Raija toipui masennuksesta yli 60-vuotiaana. Tie valoisampaan elämään on ollut löytöretki omaan sisimpään ja jaksamisen rajoihin. Nyt hän ymmärtää, että hukkasi itsensä vahvuuteen.

"Yli 50 vuotta ajattelin, etten kierrä vastaantulevaa kalliota vaan menen vaikka läpi harmaan kiven. Jaksan, jaksan ja selviydyn. Kaikesta, yksin. Sitten koitti päivä, jolloin kompastun pienimpäänkin hiekanmuruseen. Mielenterveystoimiston psykiatrin mukaan joka toinen sanani oli hoitojakson alussa pakko.

Olin tavoitellut täydellisyyttä, ensin tyttärenä, sitten vaimona, äitinä ja lopulta isoäitinä. Minulle oli tärkeintä olla olemassa muita varten. Täyttää heidän odotuksensa ja tarpeensa, omiani en edes tunnistanut. Lapsenikin kasvatin ajattelemaan ensin muita.

Myöhemmin olen pyytänyt heiltä anteeksi tekemääni virhettä. Olin unohtanut kertoa kaikkein tärkeimmän. Jotta voisi antaa hyvää toisille, on ensin suotava se itselleen. Tämä on ollut minun läksyni, jota opettelen edelleen.

Otin painavan viitan

Lapsuudenkotiani hallitsi erityisesti äitini liiallinen juominen. Perheväkivallasta oli leikki kaukana.

– Lähde isä pakoon, minä sopersin, kun äiti äityi hurjaksi.

Isä lähti ja palasi pölyn laskeuduttua. Viikonloppuisin lähti myös äiti. Kyläpaikkoja oli neljä. Toisissa juotiin, toisissa ei. Kun äiti valitsi juopporemmin, katsoin vanhimpana tyttärenä velvollisuudekseni hakea hänet kotiin. Pienemmät sisarukseni jäivät nukkumaan. He eivät kokeneet asioita kuten minä. Olin ottanut taakankantajan viitan harteilleni.

Muistan ne kuutamoyöt, jolloin koira turvanani kelkkailin metsän siimeksessä sijaitsevalle mökille. Ovella avautui karmea näky. Sammuneita ihmisiä makasi sängyissä ja lattialla. Örinän yli sopersin:

– Tule äiti kotiin.

– Mitä sä kakara täällä teet? juhlijat ärjyivät.

"Vannoin valan. Omat lapseni eivät joutuisi kokemaan samaa."

Äitikin oli vihainen ja tivasi, miksi estin häntä rentoutumasta. Minä estin, koska pelkäsin hänen kuolevan. Rakastin äitiä. Kerta toisensa jälkeen hän kömpi mukaani, nuokkui kelkan kyydissä ja sammui viimeistään kotiovella. Minä vannoin jo varhain sisäisen valan. Omat lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan mitään samaa. Minusta tulisi raitis, lempeä ja turvallinen emo. En koskaan löisi lapsiani.

Äitini toinen puoli oli työteliäs ja arvostettu kyläkauppias, joka jakoi anteliaasti omastaan. Hän pakkasi ruokakasseja perheille, joilla ei ollut varaa maksaa ostoksiaan. Isä kuljetti paketit perille. Äidissä oli myös lähimmäisenrakkautta ja lämpöä. Olen kiitollinen siitä.

Olin arkipäivän sankari

14-vuotiaana ihastuin naapurin poikaan. Isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja halusi minun opiskelevan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että huipputodistuksesta huolimatta tähtäsin vain perheenäidiksi. Se oli unelmani, josta hain turvaa.

Ylioppilaskesänä sulhasen kanssa oli kahnausta ja välit vanhempiini rakoilivat. Koin oloni hylätyksi ja käyttäydyin ensimmäisen kerran itsetuhoisesti. Minua hoitanut lääkäri totesi paikkani olevan mielisairaalassa. Hän ei kuitenkaan passittanut minua hoitoon, koska tiesi minut fiksuksi tytöksi ja lupasin luopua itsetuhoaikeista. Näiden tapahtumien myötä isältä heltisi naimalupa. Häät vietettiin elokuussa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kannustin miestäni muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minä kyllä pärjäisin yksin vauvan kanssa, vaikka vuokrahuoneemme oli kylmä ja vedentuloa säännösteltiin.

"Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen."

Aamulla heräsin kuudelta. Vein vauvan hoitoon ja tein päivän töitä tehtaan toimistossa. Illat kuluivat kotiaskareissa. Lapsen nukahdettua naputtelin muiden tohtorinväitöskirjoja puhtaaksi ja hankin sillä tavalla lisätuloja. En halunnut mitään itselleni. Riitti, kun lapsi ja silloin tällöin piipahtava aviomies olivat tyytyväisiä. Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen.

Toisen lapsen synnyttyä tilanne jatkui samanlaisena, mieheni opiskeli edelleen. Rahaa oli vähän.

Neljässä vuodessa saimme kolme lasta. Rakastin heitä enemmän kuin elämää. Työtä oli paljon, mutten osannut pyytää apua edes mieheltäni. Olin sairastunut vahvuuteeni ja pärjäsin hyvin. Silloin tällöin isä kaarsi autollaan pihaamme ja ojensi takakontista äidin pakkaamat ruokakassit.

Tartuin hentoon käteen

Täytettyäni 25 ajattelin, että minullakin olisi hyvä olla ammatti. Muutin lasten kanssa Tampereelle, vuokrasin asunnon ja opiskelin sairaanhoitajaksi. Myöhemmin erikoistuin terveydenhoitajaksi.

Valmistumiseni ja yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen asetuimme lopulta koko perhe pysyvästi saman katon alle Parkanoon. Neljäs lapsi syntyi, ja sain töitä terveydenhoitajana. Asiakkaat kiittelivät lämpöäni ja empatiakykyäni. Tunsin onnistuneeni niin äitinä kuin työntekijänä.

"Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin."

Elämä hymyili, kunnes isäni kuoli yllättäen leukemiaan ja äitini alkoholisoitui yhä vaikeammin. Psykiatrisella osastolla hänet lääkittiin lähes apaattiseksi. Halusin auttaa ja otin huonokuntoisen vanhuksen luoksemme asumaan. Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin. Muutamassa vuodessa hänen vointinsa heikkeni niin, ettei kotihoito enää ponnistelustani huolimatta onnistunut. Tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Kuuden vuodeosastolla vietetyn viikon jälkeen äiti nukkui pois hento käsi kädessäni. Surin häntä lohduttomasti.

Jo vuosien ajan terveyteni oli rakoillut. Minulle oli tehty kaksi isoa selkäleikkausta, joista toinen epäonnistui niin, että kävelyni vaikeutui. Aivoistani löytyi pullistuneita verisuonia, joita tukittiin suonensisäisellä platinalla. Hoidot olivat kivuliaita, mutta olin päättänyt kestää. Lopulta jouduin aivoleikkaukseen, jossa minulta katkaistiin suurehko valtimo.

Nuorin lapsemme lensi pesästä ja mieheni auttoi illat poikamme rakennustyömaalla. Tunsin jälleen olevani yksin ja yksinäinen. Luisuin kohti hajutonta, mautonta ja väritöntä kuilua. Masennusta.

"Katsellessani pojanpoikani isää ymmärsin, mitä vaille olin jäänyt lapsena ja äitinä."

Kaunis kulissi hämäsi

Henkinen romahdukseni kulminoitui ensimmäisen pojanpoikani syntymään. Katsellessani pienokaista hoivaavaa nuorta isää, ymmärsin, mitä vaille olin itse jäänyt lapsena ja omien lasteni äitinä.

Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitäkin, etten kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni osallistuvaa isää heidän olleessaan pieniä. Siihen asti olin ajatellut onnistuneeni äitinä täydellisesti.

Painoni putosi kahdessa kuukaudessa 20 kiloa. Ymmärsin fyysisten vaivojeni olleen psyykkisen pahan olon huippu. Särkynyttä selkää tai pullistuneita suonia oli helpompi hoitaa kuin rikkinäistä mieltä.

"En halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää."

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ei nähnyt kulissini, pestyjen hiusten ja meikattujen kasvojen, taakse. Hän totesi, etten voi olla masentunut. Näytin liian huolitellulta.

