Todellisia ystäviä on harvassa, vai onko? Ei ainakaan siitä päätellen, kuinka valtavasti lukijamme lähettivät kauniita Ystävän teko -tarinoita kirjoituskilpailuumme.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotun HP ProBook 5310m- kannettavan tietokoneen voitti Irmeli Naumanen, Tampere. Lisäksi arvoimme 5 Kingston-muistitikkua: Mirja Heikkilä, Oulu, Timo Hongell, Kokkola, Katriina Koskinen, Helsinki, Titta Lintula, Helsinki ja Hilkka Varonen, Jyväskylä. ET-lehdessä 6/2010 julkaistujen tarinoiden kirjoittajille maksamme 100 euron palkkion. Tässä vielä lisää tarinoita:

Ystäväni jota en unohda

Olin silloin 13-vuotias. Äitini oli kuollut vain 43-vuotiaana rintasyöpään. Asuimme maalaistalossa, valkoiseksi rapatussa, kauniilla paikalla koivujen keskellä. Meillä oli lehmiä, hevonen, lampaita ja kanoja.

Äiti oli hoitanut karjan sekä kaikki taloustyöt aina. Keväällä 1956 hänellä todettiin rintasyöpä, joka leikattiin. Joulun aikaan myös isä autteli karjanhoidossa, koska äiti ei jaksanut.

Kuitenkin hän valmisti meille joulun kuten aina ennekin, samanlaisen lämminhenkisen joulun kuten aina ennenkin, lahjoineen ja jouluruokineen. Enkä silloin tiennyt, että se olisi minun lapsuuteni viimeinen joulu.

Tapaninpäivänä meidän piti mennä kylään, mutta äiti pysytteli mielummin vuoteessa, hän oli väsynyt ja jalkoihin koski. Joulun jälkeen hän meni sairaalaan, jossa todettiin syövän levinneen myös luihin ja kaikkialle kehoon. Hän kuoli helmikuussa.

Sisareni lopetti samaan aikaan opiskelunsa, meni naimisiin ja muutti pois kotoa. Äidin kuolema romahdutti pohjan elämältäni. Lapsuus loppui siihen. Äiti oli huolehtinut aina kaikesta.

Silloin riensi isoäiti Rajamäestä hoitamaan taloustyöt. Lehmät isä hoiti. Näin kului kaksi kuukautta ja sitten taloomme eräänä päivänä saapui uusi naisihminen, kantaen yhä matkalaukkua. Hän oli minun uusi äitipuoleni, kylmäkkö ammatiltaan. Isoäiti sai lähteä pois.

Naapurissamme asui Sirkka miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli äidin sairastuessa ja ollessa hoidoissa käynyt auttelemmassa talomme töissä ja karjan hoidossa, aina kun oli pyydetty.

Hän oli iloinen, tummatukkainen, toimelias ja kolmen pienen lapsen äiti. Nyt hän näki minun suruni ja saatoin aina pistäytyä naapurissa.

Hän lainasi minulle naistenlehtiä ja saatoin keskustella hänen kanssaan kaikista asioista ja purkaa huoleni. Ilman hänen henkistä tukeaan en tiedä, miten olisin selviytynyt. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Pidin itsestään selvyytenä hänen ystävyyttään.

Elämäni oli vaikeaa, koska äitipuoleni sairasti skitsofreniaa ja kun isä ei ollut kuulemassa hän moitti minua milloin mistäkin. Yritin olla mieliksi ja tein aina kaiken mitä hän pyysi.

Olin kuitenkin yksin ja ylimääräinen lapsuudenkodissani. Ollessani viidentoista hän määräsi minun tehtäväkseni hoitaa aamuvuorot navetessa. Muistan kuinki kello kuudelta aamulla kävelin talosta navetalle lumista polkua.

Taivaalla loistivat tähdet. Katsoin ylös ja mielessäni puhelin äidille sinne tähdille. Kerroin elämästäni ja toivestani. Luulen, että kuuli minua ja on ollut suojelusenkelinäni aina, koska elämässäni on ollut onnea ja olen saanut paljon kaikkea, mistä nyt vanhana olen onnellinen.

Kuitenkin silloin tulevaisuuden suunnitelmani ja toiveeni kävin aina keskustelemassa Sirkan kanssa. Minulle oli aina hänen ovensa avoinna ja hänellä oli aika keskustella.

Sain hyviä neuvoja ja myötätuntoa. Hän kehotti minua hakeutumaan mainospiirtäjäksi ja opiskelemaan Helsinkiin. Neuvot jäivät alitajuntaan ja myöhemmin toteutin niitä.

Olin 17-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja elämäntyöni tein suunnitteluavustajana Helsinkigin kaupungilla. Sain pirtää päivät pitkät ja työni oli mielenkiintoista. Olen siitäkin kiitollinen Sirkalle.

En ole nähnyt häntä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä ole koskaan kertonut, miten paljon hän vaikuti minun elämäni kulkuun. Näin myöhemmin en edes uskalla ajatella, kuinka olisin selviytynyt henkisesti äitini kuolemasta ilman hänen tukeaan.

Naapurintyttö

Ystävän teko

Elin parhaillaan eroamisajatusvaihetta, jota en ollut pystynyt ketomaan kenellekään. En edes omalle äidilleen. Tuolloin olin nuori 24-vuotiasja 6kk:n tyttären äiti, joka käytännössä olin alusta alkaen yksin huoltanut.

Omasta mielestäni rakkausavioliittoni murtui jo lapsenodotusaikana. Epäonnistuminen paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana vihkimisestä. Yritin elää kaksoiroolini avulla, vaikka elämä oli ahdistavaa helvettiä.

Eräänä iltapäivänä työpäivän jälkeen pukukopilla kotiin lähdön aikaan, tuli myös jonkun aikaa tuntemani työtoveri, johon tunsin luottamusta. Koska olin ahdistuksestani aivan pakahtumaisillani, sain sanotuksi, että halutako tietää mitä minulle todellisuudessa kuuluu?

Ensimmäisen kerran sain ääneen myönnetyksi toiselle ihmiselle oman epäonnistumisen yksityiselämässäni. Onneksi tämä ihminen oli oikea kuuntelija ja myös käytännön arjentukia siitä eteenpäin.

Kuuntelijani ehdotti, että haluaisinko jutella enemmän tilannetta läpikäyden. Hän oli valmis tulemaan vartavasten toiselle paikkakunnalle kotiini, vaikka hänellä itselläänki oli pieni lapsi perheessään.

Juttelimme pitkän illan itkien ja vuoroin nauraen. Ystävä lupasi myös tarvittaessa lainata pienen määrän rahaa, että saisin ostaa ruokaa loppukuusta, kun oli tiukka taloustilanne.

Tästä tapaamisestamme, asioista juttelemalla purkaen, alkoi minun raskas ahdistukseni helpottaa ja avain kuin tiukka vanne pääni ympärilläni rupesi löystymään.

Omat ajatukset alkoivat juoksemaan johdonmukaisemmin ja se tukala saman asian ympärillä jankkaaminen väheni. Samanaikaisesti alkoivat vähetä kokemani psykosomaattiset oireeni, joita oli vatsaan pistäminen, silmien alle tulevat lihasnykäykset.

Asioiden selkiydyttyä jaksoin laittaa avioeroni vireelle, käydä säännöllisesti työssä ja hoitaa vapaa ajalla omaa rakasta tytärtäni edelleen yksinhuoltajana. Lapsen isä joutui kärsimään pitkään vankeustuomiota, joka helpotti eron vireille panoa.

Jälkeenpäin olen todennut, että sain todellisen ystävän avun viime hetkellä, sillä tunsin oloni niin raskaaksi, etten olisi enää kauan jaksanut.

Merkitykselliseksi tämän ystävän teon tekee se, että hän ei viivytellyt, vaan toimi heti tilaisuuden tullen ja tuli kuuntelijaksi avun tarvitsijalle, vaikka oman nuori perheensä olisi tarvinnut häntä kotona.

Toisen merkityksen tuon ystävän (työtoverin) apu opetti minulle elämää varten, ettei kannata hävetä omaa pahaaoloaan terveyden menettämisen kustannuksella.

Apua kannattaa hakea ajoissa, niin selviytyminen on varmemmin helpompaa. Tämä auttajani oli sattumoisin psykiatrian sairaahoitja, ehkä sen takia osasi auttaa ajoissa.

