Todellisia ystäviä on harvassa, vai onko? Ei ainakaan siitä päätellen, kuinka valtavasti lukijamme lähettivät kauniita Ystävän teko -tarinoita kirjoituskilpailuumme.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotun HP ProBook 5310m- kannettavan tietokoneen voitti Irmeli Naumanen, Tampere. Lisäksi arvoimme 5 Kingston-muistitikkua: Mirja Heikkilä, Oulu, Timo Hongell, Kokkola, Katriina Koskinen, Helsinki, Titta Lintula, Helsinki ja Hilkka Varonen, Jyväskylä. ET-lehdessä 6/2010 julkaistujen tarinoiden kirjoittajille maksamme 100 euron palkkion. Tässä vielä lisää tarinoita:

Ystäväni jota en unohda

Olin silloin 13-vuotias. Äitini oli kuollut vain 43-vuotiaana rintasyöpään. Asuimme maalaistalossa, valkoiseksi rapatussa, kauniilla paikalla koivujen keskellä. Meillä oli lehmiä, hevonen, lampaita ja kanoja.

Äiti oli hoitanut karjan sekä kaikki taloustyöt aina. Keväällä 1956 hänellä todettiin rintasyöpä, joka leikattiin. Joulun aikaan myös isä autteli karjanhoidossa, koska äiti ei jaksanut.

Kuitenkin hän valmisti meille joulun kuten aina ennekin, samanlaisen lämminhenkisen joulun kuten aina ennenkin, lahjoineen ja jouluruokineen. Enkä silloin tiennyt, että se olisi minun lapsuuteni viimeinen joulu.

Tapaninpäivänä meidän piti mennä kylään, mutta äiti pysytteli mielummin vuoteessa, hän oli väsynyt ja jalkoihin koski. Joulun jälkeen hän meni sairaalaan, jossa todettiin syövän levinneen myös luihin ja kaikkialle kehoon. Hän kuoli helmikuussa.

Sisareni lopetti samaan aikaan opiskelunsa, meni naimisiin ja muutti pois kotoa. Äidin kuolema romahdutti pohjan elämältäni. Lapsuus loppui siihen. Äiti oli huolehtinut aina kaikesta.

Silloin riensi isoäiti Rajamäestä hoitamaan taloustyöt. Lehmät isä hoiti. Näin kului kaksi kuukautta ja sitten taloomme eräänä päivänä saapui uusi naisihminen, kantaen yhä matkalaukkua. Hän oli minun uusi äitipuoleni, kylmäkkö ammatiltaan. Isoäiti sai lähteä pois.

Naapurissamme asui Sirkka miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Hän oli äidin sairastuessa ja ollessa hoidoissa käynyt auttelemmassa talomme töissä ja karjan hoidossa, aina kun oli pyydetty.

Hän oli iloinen, tummatukkainen, toimelias ja kolmen pienen lapsen äiti. Nyt hän näki minun suruni ja saatoin aina pistäytyä naapurissa.

Hän lainasi minulle naistenlehtiä ja saatoin keskustella hänen kanssaan kaikista asioista ja purkaa huoleni. Ilman hänen henkistä tukeaan en tiedä, miten olisin selviytynyt. Sitä en kuitenkaan vielä ymmärtänyt. Pidin itsestään selvyytenä hänen ystävyyttään.

Elämäni oli vaikeaa, koska äitipuoleni sairasti skitsofreniaa ja kun isä ei ollut kuulemassa hän moitti minua milloin mistäkin. Yritin olla mieliksi ja tein aina kaiken mitä hän pyysi.

Olin kuitenkin yksin ja ylimääräinen lapsuudenkodissani. Ollessani viidentoista hän määräsi minun tehtäväkseni hoitaa aamuvuorot navetessa. Muistan kuinki kello kuudelta aamulla kävelin talosta navetalle lumista polkua.

Taivaalla loistivat tähdet. Katsoin ylös ja mielessäni puhelin äidille sinne tähdille. Kerroin elämästäni ja toivestani. Luulen, että kuuli minua ja on ollut suojelusenkelinäni aina, koska elämässäni on ollut onnea ja olen saanut paljon kaikkea, mistä nyt vanhana olen onnellinen.

Kuitenkin silloin tulevaisuuden suunnitelmani ja toiveeni kävin aina keskustelemassa Sirkan kanssa. Minulle oli aina hänen ovensa avoinna ja hänellä oli aika keskustella.

Sain hyviä neuvoja ja myötätuntoa. Hän kehotti minua hakeutumaan mainospiirtäjäksi ja opiskelemaan Helsinkiin. Neuvot jäivät alitajuntaan ja myöhemmin toteutin niitä.

Olin 17-vuotias, kun muutin Helsinkiin ja elämäntyöni tein suunnitteluavustajana Helsinkigin kaupungilla. Sain pirtää päivät pitkät ja työni oli mielenkiintoista. Olen siitäkin kiitollinen Sirkalle.

En ole nähnyt häntä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä ole koskaan kertonut, miten paljon hän vaikuti minun elämäni kulkuun. Näin myöhemmin en edes uskalla ajatella, kuinka olisin selviytynyt henkisesti äitini kuolemasta ilman hänen tukeaan.

Naapurintyttö

Ystävän teko

Elin parhaillaan eroamisajatusvaihetta, jota en ollut pystynyt ketomaan kenellekään. En edes omalle äidilleen. Tuolloin olin nuori 24-vuotiasja 6kk:n tyttären äiti, joka käytännössä olin alusta alkaen yksin huoltanut.

Omasta mielestäni rakkausavioliittoni murtui jo lapsenodotusaikana. Epäonnistuminen paljastui jo ensimmäisen kuukauden aikana vihkimisestä. Yritin elää kaksoiroolini avulla, vaikka elämä oli ahdistavaa helvettiä.

Eräänä iltapäivänä työpäivän jälkeen pukukopilla kotiin lähdön aikaan, tuli myös jonkun aikaa tuntemani työtoveri, johon tunsin luottamusta. Koska olin ahdistuksestani aivan pakahtumaisillani, sain sanotuksi, että halutako tietää mitä minulle todellisuudessa kuuluu?

Ensimmäisen kerran sain ääneen myönnetyksi toiselle ihmiselle oman epäonnistumisen yksityiselämässäni. Onneksi tämä ihminen oli oikea kuuntelija ja myös käytännön arjentukia siitä eteenpäin.

Kuuntelijani ehdotti, että haluaisinko jutella enemmän tilannetta läpikäyden. Hän oli valmis tulemaan vartavasten toiselle paikkakunnalle kotiini, vaikka hänellä itselläänki oli pieni lapsi perheessään.

Juttelimme pitkän illan itkien ja vuoroin nauraen. Ystävä lupasi myös tarvittaessa lainata pienen määrän rahaa, että saisin ostaa ruokaa loppukuusta, kun oli tiukka taloustilanne.

Tästä tapaamisestamme, asioista juttelemalla purkaen, alkoi minun raskas ahdistukseni helpottaa ja avain kuin tiukka vanne pääni ympärilläni rupesi löystymään.

Omat ajatukset alkoivat juoksemaan johdonmukaisemmin ja se tukala saman asian ympärillä jankkaaminen väheni. Samanaikaisesti alkoivat vähetä kokemani psykosomaattiset oireeni, joita oli vatsaan pistäminen, silmien alle tulevat lihasnykäykset.

