Suomen luotettavimmaksi mieheksi tituleeratulla Arvi Lindilla hurahti Ylessä yli 40 vuotta. Uransa hän aloitti mustavalkokaudella 1960-luvulla ja päätti sen bittejä koodaamalla.

”Kun tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1962, minut värvättiin Viipurilaisesta osakunnasta ohjelma-avustajaksi eli rupesin pyörimään Pasilanmäellä jo silloin. Kolme vuotta myöhemmin pääsin uutisiin tekstittäjäksi.

Jäätyäni eläkkeelle vuoden 2004 alusta olin vielä neljä vuotta sopimuspohjaisena kielenhuoltajana ja tein toimituksen sisäiseen verkkoon kielipalautepalstaa. Olin siis Ylessä reilut 40 vuotta.

Ensimmäiset tv-uutiset lähetettiin syksyllä 1959. Tulin mukaan pioneerivaiheessa. Välineenä televisio oli vielä uusi ja ihmeellinen.

Kauko Saarentaus ja Heikki Kahila olivat jo yleisön tuntemia tekijöitä. Aika vähän meitä kaikkiaan oli, muutama kymmen henkeä. Olimme paljolti kansainvälisten uutistoimistojen ja Suomen tietotoimiston varassa.

Revon uudet äänenpainot

Poliittista kuohuntaa oli, mikä johtui siitä, että Yleisradio oli ollut vanhoillinen ja oikeistolainen 30-luvulta lähtien. Kun Eino S. Repo tuli pääjohtajaksi 1965, Ylen kanavilla alkoi kuulua toisenlaisia äänenpainoja eli myös vasemmistolaista kaikua.

”Repo toi moniarvoisuutta”

Katsoisin Revon ansioksi, että ohjelmiin tuli moniarvoisuutta. Aika oli kuitenkin sellainen, että ihmiset vieroksuivat ja alettiin puhua ”reporadiosta” kielteisessä sävyssä. Meitä toimittajia nimiteltiin punatulkuiksi, vaikka ei meillä ollut minkäänlaista poliittista taustaa juuri kenelläkään.

Minulta ei ole koskaan kysytty jäsenkirjaa, ja olen aina sanonut olevani puolueeton porvari. Sillä mandaatilla yritin työtäni tehdä. Ohjelmapolitiikassa painotettiin informatiivisuutta, kerrotaan ihmisille tärkeistä asioista, joista on heille hyötyä. Periaate oli hyvin vahvasti palveleva.

Ei politiikka minua häirinnyt, eikä se uutistoiminnassa tuntunut. Totta kai Ylessä oli erilaisia ohjelmia ja ohjelmien tekijöitä, vasemmistolaisittain ajattelevia mutta myös oikeistolaisia.

Saarentauksen sutkaukset

Kauko Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan Tehtaankadun kansakoulun opettaja. Hän teki iltahommia, tuli kello 15:n maissa kokoamaan lähetystä. Hän oli  erittäin suosittu.

Hän viljeli omanlaistaan piilohuumoria, teki kivoja sanakäänteitä, leikitteli sanoilla. Puhuttiin Saarentauksen sutkauksista. Ne olivat harmittomia, eivät missään tapauksessa ilkeitä. Jos esimerkiksi jos oli kyse jostain pelaajasiirroista, hän saattoi todeta, että pelaaja puki päälleen uuden pelipaidan, mutta housuista ei puhuttu mitään.

Hän kertoi myöhemmin olleensa lähetyksissä hyvin tarkka eikä päästänyt suustaan mitään harkitsematonta.

”Saarentaus opetti tyyliä ja tekniikkaa”

Hän suhtautui meihin tulokkaisiin erittäin myönteisesti. Kävimme yhdessä kävimme tekstejä läpi kuin ainekirjoituksia äidinkielenopettajan kanssa. Hän opetti tyyliä ja tekniikkaa.

Kun hän antoi minulle elämänkertakirjansa, hän kirjoitti omistukseksi, että ”mainiolle oppipojalleni Arvi Lindille”. Hän myös järjesti kotonaan uusille nuorille toimittajille vaimonsa kanssa pikku hippoja.

