Suomen luotettavimmaksi mieheksi tituleeratulla Arvi Lindilla hurahti Ylessä yli 40 vuotta. Uransa hän aloitti mustavalkokaudella 1960-luvulla ja päätti sen bittejä koodaamalla.

”Kun tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1962, minut värvättiin Viipurilaisesta osakunnasta ohjelma-avustajaksi eli rupesin pyörimään Pasilanmäellä jo silloin. Kolme vuotta myöhemmin pääsin uutisiin tekstittäjäksi.

Jäätyäni eläkkeelle vuoden 2004 alusta olin vielä neljä vuotta sopimuspohjaisena kielenhuoltajana ja tein toimituksen sisäiseen verkkoon kielipalautepalstaa. Olin siis Ylessä reilut 40 vuotta.

Ensimmäiset tv-uutiset lähetettiin syksyllä 1959. Tulin mukaan pioneerivaiheessa. Välineenä televisio oli vielä uusi ja ihmeellinen.

Kauko Saarentaus ja Heikki Kahila olivat jo yleisön tuntemia tekijöitä. Aika vähän meitä kaikkiaan oli, muutama kymmen henkeä. Olimme paljolti kansainvälisten uutistoimistojen ja Suomen tietotoimiston varassa.

Revon uudet äänenpainot

Poliittista kuohuntaa oli, mikä johtui siitä, että Yleisradio oli ollut vanhoillinen ja oikeistolainen 30-luvulta lähtien. Kun Eino S. Repo tuli pääjohtajaksi 1965, Ylen kanavilla alkoi kuulua toisenlaisia äänenpainoja eli myös vasemmistolaista kaikua.

”Repo toi moniarvoisuutta”

Katsoisin Revon ansioksi, että ohjelmiin tuli moniarvoisuutta. Aika oli kuitenkin sellainen, että ihmiset vieroksuivat ja alettiin puhua ”reporadiosta” kielteisessä sävyssä. Meitä toimittajia nimiteltiin punatulkuiksi, vaikka ei meillä ollut minkäänlaista poliittista taustaa juuri kenelläkään.

Minulta ei ole koskaan kysytty jäsenkirjaa, ja olen aina sanonut olevani puolueeton porvari. Sillä mandaatilla yritin työtäni tehdä. Ohjelmapolitiikassa painotettiin informatiivisuutta, kerrotaan ihmisille tärkeistä asioista, joista on heille hyötyä. Periaate oli hyvin vahvasti palveleva.

Ei politiikka minua häirinnyt, eikä se uutistoiminnassa tuntunut. Totta kai Ylessä oli erilaisia ohjelmia ja ohjelmien tekijöitä, vasemmistolaisittain ajattelevia mutta myös oikeistolaisia.

Saarentauksen sutkaukset

Kauko Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan Tehtaankadun kansakoulun opettaja. Hän teki iltahommia, tuli kello 15:n maissa kokoamaan lähetystä. Hän oli  erittäin suosittu.

Hän viljeli omanlaistaan piilohuumoria, teki kivoja sanakäänteitä, leikitteli sanoilla. Puhuttiin Saarentauksen sutkauksista. Ne olivat harmittomia, eivät missään tapauksessa ilkeitä. Jos esimerkiksi jos oli kyse jostain pelaajasiirroista, hän saattoi todeta, että pelaaja puki päälleen uuden pelipaidan, mutta housuista ei puhuttu mitään.

Hän kertoi myöhemmin olleensa lähetyksissä hyvin tarkka eikä päästänyt suustaan mitään harkitsematonta.

”Saarentaus opetti tyyliä ja tekniikkaa”

Hän suhtautui meihin tulokkaisiin erittäin myönteisesti. Kävimme yhdessä kävimme tekstejä läpi kuin ainekirjoituksia äidinkielenopettajan kanssa. Hän opetti tyyliä ja tekniikkaa.

Kun hän antoi minulle elämänkertakirjansa, hän kirjoitti omistukseksi, että ”mainiolle oppipojalleni Arvi Lindille”. Hän myös järjesti kotonaan uusille nuorille toimittajille vaimonsa kanssa pikku hippoja.

Ikäpolvien kuilua ei mielestäni ollut koskaan tv-uutisten toimituksessa. Vanhat eivät väheksyneet nuoria, eivätkä nuoret pilkanneet vanhoja kalkkiksiksi. Se oli hyvä työyhteisö, jossa oli monen ikäisiä. Aloitin 24-vuotiaana, ja olimme jo nuorena paljon vartijana. Kun jäin eläkkeelle 63-vuotiaana, nuorimmat kollegani olivat nuorempia kuin omat lapseni.

Filminauhasta bitteihin

Työurani aikana Ylessä tapahtui huikea tekninen muutos. Itse aloitin mustavalkoaikana. Oli filmi ja erikseen ääni. Graafiset esitykset piirrettiin paperille, kuvattiin kameralla ja miksattiin lähetykseen. Kun lähdin, tekniikan puoli oli pelkkää bittien koodaamista.

