Todellisia ystäviä on harvassa, vai onko? Ei ainakaan siitä päätellen, kuinka valtavasti lukijamme lähettivät kauniita Ystävän teko -tarinoita kirjoituskilpailuumme.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotun HP ProBook 5310m- kannettavan tietokoneen voitti Irmeli Naumanen, Tampere. Lisäksi arvoimme 5 Kingston-muistitikkua: Mirja Heikkilä, Oulu, Timo Hongell, Kokkola, Katriina Koskinen, Helsinki, Titta Lintula, Helsinki ja Hilkka Varonen, Jyväskylä. ET-lehdessä 6/2010 julkaistujen tarinoiden kirjoittajille maksamme 100 euron palkkion. Tässä vielä lisää tarinoita:

Ystäväni jota en unohda

Olin silloin 13-vuotias. Äitini oli kuollut vain 43-vuotiaana rintasyöpään. Asuimme maalaistalossa, valkoiseksi rapatussa, kauniilla paikalla koivujen keskellä. Meillä oli lehmiä, hevonen, lampaita ja kanoja.

Äiti oli hoitanut karjan sekä kaikki taloustyöt aina. Keväällä 1956 hänellä todettiin rintasyöpä, joka leikattiin. Joulun aikaan myös isä autteli karjanhoidossa, koska äiti ei jaksanut.

Kuitenkin hän valmisti meille joulun kuten aina ennekin, samanlaisen lämminhenkisen joulun kuten aina ennenkin, lahjoineen ja jouluruokineen. Enkä silloin tiennyt, että se olisi minun lapsuuteni viimeinen joulu.

Tapaninpäivänä meidän piti mennä kylään, mutta äiti pysytteli mielummin vuoteessa, hän oli väsynyt ja jalkoihin koski. Joulun jälkeen hän meni sairaalaan, jossa todettiin syövän levinneen myös luihin ja kaikkialle kehoon. Hän kuoli helmikuussa.

Sisareni lopetti samaan aikaan opiskelunsa, meni naimisiin ja muutti pois kotoa. Äidin kuolema romahdutti pohjan elämältäni. Lapsuus loppui siihen. Äiti oli huolehtinut aina kaikesta.

Silloin riensi isoäiti Rajamäestä hoitamaan taloustyöt. Lehmät isä hoiti. Näin kului kaksi kuukautta ja sitten taloomme eräänä päivänä saapui uusi naisihminen, kantaen yhä matkalaukkua. Hän oli minun uusi äitipuoleni, kylmäkkö ammatiltaan. Isoäiti sai lähteä pois.

Naapurissamme asui Sirkka miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli äidin sairastuessa ja ollessa hoidoissa käynyt auttelemmassa talomme töissä ja karjan hoidossa, aina kun oli pyydetty.

Hän oli iloinen, tummatukkainen, toimelias ja kolmen pienen lapsen äiti. Nyt hän näki minun suruni ja saatoin aina pistäytyä naapurissa.

Hän lainasi minulle naistenlehtiä ja saatoin keskustella hänen kanssaan kaikista asioista ja purkaa huoleni. Ilman hänen henkistä tukeaan en tiedä, miten olisin selviytynyt. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Pidin itsestään selvyytenä hänen ystävyyttään.

Elämäni oli vaikeaa, koska äitipuoleni sairasti skitsofreniaa ja kun isä ei ollut kuulemassa hän moitti minua milloin mistäkin. Yritin olla mieliksi ja tein aina kaiken mitä hän pyysi.

Olin kuitenkin yksin ja ylimääräinen lapsuudenkodissani. Ollessani viidentoista hän määräsi minun tehtäväkseni hoitaa aamuvuorot navetessa. Muistan kuinki kello kuudelta aamulla kävelin talosta navetalle lumista polkua.

Taivaalla loistivat tähdet. Katsoin ylös ja mielessäni puhelin äidille sinne tähdille. Kerroin elämästäni ja toivestani. Luulen, että kuuli minua ja on ollut suojelusenkelinäni aina, koska elämässäni on ollut onnea ja olen saanut paljon kaikkea, mistä nyt vanhana olen onnellinen.

Kuitenkin silloin tulevaisuuden suunnitelmani ja toiveeni kävin aina keskustelemassa Sirkan kanssa. Minulle oli aina hänen ovensa avoinna ja hänellä oli aika keskustella.

Sain hyviä neuvoja ja myötätuntoa. Hän kehotti minua hakeutumaan mainospiirtäjäksi ja opiskelemaan Helsinkiin. Neuvot jäivät alitajuntaan ja myöhemmin toteutin niitä.

Olin 17-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja elämäntyöni tein suunnitteluavustajana Helsinkigin kaupungilla. Sain pirtää päivät pitkät ja työni oli mielenkiintoista. Olen siitäkin kiitollinen Sirkalle.

En ole nähnyt häntä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä ole koskaan kertonut, miten paljon hän vaikuti minun elämäni kulkuun. Näin myöhemmin en edes uskalla ajatella, kuinka olisin selviytynyt henkisesti äitini kuolemasta ilman hänen tukeaan.

Naapurintyttö

Ystävän teko

Elin parhaillaan eroamisajatusvaihetta, jota en ollut pystynyt ketomaan kenellekään. En edes omalle äidilleen. Tuolloin olin nuori 24-vuotiasja 6kk:n tyttären äiti, joka käytännössä olin alusta alkaen yksin huoltanut.

Omasta mielestäni rakkausavioliittoni murtui jo lapsenodotusaikana. Epäonnistuminen paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana vihkimisestä. Yritin elää kaksoiroolini avulla, vaikka elämä oli ahdistavaa helvettiä.

