Laulujen kävely -hautausmaakierroksen aikana kuultiin Malmin hautausmaalle haudattujen suomalaisten taiteilijoiden tunnetuksi tekemää musiikkia.

Helsingin Malmin hautausmaalla järjestettiin kesällä kävelykierroksia, joilla kuultiin Malmille haudattujen taiteilijoiden tuotantoa musiikkiesityksinä. Kierroksista vastaavan pastori Risto Alajan mielestä hautausmaat ovat täynnä tarinoita eläville. 

Helsingin Viikin kirkon eteen on kerääntynyt joukko väkeä. Keskellä seisoo mies, joka tervehtii uusia saapujia ja ojentaa esitteen. Hän on eläkkeelle jäänyt pappi Risto Alaja, joka on jo toista kesää mukana järjestämässä Laulujen kävely -tapahtumaa Malmin hautausmaalla.

Laulujen kävely on kahden tunnin kävelykierros, jonka aikana Alaja johdattaa osallistujat seitsemän suomalaisen taiteilijan haudoille. Pysähdyspaikoilla Alaja kertoo edesmenneestä lyhyen tarinan. Sen jälkeen kuullaan kyseiseen taiteilijaan liittyvä laulu. Kierros maksaa 15 euroa, ja kaikki tuotto lahjoitetaan Kirkon Ulkomaanavulle. Viime vuonna kierroksia järjestettiin kolme, ja niille osallistui yhteensä 80 ihmistä. Tänä vuonna kierroksia oli kaksi. 

Koko päivän kestänyt sade on juuri loppunut, ja aurinko alkaa pilkistellä pilvien takaa.

– Tuleekohan kierros täyteen, nyt kun sattuikin hyvä ilma? utelee penkillä istuva rouva Alajalta.

– Uskoisin niin. Piti ihan rukoilla sään puolesta, Alaja hymyilee.

26-vuotias Moona saapui kierrokselle äitinsä Mirjan kanssa.
26-vuotias Moona saapui kierrokselle äitinsä Mirjan kanssa.

Odottelijoiden joukossa on pariskuntia ja ystäviä. Valtaosa on yli 50-vuotiaita, mutta nuoriakin on saatu mukaan. Moona Niikko, 26, saapui paikalle äitinsä Mirja Lahtisen, 57, kanssa.

– Äiti halusi yllättää minut syntymäpäiväni kunniaksi. En yhtään tiedä, minne olen menossa, Moona kertoo.

Mirja-äiti huomasi tapahtuman ilmoituksen Kirkko ja kaupunki -lehdestä ja innostui luettuaan, kenen haudoilla kävelyllä vieraillaan.

Tapio Rautavaara ja Olavi Virta ovat omia suosikkejani. Kierroksella mukana olevat taiteilijat ovat tärkeä osa suomalaista musiikkihistoriaa. Ajattelin, että Moonastakin olisi hauska kuulla näitä lauluja, Mirja miettii.

Ennen lähtöä Risto Alaja antaa vielä viimeiset ohjeet 25 osallistujan ryhmälle.

– Tänään etenemme päinvastaisessa järjestyksessä kuin mitä esitteissänne sanotaan. Sain juuri tiedon, että Laila Kinnusen haudan lähellä kuvataan Salattuja elämiä, joten mennään sinne viimeisenä.

Kuuluu innostunutta naurua. Lähdetään.

Osallistujajoukko kävelee pappi Risto Alajan perässä Malmin hautausmaalla.
Osallistujajoukko kävelee pappi Risto Alajan perässä Malmin hautausmaalla.

Hautausmailla tapahtuu

Joukko etenee kohti Malmin hautausmaata. Pyörää taluttava Mervi Purtonen, 61, kertoo odottavansa innolla musiikkiesityksiä.

– Tänne haudatut taiteilijat ovat Suomen merkkihenkilöitä. Tuntuu tärkeältä kunnioittaa heidän työtään tällä tavalla.

Purtonen kävelee mielellään rauhallisilla hautausmailla. Etenkin Malmin hautausmaa on hänestä kaunis.

– Täällä on puistot ja penkit, paljon kukkia. Silmä ihan lepää, hän sanoo.

Alun perin työläisten hautausmaana toiminut Malmin hautausmaa on toiminnallisesti Suomen suurin hautausmaa. Yhteensä hautoja on 50 000 ja haudattuja 200 000.

"Tänne Malmille haudataan vuodessa pari tuhatta vainajaa", kertoo Risto Alaja kuulijoille.
"Tänne Malmille haudataan vuodessa pari tuhatta vainajaa", kertoo Risto Alaja kuulijoille.

Suomessa hautausmailla järjestetään tapahtumia etenkin kesäisin. Helsingissä Hietaniemen hautausmaa on vilkas tapahtumapaikka. Tampereen hautausmaiden opastetuilla kiertokävelyillä etsitään esimerkiksi Juicen hautaa. Turun hautausmaan kävelykierroksilla on useita eri teemoja. Opastettuja kierroksia järjestetään myös esimerkiksi Lahdessa, Oulussa ja Vaasassa. (Tältä kesältä kierrokset alkavat jo olla ohi, mutta loppuvuoden tapahtumista kannattaa kysellä seurakunnista.)

Laulujen kävely -tapahtuman isä Risto Alaja tietää, että erilaiset kävelykierrokset ovat suosittuja hautausmailla. Omaan kierrokseensa hän halusi mukaan lauluteeman ja ehdotti yhteistyötä muusikkoystävilleen.

Vehreää puiden reunustamaa tietä kävelevä joukko kääntyy hautapalstojen väliin ja pysähtyy. Muusikot Jukka Linkoheimo ja Hessu Chydenius odottavat kuulijoita trubaduuri Petri Hohenthalin haudalla kitaroidensa kanssa. 

Risto Alaja kertoo Hohenthalista muutaman sanan. Sitten kuullaan kierroksen ensimmäinen musiikkiesitys: Hohenthalin Puolalainen partisaanilaulu. Sähkökitaran ja akustisen kitaran yhdistelmä ja Linkoheimon laulu soi kauniisti rauhallisella hautausmaalla.