Asioiden selkiydyttyä jaksoin laittaa avioeroni vireelle, käydä säännöllisesti työssä ja hoitaa vapaa ajalla omaa rakasta tytärtäni edelleen yksinhuoltajana. Lapsen isä joutui kärsimään pitkään vankeustuomiota, joka helpotti eron vireille panoa.

Jälkeenpäin olen todennut, että sain todellisen ystävän avun viime hetkellä, sillä tunsin oloni niin raskaaksi, etten olisi enää kauan jaksanut.

Merkitykselliseksi tämän ystävän teon tekee se, että hän ei viivytellyt, vaan toimi heti tilaisuuden tullen ja tuli kuuntelijaksi avun tarvitsijalle, vaikka oman nuori perheensä olisi tarvinnut häntä kotona.

Toisen merkityksen tuon ystävän (työtoverin) apu opetti minulle elämää varten, ettei kannata hävetä omaa pahaaoloaan terveyden menettämisen kustannuksella.

Apua kannattaa hakea ajoissa, niin selviytyminen on varmemmin helpompaa. Tämä auttajani oli sattumoisin psykiatrian sairaahoitja, ehkä sen takia osasi auttaa ajoissa.

Olen yrittänyt etsiä tätä kyseistä henkilöä jälkeenpäin samannimisten puhelinnumeroista, mutta ei ole löytynyt. Tämä tarinani tapahtui 1971 Helsingissä todennäköisesti marraskuussa. Onko hän ET-lehdellä mahdollisuus auttaa avunantajan löytämisessä?

Iines

Kaarinalle

Tiesin heti, kenestä kirjoitan. Kirjoitan sinusta Kaarina, osastonhoitaja, esimieheni, ystäväni. Suljen  silmäni, ja näen sinut edessäni pyöreänä ja nauravana, lumivalkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä ja sukissa.Kaikki arvomerkit siististi rintapielessäsi.

Siitä on pian 40 vuotta, kun tulin  vastavalmistuneena sairaanhoitajana sinun osastollesi vanhainkotiin.

Osasto oli iso, työntekijöitä paljon, ja minä olin osaamaton ja epävarma. Sinä otit minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuin arvokkaammankin vieraan. Esittelit minut yksitellen kaikille talon asukkaille ja työtovereille. Pitkä työurani alkoi lupaavasti.

untui hienolta, kun selvästikin luotit minuun. Näytit monet niksit ja temput, joita ei koulussa opita. Pian annoit minun suorittaa yksin vaikeimmatkin toimenpiteet: "mene sinä tekemään, kun olet siinä niin näpsä". Kun kerran sinä näit minut näin, täytyihän minun olla luottamuksen arvoinen.

Ehkä sinäkin sait minulta jotain, nuoren ihmisen ennakkoluulottomuutta ja toiveikkuutta, tuoreita ajatuksia. Itsekin myöhemmin osastonhoitajana ja esimiehenä olin hyvän opin saanut: anna nuorille tilaisuus, rohkaise ja kannusta. Jokaisesta työntekijästä löytyy aina se hyvä, jos sen annetaan tulla esille.

Olihan meillä erimielisyytemme, ikäeroakin oli 25 vuotta. Mutta se ei ollut mitään vakavaa, kuuntelimme silti toisiamme. Joskus kokeilin tahallani rajojani.

Pääsimme eräänä vuonna yhdessä Helsinkiin sairaanhoitajapäiville. Yövyimme hotellissa, ja niin vein sinua uskovaista, vanhaa ihmistä  pääkaupungin pintapaikkoihin.

Mutta sinä et ollut milläsikään, vaikka et ollut koskaan sellaisista paikoista uneksinutkaan. Sen täytyi olla sinulle melkoinen kokemus.

Sitä ystävyyttä ei koskaan vannottu eikä vakuutettu. Siihen ei koskaan vedottu, ei pyydetty vastapalveluksia. Se oli luottamusta, keskinäistä ihailua ja arvostusta.

Silti voin  sanoa, että meidän ystävyytemme on ollut elämäni merkityksellisimpiä. Se on vaikuttanut koko loppuelämääni ja uraani sairaanhoitajana.

Olen kiitollinen, että saimme kulkea kappaleen matkaa yhdessä.

Tuisku

Kuninkaalliset

Olen ollut parin vuosikymmenen ajan innokas ottamaan osaa erilaisiin laulukilpailuihin. Monesti olen joutunut taputtamaan muille voittajille, mutta jotain menestystäkin on tullut. Siitä on jo kauan kun minua hoputettiin osallistumaan tangokilpailuihin.

Ikää oli jo tuolloin ns. liikaa mittarissa ja ilmoitin, etten ikä päivänä voisi ajatellakaan asiaa, koska en ole sinut tangon rytmien kanssa. Toisin kuitenkin kävi. Innostuin tangosta ja kilpailin ihan oikeissakin tangokilpailuissa. Voitto tuli kuitenkin SM – tangokaraokessa.  Vuodella ei ole niin väliä.

Ihan muista syistä tuohon aikaan ei parisuhteemme toiminut kovin hyvin.  Sanoisin , että toimi huonosti. Yrittäjän arki oli taistelua laman kourissa ja konkurssin uhka nakersi  koko ajan voimavarojamme.

Olin päättänyt kuitenkin osallistua kilpailuun. Se pidettiin tangon mekassa Seinäjoella. Starttasin hieman kiihtyneessä mielen tilassa matkaan , kolhien jopa Subarun peräosan sementtirappuseen. Menin, voitin ja tulin!

Vastaanotto ei ollut onnellinen. Miehen oli palannut maaottelumatkaltaan. En voinut jakaa iloani kenenkään kanssa tuona yönä. Koitti arki , jolloin jatkoin työtäni siivoten hotellihuoneita.

Yhtäkkiä sisään asui mies naamio silmillään ja sanoi , että nyt autoon, sitoen  samalla silmäni jollakin huivilla! Vaistosin miehen lempeästä ja tutustakin äänestä, että se oli leikkiä!

Lähdin mukaan ja minut nostettiin autoon ja joku kuski starttasi jonnekin. Matka ei ollut pitkä, mutta merkityksellinen. Jotain oli tapahtumassa. Auto pysähtyi ja sain komennon nousta ylös.

Joku avusti, etten kompuroisi. Side poistettiin silmiltäni ja samassa selvisi mistä oli kysymys: Ystäväni oli järjestänyt minulle yllätysjuhlat!

Paikka oli kaupungin korkein maisemallinen kukkula. Auton perään maahan oli levitetty pitkä riepumatto. Maton päässä alkoi ystävättäreni laulaa ja soitta kitaralla  Mandoliiniomiehestä tuttuja sanoja:…pyyhi kyyneleet….

Ympärillä oli joukko ystäviä kukkien kera voitto pokaaliani heilutellen. Polku jatkui metsään, missä valkea puutarha tuoli odotti "kunigatarta". 

Minulle asetettin päähän kruunu ja harteille viitta kuohuviinilasien helistessä! Pöydällä komeili täytekakku ja kaikki saivat kahvia juodakseen!

Juhlan kestosta en ole enää varma, mutta lopulta metsästä ilmestyi jälleen kolme ” ryöstäjää”. He kaikki - kaksi  kolmesta lapsestamme ja mieheni,veivät minut kotiin  onnitellen, halaten ja rakastaen.

En koskaan voi unohtaa, enkä olla kyllin  kiitollinen ystävälleni hänen terapeuttisesta teostaan.

