Jaakko Valvanne ulkoilee usein tyttärenpoikiensa Aarnen ja Einarin kanssa.

Eläköön isovanhemmuus! Se on elämässä parasta, sanoo Vuoden isovanhemmaksi 2016 valittu Jaakko Valvanne. 

Vuoden isovanhempi 2016 on geriatrian professori Jaakko Valvanne, 66. Omasta mielestään Valvanne sai tunnustuksen yhdessä vaimonsa Hannelen, 66, kanssa.

Mitä isovanhemmuus sinulle merkitsee?

"Isovanhemmuus on iso asia, mielettömän ihana lahja, jonka olen saanut vaarina jakaa mummun eli vaimoni Hannelen kanssa jo 11 vuoden ajan. Hienointa, mikä minua on kohdannut."

Millaiset isovanhemmat itselläsi oli?

"Äitini isä Aarne oli Oriveden kansanopiston johtaja, minun näkökulmastani äärimmäisen jäyhä tyyppi. Hän ei ollut tekemisissä minun kanssani, pelkäsin häntä. Iso paska, niin olen aikuisena ajatellut. Minua vanhemmat serkut tosin sanoivat, että hän oli ihan mukava. Ehkä hän ei vain pitänyt pikkulapsista. Olin 8-vuotias, kun hän kuoli.

Äidinäiti eli mumma oli minulle hyvin tärkeä hahmo. Hänen kanssaan vietin lapsuuden kesät. Hänkään ei ollut tunteikas ihminen, mutta teimme paljon asioita yhdessä. Kylvimme porkkanoita ja kurkkua, ja hän tuli kouluumme ohjaamaan näytelmän. Mumman takia jopa valitsin erikoistumisalakseni geriatrian.

Isän äitiin ei ollut yhtä läheistä suhdetta kuin mummaan, mutta muistan hänen leikkimielisyytensä. Leikimme yhdessä tikkuleikkiä, jossa käsi avataan ja nyrkistä pöydälle putoaa eriväristä tikkuja. Niitä nostellaan muita tikkuja liikuttamatta ja kerätään pisteitä. Se oli hieno peli, jonka nimi on jo unohtunut."

"Teini-ikää lähestyvä saattaa jo vastata ykskantaan,
mutta jää sulaa, kun vietämme aikaa yhdessä."

Pidätkö itse pikkulapsista vai isoista lapsista?

"Vietin omien lasteni kanssa enemmän aikaa, kuin muut ikäiseni isät. Teimme yhdessä kaikkea. Lapsenlapsiani, 11-vuotiasta Aarnea ja 9-vuotiasta Einaria, olen rakastanut täydesti siitä alkaen, kun he syntyivät. Me olemme myös eläneet yhdessä pitkiä aikoja kesäisin, lomilla ja matkoilla.

Teini-ikää lähestyvä poika saattaa jo vastata ykskantaan ja olla vakavan oloinen, mutta jää sulaa, kun vietämme aikaa yhdessä.

Lapset asuvat Espoossa ja ovat usein kotonamme Keski-Suomessa. Vaimoni viettää siellä jo kaiken ajan, minä menen sinne viikonlopuiksi, koska jatkan vielä työtäni Tampereen yliopistossa."

Mitä teette yhdessä?

"Pelaamme jalkapalloa. Vaimoni peruskoulun luokanopettajana tunnisti Aarnen lahjakkuuden jalkapallossa jo varhain. Kun pihalamput alkoivat särkyä, rakensimme kotiimme jalkapallokentän ja maalit. Olemme harjoitelleet lajia poikien kanssa tuntitolkulla.

"Ihan kiva jee, lapsenlapseni varmaan sanoisivat minusta".

Hienoimpia hetkiä lajin parissa on ollut, kun pääsemme seuraamaan poikien pelejä. Kerran kun Aarne laukaisi pallon uskomattoman tarkasti maalin oikeaan yläkulmaan, tunsimme Hannelen kanssa että kaikella on ollut merkitystä.

Viime kesänä pyysin Einaria pelaamaan shakkia kanssani. Sä häviät kuitenkin, hän sanoi. Edelliskesänä olin vielä voittanut hänet mutta nyt Einari matitti minut aivan täysin. Peli oli heti selvä."

Mitä uskot lastenlastesi sanovan sinusta?

"Ihan kiva jee, he varmaan sanoisivat.

Pojat palauttavat minut mukavasti maanpinnalle. Muutama vuosi sitten sain heiltä syntymäpäiväkortin ja ajattelin, että ai kun ihanaa saada kortti. Aarne oli kirjoittanut A4-paperille runon:

Paljon onnea vaan
Kakku lentää naamaan
Sä apinalta näytät
Ja sata vuotta täytät

"Toivon, että lapsia kuullaan.
Että jokainen voisi kokea, että hänestä välitetään."

Miten juhlit valintaa Vuoden isovanhemmaksi?

"Koen, että palkinto ei ole vain minulle, vaan myös vaimolleni. Isovanhemmuus on meille yhteinen asia ja mitä minä olisin ilman vaimoani. En mitään. On Luojan lykky, ettemme ole eronneet vaan saamme jakaa tämänkin kokemuksen isovanhemmuudesta yhdessä.

Juhlimme tunnustusta menemällä Stockmannin Hulluille Päiville ja illalla Espoossa tyttären perheen luona. Lopuksi menemme Vesterinen Yhtyeineen -bändin keikalle. Tyttäreni mies soittaa bändissä."

Mitä haluat jättää perinnöksi lapsenlapsille?

"Läsnäolon, elämän jakamisen ja yhdessä kokemisen. Ilot ja murheet on hyvä jakaa. Samalla tavalla kun toivon, että senioria kuullaan siinä, miten hän haluaa elää, toivon että myös lapsia kuullaan. Toivon, että jokainen voisi kokea, että hänestä välitetään. Rakkaus on tärkein perintö."

Näin Jaakko Valvanne puhuu vanhuudesta: "Vanhaksi elänyt on selviytyjä"

Hyvää isovanhempien päivää!

Vuoden isovanhemman valitsee Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry. Tunnustuksen on saanut muun muassa rap-mummo Eila Nevanranta ja arkkiatri Risto Pelkonen. Jaakko Valvanne palkittiin puheistaan yksilöllisen, oman näköisen vanhuuden puolesta.

