Jo parikymppisenä Virve Rosti päätti, että yli viisikymppisenä elää juuri niin kuin nyt: itselleen ja omilla ehdoillaan. Vapautta ei rajoita edes se, että häntä tarvitaan kohta enemmän kuin koskaan.

On olemassa muutama sellainen ohje, joita mitkään maailman vuosikymmenet eivät muuta, kuten: ikkunat kiinni, jos on taikina nousemassa. Näin neuvoi äiti kaksikymmentä vuotta sitten laulaja Virve Rostia, kun tämä ähersi kolmen lapsen kotiäitinä ja halusi ehdottomasti tuoksua pullalta.

Vastavirtaan kulkenutta, muusikkomiehestään lasten vartuttua eronnutta äitiä puolestaan ohjasi aikanaan äidinäiti, riuska maatalon emäntä Hämeestä, jolla ei ollut televisiota eikä puhelinta, mutta joka aina ennätti vieraita vastaan pihatielle, vaikka kuinka olisi yritetty yllättää.

Virven omat tyttäret ja esikoispoika asuvat äitinsä naapurissa. Heillä on televisiot ja puhelimet, mutta he pelkäävät, ettei huomenna ole töitä, rahaa omaan kodin rakentamiseksi tai riittävästi aikaa pienille lapsille.

– Aina selvitään, aina selvitään, toistan lapsille. Nuorena ei pidä huolestua liikaa, pitää elää. Ottaa rennommin. Niillä on nyt kauheat paineet, nykyajan nuorilla aikuisilla, Virve Rosti, 56, huokaa.

Viisikymppisessä naisessa leikkautuvat eri aikakaudet – äitien ja tyttärien. Elämänvaihe on kiitollinen, mutta rankka, laulaja tietää.

"Mua tarvitaan kohta joka puolella. Huoltosuhde äidinkin kanssa alkaa muuttua."

Virve ”Vicky” Rosti istuu kantaravintolassaan, kotinsa naapurissa Vantaan Martinlaaksossa, ja tilaa vihreän salaatin. Pieni ponteva nainen näyttää oranssissa pörrötukassaan ja tennareissaan vastaheränneeltä Peppi Pitkätossulta. Tosiasiassa hän on herännyt jo 6.30, kokannut munakasta, käynyt henkilökohtaisen ohjaajansa kanssa urheilemassa ja lakannut kyntensä kirkkaanpunaisiksi.

Isä johdatti tanssivän tytön musiikkiin

Virve kasvoi hyvin samanlaisissa oloissa kuin omat lapsensa – muusikkoperheessä, jossa äiti oli kotona neljän lapsen kanssa. Muusikkoisä antoi Virven, esikoisen, tanssia ja laulaa kitaran tahtiin aina, kun tytär vähänkään vartaloaan heilautti. Ja ääntä ja liikettä, sitä tytöstä lähti.

– Osasin kuulemma tanssia ennen kuin kävellä. Isä soitti ja minä hytkyttelin pinnasängyssä vaatien lisää musiikkia. Kolmevuotiaana päätin, että minusta tulee iskelmälaulaja, koska niillä oli mun mielestä niin hyvät hampaat. Tanssin peilin edessä ja esiinnyin kaikille, jotka kylään sattuivat, Virve Rosti nauraa.

– Ehkä olin enemmän isän tyttö, koska äidin syli oli aina varattu pienemmille.

Perhe huomasi Vickyn lahjakkuuden ja kannusti tätä tuomaan taitojaan esille. 15-vuotiaana hän voitti Popmuusikot ry:n järjestämän iskelmälaulukilpailun ja pääsi Dannyn kesäshown mukaan. 1974 Vicky julkaisi debyyttisinglensä Kun Chicago kuoli, sen kuuluisan B-puolen hitin. Kesät ja viikonloput kuluivat pian Suomea kiertäen.

Vickyn lapsuudenperhe asui Helsingin, Espoon ja Vantaan rajalla keskellä metsää, jossa perheen poikamaisin, Virve, tykkäsi hiihtää ja rakentaa majoja. Lempileikki oli nimeltään Anoppi, lasten oma versio klassikkoleikistä Kuka pelkää mustaa miestä.

