Sisko ja Leo ovat olleet yhdessä 70 vuotta. Jutun alkuperäiset tekstit kokonaisuudessaan ja kuvat löytyvät Hannamari Shakyan kirjasta Tavallaan voi rakastaa.

Miten samaa puolisoa voi sietää yli puolivuosisadan? Kuusi paria kertoo pitkän suhteensa salaisuudet.

Sisko ja Leo, yhdessä 70 vuotta (yllä)

"Nukumme käsi kädessä"

Sisko: Leo kertoo mielellään tarinaa siitä, kuinka suhteemme sai alkunsa. Hän oli haavoittunut ja palasi sotasairaalasta takaisin kotipaikkakunnalleen. Kevättalvella hän tuli Kansanhuoltoon pyytämään parempia maihinnousukenkiä. Työskentelin siellä virkailijana ja kieltäydyin antamasta hänelle ostolupaa kenkiin. Leikilläni olen sanonut, että jos olisin tiennyt kuinka tässä käy, olisin antanut hänelle heti kahdet luvat uusiin monoihin.

Leo: Kun lapset lähtivät kotoa, liittomme on muuttunut pikkuhiljaa ja nyt elämme elämämme parasta aikaa. Jos toinen on pitkään poissa, alkaa tulla ahdistus ja huoli siitä, kuinka hän voi ja onko hän kunnossa.

"Olen koettanut rutistaa häntä niin paljon, pitää niin hyvänä, ettei hän koskaan menisi rikki."

Sisko: Osoitan Leolle rakkauttani paijaamalla ja koskettamalla häntä, kun kuljen hänen ohitseen. Nukun hänen kainalossaan. Nukumme käsi kädessä saman peiton alla.

Leo: Käännymme samaan aikaan, samaan suuntaan. Yhtenä kesänä Sisko sanoi, että hän hajoaa. Sen jälkeen olen koettanut rutistaa häntä niin paljon, pitää häntä niin hyvänä, ettei hän koskaan menisi rikki. Olen esittänyt toivomuksen, että Sisko kuolisi viikko ennen minua. Yhden viikon aikana saisin asiat järjestettyä, ja sen jälkeen minulla ei olisi enää mitään.

 

Sirkka ja Juhani, yhdessä 60 vuotta

"Sairaus paransi suhdettamme"

Sirkka: Juhanin luokkakaverin piti tulla minulle vappuheilaksi, mutta hän olikin estynyt. Juhani tuli hänen tilalleen. Istuimme Primulassa keväällä 1956, kun Juhani kosi minua. Hän selitti, kuinka meidän kannatti mennä naimisiin, koska meillä oli niin hyvät lähtökohdat.

"Kun kerroin, että odotan lasta, hän otti minut syliin ja nauroi vain."

Juhani: Kun menimme yhteen, tajusin, että Sirkka oli vielä keskeneräinen. Hänen suhteensa omaan kotiin oli vahva. Jos Sirkka valmisti ruokaa, josta hänen isänsä piti ja josta minä en pitänyt, minä olin väärässä mielipiteineni.

Sirkka: Muistan, kun kerroin Juhanille, että odotan lasta. Hän otti minut syliinsä ja nauroi vain. Hän oli luullut, ettei voi koskaan saada lapsia. Minusta tuntuu, että Juhani, isä, on ollut lapsillemme paljon tärkeämpi kuin minä. Isoäitinä teen lastenlapsillemme palveluksia, autan parsien ja ommellen, mutta Juhani on heille syli.

Juhani: Kun Sirkka sairastui rintasyöpään, yritin tukea häntä ja elää mukana. Nyt kun ajattelen, hänen sairastumisensa paransi meidän suhdettamme ja lähensi meitä. 

Sirkka: Ajattelemme kuolemanjälkeisestä elämästä aika samalla lailla. Poislähtenyt on aina läsnä. Ei sitä kuitenkaan jää yksin. 

 

Helinä ja Allan, yhdessä 66 vuotta

"Nyt Helinän kiisseli on täydellistä"

Allan: Ei ole avioeroa ehtinyt miettiä, kun on ollut niin paljon vipinää. Kun ihminen on rakastunut, hän on pikkasen vilkkaampi.

Helinä: Olemme jatkuvasti menneet eteenpäin, ja edistystä parempaan on tapahtunut koko ajan. Sovimme hyvin yhteen. Joskus älähdetään jostakin, mutta emme me tärkeistä asioista riitele. Mitään ei jää sisälle.