Jukka Linkoheimo ja Hessu Chydenius vastaavat kierroksen musiikkiesityksistä.
Jukka Linkoheimo ja Hessu Chydenius vastaavat kierroksen musiikkiesityksistä.

Esityksen jälkeen muusikot ojentavat kävelijöille nuottitelineitä:

– Auttaisiko joku kantamaan?

Teline saa kantajansa ja matka jatkuu hyvässä yhteishengessä Olavi Virran haudalle. Siellä Linkoheimo kertoo, että Virran laajasta tuotannosta oli vaikea valita kappaletta, jonka kehtaisi esittää. Vihreät niityt on Virran levyttämä amerikkalainen countrykappale.

– Se oli kaunis laulu, henkäistään yleisöstä esityksen jälkeen.

– Mutta kukahan on tuo Ida Maria tuossa Virran haudassa? ihmettelee yksi osallistuja. Toinen tietää, että kyseessä on Olavin äiti.

Laulaja ja elokuvanäyttelijä Olavi Virta levytti uransa aikana 601 laulua ja näytteli 16 elokuvassa.
Laulaja ja elokuvanäyttelijä Olavi Virta levytti uransa aikana 601 laulua ja näytteli 16 elokuvassa.

"Missilaulu oli napakymppi"

Kierros etenee haudalta toiselle. Armi Aavikon haudalla kuullaan 1952 Armi Kuuselaa varten sävelletty Miss Suomi -kilpailun tunnuskappale Armi, joka tunnetaan paremmin nimellä Neitosista ken on kaunein. Tauno Palon haudalla Linkoheimo ja Chydenius kannustavat osallistujat yhteislauluun. Yksi ruusu on kasvanut laaksossa herkistää monet.

Kun seurue lähestyy Laila Kinnusen hautaa, tielle parkkeeratut pakettiautot vievät huomion. Salattujen elämien kuvaukset ovat lopuillaan.

– Ei ihan päästy telkkariin, kävelijät huokaavat.

Katso videolta, miten komeasti yhteislaulu Yksi ruusu on kasvanut laaksossa soi hautausmaalla:

2720340

Kinnusen haudalla esitetyn euroviisu Valoa ikkunassa -kappaleen jälkeen on hyvä hetki kysyä, mitä osallistujat ovat pitäneet kierroksesta. Nuottitelinettä kantava Klaus Krokfors, 56, nyökkää tyytyväisenä:

– Tämä on ollut hieno kierros. Ilmassa on historian havinaa.

Krokfors on mielissään siitä, että kierrokselle on sattunut mukaan pari nuorempaakin osallistujaa.

– Kiva, kun on nuoria mukana. Sillä tavalla näiden hienojen taiteilijoiden perintö saa jatkoa.

"Nämä haudathan ovat tavallaan kulttuurimuistomerkkejä", pohtii Klaus Krokfors.
"Nämä haudathan ovat tavallaan kulttuurimuistomerkkejä", pohtii Klaus Krokfors.

Myös 26-vuotias Moona Niikko on viihtynyt kierroksella. Äiti Mirja Lahtinen kertoo kävelyyn kuuluneen yllätyksiä.

– Tämä menikin aika eri lailla kuin odotin. En ajatellut, että herkistyisin juuri Armi Aavikon haudalla, mutta niin vain kävi. Se missilaulu oli ihan napakymppi.

Ryhmä saapuu Tapio Rautavaaran haudalle. Hautakiven olympiarenkaat muistuttavat laulajan ja näyttelijän urheilusaavutuksista. Moni kuulija hymyilee, kun Linkoheimo ja Chydenius soittavat Reissumies ja kissa -kappaletta. Se on tuttu myös nuoremmille kuulijoille: Moona Niikko videoi esityksen puhelimeensa.


Laila Kinnusen haudalla kuultiin vuoden 1961 euroviisukappale Valoa ikkunassa.
Laila Kinnusen haudalla kuultiin vuoden 1961 euroviisukappale Valoa ikkunassa.

Hautausmaa täynnä tarinoita

Kierros päättyy Oke Tuurin haudalle. Osalle kävelijöistä Tuuri on vieras.

– Se on se näyttelijä, Suomi-leffoista, tietää eräs kulkija.

Kyllä vain: Tuuri teki uransa aikana 37 elokuvaroolia ja näytteli Kansallisteatterissa, kertoo pappi Risto Alaja.

Viimeinen Pieni polku -kappale on humppa. Esitys jättää kävelijät hilpeisiin tunnelmiin. Viimeisten taputusten jälkeen Alaja jakaa kaikille kartan, johon on merkitty Malmin hautausmaan kuuluisat haudat.

Pyörällä paikalle saapunut Mervi Purtonen tulee nykäisemään hihasta.

– Minulla on ollut ihanaa! Tämä oli kiva kulttuuripläjäys. 

– Tällainen kierros on hauska idea. Ja nyt näille haudoille voi tulla itsekseenkin, kun sai tämän kartan, huikkaa toinen naisosallistuja.


Mervi Purtosen mielestä kaunis ilma ja hautojen upeat kukat kruunasivat kierroksen.
Mervi Purtosen mielestä kaunis ilma ja hautojen upeat kukat kruunasivat kierroksen.

Väki alkaa hajaantua, kukin omaan suuntaansa. Ilta-aurinko luo viimeisiä säteitään hautakiviin. Risto Alaja vaikuttaa tyytyväiseltä. 

– Moni osallistuja kiitteli. Olemme saaneet paljon hyvää palautetta ja kierrokset ovat olleet suosittuja. 

– Huomenna viimeiselle kierrokselle on tulossa seitsemänkymppinen mies, joka harmitteli jo viime vuonna, ettei mahtunut silloin mukaan. Tänä vuonna hän ilmoittautui kävelylle heti kun se oli mahdollista, pari minuuttia yli puolen yön! 