Ikäpolvien kuilua ei mielestäni ollut koskaan tv-uutisten toimituksessa. Vanhat eivät väheksyneet nuoria, eivätkä nuoret pilkanneet vanhoja kalkkiksiksi. Se oli hyvä työyhteisö, jossa oli monen ikäisiä. Aloitin 24-vuotiaana, ja olimme jo nuorena paljon vartijana. Kun jäin eläkkeelle 63-vuotiaana, nuorimmat kollegani olivat nuorempia kuin omat lapseni.

Filminauhasta bitteihin

Työurani aikana Ylessä tapahtui huikea tekninen muutos. Itse aloitin mustavalkoaikana. Oli filmi ja erikseen ääni. Graafiset esitykset piirrettiin paperille, kuvattiin kameralla ja miksattiin lähetykseen. Kun lähdin, tekniikan puoli oli pelkkää bittien koodaamista.

Jouduin tekniikan kanssa paljon tekemisiin, koska itse asiassa työskentelin puolet urastani reportterina. Kävin muun muassa Suezilla ja Siinailla haastattelemassa YK-joukkoja. Uutisia rupesin lukemaan 1967.

”Palvelu on pysynyt”

Mikä ei ole muuttunut, on palvelu. Jo 1960-luvun taitteesta lähtien periaatteena on ollut hyödyllisten tietojen välittäminen. Sellaisten lisätietojen kera, että ihmiset pystyvät käyttämään tietoja hyväkseen.

Yhteen aikaan meillä oli oikein uutiskriteerit. Uutisen tekee asian intensiteetti eli voimakkuus, esimerkiksi sota jossain kaukanakin. Se on vahva tapahtuma, josta meidän on maailmankansalaisina syytä tietää.

Sitten on tapahtuman laajuus, eli kuinka suurta ihmisjoukkoa se koskettaa. Se myös vaikuttaa, missä määrin asia koskee katsojia ja kuulijoita suoraan. Yksi seikka on tietysti kiinnostavuus. Nämä kaikki yhdessä ja erikseen määrittävät uutisen.

Uutisista kovin

Kun tulin tv-uutisiin, tahti oli verkkainen. Lähetyksiä oli päivittäin vain kaksi, kello 18.15 ja 21.15. Jutut olivat pitkiä ja seikkaperäisiä. Sittemmin tahti on kiihtynyt. Ovat tulleet päivä- ja myöhäislähetykset sekä aamu-tv. Nyt uutisia tehdään tilkkutäkkimäisesti aamusta iltaan, ne ovat sirpaleisia. Jutut ovat lyhentyneet ja määrä lisääntynyt.

Ennen itsestään selviä kovia ykkösuutisia olivat politiikka, talous ja työmarkkinat. Hassua, ettei kukaan ymmärtänyt niitä kyseenalaistaa. Ovathan ne tärkeitä, koska ne vaikuttavat ihmisten elämään, mutta sittemmin monipuolisuus on kehittynyt, koska palstatila on lisääntynyt, on tullut lisää lähetyksiä, ja lähetykseen enemmän aiheita.

”Lipposen häät oli uutinen”

Kiinnostavuuskriteeri on vahvistunut, ja mukaan on tullut jopa iltapäivälehtimäistä aineistoa. Pääministerin häät eivät olisi olleet uutinen 60-luvulla. Paavo Lipposen häät vuonna 1998 olivat.

Moniarvoisuus on mielestäni hyödyksi. Ihmiset helposti mieltävät, että uutisissa kerrotaan vain epäkohdista, onnettomuuksista ja sodista, mutta on meillä ollut myös paljon myönteisiä uutisia esimerkiksi talouden ja lääketieteen kehityksestä, urheilusta ja kulttuurista, elämää rikastuttavista aihepiireistä.

Minulta on usein kysytty, mikä oli 40 vuoden aikana minulle suurin uutinen. Se ei ole mikään yksittäinen jysähdys, vaan Neuvostoliiton sortuminen.

