Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.
Itä-Karjalan retkeen otetaan vauhtia Salpalinjalta Suomen puolelta.

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Joka pysähdyspaikalla Ilmari Hakala kertoo paikan taustatietoja.
Joka pysähdyspaikalla Ilmari Hakala kertoo paikan taustatietoja.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Leena ja Ilmari Hakalan taustalla Sortavalassa kohoaa Runonlaulajan patsas.
Leena ja Ilmari Hakalan taustalla Sortavalassa kohoaa Runonlaulajan patsas.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Timo ja Teija Männikköä kiinnostavat Timon isän vaiheet jatkosodassa.
Timo ja Teija Männikköä kiinnostavat Timon isän vaiheet jatkosodassa.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

Petroskoin rautatieasema valmistui 1955.
Petroskoin rautatieasema valmistui 1955.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Sammatuksen kylässä retkenvetäjä halaa Vasili Tarasovia.
Sammatuksen kylässä retkenvetäjä halaa Vasili Tarasovia.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kuujärvellä uinuu Paloniemen idyllinen karjalaiskylä.
Kuujärvellä uinuu Paloniemen idyllinen karjalaiskylä.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä. 

Kuittisen kylässä Aunuksen Karjalassa on lämpimänä kesäiltana jotain taianomaista, menneen maailman tunnelmaa. Ilmassa leijuu vieno saunanlämmityksen ja sireenien tuoksu.

Lähden tallustelemaan kyläraittia, jossa kaikki vastaantulijat huomioivat minut: tervehtivät karjalan kielellä tai venäjäksi, ja pysähtyvät juttelemaan. Paikalla on paljon kaupungista tulleita, kesälomaa viettäviä lapsenlapsia, vunukoita.

Kohtaamisen helppous rentouttaa turistinkin, ja alan hymyillä ja katsoa tapittaa kaikkia silmiin. Kylän värikkäät puutalot ovat syötävän suloisen näköisiä. Kaunis kesä ja iloiset ihmiset saavat puutarhat näyttämään paratiisilta, vaikka talvella näkymä on varmasti ankeampi.

Saavumme kylää halkovalle Megrera-joelle, jonka törmällä istuu ukko tupakilla. Helteisessä kesäillassa en voi vastustaa pikaista kastautumista. Uidessa tutustun kymmenvuotiaisiin tyttöihin, jotka haluavat harjoitella kanssani englannin puhumista.

Piipahdan pienessä kaupassa ostamassa Baltika-oluen. Samasta oven avauksesta kauppaan tuodaan tuoretta leipää puulaatikossa. Kuittisessa on muuten kolme ruokakauppaa, vaikka asukkaita ei ole kuin muutama sata.

Jatkamme matkaa ja näemme pariskunnan maalaavan vihreää taloa. Venäläinen poppi raikaa autostereoista. Svetlana Polupehova ja hänen miehensä Alik Ismi poseeraavat meille auliisti. Ylitän itseni sönkkäämällä 30 vuoden takaista kouluvenäjää. Eleitä vaan peliin, ja ymmärrys syntyy avoimuudella ja uteliaisuudella.

Svetlana Polupehova ja Alik Ismi maalaavat taloaan mahtavan vihreäksi.
Svetlana Polupehova ja Alik Ismi maalaavat taloaan mahtavan vihreäksi.

Seuraavan talon pihalla Tatjana Arhipova pesee räsymattoja, ja miehensä Sergei Arhipov juttelee naapurin kanssa aitaan nojaten.  

Naapurin pihapiiri on räjäyttävän värikäs! Tamara Nemolotova on maalannut sadunomaisilla hahmoilla niin talonsa, saunansa kuin kanalansa. Vanha romu-Ladakin on koristemaalattu, ja piha on täynnä hassua kierrätystaidetta: muovisista vesikanistereista tehtyjä possuja, eläinhahmoiksi maalattuja tynnyreitä.

– Olen matematiikan opettaja, mutta sisälläni asuu pieni taiteilija, Tamara nauraa.

Olen saanut kutsun tulla syömään ja saunomaan Tamaralle. Hän on laittanut pöydän koreaksi.

Mummon lämmin kyly

Tamaran kyly eli sauna on tunnelmallinen, ja paljon isompi kuin suomalaissaunat. Hän on rakentanut pienen uima-altaankin kylyn eteen.

Mikkeliläinen Heikki Kupiainen yöpyy Tamaran tuvassa. Vilvoitellessaan saunan terassilla hän kertoo jo lapsena Kerimäellä kuulleensa kotikylän vanhusten tarinoita rajantakaisen Karjalan laulumaista.

