Jaakko Valvanne ulkoilee usein tyttärenpoikiensa Aarnen ja Einarin kanssa.

Eläköön isovanhemmuus! Se on elämässä parasta, sanoo Vuoden isovanhemmaksi 2016 valittu Jaakko Valvanne. 

Vuoden isovanhempi 2016 on geriatrian professori Jaakko Valvanne, 66. Omasta mielestään Valvanne sai tunnustuksen yhdessä vaimonsa Hannelen, 66, kanssa.

Mitä isovanhemmuus sinulle merkitsee?

"Isovanhemmuus on iso asia, mielettömän ihana lahja, jonka olen saanut vaarina jakaa mummun eli vaimoni Hannelen kanssa jo 11 vuoden ajan. Hienointa, mikä minua on kohdannut."

Millaiset isovanhemmat itselläsi oli?

"Äitini isä Aarne oli Oriveden kansanopiston johtaja, minun näkökulmastani äärimmäisen jäyhä tyyppi. Hän ei ollut tekemisissä minun kanssani, pelkäsin häntä. Iso paska, niin olen aikuisena ajatellut. Minua vanhemmat serkut tosin sanoivat, että hän oli ihan mukava. Ehkä hän ei vain pitänyt pikkulapsista. Olin 8-vuotias, kun hän kuoli.

Äidinäiti eli mumma oli minulle hyvin tärkeä hahmo. Hänen kanssaan vietin lapsuuden kesät. Hänkään ei ollut tunteikas ihminen, mutta teimme paljon asioita yhdessä. Kylvimme porkkanoita ja kurkkua, ja hän tuli kouluumme ohjaamaan näytelmän. Mumman takia jopa valitsin erikoistumisalakseni geriatrian.

Isän äitiin ei ollut yhtä läheistä suhdetta kuin mummaan, mutta muistan hänen leikkimielisyytensä. Leikimme yhdessä tikkuleikkiä, jossa käsi avataan ja nyrkistä pöydälle putoaa eriväristä tikkuja. Niitä nostellaan muita tikkuja liikuttamatta ja kerätään pisteitä. Se oli hieno peli, jonka nimi on jo unohtunut."

"Teini-ikää lähestyvä saattaa jo vastata ykskantaan,
mutta jää sulaa, kun vietämme aikaa yhdessä."

Pidätkö itse pikkulapsista vai isoista lapsista?

"Vietin omien lasteni kanssa enemmän aikaa, kuin muut ikäiseni isät. Teimme yhdessä kaikkea. Lapsenlapsiani, 11-vuotiasta Aarnea ja 9-vuotiasta Einaria, olen rakastanut täydesti siitä alkaen, kun he syntyivät. Me olemme myös eläneet yhdessä pitkiä aikoja kesäisin, lomilla ja matkoilla.

Teini-ikää lähestyvä poika saattaa jo vastata ykskantaan ja olla vakavan oloinen, mutta jää sulaa, kun vietämme aikaa yhdessä.

Lapset asuvat Espoossa ja ovat usein kotonamme Keski-Suomessa. Vaimoni viettää siellä jo kaiken ajan, minä menen sinne viikonlopuiksi, koska jatkan vielä työtäni Tampereen yliopistossa."

Mitä teette yhdessä?

"Pelaamme jalkapalloa. Vaimoni peruskoulun luokanopettajana tunnisti Aarnen lahjakkuuden jalkapallossa jo varhain. Kun pihalamput alkoivat särkyä, rakensimme kotiimme jalkapallokentän ja maalit. Olemme harjoitelleet lajia poikien kanssa tuntitolkulla.

"Ihan kiva jee, lapsenlapseni varmaan sanoisivat minusta".

Hienoimpia hetkiä lajin parissa on ollut, kun pääsemme seuraamaan poikien pelejä. Kerran kun Aarne laukaisi pallon uskomattoman tarkasti maalin oikeaan yläkulmaan, tunsimme Hannelen kanssa että kaikella on ollut merkitystä.

Viime kesänä pyysin Einaria pelaamaan shakkia kanssani. Sä häviät kuitenkin, hän sanoi. Edelliskesänä olin vielä voittanut hänet mutta nyt Einari matitti minut aivan täysin. Peli oli heti selvä."

Mitä uskot lastenlastesi sanovan sinusta?

"Ihan kiva jee, he varmaan sanoisivat.

Pojat palauttavat minut mukavasti maanpinnalle. Muutama vuosi sitten sain heiltä syntymäpäiväkortin ja ajattelin, että ai kun ihanaa saada kortti. Aarne oli kirjoittanut A4-paperille runon:

Paljon onnea vaan
Kakku lentää naamaan
Sä apinalta näytät
Ja sata vuotta täytät

"Toivon, että lapsia kuullaan.
Että jokainen voisi kokea, että hänestä välitetään."

Miten juhlit valintaa Vuoden isovanhemmaksi?

"Koen, että palkinto ei ole vain minulle, vaan myös vaimolleni. Isovanhemmuus on meille yhteinen asia ja mitä minä olisin ilman vaimoani. En mitään. On Luojan lykky, ettemme ole eronneet vaan saamme jakaa tämänkin kokemuksen isovanhemmuudesta yhdessä.

Juhlimme tunnustusta menemällä Stockmannin Hulluille Päiville ja illalla Espoossa tyttären perheen luona. Lopuksi menemme Vesterinen Yhtyeineen -bändin keikalle. Tyttäreni mies soittaa bändissä."

Mitä haluat jättää perinnöksi lapsenlapsille?

"Läsnäolon, elämän jakamisen ja yhdessä kokemisen. Ilot ja murheet on hyvä jakaa. Samalla tavalla kun toivon, että senioria kuullaan siinä, miten hän haluaa elää, toivon että myös lapsia kuullaan. Toivon, että jokainen voisi kokea, että hänestä välitetään. Rakkaus on tärkein perintö."

Näin Jaakko Valvanne puhuu vanhuudesta: "Vanhaksi elänyt on selviytyjä"

Hyvää isovanhempien päivää!

Vuoden isovanhemman valitsee Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry. Tunnustuksen on saanut muun muassa rap-mummo Eila Nevanranta ja arkkiatri Risto Pelkonen. Jaakko Valvanne palkittiin puheistaan yksilöllisen, oman näköisen vanhuuden puolesta.

Isovanhempien päivää vietetään tänä vuonna 15.10. Merkkipäivää on vietetty vuodesta 1985. Päivän tavoitteena on kiinnittää huomiota isovanhempien merkitykseen lapsille ja isovanhempien arvostukseen yhteiskunnassa.