Se oli pitkä prosessi ja siitä seurasi paljon: Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen, Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen, neuvostotasavaltojen häviäminen. Se oli hirmuisen iso uutinen, jota tarjoiltiin pätkittäin. Kulminaatio sattui vuoteen 1991.

Velipojan kirje

Olen toisen polven radionkuuntelija. Jo äitini kävi Rutolan työväentalolla Lappeen kunnassa kuuntelemassa markalla radiota. Se taisi olla aamu- tai iltahartaus tai sunnuntaisin kirkonmenot.

Olen syntynyt 1940 ja ehdin vielä kuunnella Markus-sedän lastentunteja, jotka alkoivat heti, kun Yleisradion lähetyksetkin alkoivat 1926. Lapset saivat kirjoittaa ohjelmaan, ja huipputapahtuma oli, kun velipojan kirje luettiin.

Meillä oli kesämökki Savitaipaleella. Veli kellui auton sisärenkaalla järvellä, kun tuuli vei hänet kauas selälle. Isä huudettiin rakennustyömaalta hätiin, ja hän ui renkaan kiinni. Velipoika kertoi tämän Mikki-Hiiri merihädässä -tarinan kirjeessä, jonka Markus-setä sitten luki.

”Yle on arvostettu instituutio”

Yleisradio on aina ollut arvostettu instituutio. Edesmennyt työtoverini Jussi Suomalainen kertoi, että Lemillä toimi 30-luvulla räätäli Raikasvaara, jota sanottiin Tilkkuseksi. Sitten oli pastori Karttunen, joka oli hankkimassa pukua Tilkkuselta ja tokaisi, että teetti arkipuvut kotikylällä mutta paremmat puvut Viipurissa.

Tilkkunen mittaili ja tokaisi sitten: ”Ihan niinku miekin. Mie kuuntelen ne paremmat saarnat radiosta.”

Kuin palomiehen työtä

Televisio on ollut vanhalle kansalla taikalaatikko vielä 60-luvun puolivälissä. Minulta kysyi eräs vanha rouva Lauritsalassa, että näkeekö sieltä studiosta meille olohuoneeseen. Heikki Kahila on kertonut samanlaista tarinaa. Tällaista on pelätty, koska silloin piti olla siistiä eikä voinut pyöriä ruudun edessä ilman vaatteita.

Katsojalle televisiossa saattoi olla taianomaisuutta ja mystisyyttä, mutta itse uutistyö oli kaikkea muuta, kiireistä ja tuskaista. Ihmiset kysyivät, että mitä teen työkseni, kun käväisen vain illalla lukaisemassa uutiset. Teimme jo 60-luvulla 12-tuntisia työpäiviä, pyhät ja juhlapyhät.

Uutistoimittajan työ on palveluammatti, vähän kuin sairaanhoitajan ja palomiehen työ.”

Yle täyttää 90 vuotta

Suomen Yleisradion ensimmäinen radiolähetys kaikui eetterissä 9.9.1926. Lue juttu Yleisradion vaiheista ET-lehden numerosta 15/2016, joka ilmestyi 7.9.

Katso Ylen juhlaohjelmien tarjonta tästä.

 

Leena ja Leea toivat syntyessään äidilleen aivan erityisen tuplaonnen. Identtiset sisärukset ovat sittemmin kulkeneet samaa tietä – hääpäivänäänkin.

Kaksossiskot Leena Rauhala ja Leea Hiltunen nimeävät identtisyydelleen selvän syyn.

– Se oli Taivaan Isän syvää huolenpitoa, että kovia kokenut äiti sai tuplaonnen, Leena sanoo ja Leea selittää:

– Äitimme kohtalo oli hyvin dramaattinen. Kolme vuotta ennen syntymäämme hän menetti talvisodan kynnyksellä lento-onnettomuudessa koko perheensä. Puolison sekä 9-, 7- ja 4-vuotiaat lapset. Äiti oli itsekin menossa tuohon lentokoneeseen, mutta jäi viime hetkellä pois.

Äitinsä siskokset muistavat topakkana ja vahvana naisena, joka kätki surun ja päätti selviytyä elämässä eteenpäin. Onnettomuuden jälkeen hän palveli lottana ja avioitui uudelleen vuonna 1941. Vuotta myöhemmin terveet tyttäret näkivät päivänvalon. Isälle liitto oli ensimmäinen.

– Äiti ei juuri puhunut menettämästään perheestä, mutta surua tihkui hänestä aina välillä. Tavallaan se varjosti elämäämme, Leea luonnehtii.

– Hän teki kaikkensa meidän eteemme ja rakasti valtavasti. Vaikka elämä oli aineellisesti köyhää, hän hankki kekseliäisyydellään kaikenlaista eikä tinkinyt niissä puitteissa hyvinvoinnistamme, Leena jatkaa.

Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.
Pienet pieksukaksoset Leena (vas.) ja Leea parivuotiaina.

Yksi oli varmaa. Kaksoset olivat aina perheessä ja läheisille tytöt, eivät koskaan Leena ja Leea erikseen. Heillä oli samanlaiset vaatteet, korkeintaan väri hieman vaihteli. He kulkivat yhdessä kouluun, istuivat vierekkäin, jakoivat samat ystävät ja leikit. Opintietä käytiin yhtä matkaa aina sairaanhoito-opiston erikoistumisopintoihin asti.

– Kun sinä kirjoitit hakemukseesi kirurginen suuntautumisvaihtoehto, minä ajattelin, että joo haetaan vaan. Sitten rupesin miettimään, ettei se sittenkään ole minun juttuni, ja kirjoitin omaani psykiatrinen sairaanhoito. Sinä olet meistä aina ollut se vähän toiminnallisempi. Minä keskityn enemmän pohdiskelemaan. En olisi kestänyt leikkaussalissa. Eikö olekin niin? Leena kysäisee siskoltaan.

– No niin se on, tämä nyökkää vastaukseksi.

Tuplahäät, totta kai

Opintojen päätyttyä siskokset viettivät kaksoishäät. Leea avioitui tulevan lastenlääkärin kanssa ja Leena pastorin. Erikoistumisvalinnat olivat siis menneet nappiin. Kaksosista toinen hoiti ruumiin terveyttä kuten puolisonsakin ja toinen sielun terveyttä ruustinnana.

– Vietimme perheinä juhlapyhiä ja lomia yhdessä. Esikoisemme syntyivät lähes samaan aikaan 1964. Vuonna 1965 minä sain pojan ja Leena kaksospojat. Eikä näitä ajoituksia mitenkään suunniteltu. Vietimme lasten ristiäisjuhlat yhdessä. Kuuluimme niihin aikoihin molemmat Vapaakirkkoon. Usko on ollut elämämme pohja pienestä pitäen ja se kantaa meitä edelleen. Nyt olemme luterilaisia, Leea kertoo.

Leena ja Leea eivät myönnä milloinkaan kyseenalaistaneensa sitä, että heidät niputettiin niin samaan muottiin lapsuus- ja nuoruusvuosina. Leenan identtiset kaksospojat ovat sen sijaan halunneet aina pukeutua eri tavoin, olla eri luokalla ja omissa kaveripiireissään.

– Meillä yhdessä kulkeminen oli niin luonnollista. En ole koskaan kokenut, että olisin jäänyt yksilönä syrjään. Ehkä yhteyttämme vahvisti myös se, että isämme alkoholinkäyttö oli ongelmallista. Tästä ei voitu huudella kylillä, mutta keskenämme saatoimme jakaa tuon häpeän, Leena toteaa.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.
Sisaret hennot valkoiset elokuussa 1963, mutta kumpi on kumpi? Muistisääntönä toimii se, että Leenalla on hieman kapeammat kasvot. Siis Leea vasemmalla, Leena oikealla.

Oliko se sittenkin Leea?

Siskoksilta kysytään silloin tällöin, kokevatko he olevansa toistensa vankeja. Vastaus on aina sama. Remakkaa naurua ja päänpudistuksia. Siinäpä ihmeellinen kysymys, vaikka toisaalta ymmärrettävä!