Alaja sai idean Laulujen kävelyyn pari vuotta sitten. Hän on aina käyskennellyt mielellään Malmin hautausmaalla ja on vieraillut taiteilijoiden haudoilla jo vuosia. 

– Minulle hautausmaat ovat täynnä tarinoita. Saatan pysähtyä pähkäilemään hautakiviä ja miettiä, millaisia muistoja niiden takana piilee.

Alajan mielestä erilaiset hautausmaakierrokset ovat myös hyvä tapa pitää yllä hautausmaakulttuuria.

– Monelle osallistujalle on ollut yllätys, että hautausmaa on puisto ja siellä voi kävellä muuten vaan. Useampikin on ihmetellyt, että tännehän voi tulla vaikka piknikille. 

Laulujen kävely oli eläkkeellä olevan pappi Risto Alajan idea.
Laulujen kävely oli eläkkeellä olevan pappi Risto Alajan idea.

Päijännepurjehduksen konkari Ilkka Lilja on tartuttanut intonsa kolmanteen polveen asti.

Juurikkasaaren satamassa Jyväskylän Säynätsalossa käy kuhina. Päijännepurjehduksen aattona viime hetken valmistelut työllistävät venekuntia.

Dynastarin kippari Ilkka Lilja, 68, on passittanut vävypoikansa Mikko Puhalaisen, 38, pesemään paattinsa pohjaa. Puhtaus voi kiihdyttää vauhtia puolikin solmua tunnissa. 

– Pitkä ja kapea veneemme on juuri sopiva järvipurjehdukseen, mutta Atlantin ylitys tuskin onnistuisi. Samanlaisia veneitä on Suomessa vain neljä tai viisi. Tämä on 30 vuotta vanha kovan tuulen kapistus, Ilkka kertoo.

Joka vuosi Päijännepurjehduksessa mukana ollut kippari nimettiin tapahtuman kunniajäseneksi pari vuotta sitten. Tuolloin vuorossa oli 40. kerta. Purjehduskärpänen puraisi Ilkkaa jo pikkupoikana.

– Menin isän kanssa kanootilla pitkin Päijännettä. Välillä oli purjekin mukana. Järvipartioon liityin 1958 ja myöhemmin olin merivoimissa.

Päijännepurjehduksen historian kulta-aika ajoittuu 80-luvulle. Enimmillään mukana on ollut 261 venekuntaa. 

Vuosien varrella Ilkka on kisannut useammalla venetyypillä. Voitto on napsahtanut  toistakymmentä kertaa eri miehistöjen saattelemana.

– Nyt unohdan puolet miehistön jäsenten nimistä, kun jonotan ilmoittautumiseen, konkari vitsailee.

Myrskyn kourissa esikoista odottaessa

Aattoillan rutiineihin lukeutuu kipparikokous. Juurikkasaaren juhlatalon sali täyttyy toisilleen tutuista ihmisistä ja iloisesta puheensorinasta. Tuulesta riittää puhuttavaa.

– Parasta on vain katsella taivaalle. Ukonilma on tunnistettava ajoissa. Tuulesta ja purjemuodosta riippuen sama vene voi muuttua aalloilla kyntäväksi hävittäjäksi tai purjelentokoneeksi, Ilkka virkkaa.

Lue myös: Mielitkö vesille? Älä unohda tätä helteellä

Näkökulmaa antaa työura. Viimeiset 20 vuotta Ilkka on toiminut yrittäjänä ja tuonut maahan sääasemia.

Muiden tarinoidessa miehen mieli palaa vuoden 1976 kipparikokoukseen, jonka aikana syntyi viisilapsisen perheen ainoa tytär, Liisa. Sinä kesänä Ilkka seilasi paksu sikari suussaan. Nyt Liisa, 38, on miehistön jäsen puolisonsa Mikko Puhalaisen, kanssa.

Liisalle veneily on tuttua lapsuudesta saakka, ja Mikko innostui purjehduksesta vaimonsa perheen myötä.

– Tähän mennessä jännittävin kisa on ollut 2001. Odotin esikoistamme. Vettä tuli niin, ettei eteensä nähnyt. Ukonilmassa vene kallistui kyljelleen. Silloin pelotti, Liisa muistelee.

Isän kilpailuhenkisyys on helpottanut

Kolmas Liljan perheen edustaja miehistössä on Ilari Lilja, 34, kokenut purjehtija hänkin.

– Välissä oli 15 vuotta, jolloin en halunnut lähteä isän kanssa vesille. Nuorempana hän oli melkoisen kilpailuhenkinen. Nyt kun olen aikuinen, tilanne on rauhoittunut. Purjehduskilpailut ovat opettaneet, ettei kenellekään kannata irvistellä, kuopus naurahtaa.

Miehistöä täydentää Ilkan pitkäaikainen ystävä, Kari Elivuo, 70.

– Minulla on aina ollut kavereita, jotka ovat pyytäneet mukaan. Miehistön jäsenenä olen vapaa purjeveneen omistamisen vastuusta. Voin vain kantaa korteni kekoon, rentoutua ja nauttia maisemista, Kari tuumaa. 

Lue myös: 73 vuotta purjehtineen nostalgiset kuvat

Myös Ilkan puoliso Maire Lilja, 67, on ollut aiemmin seilaamassa. Viime vuosina hän on keskittynyt tapahtuman järjestelyihin, lastenlasten hoitoon ja kannustamiseen.

– Huonot jalkani eivät oikein kestä veneilyä, Maire kertoo.

Pariskunnan rakkaustarina alkoi kansakoulussa, kun Ilkka veti Mairea letistä ja molemmat passitettiin nurkkaan häpeämään.

Ilkka rustasi Mairelle Minä rakastan sinua -lappusen. Ajoitus oli valitettavasti väärä.

– Ajattelin tuolloin, ettei poikia olisi pitänyt olla olemassakaan, Maire naurahtaa.

Teini-iässä kiusantekijä pyysi Mairea painolastiksi veneretkelleen, ja häitä juhlittiin Ilkan ylioppilaaksi pääsyn jälkeen.