Jouduin tekniikan kanssa paljon tekemisiin, koska itse asiassa työskentelin puolet urastani reportterina. Kävin muun muassa Suezilla ja Siinailla haastattelemassa YK-joukkoja. Uutisia rupesin lukemaan 1967.

”Palvelu on pysynyt”

Mikä ei ole muuttunut, on palvelu. Jo 1960-luvun taitteesta lähtien periaatteena on ollut hyödyllisten tietojen välittäminen. Sellaisten lisätietojen kera, että ihmiset pystyvät käyttämään tietoja hyväkseen.

Yhteen aikaan meillä oli oikein uutiskriteerit. Uutisen tekee asian intensiteetti eli voimakkuus, esimerkiksi sota jossain kaukanakin. Se on vahva tapahtuma, josta meidän on maailmankansalaisina syytä tietää.

Sitten on tapahtuman laajuus, eli kuinka suurta ihmisjoukkoa se koskettaa. Se myös vaikuttaa, missä määrin asia koskee katsojia ja kuulijoita suoraan. Yksi seikka on tietysti kiinnostavuus. Nämä kaikki yhdessä ja erikseen määrittävät uutisen.

Uutisista kovin

Kun tulin tv-uutisiin, tahti oli verkkainen. Lähetyksiä oli päivittäin vain kaksi, kello 18.15 ja 21.15. Jutut olivat pitkiä ja seikkaperäisiä. Sittemmin tahti on kiihtynyt. Ovat tulleet päivä- ja myöhäislähetykset sekä aamu-tv. Nyt uutisia tehdään tilkkutäkkimäisesti aamusta iltaan, ne ovat sirpaleisia. Jutut ovat lyhentyneet ja määrä lisääntynyt.

Ennen itsestään selviä kovia ykkösuutisia olivat politiikka, talous ja työmarkkinat. Hassua, ettei kukaan ymmärtänyt niitä kyseenalaistaa. Ovathan ne tärkeitä, koska ne vaikuttavat ihmisten elämään, mutta sittemmin monipuolisuus on kehittynyt, koska palstatila on lisääntynyt, on tullut lisää lähetyksiä, ja lähetykseen enemmän aiheita.

”Lipposen häät oli uutinen”

Kiinnostavuuskriteeri on vahvistunut, ja mukaan on tullut jopa iltapäivälehtimäistä aineistoa. Pääministerin häät eivät olisi olleet uutinen 60-luvulla. Paavo Lipposen häät vuonna 1998 olivat.

Moniarvoisuus on mielestäni hyödyksi. Ihmiset helposti mieltävät, että uutisissa kerrotaan vain epäkohdista, onnettomuuksista ja sodista, mutta on meillä ollut myös paljon myönteisiä uutisia esimerkiksi talouden ja lääketieteen kehityksestä, urheilusta ja kulttuurista, elämää rikastuttavista aihepiireistä.

Minulta on usein kysytty, mikä oli 40 vuoden aikana minulle suurin uutinen. Se ei ole mikään yksittäinen jysähdys, vaan Neuvostoliiton sortuminen.

Se oli pitkä prosessi ja siitä seurasi paljon: Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen, Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen, neuvostotasavaltojen häviäminen. Se oli hirmuisen iso uutinen, jota tarjoiltiin pätkittäin. Kulminaatio sattui vuoteen 1991.

Velipojan kirje

Olen toisen polven radionkuuntelija. Jo äitini kävi Rutolan työväentalolla Lappeen kunnassa kuuntelemassa markalla radiota. Se taisi olla aamu- tai iltahartaus tai sunnuntaisin kirkonmenot.

Olen syntynyt 1940 ja ehdin vielä kuunnella Markus-sedän lastentunteja, jotka alkoivat heti, kun Yleisradion lähetyksetkin alkoivat 1926. Lapset saivat kirjoittaa ohjelmaan, ja huipputapahtuma oli, kun velipojan kirje luettiin.

Meillä oli kesämökki Savitaipaleella. Veli kellui auton sisärenkaalla järvellä, kun tuuli vei hänet kauas selälle. Isä huudettiin rakennustyömaalta hätiin, ja hän ui renkaan kiinni. Velipoika kertoi tämän Mikki-Hiiri merihädässä -tarinan kirjeessä, jonka Markus-setä sitten luki.

”Yle on arvostettu instituutio”

Yleisradio on aina ollut arvostettu instituutio. Edesmennyt työtoverini Jussi Suomalainen kertoi, että Lemillä toimi 30-luvulla räätäli Raikasvaara, jota sanottiin Tilkkuseksi. Sitten oli pastori Karttunen, joka oli hankkimassa pukua Tilkkuselta ja tokaisi, että teetti arkipuvut kotikylällä mutta paremmat puvut Viipurissa.