Olen yrittänyt etsiä tätä kyseistä henkilöä jälkeenpäin samannimisten puhelinnumeroista, mutta ei ole löytynyt. Tämä tarinani tapahtui 1971 Helsingissä todennäköisesti marraskuussa. Onko hän ET-lehdellä mahdollisuus auttaa avunantajan löytämisessä?

Iines

Kaarinalle

Tiesin heti, kenestä kirjoitan. Kirjoitan sinusta Kaarina, osastonhoitaja, esimieheni, ystäväni. Suljen  silmäni, ja näen sinut edessäni pyöreänä ja nauravana, lumivalkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä ja sukissa.Kaikki arvomerkit siististi rintapielessäsi.

Siitä on pian 40 vuotta, kun tulin  vastavalmistuneena sairaanhoitajana sinun osastollesi vanhainkotiin.

Osasto oli iso, työntekijöitä paljon, ja minä olin osaamaton ja epävarma. Sinä otit minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuin arvokkaammankin vieraan. Esittelit minut yksitellen kaikille talon asukkaille ja työtovereille. Pitkä työurani alkoi lupaavasti.

untui hienolta, kun selvästikin luotit minuun. Näytit monet niksit ja temput, joita ei koulussa opita. Pian annoit minun suorittaa yksin vaikeimmatkin toimenpiteet: "mene sinä tekemään, kun olet siinä niin näpsä". Kun kerran sinä näit minut näin, täytyihän minun olla luottamuksen arvoinen.

Ehkä sinäkin sait minulta jotain, nuoren ihmisen ennakkoluulottomuutta ja toiveikkuutta, tuoreita ajatuksia. Itsekin myöhemmin osastonhoitajana ja esimiehenä olin hyvän opin saanut: anna nuorille tilaisuus, rohkaise ja kannusta. Jokaisesta työntekijästä löytyy aina se hyvä, jos sen annetaan tulla esille.

Olihan meillä erimielisyytemme, ikäeroakin oli 25 vuotta. Mutta se ei ollut mitään vakavaa, kuuntelimme silti toisiamme. Joskus kokeilin tahallani rajojani.

Pääsimme eräänä vuonna yhdessä Helsinkiin sairaanhoitajapäiville. Yövyimme hotellissa, ja niin vein sinua uskovaista, vanhaa ihmistä  pääkaupungin pintapaikkoihin.

Mutta sinä et ollut milläsikään, vaikka et ollut koskaan sellaisista paikoista uneksinutkaan. Sen täytyi olla sinulle melkoinen kokemus.

Sitä ystävyyttä ei koskaan vannottu eikä vakuutettu. Siihen ei koskaan vedottu, ei pyydetty vastapalveluksia. Se oli luottamusta, keskinäistä ihailua ja arvostusta.

Silti voin  sanoa, että meidän ystävyytemme on ollut elämäni merkityksellisimpiä. Se on vaikuttanut koko loppuelämääni ja uraani sairaanhoitajana.

Olen kiitollinen, että saimme kulkea kappaleen matkaa yhdessä.

Tuisku

Kuninkaalliset

Olen ollut parin vuosikymmenen ajan innokas ottamaan osaa erilaisiin laulukilpailuihin. Monesti olen joutunut taputtamaan muille voittajille, mutta jotain menestystäkin on tullut. Siitä on jo kauan kun minua hoputettiin osallistumaan tangokilpailuihin.

Ikää oli jo tuolloin ns. liikaa mittarissa ja ilmoitin, etten ikä päivänä voisi ajatellakaan asiaa, koska en ole sinut tangon rytmien kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Innostuin tangosta ja kilpailin ihan oikeissakin tangokilpailuissa. Voitto tuli kuitenkin SM – tangokaraokessa.  Vuodella ei ole niin väliä.

Ihan muista syistä tuohon aikaan ei parisuhteemme toiminut kovin hyvin.  Sanoisin , että toimi huonosti. Yrittäjän arki oli taistelua laman kourissa ja konkurssin uhka nakersi  koko ajan voimavarojamme.

Olin päättänyt kuitenkin osallistua kilpailuun. Se pidettiin tangon mekassa Seinäjoella. Starttasin hieman kiihtyneessä mielen tilassa matkaan , kolhien jopa Subarun peräosan sementtirappuseen. Menin, voitin ja tulin!

Vastaanotto ei ollut onnellinen. Miehen oli palannut maaottelumatkaltaan. En voinut jakaa iloani kenenkään kanssa tuona yönä. Koitti arki , jolloin jatkoin työtäni siivoten hotellihuoneita.

Yhtäkkiä sisään asui mies naamio silmillään ja sanoi , että nyt autoon, sitoen  samalla silmäni jollakin huivilla! Vaistosin miehen lempeästä ja tutustakin äänestä, että se oli leikkiä!

Lähdin mukaan ja minut nostettiin autoon ja joku kuski starttasi jonnekin. Matka ei ollut pitkä, mutta merkityksellinen. Jotain oli tapahtumassa. Auto pysähtyi ja sain komennon nousta ylös.

Joku avusti, etten kompuroisi. Side poistettiin silmiltäni ja samassa selvisi mistä oli kysymys: Ystäväni oli järjestänyt minulle yllätysjuhlat!

Paikka oli kaupungin korkein maisemallinen kukkula. Auton perään maahan oli levitetty pitkä riepumatto. Maton päässä alkoi ystävättäreni laulaa ja soitta kitaralla  Mandoliiniomiehestä tuttuja sanoja:…pyyhi kyyneleet….

Ympärillä oli joukko ystäviä kukkien kera voitto pokaaliani heilutellen. Polku jatkui metsään, missä valkea puutarha tuoli odotti "kunigatarta". 

Minulle asetettin päähän kruunu ja harteille viitta kuohuviinilasien helistessä! Pöydällä komeili täytekakku ja kaikki saivat kahvia juodakseen!

Juhlan kestosta en ole enää varma, mutta lopulta metsästä ilmestyi jälleen kolme ” ryöstäjää”. He kaikki - kaksi  kolmesta lapsestamme ja mieheni,veivät minut kotiin  onnitellen, halaten ja rakastaen.

En koskaan voi unohtaa, enkä olla kyllin  kiitollinen ystävälleni hänen terapeuttisesta teostaan.

Yllätys

Jakolaskuja  Birgitan kanssa

Kävin kansakoulua kuusikymmenluvulla. Isäni oli rakennustyömies, äitini oli kotona. Luokalleni tuli uusi tyttö, Birgitta, pankinjohtajan tytär. Siihen aikaan varakkaat perheet eivät seurustelleet työläisperheiden kanssa.

Opettaja laittoi Birgitan istumaan viereeni, koska olimme samankokoiset. Pitkinä tyttöinä olimme luokkahuoneen perällä.

Birgitalla oli ruskeat kiharat hiukset, joihin oli aina solmittu suuri  silkkirusetti. Minun hiukseni oli leikattu lyhyiksi. ”Pysyvät siisteinä”, sanoi äiti.

Birgitalla oli eri vaate joka viikko. Jos meillä ei ollut urheilua, hän pukeutui aina hameeseen tai mekkoon. Mekot eivät olleet mitään puuvillaisia äidin ompelemia kuten minun, vaan oikeasta vaatekaupasta ostettuja valmisvaatteita.

Kuosi oli aina muodinmukaista, milloin Brigitte Bardot -ruutuja tai geometrisia kuvioita  rypistymättömissä uutuuskankaissa. Kenkiäkin Birgitalla oli monta paria. Minulla oli vain kävelykengät syksyksi ja kevääksi, saappaat sateeseen, tallukkaat pakkaseen ja kesällä juostiin paljain jaloin.

Birgitta pärjäsi hyvin koulussa. Laskennossa ja lukemisessa oli kymppi, ja juoksussa ja hiihdossa hän päihitti monet pojatkin.  Yksi heikkous hänellä oli. Birgitta ei oppinut virkkaamaan. Minä osasin virkata ketjua ja pylväitä.

Tiesin, miten kiinteä silmukka tehdään. Hallitsin kavennukset ja ympyrät. Äitini oli taitava käsitöiden tekijä ja hänen mielestään kaikkien naisten piti osata neuloa ja ommella, virkata ja parsia. Muuten olin koulussa keskiverto-oppilas. Mutta käsityötunnit olivat suosikkejani. Silloin sain minäkin loistaa.