Seuraavien viikkojen aikana ajatukseni synkkenivät synkkenemistään. En varsinaisesti halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää. Peilistä näin vääristyneen irvikuvan siitä unelmasta, johon olin pyrkinyt. Masentuneessa mielentilassa halusin vapauttaa läheiseni katsomasta tuota näkyä.

Itsetuhoisella tavalla käyttäytyviä syytetään usein itsekkyydestä, mutta minä koin vain helpottavani toisten elämää. Mikä harha!

Opettelin piirtämään itseni

Kun olin sinnitellyt joulunpyhät, sekoitin yliannostuksen lääkkeitä ja menin autotalliin. Ristin käteni ja pyysin tekoani Jumalalta anteeksi. Keittiön pöydälle jätin lapun, jossa kirjoitin menneeni siskoni luo.

Pelastuksekseni koitui esikoinen, joka tuli ruokatunnilla piipahtamaan lapsuudenkodissaan. Nähtyään lapun keittiön pöydällä hän lähti pois, mutta kääntyi kotiportilla takaisin. Sisäinen ääni kehotti häntä menemään autotalliin. Sieltä hän löytäisi etsimänsä vanhan silitysraudan, jolla voisi levittää parafiinit suksien pohjaan. Silitysraudan sijaan hän löysikin minut myttynä lattialla.

"Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia."

Seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Neljän viikon kriisiterapiajakson jälkeen pääsin mielisairaalaan. Paikka, joka oli ylioppilaskesänä tuntunut kauhistukselle, näyttäytyikin nyt turvapaikkana. Kolme ensimmäistä kuukautta makasin peiton alla. Minulta ei vaadittu muuta kuin pienen linnunannoksen syöminen. Se vapautti. Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia.

Viiden kuukauden mittaisen sairaalajakson loppuajan koin siihen astisen elämäni parhaana. Taideterapiassa piirsin itseni möykyksi, jonka ympärillä leijui kysymysmerkki. Sydämellä merkityt nuolet menivät vain puolisoon, lapsiin ja lapsenlapsiin. Terapiassa opettelin piirtämään minuuteni ja sen rajat.

Riittävän hyvä nainen

Tuon jakson jälkeen olen palannut useita kertoja sairaalaan ja saanut apua. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut paremmin ja pärjännyt kotosalla. Ajattelen, että eletty elämämme on kuin tallentava digiboksi, ilman ajastinta. Alitajuntamme säilöö kaiken. Jos emme käsittele vaikeita kokemuksia, ne piiloutuvat mielen tiedostamattomiin säiliöihin. Sieltä käsin ne hämmentävät elämäämme. Aiheuttavat ahdistusta, tunnistamatonta pahaa oloa ja selittämättömiä vaivoja.

"Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen."

Olen kiitollinen, että sairastuin, sillä vain sairas voi parantua. Puolisoani ja lapsiani kiitän siitä, että he ovat jaksaneet masentuneen rinnalla. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen varjoineen.

Menneitä vuosia ei pidä arvioida nykyisen, liki 70-vuotiaan naisen elämänkokemuksen valossa. Aiemmat valinnat ja teot ovat nuoremman, kokemattoman minän tekemiä. Päivittäin opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Pelistä minua katsoo nyt riittävän hyvä, sopivan kokoinen ja ikäinen Raija. Afganistanilainen sananlasku on osuva: ’Ihminen on hauraampi kuin kukka, mutta kovempi kuin kivi’. Tämän olen elänyt todeksi.”

Kirjoittaja palkittiin lokakuussa 2013 elämän kriisejä käsittelevässä kirjoituskilpailussa, jonka järjestivät Mielenterveysseura ja ET-lehti. Ritvan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2014.

Marjan voimanlähteet

1. Jos et voi elää niin kuin haluat, elä niin kuin voit olosuhteidesi sallimissa puitteissa.

2. Ammenna iloa luonnon kauneudesta.

3. Käsittele menneisyyttäsi kirjoittamalla.

4. Älä turruta pahaa oloa alkoholilla.

5. Etsi apua, kunnes saat sen. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, kerro niistä rohkeasti jollekin.

Pirkko Arstilan mielestä me ansaitsisimme ihanan, pastellisävyisen ja iloa pulppuilevan suomalaisen musikaalin.

