Jo parikymppisenä Virve Rosti päätti, että yli viisikymppisenä elää juuri niin kuin nyt: itselleen ja omilla ehdoillaan. Vapautta ei rajoita edes se, että häntä tarvitaan kohta enemmän kuin koskaan.

On olemassa muutama sellainen ohje, joita mitkään maailman vuosikymmenet eivät muuta, kuten: ikkunat kiinni, jos on taikina nousemassa. Näin neuvoi äiti kaksikymmentä vuotta sitten laulaja Virve Rostia, kun tämä ähersi kolmen lapsen kotiäitinä ja halusi ehdottomasti tuoksua pullalta.

Vastavirtaan kulkenutta, muusikkomiehestään lasten vartuttua eronnutta äitiä puolestaan ohjasi aikanaan äidinäiti, riuska maatalon emäntä Hämeestä, jolla ei ollut televisiota eikä puhelinta, mutta joka aina ennätti vieraita vastaan pihatielle, vaikka kuinka olisi yritetty yllättää.

Virven omat tyttäret ja esikoispoika asuvat äitinsä naapurissa. Heillä on televisiot ja puhelimet, mutta he pelkäävät, ettei huomenna ole töitä, rahaa omaan kodin rakentamiseksi tai riittävästi aikaa pienille lapsille.

– Aina selvitään, aina selvitään, toistan lapsille. Nuorena ei pidä huolestua liikaa, pitää elää. Ottaa rennommin. Niillä on nyt kauheat paineet, nykyajan nuorilla aikuisilla, Virve Rosti, 56, huokaa.

Viisikymppisessä naisessa leikkautuvat eri aikakaudet – äitien ja tyttärien. Elämänvaihe on kiitollinen, mutta rankka, laulaja tietää.

"Mua tarvitaan kohta joka puolella. Huoltosuhde äidinkin kanssa alkaa muuttua."

Virve ”Vicky” Rosti istuu kantaravintolassaan, kotinsa naapurissa Vantaan Martinlaaksossa, ja tilaa vihreän salaatin. Pieni ponteva nainen näyttää oranssissa pörrötukassaan ja tennareissaan vastaheränneeltä Peppi Pitkätossulta. Tosiasiassa hän on herännyt jo 6.30, kokannut munakasta, käynyt henkilökohtaisen ohjaajansa kanssa urheilemassa ja lakannut kyntensä kirkkaanpunaisiksi.

Isä johdatti tanssivän tytön musiikkiin

Virve kasvoi hyvin samanlaisissa oloissa kuin omat lapsensa – muusikkoperheessä, jossa äiti oli kotona neljän lapsen kanssa. Muusikkoisä antoi Virven, esikoisen, tanssia ja laulaa kitaran tahtiin aina, kun tytär vähänkään vartaloaan heilautti. Ja ääntä ja liikettä, sitä tytöstä lähti.

– Osasin kuulemma tanssia ennen kuin kävellä. Isä soitti ja minä hytkyttelin pinnasängyssä vaatien lisää musiikkia. Kolmevuotiaana päätin, että minusta tulee iskelmälaulaja, koska niillä oli mun mielestä niin hyvät hampaat. Tanssin peilin edessä ja esiinnyin kaikille, jotka kylään sattuivat, Virve Rosti nauraa.

– Ehkä olin enemmän isän tyttö, koska äidin syli oli aina varattu pienemmille.

Perhe huomasi Vickyn lahjakkuuden ja kannusti tätä tuomaan taitojaan esille. 15-vuotiaana hän voitti Popmuusikot ry:n järjestämän iskelmälaulukilpailun ja pääsi Dannyn kesäshown mukaan. 1974 Vicky julkaisi debyyttisinglensä Kun Chicago kuoli, sen kuuluisan B-puolen hitin. Kesät ja viikonloput kuluivat pian Suomea kiertäen.

Vickyn lapsuudenperhe asui Helsingin, Espoon ja Vantaan rajalla keskellä metsää, jossa perheen poikamaisin, Virve, tykkäsi hiihtää ja rakentaa majoja. Lempileikki oli nimeltään Anoppi, lasten oma versio klassikkoleikistä Kuka pelkää mustaa miestä.

– Oikeasti olen todella ujo. Nuorempana varsinkin, oikein sellainen kynsienpureskelija. En minä vieläkään itsestäni ääntä pidä, porukassa olen mieluummin se tarkkailija, laulaja kertoo.

 

Muistojen painolasti oli siivottava

Välillä Virvestä tuntuu, että hänestä tulisi hyvä matriarkka. Se, jonka syliin on pienemmyksillä kiire, jonka luo sakki kokoontuu iloineen ja suruineen; äiti, lapset ja kaikki pitkäikäiset tädit. Se, joka aistii muiden tunteet.