Yllätys

Jakolaskuja  Birgitan kanssa

Kävin kansakoulua kuusikymmenluvulla. Isäni oli rakennustyömies, äitini oli kotona. Luokalleni tuli uusi tyttö, Birgitta, pankinjohtajan tytär. Siihen aikaan varakkaat perheet eivät seurustelleet työläisperheiden kanssa.

Opettaja laittoi Birgitan istumaan viereeni, koska olimme samankokoiset. Pitkinä tyttöinä olimme luokkahuoneen perällä.

Birgitalla oli ruskeat kiharat hiukset, joihin oli aina solmittu suuri  silkkirusetti. Minun hiukseni oli leikattu lyhyiksi. ”Pysyvät siisteinä”, sanoi äiti.

Birgitalla oli eri vaate joka viikko. Jos meillä ei ollut urheilua, hän pukeutui aina hameeseen tai mekkoon. Mekot eivät olleet mitään puuvillaisia äidin ompelemia kuten minun, vaan oikeasta vaatekaupasta ostettuja valmisvaatteita.

Kuosi oli aina muodinmukaista, milloin Brigitte Bardot -ruutuja tai geometrisia kuvioita  rypistymättömissä uutuuskankaissa. Kenkiäkin Birgitalla oli monta paria. Minulla oli vain kävelykengät syksyksi ja kevääksi, saappaat sateeseen, tallukkaat pakkaseen ja kesällä juostiin paljain jaloin.

Birgitta pärjäsi hyvin koulussa. Laskennossa ja lukemisessa oli kymppi, ja juoksussa ja hiihdossa hän päihitti monet pojatkin.  Yksi heikkous hänellä oli. Birgitta ei oppinut virkkaamaan. Minä osasin virkata ketjua ja pylväitä.

Tiesin, miten kiinteä silmukka tehdään. Hallitsin kavennukset ja ympyrät. Äitini oli taitava käsitöiden tekijä ja hänen mielestään kaikkien naisten piti osata neuloa ja ommella, virkata ja parsia. Muuten olin koulussa keskiverto-oppilas. Mutta käsityötunnit olivat suosikkejani. Silloin sain minäkin loistaa.

Lokakuussa opettaja ilmoitti, että teemme joululahjaksi äideille patalapun. Aikaa oli runsaasti, mutta patalapusta tehtäisiinkin erityisen hieno. Siihen käytettäisiin kahta väriä ja reunaan kirjottaisiin äidin nimikirjaimet.

Hymy levisi kasvoilleni. Vilkaisin voitonriemuisesti Birgittaa, joka oli laskenut katseensa pulpetin kanteen ja pyöritteli ruskeaa kiharaa sormiensa välissä.

Opettaja jakoi langat ja koukun jokaiselle. – Ketjusilmukoitahan olemme tehneet jo niin paljon, että kaikki osaavat. Valitsin punaisen lankakerän ja harmaata reunukseen  ja tein ensimmäiset aloitussilmukat.

Birgitta tarttui koukkuun ja lankaan. Hän pyöritti langan päätä käsissään. – Miten ne ketjut tehdään, Birgitta kuiskutti minulle. Huokaisin harmistuneena. – Kysy opettajalta, tiuskaisin. 

Birgitta viittasi. – Opettaja, mä en tiedä miten tämä aloitetaan, hän sanoi hiljaisella äänellä. Koko luokka kuuli sen kuitenkin ja joku tirskahti. Birgitan posket punehtuivat.

Opettaja huokaisi ja tuli pulpettimme viereen neuvomaan.  Birgitta nyökytteli ja heilutteli virkkuukoukkua. Vähän ennen tunnin loppumista vilkaisin vierustoverin patalapun tekoa.

Oma käsityöni oli jo halkaisijaltaan kuusi senttiä. Birgitan työ ei ollut edistynyt lainkaan. Hän oli vain kietonut lankaa koukun ympärille niin, että siinä oli paksu nukkaantunut möykky. – Sä oot sotkenu koko langan, kauhistelin Birgitalle.

Hän vain puristi hiostunutta möykkyä tiukemmin sormiensa välissä. Kyynel tipahti poskelta pulpetin kannelle. Eipä auttanut laskennon kymppi patalapun teossa! Puistelin päätäni kuten äidilläni oli tapana tehdä, kun toin huonoja numeroita kokeista kotiin.

Minä sain patalappuni valmiiksi hyvissä ajoin ennen joulua. Opettaja kehui siistiä jälkeä ja laittoi sen nuppineuloilla kiinni luokkamme seinälle joulunäyttelyä varten. Birgitta joutui istumaan käsityötunneilla opettajan vieressä virkkaamassa lappuaan.

Hän virkkasi pienen pätkän, ja opettaja jatkoi. Birgitan patalapusta tuli puolet pienempi kuin minun, eikä hän ehtinyt tekemään siihen eriväristä koristereunusta.

Joululoman jälkeen palasimme ahertamaan.  – Nyt keväällä keskitymme erityisesti laskentoon, opettaja ilmoitti. – Käsityöt ja urheilu saavat jäädä vähemmälle. Olemme hiukan jäljessä laskutehtävissä.  Minua harmitti. En pitänyt laskemisesta.

Opettaja kirjoitti taululle kuusi tehtävää, joissa oli ihmeellisiä merkkejä numeroiden välissä. – Tänään opetellaan jakolaskuja. Tehdään nämä laskut täällä tunnilla. Opettaja selitti jakamisen mysteerejä, mutta Birgitta ratkaisi jo tehtäviä kynä suhisten vihkoa vasten.

En ymmärtänyt mitään opettajan selostuksesta. Opettaja huomasi hämmennykseni ja tuli neuvomaan jakokulman tekemisessä. Siihen kulmaan laskutaitoni loppuikin.

Vilkaisin Birgittaa. Hänellä oli enää kaksi laskua laskematta. - Eksä osaa? Valmistuin vastaamaan Birgitalle kiukkuisesti takaisin, että ”mitä se sulle kuuluu”, mutta tuntia oli enää viisitoista minuuttia jäljellä. – Voiksä vähän neuvoa, nielin ylpeyteni.

Birgitta kumartui vihkooni päin ja avasi numero numerolta jakolaskun salaisuudet. Viimeisen laskun osasin tehdä jo ilman neuvoja. – Eihän se ollut edes vaikeaa, riemuitsin.

Birgitta hymyili. – Laskento on ihan kivaa. Birgitta ei ehtinyt tekemään omia laskujaan ennen kellon soittoa. Kun huolestuin siitä, hän vain nauroi. – Mä teen ne kotona.

Birgitta neuvoi minua koko kevään laskutehtävissä. Tarkistimme laskut yhdessä ennen opettajan luokkaan tuloa. Kevään todistuksessa laskennon numeroni oli noussut kuutosesta kahdeksaan. Äiti ei enää puistellut päätään katsoessaan todistustani, vaan taputti poskeani. –Hyvä!

Syksyllä aloimme tehdä taas käsitöitä. Sinä jouluna äiti sai neulotun kaulahuivin. Pyysin Birgitan meille kotiin ja äitini neuvoi, miten silmukoita tehdään.

Neuloin muutaman kerroksen Birgitan huiviin, jotta hän sai sen valmiiksi jouluun mennessä. Sinä vuonna meillä molemmilla oli käsityö luokan seinällä.

Tiemme erosivat Birgitan kanssa kansakoulun jälkeen. Hänen perheensä muutti pois paikkakunnalta. Ystävyyden olemuksesta tämä yhdeksänvuotias tyttö opetti minulle enemmän kuin  muu hänen jälkeensä.

Ystävä ei kadehdi eikä jätä pulaan.