– Alue tuntui olevan lähellä mutta kaukana. Tutkailin pikkupoikana pieniä sahalaitareunaisia tsasounan kuvia, ja alkukipinä Karjala-innostukseen syttyi.

Kiinnostus ei ainakaan vähentynyt, kun Heikki opiskeli historiaa ja ryhtyi opettajaksi.

– Tulin Aunukseen ensimmäisen kerran 1997 seurakuntaryhmän mukana. Neukkutyylinen hotelli Olonia oli täysi, ja minulle alettiin etsiä kotimajoitusta.

Lopulta Heikin luo ajoi nuori poika Ladalla hirvittävää vauhtia. Vanha huivipäinen mummo istui etupenkillä.

– Minut tuotiin Kuittisiin, 16 kilometrin päähän kaupungista. Sauna oli lämpimänä, mummo tarjosi ruokaa ja mankeloiduissa lakanoissa vaivuin nopeasti uneen. Aamulla heräsin karjan kelloihin, ja tuli samanlainen tunne kuin lapsuudessa. Ikuinen rakkaus kylään syntyi tuolloin.

Kuittisen kylässä on kahdeksan vapaana kulkevaa lehmää.
Kuittisen kylässä on kahdeksan vapaana kulkevaa lehmää.

Seurakunnan matkalla tehtiin paljon vapaaehtoistyötä, ja koteihin vietiin tarpeellista tavaraa kiukaista vaatteisiin.

– Olin usein järjestöjen ja seurakunnan matkoilla apuna, koska ne tekevät pyyteetöntä työtä. Veimme täällä kylällä tavaraa tarvitseville. Ne olivat avartavia matkoja, meitä oli yleensä pari kolme äijää kantoapuna. Yövyin aina perheissä ja pääsin sisään ihmisten elämään. Kontaktit ovat harventuneet, sillä väkeä on kuollut vanhemmasta päästä, mutta onneksi on vielä 2–3 kyläpaikkaa.

Avustustoimintakin on hiukan hiipunut, koska nykyisin rajan yli saa tuoda vain vähän tavaraa. Sallitut kilomäärät ovat todella alhaisia.

Hauskan illan jälkeen kävelemme valokuvaaja Karoliinan kanssa majapaikkaamme, Santeri, 77, ja Sandra, 81, Moltsinin kodin kammariin.

Suomalaiskoulun kasvatti

Havahdun aamulla Santerin ja Sandran ääniin tuvassa. He ovat nousseet aikaisin. Santeri keittää tsajua, Rizik-kissa leikkii pallolla ja vanhukset puhuvat keskenään pehmeää karjalan kieltä. On ihana rauha, kuin mummolassa lapsena. Huoneessani on gobeliini seinällä ja pitsiverhot ikkunassa.

Nousemme aamupuurolle, jonka painikkeena saamme Santerin tekemää mustikkahilloa. Hän on innokas marjastaja ja kotipuutarhuri. Sandran jalat ovat niin huonossa kunnossa, että hän ei metsään enää pääse.

Santeri toi Sandralle mustikkaiset tuliaiset metsäreissulta.
Santeri toi Sandralle mustikkaiset tuliaiset metsäreissulta.

Santeri oli aikoinaan sovhoosissa kuorma-autonkuljettajana, Sandra kyläkoulun opettajana. Heidän kotinsa on vuonna 1965 sohvoosin työntekijöille rakennettu soma talo. Sisään tulee kylmä vesi, ja huussi ja kyly ovat pihalla.

– Olen asunut koko ikäni tässä kylässä, jossa suurin osa on karjalaisia perheitä. Kaupungin hulinaan en ole koskaan halunnut, Santeri toteaa.

Sandran ja Santerin pojat VolodjaValera ja Juri asuvat Aunuksessa, Petroskoissa ja Pietarissa. He käyvät kerran kuussa auttamassa. Pojat osaavat hyvin karjalaa, mutta neljä vunukkaa eivät enää puhu sitä, Santeri kertoo. Sandra kävi kolmanteen luokkaan asti suomalaista kansakoulua, kun suomalaiset miehittivät Itä-Karjalan. Koska kaikki puhuivat karjalaa, oli suomea helppo oppia.

– Opettajamme oli suomalainen Saimi, joka kutsui minut usein luokseen kylään. Hän meni naimisiin suomalaisen upseerin kanssa ja sai pojan Aunuksessa.

Joitain vuosia sitten Saimin poika kirjoitti paikallislehteemme, että muistaako kukaan suomalaisia opettajia. Kirjoitin, lähetin kuviakin ja poika kävikin täällä pari kertaa, Sandra muistelee.