– Kun lapset muuttivat pois kotoa, minulla oli kauhea tyhjän pesän syndrooma, hän kuvailee.

Sitä ja montaa muuta syndromaa on helpottanut se, että perheellä on tiiviit välit.

– Meillä ei koskaan ole osoitettu sormella erilaisuutta, ehkä se on hyvän yhteishenkemme salaisuus.

Virve Rosti asuu samassa lähiössä, jossa hän on asunut kohta 30 vuotta. Tosin ensimmäistä kertaa omassa asunnossaan.

– Se on juuri sellainen kuin haluan! Nyt se 17-vuotiaana ostamani baaritiskikin on löytänyt paikkansa keit­tiössä, tähti heläyttää ja lisää:

– Tein elämässäni täydellisen inventaarion.

Inventaariolla Virve viittaa kaikenlaiseen muistojen, tavaroiden ja elämäntapojen läpikäyntiin, jotka oli tehtävä avioeron, viisikymppisten ja lasten aikuistumisen jälkeen. Lastensa isästä, lakimies Jussi Tukiasta, Virve erosi vuosia sitten, nelisen vuotta sitten päättyi liitto ex-puoliso Juha Arikosken kanssa.

Inventaario on ollut mahdollinen siksikin, että Virven neljä lastenlasta – peräkkäin syntyneet 3–6-vuotiaat – ovat mummin hoidossa vielä harvakseltaan illat ja yöt vievien keikkamatkojen vuoksi.

– Mutta ai että tämä suursiivous on ollut mahtavaa! Kävin läpi kaikenmaailman vanhat häälahjat ja lastenvaatteet – että pois vaan! Teki hyvää siivota pois muistojen painolasti.

Virve Rosti näyttää varmalta ja vapautuneelta, jotenkin uudelleensyntyneeltä, vaikka sanookin olevansa ujo kotihiiri. Määrätietoisuutta ujous tuskin estää, sillä laulaja tuntuu luottaneen jo nuoresta asti siihen, että elämä kantaa, että jotakin uutta ja mukavaa on jokaisessa huomisessa.

Mutta yhtä lailla hän uskaltaa myös pelätä.

Pahimmat pelot ovat arkipäivää

Vantaan Martinlaakso on harmaa ja lumeton, vaikka on tammikuu. Ravintolan ikkunan edestä kolistelee lähijuna, jonka liike tuntuu pöydässä asti, heläyttää ikkunaa ja saa korvat lukkoon. Virve hellittää otetta, ravistelee olkapäitään. Pelottaa, tietysti. Sellaistakin naista, joka sanoo yleensä hetkessä joo, eikä juuri koskaan ei. Joka hyppää edeltä ensimmäisenä.

– Mun veli teki itsemurhan ihan yllättäen silloin, kun mun omat lapset oli vielä pieniä, ja se jätti sellaisen pysyvän pelon, jota ei oikein saa pois päältä. Mulla on alitajuinen pelko siitä, että läheisille sattuu jotakin ikävää, joku onnettomuus tai jotakin, mitä en voi mitenkään estää tai ennakoida. Ei veljen kuolemaakaan kukaan osannut odottaa.

"Mun veli teki itsemurhan ihan yllättäen silloin, kun mun omat lapset oli vielä pieniä, ja se jätti sellaisen pysyvän pelon."

Viimeksi laulaja itki pari päivää sitten puhelimessa kuunnellessaan ystävän huonoja uutisia terveydestä.

– Sellainen pysäyttää aina. Nyt on viime hetket kiinnittää elämäntapoihin huomiota. Ei ole mitenkään selvää, että tässä vielä ollaan, läpeensä reippaana vielä kymmenen vuoden kuluttua, hän toteaa.

– Viimeiset viisi vuotta on mennyt niin nopeasti, että varmaan seuraavatkin ja sitä seuraavat menevät yhtä nopeasti.

Ujo tyttö opetti pojalle flirttiä

Mikä niissä on, täytyy kysyä, nuoremmissa miehissä, epäsovinnaisissa suhteissa? Katri Helenan ja Marionin kumppanit ovat reilusti nuorempia, ja Paula Koivuniemeä ihailevat nuoret miehet. Virve Rostia ei hymyilytä. Sen sijaan hän hymähtää, ikään kuin hieman kyllästyneenä selittämään: Kyllä, tämä on tasapainoista rakkautta.

Ei, hän ei ole uuden, 17 vuotta itseään nuoremman miehen äitihahmo. Ja ei, hän ei etsi menetettyä nuoruuttaan.

– Lapset ja ystävät, jotka näkevät meidät yhdessä, sanovat aika pian, että te olette ihan toisillenne tehdyt. Ei siinä kukaan ala ihmettelemään ikäeroamme. Eikä se rehellisesti meidän välillämme vaikuta – meillä on hauskaa yhdessä, olemme samalla aaltopituudella iästä huolimatta.