Lokakuussa opettaja ilmoitti, että teemme joululahjaksi äideille patalapun. Aikaa oli runsaasti, mutta patalapusta tehtäisiinkin erityisen hieno. Siihen käytettäisiin kahta väriä ja reunaan kirjottaisiin äidin nimikirjaimet.

Hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin voitonriemuisesti Birgittaa, joka oli laskenut katseensa pulpetin kanteen ja pyöritteli ruskeaa kiharaa sormiensa välissä.

Opettaja jakoi langat ja koukun jokaiselle. – Ketjusilmukoitahan olemme tehneet jo niin paljon, että kaikki osaavat. Valitsin punaisen lankakerän ja harmaata reunukseen  ja tein ensimmäiset aloitussilmukat.

Birgitta tarttui koukkuun ja lankaan. Hän pyöritti langan päätä käsissään. – Miten ne ketjut tehdään, Birgitta kuiskutti minulle. Huokaisin harmistuneena. – Kysy opettajalta, tiuskaisin. 

Birgitta viittasi. – Opettaja, mä en tiedä miten tämä aloitetaan, hän sanoi hiljaisella äänellä. Koko luokka kuuli sen kuitenkin ja joku tirskahti. Birgitan posket punehtuivat.

Opettaja huokaisi ja tuli pulpettimme viereen neuvomaan.  Birgitta nyökytteli ja heilutteli virkkuukoukkua. Vähän ennen tunnin loppumista vilkaisin vierustoverin patalapun tekoa.

Oma käsityöni oli jo halkaisijaltaan kuusi senttiä. Birgitan työ ei ollut edistynyt lainkaan. Hän oli vain kietonut lankaa koukun ympärille niin, että siinä oli paksu nukkaantunut möykky. – Sä oot sotkenu koko langan, kauhistelin Birgitalle.

Hän vain puristi hiostunutta möykkyä tiukemmin sormiensa välissä. Kyynel tipahti poskelta pulpetin kannelle. Eipä auttanut laskennon kymppi patalapun teossa! Puistelin päätäni kuten äidilläni oli tapana tehdä, kun toin huonoja numeroita kokeista kotiin.

Minä sain patalappuni valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Opettaja kehui siistiä jälkeä ja laittoi sen nuppineuloilla kiinni luokkamme seinälle joulunäyttelyä varten. Birgitta joutui istumaan käsityötunneilla opettajan vieressä virkkaamassa lappuaan.

Hän virkkasi pienen pätkän, ja opettaja jatkoi. Birgitan patalapusta tuli puolet pienempi kuin minun, eikä hän ehtinyt tekemään siihen eriväristä koristereunusta.

Joululoman jälkeen palasimme ahertamaan.  – Nyt keväällä keskitymme erityisesti laskentoon, opettaja ilmoitti. – Käsityöt ja urheilu saavat jäädä vähemmälle. Olemme hiukan jäljessä laskutehtävissä.  Minua harmitti. En pitänyt laskemisesta.

Opettaja kirjoitti taululle kuusi tehtävää, joissa oli ihmeellisiä merkkejä numeroiden välissä. – Tänään opetellaan jakolaskuja. Tehdään nämä laskut täällä tunnilla. Opettaja selitti jakamisen mysteerejä, mutta Birgitta ratkaisi jo tehtäviä kynä suhisten vihkoa vasten.

En ymmärtänyt mitään opettajan selostuksesta. Opettaja huomasi hämmennykseni ja tuli neuvomaan jakokulman tekemisessä. Siihen kulmaan laskutaitoni loppuikin.

Vilkaisin Birgittaa. Hänellä oli enää kaksi laskua laskematta. - Eksä osaa? Valmistuin vastaamaan Birgitalle kiukkuisesti takaisin, että ”mitä se sulle kuuluu”, mutta tuntia oli enää viisitoista minuuttia jäljellä. – Voiksä vähän neuvoa, nielin ylpeyteni.

Birgitta kumartui vihkooni päin ja avasi numero numerolta jakolaskun salaisuudet. Viimeisen laskun osasin tehdä jo ilman neuvoja. – Eihän se ollut edes vaikeaa, riemuitsin.

Birgitta hymyili. – Laskento on ihan kivaa. Birgitta ei ehtinyt tekemään omia laskujaan ennen kellon soittoa. Kun huolestuin siitä, hän vain nauroi. – Mä teen ne kotona.

Birgitta neuvoi minua koko kevään laskutehtävissä. Tarkistimme laskut yhdessä ennen opettajan luokkaan tuloa. Kevään todistuksessa laskennon numeroni oli noussut kuutosesta kahdeksaan. Äiti ei enää puistellut päätään katsoessaan todistustani, vaan taputti poskeani. –Hyvä!

Syksyllä aloimme tehdä taas käsitöitä. Sinä jouluna äiti sai neulotun kaulahuivin. Pyysin Birgitan meille kotiin ja äitini neuvoi, miten silmukoita tehdään.

Neuloin muutaman kerroksen Birgitan huiviin, jotta hän sai sen valmiiksi jouluun mennessä. Sinä vuonna meillä molemmilla oli käsityö luokan seinällä.

Tiemme erosivat Birgitan kanssa kansakoulun jälkeen. Hänen perheensä muutti pois paikkakunnalta. Ystävyyden olemuksesta tämä yhdeksänvuotias tyttö opetti minulle enemmän kuin  muu hänen jälkeensä.

Ystävä ei kadehdi eikä jätä pulaan.

Oikea ystävä

Taksiyrittäjä Pirkko Fagerholm on päivystänyt kellon ympäri joka päivä yli 40 vuotta. Hän taipuu moneksi: psykiatriksi, kätilöksi, kodinhoitajaksi, kodinkoneasentajaksi ja puuttuvaksi perheenjäseneksi. 

Kello on 03.45, kun Pirkko Fagerholmin puhelin soi. Sami on pudonnut sängystä, lyönyt kipeästi lonkkansa ja leukansa, eikä pääse enää ylös. Lievästi cp-vammainen nuorimies asuu yksin vuokra-asunnossaan kaupungin laidalla. Hän on Pirkon pirssin vakioasiakas.

Pirkko nousee sohvalta, johon on taas illalla vahingossa nukahtanut, pukeutuu ja laittaa auton lämpenemään. On lähdettävä avuksi, kiireesti, kuka muukaan sinne menisi? On tammikuu ja pakkasta 28 astetta.

Tapahtumasta on kymmenisen vuotta, ja Sami on edelleen Pirkon, 69, asiakas. Tänään Pirkko ajaa Samin kuntoutukseen uimahallille, niin kuin joka torstai.

– Suurin osa kyydeistäni on Kela-korvattavia. Niitä baarikyytejä en enää kyllä aja, vaikka eivätpä ne soitakaan, Pirkko nauraa ja ohjaa Samin sähköpyörätuolin nosto­sillalle.

– Koskaan ei ole kukaan pudonnut, kaatunut tai loukannut, Pirkko sanoo ja pyyhkäisee hikeä otsaltaan.

– No niin, lähdetäänpäs.

Pirkon ääni on pehmeä ja rauhallinen, jotenkin äidillinen. Sami juttelee niitä näitä.

Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.
Pirkolla on voimaa. Sami on matkalla uimahallille.

Samalla äidillisellä äänellä Pirkko säestää kyydissään koko Pietarsaaren kaupunkilaisten kirjon, melkein kansan kuvan; milloin vanhuksia, milloin levottomia alakoululaisia. Psyykkisesti sairaita tai synnyttämään matkaavia.

"Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?"

– En muista, että olisin kohdannut vaaraa, Pirkko toteaa lähes nukuttavalla tyyneydellään pohtiessaan työn pelkopuolia.

– Ei kai meidän ihmisten tarvitse täällä toisiamme ­pelätä?

Siivotaan ja haravoidaankin

Tänään Pirkko on aloittanut työpäivänsä vähän kello viiden jälkeen aamulla. Hän on tarkistanut työlistan ja lähtenyt ensimmäiseksi hakemaan kyytiä rautatieasemalta.

Aamulla autoon nousevat työtä tekevät ja koululaiset, sen jälkeen alkaa monenlainen asiointi: käydään lääkärillä, terveyskeskuksessa, pankissa, kaupassa ja apteekissa. Välillä Pirkko vie kuntoutujat harrastuksiinsa ja samalla nappaa kyytiin kotiin palaavat. Lounaalle Pirkko ehtii harvoin. Onneksi on energiapatukat.

