Raija toipui masennuksesta yli 60-vuotiaana. Tie valoisampaan elämään on ollut löytöretki omaan sisimpään ja jaksamisen rajoihin. Nyt hän ymmärtää, että hukkasi itsensä vahvuuteen.

"Yli 50 vuotta ajattelin, etten kierrä vastaantulevaa kalliota vaan menen vaikka läpi harmaan kiven. Jaksan, jaksan ja selviydyn. Kaikesta, yksin. Sitten koitti päivä, jolloin kompastun pienimpäänkin hiekanmuruseen. Mielenterveystoimiston psykiatrin mukaan joka toinen sanani oli hoitojakson alussa pakko.

Olin tavoitellut täydellisyyttä, ensin tyttärenä, sitten vaimona, äitinä ja lopulta isoäitinä. Minulle oli tärkeintä olla olemassa muita varten. Täyttää heidän odotuksensa ja tarpeensa, omiani en edes tunnistanut. Lapsenikin kasvatin ajattelemaan ensin muita.

Myöhemmin olen pyytänyt heiltä anteeksi tekemääni virhettä. Olin unohtanut kertoa kaikkein tärkeimmän. Jotta voisi antaa hyvää toisille, on ensin suotava se itselleen. Tämä on ollut minun läksyni, jota opettelen edelleen.

Otin painavan viitan

Lapsuudenkotiani hallitsi erityisesti äitini liiallinen juominen. Perheväkivallasta oli leikki kaukana.

– Lähde isä pakoon, minä sopersin, kun äiti äityi hurjaksi.

Isä lähti ja palasi pölyn laskeuduttua. Viikonloppuisin lähti myös äiti. Kyläpaikkoja oli neljä. Toisissa juotiin, toisissa ei. Kun äiti valitsi juopporemmin, katsoin vanhimpana tyttärenä velvollisuudekseni hakea hänet kotiin. Pienemmät sisarukseni jäivät nukkumaan. He eivät kokeneet asioita kuten minä. Olin ottanut taakankantajan viitan harteilleni.

Muistan ne kuutamoyöt, jolloin koira turvanani kelkkailin metsän siimeksessä sijaitsevalle mökille. Ovella avautui karmea näky. Sammuneita ihmisiä makasi sängyissä ja lattialla. Örinän yli sopersin:

– Tule äiti kotiin.

– Mitä sä kakara täällä teet? juhlijat ärjyivät.

"Vannoin valan. Omat lapseni eivät joutuisi kokemaan samaa."

Äitikin oli vihainen ja tivasi, miksi estin häntä rentoutumasta. Minä estin, koska pelkäsin hänen kuolevan. Rakastin äitiä. Kerta toisensa jälkeen hän kömpi mukaani, nuokkui kelkan kyydissä ja sammui viimeistään kotiovella. Minä vannoin jo varhain sisäisen valan. Omat lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan mitään samaa. Minusta tulisi raitis, lempeä ja turvallinen emo. En koskaan löisi lapsiani.

Äitini toinen puoli oli työteliäs ja arvostettu kyläkauppias, joka jakoi anteliaasti omastaan. Hän pakkasi ruokakasseja perheille, joilla ei ollut varaa maksaa ostoksiaan. Isä kuljetti paketit perille. Äidissä oli myös lähimmäisenrakkautta ja lämpöä. Olen kiitollinen siitä.

Olin arkipäivän sankari

14-vuotiaana ihastuin naapurin poikaan. Isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja halusi minun opiskelevan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että huipputodistuksesta huolimatta tähtäsin vain perheenäidiksi. Se oli unelmani, josta hain turvaa.

Ylioppilaskesänä sulhasen kanssa oli kahnausta ja välit vanhempiini rakoilivat. Koin oloni hylätyksi ja käyttäydyin ensimmäisen kerran itsetuhoisesti. Minua hoitanut lääkäri totesi paikkani olevan mielisairaalassa. Hän ei kuitenkaan passittanut minua hoitoon, koska tiesi minut fiksuksi tytöksi ja lupasin luopua itsetuhoaikeista. Näiden tapahtumien myötä isältä heltisi naimalupa. Häät vietettiin elokuussa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kannustin miestäni muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minä kyllä pärjäisin yksin vauvan kanssa, vaikka vuokrahuoneemme oli kylmä ja vedentuloa säännösteltiin.

"Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen."

Aamulla heräsin kuudelta. Vein vauvan hoitoon ja tein päivän töitä tehtaan toimistossa. Illat kuluivat kotiaskareissa. Lapsen nukahdettua naputtelin muiden tohtorinväitöskirjoja puhtaaksi ja hankin sillä tavalla lisätuloja. En halunnut mitään itselleni. Riitti, kun lapsi ja silloin tällöin piipahtava aviomies olivat tyytyväisiä. Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen.

Toisen lapsen synnyttyä tilanne jatkui samanlaisena, mieheni opiskeli edelleen. Rahaa oli vähän.

Neljässä vuodessa saimme kolme lasta. Rakastin heitä enemmän kuin elämää. Työtä oli paljon, mutten osannut pyytää apua edes mieheltäni. Olin sairastunut vahvuuteeni ja pärjäsin hyvin. Silloin tällöin isä kaarsi autollaan pihaamme ja ojensi takakontista äidin pakkaamat ruokakassit.

Tartuin hentoon käteen

Täytettyäni 25 ajattelin, että minullakin olisi hyvä olla ammatti. Muutin lasten kanssa Tampereelle, vuokrasin asunnon ja opiskelin sairaanhoitajaksi. Myöhemmin erikoistuin terveydenhoitajaksi.

Valmistumiseni ja yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen asetuimme lopulta koko perhe pysyvästi saman katon alle Parkanoon. Neljäs lapsi syntyi, ja sain töitä terveydenhoitajana. Asiakkaat kiittelivät lämpöäni ja empatiakykyäni. Tunsin onnistuneeni niin äitinä kuin työntekijänä.

"Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin."

Elämä hymyili, kunnes isäni kuoli yllättäen leukemiaan ja äitini alkoholisoitui yhä vaikeammin. Psykiatrisella osastolla hänet lääkittiin lähes apaattiseksi. Halusin auttaa ja otin huonokuntoisen vanhuksen luoksemme asumaan. Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin. Muutamassa vuodessa hänen vointinsa heikkeni niin, ettei kotihoito enää ponnistelustani huolimatta onnistunut. Tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Kuuden vuodeosastolla vietetyn viikon jälkeen äiti nukkui pois hento käsi kädessäni. Surin häntä lohduttomasti.

Jo vuosien ajan terveyteni oli rakoillut. Minulle oli tehty kaksi isoa selkäleikkausta, joista toinen epäonnistui niin, että kävelyni vaikeutui. Aivoistani löytyi pullistuneita verisuonia, joita tukittiin suonensisäisellä platinalla. Hoidot olivat kivuliaita, mutta olin päättänyt kestää. Lopulta jouduin aivoleikkaukseen, jossa minulta katkaistiin suurehko valtimo.

Nuorin lapsemme lensi pesästä ja mieheni auttoi illat poikamme rakennustyömaalla. Tunsin jälleen olevani yksin ja yksinäinen. Luisuin kohti hajutonta, mautonta ja väritöntä kuilua. Masennusta.

"Katsellessani pojanpoikani isää ymmärsin, mitä vaille olin jäänyt lapsena ja äitinä."

Kaunis kulissi hämäsi

Henkinen romahdukseni kulminoitui ensimmäisen pojanpoikani syntymään. Katsellessani pienokaista hoivaavaa nuorta isää, ymmärsin, mitä vaille olin itse jäänyt lapsena ja omien lasteni äitinä.

Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitäkin, etten kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni osallistuvaa isää heidän olleessaan pieniä. Siihen asti olin ajatellut onnistuneeni äitinä täydellisesti.

Painoni putosi kahdessa kuukaudessa 20 kiloa. Ymmärsin fyysisten vaivojeni olleen psyykkisen pahan olon huippu. Särkynyttä selkää tai pullistuneita suonia oli helpompi hoitaa kuin rikkinäistä mieltä.

"En halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää."

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ei nähnyt kulissini, pestyjen hiusten ja meikattujen kasvojen, taakse. Hän totesi, etten voi olla masentunut. Näytin liian huolitellulta.

Seuraavien viikkojen aikana ajatukseni synkkenivät synkkenemistään. En varsinaisesti halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää. Peilistä näin vääristyneen irvikuvan siitä unelmasta, johon olin pyrkinyt. Masentuneessa mielentilassa halusin vapauttaa läheiseni katsomasta tuota näkyä.

Itsetuhoisella tavalla käyttäytyviä syytetään usein itsekkyydestä, mutta minä koin vain helpottavani toisten elämää. Mikä harha!

Opettelin piirtämään itseni

Kun olin sinnitellyt joulunpyhät, sekoitin yliannostuksen lääkkeitä ja menin autotalliin. Ristin käteni ja pyysin tekoani Jumalalta anteeksi. Keittiön pöydälle jätin lapun, jossa kirjoitin menneeni siskoni luo.

Pelastuksekseni koitui esikoinen, joka tuli ruokatunnilla piipahtamaan lapsuudenkodissaan. Nähtyään lapun keittiön pöydällä hän lähti pois, mutta kääntyi kotiportilla takaisin. Sisäinen ääni kehotti häntä menemään autotalliin. Sieltä hän löytäisi etsimänsä vanhan silitysraudan, jolla voisi levittää parafiinit suksien pohjaan. Silitysraudan sijaan hän löysikin minut myttynä lattialla.

"Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia."

Seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Neljän viikon kriisiterapiajakson jälkeen pääsin mielisairaalaan. Paikka, joka oli ylioppilaskesänä tuntunut kauhistukselle, näyttäytyikin nyt turvapaikkana. Kolme ensimmäistä kuukautta makasin peiton alla. Minulta ei vaadittu muuta kuin pienen linnunannoksen syöminen. Se vapautti. Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia.

Viiden kuukauden mittaisen sairaalajakson loppuajan koin siihen astisen elämäni parhaana. Taideterapiassa piirsin itseni möykyksi, jonka ympärillä leijui kysymysmerkki. Sydämellä merkityt nuolet menivät vain puolisoon, lapsiin ja lapsenlapsiin. Terapiassa opettelin piirtämään minuuteni ja sen rajat.

Riittävän hyvä nainen

Tuon jakson jälkeen olen palannut useita kertoja sairaalaan ja saanut apua. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut paremmin ja pärjännyt kotosalla. Ajattelen, että eletty elämämme on kuin tallentava digiboksi, ilman ajastinta. Alitajuntamme säilöö kaiken. Jos emme käsittele vaikeita kokemuksia, ne piiloutuvat mielen tiedostamattomiin säiliöihin. Sieltä käsin ne hämmentävät elämäämme. Aiheuttavat ahdistusta, tunnistamatonta pahaa oloa ja selittämättömiä vaivoja.

"Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen."

Olen kiitollinen, että sairastuin, sillä vain sairas voi parantua. Puolisoani ja lapsiani kiitän siitä, että he ovat jaksaneet masentuneen rinnalla. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen varjoineen.

Menneitä vuosia ei pidä arvioida nykyisen, liki 70-vuotiaan naisen elämänkokemuksen valossa. Aiemmat valinnat ja teot ovat nuoremman, kokemattoman minän tekemiä. Päivittäin opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Pelistä minua katsoo nyt riittävän hyvä, sopivan kokoinen ja ikäinen Raija. Afganistanilainen sananlasku on osuva: ’Ihminen on hauraampi kuin kukka, mutta kovempi kuin kivi’. Tämän olen elänyt todeksi.”

Kirjoittaja palkittiin lokakuussa 2013 elämän kriisejä käsittelevässä kirjoituskilpailussa, jonka järjestivät Mielenterveysseura ja ET-lehti. Ritvan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2014.

Marjan voimanlähteet

1. Jos et voi elää niin kuin haluat, elä niin kuin voit olosuhteidesi sallimissa puitteissa.

2. Ammenna iloa luonnon kauneudesta.

3. Käsittele menneisyyttäsi kirjoittamalla.

4. Älä turruta pahaa oloa alkoholilla.

5. Etsi apua, kunnes saat sen. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, kerro niistä rohkeasti jollekin.

Pohjanmaalaisen valokuvaajan Eetu Sillanpään minihevoset hurmaavat tempuillaan. Katso video ja kuvia!

Pian seitsemän vuotta täyttävä Timo ja parivuotias Touko ovat miniatyyrihevosia, joita ei pidä sotkea poneihin.

Pikku-Timo on kotoisin Ruotsista. Eetun ja Timon ensikohtaaminen oli onnekas vahinko. Sillanpäät olivat Tukholman liepeillä etsimässä Riitta-vaimolle uutta ratsuhevosta. Myyjällä sattui olemaan pihapiirissään myös minihevosten sirkus, ja siellä se seisoi teltan kupeessa kuin unikuva – spanielin kokoinen varsa! Eetu ei saanut ministä silmiään irti. Silitteli ja kanteli sylissään, oli pakahtua: Tän mä haluun, mä haluun, mitään en ole koskaan ennen näin halunnut...

Viisas vaimo esitti joitakin tyynnyttäviä ja käytännönläheisiä kysymyksiä, mutta mies oli ihan pistoksissa. Lopulta vaimokin heltyi.

Seuraavat kuukaudet Eetu vieraili ahkerasti hevosvauvansa luona Ruotsissa, että se oppisi tuntemaan hänet. Oppihan se, juoksi kuljetuslaatikosta vapauduttuaan suoraan Eetun syliin, liikuttavasti hörähdellen. Vierihoito jatkui Suomessa.

– Eetu otti Timon takia oikein isyyslomaa. Nyt jokainen katse ja ele heijastavat miehen ja hevosen erityistä suhdetta, jota käydään silloin tällöin todistamassa myös sirkus Florentinon estradilla.

Western-aiheisessa ohjelmanumerossa Timo vetää vankkureita, kävelee kahdella jalalla, pyörähtelee, paukuttaa rumpua ja suukottaa lopuksi Eetua. Siinä lopussa on aina jännitys päällä, Timo kun saattaa jekkuhenkeen vähän näykätäkin.

– Timo oppi tunnistamaan oman musiikkinsa ja oli aina syöksyä verhojen läpi heti, kun se pärähti soimaan, Eetu muistelee satunnaisen show-elämän haasteita.

– Ei niitä aina huvita harjoitella, jolloin annan olla. Hermostua ei kannata koskaan. Siinä saattaa mennä kuukausien työ hukkaan, ovat niin herkkiä.

Touko löytyi Timon kaveriksi Hollannista pitkän etsiskelyn jälkeen – täplikkäät minit ovat harvinaisia ja haluttuja. Touko on luonnollisesti hieman horjuttanut Timon asemaa. Nytkin Eetu joutuu hiukan pinnistelemään ollakseen kyllin tasapuolinen, mutta hyvin ne ovat vielä samaan pihattoon sopineet.

Eetu Sillanpään ja minihevosten koti sijaitsee Vöyrissä, ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Ohi kulkevalla tiellä ei ole juuri liikennettä, mutta joskus joku kaahari saattaa eksyä kulmille. Heitä varten Eetu teetätti varoituskyltin, tyylinsä mukaisesti pilke silmäkulmassa: Kör sakta! Finnjävlar.

- Aiemmin samassa kohdassa oli kolmenkympin rajoituksesta kertova taulu. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Mutta kun tämä nykyinen saatiin tien varteen, moni on oikein peruuttanut katsomaan, mitä ihmettä siinä vinoillaan, kertoo Eetu nauraen.
 

Irlanninsusikoira Pyry on vielä pentu, mutta jo isompi kuin minihevoset. 

Eetu Sillanpää

  • Syntynyt 24.7.1957 Kokkolassa. Asuu Vöyrissä.
  • Valokuvaaja. Työskentelee Ilkka-Yhtymässä, sanomalehtien Pohjalainen ja Ilkka kuvaajana.
  • Lukuisia tunnustuksia: Vuoden Lehtikuvaaja 1997, Vuoden Henkilökuva 2003, Vuoden Lehtikuva 2004,  Vuoden Urheilukuva 2010.
  • Naimisissa, kaksi aikuista lasta.
  • Harrastaa remontointia ja sirkuksessa esiintymistä.
  • Motto: ”Täytyy olla vähän kahjo pysyäkseenjärjissään.”

Katso Sillanpään palkitut kuvat:

Vuoden Henkilökuva 2003

Vuoden Lehtikuva 2004

Vuoden Urheilukuva 2010

Artikkeli Eetusta on julkaistu ET-lehdessä 1/2013.

1600-luvun Suomessa avioeron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka, muistuttaa ET:n kolumnisti, historioitsija Teemu Keskisarja.

Kaiketi jo kivikauden Suomessa viisaat ämmät ja äijät sovittelivat lajitovereidensa parittelua. Ensimmäinen kirjallisia lähteitä tuottanut terapeutti oli Sigfridus Aronus Forsius, 1600-luvun pappi ja ”monioppinut”. Forsius kirjoitteli Ennustuksia ja Arveluja kaikenlaisista tulevista tapahtumista Ilmassa ja alhaalla Maan päällä. Rannattomaan asiantuntemukseen sisältyi suomalaisen naisen sielunelämä.

Forsius havaitsi, että enkeleiden kaltaisista immistä tuli vaimoina pirulaisia. Tieteellinen selitys löytyi 1600-luvun vaatteista. Kun nuoret kulkivat paljain päin, kiukku tihkui päänahan ”hikirei’istä” vaarattomasti. Säätyläisrouvilla tiehyitä tukkivat hatut, rahvaanmuijilla huivit. Paha patoutui. Isompina päästöinä se sitten höyrysi suusta ja sieraimista. Ylipaineen takia suomalaisnaiset puhisivat 1600-luvulla kuin ”vihaiset tammat”, potkivat ja purivatkin.

Naisvaltainen nykyaika uskoo, että muinaiset miehet hakkasivat alinomaa vaimojaan.

Pitää paikkansa, joskin suomalaisten perheriitojen historia on tasaväkisempää. Raamattu ehdotti maailman navaksi isäntää, mutta opinkappale ei aina näkynyt savupirtin hämärässä. Jämerät emännät rusikoivat vaikkapa sairasta tai ikäloppua ”vahvempaa” sukupuolta. Hakkaajanaiset joutuivat harvoin oikeuteen, sillä uhrit häpesivät kohtaloaan. Asiakirjoista aistii käräjäyleisön hihityksen, kun asianomistajana luimisteli hameväen nujertama isäntä.

Alemmat säädyt solmivat sietämisavioliittoja.

Alemmissa säädyissä parit tekivät itse kumppanivalintansa, mutta talonpidon ja työnjaon seikat niitä sanelivat. Tuloksena ei ollut rakkaus- vaan sietämisavioliittoja.

Yhteensopimattomia puolisoita pakottivat pysymään yksissä arjen velvoitteet, kirkko ja maallinen laki. Onnettoman liiton ies painoi tammaa ja oria peruuttamattomasti. Avio-ongelmat takuulla pillastuttivat, jos laiska, huoraava ja juopotteleva puolisko oli rinnalla hautaan saakka. Eron perusteeksi ei riittänyt väkivaltaisuus, saati impotenssin kaltainen pikkuseikka.

Ennen 1900-lukua avioeroja oli vain jokunen per vuosi. Nykyisin liitoista särkyy yli puolet. En murehdi erojen yleistymistä historioitsijana enkä varsinkaan eronneena miehenä. Harva meistä pysyisi järjissään ensimmäiseen kumppaniinsa loppuiäksi kahlehdittuna.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 13/2017

Juontaja Kari Salmelainen muistelee, kuinka rakkaus syntyi Napakymppi-ohjelmassa – ja kertoo, miten hänen oma parisuhteensa on kestänyt yli 20 vuoden ajan. 

– Nopeasti kuvauksissa jo aisti, että keillä osallistujista synkkaisi parhaiten, kertoo Napakymppiä juontanut Kari Salmelainen. Hän juonsi ohjelmaa vuosina 1985–2002.

Salmelainen on tavannut muutamia Napakympin kautta naimisiin päätyneitä pariskuntia.

– Ruotsinlaivalla olen tavannut pariskunnan, joka tuli esittelemään 18- ja 20-vuotiaat tyttärensä. He kertoivat tavanneensa Napakympin kautta. Onnittelin tietysti ja otimme muutaman valokuvan, Salmelainen kertoo.

Salmelaisen mukaan Napakympissä ihmiset olivat kiinnostuneita samoista arvoista kuin tanssilavalta kumppania hakiessaan.

– Kysymykset toistuivat usein hyvin samankaltaisina. Alkuun ihmettelin, että miten ihmiset jaksavatkin kysyä aina samoja asioita, mutta sitten ymmärsin, että ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä, Salmelainen kertoo.

– Minkälaisesta ruuasta tykkäät ja pidätkö matkustelusta toistuivat moneen kertaan. Monet olivat myös kiinnostuneita siitä, pitääkö kumppani valkosipulista, Salmelainen naurahtaa.

Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.
Kari Salmelainen Napakympin kuvauksissa.

"Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille"

Salmelainen on itse pitänyt yhtä puolisonsa Sirpa Teräksen kanssa yli kaksikymmentä vuotta.

– Sirpa ohjasi parikymmentä vuotta Napakymppiä, vietimme siis jo töissä paljon aikaa yhdessä. On vaikea enää edes muistaa, mistä kohtaa parisuhteemme alkoi.

Kari Salmelaisen paras parisuhdevinkki on kunnioitus.

– Toisen osaamista, ammattitaitoa ja luonnetta on osattava arvostaa. Liian usein tulee nähtyä pariskuntia, joissa toista mollataan tyhmyydestä tai osaamattomuudesta. Sellaisen todistaminen tekee aina pahaa. 

Samankaltainen ajatusmaailma ja vahva luottamus ovat Salmelaisen mukaan parisuhteen tärkeimpiä rakennuspalikoita.

– Sirpa ja minä olemme molemmat tarkkoja televisioviihteen ammattilaisia. Olemme myös tottuneet joustamaan ammattiemme puitteissa. Vuosipäivien vietto kuuluu amatööreille, Salmelainen toteaa.

Hänen mielestään suhdetta kannattaa juhlistaa vaikka arkisena maanantaiaamuna, kun muut ovat töissä ja yhteistä aikaa viimein löytyy.

– Luottamukseen sisältyy myös se tärkeä näkökulma, että kumpikaan ei suhteessa roiku toisessa kynsin ja hampain kiinni, molemmilla on oltava oma tilansa mennä ja tehdä.

Kari ja Sirpa-vaimo.
Kari ja Sirpa-vaimo.

"Enää en kaipaa televisioon"

Napakymppi jatkuu televisiossa jälleen syksyllä, Janne Katajan juontamana.

– Aikansa kutakin, ne hommat ovat minun osaltani ohi. Televisioon en enää kaipaa, ne ajat on jätetty taakse, Kari Salmelainen sanoo. 

Salmelainen esiintyy silloin tällöin koko perheen toritapahtumissa juontamassa Napakymppejä.

– Olemme vaimoni kanssa molemmat jo eläkkeellä ja rakastamme tehdä spontaaneja matkoja. Maailmaa on tullut kierrettyä, se on hauskaa puuhaa. Liika keikkailu vaikeuttaisi lähtemistä liikaa, joten olen tarkka siitä, minkälaisiin hommiin sitoudun. Televisioon en enää lähtisi, Salmelainen toteaa.

Lue lisää Kari Salmelaisen kuulumisia ET:stä 14/2017. 

Savolaistunut napolilainen Paco kertoi vuoden 2016 murrekisassa värikkäästi tuntemuksista, joita miljoonakaupungin kasvatille jäi aution oloisesta Pielavedestä. Hän veti esityksen uudelleen ET:n lukijoille.

Mamma mia! Vai voe tokkiisa...? Paco Nucci toteaa, että napolilaisissa ja savolaisissa on paljon samaa: puheliaisuus ja vahva murre.

– Rakastan Kuopiota, enkä voisi kuvitellakaan asuvani muualla, vaikka olin Helsingissäkin monta vuotta. Tykkään myös savolaisista naisista, sillä kaikki neljä vaimoani ovat olleet savolaisia, Paco nauraa.

Pacon mielestä savon murteen mukavin lausahdus on yrkäilöö myteröityä eli alkaa hämärtyä.

– Opin kieliä helposti ja olen opiskellut suomen kieltä Helsingin yliopistossa. Uskomattoman paljon ovia avautuu, kun huasteloo savon murretta. Kun käyn vaikka verovirastossa ja heitän iloisesti päevää niin minua palvellaan heti hymyillen. Ottavat toki vähän vitsinä, mutta myös arvostavat.

– Olen aina osannut ja halunnut kuunnella ihmisiä, ja saada kontaktia. Savossa ihmisten kanssa pääsee paljon helpommin juttuun kuin Helsingissä. Sitten heistä ei meinaa päästä eroon...

Paco Nucci pyörittää neljää ravintolaa Kuopiossa. Gusto Runin -viinibaari avattiin kesällä satamassa Raninin vanhassa myllyssä. Lounaskahvila Momentontossa kauppakeskus Minnassa on tarjolla muun muassa tuorepastalounaitaja kotitekoista jäätelöä. Lisäksi Paco isännöi Sorrentoa ja Capri Marinaa satamassa.

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. Savolaisuudesta ja savolaisista voit lukea ET:n numerosta 14/2017.