Sisko ja Leo ovat olleet yhdessä 70 vuotta. Jutun alkuperäiset tekstit kokonaisuudessaan ja kuvat löytyvät Hannamari Shakyan kirjasta Tavallaan voi rakastaa.

Miten samaa puolisoa voi sietää yli puolivuosisadan? Kuusi paria kertoo pitkän suhteensa salaisuudet.

Sisko ja Leo, yhdessä 70 vuotta (yllä)

"Nukumme käsi kädessä"

Sisko: Leo kertoo mielellään tarinaa siitä, kuinka suhteemme sai alkunsa. Hän oli haavoittunut ja palasi sotasairaalasta takaisin kotipaikkakunnalleen. Kevättalvella hän tuli Kansanhuoltoon pyytämään parempia maihinnousukenkiä. Työskentelin siellä virkailijana ja kieltäydyin antamasta hänelle ostolupaa kenkiin. Leikilläni olen sanonut, että jos olisin tiennyt kuinka tässä käy, olisin antanut hänelle heti kahdet luvat uusiin monoihin.

Leo: Kun lapset lähtivät kotoa, liittomme on muuttunut pikkuhiljaa ja nyt elämme elämämme parasta aikaa. Jos toinen on pitkään poissa, alkaa tulla ahdistus ja huoli siitä, kuinka hän voi ja onko hän kunnossa.

"Olen koettanut rutistaa häntä niin paljon, pitää niin hyvänä, ettei hän koskaan menisi rikki."

Sisko: Osoitan Leolle rakkauttani paijaamalla ja koskettamalla häntä, kun kuljen hänen ohitseen. Nukun hänen kainalossaan. Nukumme käsi kädessä saman peiton alla.

Leo: Käännymme samaan aikaan, samaan suuntaan. Yhtenä kesänä Sisko sanoi, että hän hajoaa. Sen jälkeen olen koettanut rutistaa häntä niin paljon, pitää häntä niin hyvänä, ettei hän koskaan menisi rikki. Olen esittänyt toivomuksen, että Sisko kuolisi viikko ennen minua. Yhden viikon aikana saisin asiat järjestettyä, ja sen jälkeen minulla ei olisi enää mitään.

 

Sirkka ja Juhani, yhdessä 60 vuotta


"Sairaus paransi suhdettamme"

Sirkka: Juhanin luokkakaverin piti tulla minulle vappuheilaksi, mutta hän olikin estynyt. Juhani tuli hänen tilalleen. Istuimme Primulassa keväällä 1956, kun Juhani kosi minua. Hän selitti, kuinka meidän kannatti mennä naimisiin, koska meillä oli niin hyvät lähtökohdat.

"Kun kerroin, että odotan lasta, hän otti minut syliin ja nauroi vain."

Juhani: Kun menimme yhteen, tajusin, että Sirkka oli vielä keskeneräinen. Hänen suhteensa omaan kotiin oli vahva. Jos Sirkka valmisti ruokaa, josta hänen isänsä piti ja josta minä en pitänyt, minä olin väärässä mielipiteineni.

Sirkka: Muistan, kun kerroin Juhanille, että odotan lasta. Hän otti minut syliinsä ja nauroi vain. Hän oli luullut, ettei voi koskaan saada lapsia. Minusta tuntuu, että Juhani, isä, on ollut lapsillemme paljon tärkeämpi kuin minä. Isoäitinä teen lastenlapsillemme palveluksia, autan parsien ja ommellen, mutta Juhani on heille syli.

Juhani: Kun Sirkka sairastui rintasyöpään, yritin tukea häntä ja elää mukana. Nyt kun ajattelen, hänen sairastumisensa paransi meidän suhdettamme ja lähensi meitä. 

Sirkka: Ajattelemme kuolemanjälkeisestä elämästä aika samalla lailla. Poislähtenyt on aina läsnä. Ei sitä kuitenkaan jää yksin. 

 

Helinä ja Allan, yhdessä 66 vuotta


"Nyt Helinän kiisseli on täydellistä"

Allan: Ei ole avioeroa ehtinyt miettiä, kun on ollut niin paljon vipinää. Kun ihminen on rakastunut, hän on pikkasen vilkkaampi.

Helinä: Olemme jatkuvasti menneet eteenpäin, ja edistystä parempaan on tapahtunut koko ajan. Sovimme hyvin yhteen. Joskus älähdetään jostakin, mutta emme me tärkeistä asioista riitele. Mitään ei jää sisälle.

"Hän luuli, että himo pitää meidät yhdessä, mutta se olikin rakkaus."