Eräänä iltapäivänä työpäivän jälkeen pukukopilla kotiin lähdön aikaan, tuli myös jonkun aikaa tuntemani työtoveri, johon tunsin luottamusta. Koska olin ahdistuksestani aivan pakahtumaisillani, sain sanotuksi, että halutako tietää mitä minulle todellisuudessa kuuluu?

Ensimmäisen kerran sain ääneen myönnetyksi toiselle ihmiselle oman epäonnistumisen yksityiselämässäni. Onneksi tämä ihminen oli oikea kuuntelija ja myös käytännön arjentukia siitä eteenpäin.

Kuuntelijani ehdotti, että haluaisinko jutella enemmän tilannetta läpikäyden. Hän oli valmis tulemaan vartavasten toiselle paikkakunnalle kotiini, vaikka hänellä itselläänki oli pieni lapsi perheessään.

Juttelimme pitkän illan itkien ja vuoroin nauraen. Ystävä lupasi myös tarvittaessa lainata pienen määrän rahaa, että saisin ostaa ruokaa loppukuusta, kun oli tiukka taloustilanne.

Tästä tapaamisestamme, asioista juttelemalla purkaen, alkoi minun raskas ahdistukseni helpottaa ja avain kuin tiukka vanne pääni ympärilläni rupesi löystymään.

Omat ajatukset alkoivat juoksemaan johdonmukaisemmin ja se tukala saman asian ympärillä jankkaaminen väheni. Samanaikaisesti alkoivat vähetä kokemani psykosomaattiset oireeni, joita oli vatsaan pistäminen, silmien alle tulevat lihasnykäykset.

Asioiden selkiydyttyä jaksoin laittaa avioeroni vireelle, käydä säännöllisesti työssä ja hoitaa vapaa ajalla omaa rakasta tytärtäni edelleen yksinhuoltajana. Lapsen isä joutui kärsimään pitkään vankeustuomiota, joka helpotti eron vireille panoa.

Jälkeenpäin olen todennut, että sain todellisen ystävän avun viime hetkellä, sillä tunsin oloni niin raskaaksi, etten olisi enää kauan jaksanut.

Merkitykselliseksi tämän ystävän teon tekee se, että hän ei viivytellyt, vaan toimi heti tilaisuuden tullen ja tuli kuuntelijaksi avun tarvitsijalle, vaikka oman nuori perheensä olisi tarvinnut häntä kotona.

Toisen merkityksen tuon ystävän (työtoverin) apu opetti minulle elämää varten, ettei kannata hävetä omaa pahaaoloaan terveyden menettämisen kustannuksella.

Apua kannattaa hakea ajoissa, niin selviytyminen on varmemmin helpompaa. Tämä auttajani oli sattumoisin psykiatrian sairaahoitja, ehkä sen takia osasi auttaa ajoissa.

Olen yrittänyt etsiä tätä kyseistä henkilöä jälkeenpäin samannimisten puhelinnumeroista, mutta ei ole löytynyt. Tämä tarinani tapahtui 1971 Helsingissä todennäköisesti marraskuussa. Onko hän ET-lehdellä mahdollisuus auttaa avunantajan löytämisessä?

Iines

Kaarinalle

Tiesin heti, kenestä kirjoitan. Kirjoitan sinusta Kaarina, osastonhoitaja, esimieheni, ystäväni. Suljen  silmäni, ja näen sinut edessäni pyöreänä ja nauravana, lumivalkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä ja sukissa.Kaikki arvomerkit siististi rintapielessäsi.

Siitä on pian 40 vuotta, kun tulin  vastavalmistuneena sairaanhoitajana sinun osastollesi vanhainkotiin.

Osasto oli iso, työntekijöitä paljon, ja minä olin osaamaton ja epävarma. Sinä otit minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuin arvokkaammankin vieraan. Esittelit minut yksitellen kaikille talon asukkaille ja työtovereille. Pitkä työurani alkoi lupaavasti.

untui hienolta, kun selvästikin luotit minuun. Näytit monet niksit ja temput, joita ei koulussa opita. Pian annoit minun suorittaa yksin vaikeimmatkin toimenpiteet: "mene sinä tekemään, kun olet siinä niin näpsä". Kun kerran sinä näit minut näin, täytyihän minun olla luottamuksen arvoinen.

Ehkä sinäkin sait minulta jotain, nuoren ihmisen ennakkoluulottomuutta ja toiveikkuutta, tuoreita ajatuksia. Itsekin myöhemmin osastonhoitajana ja esimiehenä olin hyvän opin saanut: anna nuorille tilaisuus, rohkaise ja kannusta. Jokaisesta työntekijästä löytyy aina se hyvä, jos sen annetaan tulla esille.

Olihan meillä erimielisyytemme, ikäeroakin oli 25 vuotta. Mutta se ei ollut mitään vakavaa, kuuntelimme silti toisiamme. Joskus kokeilin tahallani rajojani.

Pääsimme eräänä vuonna yhdessä Helsinkiin sairaanhoitajapäiville. Yövyimme hotellissa, ja niin vein sinua uskovaista, vanhaa ihmistä  pääkaupungin pintapaikkoihin.

Mutta sinä et ollut milläsikään, vaikka et ollut koskaan sellaisista paikoista uneksinutkaan. Sen täytyi olla sinulle melkoinen kokemus.

Sitä ystävyyttä ei koskaan vannottu eikä vakuutettu. Siihen ei koskaan vedottu, ei pyydetty vastapalveluksia. Se oli luottamusta, keskinäistä ihailua ja arvostusta.

Silti voin  sanoa, että meidän ystävyytemme on ollut elämäni merkityksellisimpiä. Se on vaikuttanut koko loppuelämääni ja uraani sairaanhoitajana.

Olen kiitollinen, että saimme kulkea kappaleen matkaa yhdessä.