Tilkkunen mittaili ja tokaisi sitten: ”Ihan niinku miekin. Mie kuuntelen ne paremmat saarnat radiosta.”

Kuin palomiehen työtä

Televisio on ollut vanhalle kansalla taikalaatikko vielä 60-luvun puolivälissä. Minulta kysyi eräs vanha rouva Lauritsalassa, että näkeekö sieltä studiosta meille olohuoneeseen. Heikki Kahila on kertonut samanlaista tarinaa. Tällaista on pelätty, koska silloin piti olla siistiä eikä voinut pyöriä ruudun edessä ilman vaatteita.

Katsojalle televisiossa saattoi olla taianomaisuutta ja mystisyyttä, mutta itse uutistyö oli kaikkea muuta, kiireistä ja tuskaista. Ihmiset kysyivät, että mitä teen työkseni, kun käväisen vain illalla lukaisemassa uutiset. Teimme jo 60-luvulla 12-tuntisia työpäiviä, pyhät ja juhlapyhät.

Uutistoimittajan työ on palveluammatti, vähän kuin sairaanhoitajan ja palomiehen työ.”

Yle täyttää 90 vuotta

Suomen Yleisradion ensimmäinen radiolähetys kaikui eetterissä 9.9.1926. Lue juttu Yleisradion vaiheista ET-lehden numerosta 15/2016, joka ilmestyi 7.9.

Katso Ylen juhlaohjelmien tarjonta tästä.

 

Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

Heli Laaksonen x 4

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.

"Mikä helvetin norsu siellä rymisi?" Mika Kaurismäki näki kameran takaa, ettei Vesa-Matti Loiri voinut hyvin. Saman huomasi,tai pikemminkin oivalsi Vesku, kun näki, mitä kamera oli tallentanut.

Kuumeinen Vesa-Matti Loiri pötkähtää olohuoneensa sohvalle, joka toimittaa myös sängyn virkaa, ja huoahtaa.

Mika Kaurismäki istuutuu nojatuoliin, antaa Loirin hoitaa puhumisen. Makuuasento ja flunssainen olo eivät nimittäin hidasta tarinointia. Tunnelma on hetkessä kotoisa. Tai enemmän. Kuin olisimme pistäneet television päälle.

Humanisti ojensi kätensä

Kyseessä ei kuitenkaan ole Vesku-show. Olemme puhumassa näyttelijän ja ohjaajan välisestä ystävyydestä.

Loiri muistaa heti, missä yhteys syntyi. Viitasaaren elokuvaviikolla vuonna 1984. Vesku ojensi tuolloin edellisvuonna saamansa Humanismin käsi -palkinnon Mikan veljelle, Akille.

– Se ei tosin ollut enää sama pysti, olin hukannut omani. Palkinnon aikaan perhe-elämä oli vähän sekaisin ja olin mennyt kaverille bunkkaamaan. Sille tielle pysti jäi. 

Mutta noilla juhlilla Vesku tapasi ohjaajaveljekset. Hän oli innostunut molempien töistä. Niinpä illallispöydässä ruvettiin puhumaan, että joskus olisi mukava tehdä yhdessä elokuva.

– Ei se tosin olisi ollut siihen aikaan mahdollista. Olin korviani myöten veloissa valtiolle, joten kesät meni Speden leffoissa. Se oli sellainen tavallista pidempi kesäteatteripesti.

Kuusankoskelaispoika katsomosta

Huoneen ilma sinertyy, kun Vesku sytyttää sikarin. Hän vetää nautinnollisesti sauhuja sisäänsä. Mika käyttää paussin hyväkseen ja kertoo oman ensi muistonsa, kun näki idolinsa ensi kertaa elävänä.

Vuotta myöhemmin hän näki miehen ensi kertaa elävänä. 

– Vuosi oli 1972, ja Vesku pelasi HJK:n maalissa Kuusankosken Palloa vastaan.

Vesku kohentaa asentoaan ja innostuu.

"Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen."

– Se oli tiukka matsi, 1–0, ja vasta lopussa tuli se maali, mies kertoo.

Hän oli tuolloin jatkanut jalkapalloilua teatterinteon lomassa, mutta sitten perhe-elämä alkoi vaatia verojaan. Jalkapallourasta luopuminen ottaa kuulemma vieläkin vähän päähän.

– Mutta olethan sä ehtinyt siinä lomassa palloilla muutakin, pari vesipallon Suomen mestaruuttakin, Mika heittää.

– Kolme, napautetaan sohvalta, ennen seuraavaa henkosellista.

Mika myöntää Vesku-fanina tienneensä miehestä aika lailla, kun he kohtasivat Viitasaarella. Uunotkin hän oli nähnyt, vaikkei nuorena elokuvaohjaajana vaikuttanut kaikkein hartaimmalta Spede-fanilta.

– Veskun ammattitaitoa ei voinut olla noteeraamatta. Akillakin oli vuosien varrella rooli-ideoita juuri Veskulle, mutta koskaan eivät aikataulut käyneet yksiin. Meidän piti kypsytellä yhteistyötä lähes 30 vuotta.