Oikea ystävä

Veli-Pekka "Vellu" Ketola, 66, oli yksi 1970-luvun kuuluisimpia suomalaisia jääkiekkoilijoita. Mitä hänelle kuuluu tänään?

Kahdesti maailman parhaaksi jääkiekkoilijaksi valittu Veli-Pekka Ketola pelaa edelleen lätkää vähintään kahdesti viikossa.

– Pelaamme ukkoklubimme kanssa 1,5 tuntia. Peli kulkee, vaikka yhtä sattuu polveen, toista nilkkaan, Ketola nauraa.

Remmissä ovat muun muassa Anto Virta, 77, Risto Tuomi, 55, ja Antti Heikkilä, 72.

– Hauskinta on pukukoppipelaaminen ja toisillemme vinoilu. Haukumme tietenkin kaikki nykyiset Ässä-pelaajat!

Ketolan mielestä jääkiekkopeleissä on nykyisin liikaa taktiikkaa ja järjestelmällisyyttä. Sen vuoksi taitavat yksilöt eivät pääse esille.

– Peli voitetaan usein voimakkaalla puolustuksella, joka on yleisölle tylsää hyökkäyspeliin verrattuna. 1970-luvulla joillakin pelaajilla oli hiukan enemmän vapauksia toimia, Ketola miettii.

Viisivuotiaana luistimille

Koko ikänsä Porissa asunut Ketola aloitti pelaamisen viisivuotiaana, ja sai yksiteräiset hokkarit jo nuorena poikana.

– Olin siitä onnekas, että asuin aina aika lähellä ulkona olevia kenttiä. Matkaa oli vain muutama sata metriä. Moni poika joutui polkemaan 15 kilometriä pyörällä pakkasessa varusteiden kanssa päästäkseen pelaamaan.

1960–70-luvulla lätkä ei ollut silti välineurheilua, Ketola huomauttaa. Nuoret pärjäsivät niillä varusteilla, joita oli tarjolla. Tärkeintä oli porukka, yhteenkuuluvuus, iloisuus ja sosiaalinen elämä.

– Me olimme urheilun kanssa kaikki samalla viivalla. Tänä päivänä jo junnuillakin pitää olla heti kaikki hienot varusteet. Myös vauhtia on tullut lisää, tahattomia kolareita.

Ketolan mielestä jääkiekko on silti menossa oikeaan suuntaan. Sääntöjä on; esimerkiksi NHL:ssä liika kentällä koheltaminen on palkasta pois. Varusteet ovat muuttuneet kevyemmiksi ja paremmiksi, suojaavammiksi.

– Esimerkiksi maalivahdin varusteet ovat kooltaan tuplasuuret, mutta paino oli 70-luvulla varmaan kolminkertainen tämän päivän varusteiden painoon verrattuna. Ja silloin pelattiin ulkonakin, ja jos sade yllätti niin varusteet painoivat vieläkin enemmän!

Leegot suussa

Vuonna 1972 Veli-Pekka Ketola teki historiaa yhdessä Heikki Riihirannan kanssa, kun kaksikko lähti ensimmäisinä Suomessa jääkiekon oppineina pelaajina ammattilaisiksi Pohjois-Amerikkaan.

– Hyvin pärjättiin Winnipegissä, vaikka en kovin hyvin osannut englantia. Hexi (Riihiranta) osasi paremmin. Silloin sinne piti mennä kilpailemaan kaikkien kanssa, jopa omien joukkuetovereiden kanssa. Hekin olivat tavallaan vastustajia. Nykyisin siellä on niin paljon eurooppalaisia, ettei enää ole samanlaista asennetta, Ketola miettii.

Jos Ketola joutuikin ensimmäisenä Pohjois-Amerikkaan lähteneenä jääkiekkoilijana umpihankeen, perässä tulijoilla on jo helpompaa. Seuraavana vuonna Amerikkaan tulivat Tamminen, Repo ja Rautkallio. Ketola itse pelasi Amerikassa kaikkiaan kolme vuotta.

– Hexin kanssa olemme erittäin hyvät ystävät, soittelemme viikoittain.

Ketolalla on ollut peleissä hyvä onni. Häntä ei ole koskaan leikattu jääkiekon takia.

– Toki leegot on suussa ja nokka on murtunut seitsemän kertaa, mutta nämä ovat pikkuvammoja. Kypärääkin aloin käyttää jo 1960-luvun lopulla.

Ruotsi on suosikki

MM-kisoissa Ketola tutustui pelien jälkeen muiden maiden pelaajiin, vaikka aina yhteistä kieltä ei ollut.

– Venäläiset eivät osanneet englantia, mutta joimme baarissa yhdessä heidän ja tsekkien kanssa ja homma sujui hyvin. Esimerkiksi Aleksandr Maltsevin ja Vladimir Petrovin kanssa seurustelu oli mutkatonta – varsinkin 2,5 prosentin humalassa.

Suosikkipeleistä ja vastustajista kysyttäessä Ketolalla on vastaus valmiina.

– Ruotsi-pelit ovat olleet parhaita! Usein kyllä hävittiin, valitettavasti.

– Tapaan jatkuvasti ruotsalaisia, sillä meillä on joka vuosi ikämiesten maaottelu vuorotellen Ruotsissa ja Suomessa. 20 äijää otetaan ja 100 halukasta jää ulkopuolelle. Ruotsalaisten kanssa on kiva pelata! Viime syksynä olimme Södertäljessä ja lisäkseni pelasivat muun muassa Timo Nummelin, Jyrki Lumme, Lasse Oksanen ja Jukka Porvari.

Veli-Pekka Ketola

Syntyi: 28.3.1948 Porissa
Perhe: Vaimo, kolme lasta ja seitsemän lastenlasta. Lapsenlapsista kaksi poikaa ja yksi tyttö pelaavat jääkiekkoa.
Työ: 20-vuotiaiden maajoukkueen johtaja, jääkiekkopelien asiantuntija TV-lähetyksissä, mukana Ässien nuoria tukevassa alumni-toiminnassa.
Pelasi 1968–1981 kuusissa MM-kisoissa, kaksissa olympialaisissa ja 183 A-maaottelussa.
Lähti 1974 Heikki Riihirannan kanssa ensimmäisinä suomalaisena ammattilaiseksi Pohjois-Amerikkaan Winnipeg Jetsiin.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Säveltäjä pianonsa äärellä.
Säveltäjä pianonsa äärellä.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Janne ja Aino kasvitarhan penkillä n. 1940-1945.
Janne ja Aino kasvitarhan penkillä n. 1940-1945.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Jean ja Aino Sibelius sekä Margareta (vas.), Katarina ja Heidi Ainolassa 1915. Kuvasta puuttuvat vanhimmat tyttäret Eva ja Ruth.
Jean ja Aino Sibelius sekä Margareta (vas.), Katarina ja Heidi Ainolassa 1915. Kuvasta puuttuvat vanhimmat tyttäret Eva ja Ruth.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Näin syntyi Finlandia + kaksi versiota vuodelta 2016

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: 

Taiteilijaprofessori Jorma Uotinen huolehtii hyvinvoinnistaan joogaamalla. Ikääntyminen hidastaa liikkeitä, mutta pääasia on, että järki pelaa. 

Kun treenaaminen jää pois, tanssija konkreettisesti lyhenee. Rintakehä alkaa painua alaspäin. Jorma Uotisen täytyy päivittäin muistuttaa itseään avaamaan rinta.

Jorma Uotinen istuu matolle olohuoneensa lattialle. Valokuvaaja tähtää oviaukon läpi toisesta huoneesta.

– Joogatessa en käytä laseja, mutta kuvassa näyttää hassulta, jos niitä ei ole, Uotinen sanoo ja nappaa pokat viereiseltä pöydältä takaisin silmilleen.

Hän koukistaa toisen polvensa ja kiertää ylävartaloaan. Se on yksi bikram-joogan 26 asennosta, asanasta.

"Ajattelin, että jos jotain vielä eläessäni treenaan, se on tämä laji."

Kun Jorma Uotinen päätti tanssijanuransa, päivittäinen harjoittelu loppui. Ainoastaan koreografioita tehdessä ja harjoitettaessa tuli tehtyä liikkeitä.

– Tanssissa on koko ajan pyrkimyksensä tietty ylösveto, Uotinen sanoo, ryhdistää rintaansa ja ikään kuin nostaa itseään päälaesta.

Uotinen löysi bikram-joogan nelisen vuotta sitten. Hänen ystävänsä ja entinen puolisonsa Helena Lindgren harjoittaa sitä helsinkiläisen Kirsi Koskisen studiossa.

Kirsi ja Helena houkuttelivat Uotista monta kertaa mukaan. Viimein hän meni, ja bikram kolahti ensimmäisellä tunnilla.

– Ajattelin, että jos vielä jotain vielä eläessäni treenaan, tämä on se laji.

Kuin saunassa

Bikram-joogaa harjoitetaan kuumassa, 38-asteisessa salissa. Asennot tehdään aina samassa järjestyksessä, ja sarja kestää puolitoista tuntia.

– Minulle on hyvin vapauttavaa, että järjestys pysyy, koska olen koko elämäni opetellut erilaisia liikesarjoja. Enää ei tarvitse ottaa muistamisesta painetta.

Uotinen nousee seisomaan seuraavaa asanaa varten. Hän koukistaa toisen jalkansa toista polvea vasten ja seisoo yhdellä jalalla. Hetken hän joutuu etsimään tasapainoa.

"Joogan voi aloittaa vanhemmallakin iällä."

– Bikram-joogalla on puhdistava vaikutus fyysisesti. Tuntuu siltä kuin sisäelimetkin hikoilisivat. Sanonkin, että en hikoile vaan tulvin. Ympärilläni lattialla on kokonainen lammikko.

Joogaan kuuluu ajatus, että ihminen on kokonaisuus ja että fyysinen harjoitus vaikuttaa myös mieleen. Puoleentoista tuntiin ei ajattele mitään muuta.

Koskisen studiolla käy kaikenikäisiä. Uotinen itse täytti juuri 66 vuotta.

– Totta kai tanssijataustani on hyötyä, mutta kyllä bikram sopii kaikille. En näe mitään estettä aloittaa sitä vanhemmallakaan iällä, jos ei ole sairauksia, jotka estävät.

"Ihminen on aina oikean ikäinen."

Uotinen näyttää vielä yhden asanan, sen vaikean. Hän pudottautuu polvilleen, asettaa kädet alaselkää vasten ja taivuttaa ylävartaloa taaksepäin. Ilme on tuskainen.

– Perkele, tätä en pysty tekemään, manaan usein. Liike venyttää reisiä ja vatsalihaksia, mutta kun pudotan päätä taakse, minua alkaa pyörryttää.

Uotinen huokaisee käyneensä jo aika kankeaksi. Mutta hän vertaakin fysiikkaansa nuorempaan itseensä, ei muihin.

– Ymmärrän ruumiissa vanhenemisen myötä tapahtuvat muutokset. Ne pitää vain hyväksyä. Ihminen on aina oikean ikäinen.

Sairauden paradoksi

Uotinen ei ole ikinä harrastanut mitään perusurheilulajeja, ei edes koulussa.

– Kun luistimet piti olla, hankin pikaluistimet. Sain kiertää omaa rataa, eikä minun tarvinnut mennä jääkiekkokaukaloon.

Uotinen kiittää liikunnanopettajaansa Kauko Hulpiota, joka oli 1960-luvun ihmiseksi hyvin avarakatseinen. Hän ymmärsi, etteivät agg-ressiiviset joukkuelajit sovi Uotiselle.

– Hulpio sanoi aina, että Uotinen saa lähteä kävelylle. Hän näki minussa herkkyyden ja tietyn erityislaadun.

Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, räjäytti tajunnan.

Tanssitreenit tulivat kuvaan mukaan 15 ikävuoden paikkeilla, kun Uotinen pääsi Porin teatteriin avustajaksi. Hän esiintyi musikaaleissa ja kesäteatterissa.

Sitten iski täydellinen sokki. Uotinen oli 19-vuotias, kun hän sairastui vakavaan hermojuuritulehdukseen, Guillain-Barrén tautiin. Hän menetti liikunta- ja puhekykynsä. Hänellä oli myös voimakkaita hermokipuja.

Tulehdus voi edetä hengityslihaksiin. Uotisellakin oli varmuuden vuoksi sairaalasängyn vieressä hengityskone. Viisas lääkäri kuitenkin lohdutti, että vaikka tauti on oireiltaan dramaattinen, siitä voi parantua täysin.

– Se oli valtava lupaus 19-vuotiaalle. Se antoi uskoa ja voimaa. Mutta kaikki riippuu itsestä, siitä kuinka paljon jaksaa treenata.

"Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin."

Toipuminen oli vaativa prosessi, kun kaikki piti opetella alusta. Päivä, jona Uotinen pystyi itse viemään lusikan suuhun, lähes räjäytti tajunnan. Se teki Uotisesta tanssijan.

– Tunsin valtavaa riemua jokaisesta liikkeestä, jonka sain haltuun. Liike on ihme, kun sen ensin menettää ja saa sitten takaisin.

Koreografioita tehdessään Uotinen aina puhuu liikkeen millimetrintarkasta merkityksestä. Sairautensa aikana hän kävi sen prosessin läpi. Hänellä on jotain, mihin perustaa taiteensa.

Toipuminen kesti noin vuoden. Sitten Uotinen pyrki Kansallisbaletin kouluun ja pääsi.

– Silloin oli varmaan niin hirveä pula miestanssijoista, että minutkin otettiin, hän nauraa.

Uotinen nousi heti näyttämölle harjoittelijasopimukselle. Seitsemän vuotta myöhemmin hän löysi itsensä Pariisin oopperasta.

"En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja."

Raflaava ele

Tanssijan on vaikea erottaa ammatin edellyttämää hyväkuntoisuutta yleisestä hyvinvoinnista. Treenaaminen ja kurinalaisuus ovat arkea.

– Olen kaikkiruokainen, syön monipuolisesti enkä hurahda äärimmäisyyksiin. En ole terveysintoilija, sillä elämästä ei saa viedä kaikkia makuja. Mutta makkara ei ole minun juttuni, ja maitoa olen inhonnut lapsesta saakka.

Nuorempana Uotinen poltti tupakkaa, mutta lopetti sen kerralla 1980-luvun alussa.

– En ollut himopolttaja. Saattoi mennä viikkoja, etten polttanut lainkaan. Kyse oli pikemminkin tupakanpolton eleestä, Uotinen sanoo, vie kuvitellun savukkeen suupieleensä ja heilauttaa sen sivulle pitkällä ja näyttävällä kädenojennuksella.

– Se oli mukamas raflaavaa siihen aikaan. Kaikki tupakkaan liittyvä näprääminen on rituaalinomaista. Sitä ei moni tule ajatelleeksi.

Tanssijan kroppa on kovilla ja onnettomuuksia sattuu. Uotinen selviytyi aktiiviaikanaan suhteellisen vähin vammoin, mitä nyt vaivaisenluut ovat kipuilleet.

"Sanoin lääkärille, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa taipuisasta selästäni."

Muutama vuosi sitten hän tanssi Rooman oopperassa Kuningas Learissa. Häntä roikotettiin käsistä ja hyppyytettiin. Vasemman käden hauislihas irtosi alaosastaan, ja se jouduttiin leikkaamaan.

Kerran 1980-luvulla Uotiselle ilmaantui alaselkään hermosärkyä. Innostunut kirurgi olisi halunnut asentaa selkään metallilevyn, koska Uotisen nikamat ovat niin liikkuvia.

Kirurgi kehui juuri tehneensä samanlaisen operaation jääkiekkoilijalle, ja se oli onnistunut hyvin.

– Sanoin, että kiitos vain, mutta olen kuuluisa siitä, että selkäni on taipuisa. Miten järjetön idea ehdottaa tanssijalle selän jäykistystä!

"Mietin, kelpaanko enää kellekään."

Alakulon ajat

Uotinen toimi kymmenen vuotta Kansallisbaletin johtajana. Pesti päättyi 2000-luvun taitteessa. Kun samaan aikaa purkautui tärkeä ihmissuhde, hän putosi tyhjiöön.

– Pari vuotta olin hukassa ja mietin, mihin kuulun. Ei ollut päivittäistä työtä, eikä kotonakaan ketään. Mietin, kelpaanko enää kenellekään.

Uotinen ei miellä tilaansa uupumukseksi tai masennukseksi, vaan alakuloksi. Kärsivällisyys oli koetuksella, oli suuri tarve karistaa alavireisyys.

Niihin aikoihin Göteborgin oopperatalo otti yhteyttä. Uotinen oli tehnyt sinne aiemmin koreografian, ja he etsivät baletille johtajaa.

– Kun kävin Göteborgissa, kävelin yksin sateisella kadulla. Aloin miettiä, miksi aloittaisin alusta saman, minkä olin jo tehnyt Suomessa?

Samaan aikaan Uotiselle tarjottiin Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellisen johtajan paikkaa. Se oli uudenlainen tehtävä, joka kiinnosti. Uotinen on hoitanut pestiä jo 15 vuotta.

Kauneus koukuttaa

Uotinen asuu 1912 rakennetussa jugend-talossa Helsingin Punavuoressa. Asunto on sanalla sanoen upea. Avarat ja valoisat huoneet on sisustettu taideteoksilla, koriste-esineillä ja selkeillä väripinnoilla.

– Olen lapsesta saakka ollut kiinnostunut kauneudesta. Äitini kertoi, että kun olin vielä alle kouluikäinen, olin vappukävelyllä ihmetellyt, miksi kaikki naiset olivat kauniita.

Estetiikka on Uotisesta kaiken taiteen ydin.

Äiti oli ompelija, ja kotona tehtiin aina vaatteita. Uotinen arvelee kiinnostuksensa vaatteisiin ja muotiin muodostuneen jo silloin.

– Katselin kerran kuvia ensimmäisestä 18 neliön kodistani Helsingissä. Siellä oli samat elementit kuin täällä.

Uotiselle esteettisyys on perustava asia. Kyse ei ole vain silmää miellyttävistä asioista. Estetiikka tarkoittaa alun perin aisteihin vetoavaa, aistielämystä. Se on kaiken taiteen ydin.

Nykyisin puhutaan paljon, että taide tuottaa hyvinvointia. Uotinen ei ajattele niin, vaan korostaa taiteen itseisarvoa.

– Kun halutaan oikeuttaa taide terveyden edistäjänä, kyse on rahasta. Laitetaan apuraha-anomukseen, että esitys viedään vaikkapa vanhainkotiin. Se on väärin perusteltu.

Uutta kohti

Uotinen ei ole jäänyt haikailemaan menneitä menestyksiä tanssitaiteessa. Tilalle on aina ilmaantunut jotain kiinnostavaa.

– Olen sielultani esiintyjä. Sitä puolta olen saanut toteuttaa chanson-laulajana.

"Voimattomuus elämän edessä on sen suola."

Uotinen tuntee monia suomalaisia tanssijoita, jotka ovat ryhtyneet uuteen ammattiin. Yksi opiskelee hammaslääkäriksi, toinen on suutari ja kolmas raitiovaunun kuljettaja.

– Hän ajaa kympin ratikkaa ja huutelee hirveän ylpeänä ohjaamosta, että "Jorma, olet nyt minun kyydissä". Hän itse oli vuosia tavallaan minun kyydissäni.

Tanssijan ura on lyhyt ja intensiivinen, mutta se voi päättyä ennen aikojaan vaikkapa yhteen nostoon.

– Elämä on aina arvaamatonta. Onneksi näin on, sillä mitähän tekisinkään, jos tietäisin, että jään huomenna auton alle. Voimattomuus elämän edessä on sen suola.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2016.

Kuka?

Jorma Uotinen

Syntynyt: Porissa 1950.

Asuu: Helsingin Punavuoressa.

Työ: Taiteilijaprofessori, laulaja, Kuopio tanssii ja soi -festivaalin taiteellinen johtaja. Tampereen Klubilla saa 15.10. ensi-iltansa show Ei huono. Mukana loka-marraskuun vaihteessa käynnistyvällä tangokuninkaiden Sinitaivas-kiertueella. Chanson-konsertit Trio Avecin kanssa jatkuvat.

Motto: Portugalilaisen runoilija Fernando Pessoan sanoin: "Ollaksesi suuri, pane kaikki, mitä olet, pienimpäänkin, mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."

Aulikki Oksanen on kirjoittanut niin kuin on elänyt. Hän on halunnut puolustaa sorrettuja, tasa-arvoa ja rakastaa. Se ei ole ollut aina helppoa, mutta hän on itse valinnut sen tien.

Runoilijan kädet johtavat puhetta kuin kapellimestari näkymätöntä orkesteria. Ne viittovat ilmaan huutomerkkejä, pyörittävät kaaria ja tippuvat lopulta runokirjan sivuille tauon merkiksi. Aulikki Oksanen syventyy etsimään uutta säettä. Sellaista, johon kiteytyisi jotain kirjoitetuista vuosista. Niistä tasan viidestäkymmenestä.

– Eikö ole hassua? Kiikutin keväällä kustantamoon Helise, taivas! -kokoelmaan vielä kaksi uutta runoa. Vasta silloin huomasin, että valitut runot kattoivat tasan 50 vuotta, Aulikki nauraa.

Kesällä 2014 pyöristyi toinenkin luku. Aulikki täytti 70. Sen kunniaksi hänen kalenterinsa täyttyi runo- ja laulukonserteista pitkin Suomea. Väliin mahtui kekkereitä niin suvulle kuin ystäville, joille Aulikki tarjoili Taiteilijatalo Villassa vuosiensa kunniaksi ”vanhaa boolia ja homeista juustoa”. Sillä oikeasti nämä tasavuodet ovat vain lukuja ja lukujen suhteen runoilija väittää olevansa huono, suorastaan toivoton.

– Ainoastaan mieheni Alpo taitaa olla siitä tyytyväinen, sillä en koskaan muista meidän hääpäiviämme, Aulikki hymähtää ja alkaa pyöritellä runokirjansa sivuja.

On aika alkaa etsiä vuosilukujen takaa sanoja.