Tuisku

Kuninkaalliset

Olen ollut parin vuosikymmenen ajan innokas ottamaan osaa erilaisiin laulukilpailuihin. Monesti olen joutunut taputtamaan muille voittajille, mutta jotain menestystäkin on tullut. Siitä on jo kauan kun minua hoputettiin osallistumaan tangokilpailuihin.

Ikää oli jo tuolloin ns. liikaa mittarissa ja ilmoitin, etten ikä päivänä voisi ajatellakaan asiaa, koska en ole sinut tangon rytmien kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Innostuin tangosta ja kilpailin ihan oikeissakin tangokilpailuissa. Voitto tuli kuitenkin SM – tangokaraokessa.  Vuodella ei ole niin väliä.

Ihan muista syistä tuohon aikaan ei parisuhteemme toiminut kovin hyvin.  Sanoisin , että toimi huonosti. Yrittäjän arki oli taistelua laman kourissa ja konkurssin uhka nakersi  koko ajan voimavarojamme.

Olin päättänyt kuitenkin osallistua kilpailuun. Se pidettiin tangon mekassa Seinäjoella. Starttasin hieman kiihtyneessä mielen tilassa matkaan , kolhien jopa Subarun peräosan sementtirappuseen. Menin, voitin ja tulin!

Vastaanotto ei ollut onnellinen. Miehen oli palannut maaottelumatkaltaan. En voinut jakaa iloani kenenkään kanssa tuona yönä. Koitti arki , jolloin jatkoin työtäni siivoten hotellihuoneita.

Yhtäkkiä sisään asui mies naamio silmillään ja sanoi , että nyt autoon, sitoen  samalla silmäni jollakin huivilla! Vaistosin miehen lempeästä ja tutustakin äänestä, että se oli leikkiä!

Lähdin mukaan ja minut nostettiin autoon ja joku kuski starttasi jonnekin. Matka ei ollut pitkä, mutta merkityksellinen. Jotain oli tapahtumassa. Auto pysähtyi ja sain komennon nousta ylös.

Joku avusti, etten kompuroisi. Side poistettiin silmiltäni ja samassa selvisi mistä oli kysymys: Ystäväni oli järjestänyt minulle yllätysjuhlat!

Paikka oli kaupungin korkein maisemallinen kukkula. Auton perään maahan oli levitetty pitkä riepumatto. Maton päässä alkoi ystävättäreni laulaa ja soitta kitaralla  Mandoliiniomiehestä tuttuja sanoja:…pyyhi kyyneleet….

Ympärillä oli joukko ystäviä kukkien kera voitto pokaaliani heilutellen. Polku jatkui metsään, missä valkea puutarha tuoli odotti "kunigatarta". 

Minulle asetettin päähän kruunu ja harteille viitta kuohuviinilasien helistessä! Pöydällä komeili täytekakku ja kaikki saivat kahvia juodakseen!

Juhlan kestosta en ole enää varma, mutta lopulta metsästä ilmestyi jälleen kolme ” ryöstäjää”. He kaikki - kaksi  kolmesta lapsestamme ja mieheni,veivät minut kotiin  onnitellen, halaten ja rakastaen.

En koskaan voi unohtaa, enkä olla kyllin  kiitollinen ystävälleni hänen terapeuttisesta teostaan.

Yllätys

Jakolaskuja  Birgitan kanssa

Kävin kansakoulua kuusikymmenluvulla. Isäni oli rakennustyömies, äitini oli kotona. Luokalleni tuli uusi tyttö, Birgitta, pankinjohtajan tytär. Siihen aikaan varakkaat perheet eivät seurustelleet työläisperheiden kanssa.

Opettaja laittoi Birgitan istumaan viereeni, koska olimme samankokoiset. Pitkinä tyttöinä olimme luokkahuoneen perällä.

Birgitalla oli ruskeat kiharat hiukset, joihin oli aina solmittu suuri  silkkirusetti. Minun hiukseni oli leikattu lyhyiksi. ”Pysyvät siisteinä”, sanoi äiti.

Birgitalla oli eri vaate joka viikko. Jos meillä ei ollut urheilua, hän pukeutui aina hameeseen tai mekkoon. Mekot eivät olleet mitään puuvillaisia äidin ompelemia kuten minun, vaan oikeasta vaatekaupasta ostettuja valmisvaatteita.

Kuosi oli aina muodinmukaista, milloin Brigitte Bardot -ruutuja tai geometrisia kuvioita  rypistymättömissä uutuuskankaissa. Kenkiäkin Birgitalla oli monta paria. Minulla oli vain kävelykengät syksyksi ja kevääksi, saappaat sateeseen, tallukkaat pakkaseen ja kesällä juostiin paljain jaloin.

Birgitta pärjäsi hyvin koulussa. Laskennossa ja lukemisessa oli kymppi, ja juoksussa ja hiihdossa hän päihitti monet pojatkin.  Yksi heikkous hänellä oli. Birgitta ei oppinut virkkaamaan. Minä osasin virkata ketjua ja pylväitä.

Tiesin, miten kiinteä silmukka tehdään. Hallitsin kavennukset ja ympyrät. Äitini oli taitava käsitöiden tekijä ja hänen mielestään kaikkien naisten piti osata neuloa ja ommella, virkata ja parsia. Muuten olin koulussa keskiverto-oppilas. Mutta käsityötunnit olivat suosikkejani. Silloin sain minäkin loistaa.

Lokakuussa opettaja ilmoitti, että teemme joululahjaksi äideille patalapun. Aikaa oli runsaasti, mutta patalapusta tehtäisiinkin erityisen hieno. Siihen käytettäisiin kahta väriä ja reunaan kirjottaisiin äidin nimikirjaimet.

Hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin voitonriemuisesti Birgittaa, joka oli laskenut katseensa pulpetin kanteen ja pyöritteli ruskeaa kiharaa sormiensa välissä.

Opettaja jakoi langat ja koukun jokaiselle. – Ketjusilmukoitahan olemme tehneet jo niin paljon, että kaikki osaavat. Valitsin punaisen lankakerän ja harmaata reunukseen  ja tein ensimmäiset aloitussilmukat.

Birgitta tarttui koukkuun ja lankaan. Hän pyöritti langan päätä käsissään. – Miten ne ketjut tehdään, Birgitta kuiskutti minulle. Huokaisin harmistuneena. – Kysy opettajalta, tiuskaisin. 

Birgitta viittasi. – Opettaja, mä en tiedä miten tämä aloitetaan, hän sanoi hiljaisella äänellä. Koko luokka kuuli sen kuitenkin ja joku tirskahti. Birgitan posket punehtuivat.

Opettaja huokaisi ja tuli pulpettimme viereen neuvomaan.  Birgitta nyökytteli ja heilutteli virkkuukoukkua. Vähän ennen tunnin loppumista vilkaisin vierustoverin patalapun tekoa.

Oma käsityöni oli jo halkaisijaltaan kuusi senttiä. Birgitan työ ei ollut edistynyt lainkaan. Hän oli vain kietonut lankaa koukun ympärille niin, että siinä oli paksu nukkaantunut möykky. – Sä oot sotkenu koko langan, kauhistelin Birgitalle.

Hän vain puristi hiostunutta möykkyä tiukemmin sormiensa välissä. Kyynel tipahti poskelta pulpetin kannelle. Eipä auttanut laskennon kymppi patalapun teossa! Puistelin päätäni kuten äidilläni oli tapana tehdä, kun toin huonoja numeroita kokeista kotiin.

Minä sain patalappuni valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Opettaja kehui siistiä jälkeä ja laittoi sen nuppineuloilla kiinni luokkamme seinälle joulunäyttelyä varten. Birgitta joutui istumaan käsityötunneilla opettajan vieressä virkkaamassa lappuaan.

Hän virkkasi pienen pätkän, ja opettaja jatkoi. Birgitan patalapusta tuli puolet pienempi kuin minun, eikä hän ehtinyt tekemään siihen eriväristä koristereunusta.

Joululoman jälkeen palasimme ahertamaan.  – Nyt keväällä keskitymme erityisesti laskentoon, opettaja ilmoitti. – Käsityöt ja urheilu saavat jäädä vähemmälle. Olemme hiukan jäljessä laskutehtävissä.  Minua harmitti. En pitänyt laskemisesta.

Opettaja kirjoitti taululle kuusi tehtävää, joissa oli ihmeellisiä merkkejä numeroiden välissä. – Tänään opetellaan jakolaskuja. Tehdään nämä laskut täällä tunnilla. Opettaja selitti jakamisen mysteerejä, mutta Birgitta ratkaisi jo tehtäviä kynä suhisten vihkoa vasten.

En ymmärtänyt mitään opettajan selostuksesta. Opettaja huomasi hämmennykseni ja tuli neuvomaan jakokulman tekemisessä. Siihen kulmaan laskutaitoni loppuikin.

Vilkaisin Birgittaa. Hänellä oli enää kaksi laskua laskematta. - Eksä osaa? Valmistuin vastaamaan Birgitalle kiukkuisesti takaisin, että ”mitä se sulle kuuluu”, mutta tuntia oli enää viisitoista minuuttia jäljellä. – Voiksä vähän neuvoa, nielin ylpeyteni.

Birgitta kumartui vihkooni päin ja avasi numero numerolta jakolaskun salaisuudet. Viimeisen laskun osasin tehdä jo ilman neuvoja. – Eihän se ollut edes vaikeaa, riemuitsin.

Birgitta hymyili. – Laskento on ihan kivaa. Birgitta ei ehtinyt tekemään omia laskujaan ennen kellon soittoa. Kun huolestuin siitä, hän vain nauroi. – Mä teen ne kotona.

Birgitta neuvoi minua koko kevään laskutehtävissä. Tarkistimme laskut yhdessä ennen opettajan luokkaan tuloa. Kevään todistuksessa laskennon numeroni oli noussut kuutosesta kahdeksaan. Äiti ei enää puistellut päätään katsoessaan todistustani, vaan taputti poskeani. –Hyvä!

Syksyllä aloimme tehdä taas käsitöitä. Sinä jouluna äiti sai neulotun kaulahuivin. Pyysin Birgitan meille kotiin ja äitini neuvoi, miten silmukoita tehdään.

Neuloin muutaman kerroksen Birgitan huiviin, jotta hän sai sen valmiiksi jouluun mennessä. Sinä vuonna meillä molemmilla oli käsityö luokan seinällä.

Tiemme erosivat Birgitan kanssa kansakoulun jälkeen. Hänen perheensä muutti pois paikkakunnalta. Ystävyyden olemuksesta tämä yhdeksänvuotias tyttö opetti minulle enemmän kuin  muu hänen jälkeensä.

Ystävä ei kadehdi eikä jätä pulaan.

Oikea ystävä

Juttusarjassa tunnetut suomalaiset vastaavat kotiseutuaan koskeviin väitteisiin. 

Hämäläiset ovat hitaita ja hiljaisia.

Lähipiirissäni on enemmän niitä, joiden suuta on vaikea saada tukittua. En myöskään väittäisi, että täällä ollaan vakaita ja harkitsevia. Kaupunginvaltuustossa istuneena tiedän, että Riihimäellä osataan myös mokata.

Hämäläinen on tyypillinen suomalainen, luonnehti Sakari Topelius.

Topeliuksen aikaan se saattoi pitää paikkansa. Häme on keskellä kaikkea, mutta omassa rauhassaan. Täällä vältyttiin vierailta vaikutteilta toisin kuin rannikkoseuduilla. Nykyisin heimot ovat sekoittuneet. Veturinkuljettaja-isäni muutti tänne aikoinaan Lohjalta nimenomaan työn perässä.

Hämeessä käytännöllinen on sama kuin kaunis.

Tuohon sisältyy vahva arjen arvostus. Jos joku työkalu on oikein käteen sopiva, niin kyllä se samalla on kaunis. Olen kuullut aika usein kommentin, että siinä sitä taas mennään käytännöllisyys edellä… Joskus on pakko lähteä liikkeelle aika räjähtäneen näköisenä.

Vänrikki Koskela on edelleen hyvän johtajan esikuva.

Kyllä Vilho Koskelan tavassa johtaa omalla esimerkillään ja muita pomottamatta on jotakin ajatonta ja yleispätevää. Eikä se ole sukupuoleen liittyvä ominaisuus, naisjohtajassakin on hyvä olla vähän Koskelaa.

Hämäläiset naiset ovat Niskavuorelta.

Tunnistan itsessäni sen sitkeän ja itsenäisen eetoksen. Menen ja teen silloinkin, kun en oikein jaksaisi, joskus hampaat irvessä.

Artikkeli on osa ET-lehden Minun heimoni -juttusarjaa, joka käsittelee suomalaisia heimoja. Hämäläisiä käsittelevä artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 9/2017. 

70-vuotispäiviään juhliva Paula Koivuniemi nauttii nyt elämästään enemmän kuin kolmikymppisenä.

Helsingin Sanomien kuukausiliite teki vuonna 1991 ison artikkelin Paula Koivuniemen 25-vuotisjuhlakiertueelta. Jutussa silloin 44-vuotias Paula antoi ymmärtää, että ehkä tässä mennään uran viimeisiä vuosia. Yli neljännesvuosisata myöhemmin suosio ja esiintymiset jatkuvat yhä.

– Minua varmaan pelottivat tulevat 50-vuotispäivät. Ajattelin, ettei sen jälkeen voi tehdä enää mitään – mutta siitähän kaikki vasta alkoikin! Nyt osaan jo sanoa, että viidenkympin jälkeen alkaa hieno elämä. Ei tarvitse enää esittää tai yrittää tai näyttää mitään. Näytöt on siihen mennessä jo annettu, sen jälkeen voi vain nauttia.

Kolmenkympin kriisi

Hankalinta ikävaihetta Paula eli kolmikymppisenä. Se oli angstista aikaa, eikä hän ollut sinut itsensä kanssa.

– 30 oli mielestäni niin iso lukema. Nyt voisin sanoa sille nuorelle Paulalle, että ota vaan iisisti, kyllä asiat helpottavat. Vaikka ei kai sitä voi kenellekään sanoa, se aika pitää vain elää läpi.

Seitsemänkymppinen Paula kuuluu niihin ihmisiin, joista paras ikä on se, jota juuri eletään.

– En todellakaan tunne itseäni vanhaksi. Vielä jalka nousee ja korkokenkä kulkee.

Virtaa riittää

Paula tunnetaan energisestä lavaesiintymisestä. 

– Minulla on aina akut täynnä. Keikalle riittää, että otan mikin käteen ja olen valmis esiintymään. Jälkeenpäin pitää ehkä huilia, mutta kun lavalla huudetaan ”hyvät naiset ja herrat, Paula Koivuniemi!” ja valot syttyvät, virtaa tulee. Se on hieno tilanne, joka myös koukuttaa.

Pitkän uran varrella Paulalle on kertynyt paljon hittejä.

– Siitä on artistille suuri etu artistille, sillä hiteillä saa heti yleisön mukaan. Aloitan yleensä Sata kesää, tuhat yötä tai Kuka pelkää Paulaa -kappaleilla. Aikuisen naisen levytin vuonna 1982. Se on jännä laulu, kun sitä laulavat miehet ja naiset, tytöt ja pojat.

Paula on aina pitänyt elämässään työn etusijalle. Hän nauttii esiintymisestä ja ihmisten edessä olemisesta. 

– Tuntuu hyvältä antaa ihmisille hyviä hetkiä ja koskettaa heidän tunteintaan. Olen aina ollut aika kriittinen itselleni, mutta on se kannattanutkin. Tässä sitä vielä ollaan mukana musiikkimaailmassa viidenkymmen vuoden jälkeenkin.

Lue Paula Koivuniemen koko haastattelu uudesta ET Terveys -lehdestä. Lehti on myynnissä lehtipisteissä. Digilehteen pääset tutustumaan täällä

Entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle, ET:n kolumnisti Teemu Keskisarja muistuttaa muutoksista suomalaisten elämässä.

Kirkonkirjoja tutkiva kaverini Ilkka vinkkasi löydöstä, joka pistää ajattelemaan, että ikä todella on pelkkä numero.

Erään 38-vuotiaan vainajan virallinen kuolinsyy oli ”vanhuus”. Tämä lienee ennätys, mutta viisissäkymmenissä ”vanhuuteen” kuolleita esivanhempia piisaa jokaisessa suvussa ja pitäjässä. Vielä 1800-luvulla kehon romahdus vaikutti luonnolliselta iässä, jossa nykyihmiset rientävät kukkeimmillaan.

Suomalaisten elinajanodote oli 1800-luvulla 40 vuoden kieppeillä. Sen painoi alas valtava lapsikuolleisuus, ei vanhuuden harvinaisuus tai lyhyys. Vanhuksia oli melkoisesti, koska vanhuus alkoi niin varhain.

Ilman huippugeenejä, poikkeuksellisen terveellistä huushollia ja tuuria tapaturmien välttämisessä ei nelikymppinen suomalainen ollut läheskään teräkunnossa. Vanhuuden merkit näkyivät jo teineissä. Puutostilojen takia hampaat putoilivat ja mätänivät jokseenkin jokaiselta. Siitä aiheutuivat paitsi jomotukset ja tulehdukset, myös vellin litkimisen pakko. Paloviina oli paras kipulääke, mutta sivuvaikutukset eivät ketään ainakaan nuorentaneet.

Kirurgien ja kiropraktikoiden tulevia hommia hoitelivat kansanparantajat parhaan kykynsä mukaan eli huonosti. Pollenpotku polvilumpioon, rusahdus selässä tukkia nostaessa tai akillesjänne poikki ojan yli harpatessa, ja ”työura” oli taputeltu. Raakki mikä raakki, ei siitä enää kalua saanut.

Säätyläiset vanhenivat rahvaan tavoin, koska ”uusia alkuja” ei irronnut rahallakaan. Lääkärikonstit ja apteekkien rohdot olivat nykytietämyksellä hyödyttömiä ja haitallisia. Kun suolistovaiva tai tuberkuloosi kaatoi, kroonikkona makaaminen ei ollut kartanossa paljon auvoisampaa kuin vaivaistalossa.

Älytöntä olisi mainostaa vanhuutta voimavarana, mutta jotain ytyä ikäkautta eläviin on ilmaantunut. 80-vuotiaiden nykysuomalaisten joukkue pärjäisi varmasti köydenvedossa ja aivojumpassa 1800-luvun kuusikymppisille.

En suinkaan lähetä syöpäpotilaille ja muistisairaille sellaisia terveisiä, että kiittäkää yhteiskuntaa elontien ihanasta loppupätkästä. Ymmälläni vain mietiskelen historian harppausta. Vasta 1900-luvulla yleistyi elämänkaari, jossa entinen ikivanhuus voi tarkoittaa jopa vuosikymmenten iloa itselle ja ympäristölle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 10/2017

Kyra Kyrklund on kokenut ja kylmähermoinen kilpailija. Viime vuosina hänen sisuaan on testannut agressiivinen syöpä, mutta  kesällä 2017 tilanne on valoisa. Lue ET-lehden tekemä haastattelu syksyltä 2014.

Kouluratsastaja ja valmentaja Kyra Kyrklund, 63, lupaa tulla meitä vastaan Billingshurstin juna-asemalle.

– Avoautolla, Kyra lisää puhelimessa.

Tuota pikaa hopeanharmaa avomersu kaartaa hiljaiselle juna-asemalle Etelä-Englannissa. Kyra istuu kuskin paikalla lierihattu päässään.

Puoli vuotta sitten Kyra Kyrklundilla ei ollut avoautoa eikä lierihattua – eikä pienintäkään ajatusta niiden hankkimisesta. Hän ei ollut vielä kuullut sairastavansa aggressiivista rintasyöpää.

Pelko vaihtuu Rytmiin

Kyra Kyrklund oppi tärkeän läksyn pelon voittamisesta jo 11-vuotiaana.
Hän oli pudonnut satuloimattoman työhevosen selästä edelliskesänä kummitätinsä kartanolla.

Pudottuaan Kyra roikkui ravaavan hevosen ohjaksissa, mutta selvisi lopulta luunmurtumilla ja käden kipsaamisella. Kun hän uhosi nousevansa uudestaan hevosen selkään, vanhemmat näkivät viisaammaksi viedä hänet ratsastuskouluun.

Matka Helsingin Ruskeasuon ratsastuskoululle ei ollut helppo. Onnettomuus palasi yksityiskohtaisesti mieleen, sydän hakkasi ja pelko painoi harteilla. Kyra päätti olla puhumatta pelostaan, sillä halu hevosen selkään oli väkevämpi kuin kipeät muistot.

Hän kipusi pelkonsa kanssa Rytmi-nimisen ruunikon selkään. Sen jälkeen hänen arjessa ja juhlassaan on ollut tasan yksi asia, ratsastus.

Ratsastus on tuonut Kyra Kyrklundin elämään ystävät, työ- ja asuinpaikat, arvokisamenestyksen, kuuluisuuden, aviopuolison ja elämäntyön, josta hän ei taida jäädä edes ­eläk­keelle.

– Kilpaileminen ja ratsastus ovat olleet niin tärkeitä, etten ole paljon ehtinyt katsoa sivuilleni, Kyra myöntää.

Nykyiseen puolisoonsa Richard Whiteen Kyra tutustui vasta nelikymppisenä. Lapsia he eivät ehtineet hankkia.

Elämästä 50 vuotta on mennyt ratsastuksen ehdoilla.

– Minulla ei ole ollut ikinä välivuotta. Lomakin on ollut kymmenen päivää lämpimässä joka viides vuosi.

Kun Kyra kuuli keväällä sairastavansa rintasyöpää, hän päätti että seuraavan vuoden ajan sairaus ja siitä toipuminen saavat määrätä tahdin.

– Sairaus panee väkisin pohtimaan asioiden tärkeysjärjestystä.

Ja minähän näytän

Kun Kyra riisuu eteisessä lierihattunsa, alta paljastuvat sytostaattihoidossa ohentuneet hiukset. Morris, kolmevuotias länsigöötanmaanpystykorva, haukkuu ja pyörii jaloissa. Kyra pehmenee silmissä.

Viinkinkiajalta asti tunnetun paimenkoirarodun kasvatusoppaissa korostetaan, että rotu pitää huomiosta ja haluaa sitä joskus liikaakin, joten kasvatuksessa pitää olla johdonmukainen ja päättäväinen.

Siihen Kyra ei kykene – tai kykenee omalla tavallaan. Olohuoneen nurkassa on Morrisin pehmoeläinvuori, joka kasvaa joka matkan jälkeen yhdellä uudella tuliaisella.

Kyran olemus on sekoitus hellää ja karskia. Kirosanat maustavat käheä-äänistä puhetta, mutta olemus on lämmin ja välitön.

Kyra Kyrklund on saanut urallaan vaikeatkin hevoset aisoihin, mutta tupakanpolttoa hän ei ole onnistunut lopettamaan.

– Yritän säännöllisesti vähentää.

Kyra aloitti tupakoinnin herkässä teini-iässä. Lähes ensimmäisissä ratsastuskisoissaan hän sai palautetta miespuoliselta tuomarilta, että hän ratsastaa hyvin, mutta on valitettavasti niin paksu, että häntä on ikävä katsella ja pisteitä täytyy vähentää.

– En ikinä unohda sitä. Päätin että näytän sille. Kun halusin laihtua, aloitin ­tupakoinnin.

Helppo se on sanoa

Kyra Kyrklundin motto sopii huippu-urheilijalle: jos on tahtoa, löytyy tie.
Tahdosta Kyra Kyrklundin menestys kouluratsastajana ei ole jäänyt kiinni. Voitonhalua on riittänyt kuusiin olympialaisiin ja kymmenien grand prix -tasoisten hevosten ­kasvattamiseen.

Yksi hevosista on ollut ylitse muiden – Matador. Sillä Kyra voitti MM-hopeaa vuonna 1990. Niin hyvällä hevosella piti olla mahdollisuudet mitaleille jo vuoden 1988 olympialaisissa.

– Se yritys kaatui omiin virheisiini. Mutta ilman niitä virheitä olisin tuskin voittanut sitä MM-hopeaa.

Hevosen kouluttaminen grand prix -tasolle kestää kuutisen vuotta. Täydelliseksi ratsastajaksi kasvamiseen ei riitä ihmiselämä.

– Vaikka sinulla olisi ympärillä viisaita ihmisiä, jotka sanovat varo sitä, tee näin ja älä tee noin, neuvot eivät auta ennen kuin tunnet asiat ihollasi.

Tukholman MM-hopean jälkeen Matadorin omistaja päätti lyödä rahoiksi ja Kyra menetti elämänsä ­hevosen.

– Isälläni oli tapana sanoa, että asioi­ta, joihin ei voi vaikuttaa, ei kannata jäädä suremaan.

Kyra ei sure myöskään saavuttamatta jääneitä olympiamitaleja.

– Siinä vaiheessa, kun jotain ei ole, kuvittelee että sen saavuttaminen muuttaa elämän. MM-hopean jälkeen tajusin, että elämäni ei muuttunut ensinkään. Paremmin muistaa ne hetket, kun asiat eivät menneet niin kuin niiden piti mennä.

Sellainen hetki oli viimeksi maaliskuussa, kun Kyra oli käynyt maaseutua kiertävässä mammografia-autossa ja hänet kutsuttiin jatkotutkimuksiin. Hän ei osannut olla huolissaan, terve nainen.

Tahtoo avoauton!

Ensimmäinen huhtikuuta Kyran rinnasta otettiin koepala. Viikon päästä tuli vastaus ja viikko siitä hänet ­leikattiin.

Syöpä varmistui tutkimuksissa HER2-positiiviseksi, joita on noin 20 prosenttia rintasyövistä. Kyseessä on rintasyövän aggressiivisempi muoto ja hoidot ovat sen mukaiset: leikkauk­sen jälkeen kahta solumyrkkyä, sädehoitoa, herseptiini-nimistä lääkettä ja lopuksi hormonihoitoa.

– Lääkäri sanoi, että hoito kestää vuoden eikä se ole kivaa. Mutta sitten kun se on ohi, sen pitäisi olla ohi.

Kun tapaamme, toinen solumyrkkykuuri on vasta alkuvaiheessa. Kyra ajaa Lontooseen hoitoon joka maanantai seuraavan seitsemän viikon ajan.

– Odotas, kun näytän yhden kuvan.

Kyra kaivaa tietokoneeltaan kuvan tammimetsästä, joka näkyy keittiön ikkunasta. Kuva on samalta ajalta, kun tieto sairaudesta tuli. Keväinen metsä oli juuri muuttunut keijukellomereksi. Kuvassa keijukellojen keskellä voi havaita pienen polunpätkän.

– Tämä kuva minulla on koko ajan mielessäni, vuoden pituinen matka. Sen jälkeen haluan nähdä taas tämän saman kukkaloiston.

Kyra on sietänyt hoitoja melko hyvin, mutta ratsastamisen hän on toistaiseksi jättänyt ja keskittyy valmentamiseen sen minkä hoidoilta jaksaa.

– Olen puhunut enemmän ihmisten kanssa. Ostin myös avoauton. Jos ei muuta, niin halusin ainakin auton, jolla on kiva ajaa niihin hoitoihin.

Avoauton ostettuaan Kyra sattui lukemaan lehtijutun, jossa kerrottiin että suuri osa Britannian avoautojen ostajista on yli viisikymppisiä naisia, jotka ovat eronneet tai sairastuneet.

– En ollutkaan niin erikoinen kuin kuvittelin.

Kyra ei ole silti katunut hankintaansa.

– Kun aurinko paistaa ja laskee katon alas, elämä tuntuu aika hyvältä.

Huolella harkittu liitto

Kyra muutti miehensä Richard Whiten kanssa Snowhillin tilalle Sussexiin kymmenen vuotta sitten. Pari tutustui vuonna 1990 Saksassa. Naimisiin he menivät 17 vuoden harkinnan jälkeen vuonna 2007.

– Ei se enää tästä paremmaksi muutu, joten miksei, Kyra vastaa kysymykseen naimisiinmenopäätöksestä.

Kyra ja Richard ovat sekä työtovereita että pariskunta. Ulkojäsenenä perheeseen kuuluu myös Mia Pettersson, jonka Kyra ja Richard houkuttelivat edellisestä työpaikastaan Ruotsista avukseen Englantiin.

– Muutin tänne vuonna 2000. Onhan tämä työtä, mutta enemmänkin elämäntapa. Olen oikeastaan perheenjäsen, Mia huikkaa keittiöstä.