Klaus Härö kuuli lapsuutensa Porvoossa tarinoita, joilla ei ollut loppua. Himo kokonaisiin kertomuksiin teki hänestä leffafriikin ja lopulta elokuvaohjaajan. Tosin työtään hän ei oppinut elokuvien kautta, siihen tarvittiin muita ihmisiä sekä ihan oikeaa elämää. Ja tietenkin oman isän periaate.

Onko tämä elokuvaa? Ajatus kipaisee mielessä, kun Klaus Härö astuu sisään porvoolaiskahvilan ovesta. Hän rupattelee alkukohmeet kohteliaasti pois hartioilta ja istuutuu sitten nurkkapöytään. On heti valmis aloittamaan.

Nauhuri napsahtaa käyntiin, mutta vain hetkeksi. Vaihdetaan vielä paikkoja, Härö pyytää anteeksipyydellen. Elokuvaohjaajan on hallittavaa pientä tyhjää kahvilaakin asettumalla selkä seinää vasten. Samalla ikkunasta lankeavasta valomiekasta värittyy Härön kasvoille komea sävy, kuin elokuvaotokseen varta vasten luotu.

Sitten kuvan puhkaisee puhe. Sen nopeus yllättää. Klaus Härö kun on tunnettu viipyilevän kauniista elokuvistaan. 1950-luvun stalinismin alle painuneeseen Viroon sijoittuva Miekkailija ei poikkea tästä.

– No ehkä vielä joskus päädyn ohjaamaan jonkun toimintaelokuvan tai musikaalin, joita rakastan, Härö hymyilee.

Viroon miekkailemaan

Golden Globe -ehdokkuuden vuonna 2015 saanut Miekkailija ei tosiaan pörise action-säpinästä, mutta latautunut ja jännittävä se on heti alkuasetelmasta lähtien.

Elokuvan alussa nuori opettaja Endel saapuu Haapsaluun uuteen virkaan. Koulumaailma tiukkoine neuvostosääntöineen on tympeä, eikä Endel vaikuta onnelliselta ja luontevalta oppilaiden keskellä. Ei ennen kuin keksii alkaa opettaa lapsille omaa lajiaan, miekkailua. Endel ja lapset innostuvat, ja Endel unohtaa olla poliittisesti ”näkymätön”, niin kuin hänen jääkärimenneisyytensä takia pitäisi. Miekkailusta nousee uhman ja yksilönvapauden symboli.

Härö myöntää tutustuneensa elokuvan tarinaan kolme vuotta sitten lähinnä velvollisuuden tunnosta. Anna Heinämaan käsikirjoitus vei kuitenkin mukanaan, vaikka Härö ei tiennyt mitään miekkailusta eikä ollut koskaan elämässään käynyt Virossa.

"Haapasalussa mietin, miksen ollut ehtinyt tänne koskaan aiemmin."

– No, muutama viikko käsikirjoituksen luettuani olin jo Haapasalussa etsimässä kuvauspaikkoja ja miettimässä, miksen ollut ehtinyt tänne koskaan aiemmin, Härö hymähtää.

Tarinat vailla loppua

– Näitkö, tuosta käveli juuri kirjailija Christer Kihlman, Härö nyökkää ikkunasta kulman taakse katoavan ulsterihahmon perään.

Kahvilan suuren ikkunan takana kumpuileville mukulakivikaduille on aika pysähtynyt. Tässä samaisessa maisemassa Härö on kasvanut.

– Eikö ole erikoista, miten tästä katsottuna tunnelma on kuin elokuvan Haapsalussa? Härö kysyy.

Joskus mies toivoo, että voisi tehdä elokuvan myös näiltä kulmilta, kuvata omaa 1970-luvun lapsuuttaan, jolloin samaiset kadut eivät vielä huokuneet idylliä.

– Silloin täällä asui vielä vanhoja ihmisiä, jotka naulasivat mattoja ikkunaan, että koti pysyisi lämpimänä, Härö kuvailee.

"Lapsena tuntui, että pääni oli täynnä avoimia kysymyksiä."

Hän on myös varma, että lapsuuden Porvoo ja siellä kuullut tarinat ovat sysänneet häntä kohti nykyistä ammattiaan.

– Täällä opin lapsesta saakka kuulemaan tarinoita – tai oikeastaan tarinoita, joilla ei ollut loppua. Kuinka vaikkapa tätini kertoi siitä, kun oli kuulaassa kesäillassa kulkenut runoilija Jarl Hemmerin talon ohi ja huomannut sen ikkunan olevan auki, kuinka hän oli kurkistanut lepattavien ikkunaverhojen välistä sisään. Kesken lausetta täti kuitenkin huomasi minut, pikkulapsen, huoneen nurkassa, ja keskeytti jutun runoilijan itsemurhasta siihen paikkaan. Lapsena minusta tuntui, että pääni oli täynnä tällaisia avoimia kysymyksiä.

Hiljalleen Härö alkoi purkaa tarinoiden kuulemisen himoa elokuviin.

– Peilasin omia kokemuksiani elokuviin ja näytelmiin. Niiden avulla sain miettiä, mitä aikuisuus oli ja elämä yleensäkin. Välillä siihen tarvittiin Kuningas Learia, välillä riitti Dallas. Imin niin paljon elokuvien maailmasta, että olin mielestäni täysin valmis ohjaamaan ensimmäisen elokuvani, kun olin 13, Härö nauraa.

Suuri palkinto elokuvissa

Toinen merkittävä sysäys elokuvauralle oli isän periaate.

– Jossain vaiheessa kaikille kavereille hankittiin kotiin videot, mutta isäni ei taipunut niitä ostamaan. Minun oli tyytyminen koulun elokuvakerhoon ja leffateattereihin. Opin odottamaan elokuvia, selaamaan kuumeisesti läpi ohjelmistoja niin, että lopulta elokuvan näkeminen oli suuri palkinto.

Kahvikuppinsa takaa ystävällisesti hymyilevä mies väittää, ettei olisi ehkä kovin empaattinen ilman elokuvia.

– Ihan jo siksikin, että olin perheemme ainoa lapsi.

"Yläasteen opettaja ymmärsi videoepätoivoni
ja antoi minun tulla melkein neljä vuotta
etuajassa elokuvakerhoon."

Härö on käsitellyt elokuvissaan paljon lapsuusaihetta. Miekkailijassakin lapset ja koulumaailma ovat keskeisessä asemassa.