– Oikeasti olen todella ujo. Nuorempana varsinkin, oikein sellainen kynsienpureskelija. En minä vieläkään itsestäni ääntä pidä, porukassa olen mieluummin se tarkkailija, laulaja kertoo.

 

Muistojen painolasti oli siivottava

Välillä Virvestä tuntuu, että hänestä tulisi hyvä matriarkka. Se, jonka syliin on pienemmyksillä kiire, jonka luo sakki kokoontuu iloineen ja suruineen; äiti, lapset ja kaikki pitkäikäiset tädit. Se, joka aistii muiden tunteet.

– Kun lapset muuttivat pois kotoa, minulla oli kauhea tyhjän pesän syndrooma, hän kuvailee.

Sitä ja montaa muuta syndromaa on helpottanut se, että perheellä on tiiviit välit.

– Meillä ei koskaan ole osoitettu sormella erilaisuutta, ehkä se on hyvän yhteishenkemme salaisuus.

Virve Rosti asuu samassa lähiössä, jossa hän on asunut kohta 30 vuotta. Tosin ensimmäistä kertaa omassa asunnossaan.

– Se on juuri sellainen kuin haluan! Nyt se 17-vuotiaana ostamani baaritiskikin on löytänyt paikkansa keit­tiössä, tähti heläyttää ja lisää:

– Tein elämässäni täydellisen inventaarion.

Inventaariolla Virve viittaa kaikenlaiseen muistojen, tavaroiden ja elämäntapojen läpikäyntiin, jotka oli tehtävä avioeron, viisikymppisten ja lasten aikuistumisen jälkeen. Lastensa isästä, lakimies Jussi Tukiasta, Virve erosi vuosia sitten, nelisen vuotta sitten päättyi liitto ex-puoliso Juha Arikosken kanssa.

Inventaario on ollut mahdollinen siksikin, että Virven neljä lastenlasta – peräkkäin syntyneet 3–6-vuotiaat – ovat mummin hoidossa vielä harvakseltaan illat ja yöt vievien keikkamatkojen vuoksi.

– Mutta ai että tämä suursiivous on ollut mahtavaa! Kävin läpi kaikenmaailman vanhat häälahjat ja lastenvaatteet – että pois vaan! Teki hyvää siivota pois muistojen painolasti.

Virve Rosti näyttää varmalta ja vapautuneelta, jotenkin uudelleensyntyneeltä, vaikka sanookin olevansa ujo kotihiiri. Määrätietoisuutta ujous tuskin estää, sillä laulaja tuntuu luottaneen jo nuoresta asti siihen, että elämä kantaa, että jotakin uutta ja mukavaa on jokaisessa huomisessa.

Mutta yhtä lailla hän uskaltaa myös pelätä.

Pahimmat pelot ovat arkipäivää

Vantaan Martinlaakso on harmaa ja lumeton, vaikka on tammikuu. Ravintolan ikkunan edestä kolistelee lähijuna, jonka liike tuntuu pöydässä asti, heläyttää ikkunaa ja saa korvat lukkoon. Virve hellittää otetta, ravistelee olkapäitään. Pelottaa, tietysti. Sellaistakin naista, joka sanoo yleensä hetkessä joo, eikä juuri koskaan ei. Joka hyppää edeltä ensimmäisenä.

– Mun veli teki itsemurhan ihan yllättäen silloin, kun mun omat lapset oli vielä pieniä, ja se jätti sellaisen pysyvän pelon, jota ei oikein saa pois päältä. Mulla on alitajuinen pelko siitä, että läheisille sattuu jotakin ikävää, joku onnettomuus tai jotakin, mitä en voi mitenkään estää tai ennakoida. Ei veljen kuolemaakaan kukaan osannut odottaa.

"Mun veli teki itsemurhan ihan yllättäen silloin, kun mun omat lapset oli vielä pieniä, ja se jätti sellaisen pysyvän pelon."

Viimeksi laulaja itki pari päivää sitten puhelimessa kuunnellessaan ystävän huonoja uutisia terveydestä.

– Sellainen pysäyttää aina. Nyt on viime hetket kiinnittää elämäntapoihin huomiota. Ei ole mitenkään selvää, että tässä vielä ollaan, läpeensä reippaana vielä kymmenen vuoden kuluttua, hän toteaa.

