että psoriasiskin on helpottanut, kun ei ole stressiä.

– Vähän haittaa, kun tuo jurnuttaja ei tykkää olla täällä. Saa lähteä Pyhtäälle, jos sikseen tulee, Ansa nauraa kuiskaten ja tökkää miestään.

Eiköhän tämä tästä jotenkin iloksi muutu. Huomenna Ansa menee katsomaan, kun Järvenpään eläkeläiset pelaavat petankkia puistossa. Siihen porukkaan pitäisi liittyä.

– Kaipaan jo kodin ulkopuolista toimintaa. Voisin jatkaa työväenopistossa espanjan opiskelua. Mie piipahdan kolmekin kertaa viikossa Kaitsulla. Pyyhällän, mutta olen vain hetken. Heilläkin on oma elämänsä. Mukavuus ja turvallisuus tulee siitä, kun ovat lähellä.

Ansa rohkaisee isossa talossa sinnitteleviä tekemään nopean päätöksen jäämisestä tai lähtemistä.

– Vetkutus ja päättämättömyys tuovat unettomia öitä. Olisi pitänyt muuttaa jo vuotta aikaisemmin.

Jussi nyökkää. Hän on samaa mieltä. Aivoinfarkti oikeastaan auttoi sopeutumaan. Oli pakko huomata, että ei voi enää elää niin kuin ennen.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 16/2012. 

Vierailija

Uuteen kotiin eläkepäivillä: "Itkin paljon, mutta ei sekään helpottanut"

Sama se on mullakin, enintään 10v aina kerrallaan ja sitten tullut taas muutto monista eri syistä. Olen tosin saanut mieheni kanssa elää kymmeniä vuosia, mutta kaupungissa asuminen ei ole koskaan tuntunut omalta vaikka täällähän nytkin eletään. Maalla asuminen on minunkin ikuinen haaveeni, täyttymättä varmaan jää. Jollain tapaa kadehdin heitä jotka asuvat maalla tai kaupungin reunamalla samassa talossaan kymmenet vuodet, eivätkä tarvitse aina totutella uuteen paikkaan. Silti luin mielelläni...
Lue kommentti

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017. 

 

Sarjakuvia savoksi kääntänyt Olavi Rytkönen kertoo, millainen mies on rellukka. Entä miksi olisi kätevää, jos urheiluselostuksetkin tehtäisiin savoksi? 

Sonkajärveltä syntyisin oleva ohjelmapalveluyrittäjä, kuopiolainen Olavi Rytkönen puhuu elävää ja hersyvää savon murretta. Tekstaritkin hän näpyttää savoksi.

Olavi tunnetaan muun muassa sarjakuvien savontajana. Asterix-kirja Opeliksin Orjalaeva on muhevaa luettavaa. Olavi tekee paljon juontöitä, ja stand up -keikoilla hän voi vetää 20 minuutin sukellus savolaisuuteen -pätkän.

– En pistä karvahattua viärinpäin ja esitä pöljempöö ku mittee jo valamiiks oon. Vanahoissa elokuvissa se tyhmä polliisi olj melekein aena savolainen. En tykkee liian piälleliimatusta murteella puhumisesta. Minun savolaenen on normaalisti pukkeutunu city-savolaenen, tämmönenpähän viiskymppinen ukon vuplake.

Interaktiivinen murrekonsultataatio särkee aina jään Olavin vetämissä firmojen iltatilaisuuksissa.

– Alotettaan rojjaattamalla kaverin kanssa käsjpäevät. Sitten neovon kaikkia sanomaan toesilleen savoks mitenkä mukavoo olj ku kaverikkii ilikes pilleisiin köejjäytyä. Väkisinnii tämä alakaa naarattoo, tunnelma kevenöö ja ilta lähtöö mukavasti alakuusa. Monet kättelöö illan mittaan montae kertoo.

Katso yllä olevalta videolta, miten savolaisittain luonnehditaan esimerkiksi Jorma Uotista ja Jope Ruonansuuta. Olavi kuvailee myös, miten mukavaa olisi, jos urheiluselostukset tehtäisiin savon murteella.

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.