– Itse en mitenkään nauttinut kouluajasta. Olin kamalan puhelias hölösuu. Silti myös monen opettajan rohkaisu ja avarakatseisuus ovat jääneet mieleen. Muistan vieläkin, kuinka leikkikoulun Tuulikki-opettaja antoi jäädä sisälle näyttelemään nukketeatterinukeilla, kun olin niin lumoissani luokan kanssa näkemästämme Mestaritontun seikkailuista. Tai kuinka yläasteen opettaja ymmärsi videoepätoivoni ja antoi minun tulla melkein neljä vuotta etuajassa elokuvakerhoon.

Panikointia ja kompasteluvuosia

Jos Klaus Härö oli hieman aikava ja suulas lapsi koulussa, asetelma ei hirveästi muuttunut, kun hän parikymppisenä pääsi opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Ainakaan heti.

– Elokuvapuolella suurin osa kurssikavereista oli käynyt jo jotain koulua ja tutustunut alaan. Minä taas olin leffafriikki, joka kuvitteli osaavansa itsekin tehdä kaiken näkemänsä. Olin ihan valtavan rasittava.

Erityisesti ryhmätyön opettelu oli Härölle kova paikka.

– Ensimmäistä koulutyötä tehdessäni en keksinyt juuri muuta sanottavaa työryhmälle kuin että mitä ottaisitte kahviinne. Olin ihan lukossa ja aloin panikoida. Siitä seurasi, että olin hirvittävän ikävä.

Klaus Härö muistaa ensimmäiset pari vuotta tuskailleensa, miksi hänen elokuvissaan ei ollut mitään hyvää, vaikka hänellä oli niin hyviä ideoita.

– Vasta kun tajusin, ettei egoni ratkaise mitään vaan että tämä on ryhmätyötä, homma alkoi edetä. Oppiminen on ollut tosi työlästä ja on edelleen. Silti juuri parasta on lopulta se, kun saa muilta ideoita.

Kunpa rengas puhkeaisi

Tai oikeastaan Häröä kutkuttaa ja puhuttelee juuri se muiden ideoiden ja oman pään pitämisen ristiveto. Elokuva kun ei koskaan ole vapaata taidetta.

Panikointi-ahdistuksetkin jäivät onneksi nuoruuteen. Mies myöntää, että tosin joka kerta ensimmäistä kertaa kuvauksiin ajaessaan toivoo, että autosta puhkeaisi rengas, mieluiten kaikki kerralla.

– Mutta sitten kun viisi ensimmäistä minuuttia on kulunut, olen jo täysin uponnut työhön. Sinne auton takapenkille ovat yleensä jääneet kaikki ne ennakkosuunnitelmat, jotka olen tarkkaan kotona omassa rauhassa hionut.

Siihen nähden, ettei Härö saanut ensimmäisten opiskeluvuosiensa aikana mielestään mitään kelvollista aikaan, hän myöntää nau­raen, että kehitystä on tapahtunut. Yksi asia alkuvuosien kompuroinnissa on jäänyt silti laimeasti surettamaan.

– Äitini olisi kovasti halunnut minusta opettajaa. Hän ehti ennen kuolemaansa nähdä vain niitä oppilastöitäni, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Ne eivät varmasti häntä juuri lohduttaneet, Härö harmittelee.

Harrastuksena oleminen

Klaus Härön videoita vastustanut isä sai sentään nähdä monta kelvollista elokuvaa. Kun isä viime vuonna kuoli, poika oli ehtinyt jo ohjata lukuisia palkittuja dokumentteja ja elokuvia. Ja kasvattaa ympärilleen oman perheen.

– Viiden lapsen kautta olen jatkuvasti saanut opetella, että ahaa, näin ollaan sisaruksia, joten ryhmätyön opettelu jatkuu sielläkin.

Perhearki on tuonut Klaus Härön työhön oman suunnitelmallisuutensa. Kuvausten välissä hän tekee töitä virkamiesaikaan, niin kuin tavalliset ihmiset. Kodin arjen pyörityksen pääohjaaja on kuitenkin Härön vaimo, joka jäi 11 vuotta sitten kotiin lääkärintyöstään.

– Vaimoni on myös ollut suurin tukijani, hän on nähnyt epävarmuuden hetkeni ja ajatusten pitkällisen pyörittelyn hyvin läheltä, Härö myöntää.

"En harrasta mitään muuta kuin läsnäoloa."

Sen enempää hän ei lähde availemaan perhe-elämäänsä, se ei selvästikään kuulu hänen tapoihinsa.

– Mutta minulla ei myöskään ole mitään harrastuksia, jotain työn ja perheen vastapainoa, niin kuin monilla nykyään tuntuu olevan. En harrasta mitään muuta kuin sitä, että yritän olla läsnä ja kokea yhteisöllisyyttä, niin kotona kuin työporukoissa. Siinä on tarpeeksi, mies toteaa.

Klaus oli perheensä ainoa lapsi. – Empaattisuutta opin elokuvatyössä. Omissa lapsissani olen nähnyt sisaruuden voiman.
Klaus oli perheensä ainoa lapsi. – Empaattisuutta opin elokuvatyössä. Omissa lapsissani olen nähnyt sisaruuden voiman.

Yhteisöllisyys on aihe, joka saa Härön lämpenemään. Puhe nopeutuu entisestään ja kämmenet naputtavat ilmaan nopeatempoista nuotistoa.

Klaus Härö nimittäin näkee yhteisöllisyyttä nykymaailmassa turhan vähän.

– Pääsin tässä taannoin aiheesta oikein otsikoihin, kun radio-ohjelmassa kerroin vihaavani ravintoloiden leikkinurkkauksia. Se on totta, vihaan eri-ikäisten eristämistä toisistaan. Ehkä armeija on ainoa, jonne tällainen lokerointi sopii.

Lasten ja vanhempien suhde on myös teema, joka kulkee vahvasti mukana Härön elokuvissa. Siihen hän uskoo tavalla tai toisella tulevaisuudessakin palaavansa, vaikka kyseessä olisi se vauhdikas haaveiden steppausmusikaali.

"Nyt olisi viimeinen mahdollisuus estää yksinäisyys."

– Sukupolvien ketju on katkeamaisillaan. Surettaa nyt isovanhempi-iässä olevat suuret ikäluokat, kuinka moni heistä kieltää itseltään lapsenlapset.

Tai ei nyt suoranaisesti kiellä, mutta elämysten etsintä risteilyineen ja oopperajuhlineen vie helposti pidemmän korren.

– Tuntuu siltä kuin monen sodanjälkeisen sukupolven ihmisen pitäisi pakonomaisesti kokea nautintoja, kun omat jalat vielä kantaa. Kun ne sitten eivät kanna, niin kukaan ei tulekaan enää käymään. Suuri joukko ihmisiä tekee itsestään yksinäisiä, Härö sanoo.