Tätä vastaan ei taistella kukkasin

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa / alkavat rastaat salaisen leikin?/ Kuka kertoisi minulle? / Kun porteilla seisovat mustat sotilaat / ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut/ niin kuihtuneet ruusut! / ja taittuneet ruskoliljat.

Aulikki lukee keskeltä runoa, jonka hän on kirjoittanut 24-vuotiaana vuonna 1968. 

– Se oli voimallinen vuosi, hurjan monet runoni ovat syntyneet silloin. Tämä Kuka kertoisi minulle on oikeastaan rakkausruno, jonka Otto Donner sävelsi lauluksi, mutta kyllä Euroopan hurja vuosi kumisee sotilaineen laulun taustalla, Aulikki pohtii.

"En kokenut mahtuvani ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla."

Hän oli tuolloin julkaissut jo yhden runokokoelman ja tehnyt lukuisiin lauluihin sanoja. Opettajana hän ehti toimia vain vuoden verran, sillä hän näytteli Ylioppilasteatterissa, esiintyi televisiossa, kirjoitti ja osallistui kiihkeästi politiikkaan, yhteiskuntakeskusteluun ja Vietnamin sodan mielenilmauksiin.

Aulikin on edelleen helppo eläytyä sen ajan tunteisiinsa. Erityisesti siihen, millaista oli olla nainen 1960-luvun Suomessa.

– Siihen aikaan naisten vähättely oli päivittäistä. En kokenut mahtuvani siihen ahtaaseen naisen rooliin, joka silloin oli tarjolla. 

Aulikki kirjoitti siitä, mitä näki, naisista miehiin ja siirtotyöläisistä rakkauteen ja kaipaukseen. Ei synny rakkautta ilman oikeutta / ei synny oikeutta ilman taistelua, hän kirjoitti vuonna 1969 turhautuneena jatkuviin sotiin. Runon hakkaavaan marssitahtiin kilpistyi monien tunnot.

– Sen runon sanamuotojen suhteen olisin nykyään vähän tarkempi. Monet kelpo humanistit luulivat, että pidin heitä pilkkanani, kun käytin runossa sellaista paradoksia kuin puolueeton humanisti, vaikka aito humanisti ei ole puolueeton, vaan aina ihmisen puolella. Aulikki toteaa.

"Silloin poliittinen otteeni terävöityi."

Hänellekin Kenen joukossa seisot -runosta muodostui kuitenkin eräänlainen rajapyykki ja selkeä taitekohta. 

– Kyllä poliittinen otteeni silloin terävöityi. Hilpeä radikalismi alkoi muuttua oikeaksi poliittiseksi sitoutumiseksi, joka sai yhä vakavampia sävyjä, Aulikki muistelee.

Miten taittavat linnut siipensä

Oli Aulikin elämässä muutakin kuin politiikkaa. Rakkaus, se myllersi ja tarttui säkeisiin.

–  Sinua, sinua rakastan -runostahan tiedät varmaan tarpeeksi, turha minun on siitä höpistä, kuvaile itse.

No tehdään sitten niin. Tämä yksi hänen kuuluisimmista runoistaan kun on syntynyt Aulikin ja ohjaaja Mikko Niskasen myrskyisän suhteen aikaan. 
Aulikin kädet pyöräyttävät hauskan koukeron, kun hän itse jatkaa:

– Minun piti noihin aikoihin muuttaa yhden roomalaiskirjailijan kanssa Amerikkaan, mutta ehdin kuitenkin törmätä Niskaseen elokuvan koekuvauksissa ja rakastuin päättömästi. Italialaisihastukseni joutui palaamaan yksin Roomaan, Aulikki hymähtää.

Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.
Runoa ei voi houkuttaa, Aulikki Oksanen sanoo. – Näet sen vilahtavan jossain puitten lomassa. Sitten sitä pitää vain odottaa.

"Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehet lauloivat mukana."

Kaj Chydenius sävelsi Aulikin rakkaudentunnustuksen lauluksi, josta on tullut ikivihreä. Se on elänyt 1960-luvulta näihin päiviin.

– Pari viikkoa sitten Joensuussa se laulettiin yhden tilaisuuden päätteeksi yhteislauluna. Oli hienoa kuunnella, kuinka raavaat miehetkin lauloivat yleisössä mukana. 

Historia kulki lävitseni

– Siirrytään jo 1970-luvulle, muuten me juututaan 60-luvulle loppuillaksi, Aulikki nauraa. Se kuulostaa jonkinlaiselta kiherrykseltä ja tarttuu. 
On välillä ihan mahdotonta ajatella, että kaikki se paperille tiivistynyt tuska on peräisin noin hersyvästä ihmisestä.

– Vaikka kirjoitan kovista asioista, niin kyllä näissä runoissa aina vähän valoa pilkistelee kuitenkin. En tunne hirveää vihaa mitään kohtaan, Aulikki sanoo, mutta miettii hetken:

– Tai vihaan minä tyhmyyttä. Ja väkivaltaa ja sotaa, juu, niitä minä myös vihaan.

Uudella vuosikymmenellä vihan kohteita, sotaa ja vallankaappauksia riitti, ja Aulikki otti edelleen vimmatusti kantaa. Hän toimi järjestöissä ja kirjoitti. 

Eteen käveli myös uusi rakkaus. Aulikki tapasi muurari Alpo Halosen, palavasti kantaa ottavan miehen, jonka kanssa Aulikki päätti perustaa perheen. Avioliittoon pari tosin taipui vasta Aulikin vanhempien lievän painostuksen alla. Muutaman vuoden sisällä syntyi kaksi ihanaa lasta, Aino ja Antti, mutta Aulikki ei voinut sulkeutua vain kodin ympyröihin. 

"Maailmanparantajan tie ei ole helppo ja hohdokas."

Silloin kuulin sen helinän. / Lapsenluita, tolkuttomasti / lapsenluita niin kuin huiluja. / Ja ne törröttivät vatsassani soiden, soiden, nuori äiti kirjoittaa kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia, joka sai runoelman muodon.

– Siinä varmaan kaikuu läpi tuska ja ne helisevät lasten luut, jotka vaativat ottamaan kantaa. En voinut jäädä vain kotiin viikkaamaan vauvannuttuja ja tuudittautua onneeni. 

Aulikki myöntää, että runoelman syntyyn liittyi paljon ahdistusta.

– Omaa tietä oli pakko kulkea, vaikka maailmanparantajan tie ei olekaan helppo ja hohdokas.

 Arjessa se tarkoitti sitäkin, että kahden aktivistin oli välillä lennossa vaihdettava lastenhoitovuoroja minuuttiaikataululla.

– Noihin aikoihin aloin myös haastatella vanhoja punakaartilaisnaisia. Siihen uppouduin aika lailla. Onneksi ehdin, sillä naiset olivat jo aika iäkkäitä. Naiset olivat lähteneet ihan nuorina tyttöinä 14–16-vuotiaina taisteluun, ja monella oli takana todella karuja vaiheita, Aulikki muistelee.

Katso videolta, kun Aulikki Oksanen lukee ääneen runonsa Lumous

Mutta mikä ihme ajoi nuoren äidin tällaiseen urakkaan? 

– Minua kaiversi se virallinen historia, jota vielä minun nuoruudessani tarjottiin. Olen aina halunnut ajatella omilla aivoillani, eihän tämä työkään olisi muutoin mahdollista, Aulikki hymähtää. Muutamia tarinoita hän käytti romaanissaan Järjen varjo, mutta kaikki haastattelut on lopulta tallennettu Kansallisarkistoon, osaksi menneisyyttämme ja uusien totuuden etsijöiden tutkittaviksi.