– Noin 15 vuotta sitten täällä alkoi käydä tutkijoita kyselemässä suomalaissotilaiden lapsista ja karjalaisista lauluista. Viime vuosina kävijät ovat vähentyneet.

Moltsinit toteavat 1960–70-luvuilla kyläläisten elämän olleen mallillaan. Sovhoosissa oli kunnon palkat, ja ihmisillä alkoi olla varaa ostaa jääkaappeja ja pesukoneita.

Nyt ruoan hinta nousee joka viikko Krimin ja Ukrainan tilanteen takia.

Ladalla liikenteeseen

Santeri pyyhkii Ladastaan pölyt joka päivä ja ajaa auton aina talliin.

– Aloin jonottaa ensimmäistä Mosseani vuonna 1973. Sain sen kahden vuoden, kahden kuukauden ja 19 päivän odotuksen jälkeen. Se maksoi 5 023 ruplaa, ja ajoin sillä kuusi vuotta. Tällä Ladalla olen ajanut yhdeksän vuotta, hän toteaa ylpeänä.

Lähden Santerin, Heikin ja Karoliinan kanssa tutkimaan lähiseutuja.

Ensin rämmimme metsään katsomaan jatkosodan aikaista PSS-linjaa.

– Nämä taisteluasemat ja korsut rakennettiin jatkosodan aikana välillä Pisi–Saarimäki–Sammatus. Mutta niistä jouduttiin luopumaan melko nopeasti, koska puna-armeijan suurhyökkäys eteni Karjalan kannaksella Valkeasaaressa kesäkuussa 1944, Heikki kertoo.

Nyt luonto on vallannut linjan ja maasto on upeaa mustikkametsää. Santeri kertoo täällä asuneen paljon suomalaisia sotilaita sodan aikana.

– Me lapset kuljimme metsässä, ja sotilaat kutsuivat meidät syömään ja antoivat kotiin vietävääkin.

Jatkamme Sammatuksen kylään, jossa asuu pari perhettä talvella, kesällä 40 ihmistä. Käymme koputtelemassa Santerin ystävän Valerin ovea, mutta hän lienee mustikassa.

Sammatuksessa on kylän hautausmaa, vanhoja suomalaisten rakentamia bunkkereita ja sotamuistomerkkinä tankki. Paikalla käytiin juhannuksena 1944 kova taistelu.

– Täällä opeteltiin 1940-luvulla uutta valutekniikkaa, jota sitten käytettiin Salpalinjan rakentamisessa, Heikki kertoo.

Santeri puolestaan kertoo tarinan pysähtyessämme vanhan talon eteen. Talossa asui aikoinaan Anni, joka sai sota-aikana lapsen suomalaisen miehen kanssa.

– Mies tuli vuonna 1991 etsimään poikaansa. Anni ohjasi hänen pojan luo, mutta tämä oli sammunut humalaansa eivätkä he siis edes tavanneet. Venäläinen kohtalo, tuumii Santeri, joka ei ole viinamäen miehiä lainkaan.

Aunuksen musiikkifestivaalien näyttämönä toimii kaunis kylämiljöö.
Aunuksen musiikkifestivaalien näyttämönä toimii kaunis kylämiljöö.

Karjala elää praasniekassa 

Seuraavana päivänä matkaamme Suuren Selän kylään, jossa vietetään Iljan päivän praasniekkaa 2.8. Kylämiljöö 1800-luvun hirsitaloineen on ainutlaatuisen kaunis.

– Iljan päivä on puoliksi kesää, puoliksi syksyä. Yleensä nostan silloin perunat. Juhlia vietetään eri kylissä eri viikonloppuina, Santeri selittää.

Aunuksen musiikkifestivaalit on järjestetty jo viitenä kesänä. Kuoroja, esiintyjiä ja soittajia tulee niin Suomesta kuin Aunuksen alueelta. Konserttiareena on aurinkoinen pihapiiri. On yksi kesän kuumimpia päiviä, lähes 30 astetta.

Karjalainen kansanmusiikki sopii kyliin kuin nenä päähän. Karjalan tasavallassa festivaalia koordinoi Intra-säätiö, Suomen puolella Pohjanmaa-Karjala ry.

– Tapahtumat on hajautettu kyliin, missä karjalaa puhuvat ihmiset elävät. Konserttien juonnot ja esitykset ovat karjalaksi. Tämä on tietoinen valinta, vaikka yleisössä on paljon suomalaisia ja venäjänkielisiä. Karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin kohottaminen on yksi festivaalin tavoitteita, kertoo vaasalainen puuhamies Antti Koski

Sisarukset Vera ja Nadesda kastelevat pientä sipulipeltoaan kevätillassa.
Sisarukset Vera ja Nadesda kastelevat pientä sipulipeltoaan kevätillassa.