Isovanhempien päivää vietetään tänä vuonna 15.10. Merkkipäivää on vietetty vuodesta 1985. Päivän tavoitteena on kiinnittää huomiota isovanhempien merkitykseen lapsille ja isovanhempien arvostukseen yhteiskunnassa.

Aulikki Oksanen on kirjoittanut niin kuin on elänyt. Hän on halunnut puolustaa sorrettuja, tasa-arvoa ja rakastaa. Se ei ole ollut aina helppoa, mutta hän on itse valinnut sen tien.

Runoilijan kädet johtavat puhetta kuin kapellimestari näkymätöntä orkesteria. Ne viittovat ilmaan huutomerkkejä, pyörittävät kaaria ja tippuvat lopulta runokirjan sivuille tauon merkiksi. Aulikki Oksanen syventyy etsimään uutta säettä. Sellaista, johon kiteytyisi jotain kirjoitetuista vuosista. Niistä tasan viidestäkymmenestä.

– Eikö ole hassua? Kiikutin keväällä kustantamoon Helise, taivas! -kokoelmaan vielä kaksi uutta runoa. Vasta silloin huomasin, että valitut runot kattoivat tasan 50 vuotta, Aulikki nauraa.

Kesällä 2014 pyöristyi toinenkin luku. Aulikki täytti 70. Sen kunniaksi hänen kalenterinsa täyttyi runo- ja laulukonserteista pitkin Suomea. Väliin mahtui kekkereitä niin suvulle kuin ystäville, joille Aulikki tarjoili Taiteilijatalo Villassa vuosiensa kunniaksi ”vanhaa boolia ja homeista juustoa”. Sillä oikeasti nämä tasavuodet ovat vain lukuja ja lukujen suhteen runoilija väittää olevansa huono, suorastaan toivoton.

– Ainoastaan mieheni Alpo taitaa olla siitä tyytyväinen, sillä en koskaan muista meidän hääpäiviämme, Aulikki hymähtää ja alkaa pyöritellä runokirjansa sivuja.

On aika alkaa etsiä vuosilukujen takaa sanoja.

Tätä vastaan ei taistella kukkasin

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa / alkavat rastaat salaisen leikin?/ Kuka kertoisi minulle? / Kun porteilla seisovat mustat sotilaat / ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut/ niin kuihtuneet ruusut! / ja taittuneet ruskoliljat.

Aulikki lukee keskeltä runoa, jonka hän on kirjoittanut 24-vuotiaana vuonna 1968. 

– Se oli voimallinen vuosi, hurjan monet runoni ovat syntyneet silloin. Tämä Kuka kertoisi minulle on oikeastaan rakkausruno, jonka Otto Donner sävelsi lauluksi, mutta kyllä Euroopan hurja vuosi kumisee sotilaineen laulun taustalla, Aulikki pohtii.

"En kokenut mahtuvani ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla."

Hän oli tuolloin julkaissut jo yhden runokokoelman ja tehnyt lukuisiin lauluihin sanoja. Opettajana hän ehti toimia vain vuoden verran, sillä hän näytteli Ylioppilasteatterissa, esiintyi televisiossa, kirjoitti ja osallistui kiihkeästi politiikkaan, yhteiskuntakeskusteluun ja Vietnamin sodan mielenilmauksiin.

Aulikin on edelleen helppo eläytyä sen ajan tunteisiinsa. Erityisesti siihen, millaista oli olla nainen 1960-luvun Suomessa.

– Siihen aikaan naisten vähättely oli päivittäistä. En kokenut mahtuvani siihen ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla. 

Aulikki kirjoitti siitä, mitä näki, naisista miehiin ja siirtotyöläisistä rakkauteen ja kaipaukseen. Ei synny rakkautta ilman oikeutta / ei synny oikeutta ilman taistelua, hän kirjoitti vuonna 1969 turhautuneena jatkuviin sotiin. Runon hakkaavaan marssitahtiin kilpistyi monien tunnot.

– Sen runon sanamuotojen suhteen olisin nykyään vähän tarkempi. Monet kelpo humanistit luulivat, että pidin heitä pilkkanani, kun käytin runossa sellaista paradoksia kuin puolueeton humanisti, vaikka aito humanisti ei ole puolueeton, vaan aina ihmisen puolella. Aulikki toteaa.

"Silloin poliittinen otteeni terävöityi."

Hänellekin Kenen joukossa seisot -runosta muodostui kuitenkin eräänlainen rajapyykki ja selkeä taitekohta. 

– Kyllä poliittinen otteeni silloin terävöityi. Hilpeä radikalismi alkoi muuttua oikeaksi poliittiseksi sitoutumiseksi, joka sai yhä vakavampia sävyjä, Aulikki muistelee.

Miten taittavat linnut siipensä

Oli Aulikin elämässä muutakin kuin politiikkaa. Rakkaus, se myllersi ja tarttui säkeisiin.

–  Sinua, sinua rakastan -runostahan tiedät varmaan tarpeeksi, turha minun on siitä höpistä, kuvaile itse.

No tehdään sitten niin. Tämä yksi hänen kuuluisimmista runoistaan kun on syntynyt Aulikin ja ohjaaja Mikko Niskasen myrskyisän suhteen aikaan. 
Aulikin kädet pyöräyttävät hauskan koukeron, kun hän itse jatkaa:

– Minun piti noihin aikoihin muuttaa yhden roomalaiskirjailijan kanssa Amerikkaan, mutta ehdin kuitenkin törmätä Niskaseen elokuvan koekuvauksissa ja rakastuin päättömästi. Italialaisihastukseni joutui palaamaan yksin Roomaan, Aulikki hymähtää.

Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.
Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.

"Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehet lauloivat mukana."

Kaj Chydenius sävelsi Aulikin rakkaudentunnustuksen lauluksi, josta on tullut ikivihreä. Se on elänyt 1960-luvulta näihin päiviin.

– Pari viikkoa sitten Joensuussa se laulettiin yhden tilaisuuden päätteeksi yhteislauluna. Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehetkin lauloivat yleisössä mukana. 

Historia kulki lävitseni

– Siirrytään jo 1970-luvulle, muuten me juututaan 60-luvulle loppuillaksi, Aulikki nauraa. Se kuulostaa jonkinlaiselta kiherrykseltä ja tarttuu. 
On välillä ihan mahdotonta ajatella, että kaikki se paperille tiivistynyt tuska on peräisin noin hersyvästä ihmisestä.

