Pelle Miljoona: "Rotta ryömi yöllä rastoissani"

"Asuimme Haminassa Hevoshaan kaupunginosassa. Kesäsunnuntaisin koko perhe pyöräili merenrantaan Varvinpohjaan.

Teimme broidin kanssa lauttoja ajopuista. Kun seilasimme lautalla, tuntui kuin olisimme olleet aavalla ulapalla. Muistan myös nuotiolla keitetyn pannukahvin tuoksun.

Kun meille ostettiin auto, aloimme tehdä kesäisin telttareissuja.

Kolilla maisema aukesi silmänkantamattomiin kuin merellä. Rukalla minun oli aivan pakko kiivetä hyppyrimäen nokkaan. Näkymä oli pakahduttava, kauneinta Suomea.

Tiilin perhe teki 1960-luvulla autoreissuja kotimaassa. Kolin maisemat lumosivat Pellen ja hänen äitinsä.

Koulut ensin

Muistan Haminan aika kosmopoliittisena. Siellä oli vilkas satama, ja Neuvostoliiton raja oli lähellä.

Laivat saattoivat olla viikonkin redillä odottamassa. Merimiesbaari Kompassi houkutteli monenkirjavia tyyppejä. Mustaihoiset ja latinalaisamerikkalaiset seilorit olivat tuulahdus maailmalta.

Kavereita lähti merille. Ensimmäinen reissu saattoi olla vaikka Etelä-Amerikkaan, ja sieltä palattiin polleana. Taskut olivat täynnä fyrkkaa ja päällä oli makeita kuteita.

Kun heppu kertoi tulevansa Riosta, tuntui kuin hän olisi tupsahtanut tähtien takaa. Itsellänikin kävi mielessä lähteä, mutta minut oli kasvatettu siihen, että koulut piti käydä.

Liftausreissu kaverin kanssa vei Imatran ja Kajaanin kautta Turkuun ja Ruisrockiin 1971.

Aloin lukea kirjoja ja sitä kautta tutustua vieraisiin kulttuureihin.

Jack Kerouacin romaani On the Road kolahti. Myös Mika Waltarin Sinuhe on matkakirja eri aikakauteen.

Jännitystä reilin alla

Ekalle interrailille lähdin yksin. Tukholma ei vielä maistunut ulkomaalta, mutta kun pääsin Köpikseen ja Saksan-junaan, tunsin kuin aikoinaan Olavi Paavolainen: tässä se nyt on, Eurooppa!

Jatkoin Kreikkaan. Junat olivat  täynnä turkkilaisia siirtotyöläisiä menossa käymään kotona. Seisoin eteisessä, koska ei ollut istumapaikkoja. Pidin kiinni tangosta ja vaivuin jonkinlaiseen koomaan.

Vaikka jännitin reissua etukäteen, pääsin nopeasti maailman imuun. Tajusin, että eihän tässä mitään hätää ole. Kukaan ei halua minulle pahaa, ei ole mitään pelättävää.

Amsterdamin legendaarisessa Vondelpark-puistossa tapasin ikäisiäni amerikkalaisia kavereita, jotka olivat paossa Vietnamin sotaa. Olin nähnyt sodasta tv-uutisia, mutta kaverit antoivat konfliktille kasvot.

Pelle joogaa interraililla Kreikan Thessalonikissa.

Samoihin aikoihin Vondelparkiin alkoi virrata heroiinia. Narkkarit rupesivat pöllimään toisten tavaroita, ja makuupussi saatettiin yöllä viiltää partaterällä.
Se oli sen lorun loppu. Kaikki hyvät jutut pilataan.

Punk kolahti

Kesällä 1977 Lontoossa löysin punk-musiikin. Kävin 100 Clubilla ja Marquee Clubilla, joissa soittivat muun muassa Clash ja Generation X.

Entinen hippikatu Carnaby Street oli kuin peikkometsä, kun jengillä oli kaikenlaisia irokeesikampauksia.

Meininki oli muuttunut täysin, ja se upposi minuun heti. Tajusin, että energinen punk oli juuri sitä, mitä maailma tarvitsi ja minä kaipasin.

Nukuin Readingin festivaaleilla tapaamani brittikundin luona löyhkäävässä rauniotalossa Brixtonissa. Lähtiessä ostin isäntäni rähjäisen kitaran kymmenellä punnalla.

Kun saavuin Suomeen, matkalla olin tehnyt jo monta punkbiisiä.

Toukokuussa 1990 Pelle löysi itsensä ylittämästä Andeja Perussa. Taustalla inkojen pyhä laakso.

New Yorkissa ilman rahaa

Vuonna 1981 ystäväni, valokuvaaja Kari Riipinen sai Suosikki-lehden kustantamaan meille maailmanympärimatkan. Tarkoitus oli, että Riipinen kuvaa ja minä kirjoitan.