Kulkurin valssi suomeksi 

Viimeisenä iltana ajamme pöliseviä hiekkateitä pitkin Kuujärven Paloniemen kylään. Sen kauneudesta runoilija Yrjö Jylhä loihti sanailemaan: Kuujärven kunnaat, Kuujärven kuu, Kuujärven rannoilla karsikkopuu, pilviä päin kuvastuu.

Kylä kylpee ilta-auringossa. Siellä ei asu enää yhtään vakituista asukasta. Mutta kesällä se herää henkiin, kun pietarilaiset ja petroskoilaiset saapuvat kesänviettoon.

Sisarukset Vera Petuhova ja Nadesda Piskunova kastelevat pientä sipulipeltoa ja ryhdymme heidän kanssaan juttusille. Kun he kuulevat meidän olevan Suomesta, he alkavat huutaa naapurin rouvaa paikalle. Hän osaa kuulemma suomea, koska kävi suomalaista kansakoulua.

Lilja Semjonovna, 85, köpöttelee pihalle ja istuu penkille Anastasia Tsevtkovan, 86, viereen. Lilja kertoo asuvansa Petroskoissa, mutta viettää kesää lapsuudenkodissaan sukulaisten kanssa. Vera ja Nadesda yllyttävät Liljaa puhumaan suomea. Hyväntuulinen mummo sanoo nauraen venäjäksi, että ei hän enää muista mitään.

Anastasia Tsevtkova, 86, ja Lilja Semjonovna, 85, asuvat Petroskoissa, mutta viettävät kesää Kuujärven kylässä.
Anastasia Tsevtkova, 86, ja Lilja Semjonovna, 85, asuvat Petroskoissa, mutta viettävät kesää Kuujärven kylässä.

Mutta yhtäkkiä hän puhkeaa laulamaan Kulkurin valssin suomeksi. 

Hetkessä on jotain pysäyttävää, ja me kaikki hiljennymme kuuntelemaan. Lopulta yhdymme mukaan, kun Lilja unohtaa joitain sanoja. Lilja ei ole puhunut suomea 70 vuoteen.

Tästä ihmeellisestä ja koskettavasta tapaamisesta innostuneena yritämme saada Liljan laulun videolle. Vera ja Nadesda eivät malta olla hiljaa, vaan maanittelevat mummoa. Nauramme kaikki tilanteelle, ja lopulta laulamme kaikki yhdessä Miljoona ruusua, he venäjäksi ja me suomeksi. 

Tämä kohtaaminen kruunasi koko matkan. Ja minä päätin mennä työväenopistolle parantelemaan venäjän taitojani.

Kun seuraavana aamuna olemme lähdössä Moltsineilta pois kohti Suomea, kehottaa Sandra kaikkia istumaan hetkeksi paikalleen.

– Niin mieli rauhoittuu tulevaan, kohtaamaan uutta. Tämä on karjalainen tapa, hän sanoo ja halaa meitä läksiäisiksi.

Kuittisen kylä kukoistaa kesällä.
Kuittisen kylä kukoistaa kesällä.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 9/2015.

Upea luonto, kauniita rakennuksia, herkullista ruokaa sekä paljon tapahtumia ja mukavia ihmisiä. Sellainen on Ahvenanmaa!

Käringsundin vanha kalasatama Eckerössä on kuin ahvenanmaalainen postikortti: kauniita harmaita ja punamultaisia venevajoja meren äärellä, aurinko paistaa ja lokit kirkuvat. Tässä idyllissä kuvattiin Astrid Lindgrenin Saariston lapsia 1960-luvulla.

Andreas Sjöblom herkuttelee Amandan, 5, ja Antonin, 2, kanssa jäätelöllä Gastropub Bodeganin terassilla.

– Asun lähellä ja piipahdan täällä usein fiilistelemässä meritunnelmaa. Ruokakin on hyvää, Andreas kehuu.

Eckerön kunta on manner-Ahvenanmaan läntisin paikka, ja siellä käy paljon ruotsalaisturisteja. Matka Grisslehamniin kestää vain pari tuntia. Toinen syy on aurinko: Eckerö on yksi Pohjoismaiden aurinkoisimpia paikkoja aurinkotunneissa mitattuna! Ei ihme, että kunnassa on peräti viisi leirintäaluetta.