Kävelevä norsu herätti

Ammattikeskeyttäjä. Sellaiseksi Vesku luonnehtii itseään. Mikaa päälle puhuminen ei tunnu häiritsevän. Hän istuu nojatuolissa ja kuuntelee juttuja, jotka poikkeavat urheilussa, elokuvissa ja pienissä anekdooteissa. Hän osaa selvästi rytmittää omat repliikkinsä sikarihenkäysten ja hetkellisten mietintätaukojen väliin.

– Mika on kärsivällisimpiä ihmisiä, jonka tunnen. Se kestää mun tapaista hölöttäjää ihan tyynesti. Ja mä näen sen ilmeestä, mitä mieltä se on, Vesku sanoo ja sytyttää uuden sikarin.

Mikan ja Vesku ovat viettäneet tässä olohuoneessa monia iltoja ideoimassa.

Ensimmäisenä syntyi dokumentti Veskusta.

– Silloin tuttavuus syventyi ystävyydeksi, siinä kun tuli käytyä elämää läpi monelta kantilta, Mika kertoo.

Syviltä vesiltä ei tosiaankaan vältytty. Veskun elämänhalu oli hiipunut loppuun, samoin kunto. Oli diabetesta, ylipainoa, uniapneaa, tauteja riitti.

– Silti dokkarin teko oli nastaa. Puhuimme elämästä enemmän kuin koskaan, Mikan kanssa se oli helppoa. Se helppous näkyy myös lopputuloksessa.

Mika on samaa mieltä. 

Vain yhden ehdon Vesku oli elokuvalle asettanut: häntä ei saanut pistää kameran edessä kävelemään.

– Mutta sitten pakotit mut kulkemaan Vanhan ylioppilastalon juhlasalin poikki. Kun katsoin kohtausta valmiista leffasta, ajattelin, että mikä helvetin norsu siellä rymisi.

Vesku painoi silloin yli 150 kiloa, 70 kiloa enemmän kuin nyt.

– Se sai mut avaamaan silmäni. En halunnut, että se kuva musta jäisi viimeiseksi.

Lue myös: Mika Kaurismäki: "Ajattelin, että eletäänköhän nyt Veskun viimeisiä aikoja"

Kameran eteen kuntoutumaan

Oli kuitenkin lähellä, ettei norsun kuva jäänyt viimeiseksi. Dokumentin valmistuttua Vesku nimittäin päätyi Sodankylän elokuvajuhlilta sairaalaan ja lööppeihin. Lapin aluesairaalaan hälytetyt lähimmäiset pistettiin odottelemaan huoneeseen, jossa ”soi joku helkkarin urkumusiikki ja lepatti kynttilät”.

– Että siihen tilanteeseen nähden voin nykyään helkkarin hyvin, Vesku hekottaa.

Tajun palattua alkoi todellinen terveysrumba. Lääkäri ilmoitti, että jos Vesku halusi jatkaa elämistä, kaiken oli muututtava. Vesku päätti jatkaa. Lääkkeet vaihdettiin, ja elämäntavat. Mies alkoi laihtua. Samalla palasi halu elää ja tehdä töitä.

– Enhän mä enää palaa entiselleni, mutta voin näytellä, siitä mä diggaan. Ja siksi toi Mika on ollut mulle tärkeä heppu, se on palauttanut mut elokuvahommiin ja vähän tähän muuhunkin.

Niin sitten jo 2011 alkoivat seuraavan yhteisen, Tie pohjoiseen -elokuvan kuvaukset.

– Ai että, se oli nastaa. Mun jalat olivat silloin vielä huonommassa kunnossa kuin nyt. Yhden päivän mulla oli rullatuoli, mutta sitten työ vei niin mukanaan, etten muistanut koko tuolia. Leffa­homma kuntoutti aika salakavalasti.

Tekemisen sanaton yhteys

Puheeseen laskeutuu yskänkohtauksen mentävä tauko. Vesku pyytelee anteeksi ja kiroaa oloaan.

Myös Mika myöntää kilometrien vähän tuntuvan. Hän kertoo edellispäivänä tehneensä ”mökkimatkansa”, lentänyt toisesta kotimaastaan Brasiliasta kesämökille Helsingin keskustaan.

– Me ei pidetä hurjasti yhteyttä. Kun olen täällä, saatan käydä Veskun keikalla, mutta muuten ei soitella kuulumisia. Silti meillä on sanaton yhteys, kun ryhdytään töihin.

Edellisen kerran miehet tekivät töitä yhdessä viime kesänä. Elämältä kaiken sain -elokuva kuvattiin. Siinä Vesku sai esittää itsensä ikäistä, vähän naukkailevaa miestä, jonka tytär uuden miehensä kanssa päättää pistää isänsä elämän ruotuun.