"Hän luuli, että himo pitää meidät yhdessä, mutta se olikin rakkaus."

Allan: Maailma on täynnä ihania tyttöjä, mutta olen ollut uskollinen. Se vaatii vähän sisua. Olen halunnut aina tulla kotiin Helinän luo. Kun menimme naimisiin, minä olin hitaampi, karhumainen. Nykyisin minussa on Helinää.

Helinä: Nukumme nykyisin eri huoneissa. Kuitenkin joka ilta, kun toivotan Allanille hyvää yötä, hän tulee katsomaan minua ja suutelee. Hän luuli, että se on himo, joka pitää meidät yhdessä, mutta se olikin rakkaus.

Allan: Meillä on täysin erilaiset makuaistit. Helinä teki aina herkkuruokia, mutta minä en tykännyt. Hänellä on muistivihko, joka on täynnä palautteitani ruoasta. Suurinta herkkuani on mannapuuro marjakiisselillä. Kesti kauan, että Helinä oppi tekemään hyvää kiisseliä. Se on parantunut vuosi vuodelta. Nyt se on täydellistä.

 

Salme ja Matti, yhdessä 53 vuotta

"Riittää, että olen kotona"

Salme: Matilla on paljon temperamenttia. Hän on määrätietoinen, ja hänellä on voimakas tahto. Lapset yrittävät jarruttaa häntä, mutta ei hän kuuntele. Minä en enää jaksa jarrutella, koska meillä on niin vähän elinaikaa. Koskaan en häntä ole halunnut vaihtaa. En koskaan saisi parempaa miestä.

Matti: Avioliittomme on ollut myrskyisä. Olemme huutaneet ja mekkaloineet, mutta riidat menevät nopeasti ohi. Nukkumaan emme koskaan mene riidoissa. 

"Aamupalan jälkeen emme koskaan tiedä, mitä tapahtuu."

Salme: Harva varmaan saa elää niin värikästä elämää kuin mitä me olemme saaneet elää yhdessä. Jokainen päivä on erilainen, täynnä jännitystä. Aamupalan jälkeen ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, sillä suunnitelmamme muuttuvat aina. Olemme muuttaneet paljon, tehneet rähjäisestä kaunista.

Matti: Suhteemme ei voisi olla lämpimämpi. Ei minun tarvitse näyttää rakkauttani Salmelle. Riittää, että olen kotona. Ajatuskin rakkaudentunnustuksesta raivostuttaa. Kyllä hänen on tähän mennessä täytynyt se tajuta. 

Salme: Meillä ei ole huolta eikä mitään. Minä en ajattele, että kohta tämä loppuu. Minulle elämä tai avioliitto ei koskaan ole reunalla.

 

Helvi ja Taisto, yhdessä 57 vuotta

"Ei voi elää kuin olisi yksin"

Taisto: Meidän piti mennä jo aiemmin kihloihin, mutta minä jarrutin. Ajattelin että, miten sitä voi saman kaverin kanssa olla koko loppuelämän, kun elämä on niin pitkä. Mutta en ole koskaan ajatellut, että pois lähtisin. Meidän luonteemme käyvät yhteen. Olemme kaksi rauhallista savolaista. Helvi on huolehtivainen, hyvä vaimo. Minä voisin olla huolimattomampi, mutta hän huolehtii, etten ole.

Helvi: Meillä ei ole ruoka-aikatauluja. Jos olen ystävän kanssa kävelyllä, minun ei tarvitse lähteä kesken kaiken Taistolle perunoita keittämään. Hän ei koskaan sano, että älä lähde tai ei lähdetä. Hän tulee yleensä mukana kaikkialle paitsi vesijumppaan. 

"Meidän yhdessäolo on niin hyvää, ettei ole sanoja sitä kuvaamaan."

Taisto: Ei voi elää kuin olisi yksin, koska liitossa on aina kaksi. Ei voi mennä kaupoille ja tuoda jotakin kotiin ja vain ilmoittaa, että ostin nyt tällaisen.  

Helvi: Meidän yhdessäolo on niin hyvää, ettei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan. Ystävä, joka saattoi meidät yhteen, kysyi onko elämä ollut hyvä, ja vastasin, että on se ollut. Monta kertaa ennen nukkumaanmenoa sanon Taistolle päivän päätteeksi, että hän on minulle rakas.