Lue myös: Ahvenanmaa on käsityöfriikin unelmakohde

Kalliolla kävelevä ruotsalaispariskunta Inger Dolk ja Lars-Ove Andersson on viettänyt jo 12 kesää Ahvenanmaalla.

– Asuntovaunullamme on vuosipaikka Alebon leirintäalueella. Meillä on myös kanootit ja polkupyörät ja liikumme paljon luonnossa. Täällä on kaunista ja mukavaa, he toteavat.

Vanhan Venäjän läntisin piste

Vuonna 1828 rakennettu Eckerön posti- ja tullitalo on mahtipontisen komea pytinki meren rannalla. Silloin ei oltu köyhiä eikä kipeitä, kun rakennettiin Venäjän läntisintä raja-asemaa autonomian ajalla.

Rakennus on tärkeä osa ahvenanmaalaista kulttuuriperintöä, sillä vanha postitie kulki vuodesta 1638 lähtien Tukholmasta Ahvenanmaan kautta Pietariin. Ahvenanmaalaiset talonpojat vastasivat postin ja matkustajien kuljetuksesta meren yli. Nykyisin järjestetään joka kesä Eckerön ja Ruotsin Grisslehamnin välillä Postisoutukilpailu.

Herkkuhetki Eckerössä

Tessa Nordlund pyörittää tyttärensä Celindan ja hänen ystävänsä Fridan kanssa tyylikästä kahvila-ravintola Tsarevnaa Postitalon sivurakennuksessa. Vitriinissä on ihania kotitekoisia leivonnaisia.  

– Meillä on aina kaksi päivän lounasta ja kolme lista-annosta. Esimerkiksi tänään lounaana on kalaa Wallenbergin tapaan ja lammasmurekepihvit, Tessa kertoo.

Äiti ja tytär ovat aina haaveilleet kahvilasta. Koko perhe tsemppaa mukana: 15-vuotias pikkuveli Leonard on innokas kalastaja.

– Tämän päivän Wallenbergin ainekset tulivat häneltä, Celinda nauraa.

"Rakastan Ahvenanmaan rauhaa, luontoa ja turvallisuutta."

Tsarevnan naapurissa on pieni suklaapuoti, jossa Mercedes Urbano-Winquist valmistaa suussasulavia suklaakonvehteja. Mercedes muutti Venezuealasta 10 vuotta sitten Ahvenanmaalle rakkauden perässä.

– Työskentelin Suomen suurlähetystössä Caracasissa, kun Peter Winquist tuli sinne keraamikkoryhmän kanssa. Huolehdin heistä, ja siitä se lähti pikku hiljaa. Venezuelasta kaipaan perhettä, tuoksuja, värejä ja intensiivistä taivaan sineä. Mutta rakastan Ahvenanmaan rauhaa, luontoa ja turvallisuutta, Mercedes toteaa.  

Degersandin kultaiset hiekat

Degersandin leirintäalueella on tyylikkäitä mökkejä, upea hiekkaranta ja hyvää ruokaa tarjoava ravintola. Rantasaunan löylyhuoneen seinä on lasia, ja siitä avautuu upea näkymä Ahvenanmerelle. Voisin leiriytyä heti tänne!   

Saksalaiset Stefanie Albert ja Gerhard Blanke ovat nostaneet aurinkotuolit rannalle asuntoautonsa eteen. He ovat viihtyneet jo kaksi viikkoa ja viipyvät vielä viikon.

– Kävin Ahvenanmaalla viimeksi 30 vuotta sitten. Nyt luimme Tove Janssonin Sommarbuchin, joka kertoo kesänvietosta Suomenlahden saarella. Innostuimme lähtemään, ja onhan tämä kuin pieni paratiisi. Olemme myös pyöräilleet ympäri saarta. Ensi kesänä autoilemme Islantiin. Asuntoauton kuljetus laivalla Tanskasta maksaa 1500 euroa, mutta vuokraaminen siellä maksaisi 5000 euroa, Gerhard kertoo.

Sturen puulaatikot ja Evan kahvipannut

Annelundin tila Hammarlandissa on varmaan Oolannin originellein puutarha. Emäntä Annette Häger-Ahlström hoitaa lampaita ja yrttitarhaa. Hän järjestää myös yrttikursseja ja puutarhaan tutustumiskierroksia ryhmille. Aviomies Sture Ahlström on tuhattaituri ja käsityöläinen, joka on rakentanut romusta tilalle monia hauskoja rakennuksia ja esineitä.  

Sture valmistaa kuusipuusta hienoja 30-luvun tyylisiä puulaatikoita. Hän tekee ne alusta pitäen: sahaa, liimaa, hioo, maalaa, sekoittaa värit ja tekee sapluunat.

