Santorini – maailman kauneinta auringonlaskua metsästämässä

Rahastaja liikkuu heiluvassa bussissa kuin hänellä olisi imukuppijalat. Lippu Perissasta pääkaupunki Firaan maksaa 2,20 euroa, samoin kuin kaikki muutkin linja-automatkat saarella.

Lysti tuntuu halvalta, sillä bussi on uusi ja ilmastoitu, ja matkalla näkee maisemia sekä kreikkalaista liikenne­kulttuuria turvallisemmin kuin henkilöautosta.
Tiet ovat mutkaisia ja kapeita, täynnä pujottelevia mönkijöitä, pölyisiä lava-autoja ja vuokraamojen tarroilla teipattuja pikkuautoja. Niiden ratissa istuu usein etukenoon jännittynyt matkailija miettimässä, minne kääntyisi. Maisemavalokuvaus pakottaa monet äkkipysähdyksiin.

Pääkaupunki Firasta pääsee satamaan aasilla tai köysirataa kulkevassa vaunussa.

Omakuvien maailmanennätys

Missä ovat mustapukuiset, kukkia hoitavat ja virkkaavat mummot? Heitä ei näy, kuten muilla Kreikan saarilla. Sen sijaan kadut, hotellien uima-altaiden reunat, rannat ja ravintolat kihisevät matkailijoita. Heitä saapuu Santorinille 1,5 miljoonaa vuodessa. 79 neliökilometrin pinta-alaan nähden se on enemmän kuin millekään muulle Kreikan saarelle.

Jokainen vierailee vähintään pääkaupunki Firassa ja Oiassa, Kreikan valokuvatuimmassa kylässä. Kylän pää­nähtävyys on maksuton: maailman ­kauneimmaksi ­mainostettu auringonlasku.

Kylän pää­nähtävyys on maksuton: maailman ­kauneimmaksi ­mainostettu auringonlasku.

Iltaseitsemältä huomaan, että Oian parhaat katselu- ja kuvauspaikat on jo varattu. Oivallan myös, että hieman ylikehuttua auringonlaskua kiinnostavampaa ­katsottavaa ovat nano­shortseissa, minimekoissa ja sandaaleissa ­itseään ja toisiaan kuvaavat, hengenvaarallisesti kaiteilla ja kaltevilla katoilla tasapainoilevat turistit. Ulkonäön ja puheen perusteella he tulevat maailman joka kolkalta, myös ­kaukaa Yhdysvalloista ja Japanista, pari alumiinifolioon ­pukeutunutta ehkä joltakin toiselta planeetalta.

Ihmettelen, etteivät ihmiset putoile kivikkoon. Pystysuora pudotus rantakalliolle parhaalta katselupaikalta, kylän eteläreunan avonaisesta tornista, on kymmeniä metrejä.

Tieruuhka auringonlaskun jälkeen kestää pari tuntia, kun ihmiset pakkautuvat linja- tai vuokra-autoihin. Sysipimeässä matkailijat hurjastelevat kohti pääkaupunkia ja majapaikkoja.

Suomen saarista Santorini vastaa kooltaan Oulujärven Manamansaloa. Miksei auringonlaskua voisi tuotteistaa ­sielläkin? Jylhyydessä Santorinia voi verrata Kolin maisemiin.

Takuuvarma menestyslounas on mussakaruukku paksun juustokuorrutuksen kera.

Venäläinen uskaltaa

Skaros on parikymmentä metriä korkea kulmikas laavakivimöykky Firan ja Oian välillä. Se törröttää yksinään meren ja Imeroviglin kylän välissä. Jättikokoiselle, laakealle kivelle voi kiivetä, mutta me aiomme katsella Skarosta vain kaukaa.
Sitten iskee tutkimusmatkailijan himo.

Laskeudumme portaat Imeroviglistä Pyhän Yrjön kirkolle. Sen pihassa on marmorinen laatta vuodelta 1998, jolloin albanialainen 20-vuotias Evaggelos Spaiou putosi paikalta rotkoon. Hänen pelastumisestaan kiitetään Pyhää Yrjöä.

Olikohan Evaggelos saarella töissä, kuten monet ­muutkin albanialaiset? Nuoria kesätyöntekijöitä tulee paljon myös Ateenasta. Kyselen heiltä suosituksia saarelle, mutta he puistelevat päätään. Eivät he tunne saarta; he paiskivat ympäripyöreitä päiviä tarjoilijoina tai lipunmyyjinä.

Kävelemme kymmenessä minuutissa Skaroksen viereen. Kivet lohkeilevat, korkeus hirvittää. Emme uskalla nousta kiipeilytaitoa vaativaa viimeistä kuutta metriä laakealle kivelle, vaikka näemme punakan venäläisen Gant-paitaisen miehen tekevän niin nuoren tyttöystävänsä kanssa.

Tyydymme tutkimaan Skaroksen takapuolen. Rantaa kohti johtaa kiviportaikko, jonka päässä on maailman suloisin kreikkalaiskappeli, Theoskepasti. Sen vierellä kasvaa havupuu, joka varjostaa miellyttävästi. Aurinko tykittää säteitä, eikä Pyhä Yrjökään pelasta niskaani palamiselta. Enhän ollut varustautunut retkelle. Kylän Mezzo-kalaravintolassa nautittu santorinilainen Red Donkey -olut helpottaa aasimaista oloa.