 

Ritva ja Erkki, yhdessä 58 vuotta

"Lapset sitovat meitä yhteen"

Erkki: Tapasimme vuonna 1957 Hakaniemen Työväentalon tansseissa. Ennen ensimmäisiä treffejämme hän kaatui jäisillä rappusilla, ja meillä jäi treffit tekemättä. 

Ritva: Minua harmitti niin paljon, kun makasin siinä sairaalan vanerilla. Onneksi kohtasin Erkin uudelleen ja aloimme tapailla. 

Erkki: Maistraatissa vihkimisen jälkeen olimme Helsingin edustalla purjehtimassa. Tapio Rautavaara tuli eteemme laulamaan ja kysyi, olimmeko menneet juuri naimisiin. Sitten hän lauloi meille Isoisän olkihatun.

"Tässä me vain olemme tehneet yhteisen kodin."

Ritva: Meillä on paljon turhanpäiväistä naputtamista, joka on enentynyt nyt kun olemme kahdestaan.  Koskaan emme ole kaulinta emmekä paistinpannua ottaneet. Minä otan ennemmin ristikon, kirjan tai television. Erkki menee autotalliin tai ottaa olkalaukkunsa ja lähtee kävelemään. Hän käy kaupungilla, minä taas nyhvään kotona. 

Erkki: Meillä on yhteiset lapset ja lapsenlapset, jotka sitovat meitä yhteen. He ovat olemassa aina, eikä heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan pidä erottaa. Jos Ritva kuolisi, en toisi muita tyttöjä kotiimme.

Ritva: Tässä me vain olemme tehneet yhteisen kodin. Olemme kasvaneet yhteen. Me kuulumme yhteen, ja siksi tietysti otamme aina yhteen.

 

Alkuperäiset tekstit kokonaisuudessaan ja kuvat löytyvät Hannamari Shakyan kirjasta Tavallaan voi rakastaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Vierailija

Yli 50 vuotta yhdessä: "Pidän vaimoani niin hyvänä, ettei hän menisi koskaan rikki"

Hienoa upeeta, kunnioitan pitkään kestäneitä avioliittoja, mutta vaihtamalla voi parantua! Olin 20 vuotta naimisissa lapseni isän kanssa, sitä aikaa en vaihtaisi mihinkään! Nyt toinen kierros menossa uuden rakkauden kanssa, oltiin alle neljäkymppisiä,todettiin että ei tehdä uusia lapsia, vaan odotellaan lapsien lapsia! Näin kävikin tyttärelläni on kolme poikaa ja mieheni tyttärellä poika ja tyttö ja varmasti jos luoja suo saadaan lisää ihanuuksia! Elikkä, miete tuli siitä, kun yksi aamu sanoin...
Lue kommentti

Entinen ja nykyinen Karjala ja Viipuri olivat elävästi läsnä ET:n lukijoiden kirjaillassa. Muistoja ja omakohtaisia kokemuksia jaettiin niin lavalla kuin yleisössä. 

ET-lehden toinen kirjailta on alkamaisillaan Tammen tiloissa Helsingin Korkeavuorenkadulla. Paikalle on saapunut kuutisenkymmentä ET:n lukijaa.

Tämän illan teemana on Karjala. Lavalla nähdään kolme aiheesta paljon tietävää kirjailijaa ja keskustellaan kahdesta kirjasta: Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuvasta Siemen-romaanista sekä Sirkka-Liisa Rannan toimittamasta Sydän Karjalassa -tietokirjasta. Siihen kirjoitti myös kolmas vieras, Juha Nirkko

Keskustelun alkua odotellessa ET:n lukijat juovat kahvia ja juttelevat vilkkaasti. Espoossa asuva Paula Järvinen, 67, ihastelee Tammen tiloja. Hänet toi ET:n kirjailtaan Sydän Karjalassa -kirja. Paulan suku on kotoisin Nuijamaalta Nikkun kylästä.

– Asuin pitkään Hämeessä, mutta sukukokouksissa Lappeenrannassa Karjalaisten laulu pitää aina laulaa rinta rottingilla, Paula kertoo. 

Paula Järvinen.
Paula Järvinen.

Karjalasta Paulalle tulevat ensimmäisenä mieleen iloiset ihmiset ja kaunis murre.