– Näitä tehtiin 1960-luvulle asti, sitten muovi jyräsi markkinat. Muovi menee rikki, mutta puulaatikon voi korjata. Se sopii niin veneeseen, pyörän päälle, verstaaseen kuin keittiöönkin.

Laatikoiden tekstit Sture ideoi 1930-luvun sanomalehtien mainoksista, museoista ja netistä. Kolmen vartin eli 3/4-laatikko on suosituin. Se maksaa 38 euroa. Sture tekee laatikoita neljää kokoa. Minun mukaani lähtee laatikko, jossa on Dunlop-teksti, vanha irlantilaisen räätälin mainos.

Pian on pakko pysähtyä pihakirppikselle, sillä puutarha on täynnä kahvipannuja! Retroesineitä on myynnissä vanhassa asuntovaunussa ja aitassa, jonka vintillä on lastenvaunu - ja nukenvaunumuseo. Vanhaan maakellariin Eva ja Peter Gustafsson suunnittelevat kahvilaa.

– Tämä on hauska harrastus meille. Ostan paljon tavaraa ruotsalaisista huutokaupoista. Aluksi minulla oli 240 kahvipannua, mutta paljon olen jo myynytkin niitä kolmen euron hintaan. Aukioloajat selviävät netistä, mutta jos olemme kotona, voi tulla muulloinkin.

Verevä Maarianhamina

Maarianhamina on kompakti saaristolaiskaupunki, joka on vilkkaampi ja kaupunkimaisempi kuin vastaavan kokoiset 11 000 asukkaan paikat manner-Suomessa. Kävelykatu Torggatanilla on paljon kauppoja ja kiinnostavia ravintoloita.  

Maarianhamina on kapealla niemellä, jonka kummallakin puolella on satama, Väster- ja Österhamn. Satamasta toiseen on vain noin kilometri. Länsisatamassa on museolaiva Pommern, yli satavuotias nelimastoinen parkki. Itäpuolella on perinteisiä purjealuksia ja vanhoja puulaivoja sekä merikortteli. Siellä on kesäisin paljon tapahtumia.  

Käsityökahvila ja puutarha

Stickstugan on supersöpö kahvila- ja käsityöpuoti viisi kilometriä Maarianhaminasta etelään, Järsön saarella. Upeassa puutarhassa on ruosteisia esineitä Singeristä polkupyörään ja mahtavan runsas kukkameri. Tämä on nähtävä!

Emäntä Lotta Gustafsson jakaa aikansa neulomisen, leipomisen ja puutarhahoidon kesken.

– Tämä on mukavaa työtä, sillä voin vaihtaa leipomisesta puutarhatöihin ja kutomiseen. Kahvilassakin neulon, kudon jos ei ole asiakkaita. Talvisin värjään villalankoja keittiössä.

Lue täältä lisää Lotta Gustafssonin kahvilasta.

Sokerina pohjalla teemme vielä ilta-auringossa merimatka saaristoon. Idyllinen Degerbyn kylä Föglön saaressa on helppo kohde, sillä laivamatka Lumparlandista kestää vain 25 minuuttia eikä maksa jalankulkijoille mitään.

Viikonloppuna 5.–6.9. kymmenet taiteilijat avaavat työhuoneidensa ovet matkailijoille. 19.-20.9. taas on Skördefest, jolloin noin 40 maatilaa avaa ovensa vierailijoille.

Maarianhaminalainen Hannele Ögård-Forsman suosittelee:

  1. Notvikin tornilta aukeaa upea ahvenanmaalainen saaristomaisema. Se on Bomarsundissa, noin 40 km Maarianhaminasta. Linnoitus on aikoinaan ollut valtava. Lähellä on myös Kastelholman linna ja mukava ravintola Smakbyn.
  2. Maarianhaminassa kahvila Iwassa on aina tarjolla herkullinen päivän kalakeitto. Perinteinen Ahvenanmaan pannukakku kannattaa nauttia tunnelmallisessa Bagarstugan-kahvilassa.
  3. Judys keramik on kiinnostava keramiikkapaja ja myymälä vanhassa teurastamossa Gölbyssä. Siellä on myös kahvila.

Suomessa on kuusi yleistä naturistirantaa. Alasti voi olla muuallakin, kunhan se ei häiritse toisia. 

Rajaton rusketus, tuulen kosketus iholla, kaukana kiristävät vaatteet – nakuna on hyvä olla.

Suomalainen lainsäädäntö on alastomuuden suhteen salliva. Alasti saa olla kaikkialla, kunhan siiten ei liity häiritsevää käytöstä. Toisten huomioiminen on kuitenkin kohteiliasta. Alastomuutta on syytä välttää paikoissa, jossa se voi ulkopuolisia häiritä. Se ei paljon vaadi.