Kävi näin: Virven uuden yhtyeen, Toyboysin, pojille piti opettaa, kuinka yleisöä vikitellään.

– Käännyin poikia kohti harjoituksissa ja sanoin, että hei, ottakaa katsekontaktia siihen eturiviin näin, flirttailkaa, tällä tavalla, Virve elehtii ja siristää tähtisilmiään, iskee oikeaa.

No, Ari jäi sitten tuijottamaan minua. Ja minä häkeltyneenä siinä tuijottelin takaisin, laulaja naurahtaa.

"Kun äiti tulee luokseni, hän käy läpi nurkat ja kaapit ja kommentoi järjestystä."

Aikuisille lapsilleen Virve ei koe olevansa tilivelvollinen, jos kenellekään. Se on sitä vuosien mittaan kasvanutta itsetuntemusta. Tässä on hyvä näin, tämän minä valitsen. Itselleni.

– Toki mä välillä mietin eroamme Jussin kanssa, että jättikö ero lapsiin joitakin jälkiä, turvattomuutta? Mutta sitten ne taas palauttavat minut maan päälle, että äiti hei – se on tehnyt meistä just tällaisia, vahvoja.

Yksi Virven tyttäristä, Ella Tukia, on innostunut seuraamaan äitinsä jalanjälkiä, ja myös muut lapset ovat Virven mukaan rohkeita omilla aloillaan.

– Menin naimisiin nuorena ja tein lapset nuorina. Olin heidän kanssaan paljon ja viihdyin kotiäitinä. He ovat saaneet kaiken rakkauteni ja uskon, että se on vahvistanut heitä.

Samoin toimi myös Virven äiti. Ja häntä ennen äidinäiti. Tietämättään he kaikki tuntuvat kulkeneen elämään samoilla otteilla, samankaltaisin ratkaisuin, kukin omalla aikakaudellaan. Johdatusta?

Virve kaataa vettä lasiinsa ja huomaa, että isäntyttö on sittenkin paljosta velkaa äidilleen. Tästä kaikesta täysjärkisyydestä, hän naurahtaa ironisesti.

– Edelleen kun äiti tulee luokseni, hän käy läpi nurkat ja kaapit ja kommentoi järjestystä, siivoamistani ja ohjaa ruuanlaitossa. Ihan hyvä, ettei­vät kaikki asiat muutu.

Haastattelu on julkaistu aiemmin ET-lehdessä 5/14.

Virve Hannele Rosti x 6

  1. Syntynyt Helsingissä 1958, asuu Vantaalla.
  2. Pop-, rock- ja iskelmälaulaja sekä sanoittaja.
  3. Läpimurto hiteillä Kun Chicago kuoli ja Tuolta saapuu Charlie Brown.
  4. Viimeisimpänä mukana MTV3:n musiikkishow´ssa Tähdet, tähdet ja Nelosen Vain elämää -hittisarjassa.
  5. Kolme lasta ja neljä lastenlasta, viides syntymässä.
  6. Harrastaa zumbaa, thaimaalaisia ruokia ja dekkareiden lukemista.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 3/2014.

Kesämökki ja käsin tiskaaminen nostavat ET:n kolumnistin mieleen tukun muistoja. Myös sen, kun anoppi hankki maalle trendikkäitä paperilautasia.

Radiossa naisääni laulaa Mä oksalla ylimmällä, ja mieleni mikrosolut nostavat esiin Hanna-tätini tiskaamassa ja laulamassa heleästi korkealla äänellä astioiden kilinät ja kolinat taustamusiikkinaan. Hän rakasti tiskausta ja nappasi lautaset nenän edestä tiskatakseen ne hetihetiheti. Ja minä ihmettelin, miten joku voi rakastaa tiskaamista. Mutta oli hän muutenkin outo lintu niinä aikoina. Luki Jallua, hörppi Sorbusta, hankki käkkärän permanentin, vaikka se isoäitini Emma-Lusinan mielestä oli syntiä.

Äitini ei tykännyt tiskeistä, mutta hänkin lauleskeli huvikseen tiskien äärellä Liebe was es nie, nur liebelai ja muita sota-ajan iskelmiä. Kutsun niitä yhä äidin tiskauslauluiksi.

Nuoruudessani tiskit kuuluivat mökkikesien uimaleikkeihin. Kannoin isossa alumiinivadissa lautaset ja kupit rantaveteen ja kutsuin pikkukalat näykkimään patojen jämät puhtaiksi. Astioiden kuuluikin olla maalla niljakkaita ja rasvaisia.

Samassa kuhmuisessa vadissa pesin varpaillani uudet perunat ja huuhdoin meressä kivijalassa säilytetyt homeiset makkarat. Hyvää oli – eikä kukaan kuollut.