– Me pyöriteltiin elokuvassa niitä ideoita, jotka olivat iduillaan jo Veskussa ja Tie pohjoiseen -elokuvassa, Mika toteaa.

Vesku myöntää, ettei hänen ole koskaan ollut niin helppo sujahtaa rooliinsa. Hän sai ottaa hahmoonsa aika lailla itseään. Jopa pelata rakasta Playstationiaan.

– Vasta viime aikoina olen tajunnut, miten helkkarin iso juttu vanheneminen on. Eikä se pelkästään paskamaista ole. Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita.

Veskun elokuvahahmo viihtyy rauhassa, jota tytär tulee sörkkimään.

"Saan elää monia asioita lapsieni kautta uudelleen, muistaa ja tunnistaa jo unohtamiani tunteita ja asioita."

– Viihdyn nykyään ihan perhanan hyvin itsekseni. Pelaan tuntikausia pleikkarilla jääkiekkoa, futista, ihan mitä vaan. Kissat katsoo vieressä, silmä kovana. Joskus naukkaan konjakkia, joskus en. Pelin tiimellyksessä pitää olla nappailun kanssa tarkkana, muuten löydän itseni vessan lattialle rojahtaneena, Vesku hohottaa.

Elämältä jotain sain

Elokuvassa lauletaan Pepe Willbergin vanhaa hittiä Elämältä kaiken sain. Silti kaikki tuntuu olevan kesken. Niin miestenkin elämässä.

– Ei tässä ehdi peräpeiliin katsella. Mullakin on pienet lapset ja sen lisäksi aikuiset lapset ja lapsenlapsi aikaisemmasta avioliitosta. Kaikki on vielä ihan vaiheessa ja tykkään elää, Mika sanoo.

Vesku on samaa mieltä. Elämä on kivaa, vaikka hän toivookin, että kuntoutuisi jaloistaan sen verran, että pääsisi sängyn vieressä jo puoli vuotta könöttäneen kuntopyörän satulaan.

– Se on kummallista, kuinka kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään. Uudet elämykset vähenee, ei ole enää kiintopisteitä. Asioita alkaa katsoa eri tavalla, samoin ihmisiä. Se näkyy tässä leffassakin. Ihmiset on meille Mikan kanssa todella tärkeitä, ja ihmisten väliset tunteet. Niissä ja niiden kauttahan me täällä elämme.

"Kuusikymppisten jälkeen aikajänne menettää merkitystään."

Mikalla ei ole Veskun pohdintaan mitään lisättävää. Ei vasta kun seuraavassa elokuvassa.

Onko se jo suunnitteilla?

– Niin kauan tehdään, että viimeisen leffan nimi on Letkuissa. Makaan siinä sängyssä terminaalivaiheessa, ja kaikki käy mun luona länkyttämässä omiaan! Mutta sitä ennen haluan vielä puhua jossain roolissa, ihan pakko, Vesku nauraa.

Juttu on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 14/2015.

Mika ja Vesku

Mika Kaurismäki

  • Syntynyt 1955 Orimattilassa, asuu Brasiliassa ja Suomessa.
  • Ammatti: Elokuvaohjaaja.
  • Esikoiselokuva: Valehtelija 1981 sai Risto Jarva -palkinnon.
  • Uusin Elämältä kaiken sain -elokuva tuli ensi-iltaan elokuussa 2015.
  • Perhe: Naimisissa. Neljä lasta ja yksi lapsenlapsi.

Vesa-Matti Loiri

  • Syntynyt 1945 Helsingissä, asuu Espoossa.
  • Ammatti: Näyttelijä, laulaja ja muusikko.
  • Ensimmäinen elo­kuvarooli Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962. Uusin elo­kuvassa Elämältä kaiken sain.
  • Perhe: Neljä lasta.

Marja-Liisa Suurnäkki, 68, on helpottunut, että hän sai diagnoosinsa ajoissa.

"Sain diagnoosin reilu vuosi sitten. Tyttäret ihmettelivät, kun jouduin hakemaan sanoja, ja patistivat muistitestiin. Minulla todettiin alkava Alzheimerin tauti.

Testitulos oli kamala sokki, ja sen saatuani olin aluksi allapäin – kuin sumussa. Sitten sain lääkityksen ja neuvontaa ja nyt pystyn elämään normaalia elämää.

Suvussani on tätä sairautta, ja tiedän, miten se etenee. Oli hyvä, kun sain diagnoosin ajoissa.

Osallistun aktiivisesti Alzheimer-yhdistyksen toimintaan ja olen saanut sieltä uusia ystäviä. Tässä iässä ystävystyminen ei ole helppoa, mutta yhdistyksen päivätoiminnassa ja retkillä on mukavaa seuraa.

Tällä hetkellä on tärkeintä huolehtia fyysisestä kunnosta ja aktivoida aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Niiden ratkominen tekee hyvää aivoille. Lisäksi käyn englannintunneilla, ja tahtoisin mennä tanssimaankin.