– Ihmisiä ei voi jättää pulaan, täytyyhän heidät viedä ja hakea niin kuin on etukäteen sovittu.

Tosin Pirkko kuljettaa kyytiläisiä siinä välissäkin. Uimahallin edessä hän kysyy asiakkaan jättäessään, tarvitseeko joku apua tai kyydin. Aina löytyy asiakas. Joskus hän vie jonkun ilmaiseksi, kun samalla suunnalla ollaan.

"Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista."

Ei sillä, kyllä Pietarsaaressa takseja on, toistakymmentä, mutta moni haluaa Pirkon. Kuten 90-vuotias Reea. Hän ei voisi kuvitellakaan matkustavansa muiden penkeillä.

– Tässä naisessa on jotakin aivan ainutlaatuista, Reea osoittaa kuljettajaansa ja nojautuu lääkäriaseman tiskiä vasten. Pirkko tukee Reeaa kyynärpäistä, on valmiina ottamaan kainaloista kiinni, pyytää istuinta hauraalle ja huojahtelevalle asiakkaalleen.

Pirkko kuljettaa Reean lääkäriin, mutta se on vain pieni osa työtä. Hän tekee asiakkaalleen talvisin lumityöt ja kesäisin haravoinnit, koska Reea on yksinäinen ja hänellä on vanha iso talo. Lisäksi Pirkko hoitaa lukemista harrastavan Reean kirjastoasiat: palauttaa vanhat lainat ja hakee listan mukaan uudet.

– Joskus saatan ajeluttaa hyviä kirjoja autossa päivän ajan. Saavat muutkin lukea, Pirkko hymyilee.

"Joskus ajetaan kotimatka mutkien kautta, että saadaan rauhassa vaihtaa kuulumiset."

Reean polkkamittaiset hiukset valahtavat korvan takaa poskelle ja Pirkko sitaisee ne huomaamattaan takaisin korvan taakse. Silittää vielä ylimääräiset suortuvat.

– Ai niinkö, teinkö minä niin, hän sanoo autolla ja punastelee.

– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.
– Pidätkö sinäkin historiasta, Reea kysyy, ja palautettavista kirjoista syntyy keskustelu Pirkon kanssa.

Monelle asiakkaalle Pirkosta on tullut ystävä. Niin kuin Reealle. Joskus naiset ajavat kotimatkan mutkien kautta vain siksi, että saavat rauhassa vaihtaa kuulumiset.

Kyytiystävyys alkoi koirasta. Reean karkeakarvainen elämänkumppani Lotta oli saanut tikun tassuunsa, ja eläin oli kuljetettava Pirkon pirssillä saamaan hoitoa eläinlääkäriasemalle. Eläinrakkaat naiset löysivät heti saman aaltopituuden.

Onko täällä jo herätty?

On vuosi 1949 Alahärmässä, Pesolan kylässä. Seinähirret natisevat, tuoksuu kesältä. Tuvan lattialla nukkuu väkeä mustalaisista sotasairaisiin. Pirkko on pieni tyttö, mutta tottunut siihen, että kun hän aamulla herää, kotona saattaa olla ohikulkijoita, joita äiti on tottunut auttamaan.

– Isä vammautui sodassa, ja kotona pidettiin sotien aikaan muutenkin melkoista vaivaistaloa: kaikki hoidettiin, ruokittiin ja vaatetettiin, jotka ovelle saapuivat, hän kertoo.

Keneltäkään ei suljeta ovea, kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Sen Pirkko ymmärsi jo varhain.

Mutta yhtä asiaa hän ei vielä Pesolan kylässä, ojan penkalla, pienenä tyttönä ymmärrä. Pirkko yrittää pissata niin kuin pojat: housut nilkoissa, lantio edessä niin kuin velipojalla ja tämän kaverilla. Äh, ei onnistu. Pojat lällättävät, ettei Pirkosta ole autoilla leikkimään, kun ei kerran osaa pissatakaan niin kuin miehet.

– Purin hampaani yhteen ja päätin harjoitella, sillä autoleikit kiinnostivat sen verran. Housut jos toiset siinä kastuivat, kintuista puhumattakaan!

"Rikkautta ei ollut, mutta rakkautta sitäkin enemmän."

Pirkko oli jo lapsena sisupussi. Biologinen äiti joutui olosuhteiden pakosta antamaan esikoisensa Pirkon vastasyntyneenä muiden hoitoon ja muuttamaan työn perässä Ahvenanmaalle. Äiti palasi myöhemmin sotien jälkeen Alahärmään, ja perhe kasvoi kuudella sisaruksella. Pirkolle kävi selväksi, että kaikesta selvitään.

– Sain rakastavat kasvattivanhemmat, mumman ja paapan. Rikkautta ei ollut mutta rakkautta sitäkin enemmän.

Ennen taksiautoilijaksi ryhtymistään Pirkko työskenteli lastenhoitajana päiväkodissa – ja kotonaan. Ryhmässä oli yksi sellainen lapsi, jota vanhemmat eivät toisinaan muistaneet tulla lainkaan noutamaan. Eivät vain muistaneet. Silloin pieni tyttö ja Pirkko kävelivät käsikädessä Pirkon kotiin, keittivät teetä ja söivät lauantaimakkaraleipiä. Joskus pieni tyttö nukahti sohvalle Pirkon viereen.

– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.
– Mitä minä kotona tekisin? Pirkko nauraa ajankäyttöään.

Omia lapsilla Pirkolla on neljä, lapsenlapsia jo kymmenkunta.

Myös koulukyytiläiset ovat Pirkon vakioasiakkaita. Tänään heitä on äänekkäästi täynnä koko pirssi. Pirkko noukkii lapset aamuisin autoon, toisinaan myös herättää ja tarkistaa, ovatko vaatteet puhtaat ja onko aamiainen varmasti syöty.

"Ei tämä ihan tavallista elämää ole, mutta jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa."

Entä omat lapsenlapset, riittääkö aikaa heille?

– Aina. Tosin yksi heistä totesi minulle taannoin, ettet sinä fammu oikeastaan tarvitse kotiakaan enää, kun sulla on tuo auto, hyväntekijä nauraa.

– Jos on pitkään hiljaista, ettei tule ajoja päivälle ollenkaan, ajattelen, että mitähän pahaa olen tehnyt, kun kukaan ei soita. Eihän tämä ihan tavallista elämää ole, mutta tälläkin alalla jokainen valitsee linjansa. Minä haluan auttaa.

Ja, ja, ja riittää pitkälle

Pirkko muutti Pietarsaareen miehensä kanssa vuonna 1962 vailla minkäänlaista ruotsin kielen taitoa. Suurin osa kaupungissa asuvista puhui tuolloin äidinkielenään ruotsia.

– Nyökyttelin itsevarman oloisesti ja sanoin vain ja, ja, – kyllä, kyllä, jokaiseen asiaan. Tiedä sitten, mitä asiakkaat oikein halusivat tai minusta puhuivat.

Suomenkielistä kollegaa eivät muut taksiyrittäjät hevin suvainneet.

– Saattoi olla kyse siitäkin, että olin nainen, Pirkko nyökkää.

Virkamies kävi toteamassa, etteivät naiset autohommissa pärjää.

Päät kääntyivät pois, kun tuli kysyttävää. Puhelimiin ei vastattu. Eräs kaupungin virkamiehistä kävi erikseen toteamassa, ettei tämä Pirkko taida olla sinun hommasi. Naiset eivät autohommissa pärjää.

– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.
– Olet rakas, Pirkko kuiskaa 26-vuotiaalle Jaanalle. Jaana kulkee työkeskukseen Pirkon kyydillä.

Auto kaartaa torin taksitolpan ohi. Tolpalla Pirkon pirssi ei seisoskele, sillä hänellä on asemapaikkana kotiosoite.

– Miksi minä tuossa töröttäisin kyytiä odottamassa? Asiakkaita riittää. Kyllä täällä tekemistä on, tien päällä.

Sisupussin mittariin pyörähtää päivittäin kevyesti noin 100 kilometriä.

Puhelin soi. Pyörätuolilla liikkuvan Anjan pitäisi päästä kauppaan. Pirkko ehdottaa, että hän voi käydä tekemässä ruokaostokset toiveen mukaan tässä samalla ja tuoda ohikulkiessaan. Ei, ei tarvitse maksaa. Ei, ei tarvitse.