Monella mökillä kaupunkilainen joutuu yhä pesemään astiansa manuaalisesti. Hoidetuin käsin kohtaamme likaiset lautaset, haisevat kupit ja mustikkamukit, iljettävät kauraryynikokkareet kattilassa ja ihraklöntit paistinpannussa. Kestomuistissa säilyy vettä säästävä järjestys: ensin lasit, kupit ja lautaset, viimeiseksi ne patoihin tarttuneet inhotukset.

Omassa kesätorpassamme vesi meni, mutta ei aina tullut. Kuuma vesi keitettiin kattilassa. Ostin kiljuvankeltaiset kumihanskat ja vihasin jokaista tiskiminuuttia.

Päätin panna mutkat suoriksi nähtyäni britti-tv-sarjasta, ettei astioita huuhdeltu laisinkaan, vaan nostettiin kuivumaan vaahtoa valuen. Minä perässä. Aamulla mies täytti vesilasin – se oli huikean kirkas kuin kristalli – ja nuuhki kummissaan. Miksi vesi haisee ihan Fairylta? Tytär ehätti kantelemaan, että äiti ei huuhdo astioita.

Paperilautasten ilmestyessä markkinoille anoppini hankki maalle trendikkäitä paperilautasia. Mutta ne olivat aivan liian koreita ja kalliita poisheitettäväksi tai saunanpesässä poltettavaksi. Niinpä me tiskasimme. Taisimme kuivata ne pyykkinarulla. Eikä kukaan laulanut.

Poliisi-TV:stä tuttu Raija Pelli oli mukana tekemässä kirjaa uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista. Hän on huolissaan siitä, että monia houkutellaan uskonyhteisöihin huijaamalla. 

– Nykypäivä on tehnyt uskonyhteisöjen konsteista järeämpiä. Esimerkiksi kuusi vuotta sitten uskonyhteisö kokoontui patologian laitoksella ja yritti herättää ruumiinavauksen läpikäynyttä ruumista kuolleista, Raija Pelli kertoo.

Pellin ja Terho Miettisen keväällä julkaistu teos Harhaanjohtajat (Docendo) kertoo uskonyhteisöissä tapahtuneista rikoksista.

– Teimme töitä ripirinnan, koneet vierekkäin. Prosessi oli raskas. Materiaalia oli erilaisista uskonyhteisöistä varmaankin tuhat sivua. Karsimme tekstiä vuoden verran ja päivitimme teokseen myös tämän päivän uskonnollisia huijareita. Taloudellista menestystä ja valtaa tavoitellaan uskonyhteisöissä surullisen paljon edelleen, Pelli kertoo.

– Aihe oli minulle tuttu Poliisi tv:n ajoilta. Esimerkiksi Jehovan todistajien hylkäämät lähtijät ja heidän kokemansa hengellinen väkivalta olivat säännöllisesti esillä.

Raija Pelli kertoo seuraavansa vapaan seurakunnan saarnaaja Pirkko Jalovaaran oikeuskäsittelyä.

– Olen istunut Jalovaaran oikeudenkäynnit alusta loppuun, tapaus kiinnostaa minua kovasti.

"Kusetus ei sovi arvoihini"

Pelli kertoo itse olevansa luterilainen tapakristitty.

– Käyn vain jouluisin kirkossa, enkä ajattele olevani erityisen hurskas ihminen. Rakkauden kaksoiskäsky, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on minulle tärkeä. Olen mukana kirkon vanhustyössä, pidän lukupiiriä Kauniaisten seurakunnassa. Arjen tasolla toteutan siis jonkinlaista teologista pohdintaa.

Pelli toteaa, että hänen omaan arvomaailmaansa eivät sovi kuppaus tai kusetus. Siksi uskonnollisten harhaanjohtajien tutkiminen tuntui tärkeältä.

– Lähes aina jäseniään hyväksikäyttävät uskonyhteisöt lupaavat enemmän kuin antavat, luvataan esimerkiksi ihmeparantumisia, joita ei tosiasiassa ole olemassakaan. Usein huijauksien kohteena ovat hädänalaiset ihmiset. Esimerkiksi iäkkäät ihmiset saatetaan houkutella kilpailemaan paremmista taivaspaikoista.

Lasten asema huolettaa

Pelli kantaa huolta erityisesti lapsista ja nuorista, jotka eivät voi valita omaa yhteisöään. Esimerkiksi uudelle paikkakunnalle muuttanut epävarma teini-ikäinen on Pellin mukaan täydellinen kohde uskonyhteisön rakkauspommitukselle.

– Heidät vain vedetään vaativan uskonyhteisön arvomaailmaan kuin mankelin läpi.

Pellin mukaan myös lapsiasianvaltuutettu on ilmaissut huolensa uskonyhteisöissä kasvavista alaikäisistä.