– Rannalla kietaistaan pyyhe vyötäisille, kun poiketaan kahvilassa, kertoo Osmo Heinonen Luonnonmukaiset-naturistijärjestöstä.

Naturistien kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu myös peflettipakko. Peflettiä kannetaan mukana kaikkialla, ja se heitetään pyllyn alle aina, kun istutaan tuolille. 

Kuva Teemu Kuusimurto
Kuva Teemu Kuusimurto

Valtaosa nakuilusta tapahtuu yksityisalueilla. Ilkosillaan olo kun kuuluu suomalaiseen mökkielämään sangen yleisesti. Naturistirantoja maastamme löytyy kuusi. Osa on rajattu vain alastomana liikkuville, osa taas on sekarantoja, joissa uimapuvulliset ja -puvuttomat loikoilevat rinnakkain.

Huomaavaisuus on rannallakin valttia. Kuvaamista naturistirannoilla on syytä välttää. Kännykkäkameroiden aikana kuvien ottamista mahdotonta kontrolloida.

– Hyviin tapoihin kuuluu, että ainakaan kuvia ei ulkopuolisille näytetä, muistuttaa Heinonen.

Hangon Tulliranta

Suomen tuorein naturistiranta avattiin pari vuotta sitten upealla paikalla Hankoniemen hiekkadyyneille. Hangon matala ranta tuo mieleen Yyterin ja se sopii hyvin myös lapsille. Naturisteille varattu alue on yleisen uimarannan päässä. Tullirannalla on kuitenkin niin paljon mittaa, että yhteiselo sujuu sopuisasti. Erityiskiitoksen Hanko ansaitsee upeasta merimaisemastaan.

Auringonottoa Helsingin Pihlajasaaren naturistirannalla. Kuva Eva Persson/HS
Auringonottoa Helsingin Pihlajasaaren naturistirannalla. Kuva Eva Persson/HS

Helsingin Pihlajasaari

Pihljasaari on lyhyen lauttamatkan päässä Helsingin Kaivopuistosta. Saarella on useita uimarantoja, joista eteläpään ranta on aidoin rajattu naturistien käyttöön. Pihlajasaari on hyvin suosittu kohde, joten kauniilla ilmalla rannalla on paljon porukkaa. Myös yhteysaluksella voi olla täyttä. Saarella on kahviloita ja kioskeja, mutta naturistirannalla on tyytyminen omiin eväisiin, ellei ole valmis pukeutumaan kahvilareissun ajaksi. 

Helsingin Seurasaari

Seurasaaren ulkomuseon kupeessa sijaitseva nakuranta on alueen tyyliin sopivan perinteinen. 1900-luvun alussa rakennetussa uimalassa on aidoin erotettu naisten ja miesten puolet. Jaottelusta huolimatta – tai juuri sen takia – Seurasaarikin on suosittu auringonottopaikka. Lähelle rantaa pääsee bussilla Helsingin keskustasta.

Inkoon Kopparnäs

Kauniiden rantakallioiden koristama Kopparnäsin ulkoilualue on kaikkien ulkoilijoiden käytössä. Alastomat ja vaatetut ihmiset liikkuvat alueella siis sulassa sovussa. Se luonnollisesti edellyttää asiallista käytöstä kaikilta osapuolilta. Mereen viettävät silokalliot tarjoavat ainutkertaisen hienon mahdollisuuden auringonottoon.

Porin Yyteri

Suomen kuuluisin uimaranta tunnetaan etenkin upeista hiekkadyyneistään ja matalasta rantavedestään. Naturisteille varattu alue on sijaitsee yleisen uimarannan eteläpuolella. Naturistirannalla ei ole omia palveluita, mutta uimapukupuolelta löytyy niin kahvila kuin kioskikin. Aivan Yyterin rannan vieressä on hotelli ja leirintäalue, joten yöpymismahdollisuudet ovat erinomaiset.

Turun Ruissalo

Ruissalon epävirallinen naturistiranta on pieni, mutta sille mahtuu silti hiekkauimarantakin. Alue on hiukan syrjässä, leirintäalueen kupeessa. Toisaalta Ruissalon luonto ja maisemat tarjoavat unohtumatonta silmäniloa. Rannalla ei ole minkäänlaisia palveluita, joten omat eväät on syytä varata mukaan.