Ilkka on konkari. Hänellä on menossa 42. Päijännepurjehdus.
Ilkka on konkari. Hänellä on menossa 42. Päijännepurjehdus.

Tuuli tuntuu poskessa

Kilpailupäivän aamu valkenee aurinkoisena, ja tuuli on heikohko. Juurikkasaaren satama pullistelee väkeä. Omaa starttiaan odottelevat paatit kiertävät lähtöaluetta kuin ravihevoset rataa.

Työnjako Dynastarissa on selkeä: Ilkka istuu ruorissa ja luotsaa. Vävypoika vastaa isopurjeesta. Etupurjeet ovat Karin ja Ilarin heiniä. Liisa navigoi ja tarkkailee kilpakumppaneita.

Viisi minuuttia ennen h-hetkeä Lys 4 -luokka saa ensimmäisen äänimerkkinsä.

–157 tulee kovaa vasemmalta, huomasitteko? Liisa tiedottaa.

Tasan kello 12 Dynastar solahtaa vauhdilla matkaan. Maali häämöttää Padasjoella. Reilun sadan kilometrin reitti taittuu parhaimmillaan noin kahdeksassa tunnissa. Useimmiten Dynastarin kisa on kestänyt 12–14 tuntia.

– Nyt luovitaan siksakkia kohti tuulta. Tunnen sen paineen poskessani.

Veneen ääneen Ilkalla on samanlainen suhde kuin lapsen itkuun.

– Itku on yöllä erilaista kuin vaikkapa silloin, kun kaverit kiusaa. Eri äänien perustella on toimittava eri tavoin. Sama pätee veneeseen. Veden läpsytys, solina ja ryskytyksen voimakkuus suhteessa poskessa tuntuvaan tuulipaineeseen neuvovat minua. Niitä kuulostelemalla voisin seilata vaikka silmät kiinni, Ilkka kuvailee ruorissa.

Napakat käskyt

Alku sujuu vauhdikkaasti. Ilkka määrittelee järvipurjehduksen herkäksi lajiksi, johon maaston muodot vaikuttavat. Tuuli kääntyy nopeasti, kun ilma kohoaa rantoja pitkin.

– Yleensä kolme venettä ajaa kisan aikana karille. Kilpa­purjehtijan on kovissakin säissä osattava toimia ja pärjättävä, Ilkka sanoo.

Tarinoidessaan kippari näyttää rauhalliselta, mutta valpas hän on. Silmä seuraa herkeämättä purjeisiin kiinnitettyjä virtauslankoja. Käsky tulevat ajallaan ja napakasti.

– Kiristäkää spinaakkeripurjetta. Löysätkää vähän, kaikki veneen vasemmalle laidalle. Säädä mastoa. Keulapurje suoraksi, vaijeri ei saa taipua liikaa.

Tällä kertaa voitosta kisaa 140 venettä.
Tällä kertaa voitosta kisaa 140 venettä.

Luonnonkauniin Kärkistensalmen maisemissa miehistön katse kiinnittyy sillalla huiskuttaviin katsojiin. Maire on hurauttanut Puhalaisten lasten ja esikoisensa Vesa Liljan, 47, kanssa kisaajia kannustamaan. Vesa on tallentanut ja kuvannut vuosien ajan Päijännepurjehduksen etenemistä, milloin rannoilta, milloin veneestä käsin.

– Hän on tapahtuman kävelevä tietopankki, Ilkka määrittelee.

Dynastarin liepeillä pyörähtää moottoriveneellä myös perheen toiseksi vanhin poika, Anssi Lilja, 43, vaimonsa Katri Liljan kanssa. Anssin ja Katrin seitsemästä lapsesta kaksi vanhinta poikaa osallistui kisaan pienellä Lightning-veneellään. Ilkka on tartuttanut into­himonsa kolmanteen polveen.

Ukkosta ilmassa

Kuminan saarta lähestyttäessä on tehtävä ratkaisu: kierretäänkö länsi- vai itäpuolta? Oman mausteensa pähkäilyyn tuovat navigaattorin temppuilu ja nouseva ukonilma.

– Kymmeniä vuosia olen seilannut kartan kanssa, joten tekniikan pettäminen ei haittaa mitään, Ilkka tuumaa ja valitsee länsipuolen.

Matkan edetessä tuuli tyyntyy ja ilma viilenee. Dynastar lipuu etananvauhdilla eteenpäin, ja länteen suuntaaminen osoittautuu virheeksi. Ilari häipyy tirsoille kajuuttaan, ja Kari napostelee veneen nokassa pähkinöitä. Ilkka harmittelee reitti­valintaansa.

– Parhaina vuosina olemme olleet jo yhdeksän tunnin seilauksen jälkeen maalissa, ja ilmassa on ollut urheilujuhlan tuntua.

Nyt näyttää sille, että edessä on pitkä yö. Tuulta ei voi tehdä, se annetaan.

– Ottaako joku tonnikala-majoneesileipiä ja täytettyjä kanamunia? kapteeni kyselee ja alkaa avata eväslaatikoita.

Illan tullen tuuli katosi ja vauhti hiipui.
Illan tullen tuuli katosi ja vauhti hiipui.

Kippari ottaa torkut

Yön saapuessa kärsivällisyys alkaa olla koetuksella. Kolmen aikoihin Dynastariin kantautuu tieto, että ensimmäinen kisaaja on saapunut maaliin 02.34.

– Harvoin on näin suuria eroja, Ilkka huokaa.

Pikkutuntien hämärässä hän bongaa pojanpoikansa lahdenpoukamasta. Nuorten vene on seisonut jo useita tunteja.

– Hyvinhän teillä menee, isoisä kannustaa.

On hänen vuoronsa torkahtaa. Vävypoika ottaa ohjat käsiinsä.

– Olisi pitänyt mennä itäpuolta. Purjehtiminen on kivaa hyvällä tuulella, Ilari murjaisee.