– Kun olin töissä Tampereella, työkaveri ihmetteli, että miten voinkin olla niin puhelias. Sanon aina, että se on isän vika, Paula nauraa.

Myös karjalainen käsityökulttuuri on Paulan mieleen. 

– Siellä käytetään voimakkaita värejä, jotka antavat käyttäjälleenkin voimaa.

Karjala-aihe kiinnostaa myös 63-vuotiasta Maija Vuokkosta. Huhtikuun alussa eläkkeelle jäänyt Maija iloitsee, sillä hänellä on nyt aikaa ja intoa harrastuksille – kuten vaikka kirjailloille. 

Maija on kotoisin Pohjois-Karjalan Juuasta, Vuokon kylästä. 

– Kylässämme asui paljon Karjalan evakoita. Koulussa luokallani oli poikkeuksellisen runsaasti lapsia, jotka menivät aina ortodoksiuskonnon tunnille, kun meillä muilla oli luterilaista uskontoa. 

Maija Vuokkonen.
Maija Vuokkonen.

Maija on lukenut paljon Karjalan vaiheista ja tarttuu aiheeseen aina, kun näkee siitä kirjoitettavan. 

– Asiatietoa saa myös romaaneista, kuten nyt Anna Kortelaisen teoksesta. Kirjailijat tekevät niin paljon taustatyötä, että faktoja saa usein yhtä paljon fiktiivisistä teoksista kuin tietokirjoista, Maija pohtii. 

Myös Laila Palho, 75, odottaa puolestan innolla Anna Kortelaisen puheenvuoroja.

– Lukupiirini ottaa käsittelyyn tämän hänen Siemen-kirjansa syksyllä. Olen nähnyt Annan puhuvan televisiossa, hän on minusta kiinnostava kirjailija.

Laila on käynyt Viipurissa muutamia kertoja ryhmämatkoilla. Hän pitää erityisesti Viipurin arkkitehtuurista. 

– Kurjassa kunnossahan Viipuri on ollut, mutta jatkuvasti sitä kunnostetaan ja avaavat sinne uusia kahviloita. Viipuri on vanha suomalainen kulttuurikaupunki. 

Laila Palho.
Laila Palho.

Viipuri sydämissä

Kirjailta alkaa. Lavalla istuvat kirjailijat Anna Kortelainen, Sirkka-Liisa Ranta ja Juha Nirkko. Keskustelua vetää ET:n toimittaja Pia Hyvönen, joka kysyy ensimmäisenä, kuinka monella osallistujalla on juuret Karjalassa. Yleisön käsistä nousee yli kaksi kolmasosaa. Kaksi vieraista on itse syntynyt rajan takana.

Anna Kortelainen kertoo Siemen-kirjansa tekoprosessista. Hän kirjoitti teosta Viipurissa ja oli siellä aina viikon kerrallaan.

Uusi kirjaprojekti on muuten jo vauhdissa ja sitäkin Anna työstää Viipurissa. Hänellä on käytössään taidekeskus Salmelan taiteilijaresidenssi kauppaneuvos Juho Lallukan entisessä talossa Repolankadulla.

Viipurista kirjoittaessaan Anna kokee tekevänsä uudelleenrakennustyötä.

– Aina Viipuriin mennessä minua itkettää. En koskaan totu siihen tunteeseen, kun näen Pyhän Olavin kirkon. Viipurissa mennyt ja nykyinen ovat läsnä samanaikaisesti. Se tuntuu sydämessä saakka. 

Annalle Viipuri on myyttinen kaupunki, joka on täynnä ihmeellisiä kerrostumia.

– Viipuri on paljon enemmän kuin kaupunki ja se ansaitsee parempaa kohtelua. Se on meitä suurempi kokonaisuus, Anna sanoo. 

Viipuri oli Anna Kortelaisen isoisän kotikaupunki.
Viipuri oli Anna Kortelaisen isoisän kotikaupunki.

– Tuntuu, että henkisesti Viipuria ei ole menetetty. Kun jonkun menettää, se jää mielikuviin ikuisesti, Juha Nirkko lisää. 

– Leikittelin hiljattain ajatuksella, että mitä jos Venäjä antaisi Viipurin Suomelle satavuotislahjaksi. Hetken ajanhan pohdittiin, että Norja lahjoittaisi meille Haltin huipun, Sirkka-Liisa naurahtaa.