Turun Ruissalon naturistirannalta avautuu Airisto. Kuva Vesa-Matti Väärä/HS
Turun Ruissalon naturistirannalta avautuu Airisto. Kuva Vesa-Matti Väärä/HS
Montellin maja Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Kuva Tea Karvinen

Yhä useampi haluaa lomailla kuin Robinson Crusoe, kaukana arjen hälinästä ja modernista teknologista. Suomalaisille muoti tarjoaa mahdollisuuden lisätä matkailutuloja. Nyt vanhalla mökinrähjälläkin voi tehdä tiliä.  

Yltäkylläisyyden keskeltä ja infoähkyn kourista on välillä päästävä pois. Robinson Crusoen maailmaan voi paeta esimerkiksi Kroatiassa, missä vanhat kalastajien kiviseinäiset mökit tarjoavat pakopaikan arjesta. Pesuvesi tulee sadevesisäiliöstä, sähkö aurinkopaneelista eikä autoteistä ole tietoakaan.

Ihan kuin mikä tahansa suomalainen kesämökki. 

Maailmanlaajuinen ilmiö

Maailman suurimmilla matkamessuilla Berliinissä listattiin nousevaksi trendiksi rauha ja vetäytyminen.

– Tämä tukee myös seikkailumatkailun kysynnän kasvamista. Sekä seikkailumatkailu että selviytyminen askeettisissa olosuhteissa lisäävät suosiotaan, kertoo matkailun lehtori Heidi Kaihua Lapin ammattikorkeakoulun Matkailualan tutkimus- ja koulutusinstituutista.

Vuokrattava majakka pikkuruisella Hostin saarella Visin kylän edustalla. Kuva Outi Pyhäranta
Vuokrattava majakka pikkuruisella Hostin saarella Visin kylän edustalla. Kuva Outi Pyhäranta

Matkailijat hakevat autenttisuutta, askeettisuutta ja seikkailua. Seikkaillessaan nykyajan Robinson Crusoet haluavat oppia tuntemaan eri kulttuureja ja uusia alueita.

– Halu oppia matkailun kautta kasvaa jatkuvasti. Selviytyminen luonnossa sekä ruuan hankkiminen ja valmistaminen ainakin osittain itse on oivallinen tapa oppia ja ylittää itsensä, toteaa Kaihua.

Suomen valttikortit

Jos robinsonismi onnistuu tiheästi asutussa Etelä-Euroopassa, on Suomessa siihen ainutkertaiset olosuhteet. Vuodenaikamme antavat seikkailuun lisäsäväyksen: jos matkailija palaa toisena vuodenaikana, on kokemus täysin erilainen.

Hiljentymishetk Kosevan autiotuvalla Tiilikkajärven kansallispuistossa. Kuva Outi Pyhäranta
Hiljentymishetk Kosevan autiotuvalla Tiilikkajärven kansallispuistossa. Kuva Outi Pyhäranta

– Turvallisuushakuisuus on megatrendi. Vaikka ihmiset haluavat seikkailla, he tahtovat tehdä sen turvallisesti. Tämä on yksi syy, miksi seikkailumatkailulla on kysyntää myös Suomessa.

Uusi tapa tienata

Isoissa kaupungeissa erilaiset kotimajoitusvaihtoehdot lisääntyvät koko ajan. Esimerkiksi Helsingissä AirBnB-majapaikkoja on jo tuhansia. Tällainen jakamistalous voisi olla tapa, jolla Suomessa pystytään vastaamaan Robinson Crusoe -majapaikkojen kysyntään. Rauhallisia ja askeettisia mökkejähän suomalaisilta löytyy niin erämaasta kuin lähempää asutuskeskuksiakin. 

Vertailun vuoksi: yö askeettisessa kroatialaisessa mökissä maksaa helposti yli satasen. Syrjäisellä rähjämökillä voisi Suomessakin tehdä vuoden mittaan hyvän tilin.

3 x Robinson-loma Suomessa

Matkailualan asiantuntija Heidi Kaihua valitsi kolme kiinnostavaa kotimaan kohdetta Robinson-lomalle.

  1. Itse lähtisin mielelläni kokeilemaan selviytymistä puurajan yläpuolelle, jylhään maisemaan, rautuja kuhisevan tunturijärven tuntumaan.
  2. Lukuisissa järvissämme on mielenkiintoisia, kodikkaita pieniä saaria, joissa varmasti viihtyisi luonnonantimia hyödyntäen.
  3. Olisi myös kiinnostavaa päästä maatilalle osallistumaan maatilan toimintaan. Tämä on nouseva trendi maatilamatkailussa, asiakkaille ei enää riitä pelkkä lehmien ja lampaiden rapsuttelu ja vaan halutaan kokea ja oppia enemmän.