Liisa saattoi ottaa nokoset pitkän päivän jälkeen.
Liisa saattoi ottaa nokoset pitkän päivän jälkeen.

Treffi-ilta veneessä

Aamun valjetessa tuuli nostattaa vauhdin purjeisiin ja miehistö valpastuu. Taas mennään, ja hymy on herkässä. Padasjoen satama häämöttää. Reilun 23 tunnin seilauksen päätteeksi maalivene töräyttää Dynastarille merkin. Perillä ollaan.

– Ei tarvinnut keskeyttää, Ilkka kiittelee.

Aurinko paistaa täydeltä terältä. Kun vene lipuu satamaan, miehistö rullaa purjeet, kiristää köydet ja laskee lepuuttajat paikoilleen. Ilari hyppää uimaan.

– Mikolle ja minulle tämä oli kuin treffi-ilta, pääsimme ilman lapsia purjehtimaan, Liisa iloitsee.

Dynastar saa levähtää hetken määränpäässä. Anssi perheineen on luvannut seilata veneen alkuviikosta kotisatamaan. Kun ei kisata, kiireen voi unohtaa.

– Purjehduksen ystävä on energian ja luonnon säästäjä. Nautin äänettömästä etenemisestä, kippari kiteyttää.

Katso lisää Päijänne-kuvia kuvakarusellista.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2015.

Päijännepurjehdus 2017 Padasjoelta Jyväskylään järjestetään 21.7-23.7.

Matkailuauto on oma liikkuva hotellihuoneesi. Mutta tiedätkö, mihin saat sen yöksi pysäköidä? Keräsimme ohjeet.

Leirintäalue ei ole matkailuajoneuvolla liikkujan ainoa nukkumapaikka. Miltä kuulostaisi yö tanssilavan kupeessa?

1. Yövy yleisillä parkkipaikoilla ja levikkeillä

Jos matkustat matkailuajoneuvolla, voit nukkua muuallakin kuin leirintäalueella. Halutessasi saat pysähtyä huilaamaan vaikkapa Hietaniemen uimarannan tai Joulupukin pajakylän parkkipaikalle.

Yöpyessä on kuitenkin noudatettava vallitsevia pysäköintisääntöjä ja huomioitava varsinaisen leiriytymisen olevan kiellettyä. Leiriytymiseksi lasketaan esimerkiksi retkituolien sijoittaminen asuntovaunun ulkopuolelle ja matkailuvaunun tukijalkojen ulos ruuvaaminen.

2. Huoltoasema on hyvä paikka yöpyä

Voit nukkua matkailuajoneuvossa myös huoltoaseman parkkiruudussa. Useilla yöpymismahdollisuuden tarjoavilla pysähdyspaikoilla on erikseen osoitetut paikat karavaanareille.

Jos pääset kohteeseen vasta myöhään, leirintäalueet saattavat olla jo kiinni. Isot huoltoasemat tarjoavat silloin hyvät peruspalvelut vessoineen, ravintoloineen ja jätevesien tyhjennyspisteineen.

3. Pysäköi ja yövy metsätien raunassa

Erityisesti Lapissa on pitkiä metsäteitä, joiden varsilla ei ole leirintäalueita tai huoltoasemia. Silloin matkailuajoneuvon voi parkkeerata hiljaisen tieosuuden sivuun. Voit jättää karavaanin tällaiselle paikalle myös päivävaelluksen ajaksi. Muista kuitenkin, että yksityisillä teillä saa yöpyä vain maanomistajan luvalla.

4. Yöksi tanssilavan viereen

Haluaisitko laittaa jalalla koreasti? Erityisesti järvi- ja Keski-Suomen lavatanssipaikat pyrkivät houkuttelemaan matkailuajoneuvolla liikkujia huokein yöpymishinnoin. Leirintäalueen ollessa kaukana voi tanssilavan kupeessa uinuminen olla kesäkokemus parhaimmillaan. Kokeile esimerkiksi Eräjärveläistä Rönnin lavaa tai Syvälahden lavaa Kangasniemellä.  

Vinkit antoi leirintämatkailun valtakunnallisen keskusliiton SF Caravanin toiminnanjohtaja Timo Piilonen.

Mitä suomalaisessa kesäyössä tapahtuu? Alkukesän yössä tuntuu, että luonto pysyy hereillä ihmisiä paremmin. Kohtasimme pikkutuntien virkkuja aina lepakoista keikkamuusikoihin.

Kettu tuijottaa tiiviisti kohti auton ajovaloja. Se ei aio väistyä.

Kesäkuinen ilta Hämeenlinnassa punertuu taivaanrantaan. On aika etsiä suviyön taikaa. Sitä, josta on runoiltu, sävelletty kesähittejä ja laadittu rikosraportteja. Romantiikan lisäksi kesäyöhön kun kuuluu myös levottomuutta, ainakin poliisin näkökulmasta. Toisaalta pelti kolisee ja nyrkki heilahtaa herkemmin, toisaalta uusi elämä saa alkunsa useammin kuin talviöinä.

Nyt yöhön hiipuvat kadut ovat kuitenkin äänettömästi kipittävää kettua lukuun ottamatta autiot. Missään ei näy auringonlaskuun käsikkäin kulkevia pariskuntia, ei humalaansa retostelevia, ei edes myöhäiseen junaan kiirehtijöitä, vaikka asema pilkottaa selän takana.

Vain kettu, joka sekin odottelee, että pääsisi rauhassa illallistamaan.

Hurjasti hyönteiselämää

Rautatieaseman kupeesta löytyy sentään kourallinen ihmisiä. Alkamassa on Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin jokakesäinen yölaulajaretki. Retken vetäjä Karri Jutila arvelee heti alkuun, että yö lähimetsikössä saattaa tarjota kaupunkiyötä huomattavasti enemmän toimintaa.

Suuntaamme radan viertä sivuavalle joutomaalle. Emme tähyile kaunista taivaanrantaa, vaan suoraan maahan. Karri Jutila ruopii lehtiä syrjään.