Lähde ET:n tilaajaetumatkalle Viipuriin – Lue lisää täältä

Annan mielestä jokaisen suomalaisen kannattaisi olla kiinnostunut Viipurista, ei vain karjalaisia juuria omaavien. Kaupunki on oppitunti menneestä, hän sanoo.

– Viipuri on ainutlaatuinen osa Eurooppaa. Siellä voi kokea vuosisatojen pituisia aikajanoja. Pidän siitä, että kaupungin arvet ovat näkyvissä. Toivon, ettei Viipurista kunnosteta liian muovista.

Muistot Karjalasta

ET:n toimittaja Pia Hyvönen kysyy vierailta, mitä Suomi on saanut Karjalasta – muuta kuin karjalanpiirakan ja -paistin. 

Juha Nirkolle tulee ensimmäisenä mieleen virpominen, sitten iloisuus.

– Karjalaiset ovat Suomen amerikkalaisia, sanotaan. Oikea piristysruiske koko kansalle! Karjalainen huumorintaju on omanlaistaan. Karjalaisilta ymmärsin, että usein aivan suurimman surun lähellä piilee suurin komiikka. 

Tietokirjailija ja kansantieteestä väitellyt Sirkka-Liisa Ranta lisää, että karjalaiset tavat ovat hyvin erilaisia kuin vaikkapa Pohjanmaalla.

– Karjalassa suku on tärkeä ja kyläily on yleisempää.

Juha Nirkko äänessä.
Juha Nirkko äänessä.

Yleisöstä huikataan, että sienet ovat tulleet karjalaisten mukana Suomen ruokakulttuuriin. Toinen osallistuja huomauttaa, että karjalanpiirakat olivat alun perin erilaisia kuin mitä nykyään ajatellaan. 

– Eihän ennen vanhaan laitettu täytteeksi riisiä, vaan ohraa, perunaa, lanttua ja muita juureksia. Riisiin oli varaa vain rikkailla.

Viimeisen puheenvuoron esittää eturivissä istuva herra, joka on syntynyt rajan takana Terijoella. Espoossa asuva mies kertoo olevansa käytännössä helsinkiläinen, mutta sydämeltään Terijokelainen.

– Ensimmäiset sanani olen sanonut karjalan murteella. Jouduin evakkoon Nivalaan 8-vuotiaana pikkupoikana. Se oli trauma, josta en ole päässyt yli. En vieläkään halua käydä Terijoella. Olen mennyt siitä ohi matkustaessani, ja olin viikon suunniltani sen jälkeen. 

– Nivalassa kohtasin jotain sellaista, jonka muistan yhä näiden vuosien jälkeen. Menin ensimmäistä kertaa siellä ollessani kauppaan. Siellä päätä pidempi poikajoukko seurasi minua ja kuunteli karjalan murrettani. Kun astuin ulos kaupasta, he pahoinpitelivät minut sairaalakuntoon. Heissä kuvastuivat tietysti heidän vanhempiensa asenteet Karjalaisia kohtaan.

Salissa on hiljaista. Väki purkautuu ulos mietteliäinä.

Surullinen ensi käynti 

Kirjaillan jälkeen osallistujilla on mahdollisuus ostaa Tammen myymälästä kirjoja. Auli Sulin, 70, jää kuitenkin rupattelemaan. Hän lähti tilaisuuteen ystävättärensä innostamana ja illan aiheista kiinnostuneena. 

– Olen karjalainen sydämeltäni. Olen kotoisin Ruokolahdelta. Oma kotini jäi rajan tälle puolelle, Auli kertoo.

Auli viettää yhä kesät Ruokolahdella. Siellä asuu myös veljiä ja muuta sukua. Viipuri tuli puolestaan tutuksi siellä asuneiden mummon ja ukin kautta. 

– Äiti kertoi, miten he möivät maatilaltaan voita Viipuriin. Ja isän kanssa äiti riiusteli Viipurin Linnasaaren Monrepos’n puistossa, Paula kertoo, ja alkaa laulaa Annikki Tähden sävelmää

”Muistan puiston kaunehimman, ihanimman Monrepos'n, usein haaveissani kuljen satumaani lehmustohon.”


Auli Sulin on kotoisin Ruokolahdelta.
Auli Sulin on kotoisin Ruokolahdelta.