– Ostan jotakin ylimääräistäkin yleensä. Jotakin hyvää viikonlopuksi, Pirkko hymyilee.

"Kuka muukaan näitä ihmisiä hoitaisi?"

Jotain hyvää viikonlopuksi saattaa tarkoittaa asiakkaille välillä ruokaa, välillä kukkia, välillä kotitöitä. Syntymästään sokeaa Lailaa Pirkko auttoi viimeistelemällä Lailan lapsen ristiäiset, kun sattui naista kotiin kuljettaessaan huomaamaan kodissa siivouksen tarvetta. Samalla Pirkko asensi vessaan uuden valokatkaisijan ja korjasi tiskikoneen letkun.

– Kuka muukaan näitä asioita, ihmisiä, muuten hoitaisi?

Onneksi ei ole aikaa

Kevät heittää auringon tuulilasiin ja Pirkkoa häikäisee. Hän ei pode sitä, ettei hänelle juuri nyt ole aurinkolaseja mukanaan, hyvin pärjää ilmankin. Puhelin soi jälleen: Akuutti kyyti Vaasan mielisairaalaan, asiakkaalla psykoottinen kohtaus. Ambulanssi ei ehdi.

– Nämä on vähän ikäviä.  Tästä on Vaasaan mennen tullen kuitenkin se parisataa kilometriä, Pirkko huokaa.

Mielenterveyspalveluita on kaupungissa supistettu, ja akuutit tapaukset kuljetetaan Vaasaan. Ensi vuoden alusta lakkautetaan myös synnytyssairaala, ja odottavat äidit ohjataan 40 kilometrin päähän Kokkolaan. Matka ei ole mahdoton, mutta:

– Varmaan tässä saa vielä kätilöksi ryhtyä, sillä synnyttäjiä on kyydissä taajaan, Pirkko sanoo ja lisää:

– Apua tässä maassa tarvitaan paljon. Yritän jaksaa omalta osaltani niin kauan kuin mahdollista. En minä muutenkaan osaa olla.

Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.
Marlene Östanlid on työskennellyt Pirkon tilintarkastajana. Nyt Pirkko huolehtii hänen kauppareissuistaan.

Välillä suru yllättää. Tai huoli. Joskus ne kasvavat maailmantuskaksi, mutta sen Pirkko painaa takaisin rinnan alle. Yksi ihminen voi tehdä vain osansa.

– Jos ehdin pysähtyä ajattelemaan, tunnen tuskaa monen kuljettamani ihmisen puolesta. Olen nähnyt vuosikymmenten mittaan, miten välittäminen hiipuu. Ihmiset huolehtivat entistä vähemmän toisistaan ja heikommat halutaan pois silmistä. Sellaisesta ylipärjäämisestä tulee ihmisen mittari.

Päivä Pietarsaaressa jatkuu pimeään saakka. Kun Pirkko pysäköi pirssinsä seitsemän jälkeen, hän hoitaa vielä paperityöt ja päivystää. Jos kyytitarvetta tulee, hän voi kyllä hoitaa. Onneksi mies on laittanut ruuan valmiiksi.

Kuka muukaan sen hoitaisi?

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2014.

Marika Borg on nainen, jolle kehuminen ei ole ongelma. Entinen mediavaikuttaja luotsaa kuusikymppisenä hyvinvointibisnestä, joka iskee suomalaisiin kuin veitsi voihin.

Paremman elämän kouluttaja, entinen päätoimittaja, inspiraation lähde, vakuuttava esiintyjä. Vähän kuin naispuolinen, elämässään viisastunut Jari Sarasvuo. Marika Borg, 61, ei säästele itseään, vaan tekee kaiken aina täysillä. Täydellä sydämellä.

– Olen nyt siinä iässä, että on hyvä vilkaista taaksepäin. Nostaa välillä kissanhäntä ylös ja vähän pörhistelläkin sitä. Luulen, että olen ollut inspiroiva, mutta riittävän tavallinen. Ja aina olen pistänyt itseni peliin, Marika sanoo ja nauraa iloisesti päälle valoisassa kodissaan.

– Olen elämäni ja urani aikana palanut loppuun ja lyönyt päätäni seinään. Tyhmä niistä on oppimatta. Ikä ei välttämättä jalosta tai tee ihmisestä parempaa. Pitää haluta tehdä tietoisia päätöksiä: "Tästä minä opin."

Kun tekee sitä, missä on hyvä, niin kyllä itseään saa vähän kehuakin. Onhan Marikalla kanttia ja näyttöä. Hän on 40 vuoden ajan tuonut ihmisille uusia ajatuksia paremmasta elämästä.

Hän oli Voi hyvin -lehden päätoimittaja, joka muun muassa esitteli positiivisen psykologian lukijoilleen. Marika puhui villivihanneksista silloin, kun niitä vielä pidettiin rikkaruohoina, ja teki kasvisruokaa parikymmentä vuotta ennen kuin varsinainen trendi edes syntyi. Hänet tunnetaan myös myönteisyyden guruna, enneagrammi-persoonallisuusteorian avaajana ja elämäntaidon valmentajien luotsaajana.

– Rakastan saada jakaa hyviä asioita ihmisten kanssa, siksi olen innostava puhuja, hän sanoo.

On helppo kuvitella, miten Marika pitää ison joukon edessä luentoa: hän nostattaa tunnelmaa, pidättää henkeä, madaltaa ääntä ja vihdoin kertoo huipennuksen. Lumoaa yleisönsä.

Olkaa ihmisiksi!

Nykyisin ihmistä ja hänen hyvinvointiaan ajatellaan kokonaisuutena, ei ole mitään syytä erottaa henkistä ja fyysistä puolta.

– Se olisikin naurettavaa. Minua kiinnostaa se, miten ihmiset voisivat kohdella toisiaan kauniimmin ja kunnioittavammin. Siksi teen tätä työtä. En anna ensisijaisesti tietoa, vaan pyrin tarjoamaan ymmärrystä.

Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.
Vuonna 1954 syntynyt Marika Borg asuu Espoossa. Hänen perheeseensä kuuluvat tytär, poika ja viisi lastenlasta.

Työkseen Marika kouluttaa ihmisiä käyttäytymään, olemaan ihmisiksi.

– Se on vuorovaikutusta. Koulutan ihmistä olemaan oma viisas itsensä eikä mäntti itsensä. Jos minulla on yksi lahja, se on se, että näen timantin ihmisessä. Uskon meissä olevaan hyvään, hän sanoo.

Hyvinvointialalla pyörä keksitään aina uudestaan, ja Marikaa se vähän huvittaa. Monet uudet asiat on tehty ja nähty aikaa sitten.

– Koen että olen aina ollut aikaani edellä, joissakin asioissa jopa liikaakin. Asiat, joita olen edistänyt, tulevat laajemmin esille vasta nyt. Olen ollut vähän turhautunut, kun mitään ei tapahtunut.

Viisas anoppi

Portaiden alimmalla askelmalla on vaaleanpunainen kahdeksan kilon kahvakuula. Siihen on paksulla tussilla piirretty silmät ja iso hymy. Kun Marikan paino uhkaa nousta, hän kulkee portaissa kahvakuula kädessään. Se on muistutus ylimääräisestä taakasta ja oikean ruuan merkityksestä.
Kasvisruuat Marika löysi parikymppisenä. Vieläkin kiitokset saa maailman ihanin anoppi Kaisu-Leena Piela.

– Hän oli edelläkävijä, poikkeuksellisen viisas nainen, joka opasti nuorta miniäänsä tuorepuuron, itujen ja luontaishoitojen maailmaan. Siitä se kaikki lähti. Hurahdin sydämeni pohjasta kaikkeen luonnonmukaiseen.

"On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin."

Kukoistusruoka on Marikan oma termi. Se on ruokaa, joka saa ihmisestä parhaat puolet esiin. Kukaan ei ole parhaimmillaan väsyneenä kilon karkkipussin jälkeen.

– Syön mieluisia ruokia, jotka rakastavat minua takaisin. Ne ovat ruokia, jotka eivät vain maistu hyvältä, vaan myös tekevät hyvää, Marika täsmentää.

Kaksikymppinen pärjää roskaruualla, vaikka hän tuhlaa energiavarastojensa sisältöä. Yli viisikymppisellä on niin paljon vähemmän syntymälahjaksi saatua energiaa jäljellä, että huonoihin ratkaisuihin ei ole varaa. Keho ei palaudu kuten ennen.