Suuri kynnys muiden seuraan

Olen kova liikkumaan. Käyn päivittäin joogassa, jumpassa tai sauvakävelyllä. Liikunta tekee monella tavalla hyvää, ja onneksi olen aloittanut sen ajoissa niin että siitä on tullut päivittäinen rutiini. Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä.

Elämä on vähän yksinäistä. Kynnys hakeutua muiden seuraan on aika korkea. Täytyy olla hyvät sosiaaliset taidot, että uskaltaa mennä mukaan erilaisiin ryhmiin.

"Kissaakin ulkoilutan kolme kertaa päivässä."

Pitäisi pitää itsensä aktiivisena, vaikka aikanaan tulee sekin vaihe, kun ei pysty eikä muista.”

3 x tärkeää

"Välillä pelottaa"

  1. Tulevaisuus
    ”Teen kaikkeni, jotta sairauden huono vaihe siirtyisi mahdollisimman pitkälle. Välillä tulevaisuus pelottaa.”
  2. Saan voimaa
    ”Hoidan lastenlapsia usein, ja heistä saan energiaa. On mukavaa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Muutin lähemmäksi lasten perheitä Tampereelta Helsinkiin muutama vuosi sitten.”
  3. Tärkeintä nyt
    ”Huolehdin fyysisestä kunnosta ja aktivoin aivoja. Olen opetellut tekemään sudokuja. Teatteri ja elokuvatkin kiinnostavat.”
Vierailija

Marja-Liisa, 68, sai Alzheimer-diagnoosin: "Onneksi tyttäret patistivat muistitestiin"

Lyhyesti ennaltaehkäisystä: Kalan Omega-3 -rasvahappoja (EPA ja DHA) sekä B-, C- D- ja E-vitamiineja sisältävät ruoat suojelevat aivoverisuonia ja auttavat aivoja voimaan hyvin. Tärkeintä on syödä monipuolisesti kasviksia, vihanneksia, juureksia, marjoja, hedelmiä, kylmäpuristettuja kasviöljyjä (oliiviöljy, kookosöljy, vehnänalkioöljy), pähkinöitä, siemeniä, manteleita ja kalaa. Aikuinen nainen tarvitsee perusruokavaliossa lähes 100 grammaa hyviä rasvoja ja proteiinia päivässä. Lisäksi...
Lue kommentti

Jussi ja Carita Raittinen tapasivat yli 50 vuotta sitten. Siitä lähtien he ovat olleet yhdessä erillään. 

Lauantaitansseihin Helsinki-Paviljongiin saapui 20. elokuuta 1966 Carita Kumlin. Hän oli aloitellut keväällä seurustelua insinööriksi opiskelevan pojan kanssa, joka oli kesätöissä Hämeenlinnassa.

Poika ei tullut paikalle, mutta Carita huomasi toisen nuoren miehen, jonka kanssa oli keväällä tanssinut pari kappaletta. Loppuillasta mies haki häntä taas lattialle. Tanssia jatkui niin kauan kuin orkesteri soitti, ja välillä käytiin kahviossa. Mies myös pyysi Caritan puhelinnumeron.

Heti aamulla puhelin soi Vantaan Hiekkaharjussa.

Raittisen Jussi täällä terve. Haluaisitko lähteä illaksi katsomaan Danny Show'ta?"

Dannyn keikan jälkeen Carita sai ensisuudelman ja tunnustuksen:

– Sinulla on kauniit silmät, taidan tykätä sinusta.

Kun insinöörioppilas palasi kesätöistä, hän sai etsiä uuden tyttöystävän.

Carita Raittinen kertoo:

"Minulla oli selvät kriteerit aviomiehelle. Hänen piti olla hoikka, ruotsinkielinen eikä ainakaan punapäinen.

Jussi oli siis kaikkea, mitä puolisoni ei pitänyt olla. Silti jokin hänessä vei mennessään.
Vanhempani tykkäsivät Jussista, mutta ajattelivat, että miehellä pitäisi olla kunnollisempi ammatti.

Kihlauduimme salaa 15. syyskuuta 1969, kun Jussi täytti 26 vuotta. Olimme laittaneet kihlausuutisemme seuraavaksi aamuksi Helsingin Sanomiin ja Hufvudstadsbladetiin. Kun menin töiden jälkeen juhlimaan äitini syntymäpäiviä, lankoni oli uutisesta kauhuissaan. Tuollainen sormus, ei edes yhtään timanttia. Niin hän sanoi.

Valmistuin keväällä 1970 sairaanhoitajaksi, ja häät olivat syksyllä. Häiden jälkeen muutimme yhteiseen kotiin. Elämä oli vauhdikasta ja hauskaa. Minä kävin kolmivuorotyössä ja Jussi keikoilla.

Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.
Minkä uhrauksen Jussi on tehnyt? – Hän ei mennyt Jimi Hendrixin Kulttuuritalon-konserttiin, jotta pääsi kanssani ensimmäistä kertaa kaksistaan maalle. Ehkä hän oletti, että Hendrizin ehtii nähdä vielä jokin toinen kerta, Carita muistelee.