Hän tosin myöntää heti perään, ettei ongelma tietysti ole vain vanhemman polven, samaa hän näkee omassa ikäluokassaan, työkiireisten ruuhkaelämässä.

– Meiltä jää näkemättä ja kuulematta asioita, jotka omassa lapsuudessani olivat itsestäänselvyys. Kertomusten kulttuuri sukupolvelta toiselle katkeaa. Nyt olisi viimeinen mahdollisuus estää kyselemällä nurkan takana uhkaava yksinäisyys ennen kuin se on myöhäistä.

Lopputekstien aika

Klaus Härö ei osaa itse olla kyselemättä. Se on hänen tehtävänsä, ilman kyselemistä ei synny elokuvia.

– Elokuvaa tehdessä työryhmä on ehtinyt kysellä ja kyseenalaistaa valinnat niin moneen kertaan, että osaan aika tarkkaan ennustaa, mikä siinä toimii ja mikä ei.

Mistä sitten Miekkailijaa voisi kritisoida? Härö ei lähde tekemään paljastuksia, sehän olisi vähän sama kuin yrittäisi sohia itseään floretilla.

– Meidän elokuvantekijöiden tehtävä on luoda illuusio, kaikista puutteista huolimatta, Härö toteaa.

On aika ottaa kuvat, ennen kuin niukka valo sammuu. Ketään ei yllätä, että Härö osaa ehdottaa juuri sopivaa kuvauspaikkaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2015.

Klaus Härö x 3

  1. Syntynyt 1971 Porvoossa, jossa nytkin asuu.
  2. Naimisissa, viisi lasta.
  3. Ohjannut muun muassa elokuvat Näkymätön Elina, Äideistä parhain, Postia pappi Jaakobille. Miekkailija, virolaisen miekkailija Endel Nelisin elämään pohjautuva elokuva, saa ensi-iltansa maaliskuussa.

Suomi on 100 000 etunimen maa. Nimipäivä kuitenkin uupuu monelta, sillä almanakassa nimiä on vain 873. Onko sinulla suosikkinimi?

Tämän artikkelin kahdessa pääkuvassa esiintyy kaksi Reinoa (katso molemmat kuvat klikkaamalla nuolia). 

Reino Armas Jokinen syntyi 22.6.2014 Helsingissä perheen kolmanneksi lapseksi.

– Listasimme mieheni kanssa nimiä, jotka molemmat hyväksyimme. Tiesimme odottaa poikaa, kertoo Reinon äiti Jenni Järvelä.

Jääkaapin oveen päätyivät Reino, Ukko, Armas, Alvari ja Onni. Sisarukset ovat Aalto ja Martta.

– Reino oli Martan keksintö, hänen päiväkodissaan on Reino. Se jäi työnimeksi, ja sen jälkeen Reino alkoi tuntua oikealta ja muut nimet vääriltä.

Reino on tyytyväinen lapsi ja nauraa kukkuu-jutuille. Hän ottaa asiat rennosti.

Reino Veli Ilmari Porko puolestaan syntyi 18.4.1938 Kokkolassa perheen kuudenneksi lapseksi.

Reino-nimi annettiin kuuluisan kuplettimestari Reino Hirvisepän alias Pallen mukaan. Musisoija tuli nuoresta kaimastakin.

– Laulan kuorossa ja haitarille annan kyytiä Kälviällä vanhainkodissa, ystäväni soittaa kitaraa. Laulamme Kulkurin valssin, Metsäkukkia ja kansanlauluja. Elämä on mukavaa, Reino nauraa.

Nousevatko Raija, Ritva ja Pirkko?

Suomessa on suhteessa väestöön paljon enemmän etunimiä kuin monissa muissa maissa.

– Vielä 1980-luvun alussa suomalaisilla oli käytössä noin 32 000 etunimeä. 2000-luvulle tultaessa niitä oli jo 50 000, ja nyt nimistöä on lähes 100 000, kertoo dosentti Minna Saarelma-Paukkala Helsingin yliopiston almanakkatoimistosta.

Hän tuntee nimimuotien kehityksen ja povaa seuraaviksi suosikeiksi suurten ikäluokkien nimiä.

– Sitä on kuitenkin vaikea ennustaa, nouseeko Raija, Ritva vai Pirkko. Vauvan vanhemmat eivät ehkä valitse 1950-luvun suosikkinimeä vaan jonkun muun tuon aikakauden nimen. Esimerkiksi Venla ei ollut 1990-luvulla erityisen suosittu nimi, mutta nyt on.

Poika nimeltä Nietos

Suomessa myös annetaan poikkeuksellisen paljon nimiä, joita ei ole muilla.

– 2000-luvun tytöt ovat saaneet sellaisia uniikkinimiä kuin Karpalo ja Vanilja, pojat Nietos ja Jyly. Toissa vuonna syntyneistä tytöistä 6 prosenttia sai nimen, jota ei ole kenelläkään muulla. Pojilla luku oli 4 prosenttia.

Vuonna 2013 syntyneiden tyttöjen nimiä, joita ei ole muilla, ovat Karpalo, Kiuru, Mahla, Mesi, Niitty, Pihka, Puro, Tilhi ja Vanilja.

Samana vuonna syntyneiden poikien uniikkinimiä ovat puolestaan Nietos, Repo, Peippo, Silmu, Talvi, Tyrsky, Jyly, Routa, Huima, Koitto, Leimu, Nuotti ja Roihu.

Uniikkinimiä on paljon, sillä suosikkinimiäkin annetaan vain alle 2 prosentille ikäluokasta. Emma-nimen sai viime vuonna 445 tyttöä ja Onni-nimen 431 poikaa. Suomessa syntyy noin 60 0000 lasta vuodessa.

– Erikoisella nimellä vanhemmat haluavat korostaa lapsensa yksilöllisyyttä. He jopa ajattelevat persoonallisen nimen auttavan muita muistamaan lapsen. Toki myös maahanmuuttajat ja kahden kulttuurin perheet lisäävät nimimäärää. Vaikutteita otetaan televisiosarjoista, elokuvista ja muusta kulttuurista.

Neljä Markkua

Markuksi nimettiin 29 422 poikaa vuosina 1940–59. Tässä heistä neljä: 

Markku Klockars (vasemmalla) syntyi vuonna 1956 Helsingissä. "Vuodesta 1997 alkaen me Markut olemme kokoontuneet Porin Söörmarkun kylään Markunpäivänjuhlaan 25.4. Siellä henki tiivistyy, kun koolla on jopa satoja Markkuja. Sloganimme on Markku-nimi antaa pojalle positiivisen vireen ja terveen itsetunnon. Markkuun on naisen turvallista tukeutua. Jaamme myös Markunteko-ohjeita."