– On vaikea kuvitella kasvamista maailmaan, jossa ihmiset kesken jumalanpalveluksen kaatuilevat, huutavat ja alkavat puhua siansaksaa. Kun aikuiset lähtevät viihteelle, he jättävät lapsensa turvalliseen hoitoon. Näin olisi tehtävä myös tällaisissa yhteisöissä.

Raija Pelli korostaa, ettei kirja tuomitse kaikkia uskonyhteisöjä.Vain ne, joissa ihmisten hyväksikäyttöä ilmenee taloudellisessa tai muissa muodoissa.

– Hengellisyys on voimavara, joka tukee ihmisiä monissa tilanteissa. Tärkeintä on, ettei kukaan käytä hengellisyyden varjolla sinua hyväkseen.

Raija Pelli muistetaan erityisesti Poliisi TV:n tekijänä ja juontajana. Lue lisää Pellin kuulumisista ET:n numerosta 15/2017.

 

 

 

vieras

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Ännä kirjoitti: Mihin voin paeta kun poliittiset tahot ottavat enemmän kuin antavat? Toisin sanoen, Miten voin sanoutua irti nykysuomen järjettömyydestä? Kaikille niille jotka vastaavat : muuta pois vastaan että mielelläni jahka maksatte minulle käyvän hinnan omistamistani kiinteistä suomessa sijaitsevista asseteista, eli saan rahani pois tästä läävästä. On se poliittisten päättäjien touhu yli kansan tahdon kamalaa jos suomalaisille on "rajat auki ulos maastaan" ilmiö alkanut toimimaan. Ei...
Lue kommentti
-valone-Käyttäjä698
Seuraa 
Liittynyt11.3.2016

Poliisi TV:n Raija Pelli: "Pakene, jos uskonyhteisö ottaa enemmän kuin antaa"

Vierailija kirjoitti: Lue koko artikkeli läpi ajatellen mitä siinä sanotaan. Myös artikkelissa mainittu kirja on lukemisen arvoinen. Jos et vieläkään vakuutu mistä tässä on kysymys, tutustu Uskontojen uhrien verkkosivuihin. Siellä todelliset henkilöt kertovat karuja tarinoita uskosta, josta ei tullut turvallinen ja hyvä olo. Pelli ei syytä kaikkia uskonsuuntia. Ne uskovaiset, jotka uhkailevat, kiristävät, tuomitsevat, petkuttavat rahaa ja vaativat vanhempia kieltämään omat lapsensa kannattaakin...
Lue kommentti

Näyttelijä Kristiina Halkola kaipaa eläkepäivinäänkin näyttämölle.

Kristiina Halkola nousi suomalaisten tuntemaksi tähdeksi jo ensimmäisellä elokuvaroolillaan. Vuonna 1966 ilmestynyt Käpy selän alla oli aikansa kohuteos, ja sitä seurasi joukko paljon huomiota saaneita rooleja elokuvissa, teatterissa ja televisiossa. Mustaa valkoisella, Lapualaismorsian, Rauta-aika ja Hukkaputki vahvistivat Halkolan asemaa koko kansan tuntemana julkkiksena. 

Viime vuosina Halkolaa on nähty valkokankaalla ja näyttämöllä vähemmän.

Näin Halkola kertoo työstään näyttelijänä:

"Jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ajattelin, että voin kuitenkin tehdä keikkoja ihan yhtä hyvin eläkkeellä ollessani. Aina silloin tällöin olen onnistunut joitain näyttelijäntöitä saamaankin. Itsestäni ainakin tuntuu, että kerran vuodessa käyn tekemässä jonkin pienen roolin.

Tänä vuonna olen tehnyt tyttäreni toivomuksesta lauluiltoja yhdessä Jiri Kurosen kanssa. Niitä on ollut tähän mennessä kaksi, mutta suurella menestyksellä.

Rankka monologi

Ihan mielelläni näyttelisin edelleen, mutta näytelmissä on enemmän rooleja iäkkäille miesnäyttelijöille. Olen kuitenkin esittänyt menestyksellä dementoitunutta mummoa, Kansallisteatterissakin kahdesti.

Ensin esitin 13 uponnutta vuotta -näytelmässä muistisairasta mummoa vuonna 2012. Vuotta myöhemmin teatterinjohtaja Mika Myllyaho soittaa ja kysyy, että voisinko tulla mukaan Lauantai-näyttelmään, siihen tarvittaisiin dementoitunut mummo. Vastasin, että minulle saa soittaa joka kerta, kun teillä on näytelmässä se muistisairas mummo. Täältä tullaan!

Kyllä mä tästä ammatista tykkään.

Keväällä 2016 teatteri Jurkassa esitetty monologi Maagisen ajattelun aika oli itselleni näyttö, että vielä osaan, pystyn, kestän ja jaksan.