– Olemme molemmat vahvoja ja sanomme toisillemme kritiikkiä hyvin suoraan ilman loukkaantumisia. Kestämme erimielisyyksiä. Kun Leea hyppäsi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen, hyväksyin sen, koska perustelut olivat hyvät. On mahtavaa, että on saanut elämäänsä tällaisen rinnallakulkijan, Leena selvittää.

Sanat rinnallakulkemisesta hän lausuu erityisen painokkaasti. Siskon perheen tuki oli Leenalle oljenkorsi, kun avioliitto yli 20 vuotta sitten rakoili ja päättyi lopulta eroon.

– Ilman Leeaa ja Perttiä en olisi jaksanut, hän myöntää.

– Kun Leenalla oli oikein vaikeaa, minäkään en voinut täysin iloita omasta onnestani. Vaikka hän ei aina kertonut kaikkea, vaistosin hänen olemuksestaan, etteivät asiat olleet hyvin, Leea liikuttuu.

Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.
Helluntaimorsiamet Leea (vas.) ja Leena 1963.

Nuorukaisesta lähtien siskosten arkea ja juhlaa jakanut Leean puoliso, Pertti Hiltunen kuuntelee jutustelua.

– Leeassa ja Leenassa on niin paljon samaa. Yhteys on tiivis ja ehkä joskus olen tuntenut jääväni hitusen ulkopuoliseksi. Leena on minulle rakas ystävä. Välimme ovat niin mutkattomat, että kerran kun Leea ei voinut eduskuntavelvoitteidensa vuoksi lähteä mukaani jo maksetulle ystäväporukan perinteiselle laskettelumatkalle Ranskaan, Leena lähti hänen tilalleen. Matkan päätteeksi joku Leean tuntemista ystävistämme tokaisi: Sanos nyt Pertti, eikö tuo ollut sittenkin Leea?

Puhelin varattuna

Tämän kaksosparin maailmanlaajuisesti erikoisin ominaisuus lienee se, että molemmat ovat toimineet kansanedustajina, jopa samaan aikaan. Aluksi politiikkaan lähti Leea ja tukijoukoissa kannustanut Leena innostui haasteista siskonsa imussa.

– Kyllä, kyllä. Luonteenpiirteisiimme kuuluu asioille syttyminen ja innostuminen. Leea vahvistaa.

Eduskunnan käytävillä oli aivan tavallista, että siskokset sekoitettiin toisiinsa. Jopa puhemies Riitta Uosukainen joutui puheenvuoroja jakaessaan toteamaan, ettei tiedä, kumpi nyt pyrkii ääneen.

Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!
Leea Hiltunen (vas.) ja Leena Rauhala eivät mielestään ole enää niin samannäköisiä kuin nuorempina. – Lapsenlapset hyväksyvät silti mummaksi kumman tahansa!

– Usein joku puhuttelee minua Leenana. Jos asia ei ole tärkeä, en välttämättä korjaa, Leea nauraa.

– Aivan sama juttu, ja näin on ollut koko elämämme ajan, sanoo. Arkeen mahtuu paljon hauskoja sattumuksia. Toiselle soittaessa ajatukset menevät usein niin yksiin, että puhelin tuuttaa varattua. Kun Leena kertoo aluksi, että teinpä tuossa juuri karjalanpaistia, Leea vastaa:

– No niin meilläkin oli!

Tuplaonnen lisäksi lienee siunaantunut tuplasti energiaa, sillä molemmat naiset jatkavat edelleen aktiivisesti työelämässä.

Totta vai tarua?

Tiedän, mitä kaksoseni ajattelee jostain asiasta.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Vaistoan, jos hänellä on huolia.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Teemme samoja asioita samanaikaisesti toisistamme tietämättä.

Leena: Totta.
Leea: Totta.

Meillä on yhteys, johon kukaan ei pääse väliin.

Leena: Totta toinen puoli.
Leea: Totta toinen puoli.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2010.

Arja Virtasen tv-vuosista on aikaa, mutta vieläkin hänet muistetaan Arja-tätinä, jonka kanssa laulettiin "Hei laukkaa ratsu reima". Kuvakavalkadi 60-luvulta palauttaa mieleen muistoja niin silloisille lapsille, kuin vähän isillekin.