Markku Kuutschin syntyi vuonna 1965 Helsingissä. "Tuttavapiiriini kuuluu neljä Markkua, ja minun lempinimeni on Make. Olen aina tykännyt nimestäni, ja Markku-liiton ansiosta vielä enemmän. On hauskaa, kun monta päätä kääntyy Markkua huudettaessa." 

Markku Laakkonen syntyi 1952 Jyväskylässä. "Latinan Marcuksesta muodostettu Markku pääsi kalenteriin 1929 ja räjähti suosioon 1940-luvun lopulla. Vuonna 1996 perustettu Markku-liitto on edunvalvojamme, henkinen kotimme ja aktiivinen toimija."

Markku Vettenniemi syntyi 1964 Porissa. "Markku-liitto on antanut nimelle positiivista kaikua. Markunpäivänjuhlaan kokoontuu satoja Markkuja. Uudet jäsenet lyödään Söör Markuiksi. He muodostavat maan suurimman ritarikunnan."

Pieni perintö papalta

Etunimien kärkikymmenikkö on Suomessa melko pysyvä. Eeva ja Antti eivät koskaan kuulosta täysin mahdottomilta. Toisen nimen listalla pitävät pintansa vuodesta toiseen Helena, Katariina, Kristiina, Juhani, Johannes ja Olavi ja Tapani.

Monissa katolisissa maissa lapsille annetaan pyhimysten nimiä ja niiden kansanomaisia muotoja. Samoin isovanhempien mukaan nimeäminen on Euroopassa vahva perinne.

Islamilainen nimistö on suppea: profeetan perheenjäsenet, Koraanin keskeiset henkilöt sekä Muhammedin vaimojen ja tyttärien nimet. Muslimeilla on lisäksi kuvailevia, vaikkapa naisen kauneuteen liittyviä nimiä.

– Amerikassa ovat muotia intiaaninimet eli luontonimet, joilla on merkitys. Siellä ei ole nimilakia, joten etunimeksi voi antaa vaikka sukunimen.

Sarin ja Mikan ylivoimaa

Suomessa heräsi 1800-luvulla kansallisuusaate, suomalaisia nimiä suosittiin. Sitä ennen nimet olivat paljolti ruotsalaisia. Kirkonkirjoihin merkittiin Fredrika, vaikka henkilöä aina kutsuttiin Riikaksi.

– Nimenanto oli luovaa, ja uusia nimiä tuli satoja, kuten Rauha, Tyyne, Armas ja Tarmo. Monia nimiä annettiin ensin sekä tytölle että pojalle, esimerkiksi Suloa ja Rauhaa, Minna Saarelma-Paukkala toteaa.

Sota-aikana nimenanto yhdenmukaistui, sillä kansakunta halusi olla yhtä, tavallisia Pirkkoja ja Erkkejä. Suuret ikäluokat syntyivät vuosina 1945–50 ja tuon ajan suosikkinimiä olivat Kaija, Mirja, Raija, Jorma, Pentti ja Seppo. Tyttöjen yhdysnimet, kuten Eeva-Maija, tulivat muotiin.

– Samannimisyys oli Suomessa yleisintä 1960-luvun lopulla. Seitsemän prosenttia ikäluokasta saattoi saada nimen Sari tai Mika, Saarelma-Paukkala toteaa.

Itse keksitty jyrää

Suomen kieleen on helppo luoda uusia nimiä.

– Luontonimien lisäksi suosittu tapa keksiä nimiä on muunnella olemassa olevia. Henjan, Injan, Renjan ja Vinjan tunnistaa heti tytön nimiksi. Lumi-nimestä on kehitelty Luminja, Lumiina, Lumiella ja Lumiisa.

Perheissä on entistä vähemmän lapsia, ja siksi nimeen kiinnitetään paljon huomiota. Nykyään noin puolet vauvoista saa kolme etunimeä. Helsingin Käpylässä asuu ekohenkisiä ihmisiä, jotka voivat nimetä lapsensa niin sanotulla Käpylä-nimellä. Se on kulttuuri- tai luontonimi, kuten Kaarna ja Kivi.

Lapselle annetun niin sanotun euronimen halutaan kuulostavan kansainväliseltä. Esimerkiksi Anton ja Laura ovat tunnistettavia tytön tai pojan nimiä Euroopassa.

– Lähiönimissä kirjoitetaan Nico c-kirjaimella tai Alexandra x-kirjaimella, koska se vaikuttaa hienommalta. Voi miettiä, miltä nimi kuulostaa sukunimien Möttönen tai Mutikainen kanssa.

Neljä Ritvaa

Ritvaksi nimettiin 27 065 tyttöä vuosina 1940–59. Tässä heistä neljä:

Ritva Luhtala (vasemmalla) syntyi 1950 Turussa. "Olen toinen kaksosista, saimme hätäkasteessa nimet Ritva-Liisa ja Marja-Liisa. Meidät jätettiin synnytyslaitokselle ja annettiin kasvattilapsiksi. Lempinimeni on aina ollut Ritu."

Ritva Nurmi syntyi 1951 Perniössä. "Äiti kuvitteli Ritvan harvinaiseksi nimeksi. Kutsuin pienenä itseäni Utvaksi, ja jotkut sanovat minua Rituksi edelleen. Työelämässä olen törmännyt moneen kaimaan."

Ritva Räisänen (edessä) syntyi 1950 Ilomantsissa. "Nuorena käytin joskus toista nimeäni Margit. Monet kutsuvat minua Rituksi. Tuttavapiiriini kuuluu kuusi Ritvaa. Pitäisiköhän meidänkin perustaa yhdistys, kuten Markuilla on?"

Ritva Romero (oikealla) syntyi 1947 Jyväskylässä. "Lempinimeni oli lapsena Ippa. Veljeni väänsi Ritva Paavolan myös muotoon Patva Riivola, Pallukka ja Päälykkä. Teini-iässä olin Pändi. Oppikoulussa luokallani oli neljä Ritvaa. Opettaja kutsui meitä kaikkia sukunimellä."

Maistraatti pitää nimikuria

Nimilain mukaan tytölle ei saa antaa pojan nimeä ja päinvastoin, mutta uutta nimeä voidaan antaa kummallekin sukupuolelle, kunnes tilanne vakiintuu. Esimerkiksi Tuisku vakiintui tytön nimeksi.

Nimi ei saa olla kotimaisen nimikäytännön vastainen, siinä ei esimerkiksi saa olla numeroita. Nimestä ei saa olla lapselle haittaa.