Auli kävi itse Viipurissa ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton aikana. Hän muistaa Viipurin aseman, kaupungin rauniot ja lemun, joka teki surulliseksi.

– Olen miettinyt itsekseni, millainen kaupunki Viipuri olisi, jos se olisi vielä Suomella. Olisiko se yhä kansainvälinen kaupunki? Uskon niin, Auli pohtii. 

Karjalaisuudelle ominaista on Aulin mielestä hymy ja välittömyys. 

– Eräällä työpaikallani oli paljon pohjalaisia. Ihmettelin, kun kukaan ei kutsunut luokseen tai yrittänyt tutustua. Imatralla työskennellessäni meillä oli työporukan kesken kesäjuhlia ja yhteistä puuhaa. Karjalassa kyläillään paljon. 

Kauniina Auli pitää karjalaisen puheen soljuvaa rytmiä. Myös karjalainen huumorintaju on hänestä omanlaistaan.

– Siellä ei iske hävyttömyys eikä siivoton huumori. Karjalaiset pitävät tilannekomiikasta ja tarinoista. Meillä kotona kerrottiin aina paljon tarinoita ja kummitusjuttuja, Auli muistelee. 

ET:n kirjaillat jatkuvat syksyllä. Löydät tietoa niistä lehden asiakasetusivuilta. Tervetuloa mukaan!
 

Kokkolalainen Aimo Kauranen, 76, muistelee vapun viettoa vuonna 1960.
– Söimme munkkipossut ja lähdimme kaupungille kävelemään. Pikkukaupungin huveja!

”Meillä oli aina tapana lähteä porukalla katsomaan vasemmiston vappumarssia Kokkolan keskustaan. Se lähti liikkeelle kuuden kilometrin päässä Ykspihlajasta. Orkesteri meni edellä, kaikilla liput kädessä ja jotain sanomia. Suomen lippu edessä.

Kulkueen katsomisessa ei ollut meillä mitään poliittista, vaan pikkukaupungin huvia lähteä liikkeelle ihmisiä katsomaan.

Meitä oli lähdössä kävelylle lisäkseni kaksi siskoani, Sirkka ja Annikki. Myös kaverimme Arto, Ritva ja Vuokko sekä serkkuni Pentti ja Jorma olivat mukana. Pääsipä siskoni Anne-vauvakin mukaan ja veljentyttöni Riitta, 4. Helmi-äitini on kuvassa mukana, mutta hän jäi kotiin. Olimme juuri juoneet äidin simaa ja munkkipossuja. Hän oli töissä leipomossa lämmittämässä uunia ja oli tuonut sieltä myös tippaleipiä. Ne eivät olleet hajoavan rapeita kuten nykyään vaan vähän munkkimaista pehmeää.

Kävelimme Kokkolaan halkovaa Pitkänsillankatua päästä päähänpäästä päähän. Nuoriso ramppasi sitä muutenkin kahden elokuvateatterin Rexin ja Maximin väliä. Niin vappuaattomme kuin päivämme vietto oli hyvin kilttiä, ei mitään alkoholia vaan yhdessä oloa porukalla. Torilla oli jotain vappuviuhkan myyntiä. Ei yleensä käyty missään kahviloissa, korkeintaan jäätelöä ostettiin. Nähtiin paljon tuttuja kuten aina pikkukaupungissa.

Pukeuduimme hyvin kaupungille.

"Minullakin parhaat vaatteet, mustat housut, ruudullinen irtotakki, kukka rinnassa ja vielä nettain kaulassa."

Se oli veteliläinen sana kravatille! Muistan ostaneeni takin Pukumiehestä. Kamerakin on kaulassa, Pouva-merkkinen. Olen kuvassa 20-vuotias, olin lennättimessä lähettinä tuolloin.

Sirkka-siskolla on keväinen sifonkihuivi päässä ja uusi villakankainen kevätulsteri. Annikki-siskollani on hieno samettilakki. 4-vuotias Riitta on saanut laittaa polvisukat jalkaan, se oli tuolloin kevään merkki.

Kävelimme kaupungilla ja katselimme katujen ympärillä olevia ihmisiä. Monilla oli vappuviuhkat käsissä. Niitä tehtiin itse ja osa varmaan ostettiinkin.