Kyra kehuu pariskunnan työnjakoa. Hän ja Richard täydentävät toisiaan sekä ratsastuksessa että elämässä.

– Minä näen mahdollisuudet, Richard näkee myös mahdolliset ongelmat. Se on aika hyvä yhdistelmä.

– Ja jos asiat menevät päin persettä, hän ei ylireagoi.

Se on jo nähty

Kyran taipumus nähdä mahdollisuudet on vienyt hänet pitkälle. Lukion jälkeen hän päätti elättää itsensä kouluratsastuksella, vaikka suomalaisia esikuvia ei juuri ollut.

Kyra lähti oppiin Ruotsin Strömsholmaan ja sieltä Laukon kartanoon. Oman kilpatallin hän perusti vuonna 1976.

1990-luvun alussa Kyra sai kutsun Ruotsiin Flyingenin valtionsiittolan kouluratsastuksen päävalmentajaksi. Myös Richard tuli töihin Flyingeniin ja alkoi valmentaa avovaimoaan.

Viitisentoista sitten Kyra oli jälleen valinnan edessä. Hän ei kokenut Flyingenin kehityssuunnitelmia enää omikseen, vaan päätti perustaa Richardin kanssa oman valmennuskeskuksen Englantiin. Ensimmäiset vuodet kuluivat vuokratiloissa, kunnes Snowhill löytyi 10 vuotta sitten.

Tilalla oli valmiina kaikki tarvittava: päärakennus, tallitilat 20 hevoselle, laitumia, maneesi sekä tammilehto ja puutarha kaupan päälle.  

Kyra päätti luopua lupaavimmasta hevosestaan Tip Topista ja laittaa rahat tilaan. Ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävä asia vei voiton arvokisasijoituksista. Hän ei ole katunut valintaansa.

– Minulla ei ole enää sitä draivia, että haluan välttämättä olympialaisiin ja olen valmis luopumaan kaikesta muusta. Se on nähty.

Kunnianhimo ja tavoitteellisuus kanavoituvat toisaalle. Kyra arvelee puhuvansa hevosta aika hyvin, mutta parantamisen varaa on edelleen.

Huutaminen ei kannata

Hevosten kouluttaminen on muuttunut kolmenkymmenen viime vuoden aikana perin pohjin. Käskeminen ja komentaminen ovat vaihtuneet hevosten käyttäytymisen tutkimiseen ja ymmärtämiseen.

– Kun aloitin, homma oli komentamista. Jos ei tapahtunut mitä halusit, huusit kovempaa. Jos ei vieläkään tapahtunut, huusit perkele.

Ei ihme, että ääni on vieläkin käheä. Kyra vaihtoi tyyliä kuultuaan ensimmäistä kertaa mentaalivalmennuksesta.

– Ymmärsin, miten uutta voi oppia ja miten kauan oppiminen kestää. ­Rauhoituin.

Nykyään Kyran tavoite on saada asiansa perille mahdollisimman huomaamattomasti ja pienillä avuilla.

– Ratsastaessa etsin sitä fiilistä, ettei tarvitse tehdä mitään, vaan yhteisymmärrys hevosen kanssa on lähes täydellinen.  

Kyra on tehnyt parhaat tuloksensa oreilla, joita pidetään vaikeasti hallittavina.

– Ruuna on helpoin. Kerrot vaan sille, että nyt teet näin. Orilta pitää ensin kysyä, että voisitko tehdä näin. Tammat ovat kaikkein vaikeimpia. Niille pitää lähettää ensi pari kirjallista anomusta, Kyra nauraa.

Tosin yksi sääntö orien kanssa pitää muistaa, muuten käy köpelösti.

– Orin kanssa ei auta joutua konfliktiin, jossa se huomaa olevansa vahvempi osapuoli. Jos tulee ristiriita, sinun pitää tietää, että voitat sen.

Syövänkään kanssa ei neuvotella. Kyran ranteessa on helmiäisnauha ja siinä 10 kirjainta: FUCK CANCER.

ET:n haastattelun jälkeen Kyra Kyrklundin hoidot jatkuivat. Uusimpien tietojen mukaan syöpä ei ole uusiutunut. Helsingin Sanomien haastattelussa 10.6.2017 Kyrklund, 65, kertoo toipumisestaan. Hän ratsastaa edelleen viitenä päivänä viikossa, mutta aikoo ottaa aikaa yhä enemmän myös itselleen ja pitää kerrankin kunnon kesäloman.

 

Syntynyt 1951 Helsingissä, asuu Billings­hurstissa Englannissa.

Ammatti Kouluratsastaja, valmentaja ja ­hevosalan yrittäjä. Edustanut Suomea kuusissa olympialaisissa ja ollut kolmesti viidennellä ­sijalla. Voitti kouluratsastuksen MM-hopeaa ­Tukholmassa vuonna 1990.

Perhe Aviopuoliso Richard White, länsi­göötanmaanpystykorva Morris ja talouden­-hoitaja Mia Pettersson.

Harrastaa Puutarhan hoitoa ja kuuntelee ­
musiikkia lähes kaikkiruokaisesti.

Vierailija

Rintasyöpään sairastunut Kyra Kyrklund: "Haluan nähdä ensi kevään keijukellot"

Kaikkea hyvää Kyralle ja Richardille! Mukava lukea kuulumisiasi. Uskon, että selätät taudin,kun käyt läpi tämän "matokuurin" ja jatkat legendaarista työtäsi upeiden eläinten parissa. Toivon myös, että otat seuraavaksi projektiksesi tumppaamisen,lopullisesti...tupakasta ei seuraa mitään hyvää, päinvastoin... Olet ollut minun sekä tuhansien muiden hevostyttöjen idoli, kymmenet ikäpolvet ovat kiertäneet kaviouraa mielessään sinä ja upea,kiiltävänmusta Matador. Upeinta ja arvostettavinta on...
Lue kommentti