– Viimeiset viisi vuotta on mennyt niin nopeasti, että varmaan seuraavatkin ja sitä seuraavat menevät yhtä nopeasti.

Ujo tyttö opetti pojalle flirttiä

Mikä niissä on, täytyy kysyä, nuoremmissa miehissä, epäsovinnaisissa suhteissa? Katri Helenan ja Marionin kumppanit ovat reilusti nuorempia, ja Paula Koivuniemeä ihailevat nuoret miehet. Virve Rostia ei hymyilytä. Sen sijaan hän hymähtää, ikään kuin hieman kyllästyneenä selittämään: Kyllä, tämä on tasapainoista rakkautta.

Ei, hän ei ole uuden, 17 vuotta itseään nuoremman miehen äitihahmo. Ja ei, hän ei etsi menetettyä nuoruuttaan.

– Lapset ja ystävät, jotka näkevät meidät yhdessä, sanovat aika pian, että te olette ihan toisillenne tehdyt. Ei siinä kukaan ala ihmettelemään ikäeroamme. Eikä se rehellisesti meidän välillämme vaikuta – meillä on hauskaa yhdessä, olemme samalla aaltopituudella iästä huolimatta.

Kävi näin: Virven uuden yhtyeen, Toyboysin, pojille piti opettaa, kuinka yleisöä vikitellään.

– Käännyin poikia kohti harjoituksissa ja sanoin, että hei, ottakaa katsekontaktia siihen eturiviin näin, flirttailkaa, tällä tavalla, Virve elehtii ja siristää tähtisilmiään, iskee oikeaa.

No, Ari jäi sitten tuijottamaan minua. Ja minä häkeltyneenä siinä tuijottelin takaisin, laulaja naurahtaa.

"Kun äiti tulee luokseni, hän käy läpi nurkat ja kaapit ja kommentoi järjestystä."

Aikuisille lapsilleen Virve ei koe olevansa tilivelvollinen, jos kenellekään. Se on sitä vuosien mittaan kasvanutta itsetuntemusta. Tässä on hyvä näin, tämän minä valitsen. Itselleni.

– Toki mä välillä mietin eroamme Jussin kanssa, että jättikö ero lapsiin joitakin jälkiä, turvattomuutta? Mutta sitten ne taas palauttavat minut maan päälle, että äiti hei – se on tehnyt meistä just tällaisia, vahvoja.

Yksi Virven tyttäristä, Ella Tukia, on innostunut seuraamaan äitinsä jalanjälkiä, ja myös muut lapset ovat Virven mukaan rohkeita omilla aloillaan.

– Menin naimisiin nuorena ja tein lapset nuorina. Olin heidän kanssaan paljon ja viihdyin kotiäitinä. He ovat saaneet kaiken rakkauteni ja uskon, että se on vahvistanut heitä.

Samoin toimi myös Virven äiti. Ja häntä ennen äidinäiti. Tietämättään he kaikki tuntuvat kulkeneen elämään samoilla otteilla, samankaltaisin ratkaisuin, kukin omalla aikakaudellaan. Johdatusta?

Virve kaataa vettä lasiinsa ja huomaa, että isäntyttö on sittenkin paljosta velkaa äidilleen. Tästä kaikesta täysjärkisyydestä, hän naurahtaa ironisesti.

– Edelleen kun äiti tulee luokseni, hän käy läpi nurkat ja kaapit ja kommentoi järjestystä, siivoamistani ja ohjaa ruuanlaitossa. Ihan hyvä, ettei­vät kaikki asiat muutu.

Haastattelu on julkaistu aiemmin ET-lehdessä 5/14.

Virve Hannele Rosti x 6

  1. Syntynyt Helsingissä 1958, asuu Vantaalla.
  2. Pop-, rock- ja iskelmälaulaja sekä sanoittaja.
  3. Läpimurto hiteillä Kun Chicago kuoli ja Tuolta saapuu Charlie Brown.
  4. Viimeisimpänä mukana MTV3:n musiikkishow´ssa Tähdet, tähdet ja Nelosen Vain elämää -hittisarjassa.
  5. Kolme lasta ja neljä lastenlasta, viides syntymässä.
  6. Harrastaa zumbaa, thaimaalaisia ruokia ja dekkareiden lukemista.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 3/2014.

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti