Raija toipui masennuksesta yli 60-vuotiaana. Tie valoisampaan elämään on ollut löytöretki omaan sisimpään ja jaksamisen rajoihin. Nyt hän ymmärtää, että hukkasi itsensä vahvuuteen.

"Yli 50 vuotta ajattelin, etten kierrä vastaantulevaa kalliota vaan menen vaikka läpi harmaan kiven. Jaksan, jaksan ja selviydyn. Kaikesta, yksin. Sitten koitti päivä, jolloin kompastun pienimpäänkin hiekanmuruseen. Mielenterveystoimiston psykiatrin mukaan joka toinen sanani oli hoitojakson alussa pakko.

Olin tavoitellut täydellisyyttä, ensin tyttärenä, sitten vaimona, äitinä ja lopulta isoäitinä. Minulle oli tärkeintä olla olemassa muita varten. Täyttää heidän odotuksensa ja tarpeensa, omiani en edes tunnistanut. Lapsenikin kasvatin ajattelemaan ensin muita.

Myöhemmin olen pyytänyt heiltä anteeksi tekemääni virhettä. Olin unohtanut kertoa kaikkein tärkeimmän. Jotta voisi antaa hyvää toisille, on ensin suotava se itselleen. Tämä on ollut minun läksyni, jota opettelen edelleen.

Otin painavan viitan

Lapsuudenkotiani hallitsi erityisesti äitini liiallinen juominen. Perheväkivallasta oli leikki kaukana.

– Lähde isä pakoon, minä sopersin, kun äiti äityi hurjaksi.

Isä lähti ja palasi pölyn laskeuduttua. Viikonloppuisin lähti myös äiti. Kyläpaikkoja oli neljä. Toisissa juotiin, toisissa ei. Kun äiti valitsi juopporemmin, katsoin vanhimpana tyttärenä velvollisuudekseni hakea hänet kotiin. Pienemmät sisarukseni jäivät nukkumaan. He eivät kokeneet asioita kuten minä. Olin ottanut taakankantajan viitan harteilleni.

Muistan ne kuutamoyöt, jolloin koira turvanani kelkkailin metsän siimeksessä sijaitsevalle mökille. Ovella avautui karmea näky. Sammuneita ihmisiä makasi sängyissä ja lattialla. Örinän yli sopersin:

– Tule äiti kotiin.

– Mitä sä kakara täällä teet? juhlijat ärjyivät.

"Vannoin valan. Omat lapseni eivät joutuisi kokemaan samaa."

Äitikin oli vihainen ja tivasi, miksi estin häntä rentoutumasta. Minä estin, koska pelkäsin hänen kuolevan. Rakastin äitiä. Kerta toisensa jälkeen hän kömpi mukaani, nuokkui kelkan kyydissä ja sammui viimeistään kotiovella. Minä vannoin jo varhain sisäisen valan. Omat lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan mitään samaa. Minusta tulisi raitis, lempeä ja turvallinen emo. En koskaan löisi lapsiani.

Äitini toinen puoli oli työteliäs ja arvostettu kyläkauppias, joka jakoi anteliaasti omastaan. Hän pakkasi ruokakasseja perheille, joilla ei ollut varaa maksaa ostoksiaan. Isä kuljetti paketit perille. Äidissä oli myös lähimmäisenrakkautta ja lämpöä. Olen kiitollinen siitä.

Olin arkipäivän sankari

14-vuotiaana ihastuin naapurin poikaan. Isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja halusi minun opiskelevan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että huipputodistuksesta huolimatta tähtäsin vain perheenäidiksi. Se oli unelmani, josta hain turvaa.

Ylioppilaskesänä sulhasen kanssa oli kahnausta ja välit vanhempiini rakoilivat. Koin oloni hylätyksi ja käyttäydyin ensimmäisen kerran itsetuhoisesti. Minua hoitanut lääkäri totesi paikkani olevan mielisairaalassa. Hän ei kuitenkaan passittanut minua hoitoon, koska tiesi minut fiksuksi tytöksi ja lupasin luopua itsetuhoaikeista. Näiden tapahtumien myötä isältä heltisi naimalupa. Häät vietettiin elokuussa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kannustin miestäni muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minä kyllä pärjäisin yksin vauvan kanssa, vaikka vuokrahuoneemme oli kylmä ja vedentuloa säännösteltiin.

"Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen."

Aamulla heräsin kuudelta. Vein vauvan hoitoon ja tein päivän töitä tehtaan toimistossa. Illat kuluivat kotiaskareissa. Lapsen nukahdettua naputtelin muiden tohtorinväitöskirjoja puhtaaksi ja hankin sillä tavalla lisätuloja. En halunnut mitään itselleni. Riitti, kun lapsi ja silloin tällöin piipahtava aviomies olivat tyytyväisiä. Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen.

Toisen lapsen synnyttyä tilanne jatkui samanlaisena, mieheni opiskeli edelleen. Rahaa oli vähän.

Neljässä vuodessa saimme kolme lasta. Rakastin heitä enemmän kuin elämää. Työtä oli paljon, mutten osannut pyytää apua edes mieheltäni. Olin sairastunut vahvuuteeni ja pärjäsin hyvin. Silloin tällöin isä kaarsi autollaan pihaamme ja ojensi takakontista äidin pakkaamat ruokakassit.

Tartuin hentoon käteen

Täytettyäni 25 ajattelin, että minullakin olisi hyvä olla ammatti. Muutin lasten kanssa Tampereelle, vuokrasin asunnon ja opiskelin sairaanhoitajaksi. Myöhemmin erikoistuin terveydenhoitajaksi.

Valmistumiseni ja yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen asetuimme lopulta koko perhe pysyvästi saman katon alle Parkanoon. Neljäs lapsi syntyi, ja sain töitä terveydenhoitajana. Asiakkaat kiittelivät lämpöäni ja empatiakykyäni. Tunsin onnistuneeni niin äitinä kuin työntekijänä.

"Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin."

Elämä hymyili, kunnes isäni kuoli yllättäen leukemiaan ja äitini alkoholisoitui yhä vaikeammin. Psykiatrisella osastolla hänet lääkittiin lähes apaattiseksi. Halusin auttaa ja otin huonokuntoisen vanhuksen luoksemme asumaan. Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin. Muutamassa vuodessa hänen vointinsa heikkeni niin, ettei kotihoito enää ponnistelustani huolimatta onnistunut. Tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Kuuden vuodeosastolla vietetyn viikon jälkeen äiti nukkui pois hento käsi kädessäni. Surin häntä lohduttomasti.

Jo vuosien ajan terveyteni oli rakoillut. Minulle oli tehty kaksi isoa selkäleikkausta, joista toinen epäonnistui niin, että kävelyni vaikeutui. Aivoistani löytyi pullistuneita verisuonia, joita tukittiin suonensisäisellä platinalla. Hoidot olivat kivuliaita, mutta olin päättänyt kestää. Lopulta jouduin aivoleikkaukseen, jossa minulta katkaistiin suurehko valtimo.

Nuorin lapsemme lensi pesästä ja mieheni auttoi illat poikamme rakennustyömaalla. Tunsin jälleen olevani yksin ja yksinäinen. Luisuin kohti hajutonta, mautonta ja väritöntä kuilua. Masennusta.

"Katsellessani pojanpoikani isää ymmärsin, mitä vaille olin jäänyt lapsena ja äitinä."

Kaunis kulissi hämäsi

Henkinen romahdukseni kulminoitui ensimmäisen pojanpoikani syntymään. Katsellessani pienokaista hoivaavaa nuorta isää, ymmärsin, mitä vaille olin itse jäänyt lapsena ja omien lasteni äitinä.

Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitäkin, etten kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni osallistuvaa isää heidän olleessaan pieniä. Siihen asti olin ajatellut onnistuneeni äitinä täydellisesti.

Painoni putosi kahdessa kuukaudessa 20 kiloa. Ymmärsin fyysisten vaivojeni olleen psyykkisen pahan olon huippu. Särkynyttä selkää tai pullistuneita suonia oli helpompi hoitaa kuin rikkinäistä mieltä.

"En halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää."

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ei nähnyt kulissini, pestyjen hiusten ja meikattujen kasvojen, taakse. Hän totesi, etten voi olla masentunut. Näytin liian huolitellulta.

Seuraavien viikkojen aikana ajatukseni synkkenivät synkkenemistään. En varsinaisesti halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää. Peilistä näin vääristyneen irvikuvan siitä unelmasta, johon olin pyrkinyt. Masentuneessa mielentilassa halusin vapauttaa läheiseni katsomasta tuota näkyä.

Itsetuhoisella tavalla käyttäytyviä syytetään usein itsekkyydestä, mutta minä koin vain helpottavani toisten elämää. Mikä harha!

Opettelin piirtämään itseni

Kun olin sinnitellyt joulunpyhät, sekoitin yliannostuksen lääkkeitä ja menin autotalliin. Ristin käteni ja pyysin tekoani Jumalalta anteeksi. Keittiön pöydälle jätin lapun, jossa kirjoitin menneeni siskoni luo.

Pelastuksekseni koitui esikoinen, joka tuli ruokatunnilla piipahtamaan lapsuudenkodissaan. Nähtyään lapun keittiön pöydällä hän lähti pois, mutta kääntyi kotiportilla takaisin. Sisäinen ääni kehotti häntä menemään autotalliin. Sieltä hän löytäisi etsimänsä vanhan silitysraudan, jolla voisi levittää parafiinit suksien pohjaan. Silitysraudan sijaan hän löysikin minut myttynä lattialla.

"Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia."

Seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Neljän viikon kriisiterapiajakson jälkeen pääsin mielisairaalaan. Paikka, joka oli ylioppilaskesänä tuntunut kauhistukselle, näyttäytyikin nyt turvapaikkana. Kolme ensimmäistä kuukautta makasin peiton alla. Minulta ei vaadittu muuta kuin pienen linnunannoksen syöminen. Se vapautti. Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia.

Viiden kuukauden mittaisen sairaalajakson loppuajan koin siihen astisen elämäni parhaana. Taideterapiassa piirsin itseni möykyksi, jonka ympärillä leijui kysymysmerkki. Sydämellä merkityt nuolet menivät vain puolisoon, lapsiin ja lapsenlapsiin. Terapiassa opettelin piirtämään minuuteni ja sen rajat.

Riittävän hyvä nainen

Tuon jakson jälkeen olen palannut useita kertoja sairaalaan ja saanut apua. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut paremmin ja pärjännyt kotosalla. Ajattelen, että eletty elämämme on kuin tallentava digiboksi, ilman ajastinta. Alitajuntamme säilöö kaiken. Jos emme käsittele vaikeita kokemuksia, ne piiloutuvat mielen tiedostamattomiin säiliöihin. Sieltä käsin ne hämmentävät elämäämme. Aiheuttavat ahdistusta, tunnistamatonta pahaa oloa ja selittämättömiä vaivoja.

"Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen."

Olen kiitollinen, että sairastuin, sillä vain sairas voi parantua. Puolisoani ja lapsiani kiitän siitä, että he ovat jaksaneet masentuneen rinnalla. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen varjoineen.

Menneitä vuosia ei pidä arvioida nykyisen, liki 70-vuotiaan naisen elämänkokemuksen valossa. Aiemmat valinnat ja teot ovat nuoremman, kokemattoman minän tekemiä. Päivittäin opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Pelistä minua katsoo nyt riittävän hyvä, sopivan kokoinen ja ikäinen Raija. Afganistanilainen sananlasku on osuva: ’Ihminen on hauraampi kuin kukka, mutta kovempi kuin kivi’. Tämän olen elänyt todeksi.”

Kirjoittaja palkittiin lokakuussa 2013 elämän kriisejä käsittelevässä kirjoituskilpailussa, jonka järjestivät Mielenterveysseura ja ET-lehti. Ritvan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2014.

Marjan voimanlähteet

1. Jos et voi elää niin kuin haluat, elä niin kuin voit olosuhteidesi sallimissa puitteissa.

2. Ammenna iloa luonnon kauneudesta.

3. Käsittele menneisyyttäsi kirjoittamalla.

4. Älä turruta pahaa oloa alkoholilla.

5. Etsi apua, kunnes saat sen. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, kerro niistä rohkeasti jollekin.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Pirjo Pitkäpaasi.
Pirjo Pitkäpaasi.

Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Tyttäret toivoivat lapsina, että heidän perheestään tulisi tavallinen perhe. Mutta tuli perhe, joka välittää toisistaan.

Pulppuava. Nyt jos koskaan sana kuvaa ilmaan puhaltuvaa puhetta. Kaksi aikuista tytärtä istuu sohvalla ja kuuntelee. Pulputus lähtee heidän äidistään.

– Tämän vielä kerron, en enempää, Irja Juntunen livauttaa lupauksen puheittensa väliin. 

– Lasketaanko, kuinka monta kertaa äiti ehtii sanoa tuon, Mari Karjalainen ehdottaa, mutta antaa tämän jatkaa.

Ja Irja puhuu. Kertoo tyttäristään ja heidän lapsistaan. Sovittaa välillä villasukkaa vieraiden jalkoihin ja asettelee pöytään syötävää. Pyytää hakemaan laastaria suunsa eteen, jos vielä jatkaa. Että eihän tänään puhuisi perheen elämästä vain hän, vaan ihanat tyttäret Mari ja Meriliisa.

Tytöt käyvät vuoronperään keittiössä. He eivät tuo sieltä laastaria, vaan lisää ruokaa. 

Iloisia hautajaispuheita

Pitkän pöydän ääressä on usein istunut paljon enemmänkin väkeä. Aikanaan myös omia lapsia, enemmän kuin nyt.

Astiat risteilevät pöydän yli. Voiko hilpeän tunnelman sekaan heittää rujon kysymyksen kuin nukkavierun pannunalusen? Kysyä siitä, miten nämä ihmiset ovat kestäneet menetysten ketjun. Sen, että pöydän äärestä on lähtenyt vuosien saatossa kaikkiaan kolme lasta. 

Irja ei aihetta hätkähdä. Eivätkä tyttäret.

– Meillä on totuttu istumaan iltaa surunkin keskellä, Irja­ toteaa.

Muistatteko, kun menin munuais­leikkaukseen? Juotiin viiniä ja pidettiin hautajaispuheita.

Hartioille jymähtänyt vastuu

Mutta ei suruun totu. Välillä vähän turtuu, mutta sitten se etsii uusia muotoja. Tulee mutkan kautta kuin varkain, verhoutuu väsymykseksi, jopa masennukseksi.

Sen tietävät Mari ja Meriliisa Heiskanen, jotka ovat haudanneet kolme sisartaan.

Mari, perheen esikoinen, oli alakouluikäinen, kun pikkuveli Jyrki kuoli.

Lääkärien vähättelemä pikku tipahduksessa saatu kolahdus päähän olikin aivoverenvuoto, eikä Jyrki selvinnyt. Iloinen perhearki oli hetkessä poispyyhkäisty.

Suru musersi kuin jätepuserrin, jokaista vähän eri tavoin. Leikkikin loppui vuodeksi.

Marista menetys teki huolehtijan ja vastuunkantajan.

Tosin Irjan mielestä tytär oli sellainen jo  aiemmin.

– Mari jo neljän vanhana pissatti Jyrkiä hiekkalaatikon reunalta kesken hiekkaleipomusten, luontevasti kuin osana leikkiä.

Meriliisa muistaa tuolta ajalta hädän ja jonkinlaisen syyllisyyden tunteen. Hän, pieni lapsi, lohdutti saunanlauteilla itkenyttä isäänsä: ”Älä itke isä, äiti synnyttää kyllä uuden pojan.”

– Ne ovat tunteita, joita olen pystynyt sanoittamaan vasta aikuisena. Kuinka ne ovat purkautuneet muun muassa samanlaisena vastuuntuntona kuin Marilla – tai vaikkapa tarpeella pelastaa mahdollisimman monia hädänalaisia, Meriliisa hymähtää.

Ihmisiä iloon ja suruun

Tavallinen perhe. Sellaisesta Meriliisa myöntää nuorena joskus haaveilleensa. Vahvan kuvataiteilija-äidin ja arkea pyörittäneen Reino-isän elämä oli värikästä ja boheemia, avoin kaik­kien tulla ja mennä.

Kaverini totesivat, ettei tarvitse Dallasia katsoa, kun seuraa meitä

Myös suru oli avointa. Siitä puhuttiin, välillä tyttöjen mielestä lähes kyllästymiseen saakka.

– Ihmiset ovat olleet meidän selviytymiskeinomme, Irja myöntää. Ja työ.
Tyttöjen lapsuudessa Irja ei tuoksunut pullalta, vaan tuoreilta maaleilta. Päivät hän oli kuvaamataidonopettaja, viikonloput kuvataiteilija.

Mari muistaa edelleen, kuinka juhlalliselta tuntui valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, kun äiti teki eväät. Sellaista ei usein tapahtunut, ainakaan omalle väelle.

– Toisaalta saimme jatkuvasti tavata mitä erilaisempia ihmisiä, se on ollut suuri rikkaus. Äiti kun ei tehnyt koskaan eroa suurlähettilään ja juopon välille, kaikki ovat olleet arvokkaita, Meriliisa toteaa.

Syntymän ja kuoleman vuosi

Meriliisan isälle lupaamaa veljeä ei enää perheeseen syntynyt. Perheen neljä tytärtä, Meri, Virpi, Meriliisa ja Jyrkin kuoleman jälkeen syntynyt Matleena olivat läheisiä ja jokainen sai kasvaa perheessä omanlaisekseen.

Meriliisaa ja Maria yhdisti opiskelu ja työ, opettajan ammatti. Molemmat perustivat valmistuttuaan perheen ja lapsia alkoi syntyä.

Sitten kääntyi vuosituhat. 

– Silloin synnytin tyttären ja menetin sisaren melkein saman vuorokauden aikana, Meriliisa summaa.

Virpi-sisaren mielenterveysongelmat olivat koko perheen tiedossa, mutta silti hänen pitkään hautomansa itsemurha oli täysi sokki. 

– Olin juuri kuullut Virpin kuolemasta, kun Meriliisa soitti onnellisena sairaalasta ja kertoi tytöstään. Minun piti esittää puhelimessa iloista, sillä äiti ja isä olivat menossa kertomaan ­tapahtuneesta.

Meriliisa muistaa, kuinka lopetti puhelun ja näki sairaalan käytävän päässä vanhempiensa kasvot.

Silloin hän jo tiesi.

Pelkäsin pitkään iloa. Ajattelin, että jos olen jostakin onnellinen, heti tapahtuu jotain.

– Lapsi syntyy, sisar kuolee, kun uusi lapsi syntyy, isä halvaantuu. Murehtiminen alkoi tuntua ­luontevammalta.

Kuolemanpelko käy kylässä

Virpin kuoleman aikaan myös Mari eli tiivistä perhe- ja työelämää. Kun pusertavin suru oli juuri helpottamassa, hänen hyvä ystävänsä sairastui syöpään. Mari päätti päätti hoitaa tätä, ihan loppuun saakka.

– Vasta jälkeenpäin huomasin, että väsymys ja suru olivat hiljalleen asettuneet elämääni. Kun joku kysyi, että miten jaksan, saatoin nyökytellä ja vasta tovin jälkeen pohtia, että mitenköhän tosiaan jaksan.

Ja pian perään räjähti uusi suruviesti. Kolmikymppisen Matleenan sydän pysähtyi keskellä yötä, nukkuessa. Elämäniloinen sisko lähti tästä maailmasta täysin varoittamatta.

– Matleenan kuoltua minuun iski kuolemanpelko. Jos ambulanssi ulvahti tai puhelin soi, ensimmäinen ajatus oli, että taas tulee suruviesti. En meinannut enää kestää, joten minun piti alkaa rajata asioita ja vastuualueita, joille en voi mitään, Meriliisa kuvailee.

Entä eivätkö naiset sitten koskaan kysele, miksi tämä kaikki on käynyt juuri heille?

–  En ole ikinä antanut itseni katkeroitua, vaikka suru on repinyt sisuskaluja, Irja toteaa.

Mari myöntää käyttäneensä kysymyksen päässään, mutta ei ole onneksi jäänyt sen pauloihin.

– Kun joitakin vuosia sitten menin psykoterapiaan, olin pitkään aika vihainen, erityisesti äidille. Mutta minulla on ollut hyvä terapeutti. Olen oppinut muistamaan, mistä äiti ja isä ovat selvinneet, ja että he tekivät meidän kanssamme kaiken, mihin pystyivät.

Ei varaa menetyksiin

Naiset täydentävät ja lisäilevät toistensa tarinaa. Irjakaan ei enää illan edetessä kaipaa laastaria.

– Minä sanon meillä herkimmin äidille vastaan, mutta ihan tolkusti. Kerran olen ollut äidille melkein vuoden suuttunut, tosin hän ei tainnut sitä edes huomata. Ja kerran olen pudottanut hänet autosta, kun desibelit nousivat liian korkealle, Mari kertoo.

Autosta jättäminen tapahtui tosin lähes kotipihassa. Ja huudon syy oli Matleenalta perinnöksi jääneen koiran karkureissu.

– Nopeasti me halataan ja pyydetään anteeksi, Irja toteaa. Hän myöntää auliisti olevansa perheensä vahvatahtoisin.

– Tosin teki Marikin tässä taannoin tiukan päätöksen ja kielsi minua kokkaamasta 70-vuotisjuhliani. Ne olivatkin hauskat juhlat, kun vieraat toivat ruuat.

Irja sanoo nauttivansa perheyhteisöstä, johon kuuluvat rakkaat ja paapotut lapsenlapset ja vävyt.

– On ihanaa, kun tyttärenpoika tulee meille viikonlopuksi leikkimään kotia tyttöystävänsä kanssa. Laittaa ruokaa, juttelee, sotkee, tuo elämää, Irja hehkuttaa.

Tavallisen perheen kaipuu on aikuisina tyttäriltäkin karissut. He myöntävät nauttivansa perheestä lapsineen ja heidän ystävineen samalla tapaa kuin äiti heidän nuoruudessaan.

– Kun seisoimme Matleenan arkun äärellä, tajusin kirkkaasti, kuinka vähiin me olimme käyneet. Meillä ei ole varaa menettää toisiamme, ei elävinä, Meriliisa toteaa.

 

Äiti ja tyttäret

Irja Juntunen-Pääskyranta

  • Syntynyt 1944.
  • Asuu: Sotkamossa.
  • Ammatti: Kuvataiteilija.
  • Perhe: Puoliso, viisi lasta, seitsemän lastenlasta ja ­lapsenlapsenlapsi.

Mari Karjalainen

  • Syntynyt 1966.
  • Asuu: Hyrynsalmella.
  • Ammatti: Luokan­opettaja.
  • Perhe: Puoliso, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Meriliisa Heiskanen

  • Syntynyt 1971.
  • Asuu: Kajaanissa.
  • Ammatti: Erityis­opettaja.
  • Perhe: Puoliso ja kolme lasta.

Vienan Karjala kolahti Riitta Nykäseen jo lapsena. Vuokkiniemestä hän löysi rakastettavat kalevalaiset mummot ja itselleen ensimmäisen oikean kodin.

Lapsena Etelä-Pohjanmaalla asuessaan Riitta Nykänen luki innokkaasti Suomen luontoon, kansatieteeseen ja eräelämään liittyviä kirjoja. 11-vuotiaana hänen käsiinsä sattui Pertti Virtarannan teos Vienan kyliä kiertämässä. Tyttö lumoutui. 

Vuonna 1993 Suomen Latu järjesti retkiopaskurssin Vuokkiniemessä, Vienassa. Riitta Nykänen ilmoittautui heti kurssille. Nyt hän pääsisi itse rajan taakse näkemään haaveidensa maat!

Vienassa olivat vilkkaat vahvat mummot ja heidän naseva, rakastettava puheensa, jota hyvin ymmärsi. Metsissä kasvoi puolen tuhannen vuoden ikäisiä mäntyjä. Vienassa, juuri Vuokkiniemen pitäjässä, oli Lönnrot kerännyt enimmät Kalevalan runosäkeistä. Riitta Nykänen itki. Hän tajusi oman kodittomuutensa. 

Siihen ikään, lähes neljäänkymmeneen mennessä, hän oli valmistunut luokanopettajaksi ja työskennellyt kouluhallituksessa ja Luonto-Liitossa ja muuttanut asuntoa 25 kertaa. Missään ei tuntunut isosti kodilta. 

Vuokkiniemessä ihmisillä oli koti, johon kuului myös kylä ja kotiseutu metsineen ja järvineen.

Kun Nykänen palasi Vienasta Suomeen Helsingin kotiinsa, jokin oli muuttunut. Myöhemmin hän tajusi missä oli vika. Hän oli poissa Vuokkiniemestä.

Oma talo Vuokkiniemessä

Riitta palasi vuosikymmenen lopulla Vuokkiniemeen kartoittamaan rajaseudun metsiä yhdessä toisten luonnonsuojelijoiden kanssa. Oli näet syntynyt huikea unelma Venäjän ja Suomen metsät yhdistävästä laajasta Kalevalan kansallispuistosta. Se muodostaisi ainutlaatuisen suojelualueen pohjoisen havumetsävyöhykkeen viimeisistä koskemattomista metsistä. Puiston valmisteleminen vaati tarkan maastotiedon keräämisen.

Kartoitusten aikana, kolmena kesänä ja syksynä, Riitta Nykänen kulki talosta taloon ja osallistui kyläläisten töihin ja tarinointeihin. Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään yhtä varauksettomasti hyväksytyksi.

Pian Riitta alkoi pakista vienankarjalaa siihen malliin, että tuntemattomat luulivat häntä paikalliseksi. Venäjästä hän oppi tervehdys- ja metsäsanaston.

Hän osti kartoitustyönsä tukikohdaksi ja kodikseen vanhan talon, Köykän, Vuokkiniemestä. 

Yhteistyötä yli rajojen

Sitten eri lähteistä saatiin hankittua rahoitusta ja päästiin toteuttamaan erilaisia hankkeita Vuokkiniemen kehittämiseksi. Esimerkiksi vuosina 2007–10 nuoria koulutettiin hirsityö- ja tekstiilityökursseilla ja kunnostettiin kylätalo. Samalla asukkaita valmistettiin kansallispuiston tuloon ja matkailijoihin. Vuokkiniemi olisi kansallispuiston lähin isompi kylä. 

Riitta oli uudessa menossa keskeisiä toimijoita.

Koko ajan oli myös vireillä Kalevalan kansallispuisto -hanke. Kahdenkymmenen valmisteluvuoden aikana siinä koettiin dramaattisia ylä- ja alamäkiä. 

Juhannuksen alla vuonna 2002 Riitta Nykänen sai paikan päällä sattumalta tietää, että Karjalan tasavallan presidentti aikoi vuokrata valtaosan kaavaillusta metsäalueesta hakkuita varten. 

– Oliko talo lukossa? Oli. Oliko rahaa? Oli, ja passikin sattui olemaan mukanani. Saman tien lähdin Suomeen. Otin heti yhteyttä ihmisiin ja tiedotusvälineisiin. Juhannuksen jälkeisenä maanantaina Kalevalan kansallispuiston suunnitelmista oli Hesarissa etusivun juttu, Riitta Nykänen kertoo.

Julkisuuden avittamana Vienan Karjalassa kerättiin myös tuhansia nimiä puiston puolesta.

Unelma toteutuu

Vuonna 2000 Riitan talo Vuokkiniemessä paloi, mikä ei sielläpäin ole harvinaista. Tulipalo tavallaan vahvisti sen, mikä oli jo ilmeistä: pysyvästi hän ei voisi Venäjällä asua, vaikka sitä halusi.

Onneksi hänellä oli asunto myös Suomen puolella, Kuhmossa ja sitten Suomussalmella. Hänestä oli vuonna 1998 tullut metsähallituksen ympäristökasvattaja, sittemmin erikoissuunnittelija, ja toimipisteeksi vakiintui Suomussalmi. 

Ja metsäunelma toteutui. Vuonna 2006 Venäjän puolelle perustettiin 740 neliökilometrin laajuinen Kalevalan kansallispuisto.

Suomen puolella perustettiin vuonna 2014 Kalevapuisto, johon kuuluu yli 20 pienen luonnonsuojelualueen ”saaristo” pitkin rajaa. Nykäsen mukaan Venäjän puoleinen suurmetsä ruokkii myös suomalaisten suojelualueiden metsälajeja.

Tänä kesänä – itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi – Hossan retkeilyalue Suomussalmella muutetaan kansallispuistoksi.

Suomussalmella esitettiin ensimmäinen julkinen vetoomus Suomen itsenäisyydestä huhtikuussa 1917.

27. koti

Pian sen jälkeen, kun Vuokkiniemen talo oli palanut, Riitta Nykäsen eli Nyyskän ystävät pyysivät sienivelhona tunnetun Nyyskän laittamaan ruokaa Puolangan Joukokylän sienifestareille. 

Keikalla Nykänen tuli kysyneeksi paikallisilta, josko niillä seuduin olisi myytävänä taloa. Hänet ajelutettiin Siikavaaraan autioitunutta rintamamiestaloa, Lepikkoa, katsomaan.

Aikansa tuumailtuaan Nykänen osti talon vuonna 2004. Lepikosta tuli hänen 27. kotinsa ja siellä hän on asunut viimeiset 12 vuotta.

Kotiseutua on Siikavaaran suuri suojeltu metsä, joka alkaa hänen puronsa takaa, sekä toiseen suuntaan maantien vartta Puolangan Joukokylälle 11 kilometrin päähän saakka.

Vuokkiniemi, ylikierroksilla

Vuokkiniemellä hän käy säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen, totta kai.

– Vuokkiniemi voi hyvin. Tällä haavaa se käy ylikierroksilla. Se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kylä; itse he sanovat olevansa suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Tapahtumia on paljon ja vierailijoita käy runsaasti. Talvella järjestettiin muun muassa kulttuuriolympialaiset, Riitta Nykänen kertoo.

Vuokkineimen runsaan tapahtumatarjonnan vuonna 2017 näet täältä.

Lue lisää Riitta Nykäsen eli Nyyskän elämästä Puolangan Siikavaarassa ET-lehden numerosta 9/2017. Digilehteen pääset tutustumaan täällä
 

Ufoja, maailmanvalloitusta. aivojumppaa ja vetreämmät sormet. Kari Lahti on löytänyt tietokonepeleistä huvia ja hyötyä.

Espoolainen Kari Lahti aloitti tietokonepelaamisen jo parikymmentä vuotta sitten. Silti hän pitää itseään pelaajana aloittelijana.

– Pelasin yli kymmenen vuotta pelkästään Civilization 2 -peliä. Vasta eläkkeelle jäämisen jälkeen aloin tutustua peleihin laajemmin.

Kari on innokas tieteiskirjallisuuden harrastaja, mikä heijastuu hänen pelimakuunsakin. Science fiction -maailmaan sijoittuvat erilaiset toiminta-, seikkailu- ja strategiapelit ovat nimittäin Karin suosikkeja.

– Pelaaminen kannattaa usein aloittaa sellaisista peleistä, joiden aihepiiri kiinnostaa oikeassa elämässäkin, Kari neuvoo.

Kone maksaa, pelit eivät

Kari käyttää pelaamiseen tehokasta pöytäkonetta, mutta hänellä on myös pelikäyttöön soveltuva kannettava. Sitä hän käyttää esimerkiksi käydessään kirjastoissa esittelemässä pelejä senioreille. Kannettavan tietokoneen hinta on noin tuhat euroa, pöytäkoneen muutaman satasen vähemmän.

– Tärkeintä on, että koneessa on hyvä näytönohjain ja tehokas prosessori. Kun ne ovat kunnossa, ovat muutkin ominaisuudet yleensä hyvällä tolalla.

Uudet pelit ovat melko kalliita, noin 60–70 euroa, mutta niiden hinta laskee ajan myötä. Kari ostaa pelinsä Steam-verkkokaupasta, jonka alennusmyynneistä hiukan vanhemman suosikkipelin voi saada vitosella.

– Minulla ei ole mikään kiire saada pelejä heti niiden ilmestyttyä. Odotan rauhassa, että hinta laskee. Minulle se on kuitenkin uusi kokemus, kun alan sitä pelata. Odottamisessa on sekin etu, että pelissä mahdollisesti olleet tekniset ongelmat on ehditty korjata.

Monenlaista kehitystä

Pelaamisen aloittaminen voi olla hankalaa, mutta harjoittelemalla oppii. Samalla voi löytää itsestään aivan uudenlaista osaamista.

– Ensimmäisen räiskintäpelin aloittaminen oli hankalaa. Pelihahmon ohjaaminen vaatii näppäimistön ja hiiren yhtäaikaista käyttöä. Aluksi jouduin aina katsomaan sormiani, mikä haittasi pelissä etenemistä. Hiljalleen kuitenkin opin, ja sorminäppäryys kehittyi. Aloitin samaan aikaan sormijumpan, ja nyt käteni toimivat paljon paremmin kuin ennen.

Sormien lisäksi pelit pakottavat käyttämään aivoja, oppimaan uutta ja muistamaan asioita.

– Minua kiinnostavat pelit, joissa ajattelu on vahvasti mukana. Olen kai sitä porukkaa, joka pelaa keskivertoa hankalampia pelejä.

Näin Kari kertoo suosikkipeleistään:

Civilization 5

Aloitin pelaamisen noin 20 vuotta sitten Civilization 2 -pelillä. Pelasin pelkästään sitä yli 10 vuotta. Muutama vuosi sitten siirryin Civilization 4 -peliin, ja pari viimeistä vuotta olen pelannut tätä vitosta.

Pelin ideana on johtaa omaa valtakuntaa mahdollisimman menestyksekkäästi kehittämällä sen taloutta, teknologiaa ja kulttuuria. Aiemmin asevoimilla oli tärkeä rooli pelissä, mutta Civilization 5:ssa voi voittaa käymättä valloitussotia.

Peli vaatii strategista ajattelua ja aikaa. Lyhytkin peli vie helposti 12 tuntia. Yhtä kyytiä peliä ei ole pakko pelata, sillä sen voi tallentaa haluamaansa kohtaan ja palata pelin ääreen vaikka viikon kuluttua.

Civilization 5 on saatavilla PC:lle ja Macille.

Mass Effect

Pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta, ja sen takia poikani suositteli minulle Mass Effect -peliä. Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maailman ovat valloittaneet ulkoavaruuden asukkaat. Vaikka juoni vaikuttaa yksinkertaiselta, on pelissä paljon tarinallisuutta. Pelin aikana tehtävät valinnat ja päätökset vaikuttavat juonen kulkuun ja lopputulokseen.

Mass Effect oli ensimmäinen räiskintäpeli jota pelasin. Opettelin ohjaamaan pelihahmoani hiirellä ja näppäimistöllä, ja se vei aikaa. En edes tiedä kuinka pitkään pelin läpäiseminen kesti.

Peli on saanut kaksi jatko osaa, Mass Effect 2 ja 3. Niitä en ole vielä pelannut läpi.

Mass Effect on saatavilla PC:lle ja Xbox-pelikonsolille.

Dead Space

Dead Space on avaruuteen sijoittuva räiskintäpeli.

Sen juoni paljon yksinkertaisempi kuin Mass Effectissä, eikä pelaaja pysty samalla tavalla vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Peli on kuitenkin hienosti tehty ja hyvin viihdyttävä.

Dead Space on saatavilla PC:lle, Xboxille ja Playstationille.

XCOM Enemy Unknown

XCOM kertoo ufojen valtaamasta maasta, jossa pelaajan tehtävä on johtaa avaruusolentoja vastaan taistelevaa sotilasjoukkoa. Sotilaat kehittyvät pelin aikana paremmiksi. Jos sotilas kuolee, tilalle on otettava alokas. Pelisysteemi kannustaa pitämään sotilaista hyvää huolta.

Peli on vuoropohjainen, eli sitä pelataan vähän kuten shakkia: Ensin pelaaja tekee omat siirtonsa, ja sen jälkeen tietokone tekee omansa. Vuoropohjaiset pelit sopivat hyvin senioripelaajille, sillä näissä saa rauhassa tehdä omat valintansa. Reaaliaikaisissa peleissä tulee helposti kiire, kun pelin tapahtumiin on reagoitava välittömästi. Civilization-pelisarja on samaan tapaan vuoropohjainen.

XCOM Enemy Unknown on saatavilla PC:lle, Macille, Xboxille ja Playstationille.