Ensimmäinen etappi oli Pakistanin Karachi. Se oli hurja heitto tammikuisesta Suomesta. Kesti viikon saada viisumit Intiaan.

Reissasimme kolme kuukautta. Lentolippujen ehtona oli, että menimme koko ajan eteenpäin. Jatkoimme Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille ja Japaniin.

Tokiosta lensimme Seattleen. Lippumme eivät kelvanneet Yhdysvaltain sisäisille lennoille, joten otimme Seattlesta siirtoauton. Maksoimme vain bensat ja sitouduimme ajamaan kaaran toiseen kaupunkiin.

Highwayt, Jenkeissä on hienoa huristella niillä ja nähdä, kuinka maisemat muuttuvat ja vastaan tulee isoja kaupunkeja. Se on silkkaa Kerouacia.

Pääsiäinen oli tulossa, ja olimme New Yorkissa ilman rahaa. Suosikista luvattiin parisataa dollaria pankkiin Wall Streetille, mutta emme saaneet rahoja, koska olisi pitänyt tietää lähetyksen numero.

Riipinen tiesi kaupungissa asuvan suomalaisnaisen. Häneltä saimme taaloja sen verran, että pärjäsimme pyhät. New Yorkissa ei ole kivaa olla persaukisena.

Sitten Riipisen kanssa tuli riitaa. Lensin yksin Tukholmaan ja jouduin kentällä hivakkatarkastukseen, jossa tutkittiin kaikki paikat hanuria myöten. Siihen sammuivat matkafiilikset.

"Tukholman kentällä jouduin hivakkatarkastukseen, jossa tutkittiin kaikki paikat hanuria myöten. Siihen sammuivat matkafiilikset."

Olin kuitenkin saanut kipinän kirjoittamiseen. Siitä tuli musan lisäksi toinen asia, jota halusin tehdä.

Kobra lomapaikan katossa

Arambolin rantakylä Pohjois-Goassa oli lempipaikkojani, kunnes kaikki muuttui. Kun menin sinne ensi kertaa, brittejä oli eniten. Sitten tulivat israelilaiset ja viimein venäläiset. Paikan fiilis elää enemmistön mukaan.

Kerran asuin pikku mökissä, jonka katonrajassa meni puinen parru. Istuin sängyllä ja kirjoitin, kun yhtäkkiä tietokoneen päälle putosi rotanpoikanen.

Vilkaisin ylös ja huomasin, että parrun ympärille oli kietoutunut kobra. Parrun päällä oli rotanpesä, jonka käärme oli haistanut.

Hiippailin ulos ja kerroin kobrasta paikallisille. He rauhoittelivat: ”Eipä hätää, se lähtee, kun aurinko laskee.” Palasin mökkiin vasta pimeässä taskulampun kanssa.

Käärme oli onneksi luikerrellut matkoihinsa.

Yöllä heräsin vikinään. Sytytin valot ja tunsin, kuinka rotanpoikanen myllersi rastapehkossani. Ehkä kuontaloni onkin vähän rotanpesän oloinen.

Ulos ikkunasta liekkejä hipoen

Limassa 1980-luvun lopulla varasin kämpän puukorttelista Plaza de Armasilta. Kolmannen kerroksen huone oli käytävän sisäpuolella, eikä huoneessa ollut ikkunaa. Panin kateellisena merkille, että vastapäisessä huoneessa oli ikkuna.

Yöllä heräsin helvetilliseen kuumuuteen. Nousin punkasta ja tunsin lattiankin olevan tulikuuma. Vedin buutsit jalkaan ja kledjut päälle, avasin oven: portaikosta löivät liekit.

Potkaisin vastapäisen huoneen oven sisään, sieltä oli kaveri jo häipynyt. Ryömin ulos ikkunasta ja kävelin ulkoseinällä olevaa kapeata sementtipalkkia pitkin naapuritaloon.

Menin ikkunasta sisään, huusin fuego, fuego! ja jatkoin matkaa. Kun avasin oven, sen takana oli palomies kirveen kanssa tulossa sisään.
Pelastuminen oli minuuteista kiinni. Vieläkin tulee kylmät väreet.

Meksikolaisen mariachi-muusikon soittoasu on tuhtia villakangasta.

Nykyisin on mukava matkustaa avovaimoni Teijan kanssa. On hienoa kumppanuutta olla reissussa yhdessä ja jakaa kokemukset.

Teen matkoilla töitä. Kestää yleensä viikon, kun alan viimeistään väkertää jotain, kirjoittaa tai rustata biisejä.

On nastaa kuunnella jonkin kaupungin saundia, juoda kahvia kadunkulmassa ja katsella ihmisiä.

Minulle tulee kiitollinen olo, kun saan viettää hetken toisen kulttuurin vieraana."

Berliinissä kylmänä ja tuulisena talvena 2010 Pelle kirjoitti romaaninsa Kreuzberg.