– Vaikka kirjoitan kovista asioista, niin kyllä näissä runoissa aina vähän valoa pilkistelee kuitenkin. En tunne hirveää vihaa mitään kohtaan, Aulikki sanoo, mutta miettii hetken:

– Tai vihaan minä tyhmyyttä. Ja väkivaltaa ja sotaa, juu, niitä minä myös vihaan.

Uudella vuosikymmenellä vihan kohteita, sotaa ja vallankaappauksia riitti, ja Aulikki otti edelleen vimmatusti kantaa. Hän toimi järjestöissä ja kirjoitti. 

Eteen käveli myös uusi rakkaus. Aulikki tapasi muurari Alpo Halosen, palavasti kantaa ottavan miehen, jonka kanssa Aulikki päätti perustaa perheen. Avioliittoon pari tosin taipui vasta Aulikin vanhempien lievän painostuksen alla. Muutaman vuoden sisällä syntyi kaksi ihanaa lasta, Aino ja Antti, mutta Aulikki ei voinut sulkeutua vain kodin ympyröihin. 

"Maailmanparantajan tie ei ole helppo ja hohdokas."

Silloin kuulin sen helinän. / Lapsenluita, tolkuttomasti / lapsenluita niin kuin huiluja. / Ja ne törröttivät vatsassani soiden, soiden, nuori äiti kirjoittaa kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia, joka sai runoelman muodon.

– Siinä varmaan kaikuu läpi tuska ja ne helisevät lasten luut, jotka vaativat ottamaan kantaa. En voinut jäädä vain kotiin viikkaamaan vauvannuttuja ja tuudittautua onneeni. 

Aulikki myöntää, että runoelman syntyyn liittyi paljon ahdistusta.

– Omaa tietä oli pakko kulkea, vaikka maailmanparantajan tie ei olekaan helppo ja hohdokas.

 Arjessa se tarkoitti sitäkin, että kahden aktivistin oli välillä lennossa vaihdettava lastenhoitovuoroja minuuttiaikataululla.

– Noihin aikoihin aloin myös haastatella vanhoja punakaartilaisnaisia. Siihen uppouduin aika lailla. Onneksi ehdin, sillä naiset olivat jo aika iäkkäitä. Naiset olivat lähteneet ihan nuorina tyttöinä 14–16-vuotiaina taisteluun, ja monella oli takana todella karuja vaiheita, Aulikki muistelee.

Katso videolta, kun Aulikki Oksanen lukee ääneen runonsa Lumous

Mutta mikä ihme ajoi nuoren äidin tällaiseen urakkaan? 

– Minua kaiversi se virallinen historia, jota vielä minun nuoruudessani tarjottiin. Olen aina halunnut ajatella omilla aivoillani, eihän tämä työkään olisi muutoin mahdollista, Aulikki hymähtää. Muutamia tarinoita hän käytti romaanissaan Järjen varjo, mutta kaikki haastattelut on lopulta tallennettu Kansallisarkistoon, osaksi menneisyyttämme ja uusien totuuden etsijöiden tutkittaviksi.

Aulikkia masensi 80-luvun kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys.

Tahdon keltaista

Sitten tulee väistämättä vuosikymmen, josta Aulikki ei pidä, edelleenkään. Hänelle se merkitsi syvää yhteiskunnallista pettymystä. Hänen tekisi melkein mieli unohtaa koko ajanjakso, vähän kurkistaa ovenraosta ja paiskata sitten nopeasti kiinni. 

1980-luku, kaikki se kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys oli masentavaa. Sitä seurasi vielä Neuvostoliiton romahdus, omien aatteiden kriisi, väsymys ja itsekritiikki.  

– Tuntui, että silloin koko siinä tunkkaisessa, rumassa ja ahneessa ajassa ja yhteiskunnassa oli vaikea saada happea, Aulikki puuskahtaa. 

Tahdon keltaista. Kirkkaankeltaista. / Jos vain ruostetta ja tervaa tarjoillaan, / tukkoista sinappia, ruikuttavaa ruskeaa, / tahdon keltaista. Kuolen nälkään / ilman keltaista kirjoittaa Aulikki vuonna 1985. Loppuun tuhkanvärinen puhuja vielä parahtaa: Äiti, raastaisit yöhön edes hiukan sitruunaa!

– Runoon liittyy hyvin henkilökohtaista tuskaa, sillä äitini kuoli noihin aikoihin.

"Kirjoitan omakohtaisia runoja, mutta ne aina myös heijastavat aikaa ja maailmaa."

Läheisen äidin poislähdön myötä maailma kylmeni entisestään. Kuusilapsisen perheen äiti oli se, joka sai aina nuoren opiskelijaradikaali-tyttärensäkin yhdellä lauseella keräämään viimeiset pennoset linja-autolippuun ja ajaa huristelemaan kotiin. Se kuului: "Teen sinulle kaalikääryleitä."

Ennakkoluulo on sisukas

Aulikki ei halua vääntää rautalankaa runojensa ja oman elämänsä väliin. Ei se ole niin yksinkertaista.

– Vaikka kirjoitankin omakohtaisia runoja, kyllä ne aina heijastavat aikaa ja maailmaa ja sitä kautta varmaan laajenevat yleisemmiksi.

1990-luvulla syntyi lamakauden runoja. Silloin, taloudellisen ahdingon aikaan, runoilijan kritiikin kohteina olivat monet ajan ilmiöt, kuten ennakkoluulot ja rasismi.

Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.
Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.

Kun ovelle koputetaan, ei Ennakkoluulo aukaise, / ei edes tiedä kuninkaitten käyneen, Aulikki kirjoitti 1992.

– Vaikka aikakaudet ovat vaihtuneet, keskeiset aiheeni ovat pysyneet yllättävän samoina. Niistä tärkeimpiä ovat rakkaus, luonto, ihmisarvo ja elämän taistelu. 

"Mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa."

Aulikki on vuosikymmenten saatossa huomannut, ettei oikeastaan koskaan ole kulkenut aikansa kanssa tasajalkaa. Hän on ollut aina vähän kapinajalalla. 

– Totta kai olen välillä lyö päätään seinään ja saanut kuhmuja, mutta itse olen myös kirjoittanut niin, että mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa, Aulikki nauraa.