Näistä puskista löytyy runsaasti todellista hämärätouhua, sillä rehevään maahan on asettunut kammottuja espanjansiruetanoita. Mötkälemäinen tuholaisetana voi yön aikana lyllertää jopa 50 metrin matkan. Aluskasvillisuuden alta löytyy jättietanoiden lisäksi hurjasti hyönteiselämää. Taskulampun valossa pikkuruisten hyönteisten etsimisessä on oma jännityksensä.

Kun nousemme maanpinnasta takaisin seisoma-asentoon, hämärä ympärillä on tihentynyt. Nyt joutomaan kasvistosta erottuu selvästi kevyesti askellettuja polkuja. Ne ovat eläinten öisiä reittejä, joita pitkin jolkottelevat cityketun lisäksi myös supikoirat ja mäyrät.

Satakieli säveltää itse

Matka jatkuu radan ali kohti Varikonniemen metsikköä. Ilta on pimentynyt lyhyeksi yöksi. On sopiva aika lintujen yökonsertille.

Heti parinkymmenen metrin päässä satakielen kovaääninen laulu pysäyttää, ja yöllisen metsän äänekkyys suorastaan yllättää. Karri Jutila nyökkää, alkukesän yö puiden katveessa voi desibeleissä mitattuna olla jopa meluisa.

– Juhannukseen mennessä linnut lopettavat laulamisen, ja metsät hiljenevät silloin kummasti.

Kun lintujen parinmuodostus- ja pesänrakennustouhut ovat ohi, niiden lauluinto häviää. Karri Jutila kertoo, että tutkimusten mukaan linnunlaulu ei kuitenkaan liity vain perheenperustamiseen.

– Linnut laulavat myös ilokseen, ne purkavat niin mielihyvähormoneja ja energiaansa. Taitavimmat laulajat, kuten viitakerttunen, tuntuvat jopa hurmaantuvan omasta äänestään.

Takana luritteleva satakieli taitaa tehdä juuri niin, se laulaa lähes taukoamatta. Monet taitavat yölaulajat, esimerkiksi kerttuset ja rastaat, matkivat muita lintuja, mutta satakieli esittää itse säveltämäänsä materiaalia.

– Lintujen yöllinen laulu on musiikkia korvilleni. Olen laskeskellut, että vietän toukokuun puolivälistä juhannukseen noin puolet öistä metsissä, lintujen laulua kuuntelemassa ja äänittämässä, Jutila hymähtää.

Lepakkoarmeija suu ammollaan

Lintupuiden jälkeen edessä siintää tummunut järvenranta. Tyynellä selällä ei näy liikettä. Jutila kaivaa laukustaan detektorin eli lepakkoilmaisimen. Se vastaanottaa todellisten kesäyön eläjien, lepakoiden kaikuluotausäänet ja muuntaa ne ihmiskorvin kuultaviksi.

Detektorista alkaa heti kuulua nopeaa papatusta kuin sarjatulta. Se on Jutilan mukaan peräisin joko vesi- tai viiksisiipasta, joka saalistaa parhaillaan rantavedestä hyönteisiä. Latvojen tasalla lentelevän yksittäiset nakutukset taas kuuluvat pohjanlepakolle, joka sujahtaakin kuin näytösluonteisesti päittemme yli nopeita kiitosyöksyjä.

Lepakot ovat kesäyön ahmatteja. Parhaimmillaan nahkasiipi napsii yön aikana jopa 3000 hyönteistä, joten todellisuudessa järvenpinnassa käy aika vilske.

Tarkan kuulon avulla lepakko tietää tarkalleen, missä ravinnoksi kelpaavat hyönteiset liikkuvat. Lepakko myös näkee hyvin, joten nopeat, jopa vähän hermostuttavat lentonäytökset yllämme eivät selvästikään ole vahinkoja.

Lepakkoliitojen jälkeen jatkamme Varikonniemen pitkospuille. Ne kulkevat rantaruovikossa, ja pimeässä tuntuu kuin kävelisi vetten päällä. Tosin pimeys ympärillä on niin tummaa, että reitti pitää melkein arvata tai lähes kuulla, niin kuin monet yön eläimet tekevät.

Hämärän kaupungin hiljaisuus

Pitkospuiden päässä odottaa jälleen kaupunki. Olemme palanneet kuin varkain takaisin aseman tuntumaan. Luonnon äänien jälkeen katulamppunsa kesän ajaksi sammuttanut kaupunki vaikuttaa vielä autiommalta kuin lähtiessä.

Nyt pitäisi tutustua kaupungin yöelämään, mutta missä sitä on? Otamme kuvaajan kanssa auto alle ja lähdemme kierrokselle.

Torin kivetyksillä ei kulje ainuttakaan elollista olentoa. Jatkamme matkaa nakkikioskille. Ensimmäisen pimeän kioskin seinästä selviää, että ne kaikki ovat jo kiinni.

Kierrämme torinvarren uudelleen. Muutama kulkija sentään erkanee viereisestä baarista, mutta romantiikkaa, tai edes riidanpoikasta, ei leiju ilmassa. Vain yksi nuorukaisista nojaa näyteikkunaan ja lorottaa illan juomia kaikessa rauhassa seinustalle.

Jostain kuuluu mopon pärinää. Innostumme, pitäisikö lähteä perään? Mopot jos mitkä herättävät närkästystä ja keskustelua kesäilloissa. Ennen kuin ehdimme, pärinä on kaikonnut hämäryyteen.

Yön hiljaisuudessa hurisee ainoastaan viereinen moottoritie tasaista autonauhaa. Tänä yönä juuri se on täälläkin ehkä se vaarallisin paikka. Kuiva, kirkas kesäöinen tie on tilastoiden mukaan pakkasliukastakin säätä turmiollisempi.

Nyt ei onneksi kuulu pellin rytinää. Asetumme kaupungin rantaan seuraamaan auringonnousua. Kylmä aamuyö höyryää vedenpinnasta, kun kaupunki takana valmistautuu uuteen päivään. Luonto ei juuri ehdi nukahdella. Ainoastaan viereisen katulyhdyn nokkaan asettunut lokkipari nuokkuu yksimielisesti. Ne saavat kelvata, kesäyön romantiikkakiintiö on täytetty.