Tenavatuokio-ohjelmaa tehtiin vuosina 1968–69. Arja-tädin kanssa leikkimässä ja olleet lapset olivat 3–6-vuotiaita. Joskus vieraana oli aikuisiakin, kuten tässä näyttelijä Leo Lastumäki.

 

Jo 60-luvulla Suomen televisiossa esitettiin kansainvälisiä formaatteja. Tenavatuokiokin oli sellainen. Arja, tuolloin sukunimeltään Puro sai koulutuksen juontajan tehtäväänsä Englannissa. Kuvissa Arjan seurana hänen kollegansa Sveitsistä.

Arja-täti oli televisiotyön aloittaessaan 23-vuotias neitokainen. Tenavatuokion jälkeen hän juonsi vielä Satuposti-ohjelmaa vuosina 1971–72.

Joskus ratsu reima pääsi laukkamaan myös ulkosalle ja silloin ohjelmissa saattoi vilahtaa 60-luvun muotia.

Unohtumaton Arja-täti vuonna 1968 ja vuonna 2017.

Mitä Arja Virtaselle kuuluu nyt, sen voi lukea upeasta uudistuneesta ET-lehdestä 6/2017. Tutustu digilehteen täällä.

Matti Hietanen kertoo jo menettäneensä toivonsa, että hänen aloitteensa päätyisi eduskunnan käsittelyyn.

Espoolainen Matti Hietanen kertoo inhoavansa kesäaikaan ja talviaikaan siirtymistä erityisesti sen vaivan takia, joka kellojen ajan muuttamiseen menee.

– Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa. Kun muutan jokaisen ajan, siihen menee paljon aikaa. Vaivalloistakin se on ja pitää tehdä uudelleen taas puolen vuoden kuluttua.

"Minulla on pelkästään keittiössä yhdeksän kelloa."

Matti Hietanen on kerännyt kansalaisten allekirjoituksia viime lokakuusta alkaen oikeusministeriön maksuttomassa kansalaisaloite-palvelussa.

Jos allekirjoituksia kertyy 50 000 huhtikuun 10. päivään mennessä, aloite etenee eduskunnan käsittelyyn. Jollei kerry, työ raukeaa ja allekirjoitusten kerääminen pitää aloittaa alusta.

– Näissä jokakeväisissä ja -syksyisissä kellojen siirroissa ei minusta ole nykyään mitään hyötyä, ennemminkin niistä on vain haittaa, Matti sanoo.

– Pysyttäispä aina vain ja ainoastaan normaaliajassa.

"Tästä ei ole mitään hyötyä, ennemminkin vain haittaa."

Tätä artikkelia kirjoitettaessa allekirjoituksia on koossa 22 000. Aikaa määräpäivään on enää viikkoja. Matti kertoo olevansa turhautunut. Hän ei usko, että aloitteen kannattajia kertyy riittävästi määräaikaan mennessä.

Asiantuntijoiden mukaan kesäaikaan ja talviaikaan siirtymiseen sopeutuminen kestää parista kolmeen päivään ja lisää esimerkiksi uniongelmia ja muita terveyspulmia, kuten sydänkohtauksia.

Kansalaisaloite-palvelussa aloitteen kannattamiseen tarvitaan vahva tunnistautuminen, esimerkiksi pankkitunnukset tai mobiilivarmenne, jotta allekirjoituksia ei voi tehtailla varta vasten.

Täältä löydät Matti Hietasen kansalaisaloitteen.

Ajan tasalla oleva aloitteen allekirjoittaneiden määrä Kansalaisaloite.fi-palvelussa:

 

Ylivieskan Kantokylässä syntynyt ja kasvanut Antero Marjakangas, 70, muistelee elämänsä koulutietä. Sinnikkyyttä tarvittiin!

"Pitäkää lippu korkealla, oli Olavi-isällä tapana sanoa meille lapsille, kun läksimme kotoa kouluun tai töihin. Ymmärsin sen niin, että köyhyydestä huolimatta tavoitteista täytyy pitää kiinni vaikka vastoinkäymisiä tulee aina.