Pihalla sitruunapuun valossa

– Päästäänkö me kohta jo 2000-luvulle? Aulikki parahtaa, mutta muistaa samalla, että joskus raskaista kokemuksista syntyy jotain yllättävän hellää. Niin kuin vuonna 1990-syntynyt runo Vanhat omenapuut.

– Elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, kun ihan sattumalta näin edessäni kaksi vanhaa, ihan käyräksi vääntynyttä omenapuuta. Ne nojasivat toisiinsa ja niissä oli uusia kukkia, Aulikki kuvailee. Runoonsa hän kirjoitti: minä tajuan rakkautemme:/ miten meidät on löydettävä / tämä kukkiva haurautemme, / tämä hellyys hämmentävä.

"Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista."

Runojen lähtökohta on usein ollut jokin konkreettinen näky.

– Kun kirjoitin Korintin ruusuihin, että: Yö päättyy. / Lintu laskee hopeitaan. /Ja minusta tulee rikas, kerroin siitä, kuinka Kreikassa aamulla kuuli patiolle linnun laulun ja tajusin, että juuri se teki minusta rikkaan.

Aulikille nuo hopeat ovat sanoja, tai pikemminkin tähtiä, joita on koko taivaankannen täydeltä.

– Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista. Välillä tietysti tähdet hämärtyvät, mutta silloin täytyy malttaa ja odottaa, että löytää sen oikean.

Rakastaa juurillaan ja latvallaan

– Luonto! Puhutaan siitä, Aulikki innostuu. 

Hän, metsän, soisten järvien ja vaarojen keskelle syntynyt, on tottunut elämään luonnon keskellä, upottamaan päänsä sen syliin. Sen kuvastosta hän ammensi jo lapsena kirjoittaessaan runoja kaupan ruskeaan käärepaperiin.

"Lasten silmät sädehtivät, kun silitämme sileää koivua ja karheaa mäntyä."

– Nyt ihanien lastenlasten maamuna tunnen suurta riemua, kun voin tutustuttaa heitä luontoon. Lasten silmät ovat täynnä iloa ja oppimisen ylistystä. Ne alkavat sädehtiä, kun ensin silitämme koivun sileää pintaa ja sitten tunnustellaan männyn karheaa kaarnaa. 

Keväällä Aulikki kiikutti kustantamoon viimeisten joukossa Syvällä metsässä -runon, jossa saa keskellä kesäyötä rakastaa, / upottaa päänsä kanerviin / ja karhunsammaliin, / rakastaa niin, että hukkuu / metsän sisuksiin. 

Sitä kirjoittaessaan Aulikki koki jotain samaa kuin lapsuuden metsissä. Rakastaa niin, että kiertyy / metsän kudoksiin, runoilija lukee runonsa jatkoa. 

– Se on suurenmoinen lahja se, Aulikki nauraa ja levittää kätensä kuin oksiksi tuuleen heilumaan.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Aulikki Oksanen

Syntynyt: 1944 Karvialla. Asuu Helsingissä puolisonsa Alpo Halosen kanssa.

Perhe: Kaksi lasta, kolme lastenlasta.

Ura: Kirjoittanut vuodesta 1966 runoja, romaaneja, näytelmiä ja laululyriikoita. Hänen runojaan ovat säveltäneet muun muassa Otto Donner, Kaj Chydenius ja Tuure Kilpeläinen.

Helise, taivas! Valitut runot 1964–2014 (Siltala) ilmestyi kesällä 2014. Omaelämäkerrallinen, Oksasen kuvittama teos Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia ilmestyi 2004.

Vuonna 2016 Oksaselle myönnettiin Uudenmaan taidetoimikunnan vuoden 2016 taidepalkinto.

Vuonna 2016 ilmestyi myös runo- ja laulualbumi Voi kuinka myrsky rauhoittaa. Levyllä Oksanen lukee runojaan, joita Vuokko Hovatta ja Zarkus Poussa tulkitsevat sävellettyinä.

Opettaja Maija-Leena Kasurinen sairastui astmaan jo 90-luvulla, kun rakennusten homevaurioista ei vielä juurikaan puhuttu. Astmaan sairastumisen lisäksi Maija-Leena on myös herkistynyt kemikaaleille ja hajusteille.

Kuopiolaisen Maija-Leena Kasurisen, 57, oireet alkoivat 90-luvulla, kun hän oli ala-asteen opettajana Päivärannan koulussa Kuopiossa.

– Ääni käheytyi, minulle tuli nuhaa ja yskää, kurkussa oli limaa. Sain poskiontelotulehduksia, ja olin toistuvasti antibioottikuurilla. Kesällä oireet hävisivät ja olin ihan terve.

Siihen aikaan kosteus- ja homevaurioista ei vielä puhuttu paljoakaan. Maija-Leenalla diagnosoitiin astma 1997 ja hän sai siihen pysyvän lääkityksen.

Koulusta löydettiin kosteusvaurio 1999, ja tuolloin muovimatot otettiin pois ja ilmanvaihtoa yritettiin korjata. Maija-Leenan luokkahuone oli kellarikerroksessa, ja vaikka muovimatot oli korvattu klinkkereillä, kosteutta nousi laattojen saumoista ja oireet jatkuivat. Onneksi Maija-Leenalla oli viisas työterveyslääkäri.

– Hän neuvoi minua vaihtamaan koulua, ja pääsinkin Snellmanin kouluun, jossa oli korkeat huoneet ja isot ikkunat, joita ei ollut tiivistetty umpeen. Siellä hengitys kulki.

"Homesairauksien työperäisyyttä ei haluta myöntää, koska se tulisi kalliiksi yhteiskunnalle."

Tasakattoista Päivärannan koulua yritettiin sittemmin korjata useampaan kertaan, mutta turhaan. Nyt se on purettu.

Maija-Leena yritti saada astmansa diagnoosiin ”työperäinen” määritelmän, mutta turhaan.

– Homesairauksissa työperäisyyttä ei haluta myöntää, koska se tulisi liian kalliiksi yhteiskunnalle. Meitä on niin paljon.

Lue myös: Huono sisäilma sairastuttaa salakavalasti – 10 oireista

Jos astma olisi todettu työperäiseksi, Maija-Leenan olisi ollut mahdollista saada Kelalta korvausta terveytensä heikentymisestä.

Maija-Leena on aina huolehtinyt itsestään hyvin ja siksi hän on vihainen siitä, että hänen terveytensä meni työpaikalla. Hän on herkistynyt myös kemikaaleille ja hajusteille.