Aulikkia masensi 80-luvun kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys.

Tahdon keltaista

Sitten tulee väistämättä vuosikymmen, josta Aulikki ei pidä, edelleenkään. Hänelle se merkitsi syvää yhteiskunnallista pettymystä. Hänen tekisi melkein mieli unohtaa koko ajanjakso, vähän kurkistaa ovenraosta ja paiskata sitten nopeasti kiinni. 

1980-luku, kaikki se kulutushysteria, ahneus ja itsekkyys oli masentavaa. Sitä seurasi vielä Neuvostoliiton romahdus, omien aatteiden kriisi, väsymys ja itsekritiikki.  

– Tuntui, että silloin koko siinä tunkkaisessa, rumassa ja ahneessa ajassa ja yhteiskunnassa oli vaikea saada happea, Aulikki puuskahtaa. 

Tahdon keltaista. Kirkkaankeltaista. / Jos vain ruostetta ja tervaa tarjoillaan, / tukkoista sinappia, ruikuttavaa ruskeaa, / tahdon keltaista. Kuolen nälkään / ilman keltaista kirjoittaa Aulikki vuonna 1985. Loppuun tuhkanvärinen puhuja vielä parahtaa: Äiti, raastaisit yöhön edes hiukan sitruunaa!

– Runoon liittyy hyvin henkilökohtaista tuskaa, sillä äitini kuoli noihin aikoihin.

"Kirjoitan omakohtaisia runoja, mutta ne aina myös heijastavat aikaa ja maailmaa."

Läheisen äidin poislähdön myötä maailma kylmeni entisestään. Kuusilapsisen perheen äiti oli se, joka sai aina nuoren opiskelijaradikaali-tyttärensäkin yhdellä lauseella keräämään viimeiset pennoset linja-autolippuun ja ajaa huristelemaan kotiin. Se kuului: "Teen sinulle kaalikääryleitä."

Ennakkoluulo on sisukas

Aulikki ei halua vääntää rautalankaa runojensa ja oman elämänsä väliin. Ei se ole niin yksinkertaista.

– Vaikka kirjoitankin omakohtaisia runoja, kyllä ne aina heijastavat aikaa ja maailmaa ja sitä kautta varmaan laajenevat yleisemmiksi.

1990-luvulla syntyi lamakauden runoja. Silloin, taloudellisen ahdingon aikaan, runoilijan kritiikin kohteina olivat monet ajan ilmiöt, kuten ennakkoluulot ja rasismi.

Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.
Aulikille runojen valitseminen tuotannosta on ollut myllertävä matka menneisiin vuosikymmeniin.

Kun ovelle koputetaan, ei Ennakkoluulo aukaise, / ei edes tiedä kuninkaitten käyneen, Aulikki kirjoitti 1992.

– Vaikka aikakaudet ovat vaihtuneet, keskeiset aiheeni ovat pysyneet yllättävän samoina. Niistä tärkeimpiä ovat rakkaus, luonto, ihmisarvo ja elämän taistelu. 

"Mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa."

Aulikki on vuosikymmenten saatossa huomannut, ettei oikeastaan koskaan ole kulkenut aikansa kanssa tasajalkaa. Hän on ollut aina vähän kapinajalalla. 

– Totta kai olen välillä lyö päätään seinään ja saanut kuhmuja, mutta itse olen myös kirjoittanut niin, että mieluummin pää kääreessä kuin kieli solmussa, Aulikki nauraa.

Pihalla sitruunapuun valossa

– Päästäänkö me kohta jo 2000-luvulle? Aulikki parahtaa, mutta muistaa samalla, että joskus raskaista kokemuksista syntyy jotain yllättävän hellää. Niin kuin vuonna 1990-syntynyt runo Vanhat omenapuut.

– Elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, kun ihan sattumalta näin edessäni kaksi vanhaa, ihan käyräksi vääntynyttä omenapuuta. Ne nojasivat toisiinsa ja niissä oli uusia kukkia, Aulikki kuvailee. Runoonsa hän kirjoitti: minä tajuan rakkautemme:/ miten meidät on löydettävä / tämä kukkiva haurautemme, / tämä hellyys hämmentävä.

"Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista."

Runojen lähtökohta on usein ollut jokin konkreettinen näky.

– Kun kirjoitin Korintin ruusuihin, että: Yö päättyy. / Lintu laskee hopeitaan. /Ja minusta tulee rikas, kerroin siitä, kuinka Kreikassa aamulla kuuli patiolle linnun laulun ja tajusin, että juuri se teki minusta rikkaan.

Aulikille nuo hopeat ovat sanoja, tai pikemminkin tähtiä, joita on koko taivaankannen täydeltä.

– Suomen kieli on yhtä loputonta tuikkimista. Välillä tietysti tähdet hämärtyvät, mutta silloin täytyy malttaa ja odottaa, että löytää sen oikean.

Rakastaa juurillaan ja latvallaan

– Luonto! Puhutaan siitä, Aulikki innostuu. 

Hän, metsän, soisten järvien ja vaarojen keskelle syntynyt, on tottunut elämään luonnon keskellä, upottamaan päänsä sen syliin. Sen kuvastosta hän ammensi jo lapsena kirjoittaessaan runoja kaupan ruskeaan käärepaperiin.

"Lasten silmät sädehtivät, kun silitämme sileää koivua ja karheaa mäntyä."

– Nyt ihanien lastenlasten maamuna tunnen suurta riemua, kun voin tutustuttaa heitä luontoon. Lasten silmät ovat täynnä iloa ja oppimisen ylistystä. Ne alkavat sädehtiä, kun ensin silitämme koivun sileää pintaa ja sitten tunnustellaan männyn karheaa kaarnaa. 

Keväällä Aulikki kiikutti kustantamoon viimeisten joukossa Syvällä metsässä -runon, jossa saa keskellä kesäyötä rakastaa, / upottaa päänsä kanerviin / ja karhunsammaliin, / rakastaa niin, että hukkuu / metsän sisuksiin. 

Sitä kirjoittaessaan Aulikki koki jotain samaa kuin lapsuuden metsissä. Rakastaa niin, että kiertyy / metsän kudoksiin, runoilija lukee runonsa jatkoa. 

– Se on suurenmoinen lahja se, Aulikki nauraa ja levittää kätensä kuin oksiksi tuuleen heilumaan.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 18/2014.

Aulikki Oksanen

Syntynyt: 1944 Karvialla. Asuu Helsingissä puolisonsa Alpo Halosen kanssa.

Perhe: Kaksi lasta, kolme lastenlasta.

Ura: Kirjoittanut vuodesta 1966 runoja, romaaneja, näytelmiä ja laululyriikoita. Hänen runojaan ovat säveltäneet muun muassa Otto Donner, Kaj Chydenius ja Tuure Kilpeläinen.

Helise, taivas! Valitut runot 1964–2014 (Siltala) ilmestyi kesällä 2014. Omaelämäkerrallinen, Oksasen kuvittama teos Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia ilmestyi 2004.

Vuonna 2016 Oksaselle myönnettiin Uudenmaan taidetoimikunnan vuoden 2016 taidepalkinto.

Vuonna 2016 ilmestyi myös runo- ja laulualbumi Voi kuinka myrsky rauhoittaa. Levyllä Oksanen lukee runojaan, joita Vuokko Hovatta ja Zarkus Poussa tulkitsevat sävellettyinä.