Puolentoista tunnin näytelmässä roolihahmo käy läpi miehensä kuolemaa, ja lopussa ainoa tytärkin kuolee. Aihe oli aika rankka, mutta näytelmää oli ihana tehdä. Kyllä mä tästä ammatista tykkään."

Kaisa Virmajoki, 60, luotsasi viiden hengen erityisluokkaa ennen eläkepäiviään. Koulumaailmassa on paljon muuttunut 36 vuodessa. Tämä artikkeli on ET-lehdestä vuodelta 2014. 

Ekaluokkalaiset Enni, Isabel, Liem, Joonas ja Aulon kipittävät energisinä luokkaan ja alkavat toimia seinällä olevien kuvien mukaan. Kuten joka aamu. Kuvissa näkyy auringonnousu, tuoli, reppu ja kirja. Sanallistettuna ne tarkoittavat, että huomenta, nosta tuoli pulpetilta alas, laita reppu naulaan ja ota kirjat pulpetille.

– Hyvää huomenta, sanoo opettaja Kaisa Virmajoki ja pyytää tämän päivän kalenterimestarin eli Ennin luokan eteen. Se on haluttu tehtävä, jonka jokainen saa kerran viikossa. Enni kysyy tutut kysymykset ja valitsee vastaajat.

Mikä päivä tänään on? Monesko päivä tänään on? Mikä kuukausi nyt on? Mikä vuodenaika nyt on? Mikä vuosi nyt on? Millainen sää nyt on?

Kysymykset eivät ole lapsille helppoja, sillä ajankäsitteet ovat dysfaatikoille vaikeita. Porvoon Keskuskoulun 1D-luokan kaikilla viidellä oppilaalla on dysfasia eli neurobiologinen kielen kehityksen häiriö. Puheen ymmärtämisessä, tuottamisessa tai molemmissa on vaihtelevia ongelmia.

– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.
– Opettajalla pitää olla huumoria, organisointikykyä ja vahva itsetunto. Itseään ei pidä ottaa kovin vakavasti, Kaisa pohtii.

Moni vilkuilee ennen vastaamista apua seinältä, jossa on ymmärtämistä tukevia kuvia isossa kalenterissa.

Esimerkiksi viikonpäivät ovat erivärisiä ja niissä on kuva, joka helpottaa muistamaan päivän nimen. Torstaissa on toukka, keskiviikossa kettu.

– Ajankäsitteet, kuten eilen ja huomenna, ovat vaikeita, ja vuodenaikaan tarvitaan usein tukiviittomia tai sormiaakkosia, Kaisa selittää.

Syrjäytetty liitutaulu

Aamutoimien jälkeen Kaisa lukee ääneen Risto Räppääjää. Minulla on nyt aikaa katsella luokkaa 1960–luvun koululaisen silmin.

Aapiskuvat seinällä näyttävät tutuilta, mutta ennen C-kirjaimessa luki Celsius, nyt siinä lukee cd-levy. Luokassa on kaksi oppilastietokonetta, opettajan kone, televisio, dvd-laite, piano ja lukunurkka, jossa on sohva. On viihtyisää ja valoisaa.

Liitutaulukin on edelleen, mutta sitä käytetään harvoin. Se on korvattu dokumenttikameralla ja opettajan pöydän takana olevalla valkokankaalla.

– Dokumenttikamera on tavallaan kuin piirtoheitin, mutta kameran ja videotykin avulla voin heijastaa valkokankaalle kirjan sivuja, valokuvia tai esineitä. Kun kirjoitan tehtäviä työpöydälläni, kaikki heijastuu kankaalle. Ennen vanhaan kirjoitin taululle ja olin selin oppilaisiin.

Tekniikka on lisääntynyt vähitellen. Keskuskouluun tuli kuusi vuotta sitten opettajille tietokoneet luokkiin ja myös oppilaskoneita luokkiin. Karttakeppi sentään on vielä käytössä.

– Heijastan aapisen tekstin seinälle ja näytän oppilaille kepillä riviä, jota luemme. Joidenkin lasten on helpompi seurata valkokankaalta kuin omasta aapisesta.

Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.
Kaisa neuvoo Isabelille täysien kymppien vähentämistä ja lisäämistä. Keltainen sataruudukko auttaa hahmottamaan kymmenjärjestelmää.

Hurraa, matikkabingoa

Tunnelma luokassa kiihtyy, sillä pian pelataan matikkabingoa. Jokainen saa laminoidun paperin, jossa on yhdeksän ruutua.

– Luettelen yhdeksän numeroa, kirjoittakaa ne ihan mihin ruutuihin haluatte, Kaisa ohjeistaa.