Allan: Maailma on täynnä ihania tyttöjä, mutta olen ollut uskollinen. Se vaatii vähän sisua. Olen halunnut aina tulla kotiin Helinän luo. Kun menimme naimisiin, minä olin hitaampi, karhumainen. Nykyisin minussa on Helinää.

Helinä: Nukumme nykyisin eri huoneissa. Kuitenkin joka ilta, kun toivotan Allanille hyvää yötä, hän tulee katsomaan minua ja suutelee. Hän luuli, että se on himo, joka pitää meidät yhdessä, mutta se olikin rakkaus.

Allan: Meillä on täysin erilaiset makuaistit. Helinä teki aina herkkuruokia, mutta minä en tykännyt. Hänellä on muistivihko, joka on täynnä palautteitani ruoasta. Suurinta herkkuani on mannapuuro marjakiisselillä. Kesti kauan, että Helinä oppi tekemään hyvää kiisseliä. Se on parantunut vuosi vuodelta. Nyt se on täydellistä.

 

Salme ja Matti, yhdessä 53 vuotta


"Riittää, että olen kotona"

Salme: Matilla on paljon temperamenttia. Hän on määrätietoinen, ja hänellä on voimakas tahto. Lapset yrittävät jarruttaa häntä, mutta ei hän kuuntele. Minä en enää jaksa jarrutella, koska meillä on niin vähän elinaikaa. Koskaan en häntä ole halunnut vaihtaa. En koskaan saisi parempaa miestä.

Matti: Avioliittomme on ollut myrskyisä. Olemme huutaneet ja mekkaloineet, mutta riidat menevät nopeasti ohi. Nukkumaan emme koskaan mene riidoissa. 

"Aamupalan jälkeen emme koskaan tiedä, mitä tapahtuu."

Salme: Harva varmaan saa elää niin värikästä elämää kuin mitä me olemme saaneet elää yhdessä. Jokainen päivä on erilainen, täynnä jännitystä. Aamupalan jälkeen ei koskaan tiedä mitä tapahtuu, sillä suunnitelmamme muuttuvat aina. Olemme muuttaneet paljon, tehneet rähjäisestä kaunista.

Matti: Suhteemme ei voisi olla lämpimämpi. Ei minun tarvitse näyttää rakkauttani Salmelle. Riittää, että olen kotona. Ajatuskin rakkaudentunnustuksesta raivostuttaa. Kyllä hänen on tähän mennessä täytynyt se tajuta. 

Salme: Meillä ei ole huolta eikä mitään. Minä en ajattele, että kohta tämä loppuu. Minulle elämä tai avioliitto ei koskaan ole reunalla.

 

Helvi ja Taisto, yhdessä 57 vuotta


"Ei voi elää kuin olisi yksin"

Taisto: Meidän piti mennä jo aiemmin kihloihin, mutta minä jarrutin. Ajattelin että, miten sitä voi saman kaverin kanssa olla koko loppuelämän, kun elämä on niin pitkä. Mutta en ole koskaan ajatellut, että pois lähtisin. Meidän luonteemme käyvät yhteen. Olemme kaksi rauhallista savolaista. Helvi on huolehtivainen, hyvä vaimo. Minä voisin olla huolimattomampi, mutta hän huolehtii, etten ole.

Helvi: Meillä ei ole ruoka-aikatauluja. Jos olen ystävän kanssa kävelyllä, minun ei tarvitse lähteä kesken kaiken Taistolle perunoita keittämään. Hän ei koskaan sano, että älä lähde tai ei lähdetä. Hän tulee yleensä mukana kaikkialle paitsi vesijumppaan. 

"Meidän yhdessäolo on niin hyvää, ettei ole sanoja sitä kuvaamaan."

Taisto: Ei voi elää kuin olisi yksin, koska liitossa on aina kaksi. Ei voi mennä kaupoille ja tuoda jotakin kotiin ja vain ilmoittaa, että ostin nyt tällaisen.  

Helvi: Meidän yhdessäolo on niin hyvää, ettei minulla ole sanoja sitä kuvaamaan. Ystävä, joka saattoi meidät yhteen, kysyi onko elämä ollut hyvä, ja vastasin, että on se ollut. Monta kertaa ennen nukkumaanmenoa sanon Taistolle päivän päätteeksi, että hän on minulle rakas.

 

Ritva ja Erkki, yhdessä 58 vuotta


"Lapset sitovat meitä yhteen"

Erkki: Tapasimme vuonna 1957 Hakaniemen Työväentalon tansseissa. Ennen ensimmäisiä treffejämme hän kaatui jäisillä rappusilla, ja meillä jäi treffit tekemättä. 

Ritva: Minua harmitti niin paljon, kun makasin siinä sairaalan vanerilla. Onneksi kohtasin Erkin uudelleen ja aloimme tapailla. 