– Maistraatti hyväksyy tai hylkää nimen ja voi pyytää lausunnon oikeusministeriön nimilautakunnalta. Hylätyt nimet ovat esimerkiksi muodoltaan hankalia. Niissä on suhuässiä ja heittomerkkejä. Pitkään keskusteltiin, onko Karhunpoika sopiva, eikä sitä hyväksytty, kertoo Minna Saarelma-Paukkala.

Esimerkiksi vuonna 2012 nimilautakunta käsitteli ja hyväksyi seuraavat tytön nimet: Semilla, Kalliope, Eveliia, Ruuti, Rosabella, Vivana, Tennessee, Salvia ja Evilia. Poikien nimistä samana vuonna hyväksyttiin Joa, Urhea, Aaros, Einri, Temppu, Roihu, Iloittu, Selassie, Mjölnir, Tuliotso, Filo, Roihi ja Karhu.

Almanakan nimipäiväluettelo uudistetaan joka viides vuosi. Vuonna 2015 siihen tuli 39 uutta nimeä, kuten Aava, Isla, Janni, Kiira, Melissa, Nanna, Pipsa, Eemi, Kasper, Nooa, Okko, Peetu ja Sisu.

– Almanakassa on nyt 873 nimeä. Uudistuksessa ei yleensä poisteta vanhoja nimiä. Okko poistettiin 1950-luvulla ja nyt se on tehnyt paluun.

Väestörekisterikeskuksen maksuton nimipalvelu: verkkopalvelu.vrk.fi/nimipalvelu

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 3/2015.

Suosituimmat nimet ennen ja nyt

10 suosituinta nimeä 1945–50 syntyneillä

Tytöt: Kaija, Marja, Mirja, Pirkko, Raija, Raili, Riitta, Ritva, Sirkka ja Tuula.

Pojat: Hannu, Jorma, Jouko, Markku, Pentti, Pertti, Raimo, Reijo, Risto ja Seppo.

10 suosituinta nimeä 2010–16 syntyneillä

Tytöt: Maria, Sofia, Emilia, Olivia, Amanda, Aino, Aurora, Helmi, Matilda, Ilona.

Pojat: Juhani, Johannes, Mikael, Olavi, Onni, Matias, Oliver, Elias, Ilmari, Antero.

Ursula Kähäri vaalii Barbie-nukkeja niiden kauneuden vuoksi. Valtavan kokoelmansa hän haluaisi saada kaikkien nähtäväksi.

Suomesta löytyy maailman laajimpiin kuuluva Barbie-kokoelma. Yli 7 000 nuken perheen on kerännyt perniöläinen Ursula Kähäri. Harrastus alkoi vasta aikuisiällä, mutta ensikohtaaminen tapahtui 1960-luvun puolivälissä.

– Luokkatoverini vanhemmat toivat hänelle Barbien ulkomailta. Nukessa viehätti se, että sillä oli olevinaan aikuisen kroppa, Ursula kertoo.

Oman Barbiensa Ursula osti Stockmannilta ja  teki sille vaatteita itse. Innostus meni kuitenkin ohi vuodessa.

Lisää rahaa Kenillä? "Nukesta tarjotaan jopa 500 euroa"

Syksyllä 2006 Barbie palasi rytinällä viisikymppisen hammaslääkärin elämään, kun hänen työpaikkansa suljettiin kolmeksi kuukaudeksi vesi­vahingon takia.

– Minulla oli aikaa keikkua internetissä ja äkkäsin nettihuutokaupasta Marilyn Monroen näköisen Barbien. En tiennyt sellaisia olevankaan.

Barbie-nukkeja valmistava amerikkalainen Mattel-leluyhtiö oli alkanut 1980-luvun loppupuolella tuoda markkinoille keräilykappaleita.

– Hurahdin täysin. Keräilynuket ovat aivan eri asia kuin lelut.

Silkstone-sarjan aikuisten keräilynuket on valmistettu keraamisesta massasta.

Hinnat suhaavat kuin pörssissä

Ursula osti nukkeja harvoilta kotimaisilta harrastajilta ja siirtyi sitten Euroopan ja Yhdys­valtain markkinoille. Kokoelma karttui hurjaa tahtia. Vuonna 2009 se oli maailman suurin.

Mattel hallinnoi keräilyä. Se ei lähetä nukkeja muihin kuin amerikkalaisiin osoitteisiin, ja jos niitä haluaa Eurooppaan, ne pitää ostaa yksityishenkilöiltä.

Barbien ympärille muodostunut joukko pyörittää kasvavaa bisnestä. Keräilijät kautta maailman hamstraavat nukkeja ja myyvät niitä eteenpäin. Osa on ammattilaisia. Suomen suurin Barbie-yhteisö on thebdoll.com-nettisivusto.

– Nukkien hinnat vaihtelevat suhdanteiden mukaan, vähän kuin pörssiosakkeet. Esimerkiksi Platina-leimalla varustettuja sarjoja valmistetaan alle tuhat kappaletta, mikä tietysti nostaa hintaa.

Lelu-Barbiekin voi olla arvokas. Varsinkin avaamattomat rasiat 1960–70-luvuilta ovat keräilyharvinaisuuksia.

Ursula vinkkaa, että kuka tahansa pystyy rakentamaan oman Barbie-maailman tuunaamalla omat vanhat nukkensa.

– Kun pesee nukkien hiukset, pukee nätisti ja laittaa vitriiniin, pikkurahalla saa aikaiseksi kivan näyttelyn.

Brittinäyttelijä Audrey Hepburn on ikuistettu Barbie-nukeksi.

”Sitä voi vain tuijottaa"

Keräilijöiden eniten himoitsemaa ensimmäistä Barbieta vuodelta 1959 Ursulalla ei ole.

– Hinta on kova, eikä nukke ole minusta kovinkaan nätti.  Kerään nukkeja esteettisessä mielessä. Suosikkini on intiaaninainen Windrider, Tuulella ratsastaja. Se on aivan mahdottoman kaunis, sitä voi vain tuijottaa.

Barbie mielletään tietyn kokoiseksi, mutta yksi Ursulan nukeista on tikkuaskin mittainen, toinen melkein metrin.

– Barbie ei vanhene, koska se heijastaa aikansa ilmiöitä. Happy Family -sarjassa on isoäiti ja isoisä, mutta perusidea on, ettei Barbie ikäänny.

Ursulan mielestä Barbien pedagoginen arvo on suuri. Mattel on tuonut markkinoille ihonväriltään erinäköisiä nukkeja ja myös esimerkiksi pyörätuolissa istuvan Barbien.

Tällä hetkellä ei ole paikkaa, johon Ursulan nuket mahtuisivat esille. Niitä on ”kaksi rekka-autollista”.