– Olemme helposti huonossa kierteessä: Väsyneenä syömme mitä sattuu. Huonolaatuinen ruoka ei virkistä, ja teemme kehon ja mielen kannalta kehnoja valintoja. On helppo keskittää huomio muiden ihmisten vikoihin, jottei tarvitse keskittyä omaan hyvinvointiin.

Marika elää niin kuin opettaa.  – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.
Marika elää niin kuin opettaa. – Hyvää tekevä ruoka saa meista parhaat puolet esille.

Liikaa suolaa ja sokeria

Hyvinvointibisnes saa monet epäilemään. Kuinka terveellistä kaikki terveellinen on? Esimerkiksi funktionaaliset elintarvikkeet? Tai ravintolisät? Marika on huolestunut erityisesti kouluikäisten ravinnosta.

– Elintarviketeollisuus käyttää reippaasti suolaa, sokeria ja valkoisia jauhoja ja kätkee ne makunystyröitä houkutteleviin ruokiin. Teollisuus tekee rahaa ihmisten terveydellä - emme me, jotka puhumme ihmisten hyvinvoinnista ja yritämme edistää sitä.

Ruokavaliossa pitäisi olla 60-80 prosenttia kasviksia. Ani harva pääsee edes puoleen.

Muutoksen tekeminen ei ole helppoa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa tapaansa toimia, jos niin haluaa.

– Keskityn koulutuksissani siihen, miten muutos tehdään pysyvästi. Rasittuneena ja stressaantuneena on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiaan. Jos saat käyttöön etuaivolohkon harkinnan ja viisauden, muutos on todella helppo.

Ilon jälkeen Valo

Marikan Valo-koira on puuhastellut aikansa alakerrassa luunsa kanssa. Nyt isovillankoiranpentu saa tulla tervehtimään ja hakemaan rapsutukset, mutta koiraa oma ruokakuppi kiinnostaa eniten.

– Ei minun pitänyt näin pian Ilo-koirani jälkeen ottaa uutta koiraa, mutta kasvattaja kysyi, ottaisinko yhden peräkammarinpojan, tuon Valon. Hämmästelen, minkälainen varsa siitä on kasvanut. Valo on hiukan alle vuoden, mutta niin pitkäkoipinen, koiraihminen huokaa rakkaus äänessään.

"Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään."

Jokainen koiraihminen tietää, minkä tutkimuksetkin kertovat. Koiran kanssa oleminen edistää psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Muutakin pitää olla, Marika toteaa.

– Teen liikaa töitä ja stressaan, mutta yritän hakea epäolennaisen keskeltä olennaisen. Etsin aina aikaa olla lastenlasteni kanssa. Aika pitää löytää itse omasta kalenterista, ei sitä kukaan muu minulle anna.

Marika aloittaa jokaisen aamun meditoinnilla, ainakin 5-10 minuutin mittaisella tuokiolla. Meditointi kuulostaa juhlalliselta, mutta käytännössä Marika istuu sohvalla, hengittää hyvin syvään ja hymyilee.

– Meditaatio on mielen hygieniaa. Viritän aivot niin, että minulla on mahdollisuus parempaan päivään. Iltaisin mietin kulunutta ja pidän kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoitan myös ajatuksia seuraavasta päivästä. Mieli menee sinne, minne viemme sen.

"Stressaantuneina olemme tyhmiä. Rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia."

Ihanuus on kadoksissa

Marika Borgin mielestä ihanuus on hukassa. Emme halua olla ihania ja suloisia - tai sanoa läheiselle, miten ihana hän on. On helpompi olla ironinen, sarkastinen tai vain arkisesti tosi kiukkuinen ja ilkeä. On myös helppo sortua valittelemaan.

Valittamisen kieli, aivot ja stressi sekä niiden kaikkien vaikutus elämäämme ja päätöksiimme ovat Marikan lempiaiheita. Toisten yöpöydillä on dekkareita. Marikan lukulampun alle päätyvät aivoihin ja käyttäytymiseen liittyvät teoreettiset tutkimukset.

– Viisaat päätökset ovat vaikeita, kun on painetta päässä. Kun olemme stressaantuneita, olemme tyhmiä. Siksi rentoutuminen tekisi meistä paljon viisaampia.

Marika piirtää lehtiöön kaksi isoa naamaa, joilla on etuaivolohko ja mantelitumake. Etuaivolohko on viisas ja järkevä. Mantelitumake on tunteiden keskus, joka on usein hätääntynyt tai ärsyyntynyt stressistä.

Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.
Jos Marikan paino tahtoo nousta, kahvakuula portaissa muistuttaa ylipainon taakasta.

– Aivot toimivat edelleen kuin luolamiehillä: pakene, hyökkää tai jähmety. Aivot kestävät kuulemma 40 ärsykettä päivässä. Nyt ne saavat niitä pahimmillaan miljoonia. Suurin osa ihmisistä kärsii aivojen ylikuormituksesta.

Älypuhelimet eivät tässä auta. Olemme stressaantuneita, koska toimiamme ohjaa ylikuumentunut mantelitumake.

– Olemme kuin kolmivuotiaat formulan ratissa! Marika Borg elämöi ja kohottaa pitkät ja hoikat kätensä elehtien ilmaan. Soittajan sormet. Kädet, joilla puhutaan vakuuttavasti.

Aivot täytyy saada rauhoittumaan. Levollinen mieli rauhoittaa kehonkin.

– Jos kunnioitat kehoasi, rauhoitut. Kun opimme tyynnyttämään mielemme vaikkapa hiljentymällä, teemme oikeita päätöksiä. Väsyneenä ja stressaantuneena emme pysty tekemään niitä. Hysteeriset päätökset tehdään täällä, hän sanoo, ja napauttaa paperille piirtämää naamaa, sen kuuluisan mantelitumakkeen kohtaa.

 

+ Marikan vinkit: Näin motivoidut!

  1. Jos painonpudotus, liikunnan aloittaminen tai herkuista kieltäytyminen tekee tiukkaa, ala valmentaa aivojasi puhumalle niille ääneen. 
  2. Puhu aivoillesi oikein. Jos esimerkiksi sanot ääneen "pitäisi" laihtua, et tule laihtumaan. Se on mantelitumakkeen tunnepitoista kieltä. Sen sijaan "haluan laihtua" on etuaivolohkon jämerää järkikieltä. Vielä tehokkaampaa motivointia on lause: "Tuskin maltan odottaa, että kevenen."
  3. Painonhallinnassa ei ole kysymys vain kehosta. Jos teet viisaita ruoka- ja liikuntavalintoja, silloin olet mukavampi myös lähimmäisillesi.
  4. Jos tavoitteenasi on pudottaa painoa esimerkiksi 10 kiloa, sen saavuttamiseen menee aikaa. Voi siis kestää pitkäänkin, ennen kuin näet mitään muutosta itsessäsi.
  5. Aseta päivittäisiä, mitattavia ja saavutettavia tavoitteita, jotka mahdollistavat sen, että tunnet itsesi onnistuneeksi joka päivä.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2016.

  • Kukoistusta lautaselle saat kasvispainotteisella ruokavaliolla. Ikääntyneen on kuitenkin tärkeää huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Jos ei halua syödä lainkaan lihaa, sen voi korvata kasvikunnan proteiinilla, kuten pavuilla, linsseillä, soijavalmisteilla, siemenillä ja pähkinöillä. Lisäksi proteiinia saadaan täysjyväviljatuotteista, maitovalmisteista ja kananmunasta.
  • Jos ruokavaliota rajoittavat sairaudet ja lääkitys, kannattaa ateriat suunnitella yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa.
  • Täysipainoiseen ja terveelliseen ruokavalioon kuuluu myös hyvälaatuista rasvaa. Päivittäin on hyvä syödä kasviöljyä, kuten rypsiöljyä, kasvimargariinia sekä pähkinöitä ja siemeniä.
  • Herkullisia ovat myös pähkinöistä ja siemenistä tehdyt levitteet, kuten maapähkinävoi ja tahini. Kasviöljyä voi lisästä raasteisiin, salaatteihin tai vaikkapa kasvissosekeittoon.
  • Ikääntyneen on suositeltavaa käyttää D-vitamiinivalmistetta. Kalsiumia saat riittävästi nauttimalla päivittäin 5-6 desiä maitovalmisteita tai kalsiumilla täydennettyjä soijavalmisteita. 