Erkki: Maistraatissa vihkimisen jälkeen olimme Helsingin edustalla purjehtimassa. Tapio Rautavaara tuli eteemme laulamaan ja kysyi, olimmeko menneet juuri naimisiin. Sitten hän lauloi meille Isoisän olkihatun.

"Tässä me vain olemme tehneet yhteisen kodin."

Ritva: Meillä on paljon turhanpäiväistä naputtamista, joka on enentynyt nyt kun olemme kahdestaan.  Koskaan emme ole kaulinta emmekä paistinpannua ottaneet. Minä otan ennemmin ristikon, kirjan tai television. Erkki menee autotalliin tai ottaa olkalaukkunsa ja lähtee kävelemään. Hän käy kaupungilla, minä taas nyhvään kotona. 

Erkki: Meillä on yhteiset lapset ja lapsenlapset, jotka sitovat meitä yhteen. He ovat olemassa aina, eikä heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan pidä erottaa. Jos Ritva kuolisi, en toisi muita tyttöjä kotiimme.

Ritva: Tässä me vain olemme tehneet yhteisen kodin. Olemme kasvaneet yhteen. Me kuulumme yhteen, ja siksi tietysti otamme aina yhteen.

 

Alkuperäiset tekstit kokonaisuudessaan ja kuvat löytyvät Hannamari Shakyan kirjasta Tavallaan voi rakastaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Vierailija

Yli 50 vuotta yhdessä: "Pidän vaimoani niin hyvänä, ettei hän menisi koskaan rikki"

Hienoa upeeta, kunnioitan pitkään kestäneitä avioliittoja, mutta vaihtamalla voi parantua! Olin 20 vuotta naimisissa lapseni isän kanssa, sitä aikaa en vaihtaisi mihinkään! Nyt toinen kierros menossa uuden rakkauden kanssa, oltiin alle neljäkymppisiä,todettiin että ei tehdä uusia lapsia, vaan odotellaan lapsien lapsia! Näin kävikin tyttärelläni on kolme poikaa ja mieheni tyttärellä poika ja tyttö ja varmasti jos luoja suo saadaan lisää ihanuuksia! Elikkä, miete tuli siitä, kun yksi aamu sanoin...
Lue kommentti

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti

Rauni Lunden alkoi kirjoittaa runoja miehensä kuoleman jälkeen. Hän ei osannut arvata, että harrastus johdattaisi hänet uuden ystävyyden luokse.

"Olen tamperelainen runonkirjoittelija. Haluaisin kertoa ainutlaatuisen ystävyystarinan."

Näin Rauni Lunden aloitti viestinsä. Reilu vuosi sitten hänen miehensä Risto kuoli. Lohduksi suruun Rauni löysi runojen kirjoittamisen. Hän liittyi Facebookin runoryhmään. Sieltä hän löysi kajaanilaisen Veli Huovisen.

– Sain todellisen, aidon ystävän. Tämä ei ole mikään rakkaustarina, vaan jotain suurempaa, Rauni kuvailee.

Ystävykset puhuvat puhelimessa päivittäin. Viime pääsiäisenä he tapasivat Kajaanissa.

– Se oli ihana kulttuuritapaaminen. Kävimme Eino Leinon talolla, valokuvanäyttelyssä ja Veli esitteli minulle ja veljelleni kaunista Kajaania. Ystävystyin myös Velin vaimon kanssa, Rauni kertoo.

Nyt ystävykset ovat kirjoittaneet yhteisen runokirjan, jonka nimeksi tulee Luurit kuumina. Se on lähetetty kustantajalle, ja teos ilmestynee syksyllä.

Sekä Rauni että Veli julkaisivat jo hiljattain omat runokirjansa maksutta Mediapinnan Suomi 100 runokirjaa -sarjassa. Raunin teos oli hänen ensimmäisensä, Velille julkaistu runokirja oli jo toinen. 

Veli kutsui Raunin myös Kajaanin runoviikoille, joka järjestetään heinäkuussa. 

– Menen, jos suinkin pääsen.

Velin runokirjassa julkaistiin runo, jonka hän kirjoitti Raunille. Se kuuluu näin: 

Ystäväni

Ystäväni löytyi puroista

kevään sulavista

sanavirtojen runoista

heleistä kuulevista

Ystäväni löytyi virroilta

ajatusten hiekkamailta

kaislikoitten reunoilta

veneeni hankailta

Ystäväni löytyi täältä

runomaailmasta

nyt vasta uskon sen

kaikki on alkua vasta

Julkaistu Veli Huovisen teoksessa Runomies, Mediapinta.