Me nuoret vietimme muutenkin paljon aikaa yhdessä. Pelasimme lentopalloa ja kokoonnuimme toistemme kodeissa. Kävimme myös pyöräilemässä ja retkillä vanhan myllyn raunioilla joen rannalla. Yövyimme joskus teltassa ja käristimme makkaraa. Hassua että tuosta kaikesta on jo niin kauan aikaa. ”

He rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan - katso ET:n upea videodokumenttien sarja TÄSTÄ!

Tuulikki

Aimo Kauranen, 76, muistaa vapun 1960: "Simaa ja possuja"

Voi, mitä muistoja tämä artikkeli herättää vapuista 60-luvulla, jolloin olin lapsi.Eihän silloin ollut ohjelmana muissakaan pikkukaupungeissa kuin vasemmiston vappumarssi, mitä mentiin koko perhe katsomaan vanhempien puoluekannasta riippumatta. Äiti teki aina ison saavillisen simaa ( monta lasta) ja paistoi munkkeja. Tämä munkkien tekeminen siirtyi minulle noin 12 ikävuoden jälkeen kun olin lapsista ainoa, joka oli ruuanlaitosta kiinnostunut. Ikinä ei ostettu vappuhuiskia vaan tehtiin itse. Isä...
Lue kommentti

Joskus, sattumalta, tulee todistaneeksi suloisen salaista kohtausta. Näin kävi ET:n kolumnistille, ja se sai hänen varpaansa kihelmöimään.

Nuori mies ja nuori nainen istuivat kahvilassa. Tytöllä oli pitkä vinttikoirakampaus, jakaus keskellä päätä ja hiukset pitkin selkää. Nuorukaisella nuoltu tukka ja hyvä nenä. He eivät puhuneet sanaakaan. Poika tuijotti tyttöä ja tyttö pöytää, mutta luontevasti.

Pojan oikea käsi hiipi pöytää pitkin. Etusormet lukkiutuivat toisiinsa. Silmät imeytyivät silmiin kuin suudelma. Saatoin kuvitella heidän sisäisten intohimojensa taifuunit riehumassa vain etusormien kautta. Se oli intiimimpää kuin jos he olisivat alkaneet tulisesti syleillä.

Tämän session aikana olin ennättänyt juoda kaksi kuppia teetä ja syödä voileivän. Minun oli pakko jättää heidät tuijottamaan.

Olen todistanut toistakin intohimoista, puhumatonta kohtaamista täpötäydessä pubissa.

Pubin tila oli jaettu looseihin, joita erottivat toisistaan selätysten asetetut sohvantapaiset istuimet. Läheiseen loosiin istahti keski-ikäinen nainen, joka selvästikin oli yksi-joka-ei-kuulu-joukkoon. Litran olutkolpakko ei sopinut hänelle laisinkaan, sherryä olisi pitänyt olla.

Pubi alkoi täyttyä ja hänen taakseen asettui nuori mies. En tiedä, miksi aloin seurata heitä – kenties heidän ympärillään hohti radioaktiivista säteilyä. Hetken päästä näin nuoren miehen ojentavan salaa kätensä taaksepäin kohti naista, ja nainen – tuntien kutsuvan käden lämmön – tarttui käteen yhtä huomaamattomasti.

Niin he istuivat liikkumattomina, epämukavassa asennossa selät vastakkain. Käsien kautta he olivat yhtä, kädet puhuivat sen mitä suu ei voinut lausua. Kädet olivat syleily, lupaus, rakkaus. He poistuivat eri aikaan, heitä ei olisi salapoliisikaan osannut yhdistää – paitsi minä.

Tiedän omakohtaisesti miten tuntoaisti voi siirtyä käteen, etusormeen tai isovarpaaseen.

Kansakoulussa päästiin harvoin elokuviin, mutta kerran se tapahtui. Olin 9-vuotias ja ihastukseni istui edessäni. Nostin jalkani hänen tuolinsa selkämyksen reunalle. Minulla oli likaiset, valkoiset tennistossut – kova juttu 50-luvulla. Valojen sammuttua hän ujutti kätensä selkänsä taakse ja tarttui isovarpaaseeni, joka irvisti perunana tossustani. Voih! Sydämeni siirtyi isovarpaaseen sykkien, hyppien, väristen. Pallosalamat sinkoilivat päässäni.

Isovarvas kihelmöi ihanasti ainakin viikon. Sitä tunnetta en ole enää koskaan saavuttanut.

Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.