Marja-Leenan vointi vaihtelee sen mukaan, millaista ilmaa hän hengittää.

Haluaisin jaksaa töissä

Maija-Leena on mukana vertaistoiminnassa. Sisäilmasta sairastuneet järjestävät keskustelutilaisuuksia, joissa voi saada tunteen siitä, ettei ole sairautensa kanssa yksin. Se on tärkeää. Lisäksi he käyvät kuuntelemassa erilaisia asiantuntijoita, vaikkapa rintarangan huoltoon erikoistunutta fysioterapeuttia. Hengitystekniikka on tärkeä, jos on hengitystieoireita.

Maija-Leena kuntoilee kävelemällä, se tekee hyvää keuhkoillekin. Vointi vaihtelee sen mukaan, minkälaista ilmaa hän hengittää.

– "Sairaassa" rakennuksessa minua alkaa heti yskittää ja otsaonteloihin tuntuu painetta. Oireilen myös tiloissa, joissa on vastikään tehty remonttia: siellä on aina maalin hajua. Kotona mieheni lukee aina ensin lehden ja ”tuulettaa” sen minulle. Sitten minäkin voin lukea sen yskimättä.

Maija-Leena opettaa pienimpiä koululaisia ja pitää työstään yli kaiken.

– Lapset ovat niin vilpittömiä, ja heidät on helppo motivoida oppimaan. Työni on myös hyvin monipuolista, Maija-Leena kehuu.

Oppilaiden vanhemmilta on pyydetty, etteivät he käyttäisi hajustettuja pesuaineita kotona. Työkaverit tietävät välttää hajuvesiä.

Hän haluaisi jaksaa työssä, mutta eläkkeeseen on vielä seitsemän vuotta.

Voimat ovat välillä todella vähissä. Työterveyslääkäri on selvittänyt kuntoutusmahdollisuuksia ja yhdessä Maija-Leenan kanssa he ovat pohtineet keinoja, joilla luokan sisäilmaa voisi parantaa.

Maija-Leena joutuu kuitenkin pyytämään oppilaittensa vanhemmilta, etteivät nämä pesisi lastensa vaatteita hajustetuilla pesuaineilla. Työkaverit tietävät välttää hajuvesiä. Onneksi työkavereissa on paljon niitä, jotka ymmärtävät ja ystävät ovat myös tukena.

Vanhana partiolaisena Maija-Leena viihtyy ulkona. Hän harrastaa miehensä kanssa kalastamista, ja pariskunta laskee verkkoja ja vetää uistinta.

– Veneessä on rauhoittavaa olla. Kalastus antaa onnistumisen tunteita, ja tykkään myös seurata lintuja. Järvellä on hyvä hengittää.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Mistä homeongelmissa on kyse?

Arvioidaan, että Suomessa on merkittäviä kosteus- ja homevaurioita 6–10 prosentissa asunnoista ja ehkä vielä suuremmassa osassa työpaikoista. Niissä oleskelevat ihmiset altistuvat sen vuoksi huonolle sisäilmalle päivittäin.

Miten homeongelma syntyy?

Sisäilmassa, rakennusten pinnoilla ja rakenteissa on normaalistikin mikrobeja – homeita ja hiivoja sekä sädesieniä ja muita bakteereita. Ne ovat peräisin ulkoilmasta, maaperästä, kasveista, elintarvikkeista, ihmisistä ja eläimistä.

Jos rakenteeseen pääsee jostain syystä kosteutta, itiöt tai solut alkavat kasvaa ja muodostaa mikrobikasvustoa. Siitä vapautuu sisäilmaan itiöitä, soluja ja muita mikrobiperäisiä hiukkasia. Niiden kaasumaiset aineenvaihduntatuotteet haisevat. Osa mikrobeista voi tuottaa myös myrkyllisiä aineita, toksiineja.

Osa herkistyy homeelle loppuiäkseen

Homevaurion syntymekanismi tunnetaan, mutta tutkimuksissa ei ole saatu selville, mitkä tekijät aiheuttavat ihmisille oireita. Tiedetään kuitenkin, että hometaloissa oleskelevilla ihmisillä esiintyy tavallista enemmän yskää ja nenäoireita, hengityksen vinkunaa, hengenahdistusta sekä hengitystieinfektioita. Heille myös kehittyy tavallista herkemmin astma tai heidän astmaoireensa pahenevat

Tutkijat pitävät kosteus- ja homevaurioita terveyshaittana, joka pitäisi aina korjata. Osalla ihmisistä homeen ja kosteuden aiheuttamat oireet ovat ohimeneviä. He voivat huonosti niin kauan kuin joutuvat oleskelemaan ”sairaassa” rakennuksessa, ja kun vaikkapa työpaikalla oleva kosteusvaurio korjataan, oireet häviävät, eikä henkilö oireile tämän jälkeen muuallakaan.

Osa ihmisistä herkistyy homeelle loppuiäkseen. Vaikka alkuperäinen oireiden lähde korjattaisiin, heille jää herkkyys, jonka vuoksi he oireilevat aina joutuessaan vähänkin kosteus- ja homevaurioiseen tilaan. Tämän lisäksi he voivat saada oireita voimakkaista hajuista.

Taina Elg, 84, muistelee lämmöllä kummankin aviomiehensä viisautta. Hän valitsi itselleen viisi tärkeää sanaa ja kertoo ET-lehdelle, mitä ajatuksia ne herättivät. 

Kipu

"Pitkään elämään mahtuu monenlaista, virheitäkin. Turha niitä on taakkana kantaa. Mutta sitä taidan kipuilla vieläkin, etten saanut pidettyä kasassa ensimmäistä avioliittoani. Carl Björkenheim oli tarmokas ja hieno mies, joka onnistui myös Kaliforniasta käsin edistämään vientiyrityksensä toimintaa. Mutta minun vauhtini oli vielä kovempi.

Eromme jälkeen Carl palasi Suomeen, mutta pysyimme väleissä – onhan meillä yhteinen poikakin, joka sitten teini-isässä muutti isänsä luokse Suomeen. Erotessamme Raoul oli vasta parivuotias.