– Yritän löytää tilan, jossa kokoelman ylläpito olisi taloudellisesti järkevää. Haluan, että nuket olisivat kaikkien nähtävillä.

Kirjailija Anita Konkka on kiertänyt öisin maailman ympäri ja reissannut pitkin lapsuuden maisemia. Unet ovat auttaneet ymmärtämään mennyttä ja päästämään siitä irti.

Kauppatorin Kolera-altaan laineilla keikkuu viikinkilaiva. Anita Konkka kiipeää sen kyytiin. Hänen tehtävänään on kertoa tarinoita venettä soutaville viikingeille ja tuoreelle sulhaselleen. On hurja myrsky ja Anitan on tarinoitava henkensä edestä, muuten vene uppoaisi.

– Ei kovin kannustava uni kirjailijan urasta haaveilevalle nuorelle morsiamelle, Anita Konkka nauraa.

Parikymppisen Anitan elämä oli tosin unennäön aikaan vaikeaa muuallakin kuin unissa.

– Olin menossa naimisiin, mutta elämä tuntui raskaalta. Vasta vähän yli 40-vuotias äitini teki kuolemaa enkä voinut uskoa sitä todeksi. Eiväthän äidit noin vain kuole!

Kuoli kuitenkin. Mutta edelleen äiti elää Anitan unissa, niin kuin jo monta kymmentä vuotta sitten kuollut isäkin.

– Hän tuo usein unissa näytille uusia naisystäviään, kun äiti taas on aina hauras, Anita hymähtää.

"Lapsena en osannut erottaa unta ja totta toisistaan."

Yön ja päivän sekava keitos

Anita Konkka istuu Vuosaaren-kotinsa pöydän ääressä ja hämmentää kahvia. Koti ympärillä on kodikas ja näppärän kokoinen. Käden ulottuvilla on tietokone ja muutaman askelen päässä sänky. Kun siitä nousee, näkee meren. Se myrskyää harvoin samalla tapaa kuin nuoruuden unessa.

Sänky on Anitalle tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan. Olin isoäitini mielestä hirveä valehtelija, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G.Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.

"En uskaltanut työstää alitajuntaani kuin vasta keski-iässä."

Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia. Nuorena, viikinkiunen aikaan, hän ei ollut vielä löytänyt omaa ääntään, eikä näkemiensä unien kieltä.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Muutto, joka valaisi kodin

Pöydällä, kahvikupin vieressä, hymyilevät nuoren Anitan kasvot. Syksyllä 2014 ilmestyneen Unennäkijän muistelmat -elämäkerran kanteen valikoitui valokuva Anitasta äitinsä vierellä. He ovat kumartuneina kuvataiteilijaäidin freskotyön ääreen, jonka mallina Anita oli itseoikeutetusti seissyt. Se oli hänen tärkeä tehtävänsä tyttärenä, pysähtyä malliksi.

Anita kasvoi kulttuuriperheessä. Kodin seinien sisällä vanhempien välinen jännite ja heidän työnsä hallitsivat perhe-elämää. Kirjailija-kääntäjä-isä Juhani Konkan työt imaisivat usein täysin. Ja jos eivät työt, niin sitten alkoholi. Silloin perhe-elämä sai hiljentyä ympäriltä, sillä normaalitkin elämän äänet suuren kodin toisessa päässä olivat isälle liikaa. Jos naapurin pojan trumpetinsoitto häiritsi, se katkaistiin kirveellä uhaten.

"Ihailin isää, mutta silti aina petyin. Ristiriidan purkaminen vei vuosikymmeniä."

Isän herkästi vaihtuvien mielenliikkeitten seuraaminen langetti pitkän varjon Anitan lapsuuteen.

– Ihailin häntä valtavasti, mutta silti aina petyin. Tämä synnytti niin valtavan ristiriidan, että sen purkaminen vei vuosikymmeniä, Anita toteaa.

– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.
– Olen joskus yrittänyt ratkaista ongelmiani unien avulla .Se tapahtuu kuitenkin unissa niin tiedostamatta, että viestin tajuaa yleensä vasta, kun ongelma on ratkaistu. Alitajunta vain on niin kovin itsepäinen, Anita Konkka sanoo.

Elämä helpottui, kun Konkan perheestä muuttivat vanhemmat pois. Ensin isä uuden naisystävänsä luokse, ja pian sen jälkeen äiti. Hänen tosin piti lähteä vain kolmen kuukauden freskokurssille Italiaan, mutta matka venyi lopulta kolmeksi vuodeksi. Niin teini-ikäinen Anita päätyi pitämään huushollia pystyssä pikkuveljiensä kanssa. 

– Oikeastaan vanhempien lähtö oli helpotus, tuntui kuin koko asunto olisi valoistunut. Kotisisar kävi kerran viikossa laittamassa meille ruokaa ja siivosimme kun muistimme, Anita sanoo ja myöntää, että kerrankin häntä kadehdittiin. Kenelläkään ikätovereista ei ollut samanlaista vapautta.

Uneton terapiassa

Kun Anita alkoi kirjoittaa elämästään, hän tiesi, että unet viitoittaisivat matkaa. Niin paljon hän on niiden avulla purkanut omaa mennyttään.

Mutta minkälainen on hyvä uni? Anitan mielestä sellainen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Eikä itse tarina usein ole kummoinen, vaan tunnelma ja näyt. Hyvä uni voi kertoa pallosalaman matkasta lapsuuden kesäpaikkaan tai uuden tähtikuvion muodostumisesta taivaalle. Huono uni puolestaan loppuu kesken, jättää oudon jälkitunteen.

"Koin olevani huono äiti, huono kirjailija, epäonnistunut."

– Pahimpia ovat kuitenkin olleet jaksot, jolloin en ole nähnyt tai siis muistanut näkemiäni unia lainkaan. Silloin herää huoli, että mikä nyt on vialla.

Pitkä uneton vaihe osui hänen elämän siihen kohtaan, kun omat lapset olivat pieniä. Myös Anita sai lapsensa äitinsä tavoin nuorella iällä, kun oman uran etsintä oli vielä pahasti kesken. Ja myös hänen avioliittonsa päättyi eroon. Hän koki olevansa huono äiti, huono kirjailijan alku, kaikin tavoin epäonnistunut yksilö.

– Silloin päätin mennä terapiaan. Koin, etten ollut lainkaan yhteydessä itseeni ja alitajuntaani, olin hukassa.

Yli nelivuotisen terapian aikana Anita löysi unet uudelleen. Vaikka arki oli raskasta, öisin alkoi tapahtua. Anita tajusi potevansa syyllisyyttä jopa isänsä kuolemasta. Tämä oli kuollut samoihin aikoihin, kun Anitan esikoisromaani Irti ilmestyi.