Äkkilähtö 300 eurolla

Äkkilähtö lämpöön kannattaa aina, ja tämä maksoi 300 euroa. Määrittelemätön majoitus tarkoittaa Kreikassa yleensä ilmastoimatonta siistiä pientä huonetta valkoiseksi maalatussa talossa ja puolen neliömetrin kokoista wc:n ja suihku­tilan yhdistelmää.

Kuusikymppinen Flora on nimennyt majatalonsa Floraksi, vaikka siniseksi maalatulla piha-aidalla kituu parikymmentä kasvia ilman kukan kukkaa. Ystävällisesti emäntä kuljettaa meidät Perissan luotettavimpaan autovuokraamoon. Auto ja kattava vakuutus kolmeksi päiväksi maksavat 200 euroa.

Vain ensimmäisen aamiaispaikan valinnassa epä­onnistun. Vaikka merinäköala on upea, pääkaupunki Firan Select-­kahvilassa maksan 24 euroa desilitran jugurtista, appelsiiniviipaleista, kahdesta kahvikupillisesta ja jäähtyneestä paahto­leivästä. Juomarahan toivossa nuori miestarjoilija kehuu jalkapalloilija Marcus Bergiä. Ruotsalaista.

Huippuaamupalaa tarjoavat leipomot. Iso kahvi, 20 senttiä pitkä täytetty kokojyväleipä, kahden desin jugurtti ja tuorepuristettu mehu saaren appelsiineista maksavat yhteensä kympin.

Leipomoihin voi luottaa myös lounasaikaan. Valitsemme parin euron feta- ja kinkkupiirakoita ja jälkiruoaksi suklaamousset. Tasokkaista ravintoloista suosittelen Perivolos-rannan romanttista Sea Sidea, jossa pihvi ja salaatti alkupaloineen maksavat yhteensä 43 euroa.

Perissan rannan Tranquilo on hippityylinen illanviettopaikka, jonka salaattiannoksia pidetään saaren suurimpina. Paikan raikas mango­pirtelö viilentää tehokkaasti helteellä.

Paras taverna on piilotettu

Parhaiten viihdymme Exo Gonian kylän Metaxy Mas -tavernassa. En vain ymmärrä, kuka sen löytää. Ainoa opaste perille ovat seinään maalatut nuoli ja taverna-sana kirkon takapihalla roskalaatikoiden luona. Terassilta näkyy merelle asti, koska kylä on korkealla sisämaassa. ­Katetulla etupihalla nautin mehevää giouvetsiä, rapurisottoa.

Kylän kirkon taakse kootaan esiintymislavaa ja tuolirivejä yleisölle. Mikrofoneja koputteleva kiharatukkainen mies toivottaa meidät tervetulleeksi konserttiin. Aukiolle tulee meidän lisäksemme parisataa kyläläistä. Ryhdikäs harmaaparta, kunnanjohtajasta seuraava, tarjoilee meille pähkinöitä ja rakia muovimukeista elämänviisauksia sopertaen.

Kreetalainen kansanmusiikkiryhmä on tullut naapuriin esiintymään. Kuin kiitokseksi heille kyläläiset tanssivat pitkään sirtakia, kädet toistensa harteilla, hymysuin.
kiipeilijöitä ja kilpikonnan munia

Yö on samettinen, polku ei. Irtokivet poukkoilevat vaelluskenkäni alta. Olemme kiivenneet puoli tuntia Perissasta päin Mesa Vounon vuorelle ja saapuneet kallio­kielekkeellä valkeana hohtavalle kirkolle. Kirkko näkyy kylään valkoisena täplänä keskellä jyrkkää rinnettä. Parakin kokoisen rakennuksen päälle kaartuu vuorenseinä. Se vaikuttaa suojelevan meitä kaikelta, miltä kirkko ei pysty. Seinämään on kiinnitetty metallikoukkuja ­kiipeilyn harrastajille. Syvennyksessä on opastetaulu.

Kamarin ranta­kadulla ohikulkija saa lentosuukon santorinilaiselta matriarkalta, majatalon- ja ravintolan­pitäjä Irinilta.

Pimeässä kuuluu kova kiljaisu. Tarraan matkakaverini hihaan.

– Kyläpöllönen, hän sanoo heti. Luulen että hän tarkoittaa minua, mutta laji on kuulemma todellinen, Otus scops.

Lomapaikan suhteen kyläpöllösellä on sama maku kuin suomalaisella: sitä tapaa kesäisin Kreikassa ja ­Espanjassa. Suomessa sitä ei näe, ja laji talvehtii Afrikassa.

Kuu on lähes täysi. Katselen sen kulkua pimeällä taivaalla ja kummastelen Kamarin rannalla olevaa pientä aitausta. Sen syy selviää.

Pienen hiekkakummun alle, aurinkotuolien katveeseen, kilpikonna on kätkenyt munansa. Valekarettikilpikonna pesii vuosien tauon ­jälkeen Santorinilla, ja poikasille on jo kaivettu pieni oja merta kohti.

Miten syntymän ihme sopii turistirannalle? Konnat kuoriutuvat täysikuulla, jotta ne näkisivät mennä mereen. Laskettu aika on elokuisena ­lauantaina. Lentomme kotiin on juuri ennen sitä.

Vlychadan rantaa koristaa hieno hiekka­kiviseinä.