Vanhemmiten välimme ex-mieheni kanssa olivat niin luontevat, että vietimme yhdessä rapujuhlia. Tietenkin läsnä oli myös silloinen puolisoni Rocco Caporale, hieno mies hänkin. Sosiologian professorina Rocco osasi avata mielenkiintoisia näkökulmia ympäröivään maailmaan ja ihmismieleen. Jopa siihen häpeän tunteeseen, joka ensimmäisen liiton purkautumisen jälkeen jäi mieleeni mylläämään.

Nyt kumpikin mies on poissa. Molempiin olin kiintynyt, ja kumpaakin omalla tavallani ikävöin."

"Peilistä katsoo kelpo vanha akka!"

Itsekuri

"Totuin jo balettikoulussa kurinalaiseen elämään. Kun työkaluna on koko keho, siihen liittyy myös julmia paineita. Nyt koen, että peilistä katsoo ihan kelpo vanha akka!

Saan yhä iloa kauniista vaatteista. Silloin tällöin käyn laitattamassa kynsiäni ja hoidattamassa jalkojani. Kävelen yhä pitkiä lenkkejä ja pyrin syömään säännöllisesti. "Suomalaisella" reseptillä tehtyä ruisleipää on jo vuosia ollut myynnissä kotikulmillani Manhattanilla.

Vieraita kutsun enää harvoin, mutta jos kutsun, niin silloin kokkaan aina jotakin italialaista, vaikka kaiken maailman keittokirjoja on hyllyissäni vaivaksi asti. Pärjäilen vielä hyvin itsekseni. Siivoja on kyllä ihana apu, vaikka käykin vain kerran kuukaudessa."

Perhe

Kodistani on näkymä New Yorkia halkovalle East Riverille. Se on kuin alati muuttuva taulu. Silmänilo minulle on myös pianisti-isäni Åken muotokuva. Sen on maalannut joku isoisäni Edvardin oppilas. Ruotsin kuninkaanlinnassakin maalarimestarina työskennelleen isoisäni kädenjälkeen törmäsin äskettäin myös Turun linnan museossa, jossa on hänen tekemänsä lasimosaiikkityö.

"Asun yksin, mutten ole yksinäinen."

Äitini Helenakin oli pianisti. Hänen perheensä pakeni Venäjältä Suomeen ennen vallankumousta. Suvussamme kulkeva taiteellisuus näkyy myös kitaristina kansainvälisen uran luoneessa pojassani. Olin juuri Raoulin keikalla Helsingin Koko-jazzklubilla – kiva uusi paikka. Seurakin oli mukavaa, pojanpoikien tyttöystävät.

Pelko

Asun yksin, mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Ystäviä on onneksi vielä jäljellä. Konsertteihin ja näyttelyihin tulee kyllä lähdettyä yksinkin. Oikeastaan en pelkää muuta kuin liikuntakyvyn menetystä. Että joutuisin eristyksiin, muista riippuvaiseksi.

Tästä mieleeni nousee surullinen muisto. Maineikas englantilainen primaballerina Margot Fonteyn oli aivan ihana nainen. Hänen lähettämänsä suuri kukkakori oli minulle, nuorelle tanssijalle, aikoinaan valtavan kannustava ele. Mutta Dame Margot itse kuoli unohdettuna ja ankeissa olosuhteissa Panamassa. Kaikki liikenevät rahansa hän oli käyttänyt ampumavälikohtauksessa halvaantuneen miehensä hoitoon – ja jähmettyi paikalleen itsekin.

"Rakastan New Yorkia. Silti suomalainen identiteetti on minulle itsestäänselvyys."

Rakkaus

Tältä Suomen-vierailulta palaan kotiin eteläisen Italian kautta. Sielläkin on vanhoja tuttuja. Käyn samalla myös mieheni haudalla. Rocco halusi, että hänen viimeinen leposijansa on suvun mailla Calabriassa. 

Olin jo viisas viisikymppinen, kun menimme naimisiin. Ehdimme kuitenkin nähdä ja kokea monenlaista hienoa yhdessä. Matkustelimme eksoottisissa paikoissa myös mieheni työn vuoksi. Erityisen syvän vaikutuksen minuun tekivät Intia ja Kiina. Rocco oli asunut noissa maissa tutkijavuosinaan.

Olen itsekin asunut lukuisissa paikoissa, mutta valtaosan elämästäni New Yorkissa, jota rakastan. Silti suomalainen identiteetti on minulle itsestäänselvyys. Siihen liittyy myös kielen vaaliminen. Kävin Helsingissä ruotsinkielistä koulua, mutta onneksi suomi oli se ensimmäinen kieleni. Olin 3-vuotias, kun vanhempani erosivat, ja muutimme äidin kanssa Impilahdelle Laatokan maisemiin. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä erityisemmäksi sen paikan muisto kirkastuu.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014.

Taina Elg

1930 Helsingissä syntynyt näyttelijä ja tanssija.

Sai 24-vuotiaana kiinnityksen Hollywoodin MGM-studiolle. Työskenteli sitä ennen tanssijana ja valokuvamallina.

Kaksi Golden Globe -palkintoa ja muita tunnustuksia lukuisista elokuva-, teatteri- ja TV-rooleista.

Asuu New Yorkissa.

Jäi leskeksi vuonna 2008. Poika ensimmäisestä avioliitosta, kaksi lapsenlasta.

Zinaida Lindén on suomenvenäläinen kirjailija. Hän on huolissaan, miten politiikka ja Ukrainan kriisi vaikuttavat tavallisten suomalaisten ja venäläisten kohtaamisiin. Zinaida kiinnostui Suomesta tutustuttuaan kotikaupungissaan Leningradissa 1980-luvulla suomalaisiin bussikuskeihin

– Tässä on Zinaida.

Zinaida Lindén ottaa työhuoneensa seinältä piirroksen nuoresta tytöstä. Piirros esittää Lindénin isoisän äitiä, joka syntyi Pietarissa vuonna 1895. Suomessa lähes neljännesvuosisadan asunut kirjailija on saanut harvinaisen etunimensä isoisoäitinsä mukaan.

Vanhempi Zinaida eli pitkään, joten nuorempi kaima ehti viettää lapsuuttaan hänen kanssaan ja sai kosketuksen kadonneeseen maailmaan.

Isoisän äiti kasvoi Pietarissa tsaarin Venäjällä, kävi koulua, nai aatelisen upseerin ja säilytti arvokkuutensa läpi sotien ja Siperiaan karkotuksen.