Koska on kevätlukukausi, on jo edetty numeroihin 10–20. Kaisa luettelee numerot 9, 17, 11, 13, 15, 10, 6, 20 ja 7. Sitten aletaan hommiin, bingossa on kyse päässälaskusta.

– Paljonko on 12+5?

Oppilaat etsivät ruudukostaan numeron 17 ja ympyröivät sen. Joku laskee heti, toinen käyttää apuna sormia tai pulpetilla olevaa lukusuoraa.

– Paljonko on 6 + 7? Kaisa jatkaa.

Lapset etsivät ruudukostaan numeron 12. Seuraavan laskun jälkeen Joonas huutaa: bingo! Hänellä on kolmen rivi oikeita vastauksia valmiina.

Lapset rakastavat matikkabingoa. Tehtävän jälkeen Enni korjaa ruudukot pois, ja luokka jatkaa äidinkielen oppimista. Aamu on parasta opiskeluaikaa eikä välitunteja pidetä, koska ruokailu on jo 10.20.

Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.
Matikkaa voi opetella pelaten. Arpakuutioiden avulla lasketaan yhteen.

Väärinymmärryksiä

Lounaan jälkeen oppilaat ulkoilevat puoli tuntia ja Kaisa ehtii vartiksi opettajanhuoneeseen. Välitunnin jälkeen häntä odottaa kaksi kyynelehtivää tyttöä. Enni ja Isabel itkevät molemmat, koska he ovat sitä mieltä, että toinen on pakoillut toista. Kaisa istuu alas selvittämään asiaa heidän kanssaan.

– Aina ei pakko leikkiä toisen kanssa, mutta karkuun ei saa juosta. Voi sanoa ystävällisesti, että leikitään joskus muulloin taas, Kaisa opastaa. 

Kaisa kehuu laumaansa helpoksi ryhmäksi, vaikka erityislapsilla on usein kaveriongelmia. Ystävyyssuhteita on vaikea solmia, jos ymmärtää ja tulkitsee toista väärin.

– Pienluokan oppilaiden oppimisvaikeudet ovat suuria, siksi heitä on vain 5–10. Tavisykkösellä he eivät pärjäisi, vaan he saattaisivat vetäytyä tai tulla levottomiksi. Pienessä ryhmässä onnistumisen elämyksiä saa helpommin, sillä ohjaaminen on yksilöllistä ja aikuisen apu on aina lähellä. Luokassa on usein myös koulunkäyntiavustaja.

"Isot ryhmät ovat stressaavia. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin."

Koulussa on 500 oppilasta ja henkilökuntaa 60. Käsityötunnilla oppilaat kokoontuvat isoon ryhmään toisen luokan kanssa, ja he ovat siellä ihan erilaisia kuin omassa porukassa. Ennen nämä lapset olisi pantu apukouluun, täällä heillä on useimmiten normaali oppimäärä. 

Kaisalle isot ryhmät ovat tuttuja: hän on opettanut aikoinaan myös 30 oppilaan ryhmää.

– Riittämättömyyden tunne on siinä stressaavinta. Päivän loputtua ei ole ehtinyt edes katsoa joka oppilasta silmiin.

Kun eskarit tulevat keväällä tutustumaan kouluun, Kaisa uskoo aina, että tästä ei tule mitään. He ovat vielä niin pieniä ja avuttomia.

– Ekaluokan lopussa on palkitsevaa todeta heidän oppineen paljon. Lapsi riemastuu valtavasti huomatessaan osaavansa lukea. Kaikki eivät opi lukemaan ekaluokalla, ja heille annetaan yksi lisävuosi aikaa oppia. Ennen puhuttiin luokalle jättämisestä, nyt kerrataan ensimmäinen tai toinen luokka.

Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.
Kuvistunnilla koivikko tehdään repimällä ja liimaamalla.

36 vuotta opettanut Kaisakohtaa usein vanhoja oppilaita, ja ne ”vaikeat” jäävät parhaiten mieleen.

– Entinen raikulipoika tuli ravintolassa viereeni kaljatuoppinsa kanssa. Se oli iloinen tapaaminen. Toinen ihmetteli linja-autoasemalla, että kuinka jaksoit mun kanssa. Pari vuotta sitten luokalleni tuli entisen oppilaan lapsi.

Ei- ja älä-sanat pannassa

Miten Kaisa sitten päätyi alalle? Täytyy hetkeksi palata ylioppilaskevääseen. Silloin Kaisa meni äitinsä sijaiseksi ja huomasi opettamisen kivaksi työksi. Ura alkoi Kajaanin Ristijärvellä kyläkoulun 3–6-yhdysluokan opettajana.

Elämänkokemuksen myötä opettajan työ on tullut vain mukavammaksi. Opetusmenetelmät ovat muuttuneet opettajajohtoisista oppilasta aktivoivaan suuntaan.