Esikoisemme Pekka syntyi kesäkuussa 1973, ja tein erikoistumisopinnot jo seuraavana talvena. Samoihin aikoihin alkoi myös Jussin suurempi suosio, joten kotielämästä huolehtiminen jäi minulle.

Toinen poikamme Jukka syntyi joulukuussa 1975. Synnytyksen jälkeen kaikki ei ollut niin kuin piti. Jouluaattona Jukalle tehtiin sydänkatetrisaatio, jossa paljastui synnynnäinen sydänvika. Lääkärit sanoivat suoraan, että tulevaisuudesta ei ole takeita.
Seuraava kesä oli elämäni hirvein. Jussi toteutti suuren unelmansa ja lähti puoleksitoista kuukaudeksi Yhdysvaltoihin reissaamaan ja levyttämään. Minä jäin kotiin kolmevuotiaan Pekan ja sairaan Jukan kanssa.

Kesä oli kylmä ja yksinäinen. Kun Jussi viimein palasi, hän ehti olla kotona tunnin ennen kuin lähti keikalle. Silloin tuntui, että rock tuhosi elämäni.

JUSSI KOETTI KYLLÄ järjestää yhteisiä hetkiä sekä perheelle että meille kahdestaan. Lastenvahtien palkkaamisessa emme koskaan säästäneet.

Ilman omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt.

Minulla oli myös aina oma elämä ja omat ystävät. Jussi ei koskaan estellyt minua, päinvastoin. Hän on aina sanonut, että mene, ole ja tee niin kuin tykkäät.

Ilman tätä omaa elämää liittomme tuskin olisi kestänyt. Sanonkin aina nuorille tytöille, että älkää koskaan rakastuko niin, että jätätte omat ystävänne.

Annoin myös Jussin elää omaa elämäänsä. Tiesin, että keikkareissuilla voi tapahtua kaikenlaista, joten ihan kaikkea en halunnut tietää.

Kun Jukka meni tarhaan ja Pekka oli koulussa, tilanteeni alkoi helpottaa. Jukan ensimmäisen sydänleikkauksen jälkeen palasin työelämään.

KUN POJAT ITSENÄISTYIVÄT, vietimme hyviä vuosia. Teimme töitä, matkustelimme ja meillä oli yhteistä aikaa. Meistä tuli myös isovanhempia.

Jukkakin sai elää hyviä vuosia. Jälkikäteen voi tietysti sanoa, että hän eli toisin kuin olisi pitänyt, liian railakkaasti. Toisaalta voi olla, että hän tiesi itsekin elämänsä rajallisuuden ja päätti elää täysillä.

Vaikea aika alkoi seitsemän vuotta sitten. Olimme juuri olleet talvilomalla Thaimaassa, ja Jussi oli toipumassa polvileikkauksesta. Olimme lähdössä muutamaksi kuukaudeksi pakoon putkiremonttia. Olin myös juuri ilmoittanut työpaikalla, että vuoden päästä keväällä jäisin eläkkeelle.

Tieto rintasyövästäni tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, eikä hoitokaan mennyt ihan putkeen. Leikkaus viivästyi, sain komplikaatioita ja sytostaattihoidon jälkeen verenmyrkytyksen. Olin niin sairas, että päätin olla jatkamatta sytostaattihoitoa ja tyytyä pelkkään sädehoitoon. Itkin, pakkasin tavaroita putkiremontin alta ja mietin, että mitäköhän tästä tulee.

Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

Kun olin selvinnyt sädehoidosta ja putkiremontista, Jukan vaikeudet alkoivat. Hänet vietiin 35-vuotisjuhlistaan sairaalaan ja pian tämän jälkeen hänen tyttöystävänsä kuoli yllättäen.

Jukan leikkaus osui Jussin 70-vuotisjuhlien aikaan. Leikkauksen jälkeen Jukan oma hengitys ei lähtenyt käyntiin, ja viimeiset kolme kuukautta hän oli hengityskoneessa. Kävin teholla päivittäin ja jouduin hyväksymään ajatuksen, ettei hän taida enää selvitä.

Puhumme Jussin kanssa Jukan kuolemasta ja kaikesta yhdessä kokemastamme melkein päivittäin. Kun pitää puhua vaikeista asioista, minä teen aloitteen. Jussi ei ala itsestään puhua.

OLEN OLLUT Jussin kanssa koko aikuisen ikäni. Aina ei ole ollut ruusuista ja aurinkoista, mutta toisaalta olen saanut aika huikean elämän. Rock on tuonut enemmän kuin se on ottanut.

Jotta ihmissuhde kestää viisikymmentä vuotta, siinä pitää olla toisen kunnioittamista ja rakkautta. Väliin tulee sanottua rumastikin, mutta iän myötä ei enää viitsi. Toinen on, mikä on, eikä muuksi muutu.