– Sen ajan hienostonaisten koulunkäynnin tavoite oli oppia taidot joilla sai itselleen mahdollisimman hyvän aviomiehen.

Zinaida säilytti viehätysvoimansa niin hyvin, että hänelle riitti nuoria ihailijoita vielä vanhanakin.

Zinaida Lindénin luona historiaa ei voi välttää. Hän hyppii tarinoissaan sukupolvesta, aikakaudesta ja maasta toiseen.

Hän rakastaa vanhoja taloja ja vanhoja ihmisiä. Niistä saa lohtua.

– Kun heitä kuuntelee, heidän muistoistaan tulee minun muistojani, Zinaida sanoo.

Ihanat suomalaiset bussikuskit

Zinaida Ushakovan koti oli akateeminen. Äiti oli fyysikko, biologinen isä biologi ja isäpuoli patologian professori.

Ruotsista Zinaida kiinnostui teini-ikäisenä löydettyään pohjoismaiset tarut ja eepokset. Neuvostoliitossa saattoi seikkailla ja matkustaa mielikuvituksessaan, vaikka rajat olivat muuten kiinni.

Lukion jälkeen Zinaida alkoi opiskella ruotsia ja pohjoismaista kirjallisuutta. Opiskelujen ohessa hän tienasi rahaa Intouristin matkaoppaana. Opastettavat tulivat yleensä Ruotsista tai Norjasta, mutta heidän bussinsa ja bussikuskinsa Suomesta.

"Ihastuin noihin suomalaismiehiin, jotka selvisivät kaikesta, jopa ilman kielitaitoa."

Heistä tuli työtovereitani ja kavereitani.

Vuonna 1988 Zinaida sai opastettavakseen helsinkiläisen ainejärjestö Spektrumin opiskelijarevohkan. Yhteinen matka kulki Leningradista Baltian läpi Valko-Venäjälle. Matkan päätteeksi Zinaidalla oli 17 uutta ystävää ja kutsu Spektrumin vuosijuhlaan.

Ensimmäinen ulkomaanmatkallaan Zinaida ihastui itseään kaksi vuotta nuorempaan teekkariopiskelijaan Johan Lindéniin.

– Ai että mitä näin tässä opiskelijapojassa? Taisin nähdä äitini isän, samanlaisen luonnontieteilijän elämänasenteen. Olen aina pitänyt ihmisistä, jotka osaavat selvittää yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi monimutkaisia asioita. Ja sitten oli… rakkaus.

Yhtä asiaa nuori fyysikkokaan ei osannut selittää – tai ei halunnut. Mitä tapahtuu venäläisnaiselle, joka ei osaa suomea, muuttaa lama-ajan Helsinkiin ja jonka erityisosaamista ovat Selma Lagerlöfin runous ja Andrej Tarkovskin elokuvat?

– Alku oli todella vaikea, en saanut töitä edes hampurilaisravintolasta.

Vanhemmuus synnytti proosan

Zinaida Lindénin halu kirjoittaa ruotsinkielistä proosaa syntyi yllättäen, kun hänestä tuli 30-vuotiaana äiti.

– Synnytin esikoisemme vuonna 1993. Kun hän oli neljän kuukauden vanha, kirjoitin ensimmäisen novellini. Paikkani sukupolvien ketjussa oli muuttunut, se pisti minut kirjoittamaan.

Ruotsinkielinen esikoiskirja ilmestyi vuonna 1996. Nyt takana on kuusi omaa kirjaa, monia käännöksiä ja useita kirjallisuuspalkintoja. Romaani Ennen maanjäristystä sai Runeberg-palkinnon vuonna 2005.

Tietokoneen näytöllä on auki uusin novellikokoelma, jonka ensimmäinen versio on parhaillaan kustantajalla luettavana.

– Tässä ammatissa ei voi oikein sanoa, koska seuraava kirja tulee vai tuleeko ollenkaan.

"Mietin usein jopa sitä, uskallanko sanoa itseäni kirjailijaksi."

– Se on niin suuri sana.

Ainakin yritys on kova. Zinaida saapuu joka arkiaamu työhuoneelleen ja alkaa kirjoittaa.

Työhuoneen ikkunasta näkyy yli satavuotiaan jugendtalon hiljaiselle pihamaalle. Naapurihuoneissa psykologit ja psykiatrit selvittävät ihmisen elämää omilla konsteillaan.

– Ja äänieristys on aika huono, Zinaida naurahtaa.

Tavallisten ihmisten diplomatia

Niin, se ihmisen ymmärtäminen ja selvittäminen. Maailma pakittaa parhaillaan kylmän sodan asetelmiin. Lindén miettii mistä aloittaisi, sillä aihe on vaikea.

– Me olemme imperiumin lapsia, halusimme tai emme. Imperiumilla on oma logiikkansa, tietynlainen messiaaninen viritys. Meissä on jollain lailla sisäänrakennettuna, että pelastamme maailman.

Zinaida miettii usein koulukavereitaan, miten heille oikeastaan kävi.

Ikäluokka oli vähän alta kolmekymppinen, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

– Minun tekisi mieli kirjoittaa luokastamme. Harva lännessä ymmärtää, millaisessa sekasorrossa Venäjä eli 1990-luvulla.

Venäjän 1990-luku tulkitaan usein yksioikoisesti demokratian voitoksi. Venäläisten näkökulmasta mihinkään ei voinut luottaa: rupla syöksyi, säästöt sulivat, keskiluokka köyhtyi ja valtion omaisuus katosi. Venäläisistä moni tukee Vladimir Putinia juuri siksi, että hän nosti Venäjän alennustilasta ja häpeästä.

Nyt käynnissä on massiivinen informaatiosota, jossa ensimmäisiä uhreja ovat totuus ja luotettavuus. Pahinta on, jos dialogi lakkaa. Jos venäläinen opiskelijaneito ei tapaa enää suomalaisia bussikuskeja. Jos suomenruotsalainen teekkariporukka ei uskaltaudu Venäjän-reissulle.

Zinaida puhuu tavallisten ihmisten diplomatiasta ja kertoo esimerkin. Lindénit menivät naimisiin Siuntion kartanossa, jonka Johanin täti Margareta Segersven omistaa. Kartano sijaitsi aikoinaan Porkkalan miehitysalueella, johon Zinaidan äidinisä päätyi sodan jälkeen töihin ja asui siellä vuoteen 1951 asti.