– Olen opettanut yli kymmenen vuotta erityisopettajana ykkös- ja kakkosluokkaa. Ennen sitä olin muutamia vuosia laaja-alaisena erityisopettajana ilman omaa ryhmää. Hakeuduin erityisopettajakoulutukseen sen jälkeen, kun minulla oli kuuden 7–14-vuotiaan vietnamilaisporukka. Kukaan ei puhunut suomea ja vain yksi osasi lukea.

"En kiellä juoksemista, vaan kehotan kävelemään."

Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.
Kaisa kättelee joka päivä oppilaat, kun he lähtevät koulusta. Joskus halataankin.

Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut läheisemmäksi. Niin ikään opettajan ja vanhempien yhteistyö on lisääntynyt valtavasti. Mutta perusasia eli lapsen kohtaaminen on pysynyt samana.

Tärkeintä on säilyttää lapsen luontainen uteliaisuus ja itseluottamus, Kaisa sanoo. 

– Uskon palkintoihin, en rangaistuksiin. Annan Hymynaama-merkin koko luokalle, jos koko päivänä ei ole ollut riitaa eikä etuilua jonossa. Kun on kasassa on kymmenen hymynaamaa, käymme vaikkapa leikkimässä puistossa. Vältän ei ja älä-sanoja. En kiellä juoksemasta, vaan kehotan kävelemään.

Ämmin upeaa elämää

Työpäivän jälkeen Kaisa lukee pitkään Hesaria ja ottaa sohvalla puolen tunnin unoset. Sitten hän menee pihahommiin tai sauvakävelylle.

– Nuorempana oli vaikeaa unohtaa työ. Omien lasten ollessa pieniä en olisi jaksanut kuunnella heitä, kun olin juuri päässyt hälisevästä luokasta. Nykyään jätän konkreettisesti koululle kaikki paperini, korjaan siellä kokeet ja tarkistan työkirjat. 

Kaisan suurin ilo on olla ämmi 3,5-vuotiaalle pojanpojalleen Sampsalle.

– On ihanaa olla ämmi ja ottaa kaikki ilo irti lapsen seurasta. Yritän pitää kerran viikossa ämmipäivän, ajan hakemaan pojan päiväkodista ja vietän hänen kanssaan iltapäivän ja illan. Eläkkeellä ehdin koluta hänen kanssaan lastentapahtumat. Niitä jo odotan! 

Kaisan mies Jyrki jää osa-aikaeläkkeelle eli pariskunnalla on aina yhteistä vapaata perjantaista maanantaihin. Tarkoitus on koluta lähikansallispuistot, retkeillä, meloa, hiihtää ja matkustella.

– Saa nähdä miten oma mieli muuttuu eläkeläiseksi. Entä jos huomaan, ettei minua tarvitakaan? Onneksi äitinä ja ämminä olo ei lopu koskaan. Väistämättä tulee mieleen myös ikäkriisi ja kuolemat. Saattohoidin äitiäni kaksi vuotta sitten. Yritän pitää itseni kunnossa pakottautumalla kuntosalille kaksi kertaa viikossa. Pian voin mennä sinne aamupäivisin.

Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.
Työpäivän jälkeen Kaisa ehtii lukemaan päivän lehdet.

Tämän jutun julkaisuhetkellä Kaisa nauttii jo eläkepäivistään. Olisi hän jaksanut olla pidempäänkin opettajana, sillä työ on mukavaa – myös fyysisesti. Ei ole pakko istua koko aikaa ja pääsee ulos.

Monet kollegat jatkavat yli eläkeiän sijaisuuksilla. Kerrasta poikki sopii Kaisalle.

– Harjoittelin eläkkeellä oloa vuorotteluvapaalla Espanjassa seitsemän kuukautta. Minulla on veljeni kanssa äidiltä peritty asunto Fuengirolassa. Jyrki teki sieltä käsin etätöitä, ja minä päätin aamulla ilmaa katsoessani, pidänkö yöpaitapäivän vai en. Juuri sitä aion toteuttaa eläkkeelläkin, elää ilman tiukkoja suunnitelmia, Kaisa hymyilee.

Lue, millaista on Kaisan elämä eläkkeellä: Näin opettaja sopeutuu eläkkeelle

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

  • Syntynyt Rovaniemellä, asunut Porvoossa yli 40 vuotta
  • Ammatti Työskennellyt 36 vuotta opettajana. Valmistui luokanopettajaksi 1977. Opiskeli 1991–92 erityisopettajaksi.
  • Perhe Aviopuoliso Jyrki. Edellisestä liitosta kaksi aikuista poikaa, lapsenlapsi Sampsa. Jyrkillä on myös lapsia ja lapsenlapsia.
  • Harrastaa Käsitöitä, kokkailua, lukemista, kuorolaulua. Miehen kanssa kulttuuria ja liikuntaa.