Raija toipui masennuksesta yli 60-vuotiaana. Tie valoisampaan elämään on ollut löytöretki omaan sisimpään ja jaksamisen rajoihin. Nyt hän ymmärtää, että hukkasi itsensä vahvuuteen.

"Yli 50 vuotta ajattelin, etten kierrä vastaantulevaa kalliota vaan menen vaikka läpi harmaan kiven. Jaksan, jaksan ja selviydyn. Kaikesta, yksin. Sitten koitti päivä, jolloin kompastun pienimpäänkin hiekanmuruseen. Mielenterveystoimiston psykiatrin mukaan joka toinen sanani oli hoitojakson alussa pakko.

Olin tavoitellut täydellisyyttä, ensin tyttärenä, sitten vaimona, äitinä ja lopulta isoäitinä. Minulle oli tärkeintä olla olemassa muita varten. Täyttää heidän odotuksensa ja tarpeensa, omiani en edes tunnistanut. Lapsenikin kasvatin ajattelemaan ensin muita.

Myöhemmin olen pyytänyt heiltä anteeksi tekemääni virhettä. Olin unohtanut kertoa kaikkein tärkeimmän. Jotta voisi antaa hyvää toisille, on ensin suotava se itselleen. Tämä on ollut minun läksyni, jota opettelen edelleen.

Otin painavan viitan

Lapsuudenkotiani hallitsi erityisesti äitini liiallinen juominen. Perheväkivallasta oli leikki kaukana.

– Lähde isä pakoon, minä sopersin, kun äiti äityi hurjaksi.

Isä lähti ja palasi pölyn laskeuduttua. Viikonloppuisin lähti myös äiti. Kyläpaikkoja oli neljä. Toisissa juotiin, toisissa ei. Kun äiti valitsi juopporemmin, katsoin vanhimpana tyttärenä velvollisuudekseni hakea hänet kotiin. Pienemmät sisarukseni jäivät nukkumaan. He eivät kokeneet asioita kuten minä. Olin ottanut taakankantajan viitan harteilleni.

Muistan ne kuutamoyöt, jolloin koira turvanani kelkkailin metsän siimeksessä sijaitsevalle mökille. Ovella avautui karmea näky. Sammuneita ihmisiä makasi sängyissä ja lattialla. Örinän yli sopersin:

– Tule äiti kotiin.

– Mitä sä kakara täällä teet? juhlijat ärjyivät.

"Vannoin valan. Omat lapseni eivät joutuisi kokemaan samaa."

Äitikin oli vihainen ja tivasi, miksi estin häntä rentoutumasta. Minä estin, koska pelkäsin hänen kuolevan. Rakastin äitiä. Kerta toisensa jälkeen hän kömpi mukaani, nuokkui kelkan kyydissä ja sammui viimeistään kotiovella. Minä vannoin jo varhain sisäisen valan. Omat lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan mitään samaa. Minusta tulisi raitis, lempeä ja turvallinen emo. En koskaan löisi lapsiani.

Äitini toinen puoli oli työteliäs ja arvostettu kyläkauppias, joka jakoi anteliaasti omastaan. Hän pakkasi ruokakasseja perheille, joilla ei ollut varaa maksaa ostoksiaan. Isä kuljetti paketit perille. Äidissä oli myös lähimmäisenrakkautta ja lämpöä. Olen kiitollinen siitä.

Olin arkipäivän sankari

14-vuotiaana ihastuin naapurin poikaan. Isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja halusi minun opiskelevan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että huipputodistuksesta huolimatta tähtäsin vain perheenäidiksi. Se oli unelmani, josta hain turvaa.

Ylioppilaskesänä sulhasen kanssa oli kahnausta ja välit vanhempiini rakoilivat. Koin oloni hylätyksi ja käyttäydyin ensimmäisen kerran itsetuhoisesti. Minua hoitanut lääkäri totesi paikkani olevan mielisairaalassa. Hän ei kuitenkaan passittanut minua hoitoon, koska tiesi minut fiksuksi tytöksi ja lupasin luopua itsetuhoaikeista. Näiden tapahtumien myötä isältä heltisi naimalupa. Häät vietettiin elokuussa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kannustin miestäni muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minä kyllä pärjäisin yksin vauvan kanssa, vaikka vuokrahuoneemme oli kylmä ja vedentuloa säännösteltiin.

"Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen."

Aamulla heräsin kuudelta. Vein vauvan hoitoon ja tein päivän töitä tehtaan toimistossa. Illat kuluivat kotiaskareissa. Lapsen nukahdettua naputtelin muiden tohtorinväitöskirjoja puhtaaksi ja hankin sillä tavalla lisätuloja. En halunnut mitään itselleni. Riitti, kun lapsi ja silloin tällöin piipahtava aviomies olivat tyytyväisiä. Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen.

Toisen lapsen synnyttyä tilanne jatkui samanlaisena, mieheni opiskeli edelleen. Rahaa oli vähän.

Neljässä vuodessa saimme kolme lasta. Rakastin heitä enemmän kuin elämää. Työtä oli paljon, mutten osannut pyytää apua edes mieheltäni. Olin sairastunut vahvuuteeni ja pärjäsin hyvin. Silloin tällöin isä kaarsi autollaan pihaamme ja ojensi takakontista äidin pakkaamat ruokakassit.

Tartuin hentoon käteen

Täytettyäni 25 ajattelin, että minullakin olisi hyvä olla ammatti. Muutin lasten kanssa Tampereelle, vuokrasin asunnon ja opiskelin sairaanhoitajaksi. Myöhemmin erikoistuin terveydenhoitajaksi.

Valmistumiseni ja yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen asetuimme lopulta koko perhe pysyvästi saman katon alle Parkanoon. Neljäs lapsi syntyi, ja sain töitä terveydenhoitajana. Asiakkaat kiittelivät lämpöäni ja empatiakykyäni. Tunsin onnistuneeni niin äitinä kuin työntekijänä.

"Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin."

Elämä hymyili, kunnes isäni kuoli yllättäen leukemiaan ja äitini alkoholisoitui yhä vaikeammin. Psykiatrisella osastolla hänet lääkittiin lähes apaattiseksi. Halusin auttaa ja otin huonokuntoisen vanhuksen luoksemme asumaan. Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin. Muutamassa vuodessa hänen vointinsa heikkeni niin, ettei kotihoito enää ponnistelustani huolimatta onnistunut. Tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Kuuden vuodeosastolla vietetyn viikon jälkeen äiti nukkui pois hento käsi kädessäni. Surin häntä lohduttomasti.

Jo vuosien ajan terveyteni oli rakoillut. Minulle oli tehty kaksi isoa selkäleikkausta, joista toinen epäonnistui niin, että kävelyni vaikeutui. Aivoistani löytyi pullistuneita verisuonia, joita tukittiin suonensisäisellä platinalla. Hoidot olivat kivuliaita, mutta olin päättänyt kestää. Lopulta jouduin aivoleikkaukseen, jossa minulta katkaistiin suurehko valtimo.

Nuorin lapsemme lensi pesästä ja mieheni auttoi illat poikamme rakennustyömaalla. Tunsin jälleen olevani yksin ja yksinäinen. Luisuin kohti hajutonta, mautonta ja väritöntä kuilua. Masennusta.

"Katsellessani pojanpoikani isää ymmärsin, mitä vaille olin jäänyt lapsena ja äitinä."

Kaunis kulissi hämäsi

Henkinen romahdukseni kulminoitui ensimmäisen pojanpoikani syntymään. Katsellessani pienokaista hoivaavaa nuorta isää, ymmärsin, mitä vaille olin itse jäänyt lapsena ja omien lasteni äitinä.

Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitäkin, etten kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni osallistuvaa isää heidän olleessaan pieniä. Siihen asti olin ajatellut onnistuneeni äitinä täydellisesti.

Painoni putosi kahdessa kuukaudessa 20 kiloa. Ymmärsin fyysisten vaivojeni olleen psyykkisen pahan olon huippu. Särkynyttä selkää tai pullistuneita suonia oli helpompi hoitaa kuin rikkinäistä mieltä.

"En halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää."

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ei nähnyt kulissini, pestyjen hiusten ja meikattujen kasvojen, taakse. Hän totesi, etten voi olla masentunut. Näytin liian huolitellulta.

Seuraavien viikkojen aikana ajatukseni synkkenivät synkkenemistään. En varsinaisesti halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää. Peilistä näin vääristyneen irvikuvan siitä unelmasta, johon olin pyrkinyt. Masentuneessa mielentilassa halusin vapauttaa läheiseni katsomasta tuota näkyä.

Itsetuhoisella tavalla käyttäytyviä syytetään usein itsekkyydestä, mutta minä koin vain helpottavani toisten elämää. Mikä harha!

Opettelin piirtämään itseni

Kun olin sinnitellyt joulunpyhät, sekoitin yliannostuksen lääkkeitä ja menin autotalliin. Ristin käteni ja pyysin tekoani Jumalalta anteeksi. Keittiön pöydälle jätin lapun, jossa kirjoitin menneeni siskoni luo.

Pelastuksekseni koitui esikoinen, joka tuli ruokatunnilla piipahtamaan lapsuudenkodissaan. Nähtyään lapun keittiön pöydällä hän lähti pois, mutta kääntyi kotiportilla takaisin. Sisäinen ääni kehotti häntä menemään autotalliin. Sieltä hän löytäisi etsimänsä vanhan silitysraudan, jolla voisi levittää parafiinit suksien pohjaan. Silitysraudan sijaan hän löysikin minut myttynä lattialla.

"Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia."

Seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Neljän viikon kriisiterapiajakson jälkeen pääsin mielisairaalaan. Paikka, joka oli ylioppilaskesänä tuntunut kauhistukselle, näyttäytyikin nyt turvapaikkana. Kolme ensimmäistä kuukautta makasin peiton alla. Minulta ei vaadittu muuta kuin pienen linnunannoksen syöminen. Se vapautti. Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia.

Viiden kuukauden mittaisen sairaalajakson loppuajan koin siihen astisen elämäni parhaana. Taideterapiassa piirsin itseni möykyksi, jonka ympärillä leijui kysymysmerkki. Sydämellä merkityt nuolet menivät vain puolisoon, lapsiin ja lapsenlapsiin. Terapiassa opettelin piirtämään minuuteni ja sen rajat.

Riittävän hyvä nainen

Tuon jakson jälkeen olen palannut useita kertoja sairaalaan ja saanut apua. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut paremmin ja pärjännyt kotosalla. Ajattelen, että eletty elämämme on kuin tallentava digiboksi, ilman ajastinta. Alitajuntamme säilöö kaiken. Jos emme käsittele vaikeita kokemuksia, ne piiloutuvat mielen tiedostamattomiin säiliöihin. Sieltä käsin ne hämmentävät elämäämme. Aiheuttavat ahdistusta, tunnistamatonta pahaa oloa ja selittämättömiä vaivoja.

"Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen."

Olen kiitollinen, että sairastuin, sillä vain sairas voi parantua. Puolisoani ja lapsiani kiitän siitä, että he ovat jaksaneet masentuneen rinnalla. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen varjoineen.

Menneitä vuosia ei pidä arvioida nykyisen, liki 70-vuotiaan naisen elämänkokemuksen valossa. Aiemmat valinnat ja teot ovat nuoremman, kokemattoman minän tekemiä. Päivittäin opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Pelistä minua katsoo nyt riittävän hyvä, sopivan kokoinen ja ikäinen Raija. Afganistanilainen sananlasku on osuva: ’Ihminen on hauraampi kuin kukka, mutta kovempi kuin kivi’. Tämän olen elänyt todeksi.”

Kirjoittaja palkittiin lokakuussa 2013 elämän kriisejä käsittelevässä kirjoituskilpailussa, jonka järjestivät Mielenterveysseura ja ET-lehti. Ritvan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2014.

Marjan voimanlähteet

1. Jos et voi elää niin kuin haluat, elä niin kuin voit olosuhteidesi sallimissa puitteissa.

2. Ammenna iloa luonnon kauneudesta.

3. Käsittele menneisyyttäsi kirjoittamalla.

4. Älä turruta pahaa oloa alkoholilla.

5. Etsi apua, kunnes saat sen. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, kerro niistä rohkeasti jollekin.

Mikkeliläinen Anne Grönroos, 60, on etsinyt elämänsä rakkautta viimeisten kahdeksan vuoden ajan.

Kun Anne Grönroos erosi miehestään, parilla oli takanaan 34 yhteistä aviovuotta. Entinen elämänkumppani oli kiltti ja kunnollinen puoliso, mutta jotain merkittävää puuttui.

– Tahdoin alkaa elää isolla E:llä. Suhde oli jumiutunut uriinsa, enkä löytänyt siitä enää sitä, mitä kaipasin.

Anne harkitsi tarkkaan nettideittisivustoille liittymistä. Seuranhaku verkossa ei varsinaisesti nolottanut, mutta kynnystä kasvatti epäilys tuttuihin kasvoihin törmäämisestä. Lopulta Anne rohkaistui.

– On oma asiani, mitä teen yksityiselämässäni. Nuoruuden kirjeenvaihto on vaihtunut sähköiseen muotoon, joten uuteen kelkkaan oli hypättävä.

Anne haaveilee löytävänsä rehellisen miehen, jolla on pilkettä silmäkulmassa, mutta myös ajatuksia korvien välissä. Tupakoitsijoille hän sanoo ei, samoin oitis sänkypuuhia ehdotteleville. Kun lupaava keskustelu lähtee käyntiin, on kärsivällisyys valttia.

– Nettideittaillessa miettii helposti, olisiko seuraava ehdokas nykyistäkin mielenkiintoisempi. En halua ahnehtia, vaan katsoa mihin jutut kehittyvät. Olisi kamalaa, jos päästäisin sen oikean menemään liian aikaisin.

Ei enää sokkotreffejä

Tällä hetkellä Anne etsii uusia tuttavuuksia Happy Pancake-sivustolta. "Pannarissa" kuvan lisääminen profiiliin ei ole välttämätöntä.

– Koska kuvaa ei ole, vaikutus toiseen täytyy tehdä keskustelemalla. Pidän siitä paljon enemmän kuin ulkonäkökeskeisyydestä. Kuvattomana oma yksityisyyskin säilyy pidempään.

Osa yhteyttä ottavista miehistä haluaa heti ensimmäisenä tietää, minkä näköisen naisen kanssa on avannut keskustelun. Kuvan lähettämisen jälkeen moni kuitenkin lopettaa viestittelyn. Vaikka Anne myöntää itsekin olevansa melko valikoiva, tuntuvat sanattomat rukkaset ikäviltä.

– Pyydän itse kuvan yleensä vasta juuri ennen ensimmäistä tapaamista. Sokkotreffeille en uskaltaudu enää ikinä.

"Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa."

Viime vuonna Anne sopi treffit itseään vuotta vanhemman, mukavalta vaikuttavan miehen kanssa. Heillä oli paljon yhteistä, eikä deittikumppanin ääni kuulostanut puhelimessa yhtään hullummalta. Tapaamispaikaksi valittiin kauppakeskuksen kahvila.

– Meinasin pyörtyä, kun oivalsin millainen seuralainen minua odotti. Minua tapaamaan tullut mies oli lähes hampaaton, näytti yli 90-vuotiaalta ja hänen paitansa oli niin koinsyömä, että siitä kuulsi läpi.

Anne ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä samantien menemään, vaan istahti alas ja joi rauhassa kahvit. Seuraaville treffeille hän ei kuitenkaan suostunut, vaan kertoi miehelle ystävällisesti etsivänsä toisen tyyppistä kumppania.

Yleensä Anne huomaa jo ensitreffeillä, jos mies ei ole sopiva. Toisinaan hän on kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja tukahduttanut vahvan intuitionsa.

– Vaikka olen epäilyksistäni huolimatta rohkaistunut toisille deiteille, ovat ensivaikutelmani aina pitäneet. Kiinnostuksen heräämistä ei voi pakottaa.

"Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Romanttista ensivaikutelmaa se ei tee."

Sitä oikeaa odotellessa

Annen pisin nettideittisivuston kautta löytynyt suhde kesti seitsemän kuukautta. Lupaavasti alkanut rakkaustarina päättyi kuitenkin seurustelukumppanin valehteluun ja salailuun. Mies oli pyörittänyt Annen selän takana myös muita naisia.

Onneksi sinkkuvuosiin on mahtunut hyviäkin treffikokemuksia. Osa miehistä on vienyt Annen kävelylle, illalliselle tai lettukahveille Mikkelin satamaan. Aina vastakkaisen sukupuolen tilannetaju kohtaamispaikan suhteen ei pelaa niin hyvin kuin toivoisi.

– Moni tahtoo tavata huoltoasemalla. Onhan siellä halpaa kahvia ja ruokaa, mutta romanttista ensivaikutelmaa se ei kyllä tee.

Vaikka Annella on vaihtelevia kokemuksia nettideittailusta, hän ei aio luovuttaa. Muiden onnistumiset antavat toivoa.

Vuosien varrella yksin asumiseenkin on ehtinyt tottua. Siitä huolimatta tulee iltoja, jolloin yksinäisyys ja alakuloisuus ottavat vallan.

– Välillä tuntuu, että tässä menee hyvä nainen ihan hukkaan. Minulla olisi niin paljon hellyyttä ja rakkautta annettavana sille oikealle.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Meikkitaiteilija Outi Broux rakastaa työtään, koska se palkitsee hänen tarkkaa ja paljon itseltä vaativaa neitsytluonnettaan. Parisuhteiden kariutuminen lapsettomuuteen on tehnyt kipeää, mutta se on myös mahdollistanut upean uran.

 

Meikkitaiteilija, stylisti Outi Broux, 55, vilkaisee kalenteriinsa: maanantaina kuvausmeikki Helsingissä kello 7, tiistaina tyyliluento Tampereella, keskiviikkona naisten kauneusilta Kouvolassa, sitten Oulu ja Tampere. Päivän päätteeksi hän useimmiten ajaa vielä kotiinsa Yläneelle Varsinais-Suomeen.

– Teen jumalattoman pitkiä päiviä. En kehtaa edes sanoa, kuinka myöhään ne venyvät, mutta 12 tuntia ei riitä, Outi kuittaa utelut työtahdista.

– Olen on-off-ihminen enkä pysty suhtautumaan tekemisiini muuten kuin täydellä intohimolla. Pistän aina kaiken peliin, ja olen aika säälimätön itseäni kohtaan.

Outi Broux sanoo, että samanlainen tekemisen palo hänellä on ollut koko työuransa ajan. Mieleen ei edes tule sellaista aikaa, jolloin hän olisi miettinyt jotakin muuta kuin vaatteiden ja meikkien maailmaa. Taaperoikäisenä hän söi ensimmäiset huulipunat ja kolmevuotiaana stailasi prinsessamekkoja.

"Halusin olla paras meikkaaja ikinä."

16-vuotiaana tekstiilitaiteilijan tytär tiesi jo miten edetä haaveissa. Kun kiinnostus kouluun lopahti, hän tunki itsensä puoliväkisin töihin valokuvausstudioon kotikaupungissaan Turussa. Ensin Outin homma oli kahvinkeitto, mutta hän pääsi meikkaamaan ja kampaamaan, kun toiset huomasivat, että Voguet ja muut hienot muotilehdet oli luettu tarkkaan.

Samoja johtavia muotilehtiä hän teki pian itsekin. Seurasi yli kymmenen vuoden ura Hampurissa ja Pariisissa, minkä jälkeen työt veivät hänet Suomesta Ruotsiin. Näytöksiä, katalogeja, muotilehtiä ja maailmantähtiä valokuvaajana, meikkaajana, kampaajana ja stylistinä. Hetkinen, onko hän myös valokuvaaja?

– Kyllä. Halusin olla paras meikkaaja ikinä, ja sen vuoksi minun piti ymmärtää kaikki mahdollinen valotuksesta, suodattimista, filmeistä ja siitä, miten ne vaikuttavat meikkiin. Niinpä opettelin koko kuvausprosessin, hän selostaa.

– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.
– Olen kiinnostunut ihmisistä, ja se on edellytys stylistin työlle, Outi Broux sanoo.

"Lapsuudesta jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja."

Neitsyt tekee perusteellisesti

Outi Broux tietää olevansa pedantti.

– Olen tyypillinen neitsyt. Pureudun syvälle yksityiskohtiin, hän sanoo.

– On kotikasvatuskin vaikuttanut. Lapsena sain kiitosta ainoastaan tekemästäni työstä, ja se juontaa tänne asti. Minulle jäi pätemisen tarve, ja minusta tuli suorittaja.

Mutta intohimoiseen tekemiseen on myös hyvin arkinen syy: yksinyrittäjän on pakko jaksaa.

– Enhän minä voi koskaan sanoa, että olipas hyvä päivä, myin kymmenen Outia. Minulla on vain nämä kaksi kättä, hän muistuttaa.

Lempeä mutta rehellinen

Outi Broux voisi kahden vuoden kuluttua viettää 40-vuotistaiteilijajuhlaansa. Vähintäänkin valokuvanäyttelyn tai kirjan ainekset pitkässä kansainvälisessä urassa kyllä olisivat kasassa. Kokemukset David Bowiesta, Princestä, Boy Georgesta, Nina Hagenista ja muista tähdistä tarjoaisivat herkullista materiaalia.

Supernimet ovat vaihtuneet suomalaisiin julkkiksiin, mutta Outi meikkaa myös aivan tavallisia naisia tavaratalon meikkipenkissä. Lisäksi hän stailaa osallistujia koskettavaksi kehutussa Tuhkimotarinoita-tosi-tv-sarjassa. 

– En tosin osaa tehdä eroa tavallisen ihmisen ja julkkiksen välillä, koska tiedän, että julkkiksetkin ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Minähän menen iholle joka suunnasta. Näen heidät stailatessa nakunakin. Tätä työtä ei voi tehdä, jos ei ole ihmisistä kiinnostunut ja jos ei itse päästä ihmisiä lähelleen.

"Toisille on opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Silloin myönteinenkin katse voi tuntua pelottavalta."

Outi on uransa aikana nähnyt meikkipenkissään monta työpaikkakiusattua ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevaa naista ja yrittänyt auttaa. Hän sanoo olevansa "meikkituolisosiaalipsykologi" ja rinnalla kulkija.

Kokenut ammattilainen tietää, että imartelu ja pahoittelu eivät auta, jos joku on alamaissa. On autettava lempeästi mutta rehellisesti.

– Jos näen väsyneen ja sulkeutuneen näköisen naisen, jonka koko olemus kertoo, että rahat menevät perheeseen, sanon sen. Jotkut purskahtavat itkuun ja toteavat, että ovat tiedostaneet asian. Heille on ehkä jo kotona opetettu, että vaatimattomuus on hyve. Työelämässä he kokevat toisten katseet arvosteluna. Joskus myönteinenkin katse voi tuntua heistä pelottavalta.

Lapsettomuus mahdollisti uran

Oman väsymyksensä Outi Broux on oppinut tunnistamaan vasta viime vuosina.

– Olen aina ollut vilkas ja ehkä senkin vuoksi lukenut huonosti stressin merkkejä.

Pakollinen pysähdys hänelle tuli, kun väsymys ja painonnousu paljastuivat kilpirauhasen vajaatoiminnan aiheuttamiksi vuonna 2000. Työuupumuksena ja masennuksena hoidettu sairaus ehti vaivata kolme vuotta ennen oikeaa diagnoosia.

Outin mukaan diagnoosin puute on syynä myös siihen, että hän ei saanut lasta.

– Lapsettomuus on sanellut eniten ihmissuhteitani. Jokainen parisuhteeni on kariutunut siihen, että mies on jättänyt minut ja tehnyt uuden naisen kanssa lapset, kaksi kertaa naimisissa ollut Outi sanoo.

"Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen."

Mutta jokaisella mustalla pilvellä on oma hopeinen reunuksensa, hän muistuttaa.

– Lapsettomuus mahdollisti työn ja uran. Olen saanut elää rikkaan elämän, vaikka arpia onkin jäänyt sydämeen. Kaikilla on omat kipupisteensä.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on nyt lääkityksellä kurissa. Sairauden vuoksi tahtia on välillä hiljennettävä, mutta Outi on huomannut, että se ei ole helppoa.

– Aina kun olen joutunut väsymyksen vuoksi laittamaan itseni säästöliekille, olen ollut vähän hukassa. En oikein keksi mitään tilalle, hän tunnustaa.

Outi elää maaseudulla omalla satavuotiaalla tilallaan sinkkuna ja lähes erakkona. Hänen perhettään ovat griffon-rotuiset koirat Ukko, Sohvi ja Viljo sekä äidin sekarotuinen Pate. Mutta ilman wau-efektiä, sitä intohimoisen ihmisen kaipaamaa energiapiikkiä, hän ei pärjää. Sitä löytyy netistä Vimeo-taikasanan takaa.

– Sieltä löytyy hienoimpia lyhytelokuvia eri puolilta maailmaa. Katson niitä, kun kaipaan inspiraatiota ja haluan "lentää".

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Kuka
outi Broux
Syntynyt 1961 Turussa.
Asuu Yläneellä vanhassa maalaistalossa.
Perhe Koirat Ukko,
Sohvi, Viljo ja Pate sekä undulaatit Ekku, Henttonen, Ode ja Hiukkis.
suurin intohimo
Kauneus kaikissa
muodoissa ja itseilmaisun mahdollisuus.

"Vaadi aina enin itseltäsi" on lottien Kultainen sääntö. Yrittäjä Lenita Airisto ei ymmärrä, miksi ohje on niin monelta unohtunut. Tässä ET:n juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeät numerot.

3 neitoa

Minusta tuli Suomen Neito vuonna 1954. Löytäjälle maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio, rahat jakoivat kaksi naista, joista toinen oli perhetuttumme. Olin kolmas Suomen Neito, ensimmäinen oli Armi Kuusela, toinen Teija Sopanen.

Osallistuin kilpailuun, koska halusin Amerikkaan. Kun lähdin Miss Universum -kisoihin Kaliforniaan 1954, minulla oli tehtävä: kertoa, miten urhea kansamme selvisi sodasta. Isä neuvoi lähtiessä: ”Muista Hymni (ensimmäinen etunimeni), älä koskaan käytä sanaa neekeri.” Se oli hyvä neuvo. En ole koskaan käyttänyt.

7 meripäivää

Palasin Miss Universum -kisoista kotiin Queen Mary -aluksella yli Atlantin. Ensimmäisenä iltana minut istutettiin illallispöytään miesseurueen kanssa. He olivat suomalaisia liikemiehiä, jotka olivat olleet Amerikassa tutustumassa yrittäjyyteen. Seitsemän meripäivän ajan imin heiltä ideoita ja ajatuksia. Siitä alkoi minun bisnesurani.

10 000 lottaa

Jos Aku Louhimies esittää uudessa Tuntemattomassa sotilaassaan lotat huonossa valossa, menen omakohtaisesti iskemään häntä kuonoon. Väinö Linnan ja Paavo Rintalan kuvaukset lotista ovat kansallinen häpeä. Lotat olivat parhaassa iässään olevia reippaita naisia. He tekivät arvokasta työtä sekä rintamalla että kotona.

Nyt jäljellä on enää noin 10 000 lottaa. Veteraanijärjestöt, hellikää heitä: kauneushoitoja, kampaajalla käyntejä… Kaikkea, mikä saa heidät tuntemaan itsensä naisiksi. He ovat sen ansainneet.

40 yrittäjävuotta

1970-luvun vaaran vuosina taistolaiset suhtautuivat minuun kuin ruttoon. Kuten he suhtautuivat muihinkin yrittäjiin. Odotan, koska arvostamani historioitsija Teemu Keskisarja käy kiinni taistolaisuuteen ja paljastaa sen maanpetturuuden.

2 sisarta

Vanhempani tekivät parhaansa vaikeina aikoina. Meitä oli kolme tytärtä. Kun isä kuoli 1956, kaikki, koko perheen dynamiikka muuttui. Putosimme mustaan aukkoon. Vanhin sisareni vetäytyi perhe-elämäänsä, keskimmäinen sisareni romahti henkisesti. Äiti ja minä otimme ohjat käsiimme. Ja selvisimme!

5 rakasta

Miehiä? Lukekaa kirjani, siellä heitä on. Olin kymmenen vuotta naimisissa Ingvar S. Melinin kanssa. Kirjassa kerron eloisasta sinkkuelämästni, siihen kuului miehiä, jotka pysäyttivät ja säväyttivät. Max Jakobsonin tapasin 1973. Siitä alkoi rakkaustarina, joka kesti 40 vuotta, siihen asti kun kuolema meidät erotti.

Kannustavia naisystäviäni ovat Elvi Rangell, Helena Lindgren, Lilja Kainulainen ja Maija Koski. Helenan kanssa käymme kiinnostavia keskusteluja Woody Allenin elokuvista, Maija on opiskelukaveri, Lilja eturivin konserttituottaja ja Elvi elää uutta taiteilijan superelämäänsä. Ihania naisia kaikki!

9 kirjaa

Seuraavassa, kymmenennessä kirjassani palaan talouspolitiikkaan. Sanotaan, ettei vienti vedä. No ei varmasti vedä, kun jo lähtökohtana on luovuttaminen. Missä ovat tämän ajan Pöyryt, Matomäet, Kairamot ja Ehrnroothit? Visionäärit, jotka veisivät meidät taas maailmalle? Brändi-ajattelusta luopuminen on ollut tuhannen taalan virhe.

20 vientishowta

Olen työllistänyt välillisesti vähintään 400 ihmistä eri vienninedistämisesityksilläni. Minulla oli kova kuri, mallipojille pistin kondomit kouraan, juopotella ei saanut ja kaikki tekivät kaikkea. Diivat heitin heti pois.

7+7 sekuntia

Yleinen vaaranmerkki on 7+ 7 sekuntia, laskeva ja nouseva ääni. Kuulin pikkutyttönä 1939 talvisodan ilmatorjuntaäänen. Sitä ei unohda.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Syntynyt: Helsingissä 1.1.1937.

Koulutus: Diplomiekonomi

Työ: Yrittäjä, luennoitsija, tietokirjailija.

Ajankohtaista: Elämäkerta Elämäni ja isänmaani julkaistiin maaliskuussa 2017 (Bazar, 416 sivua).

Vaikka näyttelijä Sari Havas tutkii intohimoa työkseen, kiihkeä ote omasta elämästä katosi välillä. Rakkaus toi sen takaisin.

Joskus havahtumiseen tarvitaan vain yksi osuva lause. Sari Havakselle, 54, ne olivat parikymppisen tyttären sanat viime keväänä:

– Asta huomautti kerran, että äiti, sanot niin usein, että et enää jaksa. Se pysäytti, vaikka olinkin kommentoinut vain joitain työasioita. Tässä iässä tiedän jo tarkasti, millaiset työt minua innostavat, hän sanoo.

Kommentista tuli käännekohta pitkään jatkuneelle tunnetilalle, jolle oli ollut vaikea antaa nimeä. Olo vain oli ollut merkityksetön jo jonkin aikaa.

– Luulen, että olin vähällä luovuttaa monilla elämänalueilla. Pohdin joskus, olenko masentunut vai väsynyt. Tyhjyyden tunteesta oli vaikea saada kiinni.

Syitä apeuteen kyllä löytyi: lapset Akseli ja Asta elivät jo omaa elämäänsä, ja sinkun Tuusulan-talo tuntui liian hiljaiselta. Työelämässäkin olisi voinut olla enemmän säpinää. Neljän-viidenkympin jälkeen naisnäyttelijöiden puhelin soi harvemmin, minkä myös Sari Havas oli huomannut.

Ja kun kotona odotti vain sohva, kilojakin alkoi kertyä. Se vain lisäsi tyytymättömyyttä. Viimein keväällä Sari kyllästyi oloonsa ja hankki personal trainerin, joka iski tylyt faktat pöytään.

– Olin kuvitellut, että elän terveellisesti ja urheilen paljon. Sitten havahduin siihen, että kuntosalikeikkani olivat enemmänkin hierontatuolilla istumista ja että mössötin herkkuruokia. Sain herkuttelun kuriin, ja treenaan nyt entistä pidempään.

Parisuhde muutti suunnan

Isompi muutos oli vielä tulossa.

Kun Havas suostui viime keväänä Tinderissä tapaamansa miehen kanssa treffeille, hän ei olisi voinut kuvitella, miten iso pyörä siitä pyörähtää liikkeelle.

– Mies sai minut hännästä kiinni. Olin lähdössä pois Suomesta ja aioin muuttaa pysyvämmin Ranskaan. Koko ajan yritin ratkaista, miten olisin pystynyt elättämään itseni siellä ja mitä haluan tästä elämänvaiheesta.

"En tajunnut, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli."

Uusi ihmissuhde muutti kaiken, ja nyt ulkomaille muuton sijasta mielessä pyörii kahden aikuisen menojen ja perhekuvioiden yhteensovittaminen. Uusi kumppani on Saria kymmenen vuotta vanhempi. Yhteisestä kodistakin on jo puhuttu.

– Sain parisuhteesta uuden sytykkeen, joka vaikuttaa kaikkeen. En tajunnutkaan, miten suuri jano yhteistä arkea kohtaan minulla oli.

Eron jälkeiset vuodet eivät silti tunnu mitenkään turhilta.

– Olen saanut elää omaa elämää ja olen nauttinut siitä. Mutta nyt on kiva miettiä, miten me tekisimme jonkin asian. Ja vaikka olin vannonut, etten enää mene naimisiin enkä muuta yhteen asumaan, olen tajunnut, ettei tällaisia päätöksiä kannata tehdä etukäteen.

Energiat liikkeelle

Intohimon sytyttämisestä on kyse myös Sarin toisessa työssä vuorovaikutuskouluttajana. Haaste on aina yhtä suuri: mennä keskelle tuntemattomia ihmisiä, joiden työyhteisöä vaivaa ehkä puhumattomuus, ehkä negatiivinen ilmapiiri tai huono johtaminen.

– Tehtäväni on saada ihmiset innostumaan, mikä voi etukäteen tuntua haastavalta. Siten tapahtuukin ihme: en enää ohjaakaan tilannetta vaan tilanne ohjaa itseään ja ihmisten energia lähtee liikkeelle.

"Kun innostan muista, se nostaa omaakin energiatasoani."

Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.
Sari on puhunut miesystävänsä kanssa yhteiseen kotiin muuttamisesta.

Joskus, ennen koulutustilannetta, Havaksen mieleen hiipii ajatus, tarvitseeko hänen oppejaan kukaan, koska "jokainenhan osaa nämä asiat". Siis vaikkapa sen, miten huomata työkaveri tai miten johtaa reilusti.

– Mutta tiedän myös, että kun menen sinne ja innostan muita, niin se nostaa omaakin energiatasoani. Sytyn niistä ihmisistä ja heidän kommenteistaan.

24 vuoden kokemus improvisaatioteatteri Stella Polariksessa on opettanut Sarille, että yleisön kyky innostua vaihtelee valtavasti. Aina on mukana niitäkin, jotka eivät näytä lähtevän mukaan ollenkaan.

– Sitten saatan kuulla jälkikäteen aivan päinvastaista. Tätäkin yritän kouluttaa: työyhteisössä on hyvä näyttää ajatuksensa, koska niillä luodaan ilmapiiri.

Sari Havas on käsitellyt intohimoa kirjoittamassaan kahden naisen komediassa Terapian tarpeessa, jota hän esittää Pauliina Hukkasen kanssa jo toista vuotta ympäri Suomen.

Näytelmään Sari on upottanut pari- ja seksuaaliterapeutin koulutuksestaan saamiaan oppeja. Sari Havaksen esittämä terapeutti osoittautuu yksinäiseksi, kun taas vastaanotolle tuleva nainen kärsii ruuhkavuosissaan.

– Naisvaltaisen yleisön joukkoon rohkaistuu aina muutamia miehiäkin mukaan. Näen näyttämöltä, kun naiset luovat puolisoonsa merkittäviä katseita, että hei, tämähän on tuttua meilläkin.

Lempeä katse

Sari Havas sanoo, että on koko ikänsä tutkinut intohimoa, koska näyttelijän on niin tehtävä. Ennen kaikkea on tunnettava itsensä.

– Minun intohimoni elämään on ollut aaltoilevaa. Joskus on tuntunut raskaalta, sillä alallani on niin paljon vertailua ja kilpailua.

"Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti."

Sari onkin tietoisesti harjoitellut katsomaan itseään lempeämmin.

– Yritän vaientaa kielteiset ajatukseni, jotka sanovat, että olen liian laiska tai kykenemätön tai ruma. Toisillekin olen opetellut sanomaan kauniita asioita. Me naiset moitimme itseämme ja muita aivan liian helposti.

Ranskan Rivieralla, jossa hänellä on ollut vapaa-ajan koti jo 13 vuoden ajan, elämä tuntuu vähän kevyemmältä. Ranskalainen kulttuuri onkin opettanut paljon.

– En ihannoi siellä kaikkea, mutta näen monia hyviä puolia. Ranskassa esimerkiksi katsotaan keskustellessa toista silmiin, ja bonjourit sanotaan vieraallekin. Siellä myös kosketellaan herkästi. Kosketus on aina ollut minulle tärkeää.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 6/2016.

Syntynyt: 1962 Kolarissa.
Asuu: Tuusulassa.
Perhe: Lapset Asta, 21, ja Akseli, 25, sekä miesystävä.
Suurin intohimo: Elämä itsessään on loputtoman mielenkiintoinen ja aina yllättävä.