En osaisi enää olla ilman Jussia. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista.

Miksi kannattaa olla saman ihmisen kanssa koko elämänsä? Täytyy sanoa niin kuin ystävämme vaimolleen, että nykyään ei enää jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Kun toisen tuntee läpikotaisin, elämään tulee turvallisuutta ja selkeyttä.

Voisihan olla värikästä ja mielenkiintoista löytää joku uusi. Minulla on ollut ihastuksia ja on varmaan vastakin. Mutta että lähtisi kokonaan; kaikki pitäisi rakentaa taas alusta ja luopua vanhasta.

Kun olen ollut Jussin kanssa 50 vuotta, en osaisi enää olla ilman. Tykkään pitkistä ystävyyssuhteista."

– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.
– Olen tutustunut Caritan kautta suomenruotsalaiseen yhteisöön ja puhun kohtuullista ruotsia, mitä pidän suurena rikkautena, Jussi kertoo.

Jussi Raittinen kertoo:

"Olin tyttöasioissa ujo, mutta Caritan kanssa homma oli luontevaa.

Hän ei ollut missään määrin fanini, mikä oli minun mielestäni pelkkää ekstraa.

Esittelin Caritan nopeasti myös äidilleni Rakelille. Heidän huumorintajunsa kohtasivat. Mutsi sanoi usein, että naisen elämässä on kaksi onnellista päivää: kun hänen menee naimisiin ja kun jää leskeksi.

Vuoden 1972 lopulla Carita kertoi odottavansa lasta. Seuraavat kolme vuotta minä keikkailin todella tiiviisti. Levyt menestyivät ja Metsämökin tonttu voitti Syksyn sävelen. Siihen päälle tulivat vielä pitkät reissut Jenkkeihin. Ei meikäläistä paljon himassa näkynyt.

Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu.

Klabbi (Kari Tapio) on sanonut, että aplodit loppuvat kotona. Kun tulin Yhdysvaltojen-reissun jälkeen kotiin vaihtamaan paitaa lennosta, se ei ollut juhlavaa. Jukka parkui lattialla, ja Carita oli yöpaidassa todella stressaantuneen oloinen. Ei tullut aplodeja.

Toisaalta Carita on ymmärtänyt alusta asti, että olen muusikko enkä muuksi muutu. Hän ei ole koskaan sanonut, että valitse: minä tai kitara.

Toki joskus mietin, voisinko tehdä jotain muuta, mutta kyllä kaikki muut suunnitelmat ovat olleet lyhytaikaisia mielenhäiriöitä.

CARITA ON OLLUT erittäin hyvä junailija. Olen vain kompannut sivusta. En saanut kotoa oikein mitään isän mallia, sillä isä oli jo melkein kuusikymppinen, kun synnyin. Olen naisten kasvattama.

Carita ei ole elänyt kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua.

Vaimoni on pitänyt hyvää huolta persoonastaan ja ihmissuhteistaan. Hänellä on ystäviä ensimmäisistä leikkikavereista viimeisimpiin työkavereihin saakka.

Carita ei ole elänyt minun kauttani. Ehkä juuri se on auttanut häntä kestämään minua. Minulla on bändikaverit, mutta omia lapsuudenystäviä on enää vähän. Osa on ehtinyt jo kuolla. Puhelimeni ei soi enää niin tiuhaan kuin Caritalla.

Riitelemme kotihommien hoitamisesta. Elän edelleen vähän liikaa keikkamuusikon elämää.
Kun fyrkka on ollut tiukilla, siitäkin on riidelty. Carita otti vastuun raha-asioistamme jo 1970-luvun lopulla, mutta sitä ennen oli piilotteluvaihe. Tein velkaa, josta Carita ei tiennyt.

Vaikka kinastelemme pikkuasioista, suurissa kysymyksissä olemme yksimielisiä. Caritaan voi aina luottaa. Jos hän lupaa jotain, se pitää.
Yksi yhdistävä tekijä on aamu-unisuus. Nukutaan, jos nukuttaa.

KUN TÄYTIN 70, loppukesä vaihtui alkutalveksi kuin sumussa. Pieni mäki ratikasta sairaalalle tuntui raskaalta. Mennessä yritti olla toiveikas, palatessa oli aina surkea fiilis. Jukka oli kertonut, ettei halua elää letkujen varassa. Silti oli äärimmäisen surullista päättää, että aktiivinen hoito loppuu. Samana päivänä Jukan kaverit olivat tulossa teho-osastolle poikamme 38-vuotisjuhlaan. Kerroimme heille kahvilassa tilanteen ennen kuin he menivät osastolle.

Reagoin suruun kehollani. Psoriasis äityi pahaksi ja vatsan kanssa oli ongelmia.

Olen lapsenlapsille kaukaisempi kuin Carita, heidän famunsa. Hoidan joulupukkihommat."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2016.