– Kuulostaa absurdilta, mutta pohdin tosissani, oliko hän ehtinyt lukea käsikirjoitukseni ennen kuolemaansa. Käsittelin siinä aviokriisin ohessa myös ristiriitaista isäsuhdetta.

– En tietysti koskaan saa selville, lukiko hän sen, mutta terapian avulla syyllisyystaakka hiljalleen keveni. En muuttunut paremmaksi ihmiseksi tai äidiksi, mutta itsetuntoni koheni. Ja olen jopa voinut iloita siitä, että pojistanikin kasvoi lopulta hajamielisen äidin ansiosta yllättävän käytännöllisiä miehiä!

"Opin nauramaan itselleni. Sehän on heikkojen puolustuskeino, jonka avulla pysyy hengissä."

Huumorin ja häpeän ristiaallokko

Anita Konkan puhetta pilkuttaa nauru. Olkapäät hytkyvät herkästi ja suusta purkautuu tarttuvaa hekotusta. Silloinkaan, kun aihe on vakava, hän ei vaivu synkkyyteen.

– Löysin jo lapsena komiikan. Ylinäyttelin muille kehnouteni.

Anita koki lapsena olevansa muukalainen. Eikä se johtunut pelkästään isän inkeriläistaustasta.

– Olin kaikin puolin kömpelö: vasenkätinen, lukihäiriöinen ja siihen päälle vielä puolisuomalainen. Häpesin, mutta opin hiljalleen nauramaan itselleni. Sehän on klassinen heikkojen puolustuskeino, sillä tavoin pysyy hengissä.

Anita sanoo aina olleensa kiltti. Lapsena jopa niin, että se purkautui neuroottisena käytöksenä, vuoteenkasteluna ja todistuksen numeroiden väärentämisenä.

"Minun ikäpolveni kasvatus perustui syyllistämiseen ja varoitteluun."

Vielä aikuisena hänen päässään on kaikunut ankaran äidinäidin ääni, joka kertoo, mikä on sopivaa ja mikä ei.

– Minun ikäpolveni kasvatus perustui pitkälti syyllistämiseen ja varoitteluun, joissa isoäitini oli mestari. Hän juurrutti minuun häpeän, jota tunnen edelleen ihan arkipäiväisistäkin asioista. Saatan pohtia, onko tällainen käytös sopivaa ja hävetä jälkikäteen sanomisiani ja tekemisiäni. Jopa jotain ihan pikku asiaa, kuten sateenvarjoa käsivarrella, kun on poutasää.

Unien miehet päätyivät kirjaan

Unissaan Anita ei häpeä eikä syyllisty. Ehkä juuri siksi niiden kieli on aina vedonnut häneen. Lapsuuden ihmisten lisäksi hänen unissaan vierailevat säännöllisesti miesystävät eri elämänvaiheista. Siksi Anitan oli kirjoitettava heidät Unennäkijän muistelmiinsa. Niin kirjan sivuille ilmestyi muun muassa kirjailija Hannu Salama.

– Hänestä kirjoittamista jännitin varmasti eniten. En oikeastaan hänen reaktiotaan, vaan sitä, etten rasittaisi lukijaa katkeralla tilityksellä.

Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde oli polveileva ja ristiriitainen. Myös monet Anitan unipäiväkirjoistaan löytämät Salama-unet ovat hyvin vihaisia ja turhautuneita.

– Onneksi olin merkinnyt tarkkaan käymiämme keskusteluja ylös, niin kuvani hänestä ei ole niin musta, Anita nauraa.

Kirja ei esittele miestä pehmeässä valossa, mutta yhtä lailla se häikäisee myös kirjoittajansa silmiä.

"Isäni kuvasi kirjassaan tarkasti minun heikkouksiani. Päätin, etten tekisi samoin lapsilleni."

Anita kuvaa itsensä suhteissaan niin Salamaan kuin vaikkapa kuvanveistäjä Heikki Virolaiseen aika ristiriitaiseksi. Toisaalta hän on ripustautuva ja huomionkipeä, toisaalta hyvinkin herkästi itsenäisyyttä ja omaa työtä korostavana, jopa toisen menestystä kadehtiva. Myös miehet ovat jopa hilpeyttä herättävän epäjohdonmukaisia, kuin hyviä romaanihenkilöitä konsanaan.

– Ja lopultahan kaikki on fiktiota, sillä se on minun kokemukseni ja tulkintani elämästäni, ei totuus, Anita toteaa.

Kaksi elämänsä miestä hän jättää kirjassaan yllättävä vähälle huomiolle, nimittäin poikansa Jarkon ja Jyrkin.

– Isäni kuvasi omaelämäkerrallisessa kirjassaan Elämän antimet tarkasti minun heikkouksiani, sitä minkälainen olin. Että en oppinut lukemaan ajallaan ja olin laiska. Siksi päätin jo kauan sitten, että jos kirjoitan elämästäni, en määrittelisi lapsiani sanoilla kuten isäni teki.

Suurten tunteiden uniryhmät

Anita myöntää, että elämän ja unien läpikäyminen kirjaa varten oli raskas, monien vuosien projekti. Sen kirjoittaminen ei onnistunut enää sängyssä maaten, vaan konetta istualtaan päättäväisesti nakuttaen.

– Olen paljon pohtinut omaa kirjailijanuraani. Se on ollut aika vaivalloinen ja pitkään hyvin turhauttava, kirjoitin pitkään väkisin.

Anitan mielestä on onni, että nykyisin nuoret kirjailijanaluille on tarjolla erilaisia kursseja ja koulutuksia. Hän tuhersi yksin.

Vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihin saakka, Anitan ääni vahvistui ja hänellä alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä.

Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.
Elämänkerran kirjoittamisen jälkeen Anitan unielämä on ollut hiljaista.

Myöhemmin hän kiinnostui myös toisten unista.

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa niistä tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään, eikä oikein jaksa nousta yöllä kirjoittamaan uniaan ylös.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaa, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isääkään ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.

Syntynyt: 5.2.1941 Helsingissä. Asuu Vuosaaren taiteilijakodissa.

Perhe: Kaksi aikuista poikaa, neljä lastenlasta.

Ammatti: Kirjailija. Julkaissut toistakymmentä teosta, joista muun muassa Hullun taivaassa (1988) oli Finlandia-palkintoehdokkaana. Omaelämäkerta Unennäkijän muistelmat (Teos) ilmestyi viime syksynä.

Harrastukset: Palstaviljely, venäläinen kirjallisuus, bloggaaminen. Kirjailijan päiväkirja -blogi vuodesta 2002 ja Sanat-blogi vuodesta 2005 lähtien.