Eija ja Jarmo Pöyryn koti Kurikassa sijaitsee entisessä sekatavarakaupassa. Talo on täynnä Eijan kiehtovaa käsityötaidetta ja kaupan jännittävää jäämistöä.

Kurikan Miedon kylässä keskellä laakeaa peltomaisemaa seisoo talo. Se on rakennettu vuonna 1928.

Kymmenien vuosien ajan talossa, Jarmo Pöyryn lapsuudenkodissa, toimi pieni kyläkauppa. Jarmo muistaa vielä hyvin kotinsa tunnelman 1960-luvulla.

– Mummu ja pappa asuivat yläkerrassa, ja isä, äiti ja me kolme lasta asuimme alakerrassa. Äiti hoiti puotia, isä karjaa.

Vaihdantatalous oli voimissaan. Jarmo kertoo, miten kyläläiset toivat äidille kananmunia ja saivat vaihdossa vetoketjun. Joskus aamuöisin kauppaan saattoi tulla tansseista palaavia naapureita vonkaamaan keskikaljaa.

Kaupanpito lopetettiin vuonna 1978, mutta puoti on edelleen vahvasti läsnä kodissa. Talon varastoissa oli valtavasti käyttökelpoista tavaraa, jota on nyt ripoteltu ympäri taloa.

 

Heloja ja hiusrasvaa

Jarmo palasi lapsuudenkotiinsa Kankaanpäästä 12 vuotta sitten. Mukana muutti vaimo Eija.

– Olimme päättäneet muuttaa Kurikkaan, kunhan viimeinenkin lapsi lähtee kotoa. Minulla on kaksi lasta, Jarmolla kolme. Lastenlapsia on yhteensä kahdeksan, Eija kertoo.

Pöyryt tapasivat kolmekymppisinä, ja 20-vuotishääpäivää vietettiin viime vuonna. Silloin Eija sai lahjaksi uudet pönttöuunit.

Puolitoistakerroksista tukevaa taloa on vuosien mittaan muutenkin muokattu mieleiseksi. Kaikki huoneet on käyty läpi yläkertaa lukuun ottamatta.

Ensimmäisenä rakennettiin savipaja navetan päätyyn.

– Kun Eija tekee savitöitä, menen pajaan riiustelemaan ja kaffittelemaan, Jarmo kertoo.

Seuraavaksi remontoitiin keittiö, jonka kaapit saatiin Jarmon veljen vanhasta talosta. Kierrätysmateriaali on muutenkin ahkerassa käytössä.

Pöyryillä on muutaman ystävän ja sukulaisen kanssa jopa leikkimielinen rakennusfirma Nuukarakentajat. Yhdessä suunnitellaan ja toteutetaan kaikkea kivaa ja vähän hulluakin.

– Nuukarakentajat syntyi vanhempieni kaupan valtavan jäämistön ansiosta. Mitään ei myyty eikä heitetty pois. Oli villoja, heloja, polkupyörän pinnoja, hevosen varusteita ja rakennuslevyjä, Jarmo kertoo.

Eija muistuttaa, että myös vetoketjuja, lankarullia ja virkkuukoukkuja oli hyvät varastot, samoin hiusrasvaa. Täysinäisiä, avaamattomia Suave-purkkeja on kuulemma vintillä yhä kasoittain.

Lavuaari, wc-istuin ja suihkukaappi tuotiin taloon Helsingistä, Eijan tyttären ja hänen miehensä ostamasta purkutalosta.

– Myös takkahuoneen tammiparketti on purettu Helsingissä ja ladottu täällä uudelleen, Eija kertoo.

Ruman ja kauniin rajamailla

 

Työuransa Eija teki Kankaanpään opistossa psykologian ja kädentaitoaineiden opettajana. Hän irtisanoutui työstä saadakseen aikaa omille projekteilleen, mutta edelleen hän opettaa luovan työn kursseilla.

Tekstiilitaide on Eijalle rakas harrastus. Hän jalostaa tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa kauniiksi kokonaisuuksiksi.

– Yhdistän kierrätyskankaisiin vaikkapa ruostuneita ruuveja, karkkipapereita ja suodatinpusseja. En pidä liian söpöstä vaan haluan lopputulokseen rosoisuutta.

Eija kuvailee töidensä liikkuvan ruman ja kauniin rajamailla.