Vaikka rahat olivat tiukassa, isä päästi minut kansakoulun viidenneltä oppikouluun, kun opettajani kävi sitä toistuvasti pyytämässä. Talvisin kävelin aamuisin kolme kilometriä metsätietä pääsin maantien varteen, josta linjuri vei minut 18 kilometrin matkan Ylivieskan kirkonkylään ja toi takaisin viideltä. Keväisin ja syksyisin ajoin matkan polkupyörällä, koska bussilippuihin ei ollut varaa.

"Sanoin opettajalle, että 'nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen'."

Ensimmäisellä luokalla sain ehdot ruotsista ja toisella luokalla saksasta. Toisen luokan alussa opettaja oli uhkaillut ehdoilla jo syksyllä.

Isä oli todistuksen nähtyään lyhytsanainen: ”Oliko se siinä?” Häntä kyllä nauratti kun kerroin sanoneeni opettajalle, että ”nelosten määrä ilimasee opettajan petakookisen epäpätevyyen”.

Suoritin kummatkin ehdot ilman kursseja. Viidenneltä luokalta sain hyvän todistuksen, mutta rahanpuuteten vuoksi en voinut pyrkiä lukioon. Onneksi tätini Martta järjesti minulle kesäksi kortteerin ja työpaikan Kemistä tukinerottelusta ja opasti kirjallisten työhakemusten tekemisessä.

Teinipoika opettajaksi

Kaikkien yllätykseksi pääsin syksyllä 17-vuotiaana alakoulun opettajan sijaiseksi Nivalan Junnonperälle. Ostin palkallani heti osamaksulla mopon ja television.

Kesäksi ajelin taas uittotöihin Kemiin, ja syksyllä pääsin toiseksi lukuvuodeksi opettajan sijaiseksi Nivalan Karvoskylään. Opettajan paikka olisi ollut luvassa myös seuraavaksi vuodeksi, mutta Jaakko-pappani toivomuksesta menin opiskelemaan Raudaskylän kristilliseen opistoon kansankorkeakouluun, josta sain stipendin.

Seuraavan oli vuorossa varusmiesaika Pohjan prikaatissa Oulun Hiukkavaarassa. Sen jälkeen lähdin rauhanturvaajaksi Kyprokselle yhdeksän kuukauden ajaksi.

Sosiaalitiikerin ura alkaa

Kun palasin kotiin kesällä 1968, tapasin kirkolla opettajani Simo Kärsämän. Hän neuvoi minua hakemaan heti Tampereen yliopistoon suorittamaan yhteiskunnallista tutkintoa, koska sinne riitti keskikoulukin.

Pääsin sinne ja suoritin tutkinnon, jonka ohessa olin Ruotsissa Borlängessä kolme kesää trukinkuljettajana paperitehtaalla ja kaksi vuotta Takon paperitehtaalla Tampereella portinvartijana.

"Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä on ollut korvaamaton merkitys."

Tokrissa eli Tampereen Opiskelijain Kristillisessä yhdistyksessä olin tavannut  ihanan Tuulan. Menimme naimisiin ja saimme esikoistyttären, joten rahaa oli pakko tienata opiskelujen ohessa. Koska lasta oli vaikea saada päivähoitoon Tampereella, muutimme Anjalankoskelle. Sain heti töitä ensin pavitarkkailijana (päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien sosiaalitarkkailija) ja sitten lastenvalvoja-sosiaalitarkkailijana.

Toisen tyttären synnyttyä hain lastenvalvojan virkaa Kotkasta. Minua peloteltiin työstä laivatyttöjen ja juoppojen takia, mutta olin siellä ”sosiaalitiikerinä” 28 vuotta.

Vanhemmilta perityllä sinnikkyydellä ja henkisillä eväillä sekä isovanhempien esirukouksilla on ollut minulle ja perheelleni korvaamaton merkitys. Uskon johdatukseen: köyhyydestä voi nousta kun pitää lippua korkealla!"

Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.
Antero Marjakangas Olavi-isänsä kanssa. Olavi Marjakangas kuoli joulukuussa 2016.