Eläkkeellä oleva muusikko Pertti Kovanen:

"Keikkamuusikkona olen ajanut tuhansia kilometrejä halki suomalaisen kesäyön. Kun Korsuorkesteri 1990-luvun alussa aloitti, tahti oli todella tiivis, ja kesäyöt kuluivat autonratissa.

Alkuun ne olivat todella valloittavia, ja ajoin mielelläni keikalta kotiin läpi yön. Oli hienoa huristaa läpi nukkuvien kylien, siinä omat ajatuksetkin lähtivät rullaamaan. Öisestä ajamisesta tuli ikään kuin oma hetki. Rupesinkin puoli-leikilläni laulamaan muille tuutulauluja, että he nukahtaisivat ja minä saisin omaa aikaa.

Kaikenlaista kulkijaa tuli vuosien varrella kesäyössä vastaan. Humalaisia, liftareita, poroja ja hirviä. Yhtenä juhannusyönä Luumäen kohdalla karhu liippasi ihan auton keula ohi. Ehdin juuri ja juuri jarruttaa. Siitä se omanarvontuntoisesti tallusteli ja kääntyi vielä perään katsomaan, että minkälaiset kulkijat sen rauhaa suvaitsivat rikkoa.

Nuorena muusikkona 1970-luvulla kesäyöt olivat paljon vauhdikkaampia. Takapenkillä juotiin. Joskus otettiin porukkaa mukaan matkan varrelta ja vaihdettiin kyyti vaikka viinapulloon. Silloin myös taajama-alueen ulkopuolella sai ajaa niin järjettömiä nopeuksia, että öissä oli
ihan erilainen vauhdin ja vaaran tunnelma.

Kauneimmat kesäyön reitit ovat minusta Pohjois-Karjalassa, Savossa ja Lapissa. Nelostietä olen aina yrittänyt välttää, samoin taukoja isoilla ketjujen huoltamoilla. Nykyään tosin ovat harvassa persoonalliset taukopaikat, sellaiset, joihin muusikot kokoontuivat ja joista sai yöpalaksi laihallekin kukkarolle sopivaa sippisoppaa."

Pertti Kovanen on soittanut mm. Korsuorkesterissa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2016.

Täälläkö he elivät? Downton Abbeyä tv-sarjassa esittäneeseen Highcleren linnaan virtaa uteliaita. 1920-luvun henki on yhä läsnä, eikä aika tunnu liikahtaneen eteenpäin läheisessä Bamptonin kylässäkään.

Kirkonkellot moikuvat pitkään ja hartaasti. Jos olisimme Agatha Christien romaanissa, pian tapahtuisi murha.

Hautakivet sojottavat nurmikosta kuin oikomista kaipaavat hampaat. Avaan kirkon tumman oven. Kevätaurinko saa alttaritaulun hehkumaan jalokivinä. Ovi takanani narahtaa ja kuulen askeleet. Sydän hypähtää. Käännän katseeni. ”Tämäkö on se hääkirkko?” kysyy vitivalkoisissa lenkkareissa tepasteleva mies Amerikan aksentilla. Lumous on särkynyt.

Olen tullut Downton Abbey -pyhiinvaellukselle Bamptonin kylään. Kylän raitilla on kauppa, postitoimisto ja pubi, ja jos televisioantenneja, liikennemerkkejä ja autoja ei olisi, voisi kuvitella tipahtaneensa 1920-luvun Yorkshireen. Ihan odottaa, että pian kulman takaa ilmestyy tummaan pukuun pukeutunut jaarlin kamaripalvelija John Bates pyöräänsä taluttaen.

Kylän komein talo on kirkon vieressä. Siinä asui Isobel Crawley. DA-fanit olivat aluksi tervetulleita ihastelemaan puutarhan ruusuja, kunnes omistaja väsyi hinkkaamaan nenänjälkiä ikkunoistaan, ja kiviaidan vaaleansininen portti napsahti kiinni.

Seison sarjassa sairaalaa esittäneen rakennuksen edessä. Nyt kun kirkonkellot ovat vaienneet, voi melkein kuulla sotilaiden huokailut. Sarjan filmauksissa käytettiin Afganistanissa haavoittuneita oikeita sotilaita – aika uljas kotiinpaluu monelle.

Sairaalaa esittänyt rakennus on kirjasto. Sen sisällä on pieni matkamuistomyymälä, jossa on tarjolla joka kodin välttämättömyyksiä kuten DA-keittiöpyyhkeitä.

Kummituslinnan onnenpotku

Taivas on tummunut ja tulevan sateen pystyy lähes haistamaan bussin ikkunoiden läpi. Tuulee niin, että kumpuilevilla ruohokentillä vaeltelevat lampaatkin horjuvat.

Lopulta sarjan todellinen tähti, Downton Abbeyä esittävä goottilinna Highclere Castle nousee jylhänä edessämme. Joku alkaa hyräillä sarjan tunnusmelodiaa, ja pian siihen yhtyvät kaikki. Bussikuski taitaa mutista jotain hulluista naisista.

Kaikki on täydellistä. Jopa 230 vuotta vanhat setripuut ovat oikeilla paikoillaan. Julkisivun kaksi alinta kerrosta huokuvat menneen maailman eleganssia, mutta ylempänä, jossa henkilökunnan tilat sijaitsevat, seinät näyttävät siltä kuin rakennusmieheltä olisi loppunut maali kesken.

Ruohokentällä on kyltti: ei koiria linnan alueelle. Siitä muistan, että linnanherra ei olekaan Lord Grantham, jonka suurin rakkaus oli labradorinnoutaja, vaan täällä isännöi joku muu.

Se joku muu on 8. jaarli George Carnarvon ja hänen vaimonsa Lady Fiona.