– Jos seinätekstiiliin tulevassa pöytäliinassa on reikä, en peittele sitä vaan jopa korostan kirjomalla.

Kihelmöintiä lasikuistilla

Ulkopuolisen silmin katsottuna Pöyryjen koti on täynnä kekseliäitä taideteoksia.

Eija kiittää, että Jarmo on tottunut vaimonsa tyyliin ja löytää jo hänelle aarteita kirpputoreilta.

– Jarmo voi jopa kommentoida jotain työtä ja sanoo vaikkapa ’onpa mielenkiintoisesti yhdistetty kahta materiaalia’, Eija nauraa.

Talossa on siellä täällä viehättäviä asetelmia, joita Eija vaihtelee aika ajoin. Asetelma syntyy esimerkiksi muutamasta peltisestä silmälasikotelosta, rykelmästä reikäkauhoja tai parista kauniista puurasiasta.

– Täällä riittää katseltavaa kaikille, ja lapsenlapset tykkäävät paukutella silmälasikoteloita. Taavi, 8, oli sanonut muutama vuosi sitten synttäreillä, ettei karamellipapereita saa panna roskiin, sillä Eija-mummo kutoo niistä villapaitoja.

Pari vuotta sitten valmistui pitkäaikainen haave, 1930- ja 1970-luvun ikkunoista koottu lasikuisti.

– Rentoudun siellä esimerkiksi leikkaamalla matonkuteita. Nautin verannalla olosta niin paljon, että se tuntuu fyysisesti, pienenä kihelmöintinä ihossa, Eija sanoo.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Moni meistä katsoo televisiota paljon ja pilkkopimeässä, vaikka tiedossa on, miten paljon pimeys meitä väsyttää. Tässä seitsemän vinkkiä, joilla saat tv:n katselutilaan silmiä ja mieltä lepuuttavan valaistuksen.

Suomalaisten tv-katselua mittaavan Finnpanelin mukaan television äärellä ollaan keskimäärin kolme tuntia päivässä eli 21 tuntia viikossa.

Kulutuselektroniikan valmistaja Samsung teetti selvityksen, josta selvisi että liki 40 prosenttia sammuttaa valot katsoessaan televisiota. Kyselyyn vastasi marraskuussa 2016 tuhat suomalaista, iältään he olivat 18–65-vuotiaita. 

Oikein valaistussa tilassa tv:n katselu rasittaa silmiä vähemmän ja elimistön vireystila säilyy. Tässä valosuunnittelija Tatiana Bibikovan ja Samsungin vinkit tv:n katselutilan valaisuun.

  1. Valaise television taustalla oleva seinä. Näin vähennät silmiä rasittavaa kirkkaan tv-ruudun ja seinän välistä kontrastia.
  2. Vältä liian kirkkaita valoja. Suuntaa valaistus muualle kuin suoraan television katsojiin.
  3. Jaa valo useisiin eri kohtiin ja vaihteleville korkeuksille. Tällöin katsomispaikka ei vaikuta katselukokemukseen.
  4. Valitse LED-valoista lämpimät valosävyt. 2700 Kelviniä vastaa tyypillisen hehkulampun valosävyä, mikä luo kodikkaan tunnelman tv:n katselutilaan.
  5. Suosi LED-valaisimia, joiden valosävyä ja kirkkautta voit säätää esimerkiksi himmentimellä tai varjostimella.
  6. Yhdistele pehmeää valoa, suoraan lattialle tai seinille kohdistettua valoa ja kotisi kauniita yksityiskohtia korostavia valoja.
  7. Suuntaa katto-, pöytä- ja lattiavalaisimia eri suuntiin, jotta voit välttää kiiltävien pintojen aiheuttamia häiritseviä heijastumia. Yleinen ongelma ovat esimerkiksi peilien ja taulujen heijastavat lasipinnat. Televisiovalikoimissa on nykyään myös laitteita, jotka on käsitelty heijastuksia ehkäisevällä pinnoitteella.

Kulahtaneet tai epämieluisan väriset kaapinovet saa helposti mieleisekseen peittämällä ne sisustustarralla. Valikoimassa on todella monia värejä ja kuvioita.

Sisustusmuoveissa on laaja valikoima kontaktimuoveja (esimerkiksi dc-fix), joilla voi pinnoittaa, päällystää ja suojata kodin erilaisia pintoja. Kontaktimuoveilla voi päällystää laajojakin alueita tai tehdä näyttäviä tehosteita ja koristeita kodin eri tiloihin. Kontaktimuovit luovat uuden ilmeen lipastoille, tuoleille, keittiötasoille, seinille tai vaikkapa kaapin oville

Ulvilalainen Miska Renfors remontoi keittiön suorastaan rock-henkiseksi Bauhausin punaisella dc fix -sisustustarralla. 

– Kotimme on vuonna 1973 rakennetussa omakotitalossa. Varsinaista remonttia ei ollut vielä tarkoitus edes tehdä, mutta kun saimme tupaantuliaislahjaksi astianpesukoneen niin sen alta piti purkaa pari kaappia pois. Pieni keittiön kasvojen kohotus tuli siinä yhteydessä puolivahingossa. Halusin keittiön nykyaikaisen näköiseksi, Miska kertoo.

Tältä keittiö näytti ennen ja jälkeen muovituksen:

Lastulevyovet ja koivurungot saivat uutta ilmettä seitsemällä rullalla sisustustarraa.

– Rullassa on kaksi metriä 67,5 cm levää tarraa. Meillä meni seitsemän rullaa eli kaappien peittäminen maksoi 50 euroa, Miska toteaa.

Dc fix -tarran kiinnittämisessä on tärkeää, että pinta on todella puhdas. Miska puhdisti kaapinovet auton lasinpesunesteellä, joka irrottaa lian hyvin.

– Jos oon kuperaa ja kulmikasta osaa, niin tarraa täytyy pikkuisen venyttää. Mutta rauhallisesti hiljaa hinkaten se onnistuu. Homma viimeistellään kuumailmapuhaltimella tai föönillä, jotta tarran liima tarttuu oven pintaan. Hyvin tämä onnistui, vaikka aikaisempaa kokemusta oli vain auton ikkunan tummennuskalvojen kiinnittämisestä.

Toki samalla tehtiin sitten muutakin keittiöön, pientä maalausta ja muuta laittoa. Seuraavaksi työn alla on olohuone. 

Kunnolla väriä keittiöön!

Nimimerkki Liisa kertoo fixailleensa aikaisemmin useita huonekaluja, joten hänelle keittiön fixaus oli helppo homma.

– Keittiön kaapit olivat jo tosi huonossa kunnossa, joten pyysin vuokranantajalta luvan fixaamiseen. Lupa pitää aina pyytää, sillä tarra saattaa vaurioittaa pintaa poistettaessa. Varsinkin jos alla oleva maalipinta oli jo halkeillut.

Liisa laittoi keittiötä pikkuhiljaa muutama kaappi kerrallaan, aina kun oli aikaa ja rahaa riitti fixin ostamiseen.

– Jos haluaa kerralla tehdä niin päivässä tekee jo helposti ja rauhassa. Kaapissa olevat urat hidastavat laittoa. Minun kaappini olivat aivan suorat eli todella helpot päällystää. Hintaa materiaaleille tuli noin 120 euroa. Ennestään minulla oli jo terävät askarteluveitset, mutta mattopuukolla pärjää. 

– Mutta esimerkiksi oviremontinhan saisi tehtyä vieläkin halvemalla.

Liisan persoonallinen keittiö syntyi halvalla.
Liisan persoonallinen keittiö syntyi halvalla.

Liisan keittiön kaapeissa on kolmea eri fixiä, välitilassa ruudut mustalla fixillä ja tasot marmorifixillä.

– Kaappien pohjana on musta dc-fix ja niiden päällä kuviollinen. Se ei itse asiassa ole dc-fixiä, joka on tuotemerkki eikä yleisnimitys. Se on AC creationin popup -tarrasisustuspaneeli. Hopeinen on dc-fix. Tällaisen keittiön olisi tehnyt alle 60 eurolla jos olisin käyttänyt dc-fixiä (5,50 euroa rulla). Tarrapaneeli maksaa 21,90 euroa per rulla.

Liisan keittiöön meni kaksi rullaa hopeaa ja kolme rullaa paneelia. Mustaa hän osti 15 metrin rullan, josta riittää seuraaviinkin projekteihin.

– Muuten kaikki meni ihan nätisti, mutta tuo hopeinen metallin näköinen fixi on sen verran paksua, että se piti kunnolla lämmittää hiustenkuivaajalla reunoihin kiinni, Liisa kertoo.

Näin vaatimattomalta keittiö näytti ennen fixausta.
Näin vaatimattomalta keittiö näytti ennen fixausta.

Puunvärisestä keittiöstä valkoinen

Marika Uusitalo oli haaveillut pitkään valkoisesta keittiöstä. Nähtyään kaverinsa Facebook-julkaisun, jossa tämä päällystänyt vanhan lipaston dc-fixillä, hänkin innostui.

– Aiemmin en ollut fixaillut mitään. Päällystin pintoja aina muutaman päivässä, mutta arviolta koko hommaan meni noin 15 tuntia. Toki iso homma oli myös kaappien ja laatikoiden irroitus ja takaisin asennus. Vaikeinta oli kulmien teko ja isot yhtenäiset pinnat. Myös osat, joita ei voinut irroittaa, olivat asteen hankalampia päällystää. Hintaa koko hommalle tuli 70 euroa, sillä ostimme 90 cm leveää kalvoa 15 metriä.

Ennen ja jälkeen.
Ennen ja jälkeen.

Kaikki tämän nettiartikkelin kuvat on kopioitu Facebookin dc fix tuunaajat -ryhmästä haastateltavien luvalla.

Kotitalo ja vanha äiti saavat nyt jäädä. Terttu Fält muuttaa helpompaan asuntoon, kerrostaloon ja uuteen yhteisöön. Miksi?

Terttu Fält, 64, on tehnyt päätöksensä. Hän jättää omakotitalon, jota on asunut yli 30 vuotta. Samalla Terttu jättää tuttuakin tutumman tontin, sen pihapiirin, jonne hän muutti vanhempiensa kanssa kymmenvuotiaana ja jonka vanhempaa taloa asuu edelleen hänen 87-vuotias äitinsä.

Muuttopäätös kypsyi hitaasti. Terttu erosi miehestään, kun lapset olivat teini-iässä. Lapsien lähdettyä 15 vuotta sitten hän jäi yksin suureen taloon ja äidin lähelle.

– Tämä ei ole yksin asuvan naisen asumismuoto. Koen omakotitalon enemmän rasitteena kuin ilona. Olisin muuttanut jo aiemmin, jos vanhemmat eivät olisi olleet tuossa naapurissa.

Kiinteistövälittäjänä Terttu näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

Nytkin voi jossitella, onko aika sopiva, sillä äiti haluaa jäädä edelleen vanhaan taloonsa.

– En hoputa enkä patista äitiä. Ei sieltä uudesta asunnosta niin pitkä matka tänne ole auttelemaan.

Terttu työskenteli pitkään kiinteistönvälittäjänä ja näki, että vanhuus omakotitalossa ei sovi kaikille.

– Olen mieluummin ihmisten ilmoilla kuin puuhailen täällä yksinäni.

Sukupolvien ammottava kuilu

Terttu muuttaa ensi vuonna valmistuvaan yhteisölliseen senioritaloon, Kotisatamaan Helsingin keskustaan.

Muutossa asuinneliöt puolittuvat, maisema avautuu kahdeksannesta kerroksesta ja vanhoista tavaroista pitää luopua.

Omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Terttua vetää keskustaan yhteisöllisyys.

– Äiti sanoo, että taas se höpöttää siitä kommuunista. Hän ei ymmärrä ajatusta alkuunkaan. Kysymys on klassisesta sukupolvien kuilusta. 1950-luvulla syntyneelle omakotitalo ei ole elämän suurin saavutus, josta on pidettävä kiinni kynsin ja hampain.

Tertun kaltaisia on yhä enemmän. He eivät halua käyttää vireitä eläkevuosiaan pihalla kupsuttamiseen, talon kunnostamiseen ja eletyn elämän muistojen vaalimiseen. Heille omakotitalo on elämänvaiheasunto, josta voi myös luopua.

Loppukiri synnytti ilmiön

Muutos alkoi kymmenisen vuotta sitten. Kerrostaloasumisen vaihtoehdottomuuteen kyllästyneet helsinkiläisseniorit alkoivat miettiä, millaisessa talossa he haluaisivat ikääntyä.

Mietintä synnytti Aktiiviset seniorit -yhdistyksen ja rakennushankkeen, jonka tuloksena Helsingin Arabianrantaan nousi poikkeuksellinen kerrostalo vuonna 2006.

Kirsti Sivénin suunnittelema talo sisälsi omistusasuntojen lisäksi runsaasti yhteistiloja. Asumisen idea jäljitteli maaseudun kiinteää kyläyhteisöä, jossa talkoillaan, sivistytään ja juhlitaan yhdessä.

"Keskustaan pitää muuttaa silloin, kun siitä vielä pystyy nauttimaan."

Talo nimettiin itseironisesti Loppukiriksi ja asukkaiden alaikärajaksi määriteltiin 48 vuotta.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet Loppukiriin, joten yhdistys alkoi suunnitella seuraavaa taloa Helsingin Kalasatamaan. Sinne Terttu on nyt muuttamassa.

– Mielestäni keskustaan pitää muuttaa siinä vaiheessa, kun keskustasta pystyy vielä nauttimaan.

Saisimmeko oman talon?

Loppukiri herätteli myös rakennusyhtiöt: mitäpä jos ikääntyvä asiakas kaipaa kerrostaloltaan muutakin kuin hissin, esteettömän wc:n ja ovisummerin.

Ekonomieläkeläinen Yrjö Somersalmi kuunteli Helsingin ekonomien senioritapaamisissa vakiokeskustelua, voisivatko eläkkeellä olevat ekonomit rakentaa oman senioritalon. Somersalmi ilmoittautui vapaaehtoiseksi selvittämään, lähtisikö joku rakennusyhtiö hankkeen toteuttajaksi.

Heti ensimmäisellä soitolla tärppäsi. Rakennusyhtiö Skanska oli pannut merkille, että heidän uusien keskustakerrostalojensa ostajakunta ikääntyi.

Skanskan kehitysjohtaja Susanna Sucksdorff pyysi Yrjöä kokoamaan kuuden seniorin ryhmän suunnittelemaan mieleistään taloa.

– Olin varannut ensimmäisen tapaamiseen lehtiöitä ja kyniä. Kun kaikki osallistujat nostivat taulutietokoneensa pöydälle, kokosin lehtiöt pois ja hautasin omat eläkeläisstereotypiani, Susanna naurahtaa.

Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ole asiaa.

Tontti löytyi Espoon Niittymaalta, Tapiolan naapurista. Talo saa nimekseen Konkari ja se valmistuu alkuvuoteen 2016 mennessä. Jatkossa Skanska aikoo rakentaa Konkareita eri puolille Suomea.

– Ehkä neljä, viisi taloa vuodessa, Susanna Sucksdorff sanoo.

Kotisatamassa ja Konkarissa ihmiset ostavat asunnot omikseen ja maksavat yhteistilat neliöhinnoissaan. Ilman tukevaa rahatukkoa ei näihin senioritaloihin ei ole asiaa.

"Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta voi tulla toimeen."

Uuden elämän kynnyksellä

Moni yksin elävä kaipaa juttu-, ateria-, lenkki- ja teatteriseuraa. Siitä hyvästä voi jopa maksaa, että kerrostalossa löytyy tiloja rupatteluun ja yhdessä tekemiseen.

– Ihan turha miettiä, että se yhteisöllisyys olisi yhtä auvoa ja kaikki ystäviä keskenään. Lähden siitä, että naapuriyhteisö muistuttaa työyhteisöä. Kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen, Terttu Fält sanoo.

Tertulla on edessään on vielä kuukausia muistoja tihkuvassa talossa, talon myynti keväällä ja lähes kaikesta vanhasta materiasta luopuminen. Haikeaa?

– Kun istuin viime kesänä Hakaniemen torilla, minuun iski onnenpuuska. Vitsi, ens kesänä mä asun tossa lähellä ja hurautan tänne fillarilla aamukahville!

 

Artikkeli on laun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Ajoitus.

Kannattaa miettiä, miten haluaa asua, kun lapset ovat muuttaneet maailmalle ja työ ei enää sido. Kun aikeet ja suunnitelmat tiedottaa hyvissä ajoin, myös lapset ehtivät sopeutua ajatukseen vanhan kotinsa myynnistä.

Koti.

Elämään mahtuu erilaisia koteja. Lapsiperhevaiheen unelmakotia ei ole suunniteltu yksin tai kaksin eläkevuosiaan viettäville.

Lumityöt.

Rakkaus omakotitaloon on auttamatta ehtoopuolella, kun katsoo säätiedotusta ja toivoo, ettei huomenna sataisi lunta.

Multa.

Rehellinen vastaus säästää rahaa ja hermoja: onko intohimoni puutarhahommiin ryytimaa- vai parvekelaatikkotasoa?

Raivaus.

Mitä vähemmän tavarassa on kiinni, sen helpompi on muuttaa. Siinä on vissi ero, saneleeko asumismuodon tavara vai ihminen.

Yhteisöllisyys.

Jos koti, harrastukset ja ystävät eivät täytä kanssakäymisen tarvetta, yhteisöllinen asuminen on varteenotettava vaihtoehto.

ET-lehden lukija Kaija Sarha oli 1970-luvulla trenditietoinen äiti, jolla oli aina päällään marimekkoa. Kaija kertoo ompeluinnostuksestaan ET:n Nuoruusmuistoja-palstalla. 

Kun katsoo Kaija ja Harri Sarhan kuvia vuodelta 1971, voisi kuvan kuvitella otetun nyt Käpylän lippakioskilla tai Kallion kulmilla. Niin trendikkäältä nuoripari näyttää hoitaessaan Saku-vauvaa. Lasit, kampaus ja vaatteet, kaikki kuvat voisivat olla nyt otettu.

– Olen aina tykännyt väreistä ja marimekosta. Minulla oli aina marimekkoa päällä. Malasin kodin seinät ja jopa telkkarin ja vanhan ompelukonepöydän keltaisiksi.

Ei ihme, että jopa Saku-pojan ristiäispuku oli keltainen. Eikä mikään ihan tavallinen, vaan joustosamettinen haalari.

– Jouduin tekemään käsityöopettajaksi opiskellessani oikean ristiäismekon. Mutta minäpä tein Sakulle keltaisen leveälahkeiset housut ja isonappisen takin, jossa on poolokauluskin! Vähän sukulaiset katsoivat, että onpa erikoinen.

Kaija ompeli paljon vaatteita, jopa housut Harrille.

– Piirsin vain housut kankaalle vanhojen mukaan, ei minulla mitään kaavoja ollut. Ompelin Sakulle paljon marivaatteita, sillä tilkkuja myytiin silloin Marimekon liikkeissä edullisesti. Lippahattuja tein paljon, vauvallakin piti olla omansa.

Kaija kertoo olleensa Naistenklinikalla puolenyön aikaan tammikuussa 1969.

– Minulla oli samettinen maksitakki, pitkä huivi ja myssy. En kai näyttänyt synnyttäjältä, koska hoitaja kehotti menemään poliklinikalle. Harri lähti kotiin, vaikka olimme käyneet valmennukset ja hän olisi saanut tulla mukaan. Mutta ei hänen ollut tarkoituskaan tulla, koska oli varma, että pyörtyisi sinne. Mutta hän kirjoitti minulle yöllä ihanan runon.

Synnytyssalissa oli kolme naista samassa huoneessa synnyttämässä, vain verho välissä. Kaija oli keskellä.

Ennen ei vauvan tavaraa hankittu yhtä hanakasti kuin nyt. Kaija muistelee jo olleensa synnytyslaitoksella, kun Harri kävi ostamassa vaunut edullisesti tehtaanmyymälästä. Ne olivat muodikasta vaaleanpunaista vakosamettia, eikä yhtään haitannut, että tulivat poikavauvalle.

Saku syntyi 1971 tammikuussa. Harri myös nikkaroi keltaisen Kaijan suunnitteleman hoitopöydän sillä aikaa, kun hän oli vielä laitoksella. 

– Siinä oli laatikoita, joihin mahtui esimerkiksi kangasvaipat. Niitä luriteltiin kylpyammeessa, sillä meillä ei ollut pesukonetta. 

– Minulla on vieläkin tuo vaunujen peitto, marimekkoa, Kaija muistelee.

Kaija oli tämän kuvan ottamisen aikaan 18-vuotias. 

Vuonna 1969 Kaija valmistui käsityönopettajaksi. Sen jälkeen hän oli SOK:n leninkitehtaalla töissä.

– Minusta piti tulla vaatesuunnittelija, ja osallistuin kaikkiin kilpailuihin. Suunnittelin myös neulemalleja ja aloitin Tee itse -lehdessä avustajana. Sittemmin tein elämäntyöni sisustustoimittajana, Kaija kertoo.