Vinkit antoi ravitsemusasiantuntija Heli Reinivuo, THL

Perinnönjaossa tavaroista tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja vaikka millaisille tunteille. Nainen sai erossa anopin perintöpadan, mikä suisti hänen ex-kälynsä liki hulluuden partaalle...

"Asianajajat kertovat, että perinnönjaoissa riidellään eniten hirvensarvista ja kansallispuvusta. Tavarat muuttuvat joksikin muuksi, niistä tulee vertauskuvia rakkauden puutteelle, valtataisteluille ja monille nimeämättömille tunnetiloille.

Kolme sisarusta oli kerääntynyt jakamaan äidin kuolinpesää. Kaikki sujui hyvässä hengessä.

Isä oli ollut metsämies. Äiti osasi riistaruokien salat, ja hänellä oli valurautainen, ranskalainen rautapata, jossa muhi ihania ruokia. Ah, niitä jänispaisteja ja peuraa punaviinissä! Koska veli harrasti myös metsästystä, pata kuului itsestäänselvästi hänelle ja hänen reseptihullulle puolisolleen.

Vuosia myöhemmin kokkaileva miniä löysi paremman miehen, ja edessä oli verinen avioero, jossa vaimo otti jänispadan itselleen. Tosin puoliso ei viitsinyt siitä taistella, sillä hän oli kadonnut jo vuosia aikaisemmin golfkentille.

Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan.

Miehen sisaret sen sijaan tulivat miltei sekopäisiksi. Veli oli ollut liian lepsu antaessaan hirveän naisen viedä jänispadan. Ja sen kautta anastanut äidinsylin, kotilieden lämmön ja vienyt – jos mahdollista – jopa äidin sielunkin.

Sisaret muistelivat kodin tuoksuja ja tunnelmaa, jossa pata seisoi keskellä pöytää höyryten rosmariinia ja salviaa. Kannen alla muhi hirvipaisti silkkisessä kastikkeessa, jonka suurustuksen vain äiti tiesi. Viekas nainen oli varastanut reseptinkin!

Ex-käly muutti uuden miehensä kanssa lähistölle omakotitaloon. Sisaret ottivat tavakseen pyöräillä talon ohi ja raportoida toisilleen ikkunaverhoista ja puutarhan mahdottomista istutuksista.

Eräänä kesäpäivänä toinen sisaruksista oli pyllähtää pyörältään mukkelis makkelis. Siellä portinpylvään päällä komeili äidin jänispata täynnä suuria, punaisia pelargonioita.

Mikä häväistys!

Sisarukset roihusivat kiukkua. Elokuun pimeänä iltana toinen kävi nappaamassa padan portilta. Se oli huonossa kunnossa ja ruostunut ulkoilmassa. Kansi puuttui, mutta hällä väliä. Pata oli viimeinkin pelastettu suvun haltuun!

Siihen mielenkiinto loppuikin. Kukaan ei enää keittänyt padassa edes perunoita. Lopulta se päätyi unohdettuna ulkovajaan.

Toisessa tarinassa pesänsiivous vapautti kertojan menneistä.

Kaksi sisarta oli tyhjentämässä äidin kuolinpesää sopuisina menneitä muistellen. Lopulta jakamatta oli enää äidin ylpeys, Arabian 12 hengen Kesäkukka-astiasto. Sisaret katsoivat vaitonaisina astiastoa ja lukivat samat muistot toistensa silmistä.

He olivat jälleen pieniä lettipäitä ruokapöydässä, ja äiti komensi syömään lautaset tyhjiksi. Kyynärpäät pois pöydältä! Istukaa suorana! Eikä saa puhua ellei kysytä! Vaikka olisi ollut heidän lempiruokaansa, äidin tiukka ilme vei ilon.

Kuin yhteisestä sopimuksesta sisaret alkoivat paiskia astioita lattialle. Räiskis, räiskis. Kunnes äidin ylpeys oli levinnyt tuhansiksi pirstaleiksi. Sitten he alkoivat nauraa kovaan ääneen, eikä naurulle tahtonut tulla loppua. Lopuksi he tyynesti keräsivät sirpaleet jätesäkkeihin, siivosivat kodin ja lähtivät tahoilleen erinomaisen hyvällä tuulella.

Mörkö oli tapettu."

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 15/2016

Ulla Koljosen eläkepäivät Sri Lankassa kariutuivat petokseen ja väkivaltaan. Kovista kokemuksista huolimatta Ulla on säilyttänyt halunsa auttaa. Tämä artikkeli julkaistiin ET-lehdessä vuonna 2014. 

"Juureni ovat syvällä Savossa, mutta elämä on koulinut minusta rohkean, jopa tyhmänrohkean maailmankansalaisen. Mieheni työn vuoksi asuimme aikoinamme Saudi-Arabiassa. Vapaa-ajalla matkustimme paljon. Myös oma työni suuntautui vuosien ajan ulkomaille.

1980-luvulla erosin miehestäni ja halusin Kuopiosta niin kauas kuin pippuri kasvaa. Läpäistyäni vaativat testit pääsin Hong Kongiin Citybankiin valuuttadiileriksi. Nuorin lapsemme muutti kanssani ja opiskeli kansainvälisessä koulussa. Kotimaahan palasimme, kun hän oli teini ja halusi takaisin Suomeen. Helsingissä työllistyin yrittäjänä, ja jäin eläkkeelle omasta firmastani 2006.

Kaupankäynti on ollut minulla verissä pienestä pitäen. Aloitin urani 1950-luvulla Kuopion torilta. Vuokrasin metrin paikan, jossa myin kieloja ja omenoita. En ole koskaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi kuin silloin.

Eläkkeellä aurinkoon

Hong Kongin -vuosina Aasia tuli tutuksi. Ihastuin Sri Lankan lämpöön ja ystävällisiin ihmisiin. Unelmani oli perustaa saarelle pieni kylä, jossa suomalaiset voisivat viettää talvet ja nauttia toistensa seurassa eläkepäivistä, hyvästä ja edullisesta ruuasta, palveluista ja lämmöstä. Tällaisia haaveita on monella. Jopa lääkärini heitti ajatuksen, että muuttaisi eläkkeelle jäätyään talvikuukausiksi kylääni ja pitäisi asukkaille vastaanottoa sovittuina päivinä.

Vuoden 2004 tsunami muutti suunnitelmani. Liikenaisena halusin tehdä jotain niiden hyväksi, jotka menettivät luonnonkatastrofissa perheensä elättäjän, miehen.

Paikallisen väestön käsityötaito on korkea, joten ryhdyin suunnittelemaan parisataa henkeä työllistävää kankaankutomoa ja ompelimoa. Ostin Hikkaduwan kylästä kanelitilan, jonne asennutin voimavirran teollisuuskoneiden pyörittämistä varten.

"Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen."

Ajatukseni oli teettää suomalaisella suunnittelijalla mallisto ikäisilleni naisille. Siihen kuuluisi laadukkaita puuvilla-asuja, joilla voisi mennä vaikkapa ystävän syntymäpäiville. Rakastan paikallisten kirkkaita värejä, mutta heidän ajatuksensa kauneudesta on toisenlainen kuin meillä. Valttikorttini olisi ollut suomalainen design yhdistettynä aasialaiseen käsityötaitoon.

Osaaja hyvästä perheestä

Suunnitelmieni vauhdittamiseksi tarvitsin paikallisen osaajan, joka auttaisi materiaalihankinnoissa, yrityskuvioiden järjestymisessä ja työntekijöiden palkkauksessa. Tutun suomalaisen kautta löysin keski-ikäisen miehen, jolla oli erinomainen ansioluettelo. Hän puhui sujuvaa englantia ja tunsi paikalliset käytännöt. Mies tuli kunnon perheestä, mikä on siinä kulttuurissa tärkeä suositus.

Kaikki vaikutti lupaavalta, ja olin luottavainen. Miehen avulla hankin koneet tehtaaseeni ja aloittelimme tuotantoa. Palasin Suomeen järjestämään rahoitusta, tekemään markkinointitutkimusta ja luomaan asiakassuhteita. Hänen tehtävänsä oli vastata Sri Lankan pään toiminnasta.

"Suljin pankkitilit välittömästi. Miehen silmissä kipunoi kostonhimoinen tuli."

Noin puolen vuoden kuluttua aloin epäillä miehen rehellisyyttä. En saanut kirjanpitotietoja nähtäväkseni, ja kun vaadin tilityksiä, hän raivostui. Matkustin Hikkaduwaan ja työntekijät valittivat, ettei madam Ulla maksa täysiä palkkoja. Mies esitti minulle väärennettyjä tositteita, kuten muuntajalaskun, jonka perään oli naurettavan kömpelösti lisätty rivi nollia. Ilmeisesti hän piti minua täytenä typeryksenä, koska olin valkoinen ja nainen.

Ahneus oli sokaissut hänet varastamaan liian paljon liian nopeasti. Jopa kanelitilani hän oli onnistunut siirtämään omiin nimiinsä. Suljin pankkitilit välittömästi. Kun asia selvisi miehelle, hänen silmissään kipunoi pelottava ja kostonhimoinen tuli. Hän oli kuin toinen ihminen eikä muka ymmärtänyt, miksi sai potkut.

Ei vain uhkailua

Jäin saarelle selvittämään tilannetta. Oikeudessa asiani eteni äärettömän hitaasti. Erotettu työntekijäni uhkaili minua sanallisesti ja teki kaikenlaista kiusaa. Ehkä hän seurasi minua, sillä törmäsimme muutaman kerran kaupungilla. Uhkailun lisäksi hän löi minua kasvoihin ja yritti tönäistä auton alle. Hän varasti koirani, jotka löysin paikallisten ihmisten ja poliisin avulla.

En silti osannut pelätä. Ajattelin miehen vain soittavan suutaan ja pelottelevan. Tuntemillani ulkomaisilla on ollut samankaltaisia kokemuksia paikallisista huijareista.

"Se oli pahin nöyryytys, joka naiseen voidaan kohdistaa."

Eräänä iltana lueskelin pylvässängyssäni ja kuulin koirieni haukkuvan pihalla. Eläinten rauhoituttua taloni ovi murrettiin, ja makuuhuoneeseen tunkeutui joukko miehiä. Erotettu työntekijäni sitoi minut käsistä ja jaloista sänkyni pylväisiin. Narun hän kieputti myös kaulani ympärille.

Hän repi vaatteet yltäni ja raiskasi minut aikamiespoikansa kanssa, muiden katsellessa. Teossa ei ollut mitään seksuaalista. Se oli ainoastaan pahin nöyryytys ja häväistys, joka naiseen voidaan kohdistaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla. 

Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.
Yksi Ullan selviytymiskeinoista on elää päivä kerrallaan. Lämpimät ajatukset lapsista, lastenlapsista ja ystävistä nostavat synkimmästä suosta.

Kuinka kauan

Teon tehtyään joukko häipyi ja jätti minut sidottuna makaamaan. Entinen työntekijäni tiesi minun sairastavan diabetesta, joten hän oletti minun kuolevan vuoteeseeni ilman että häntä koskaan syytettäisiin murhasta. Huutoani ei kuulisi kukaan. Pihapiirissä asuvan puutarhuriperheen miehet olivat häätäneet viidakkoveitsellä uhaten kodistaan. Koirani he olivat lahjoneet lihaisilla luilla. Lisäksi he varastivat käsilaukkuni, jossa oli passini, rahani ja luottokorttini.

Olin verinen ja shokissa: minut, 65-vuotias nainen, oli raiskattu. Tuskat olivat valtavat. Kun yritin riuhtoa itseäni vapaaksi, kaulan ympärille kiedottu naru kuristi minua.

"Ajattelin, että osani oli vain odottaa kuolemaa."

En osannut pelätä kuolemaa, koska olin sairastanut munasarjasyövän 2000-luvun alussa ja kohdannut silloin pahimmat pelkoni. Minua hirvitti ainoastaan, kuinka kauan kuoleman tulo kestäisi. Ajattelin, että osani oli vain odottaa. Se kauhistutti.

Välillä vaivuin unenomaiseen tilaan, kunnes muistin tyynyni alla olevan kännykän. Noin kahdessa tunnissa sain itseni kitkuteltua köysistä niin, että onnistuin soittamaan paikalliseen hätänumeroon. Virkailija tiedusteli sijaintiani, mutta kanelitilalleni olisi mahdotonta löytää pelkkien ohjeiden avulla.

Käskin heidän soittaa Hikkaduwan poliisiasemalle, jossa minut tunnettaisiin.

Onneksi virkailija uskoi minua. Aamun varhaisina tunteita sain apua. Muutama järkyttynyt poliisi todisti makuuhuoneeni karmivaa näkyä.

Uhriko syyllinen?

Pyyhe ympärillä minut kiidätettiin paikallisen sairaalan akuuttiosastolle, jossa oli pelkkiä miehiä. Suomen kunniakonsulin hälyttämä virkamies toi minulle päälle pantavaa ja petivaatteet – kummatkaan eivät kuuluneet sairaalan palveluun.

Ystävät toivat ruokaa. Sain hoitoa viikon ajan, mutta pyynnöstäni huolimatta minua ei siirretty toiselle osastolle. Kun kävin vessassa, minua tirkisteltiin. Suihkuun en rohjennut mennä. Siinä tilassa en olisi kestänyt katseita.

"Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi."

Tuon viikon jälkeen en uskaltanut asettua talooni, sillä pelkäsin pahoinpitelijäni palaavan. Pakenin viidakkoon. Kyhäsin palmunlehvistä laavun ja hortoilin muutaman viikon sekasortoisessa tilassa. Syvällä viidakossa törmäsin kohtalotovereihini, 4–14-vuotiaisiin raiskattuihin ja hyväksikäytettyihin tyttöihin. Suvun naiset saattoivat tuoda kotikylästä häädetyille uhreille ruokaa, mutta muuten lapset olivat oman onnensa nojassa, vailla tulevaisuutta. Heidän päällään leijui toivottomuus ja häpeä.

Raiskaus mielletään siinä kulttuurissa aina uhrin viaksi. Tyttöparka on tehnyt edellisessä elämässään jotain pahaa ja joutunut siksi väkivallan kohteeksi. En voi ymmärtää tätä. Mitä raiskaajat ovat tehneet, jotta heillä on oikeutus moiseen? Mitä seuraamuksia heillä on teostaan tässä tai oman uskontonsa mukaan seuraavassa elämässä?

Oma maa mansikka

Uskaltauduttuani viidakosta ihmisten ilmoille sain Saksan lähetystöstä hätäviisumin, jolla pääsin Suomeen. Kotona minulla todettiin posttraumaattinen stressireaktio. Olen kärsinyt painajaisista ja tuntenut voimattomuutta. Apua olen saanut terapiasta. Voimani elpyvät päivä päivältä, vaikka olen edelleen heikko. Hartiani eivät sitten olleetkaan niin leveät kuin kuvittelin.

Muutaman kerran olen palannut Hikkaduwaan oikeudenkäyntejä varten. Asiat siellä etenevät hyvin hitaasti.

"Tuttavien vaikeneminen satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin."

Alkuvuodesta 2013 minusta tehtiin dokumentti MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaan. Sen myötä kohtasin monia pelkoja ja oloni helpotti hieman. Tämä kokemus on kuin sipulia kuorisi: puhuminen auttaa kerros kerrokselta, mutta kirvelee aina.

Ohjelman tiimoilta moni ventovieras otti yhteyttä, mutta sukulaiset ja tuttavat vaikenivat. Se satutti. Trauman keskellä ihmistä ei saisi jättää yksin.

En enää haluaisi asua Sri Lankassa, mutta haaveilen perustavani naisten ja tyttöjen turvakodin kanelitilalleni. Etsin suomalaista pariskuntaa tai järjestöä sitä pyörittämään. Kutomakoneet ovat edelleen tilalla, joten naiset voisivat työllistyä niiden avulla.

Päivittäin tunnen syvää kiitollisuutta Suomesta. En lakkaa ihmettelemästä, miten näin pieni kansa on luonut tämän elintason. Meissä on totisesti sisua ja selkärankaa. Useimpien suomalaisten sanaan voi luottaa. Tämän hyvinvoinnin keskellä toivon, että kehitysmaiden asukkailla olisi edes kohtuulliset elinolot.

En halua jäädä kokemukseni vangiksi. Tulevaisuudessa toivon tekeväni jotain niiden kohtalotovereideni hyväksi, joiden omassa maassa naisten asema on paljon huonompi kuin meillä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2014.