Ennen sarjaa jaarli-titteli ei paljon lämmittänyt linnassa, jota kiinteistöagentti olisi kuvaillut mahdollisuuksien runsaudensarveksi:

Linnaan satoi sisään, home söi seiniä ja tuuli ulvoi nurkissa.

Mutta eräänä iltana omistajaparin ystävä Julian Fellowes tuli kylään ja löysi sekä inspiraation että muusan käsikirjoitukseensa. Muusa oli Highclere Castle, joka ennen sarjan kuvauksia sai 12 miljoonan kasvojenkohotuksen. Ja niin tähti oli syntynyt.

Koiperhosia matoissa

Linnan tuplaovien takana ei odota tummakulmainen hovimestari Carlson, vaan kyltti, joka kieltää valokuvauksen.

Ensimmäinen huone tuo punaviinin maun kielelle. Sen punaisilla sohvilla Crawleyt nauttivat alkoholia aikana, jolloin juominen oli hyve, koska vain yläluokalla oli varaa juoda. Huoneen seiniä kiertävissä kirjahyllyissä on kaikkiaan 5650 kirjaa.

Remontista huolimatta eletään yhä 1920-lukua. Yksinkertaisten ikkunoiden läpi tuulee niin, että tukka lähes heiluu, patterit ovat kannettavia, mallia, jota saa rakennusmarketeista kaksi kympillä, ja koiperhoset ovat viihtyneet matoissa ja nojatuoleissa. Kyseessä on siis autenttinen englantilainen idylli: yläluokka rakastaa epämukavuutta.

Ruokasalissa on sarjasta tuttu pitkä illallispöytä, jonka ääressä leskikreivitär Violet Crawley jakoi viisauksiaan. Seiniä koristavat isopäisten ihmisten muotokuvat ja hevostaulut. Konsolipöydillä komeilee kiinalaisia vaaseja ja jalkalamppuja: valaistus on armollinen, ja linnan ainoa kattovalo on aulan meteoriittia muistuttava kristallikruunu.

Oppaamme Margaret kertoo, että ruokailukohtauksia kuvattaessa suurin draama tapahtui pöydän alla. Nykyisen Jaarlin labradorinnoutaja tapasi livahtaa pöydän alle kerjäämään. Ei ihme, että sarja on brittihistorian kallein, jos kohtauksia piti uusia sojottavan hännän takia.

Yläkerrassa ovat Lady Coran, Sibylin ja Edithin makuuhuoneet. Lady Maryn makuuhuone rakennettiin studioon. Vierashuoneiden yöpöydillä on House and Gardens -lehtiä. P. G. Wodehousen Jeeves-kirja on muistuttamassa siitä, että linnassa kuvattiin aikoinaan kirjaan pohjautuva elokuva.

Käytävän konsolipöydillä on perhepotretteja, joita katsellessa tuntee itsensä kuokkavieraaksi.

Seinän valokuvista katsoo tuttu rouva.

Hän on jaarlin kummitäti, kuningatar Elisabet.

Yläkerroksiin vievät kapenevat portaat on suljettu punaisella narulla. Siellä sijaitsevat palvelusväen tilat ovat edelleen kunnostamatta.

Kilkattaako jossain avainnippu?

Laskeudun alakertaan punaisella matolla päällystettyä portaikkoa, jossa Lady Mary aina pysähtyi ihailtavaksi. Korkea holvikatto on jäänne keskiaikaisesta luostarista, jonka päälle linna aikoinaan rakennettiin.

Toinen jäänne on kummitus. Se on kuulemma vanha taloudenhoitaja, jonka voi tunnistaa avainnipun kilkatuksesta.

Kellarikerroksessa ei tuoksu yrttilammas, vaan home haisee pistävästi: keittiökohtaukset filmattiinkin studiossa. Kellotaulu on pleksin suojissa käytävällä.

Brittimedia rakastaa kuvaa, jossa herttuatar Kate poseeraa sen vieressä.

Intohimoisena DA-fanina Kate kuulemma pakotti prinssi Williamin seuraamaan sarjaa hänen kanssaan.

Pois lähtiessämme sataa. Tuulen järsimä lippu liehuu katolla hyvästiksi.

Jään odottamaan Downton Abbey -elokuvaa: koskaan ei voi olla liikaa tähtiä, jotka ovat sekä vanhoja että isokokoisia.

 

  • Highclere castle, jossa Downton Abbey -sarja kuvattiin, on rakennettu 1842. Arkkitehti Sir Charles Berry suunnitteli myös Lontoon parlamenttitalon. Linnassa on noin 300 huonetta, joista voi nähdä parikymmentä.
  • Viides jaarli oli mukana löytämässä Tutankhamonin hautaa. Myöhemmin egyptiläisiä aarteita löytyi linnan tapetin taakse piilotettuna remontin yhteydessä. Näyttely aarteista on linnan alakerrassa.
  • Julian Fellowes lainasi tosielämää sarjaansa: myös Highclere Caste toimi ensimmäisen maailmasodan aikana sairaalana, nykyisen jaarlin isoisäkin meni naimisiin amerikkalaisen perijättären kanssa, perheen toimeentulo nojaa ympäröivään maahan ja nykyisenkin jaarlin silmäterä on kultainen noutaja.
  • Downton Abbeyn yhden jakson kuvaus maksoi miljoona puntaa, ja Highclere Castlen omistajat saivat miljoona puntaa per kausi.
  • Linna sijaitsee Hampshiressa, 72 km Lontoosta. Junalla Paddingtonin asemalta Newburyyn, josta vartin taksimatka. Automatka Lontoosta kestää 1,5 tuntia.
  • Bamptonin kylään, jossa tv-sarjan kyläkohtaukset kuvattiin, pääsee Lontoosta Oxfordiin menevällä bussilla 18, ja Oxfordista bussilla alle tunnissa. Lontoosta automatka kestää 1,5 tuntia.
  • Linna on avoinna vain kevät- ja kesäkuukausina. Lippu oikeuttaa 1,5 tunnin kierrokseen. Ryhmämatkoja järjestää mm. Brit Movie tours.