"Isovanhempiemme kohtalot ristesivät erikoisella tavalla, ja nyt olemme samaa sukua."

– Tällaiset kertomukset antavat uskoa suurvaltapolitiikan keskellä.

Zinaidan mukaan sekä elämässä että kirjoittamisessa on pohjimmiltaan kyse vuorovaikutuksesta.

– Ihmisten kohtaamisen ovat tärkeitä.

Maagisia kohtaamisia

Johan Lindén sai Åbo Akademista lehtorin paikan 1990-luvun lopulla ja perhe muutti Turkuun.

Yhtenä marraskuisena aamuna Zinaida odotti Turussa bussia.

– Ympärillä oli mykkyyttä ja pimeyttä – todella masentavaa. Sitten bussi tuli. Tunnistin kuljettajan heti, vaikka hän oli saanut lisää painoa ja edellisestä tapaamisesta oli 15 vuotta.

"Syöksyimme toistemme kaulaan ja muut bussissa olijat ihmettelivät, mikä noita kahta voi yhdistää."

Iloinen jälleennäkeminen Intourist-ajoilta tutun kuskin kanssa oli maaginen kohtaaminen. Yllättävän tapaamisen jälkeen Zinaidan alkoi kirjoittaa fiktiivistä novellia suomalaisesta bussikuskista ja venäläisestä naisesta.

Uuden novellikokoelman yksi hahmo on nunna, jonka esikuvan Zinaida kohtasi suomen kielen kursseilla Turussa.
Zinaida ja nunna ystävystyivät. Heillä oli yhteinen kieli, puola, jota Zinaida oppi lapsena sukulaisiltaan. Nunnan vaikutus Lindéniin oli vahva.

– Olen aina vieroksunut ihmisiä, jotka tietävät miten toisten pitäisi elää. Nunna hyväksyi maailman ja minut sellaisenaan, vaikka kaikki yritykseni uskoa ovat epäonnistuneet.

Uskomisessa epäonnistuminen ei ole estänyt Zinaidaa liittymästä Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja käymästä aikuisena kasteella.

– Olen epäilijä, joka kunnioittaa ja hiukan kadehtiikin uskoa.

Hiljaisuus ja mikrofoni

Zinaida Lindén ymmärtää suomea, rakastaa sen ääkkösiä ja lupaa itselleen toistuvasti, että valloittaa sen vielä joskus käyttökielekseen.

Tähän asti jokin muut asiat ovat kiilanneet edelle. Vuosituhannen vaihteessa Lindénit asuivat pari vuotta Japanissa ja opettelivat japania.

– Usein sanotaan, että suomalaisia ja japanilaisia yhdistää hiljaisuus, mutta minun kokemukseni mukaan japanilainen ja suomalainen hiljaisuus ovat erilaisia.

Zinaida törmää Suomessa hiljaisuuteen, kun selviää että hänen suomensa on kankeaa.

– Suomeni on parhaimmillaan, kun istun junassa ventovieraan ihmisen kanssa, joka ei puhu muuta kuin suomea. Silloin minusta tulee hetkeksi vuolas suomen puhuja.

Zinaidalla ei ole mitään hiljaisuutta vastaan, sehän on kirjailijan työn ydintä. Kirjailijan ammatti on tosin muuttunut. Enää ei riitä, että kirjoittaa kammiossaan. Yleisö haluaa kokea kirjailijan myös elävänä ja puhuvana.

Entinen matkaopas löytää itsensä yhä useammin tutusta tilanteesta, jossa hänellä on mikrofoni kädessään ja malttamaton yleisö odottaa vetäviä tarinoita.

– Kirjailijana oleminen on niin henkilökohtaista ja intiimiä, että tilanne on melkein pelottava. Fiktio käsittelee aina jollain tavalla kirjailijaa itseään. Turistioppaana oli helpompaa.

Lapset lähtevät, hauva tuli

Lindénien poika opiskelee Helsingissä ja 16-vuotias tytär haaveilee vaihto-oppilasvuodesta. Zinaida tuskailee uutta tilannetta.

– Ehkä näin ei saisi sanoa, mutta elämä oli parempaa, kun lapset olivat pieniä. Onneksi hankimme koiran, se on nyt meidän vauvamme.

Zinaida Lindén ei halua olla äiti, joka roikkuu lapsissaan ja soittelee heille päivittäin.

– Lähinnä mietin sitä, millainen suhteestamme tulee, kun näemme enää harvakseltaan.

Venäläisessä perhekäsityksessä myös isovanhemmat ovat tiivis osa perhettä.

Zinaidan 77-vuotias äiti jäi viime vuonna eläkkeelle opetettuaan viimeiset parikymmentä vuotta englantia Pietarin teknisessä korkeakoulussa. Lindénit viettävät paljon aikaa Pietarissa.

Zinaida on syntynyt 29. joulukuuta 1963.

– Enää en jaksa välittää kovin paljon siitä, mitä muut ovat minusta mieltä. Kun katson tytärtäni, muistan millaista se oli. Olihan silloin kaunis ja täynnä energiaa. Mutta se epävarmuus.

Tunteella hyvä tulee

Kaikki epäröinti ei karise iän myötä. Miten käy Venäjän? Vieläkö kirjoja luetaan ja kustannetaan 10 vuoden kuluttua? Onko uusi novellikokoelma sittenkään valmis?

Neuvostoliitto oli suunnitelmatalous, jossa asioita oli pakko tehdä tunteella ja vaistolla. Zinaida opiskeli ruotsin kielen rakkaudesta muinaisskandinaavisiin Eddan runoihin.

– Neuvostoliitossa vieras kieli valittiin sen mukaan, mikä tuntui kiinnostavalta, tietämättä onko siitä mitään hyötyä elämässä.
Tämän enempää hyötyä on vaikea kuvitella: työ, aviopuoliso, uusi kotimaa ja kanava kommunikoida maailman kanssa.

Zinaidan elämä ja kertomukset todistavat, että maaginen kulkee innostuksen jalanjäljissä.

– Nykyään ollaan niin pragmaattisia. Kaikessa ajatellaan vain taloudellista hyötyä – myös Venäjällä.

Haastattelun aikaan työn alla ollut Zinaida Lindénin novellikokoelma ilmestyi keväällä 2016 nimellä Valenciana (Schidts & Söderströms).

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 1/2015. Teksti on päivitetty 28.11.2016.