Lauloimme la-la-laa tullessamme ulos elokuvateatterista, me kolme ystävystä, nuori, keski-ikäinen ja vanha eli minä. Tunsimme suorastaan pakahduttavaa lemmenkaipuuta. Unelmoimme hulmuavista kellohelmoista valssin tahdissa tähtitarhoissa, suudelmista puiston penkillä kaupungin valojen vilkkuessa silkkisessä yössä. Oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sellaista romantiikan janoa.

Älkää pelästykö, olen jo iso tyttö ja otan kaipuut elämän merkkinä.

Vanhat musikaalit ovat heränneet eloon elokuvassa La La Land, joka on kahminut kohta kaikki mahdolliset palkinnot. Olen jo pitkään ihmetellyt, missä tanssittavat musikaalit viipyvät. Nuoret etsivät retrovaatteita ja penkovat vintiltä äitinsä veskoja. Merirosvoleffat ovat palanneet ohjelmistoon (ilman Errol Flynnia), ja operettejakin esitetään oopperan lavalla. Mutta musikaalit ovat kai olleet liian lälläritavaraa vampyyri- ja toimintaleffojen aikana.

Muistan Gene Kellyn, säihkysääri Ginger Rogersin ja monia muita. Tähdet, jotka osasivat laulaa, tanssia ja stepata samanaikaisesti. La La Land ei ole Sound of Music eikä Singing in the Rain, vaan tähän päivään sijoittuva romanttinen tarina ja ensimmäinen osoitus musikaalien uudesta tulemisesta.

La La Landin vaaleanpunaiset haaveet pysyivät mielessä vielä seuraavanakin päivänä. Ruuhka-bussissa ympärilläni oli vain happamia, väsyneitä ilmeitä, märältä koiralta haisevia toppatakkeja ja kännyköiden näpsyttelyä. Bussin ainoa hyväntuulinen tyyppi oli kuljettaja, valkohampainen somali. Hän sanoi kaikille tervetuloa, mutta vain harvat viitsivät vastata tervehdykseen.

Istuin siinä ostoskassien puristuksessa ja annoin mieleni leijua vapaasti La La Landiin.

Kuljettaja alkoi ensin hyräillä la-laa ja sai kaikki unohtamaan kännykät. Hän puhkesi lauluun, ääni kuin pehmeää mahonkia – la-laa – ja me nousimme ylös la-laa. Bussi pysähtyi keskelle Hakaniemen siltaa. Tungeksimme ulos tanssimaan, hyppimään, steppaamaan. La-laa, vanhatkin osasivat heittää volttia ja juosta pitkin sillan kaiteita.

Ohikulkijat innostuivat mukaan, ottivat repuistaan huiluja ja afrikkalaisia rumpuja. Heitimme toppatakkimme ilmaan, ja tuuli tempaisi ne ylä-ilmoihin ilmavirroissa pyörähteleviksi ilmapalloiksi. Lähitalojen ikkunat avautuivat ja ihmiset vilkuttivat meille villisti la-la-laa. Puistossa koirat kävelivät kahdella jalalla haukkuen la-la-laa.

Kuljettaja steppasi mustavalkoisissa steppikengissään taiturimaisesti bussin katolla. Ylleni versoi Doris Day -tyllihame ja nousin pilviin asti pyörimään huumaavassa swingissä. Korkokengät olivat kepeät kuin siivet kantapäissä.

Liikenne pysähtyi. Syntyi kaaos ja tööttäily. Kuljettaja steppasi sisälle, heitti pari kärrynpyörää ja lentosuukkoja. Ilmapallot puhkesivat poks poks. Tyllimekkoni kutistui farkuiksi. Vedimme toppatakit niskaan ja palauduimme arkeen etsien vimmatusti kännykästä sähkötaivaalle kadonneita meilejä.

Miksi Suomessa ei tehdä musikaaleja? Elokuvat Made in Finland ovat useimmiten harmaanraskaita ja katkeria tarinoita, joissa kaikilla on kurja lapsuus.

Musikaali oli kuin makeaa, kuplivaa juomaa. Mielen hemmottelua, joka tarjosi pehmennystä tuimalle uutisvirralle. Jos tulee synkkiä hetkiä, keksin oman La La Landin, olinpa missä tahansa.

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa: